Initial commitHEADmain

4 files changed, 7461 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75920-0.txt b/75920-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..416e0d7
--- /dev/null
+++ b/75920-0.txt
@@ -0,0 +1,7444 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75920 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KARDINAALIN NUUSKARASIA
+
+Kirj.
+
+Henry Harland
+
+
+Englanninkielestä ("The Cardinal's Snuff-Box") suomentanut
+
+Helmi Lindgren
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1912.
+
+
+
+
+I.
+
+
+»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan
+hedelmät pöydälle.
+
+Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:
+
+»Haluan.»
+
+»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.
+
+»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti
+päätään ystävällisesti hymyillen.
+
+Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät
+vastaukseksi.
+
+»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli
+hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»
+
+»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»
+
+Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen,
+maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.
+
+Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.
+
+Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea,
+sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa
+kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan
+järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli
+Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti
+monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea
+maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä
+täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen
+Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine
+vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson
+taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne
+hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa
+taivaan tummaa sineä vasten.
+
+Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät
+itsepintaisesti hänen päässään.
+
+»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä
+runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä
+laulun ihania tuttuja säveleitä.
+
+Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.
+
+
+
+
+II.
+
+
+»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.
+
+Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla
+hillitty.
+
+Peetri katseli ympärilleen.
+
+Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden
+metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.
+
+Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen
+kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä.
+Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen
+herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä.
+Mutta juuri niistä tarinani johtuu.
+
+Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea
+puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina.
+Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi
+aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.
+
+»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen
+päänsä oli aivan pyörällä.
+
+Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja
+kumarsi jäykänlaisesti.
+
+Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.
+
+»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän
+sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin
+hieman veitikkamaisen levottomasti.
+
+Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.
+
+Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen
+puolestaan:
+
+»Varsin ihastuttava.»
+
+»Niinkö —?»
+
+Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli
+kriitillisesti maisemaa.
+
+»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja
+hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti
+jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.
+
+»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin
+ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»
+
+Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä
+miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.
+
+»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat
+ja kylvi viljavainiot?»
+
+Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.
+
+»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat
+huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»
+
+Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.
+
+Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä
+katse silmissään sanoi:
+
+»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»
+
+Peetri kumarsi.
+
+»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän
+katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen
+emäntänne.»
+
+Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin
+kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.
+
+»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»
+
+»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»
+
+»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän
+herttaisesti:
+
+»Jääkää hyvästi.»
+
+Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan
+omituinen muoto.
+
+»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.
+
+Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä,
+pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava
+hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.
+
+Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua
+näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki
+uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea.
+»Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on
+kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!»
+
+
+
+
+III.
+
+
+Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa
+kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja
+esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet.
+
+Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet,
+mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin.
+
+»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy
+aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen.
+
+Peetri heräsi typerryksistään.
+
+»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa.
+»Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin
+epäröityään hetken.
+
+»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa.
+
+»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri
+oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää
+tiedonhaluani.»
+
+Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi.
+Moittivasti heristi hän sormea Peetrille.
+
+»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän.
+
+»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt
+pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun
+emäntäni?»
+
+Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa
+painuivat ryppyyn.
+
+»Teidän emäntännekö?»
+
+»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä,
+luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään
+aitoitalialaiseen tapaan.
+
+Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman
+epäluuloisenakin.
+
+»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän
+varovasti.
+
+»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?»
+
+»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta.
+
+»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli
+Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?»
+
+Marietta kohotti katseensa taivasta kohti.
+
+»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi
+hän nöyrästi.
+
+Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi:
+
+»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.»
+
+Marietta osoitti sormellaan linnaan päin.
+
+»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.»
+Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen
+niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa
+muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät.
+
+»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään
+hämmästyksen oireita.
+
+Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti:
+
+»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia
+näitä maita, kaikkia näitä taloja.»
+
+»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen.
+
+Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän
+voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä.
+
+»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di
+Santangiolo.»
+
+»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri.
+
+Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään.
+
+»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin
+kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — _la
+proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte_.»
+[»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar,
+kaikkien, kaikkien.»]
+
+Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä.
+
+»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri.
+
+Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja
+tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen
+omat kasvonsa.
+
+»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te
+haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.»
+
+»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te
+aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.»
+
+»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta.
+
+»_Enfin vous entrez dans la voie des aveux_» [»Vihdoinkin alkaa teistä
+jotakin hellitä.»], sanoi Peetri.
+
+»Scusi?» sanoi Marietta.
+
+»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää
+kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.»
+
+»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta,
+seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin
+kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi,
+kuusi vuotta.»
+
+»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri.
+
+»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli
+neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.»
+
+»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri.
+
+»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin.
+
+»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä
+herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin
+minä?»
+
+Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä.
+
+»Englanninkieltäkö?»
+
+»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri.
+
+»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.»
+
+»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä
+sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten
+nykyään on?»
+
+»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa»,
+vastasi Marietta.
+
+»Todellako? Sittenpä leopardi _taitaa_ muuttaa pilkkunsa», päätteli
+Peetri.
+
+»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä.
+
+»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten
+minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo
+erittäin kaunis nainen.»
+
+»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta.
+
+»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon
+vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla
+petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli
+solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä
+huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.»
+
+Marietta nyökäytti päätään: »Oli se herttuatar.»
+
+»Teidän herttuattarenne on erittäin kaunis», toisti Peetri.
+
+Marietta vastasi aitoitalialaiseen tapaan:
+
+»Me olemme kaikki sellaisia, joiksi hyvä luoja on meidät tehnyt.»
+
+»Vuosikausia on hän mielestäni ollut Euroopan kaunein nainen»,
+vakuutteli Peetri.
+
+Marietta pyöritteli silmiään ihmeissään.
+
+»Vuosikausia? Te signorino siis tunnette hänet, olette ennen nähnyt
+hänet?»
+
+Lause, jonka Peetri iltapäivällä junamatkallaan oli lukenut muutamasta
+kirjasta, muistui hänen mieleensä. Hän käytti sitä nyt hyväkseen ja
+sanoi:
+
+»Uskon melkein, että hän on minun aikoja sitten kadoksiin joutunut
+veljeni.»
+
+»Veljenne?» ihmetteli Marietta.
+
+»Niin, ei ainakaan sisareni», vakuutti Peetri. »Saatte korjata pois
+kahvivehkeet.»
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Ylhäällä linnassa — valkeanpunaisessa huoneessaan istui Beatrice ja
+kirjoitti kirjettä Englannissa asuvalle ystävälleen. Kas tässä muutamia
+hänen kirjeestään poimittuja lauselmia:
+
+»Villa Floriano» on vuokrattu eräälle englantilaiselle —
+nuorenpuoleiselle, hauskannäköiselle herrasmiehelle, joka esiintyy
+seurustelupuvussa, osaa erittäin sukkelasti käyttää kieltään ja ihailee
+luontoa. Hän on nimeltään Peetri Marchdale. Ehkä sinä sattumalta tiedät
+jotakin hänestä?»
+
+
+
+
+V.
+
+
+Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa
+että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä
+onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani
+varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.
+
+»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni
+ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»
+
+Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja
+kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko
+kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat
+veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä
+poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka
+laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli
+tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli
+viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo,
+jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren
+karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja
+etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat
+näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat,
+tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan.
+Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa
+pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli
+kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen —
+poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä,
+jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata
+huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä
+ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä
+sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia
+ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi
+suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna-
+ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä
+ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset
+kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja
+ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita
+tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan
+kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä
+hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja
+valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän
+varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä
+tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena
+vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti
+heloitti aamusarastuksen puna.
+
+Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän
+puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia
+katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei
+hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.
+
+Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.
+
+»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi
+hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen
+tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»
+
+»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.
+
+»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»
+
+»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta
+vuotta», sanoi Marietta.
+
+»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin
+tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.
+
+»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät
+huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.
+
+»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos
+haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse»,
+selitti Peetri synkän mahtipontisesti.
+
+Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin
+rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello
+kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl.
+peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava
+— mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut
+kummassakaan.
+
+»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri
+Marietalle.
+
+Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla
+seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset
+raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.
+
+Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla
+astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi
+portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen,
+musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea,
+pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma
+tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä
+olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja
+poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui
+lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.
+
+Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.
+
+Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja
+hymyilevän hänelle.
+
+Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.
+
+»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.
+
+»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.
+
+Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa
+flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine
+kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen
+tyyneyden perikuvalta.
+
+»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti
+— vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin
+ratkaistavaksi.
+
+»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai
+olla hiukan liian lämmin.»
+
+Herttuatar hymyili.
+
+»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa
+kipeästi sadetta.»
+
+»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»
+
+Herttuatar naurahti.
+
+»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.
+
+»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu
+asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»
+
+Herttuatar nauroi makeasti.
+
+»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne
+kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti —
+»ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».
+
+»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin
+ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»
+
+»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli
+herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.»
+Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko
+veitikkamaisen — levottomasti.
+
+»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton
+aarre», vakuutti Peetri.
+
+»Hyvä ruuanlaittaja?»
+
+»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas
+eukko!»
+
+Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.
+
+»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat
+väsymättä soittaa suutaan.»
+
+»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella»,
+piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä
+kohden pettynyt hänen suhteensa.»
+
+»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.
+
+»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei
+milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri.
+»Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa
+emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»
+
+Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt
+uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.
+
+»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti
+herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana
+merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän
+puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että
+Marietta osaa tehdä taikoja.»
+
+»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on
+kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»
+
+»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar.
+»Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja
+lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi
+itsellenne anteeksi.»
+
+Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa,
+nuoren tytön seuraamana.
+
+Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat
+välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.
+
+Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena
+satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa,
+kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja.
+Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven
+lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.
+
+»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin
+Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa
+kohti.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma,
+ruskeasilmäinen tyttö oli.
+
+»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä.
+
+»Vai todenko totta?»
+
+»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia
+Manfredi — herttuan tytär.»
+
+»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri
+pyhässä yksinkertaisuudessaan.
+
+»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?»
+Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut
+vertaiselleen:
+
+»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua
+tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.»
+
+Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan»,
+huomautti Peetri.
+
+»_Già_», myönsi Marietta.
+
+»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se
+kuitenkin on saavuttamattomissa.»
+
+Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta.
+
+Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka
+päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka
+vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä
+hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta.
+
+Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle,
+ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin.
+
+Herttuatarta ei vain näkynyt.
+
+»Pikku pakana», pääsi Peetriltä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit
+kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri,
+jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat
+maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa,
+helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.
+
+»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko
+tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä
+liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan,
+neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken
+Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua.
+En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta
+minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee
+huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja
+— joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä
+Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin
+diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai
+Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan
+eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen
+paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen
+isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan.
+En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään
+kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat,
+olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä,
+että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä
+rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka
+pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin
+pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»
+
+Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin.
+Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia
+kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita.
+Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine
+höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia
+huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen
+viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa
+tuoksua.
+
+»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä,
+niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme
+Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha
+Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:
+
+»Haluatteko kahvia, signorino?»
+
+Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia
+persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon
+keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.
+
+»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»
+
+»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.
+
+»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.
+
+»Eivät, signorino», vastasi Marietta.
+
+»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.
+
+»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen
+yleispätevyyteen.
+
+»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä
+silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»
+
+»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet
+minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.
+
+»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio
+pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan
+antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos
+te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte
+luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan
+käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin
+— jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa
+kultaa kalliimpaa.»
+
+Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin
+huolestuneiksi.
+
+»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.
+
+»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän
+alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne.
+_Laggiù, laggiù_.»
+
+Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.
+
+»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi»,
+neuvoi tuo katolilainen velho.
+
+»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.
+
+»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.
+
+»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.
+
+»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.
+
+»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.
+
+»Ei suinkaan», intti Marietta.
+
+»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle
+päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte
+tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»
+
+»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi.
+»Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään
+Paduan pyhä Antonio.»
+
+»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni
+mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy
+paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»
+
+»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä
+Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin
+vakuuttavasti.
+
+»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti
+Peetri.
+
+Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.
+
+»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri
+ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja
+kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman
+ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun
+ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana
+théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on
+välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja
+siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää
+minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin
+että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän
+viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte
+huoleti luottaa vaitiolooni.
+
+    »E del mio cuore la carina,
+    E dimor' nella nostra vallettina»,
+
+hyräili hän hiljalleen.
+
+»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin
+vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt
+saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on
+tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»
+
+Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti
+katseensa taivasta kohden.
+
+Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo
+kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia
+kultasirkuilleen.
+
+Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi
+hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan
+kultasirkkusten nokasta.
+
+Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti
+tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin,
+selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan
+aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.
+
+»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar
+pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan
+hymyilevä.
+
+Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.
+
+»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen
+varpusparven lymypaikkaan.
+
+»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.
+
+»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita,
+pikku hirviöitä!»
+
+»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa.
+He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»
+
+»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy
+äänessään.
+
+»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään,
+minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset —
+kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»
+
+Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen
+juoksua.
+
+»Mailman säätämä luokkajako —?»
+
+»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät
+ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia
+taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu
+olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain
+pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»
+
+Herttuatar pudisti jälleen päätään.
+
+»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta»,
+huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili
+yhä vielä hymyn väike.
+
+»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat
+hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy
+ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä
+on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta.
+Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat
+saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin
+aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas
+siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan
+saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»
+
+»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään
+kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea
+laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»
+
+»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.
+
+»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»
+
+»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.
+
+»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään
+onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta
+— että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»
+
+»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»
+
+»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en
+kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun
+temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin
+sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen
+laakson — ryöstettyjen pyhätön.»
+
+»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin
+ryhtyä?»
+
+»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan
+varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»
+
+»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä
+ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»
+
+Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään
+vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat
+mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.
+
+»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen
+ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän
+mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen
+ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita
+hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa
+ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä
+varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä
+kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta
+aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani —
+»ryöstöhommissa».
+
+Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:
+
+»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen
+suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen
+tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte
+suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa —
+»ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte
+saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita
+ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat
+sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»
+
+»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle.
+Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä
+toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä,
+jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä.
+Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»
+
+Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja,
+korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat.
+Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita,
+vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli
+hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton
+etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.
+
+Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti,
+puoleksi vakavasti.
+
+»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?»
+toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä
+teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»
+
+»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja
+juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja
+valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»
+
+Herttuatar naurahti.
+
+»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat,
+lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole
+taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.
+
+»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina
+joudun tappiolle», sanoi herttuatar.
+
+Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.
+
+»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan,
+»tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.»
+Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.
+
+»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta
+miten —?»
+
+»Viskatkaa», huudahti herttuatar.
+
+Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar
+sieppasi sirosti lennosta.
+
+»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.
+
+Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa
+tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin
+katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä
+piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää
+notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia
+korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden
+mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa
+kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun
+sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä
+valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke
+ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa
+säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.
+
+»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka
+raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar
+lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että
+suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli
+hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset
+pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa
+sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset
+aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli
+kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa
+tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella
+karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.
+
+Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa
+liikkeet olivat joustavat ja sulavat.
+
+Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä
+yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin
+merkitsevästi naurahtaen.
+
+»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät
+petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»
+
+»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä»,
+vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden
+välikappaleena.»
+
+»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä
+varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»
+
+»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun
+tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on
+tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen,
+jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat
+häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään.
+Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi
+tyhjät kätensä.
+
+»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte
+»kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän»,
+sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa
+luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä
+tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja
+moittivat katseensa.»
+
+»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä
+eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»
+
+Ja hän viittasi kädellään.
+
+Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen
+liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.
+
+»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.
+
+»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan
+»kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen
+on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa
+tehdä sen hieman ivallisesti.»
+
+»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta»,
+huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se
+soittelee.»
+
+Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava
+rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten
+vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut
+katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen
+esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen
+kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa:
+»Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään
+kuin hyvästiksi lensi tiehensä.
+
+»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on
+ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»
+
+Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti
+nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili
+tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.
+
+»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä.
+»Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»
+
+Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden
+vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.
+
+»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.
+
+Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei
+hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä
+ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen!
+Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista
+hetkeä!»
+
+»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen
+todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin
+toivottomammin hukassa.»
+
+
+
+
+X.
+
+
+Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille,
+oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi
+erinäisiä tietoja.
+
+»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha,
+lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi
+Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän
+herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä
+piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa
+luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin
+perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten
+teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee
+siis paljonkin muukalaista verta.
+
+»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870,
+ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin
+kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet
+ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary —
+valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin
+Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin
+prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman
+valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan
+ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna
+—93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo
+arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini
+on heidän setänsä.
+
+»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä
+minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä
+lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu.
+Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän
+järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen
+aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä
+ystävääni Peetri Marchdalea.»
+
+Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva
+Winchfieldin sanoja.
+
+»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen
+kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi —
+mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja
+kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen
+tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei
+paljoakaan vaa'assa paina.»
+
+Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran
+rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä
+ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin.
+Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan,
+joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset
+säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän
+uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai
+siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain
+juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä
+välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.
+
+Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen
+loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.
+
+»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä
+ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian
+myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli
+tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.
+
+»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta
+puoli yksitoista.»
+
+»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy
+hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.
+
+»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä
+pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa,
+milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien
+välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään
+tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja
+kantoi käsivarrellaan koppaa.
+
+Marietta niiasi syvään.
+
+»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.
+
+»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee.
+Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta
+katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän
+jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.
+
+Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori
+englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»
+
+»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti
+tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti
+parisen kertaa merkitsevästi päätään.
+
+»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.
+
+»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen,
+kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla
+sormellaan kurttuista otsaansa.
+
+»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.
+
+»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin
+kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»
+
+»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»
+
+»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee»,
+ehätti eukko selittämään.
+
+»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.
+
+Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne,
+hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä,
+kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle:
+»Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen
+ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»
+
+»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen
+suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne
+paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi
+hän sitten.
+
+»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti
+Marietta.
+
+»Todellako?» sanoi Beatrice.
+
+»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.
+
+»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos
+hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua
+vasikkaa linnuksi.»
+
+»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen
+aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan.
+Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla
+valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut
+kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän
+hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!»
+
+Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten
+surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista,
+valittavaa vikinää.
+
+»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.
+
+»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi
+Marietta.
+
+Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen
+porsasraukan säikähtyneen naaman.
+
+»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei
+äidillistä ylpeyttä.
+
+»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.
+
+»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän
+päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla
+ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen
+punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi
+signorinolle.
+
+»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein
+puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui
+puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja.
+
+Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä
+ja katseli heitä molempia.
+
+Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha.
+Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa.
+
+Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja
+naurahti.
+
+»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli —
+muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.»
+
+Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi.
+
+»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori
+herra François Villon.»
+
+»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti
+hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille.
+
+»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri.
+
+»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin
+esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu
+uteliaisuuttani — miksi François Villon?»
+
+»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan
+kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta
+lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan
+tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre
+Lélianiksi.»
+
+Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna.
+
+»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?»
+
+»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin,
+Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. _»L'âme
+d'un poète dans le corps d'un»_ [Runoilijan sielu...] — en — en muista
+viimeistä sanaa», sanoi Peetri.
+
+»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa].
+
+»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään.
+»Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen
+tunteitaan.»
+
+Herttuatar naurahti ja kertoi:
+
+»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet
+ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti
+meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on
+elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan
+päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä
+rosmarineilla ja sipuleilla.»
+
+»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi
+Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi
+kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François
+oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja
+kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa
+vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas
+hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen
+vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan,
+rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen
+kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet
+kasvatikseni.»
+
+»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti.
+»Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön,
+jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän
+edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?»
+lisäsi hän sitten mietteissään.
+
+»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä
+elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin
+tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa
+niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen
+»köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti
+hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään.
+
+Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa
+vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti:
+
+»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.»
+
+»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta.
+
+»Niin», sanoi Peetri.
+
+Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui
+minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri:
+
+»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.»
+
+Herttuatar nauroi.
+
+»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta —
+sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.»
+
+»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä
+itserakkaudessani.»
+
+»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta
+lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua,
+harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa
+selkänsä takana.
+
+»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa
+lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua,
+harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen
+sydämensä tunteet läikähtämään.
+
+Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa.
+
+»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti
+päätään antaen nenälasien vaipua alas.
+
+Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen
+hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä
+ymmärsi antaa sille tunnustuksensa.
+
+»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole
+ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.»
+
+»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan
+varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka
+kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?»
+
+»Kuinka kumman lailla se _ei_ olisi joutunut minun käsiini. Romaanit
+kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?»
+
+»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät
+kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei
+»Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen
+omituinen.»
+
+»Omituinen —?» toisti herttuatar.
+
+»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi.
+En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka
+kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi
+kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin
+tämä.»
+
+»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni
+suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan
+varsin ihmeellistä että _te_ sen tunnette.»
+
+»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle
+tuttu.»
+
+»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.»
+
+»_Comme ma poche_» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme
+lapsuuden ystäviä.»
+
+»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta»,
+sanoi Peetri.
+
+»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä
+otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa
+kirjalle.»
+
+»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri
+häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä
+kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.»
+
+»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar.
+
+»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri.
+
+»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä
+neroina.»
+
+»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette
+käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä.
+Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en
+jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni
+totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin
+kunnollista käsistään.»
+
+Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar:
+
+»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai
+että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle,
+toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei
+teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä
+ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia
+asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on
+herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?»
+
+»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä
+tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille
+semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte
+ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa
+virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä
+itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun
+mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan,
+jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko
+oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu
+hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele
+itseään Shakespeareksi.»
+
+»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te
+tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat
+tuollaista?»
+
+Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on
+toisenlainen päähänpisto. _Hän_ uskoo olevansa toinen Goethe.
+
+»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar.
+
+»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja
+aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen
+ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja
+tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää
+paikalla silmään kuin kissasta häntä.»
+
+»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä
+hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa
+ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa»,
+päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.]
+
+»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen
+Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen.
+
+Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion.
+
+Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa.
+Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja
+katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta
+soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat
+tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään.
+Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen
+tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon
+harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte
+Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena
+— muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla
+liiteleväksi pilveksi.
+
+»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua.
+
+»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman
+merkitsevästi.
+
+Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin
+havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin
+näennäisesti välinpitämättömänä:
+
+»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me
+linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole
+viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja
+katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte
+kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?»
+
+»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien
+näitten tiluksien haltijatar.»
+
+»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään.
+
+»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan.
+Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan
+noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja
+sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat
+pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta
+ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä
+vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.»
+
+»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä
+silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt
+mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta
+lemmenseikkailuaan.»
+
+»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa —
+Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja
+sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon
+hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme.
+Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä
+kirjassa teitä erityisesti miellyttää.»
+
+»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä.
+»Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys,
+huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän
+paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen
+sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen
+perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin
+nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen.
+Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla.
+Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri
+sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka
+silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen
+hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset
+hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen
+kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen
+aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen
+tähtensä.»
+
+»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!»
+
+»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä
+innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli
+Peetri.
+
+»Mutta _miksi_ he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi
+herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi
+se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?»
+
+»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on
+kauneuden turmiota tuottava tuntu.»
+
+Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä.
+
+»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?»
+
+»On — Englannissa», selitti Peetri.
+
+»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?»
+
+»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette.
+Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä
+eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään.
+Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen
+silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin
+sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja
+jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä,
+niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin
+_huolimatta_ sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on
+haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä
+ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus
+on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista
+eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista
+oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien
+erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten
+vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä
+tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä
+ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia
+asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.»
+
+Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään.
+
+»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?»
+
+»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin
+eteen.»
+
+»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.»
+
+»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille
+kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti
+kehittyisi.»
+
+»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän
+kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä
+varmaankaan olisi niin suuri.»
+
+»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet
+verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä
+ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.»
+
+Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan.
+»Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän.
+
+Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä.
+
+»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän.
+
+»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville
+minun mielipiteestäni kirjan suhteen.»
+
+»Tietysti _te_ pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on
+»näkevä silmä».
+
+»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.»
+
+»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä
+edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa.
+Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».»
+
+»_Pitää_ sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä
+palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä
+myöten.»
+
+Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa.
+
+»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi
+kuunnella.»
+
+»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni...» alkoi hän juhlallisesti.
+»Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin
+perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.»
+
+Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo
+seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti.
+
+Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren.
+
+»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan:
+»Olenpa minä houkkio!»
+
+Samana iltana puheli hän Marietalle:
+
+»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua.
+Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi
+käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa
+pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista,
+ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja
+näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen
+palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.»
+
+Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut
+tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja
+Milanon välistä valtamaantietä.
+
+Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen
+menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri
+näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti
+tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien
+viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti
+tupakaksi.
+
+Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi
+pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta
+kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi
+Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset,
+pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.
+
+Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan
+talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.
+
+Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan.
+Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja
+molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin.
+
+Peetri kopeloi taskuaan.
+
+»Kas tässä, tyttöseni.»
+
+Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.
+
+»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.
+
+Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman
+kuparilantin.
+
+»Osta tällä makeisia.»
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä
+kerran.
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli
+pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.
+
+Ja he jatkoivat matkaansa.
+
+Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi
+häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli
+sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän
+huhuili kutsuen heidät takaisin.
+
+Pikku tyttö tuli juosten.
+
+Peetri nousi ja meni häntä vastaan.
+
+»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen
+tytölle pari liiraa.
+
+Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen
+mielestään suurikin summa.
+
+»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten
+kolmannen kerran ja livahti tiehensä.
+
+»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa
+seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä
+urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen
+nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin
+rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran
+esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.
+
+Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli
+varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.
+
+»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse
+ilmaisivat levottomuutta.
+
+Peetri malttoi mielensä.
+
+»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö
+usko?»
+
+»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen
+tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.
+
+Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.
+
+»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.
+
+»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.
+
+Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.
+
+Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti
+ympärilleen.
+
+»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten
+heille kädellään.
+
+He palasivat takaisin.
+
+»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten
+lähestyessä.
+
+Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista
+vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen,
+kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen
+piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä
+oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet
+ulottuivat jalkoihin saakka.
+
+Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha,
+nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa
+kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä
+harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan
+eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.
+
+Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei
+ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän
+käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi
+siunata lasten läsnäoloa.
+
+»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti
+pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.
+
+Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän
+tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat
+hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä
+arkaillen ja katsoi veljeensä.
+
+Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin
+sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:
+
+»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut
+luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.
+
+Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:
+
+»Torinoonko?»
+
+»Niin, Torinoon, teidän armonne.»
+
+»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän
+ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.
+
+»Niin on», sanoi poika.
+
+»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»
+
+»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»
+
+»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin
+meille matkan kestävän viisitoista päivää.»
+
+»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.
+
+»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Milloin te läksitte Bergamosta?»
+
+»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»
+
+»On, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»
+
+»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»
+
+Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri
+herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten
+lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät
+he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan
+perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa
+nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»
+
+»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.
+
+»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on
+lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota
+etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla
+hänen luokseen.»
+
+»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea
+koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut
+hänet kokonaan.
+
+»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi
+herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän
+italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»
+
+Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän
+ylhäisyytenne.»
+
+»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.
+
+»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»
+
+Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja
+rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.
+
+»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden
+päätelmiään.
+
+»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi
+poika surullisesti ja katsoi maahan.
+
+»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»
+
+»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»
+
+Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja
+siksi kysäsi hän:
+
+»Missä talossa?»
+
+»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me
+osumme johonkin taloon.»
+
+»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»
+
+Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.
+
+»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne
+pitkäkin matka?»
+
+»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»
+
+Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten
+pudisti poika päätään ja sanoi:
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny
+takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi
+joudimme varmaankin johonkin taloon.»
+
+»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin
+tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen
+englanninkielellä.
+
+»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.
+
+»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.
+
+»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän
+päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»
+
+»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän
+takaisin.»
+
+Herttuatar katseli pikku tyttöstä.
+
+Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli
+kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.
+
+»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.
+
+»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet
+kalpeat kasvonsa.
+
+»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.
+
+»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.
+
+»Oletko jo käynyt ripillä?»
+
+»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»
+
+»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.
+
+»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika
+ylpeän näköisenä.
+
+Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.
+
+»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.
+
+Minulta unohtui kukkaro kotiin.»
+
+»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.
+
+»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos
+annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se
+heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»
+
+»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa
+Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.
+
+Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.
+
+»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella
+rahasi varkailta?»
+
+»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin
+kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin
+tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon
+lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»
+
+»Niin, teidän ylhäisyytenne.»
+
+»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos
+antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»
+
+Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.
+
+»Satako liiraa —?» kysyi hän.
+
+»Aivan niin», vastasi Peetri.
+
+Poika katsahti taasen sisareensa.
+
+»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka
+Torinoon sata liiraa?»
+
+»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»
+
+Taasen katsahti poika sisareensa.
+
+»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa
+sataa liiraa.»
+
+Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja
+katsahtivat hekin toinen toiseensa.
+
+»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.
+
+»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.
+
+Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.
+
+»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne»,
+sanoi hän sitten.
+
+»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi
+herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain
+nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»
+
+»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni
+ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika
+luottavasti.
+
+»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista»,
+neuvoi herttuatar.
+
+Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän
+hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen
+erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.
+
+»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.
+
+»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri.
+
+»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika.
+
+»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö.
+
+Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön
+puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen
+katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.
+
+Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään
+vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat
+innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön
+jäädessä paikalleen odottamaan.
+
+Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:
+
+»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»
+
+»No, mikä hätänä?»
+
+»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea
+rautatiellä?»
+
+»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»
+
+»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne,
+säästäisimme rahat.»
+
+»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti
+Peetri.
+
+»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän
+ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin
+mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin
+köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»
+
+Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.
+
+Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt
+mielensä mukaan!»
+
+»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän
+pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte.
+Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»
+
+»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi
+repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja
+seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen
+päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.
+
+Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia
+lapsia.
+
+Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:
+
+»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne
+mukainen aihe!»
+
+Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt
+hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat
+miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.
+
+Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.
+
+»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi
+sepittää kauniin tarinan?»
+
+Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.
+
+»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka
+päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.
+
+»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi
+herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista
+päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina
+maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta
+ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta
+kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa!
+Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä
+suojelkoon!»
+
+»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.
+
+»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole
+sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän
+on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä
+neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön
+rukoukset.»
+
+»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta
+herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti
+toisiinsa, miellytti häntä suuresti.
+
+»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on
+sulaa mielettömyyttä.»
+
+»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»
+
+»Olette arvatenkin protestantti?»
+
+»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan
+ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole
+uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä
+heidän avukseen!»
+
+»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan
+lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi
+taikauskoksi?»
+
+»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan.
+Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä
+salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään
+järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»
+
+»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin
+rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_.
+Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se
+valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa
+meitä elämään.»
+
+»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin
+kysyen:
+
+»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä
+messussa.»
+
+»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»
+
+»Mutta — entä te —?»
+
+»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin
+arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»
+
+»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään.
+»Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»
+
+»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»
+
+Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki
+kevyesti tiehensä.
+
+»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa»,
+puheli Peetri itsekseen.
+
+»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa
+päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan
+jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan.
+Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa.
+»Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä
+toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta
+siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän
+on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain
+omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta
+kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut
+onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»
+
+»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar
+tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
+
+Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen
+kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin
+nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.
+
+Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä
+hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen
+raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä
+sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja
+minuutit silloin venyvät.
+
+Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.
+
+Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen
+tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja
+lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas
+päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava
+elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine
+puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet
+kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen,
+väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva
+suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen
+Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine,
+vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä
+alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen,
+kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä
+italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan,
+naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat
+toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan
+edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa
+kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat,
+lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät
+kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan.
+Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.
+
+Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen
+näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi
+hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea
+niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti
+nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui.
+Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli
+keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.
+
+Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon
+kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut
+kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli
+samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut
+tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.
+
+»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko
+alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin,
+— »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja
+ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä
+katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita,
+joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin
+kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään
+selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa
+tulessa.»
+
+»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään
+hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä.
+Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti
+vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan
+ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein
+tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin
+koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja
+varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät
+vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.
+
+Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti
+yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.
+
+Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka
+piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä
+olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.
+
+»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti
+käsillään.
+
+»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.
+
+»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat
+vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa
+helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain.
+Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»
+
+Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään
+ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian
+poikki ja katseli ulos akkunasta.
+
+Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä
+liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat
+illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa,
+aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä
+laskeutumassa Danaen luokse.
+
+»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan.
+
+»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä
+sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi
+taasen lepotuoliinsa.
+
+»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata
+esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän
+Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta
+toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois,
+siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän
+runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän
+tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain
+Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä.
+Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata
+— kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana
+se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä.
+Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta
+säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille,
+ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut
+piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne,
+manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko
+esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle
+jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta
+viinin huumauksesta.»
+
+Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_?
+Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä
+eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.
+
+Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari
+päivää myöhemmin Peetrille:
+
+»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»
+
+»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.
+
+»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»
+
+Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn
+veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää
+aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.
+
+»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.
+
+»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.
+
+»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.
+
+»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»
+
+»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja
+ammonut.»
+
+»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.
+
+»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.
+
+Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.»
+
+Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan
+silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen
+suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon.
+Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä
+käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti
+kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.
+
+»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin
+hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.
+
+»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei
+voihki hän.
+
+Sitten puheli hän lehmälle.
+
+»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen
+pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani,
+lehmä-raukkani!»
+
+Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän
+hengittäen hänen kasvoilleen.
+
+»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita,
+eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka
+minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi
+— eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua
+jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_
+murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei
+ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon.
+Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun
+tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei
+olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä
+hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä
+Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen
+rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa
+suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme
+teutonilaisia.»
+
+»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.
+
+»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.
+
+»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»
+
+»Niinpä olenkin.»
+
+»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen,
+mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»
+
+»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki
+senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin
+saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista
+rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja
+vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat,
+koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin
+päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat
+ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä
+rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat
+mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen
+tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä.
+Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas
+niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua
+puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»
+
+»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi
+Marietta.
+
+»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista
+kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.
+
+»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.
+
+»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä
+kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret
+suonissanne jähmettymään.
+
+»_Davvero_?» sanoi Marietta.
+
+»_Davvero_», vakuutti Peetri.
+
+Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin
+olkapäähän ja itkien lakkaamatta.
+
+Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.
+
+»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä
+itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle
+oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»
+
+Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella
+aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa
+ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän,
+valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli
+sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla
+karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät
+enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista
+rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.
+
+Iltapäivällä kysäsi Marietta:
+
+»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»
+
+Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja
+aikansa kuluksi.
+
+Marietta viittasi Ventiroseen päin.
+
+»Miksikä?» kysyi Peetri.
+
+»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään
+käyntikorttinsa käydä linnassa.»
+
+»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»
+
+»Niin, signorino.»
+
+»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat.
+Milloinka — milloinka matkustivat?»
+
+»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»
+
+»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan
+äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta
+ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»
+
+Marietta näytti säikähtyneeltä.
+
+»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin
+kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»
+
+»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen.
+»Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä
+Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»
+
+»Tietysti, signorino.»
+
+»Mistä te sen tiedätte?»
+
+»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»
+
+»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta.
+Milloinka tulevat?»
+
+»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.»
+
+»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»
+
+»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian
+taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta
+palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.
+
+»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet
+Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat
+takaisin.»
+
+»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte
+käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja
+komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»
+
+Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain
+voi.
+
+»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä
+murhenäytelmästä», kysyi Peetri.
+
+Marietta siristi silmiään.
+
+»En, signorino.»
+
+»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan
+prinssin osa on jätetty pois?»
+
+Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli
+rajaton.
+
+»En, signorino», vastasi hän raukeasti.
+
+»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»
+
+Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.
+
+»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä
+Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot.
+Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla
+koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta
+vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui
+viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan
+keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan
+keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti
+savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu
+kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja
+tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten
+asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki
+jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa.
+Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös
+näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia
+riikinkukkoja.»
+
+»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri
+surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen
+selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne,
+etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä
+juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani
+hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten
+on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas
+ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto
+kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin
+kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi
+en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra
+incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan
+mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»
+
+»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa»,
+sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»
+
+»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini,
+toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita
+olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat
+matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä
+perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»
+
+»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä
+papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija.
+
+He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa,
+joka oli sisustettu _piano nobile_ tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi,
+arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten
+palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia.
+
+Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät,
+juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui
+suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua
+vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot.
+Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat
+ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät
+pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä
+eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo
+lakkaamatta yksitoikkoista säveltään.
+
+Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja
+hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin»,
+ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta
+huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista
+huokuvaa puhtaan ilman tuoksua.
+
+Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä
+olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle
+puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli —
+tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti.
+Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa
+lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä
+oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka,
+sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota
+Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista.
+
+Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea,
+roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä
+päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja
+katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti.
+
+Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai
+kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan
+ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä
+hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi,
+suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet;
+korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset,
+harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen
+ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka
+olisi voinut käydä luonnollisesta.
+
+Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta,
+mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja
+hyväntahtoiselta.
+
+Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan
+ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut
+ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta
+käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään,
+olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko
+hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima,
+jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä
+johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen
+kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista
+taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi,
+miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi
+kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa
+pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata
+— jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään
+punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää
+ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa.
+Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali
+Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja
+sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä,
+mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin
+ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli
+hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman
+kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen
+nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön
+pieneksi sedäksi».
+
+Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas
+mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat
+yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta
+käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin
+muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa
+asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta
+liiraa... niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä,
+viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään.
+
+Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi
+sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli
+kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut
+inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella
+olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen
+tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan
+apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin
+ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli
+murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita
+kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken.
+
+Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan
+erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta
+muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita
+edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin —
+usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen
+aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt
+murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja
+sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä
+kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa,
+jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja
+vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa... Ja Lazaruksen lähestyessä
+tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa.
+
+En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan
+ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa
+armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja
+ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt
+jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan.
+Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin
+jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla
+on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja
+lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.»
+Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa.
+
+»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että
+muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua
+kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on
+olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä
+vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin.
+Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä
+kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä
+tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava
+aine. Se estää mielen happanemasta.»
+
+Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja
+leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja
+sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni.
+Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva
+Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin
+gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa.
+Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän
+oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän
+ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän
+lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan —
+olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti
+esirukouksen ja isämeidän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan;
+kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä
+herttaisesti hymyillen.
+
+»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen.
+
+»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä.
+
+Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin,
+mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen
+erikoisen omaperäinen sävy.
+
+»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice.
+
+»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä
+ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien
+hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi
+sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi
+niskan puolelta —.»
+
+»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten
+kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!»
+
+»Sulkumerkit» yhä syvenivät.
+
+»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne
+»lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?»
+
+»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi.
+
+Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan
+sanansa.
+
+»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista
+herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta.
+Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia.
+Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja.
+
+Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
+
+»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa»,
+sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta
+tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään.
+
+»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai
+Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali.
+
+»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan
+sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.»
+
+»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena.
+
+»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.»
+
+»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali.
+
+»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.»
+
+»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti.
+
+»Noin pari sataa liiraa.»
+
+»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko
+sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?»
+
+Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan
+kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa.
+
+»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta.
+
+Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten
+keppostemme onnistuneen.
+
+»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen
+kätensä.
+
+Beatrice epäröi.
+
+»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain
+veruketta.
+
+»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.»
+
+Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään
+norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen
+merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen
+nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua
+suurta, säihkyvää ametistia.
+
+»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään.
+
+Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään.
+
+»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat.
+
+»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan
+silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti
+hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti
+ansainnut.»
+
+»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa
+mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa
+tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka
+kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.»
+
+»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä
+erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen
+kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä
+muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että
+sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen
+satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.»
+
+»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen.
+
+»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat.
+Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita
+käyttäessä.»
+
+Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä _of_ sanaa», selitti hän.
+
+»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä
+siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali.
+
+»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi
+Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit
+petoksella saada minua ansaan?»
+
+Kardinaali nauroi.
+
+»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna
+jesuiitan piirteitä.»
+
+»Oletko sinä jesuiitan näköinen?»
+
+»Niin minulle on sanottu.»
+
+»Kuka sellaista on sanonut?»
+
+»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea
+mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän,
+viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä,
+punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi:
+
+»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän
+välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin
+juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa
+huudossa.»
+
+Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta.
+
+»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka
+olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain
+hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.»
+
+»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!»
+
+»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy
+minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On
+oikein nöyryyttävää ajatella sitä.»
+
+»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että
+he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice.
+
+»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta
+sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut
+niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista
+miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut
+omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko
+muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta.
+Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin
+olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt
+vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.»
+
+»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka
+kauas olemme eksyneet »lampaastamme».
+
+»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä.
+
+»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.»
+
+»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi
+kardinaali nyökäyttäen päätään.
+
+»Niin juuri, englantilaisesta vuokralaisestani — kerettiläisestä.»
+
+»No niin», sanoi kardinaali miettivän näköisenä »sulkumerkkien»
+syventyessä, »sanoistasi päättäen uskon, että sinulla voi olla hänestä
+hyötyä naapurina. Annahan kun ajattelen... Sinä anastit häneltä
+viisikymmentä liiraa yhdellä ainoalla sanalla, ja lapset poistuivat
+siunaten sinua hyväntekijänään. Luulen, että sinä hänestä saat
+suuriarvoisen naapurin — hän puolestaan sinusta ehkä kylläkin kalliin.»
+
+Beatrice teki kädellään rukoilevan liikkeen.
+
+»Älähän nyt suotta minua tuolla kiusaa. Vastaa nyt minulle oikein
+tosissasi. Mitä sinä ajattelet hänen kääntymyksestään?»
+
+»Kerettiläisen kääntymys on hurskas toivomme — olivatpa nuo sanat
+sitten Shakespearen tai Byronin», sanoi kardinaali. »Ja varsinkin te
+englantilaiset katolinuskoiset olette hartaita käännytystyössänne —
+erittäinkin te _naiset_. Kerrotaanpa erään nuoren englantilaisnaisen
+yrittäneen itse paavia käännyttää.»
+
+»Onpa ollutkin paaveja, joita olisi sietänyt käännyttää. Mitä herra
+Marchdaleen tulee, olen hänessä huomannut hyviä oireita. Hän myönsi,
+ettei ollenkaan ollut mahdotonta, että pyhä neitsyt oli lähettänyt
+meidät lasten luokse. Onhan tuo protestantin puheeksi jotenkin outoa.»
+
+»Onpa kylläkin», sanoi kardinaali. »Jos hän tarkoitti täyttä totta, on
+hänessä varmaankin ajattelijan vikaa.»
+
+»_Josko_ hän tarkoitti täyttä totta?» huudahti Beatrice. »Miksikä hän
+olisi puhunut sillä tavalla, jollei hän olisi sitä tarkoittanut?»
+
+»Älä kysy minulta», sanoi kardinaali. »On olemassa jotakin, jota
+ranskalaiset sanovat _kohteliaisuudeksi_. Voin hyvästikin kuvitella
+nuoren miehen yhtyvän naisen mielipiteeseen vain _kauniin silmäparin
+vuoksi_.»
+
+»Voin vakuuttaa sinulle, ettei minun silmilläni ollut mitään tekemistä
+tämän asian kanssa. Herra Marchdale puhui vilpittömän rehellisesti. Hän
+sanoi uskovansa, että meidän mailmassamme ei mikään ollut mahdotonta,
+että taivaan ja maan välillä oli asioita, joista ihmiset eivät voineet
+uneksiakaan. Sanoipa pitävänsä aivan mahdollisena, että pyhä neitsyt
+oli lähettänyt meidät lasten avuksi. Ja hän puhui ihan tosissaan. Aivan
+varmasti tarkoitti hän, mitä sanoi.
+
+Kardinaali hymähti — ehkä nuoren sukulaisensa kiihkolle.
+
+»No niin, sitten hänessä todellakin on ajattelijan vikaa», toisti
+kardinaali vielä kerran.
+
+»Mutta mitä me voisimme _tehdä_. On kai jotakin tehtävä, johonkin
+ryhdyttävä. Kun hän puolestaan on taipunut sellaiseen myönnytykseen,
+on ehtinyt näin pitkälle valkeuden tiellä, on tietystikin meidän
+velvollisuutemme johtaa häntä edemmäksi.»
+
+»Epäilemättä», sanoi kardinaali.
+
+»No, mutta miten?»
+
+Kardinaali näytti vakavalta.
+
+»Rukoilemalla», oli vastaus.
+
+»Emilia ja minä rukoilemme sekä aamuin että illoin hänen kääntymystään.»
+
+»Siinä teette oikein.»
+
+»Mutta riittääkö se?»
+
+»Voihan lukea messuja.»
+
+»Oi, monsignore Langshawe lukee hänen hyväkseen kahdesti viikossa
+messun linnan kappelissa.»
+
+»Vallan oikein», sanoi kardinaali.
+
+»Mutta onko siinä kylliksi?»
+
+»Miksei monsignore Langshawe käy hänen luonaan — tutustu häneen —
+puhele hänen kanssaan ja innostuta häntä?» kysäsi kardinaali.
+
+»Monsignore Langshawe!» huokasi Beatrice viitaten merkitsevästi
+kädellään. »Hän ei välitä mistään muusta kuin geologiasta — hän ei
+puhelisi mistään muusta kuin vuorijäätiköistä ja soramuodostuksista —
+eikä panisi ajattelemaan mitään muuta kuin vyöryviä jäätiköltä.»
+
+»Hm», hymähti kardinaali.
+
+»Mitä sitten on tehtävä?» kysyi Beatrice.
+
+»Miksikä et, rakas lapsi, ota itse ajaaksesi asiaa?»
+
+»Siinäpä juuri pulma onkin. Mitäpä minä — mitäpä voi nainen tällaisessa
+tapauksessa?»
+
+Kardinaali tarkasteli ametistiaan aivankuin kristallintarkastaja
+kristalliaan ja veitikkamainen piirre hänen suupielissään kävi yhä
+selvemmäksi.
+
+»Lainaan sinulle Bellarminen [oppinut jesuiitta-kirjailija ja
+katolisuuden kiihkeä esitaistelija] teokset — en muista miten
+monta osaa niitä onkaan. Voit tutkistella niitä ja sitten kutsua
+kerettiläisesi luentokursseille.»
+
+»Oi, miksikä sinä käännät kaikki pilaksi», sanoi Beatrice.
+
+»Bellarminestako tekisin pilaa», huudahti kardinaali. Kaukana siitä.
+En ole kuullut kenenkään ottavan häntä siltä kannalta. Mutta jääköön
+ehdotukseni sikseen.»
+
+»Mutta mitä sitten —? Etkö oikein tosissasi voisi neuvoa minua. Mitä
+minä voisin tehdä? Mitä voisi oppimaton naisraukka tässä tapauksessa
+tehdä?»
+
+Kardinaali nuuskasi. Tarkasti jälleen ametistiaan hymähtäen, aivankuin
+olisi sen syvyydestä keksinyt jotakin erittäin hupaisaa.
+
+»No hyvä», puhui kardinaali hitaasti, »jos oikein tiukalle ottaa, niin
+voisi kenties oppimaton naisraukka panemalla kaikki voimansa liikkeelle
+kutsua kerettiläisen päivälliselle. Tulen luoksesi pariksi päiväksi.
+Kutsu hänet silloin.»
+
+»Oi, miten kultaisen herttainen sinä, setä, oletkaan!», huudahti
+Beatrice ihastuneena. _Sinua_ hän ei voi vastustaa.»
+
+»En aijo ryhtyä hänen kanssaan minkäänlaisiin uskonnollisiin
+keskusteluihin», sanoi kardinaali. »Mutta täytyyhän jollain tavalla
+osoittaa kiitollisuuttaan sille, jolta on saanut kaksisataa liiraa —
+siksipä annan sinulle siveellisen kannatukseni.»
+
+»Ja sinä saat kuin saatkin soman, hopeisen nuuskarasian», sanoi
+Beatrice.
+
+Paina mieleesi nämä ennustavat sanat, arvoisa lukija!
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+ Ventirosen linnassa 21 p. elokuuta.
+
+ Arvoisa herra Marchdale! Minua suuresti ilahuttaisi, jos suvaitsisitte
+ syödä päivällistä luonamme ensi torstaina kello kahdeksan. Setäni,
+ kardinaali Udeschini, joka on tullut käymään luonani, haluaa tutustua
+ teihin.
+
+ Olen lukenut uudestaan »Sanojen miehen». Ja tahtoisin, että
+ kertoisitte minulle vielä paljon kirjailijaystävästänne.
+
+ Suosiollisesti
+
+ Beatrice Santangiolo.
+
+On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla
+joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri
+Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota
+jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta
+ylläoleva on jäljennös.
+
+Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä
+hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja
+asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle
+nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut.
+
+Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän
+tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin
+aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti
+aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista,
+hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä
+kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi
+myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan
+hajua.
+
+En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin
+olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen
+katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä
+sanoille salaisen merkityksen.
+
+Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta
+sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi
+hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse
+paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen
+kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen»
+tekijä oli.
+
+Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa.
+Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi
+sitten Marietan puoleen.
+
+»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?»
+
+»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi.
+
+»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.»
+
+Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä.
+
+»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta
+mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.»
+
+»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta.
+
+»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi
+olla. Se ei ole mikään juhlapuku.»
+
+»_Non é un abito nero_», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan
+vastata jotakin.
+
+»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella
+minulle sellaisen?»
+
+»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli
+eukko päätään.
+
+»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?»
+
+»Ei ole, signorino.»
+
+»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta.
+Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa?
+Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies
+yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa
+päivällisille?»
+
+»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta
+räpäyttäen silmiään.
+
+»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä
+kirkonkiroihin?»
+
+»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko
+oli turha.
+
+»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua
+uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini
+ja rohkeasti esiintymään siinä.»
+
+»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta.
+
+»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri.
+»Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten
+palvelijoiden kanssa, vaikka _heidän_ pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä?
+Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis
+seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen
+tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee
+puutarhassa?»
+
+Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi.
+
+»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.»
+
+»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.»
+
+»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko.
+
+»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät
+housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on
+tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta
+kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän
+olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?»
+
+»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.»
+
+»Onko Gigi monipuolinen?»
+
+»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi
+sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi:
+
+»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.»
+
+Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan
+osaa Ventirosen linnaan?»
+
+»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään.
+
+»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi
+vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?»
+
+»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?»
+
+»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko
+että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä
+viemään?»
+
+»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne,
+signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan
+vilkkain elein.
+
+»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa
+tekaisen minä kirjeen.»
+
+Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa
+ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä.
+
+Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi
+tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti
+hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan
+tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen
+Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan
+työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka
+sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea.
+
+Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä
+väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti
+hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä.
+
+Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat.
+
+Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti
+rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen
+noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä.
+Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli
+poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui
+vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän
+läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi
+sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e.,
+kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle.
+
+Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä
+keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen.
+Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen
+olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä
+pitkin.
+
+Peetri katseli ja ihmetteli.
+
+»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri.
+»Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas
+tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta
+tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin
+tämä sukkela temppu mieleemme.»
+
+Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi
+sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta.
+
+»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri.
+»Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!»
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku
+johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä.
+
+Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten
+aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa.
+
+Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan
+lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti
+päivää.
+
+Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos.
+Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi,
+vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella
+uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain
+mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti
+himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka
+olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään
+pilvenhattaraa.
+
+Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja
+virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan
+painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta
+ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken
+yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee,
+vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti
+ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat
+vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja
+enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta.
+
+Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä
+kesti tuokion... Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte
+Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet.
+
+Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat,
+pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten,
+kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja,
+muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson
+salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen.
+Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta
+kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset
+ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta
+— himmeätä vaskihohdetta.
+
+Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui
+se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain
+uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima
+tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja
+tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet
+lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti
+vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat
+näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret
+vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä
+tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus.
+
+Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla
+sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa.
+Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja
+riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei
+Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat
+ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien
+peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia
+ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun
+verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat
+ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina.
+Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin
+lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen
+jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että
+olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan.
+Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa
+taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni
+tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä
+siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan.
+Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista.
+
+Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon
+toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana...
+Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai
+hänen sydämensä rajusti sykkimään.
+
+Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa
+maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi.
+
+Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona.
+
+»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän.
+
+»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti
+herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen.
+
+Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet.
+
+»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa
+rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä.
+
+Herttuatar hymyili hieman hämillään.
+
+»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme
+pitkälle kävelylle — huviksemme.»
+
+»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri
+katsahtaen toisesta vieraasta toiseen.
+
+»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar.
+
+»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei
+ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään
+vetoista kylmänkoleata huonetta.
+
+»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen
+huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka.
+
+»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä
+käsken Marietan panna tulta pesään.»
+
+Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa
+hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta
+oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen
+rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä,
+että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset
+hartaudenharjoitukset.
+
+»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.»
+
+Ja hän palasi vieraittensa luokse.
+
+»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti.
+
+Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea
+pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle,
+vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui
+kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli
+— ehkä ristinmerkin.
+
+Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon
+palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja
+ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin
+herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä
+olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini?
+Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita
+kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta?
+Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten
+seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä
+_pienikasvuisiksi_? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset
+napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa
+säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei
+ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden
+merkityksen.
+
+Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi
+selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»;
+ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen
+olen puhunut.»
+
+Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle
+hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä.
+
+»_È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa
+burrasca la pregustazione d'un piacere_», sanoi hän hieman jäykän
+kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen
+ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla.
+
+Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti
+erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä
+ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »_Grand' onore_.»
+
+Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä
+pyynnöstä valmistaa teetä.
+
+»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia
+vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni
+annos alkohoolia korvaisi niitä?»
+
+Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle.
+
+»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä
+tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa
+pyytää teiltä juuri sitä.»
+
+»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin
+totisen näköisenä.
+
+Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin.
+
+»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.»
+
+»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin
+arkissa Araratin vuorella.»
+
+»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä
+kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi»,
+arveli pappi.
+
+Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä
+olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen,
+valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina.
+Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka
+kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut
+ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui
+savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti
+herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen
+herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään,
+hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin
+ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja
+sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo
+tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren
+olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan.
+
+»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen
+Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö
+ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.»
+
+Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen
+kukkuloille.
+
+»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan.
+
+»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren
+tytön puoleen.
+
+»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen
+päästäni tullessani sisään.»
+
+»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri.
+
+Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein
+samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan,
+ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena
+hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa
+tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.
+
+Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset
+kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja
+voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.
+
+»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte
+teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.
+
+Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri
+seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi
+vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran
+herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi
+tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan.
+Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen
+korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.
+
+»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli
+pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä
+useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä
+lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»
+
+»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi
+herttuatar.
+
+»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua.
+»Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni
+juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme
+kevytmielistä elintapaa.
+
+»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar.
+»Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme
+niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet
+leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät
+olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»
+
+»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen
+paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä
+ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»
+
+»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin
+miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä —
+jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan
+mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten
+seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan
+ikävää.»
+
+»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa
+vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas
+_heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»
+
+Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla
+herttuatarta.
+
+»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa
+nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen
+nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.
+
+»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin
+vanha tottunut ainakin.
+
+»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar
+hämmästyneenä.
+
+»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli
+tämäkin taito omattava.»
+
+Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja
+huudahti:
+
+»Miten kummallista!»
+
+»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin
+olisi totta», selitti herttuatar.
+
+»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen
+katseensa.
+
+Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa,
+ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua
+vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt
+nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi
+näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran
+mieleesi nämä ennustuksen sanat!
+
+»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.
+
+»Sen pahempi», ajatteli Peetri.
+
+Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli
+vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.
+
+»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme
+Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»
+
+»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.
+
+»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.
+
+»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»
+
+»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö
+täällä ole ketään muuta viestin viejää?»
+
+»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan
+teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»
+
+Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen
+säälivästi.
+
+»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän
+valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»
+
+»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan
+kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»
+
+»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.
+
+»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»
+
+»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan
+päin.
+
+Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.
+
+»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata
+mieltään.
+
+Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat
+syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi
+säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään
+päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton
+lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa
+silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri
+tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa
+— miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät
+pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut
+kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.
+
+Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen
+kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin
+avonaiselle ovelle.
+
+»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.
+
+Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat
+oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille
+oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista
+riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset
+ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka
+päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.
+
+»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri
+huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä
+vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.
+
+»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar
+tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut.
+Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.»
+
+»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa
+rakentamaan», sanoi Peetri.
+
+»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla
+tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.
+
+»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat
+keksinnöt!» naurahti herttuatar.
+
+Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti
+kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä
+tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.
+
+»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan
+kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.
+
+Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle»
+suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja
+Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.
+
+Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen
+Peetriin.
+
+»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme
+keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne
+milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»
+
+»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.
+
+»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan
+aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se
+naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme
+kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa,
+saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.
+
+»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän:
+»Tulen suurimmalla mielihyvällä.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle:
+»kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia
+on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette
+anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren
+kappalainen punaisia sukkia?»
+
+»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.
+
+»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset
+sukat ja hopeasolkiset jalkineet.
+
+Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan
+kevytmielistä?»
+
+»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.
+
+»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä
+iltapäivällä.»
+
+»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään
+käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen
+korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään
+iltapäivällä.»
+
+»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.
+
+»Niin», pääsi Marietalta.
+
+»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja
+herttaisen näköinen vanhus?»
+
+»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.
+
+»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan
+hyvän toverin lailla!»
+
+»Niin», sanoi Marietta.
+
+»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä
+teellä», sanoi Peetri.
+
+»Kuinka?» kysyi Marietta.
+
+»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi,
+jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.
+
+»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.
+
+»Vai todellako?» huudahti Peetri.
+
+»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa
+vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»
+
+»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä
+kardinaali ei vieraillut?»
+
+»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala —
+aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun
+hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»
+
+»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa,
+että kaitselmus hänet meille lähetti.»
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.
+
+Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein
+kiusallisen hitaasti.
+
+»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi
+eteenpäinkin», ajatteli hän.
+
+Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan
+aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt
+väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli
+hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten
+hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen
+kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen
+ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.
+
+»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista
+todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!»
+huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.
+
+»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti
+Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli
+vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle
+kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti.
+»Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti
+ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä
+epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon
+toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän
+asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset,
+loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän
+virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään»,
+arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten
+kaitselmusta.
+
+Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella
+— seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli
+vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli
+nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta.
+Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään,
+joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen
+asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt
+omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän
+käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi
+hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi
+luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma,
+tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä
+vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen,
+joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen.
+»Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli
+olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi
+oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.
+
+Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana
+avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä —
+siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_
+katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana
+ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat
+osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus
+raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja —
+harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt
+ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta
+ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat
+suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä
+pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia.
+Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine
+kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen
+ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä,
+iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen
+kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.
+
+»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on
+aivan erikoisen personallinen leima.»
+
+Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni
+lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat
+yhä uudelleen hänen mieleensä.
+
+Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty
+ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu
+suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä
+pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit
+värikkäine tyynyineen.
+
+Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.
+
+Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen
+lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti
+vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen
+yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen
+loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain
+yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.
+
+»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa
+terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen
+puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet
+huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten
+saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut
+italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä
+seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat
+menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei
+teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»
+
+Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni
+valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse
+entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista
+silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua
+istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili
+hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär
+pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti
+herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen
+nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi
+Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät
+vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.
+
+Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli
+mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.
+
+Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten
+aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli
+sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon,
+että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa
+eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)
+
+»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti
+vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli
+mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»
+
+Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä
+harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet,
+pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa.
+Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset
+sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.
+
+»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin
+suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»
+
+»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»
+
+»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan
+onnettomuutta.»
+
+»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa,
+että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti
+herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli
+sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.
+
+»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.
+
+»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla
+taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»
+
+»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»
+
+»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_
+taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?»
+
+En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa
+en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä
+tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en
+voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku
+paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän
+ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta
+yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden,
+jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai
+ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista
+vältämme.»
+
+Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:
+
+»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»
+
+»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin
+ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä
+kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti.
+Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan
+jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa
+silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»
+
+Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.
+
+»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko
+siihen edes neljännesosittainkaan.»
+
+»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset
+katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta
+hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»
+
+»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään
+yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen
+ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon
+kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa
+syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei
+vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys
+sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on
+taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä
+hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo
+olemassa.»
+
+»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö
+niin?» kysyi Peetri.
+
+»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar
+lempeän veitikkamainen uhma silmissään.
+
+»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä
+kristitty?»
+
+»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti
+herttuatar.
+
+»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.
+
+»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen.
+Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa
+oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin
+mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko
+tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen
+perintöoikeuttaan.»
+
+»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia
+yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.
+
+»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä.
+Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi
+aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään
+johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon
+vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku
+kasvaa säännöllisesti vuosittain.
+
+»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä
+otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja
+tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan
+yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan
+henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin
+mukavuussyistä pysytään protestantteina.»
+
+»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia
+omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin
+ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.
+
+»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.
+
+»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta
+ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua
+läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun,
+koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen
+syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa
+— ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä
+sanotte?»
+
+Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa
+on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat
+kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»
+
+»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani
+Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta
+laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»
+
+»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt
+somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»
+
+»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät
+katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole
+säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia
+ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi
+tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»
+
+»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri.
+»Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»
+
+»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää
+hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä
+tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti
+työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka
+henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla
+on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori
+mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja
+heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi
+ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista
+sulottarista.
+
+Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri
+sattumalta katsahti laaksoon päin.
+
+»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.»
+Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.
+
+Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen
+vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan
+vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet
+smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen.
+Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset
+nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät
+vuorenhuiput olivat hurmaavia.
+
+»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen
+nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en
+vielä koskaan valkeissa.»
+
+»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen
+vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»
+
+Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun
+ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen
+joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja —
+huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan —
+tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen
+mies».
+
+Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:
+
+»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen
+uudelleen.»
+
+»Niin», sanoi Peetri.
+
+»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan
+arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla
+viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota
+tuottava tuntu.»
+
+Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat
+ennen oli lausunut.
+
+»Niinkö», sanoi Peetri.
+
+»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole
+ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee
+teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella
+tajutakseen sen.»
+
+»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on
+katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan
+näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet
+mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan
+silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla
+on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän
+tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset —
+nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia
+ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten
+tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan
+pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta —
+on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»
+
+Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti
+mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin —
+ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta
+mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.
+
+»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi
+sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te —
+aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta.
+En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu
+ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut
+naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan
+erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään —
+hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään!
+Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön?
+Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka
+seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin
+ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää
+ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka
+olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen
+kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan
+ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen
+suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta —
+vain mielikuvituksen luoma?»
+
+»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni
+on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on
+aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen
+olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty
+ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän
+piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen,
+joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa
+mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...»
+
+»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa
+se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän
+kiihkeästi.
+
+Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.
+
+»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään
+kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä
+— se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli
+kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan
+vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön —
+suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin
+kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa
+ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa.
+Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa
+ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä
+kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin
+ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä,
+hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään,
+hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän
+ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa
+oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin
+kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen
+näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa
+vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen
+ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli.
+Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen
+rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten
+ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä —
+niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus:
+kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka
+erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli
+kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut
+häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada
+tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään
+muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain
+sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.
+
+Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta
+kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät
+ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä
+kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:
+
+»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman
+ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»
+
+Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.
+
+»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.
+
+Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa
+kysymysten joukosta.
+
+»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän
+pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa
+hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle?
+Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa —
+olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»
+
+»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän
+olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä
+tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies
+näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on
+arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis
+_samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa,
+jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on
+mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä
+hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta
+mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti
+yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla,
+kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet —
+ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki
+sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä
+salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa
+tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»
+
+Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.
+
+»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli
+mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»
+
+»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja
+riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin,
+missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen
+tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan
+ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta
+kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää
+hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista
+yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui
+nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän
+oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina
+hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni
+oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi
+hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa
+pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät
+suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja
+tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.
+
+Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja
+katseli sen opaaleja.
+
+»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion
+vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen
+elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti
+ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen
+mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan
+huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut
+siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole
+aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja
+se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä
+ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana
+aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on
+melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä
+on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön
+kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu
+tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»
+
+»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä
+tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay
+on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on
+häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon.
+Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä
+mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän
+tielleen sattuu.»
+
+»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä
+oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle.
+Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia
+etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että
+katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko
+tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan
+mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä
+olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista
+luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta —
+mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»
+
+»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet
+kuitenkin lopuksi.»
+
+»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa
+kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»
+
+Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia
+terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.
+
+»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen
+virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä
+ennen kuole uteliaisuudesta.»
+
+Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan
+toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies
+ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore
+Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli
+Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.
+
+»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan
+kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut
+turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet
+keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se
+ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»
+
+Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut —
+pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä,
+oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat
+toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu
+Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa
+sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä
+ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän
+oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä
+koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista.
+Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi
+rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut
+niille aivan uuden käänteen.
+
+»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä
+te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut,
+kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»
+
+
+
+
+XIX.
+
+
+Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt
+huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän
+varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen
+mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty
+terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien
+aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset
+matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku
+tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta
+tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo,
+maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja
+köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit
+kiemurtelivat.
+
+Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen
+kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä —
+selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen,
+säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan
+sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan
+_hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli
+osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_
+tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään,
+olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja;
+ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen
+hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne
+eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat
+alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos
+Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne
+paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi
+siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja
+mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.
+
+Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon
+viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä
+loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se
+siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut
+tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko
+pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen
+hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos
+häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän
+sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän
+nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa
+suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta
+salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa,
+katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä,
+kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla
+verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja,
+posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa
+ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia
+siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa
+kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen,
+väreineen ja tuoksuineen.
+
+Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä
+riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti
+itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin
+komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa
+_hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena
+_hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti
+Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri
+aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen
+mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin
+työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä;
+se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät
+toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.
+
+Entä herttuatar...
+
+Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän
+oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän
+kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin
+selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja
+ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti
+_ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_...
+
+»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla
+hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa
+tapahtuisi.»
+
+Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa
+kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui
+läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen,
+rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät
+olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä
+kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä.
+Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän
+yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon
+aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan
+ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman
+yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä
+samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten»
+joukossa.
+
+Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence.
+Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi
+iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät
+leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se
+on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen
+tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että
+te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin
+ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että
+te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä
+taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin
+_teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva
+maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»
+
+Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi
+herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut
+rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä
+kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää
+käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua
+aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua
+»kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää
+Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta
+kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin
+loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran
+alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet
+yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.
+
+Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui
+keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä
+vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan
+julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen
+skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä,
+jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»
+
+Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja
+pientä perintöprinssiä.
+
+»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen
+Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen
+englantilaisen läsnäollessa.»
+
+»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri.
+»Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»
+
+»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on
+esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut
+minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä
+kuin kardinaali Newman.»
+
+»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen
+nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.
+
+Nyt heristi Peetri korviaan.
+
+»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin
+Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun
+minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»
+
+»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin
+protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä»,
+väitti nuori rouva.
+
+»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa,
+että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä
+jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai
+ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»
+
+»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva
+O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän
+ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti
+pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan
+saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin
+muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä
+voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia
+lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja
+Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää
+vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä
+merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.»
+
+»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken
+erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin
+moniavioisuutta?»
+
+»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen
+liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa
+vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme
+hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät,
+niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa
+tarkoituksen pyhittää keinoja?»
+
+»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin
+hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut
+hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan
+asiat leikilliseltä kannalta.»
+
+»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme
+irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä,
+voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki
+oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi
+eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet
+lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset
+Roomasta.»
+
+»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset
+Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen
+piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut
+useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista
+paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili
+varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius
+IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään,
+Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity,
+joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa.
+Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen
+määrin säkenöivän sukkela.»
+
+Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän
+näköiseltä... »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä
+irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän.
+
+Kaikki purskahtivat nauruun.
+
+»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että
+saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi
+Roomasta?» kysyi rouva de Lafère.
+
+»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali.
+Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman
+vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En
+usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran
+ryöstetään hänen perintöosansa.
+
+»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui
+puheeseen monsignore Langshawe.
+
+»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan
+paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa
+nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar.
+
+»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä
+tosi-uskoon», sanoi monsignore.
+
+Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen.
+
+»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä
+vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja
+taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa.
+
+»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri.
+
+»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar.
+
+»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko
+nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä.
+
+»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko _te_ nähdä, että Rooma
+palautettaisiin paaville?»
+
+»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä
+syistä, jollen muista.»
+
+»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar.
+»Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen
+perustuvia syitä.»
+
+»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen
+perustuvia syitä», myönsi Peetri.
+
+Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä
+soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä
+vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta
+musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä... Mutta mitä
+kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä
+lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta —
+
+Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän
+ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä
+oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne»
+ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne
+tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä
+tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia
+saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.»
+
+»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen
+puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen
+hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja —
+tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä
+siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla
+kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.»
+
+Ja Peetri pisti tupakaksi.
+
+
+
+
+XX.
+
+
+»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar.
+
+»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.»
+
+He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta
+oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli
+kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun
+päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä.
+Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen
+varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi,
+poikaseni, äärimmäisen varoillasi!»
+
+»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan.
+
+»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen
+hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän
+ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu
+tässä mailmassa? Minä olen halunnut — _palavasti_ halunnut kuulla
+tarinan jatkoa.»
+
+Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli
+rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen.
+»Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani
+taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen.
+
+»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja
+avomielisyyttä. »Hän oli _ihana yllätys_, tuhannen kertaa suloisempi
+kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut —
+ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières
+oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.»
+
+Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion
+kuluttua:
+
+»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut
+aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.»
+
+»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se
+kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut
+hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa
+hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen
+varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti —
+ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta
+hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.»
+
+Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen.
+
+»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus
+ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät
+vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin
+ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin
+säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten
+voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen
+Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä
+_tapahtui_? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?»
+
+»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei
+siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui
+yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei
+tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat
+ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli
+lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.»
+
+»Ja miellyttikö se häntä?»
+
+»Hän sanoi sen miellyttäneen.»
+
+»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle.
+»Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli
+näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän
+suuresti hämmästynyt — heltynyt?»
+
+Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä
+säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri
+niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen,
+hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen
+rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja
+ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.
+
+»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän.
+
+»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme
+muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää
+tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän
+kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain
+vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä.
+
+Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen
+mieltään.
+
+»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri.
+
+Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt
+ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä.
+
+»Mitenkä _saattoi_ hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti
+herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka
+ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin
+naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää
+se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä
+hänelle. _Miksikä_ hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?»
+
+Herttuattaren ääni miltei värähteli.
+
+»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen»,
+ajatteli Peetri.
+
+Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen
+omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi
+häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa
+käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen
+nokittavaksi?»
+
+»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä
+brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua
+toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman
+muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin
+kannalta katsottuna oli _oikeus_ saada se tietää? Että asia osaltaan
+koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti
+oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli
+hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen
+julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi
+naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt
+kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle!
+
+Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran
+surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua
+päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas
+kullanautereiseen etäisyyteen.
+
+Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla
+silmänsä toisaanne päin.
+
+»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten
+puhumaan.
+
+Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena.
+
+»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut
+rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku
+sormessa olevaa sinettisormusta.
+
+»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään.
+»Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?»
+kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten
+olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?»
+
+Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi,
+miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli.
+
+»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi
+kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin.
+»Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet,
+rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa
+olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti
+_mies naista_ aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan
+tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka
+pakoittivat hänet vaikenemaan.»
+
+»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse!
+»Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?»
+
+»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen
+erityisesti painoa sanoilleen.
+
+Herttuatar purskahti nauruun.
+
+»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän.
+
+Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan.
+
+»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli
+leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?»
+
+»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki
+sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä
+toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.»
+
+»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös.
+
+»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella
+ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät
+monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti.
+
+»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti
+sivistynyt mies.»
+
+»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta.
+
+»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi
+voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja
+sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti
+sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar.
+
+»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli
+ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että
+hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki
+liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle
+kättään.»
+
+»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —
+jollei tämä ole kuninkaallista sukua.»
+
+»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi
+Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli
+myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia
+muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi
+rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi
+hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.»
+
+»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin
+pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen,
+ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä
+hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti
+kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa
+ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa
+hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä
+olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön
+miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen.
+Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen.
+Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada
+se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa
+tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi
+silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään
+rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.»
+
+»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä
+hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.»
+
+Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle
+— kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota
+onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi
+toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi
+uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän
+vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa.
+Ole varovainen! Ole varovainen!»
+
+Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja
+säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa
+lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään,
+hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista
+hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä,
+jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia
+viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili
+elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli
+myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä
+sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen,
+avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä
+marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva
+oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen
+kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen
+sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi
+palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi...
+
+Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja
+vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema,
+tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian
+ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja
+ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen.
+
+Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui.
+
+
+
+
+XXI.
+
+
+»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan
+Florence.
+
+»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.
+
+»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan
+voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»
+
+Beatrice näytti ällistyneeltä.
+
+»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.
+
+»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence
+uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi
+johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»
+
+Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.
+
+Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän
+ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:
+
+»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti
+päätään huolestuneen näköisenä.
+
+»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti.
+»Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka
+asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään
+järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»
+
+»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.
+
+»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee.
+Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä
+salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se
+sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»
+
+»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän
+mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi
+sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on
+nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran
+toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden
+lomitse.»
+
+»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän
+vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili
+hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän
+kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka
+pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas
+lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen
+kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran
+suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta,
+vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia,
+niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet
+kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset
+persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä
+ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun
+hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole
+sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen
+vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten
+rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»
+
+Beatrice naurahti.
+
+»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate
+kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan
+hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää
+ennen sinun tuloasi.»
+
+»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!»
+virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten
+mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin
+häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»
+
+Beatrice pudisti päätään nauraen.
+
+»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen
+kohteliasta uteliaisuutta.
+
+»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan
+osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin
+mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon
+toisen naisen nimen?»
+
+»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan
+yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on
+rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla
+kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»
+
+»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että
+kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä
+muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut
+mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori
+englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen,
+viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat
+aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän
+uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman
+ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on
+suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle
+yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta
+on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta
+sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen
+sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno
+puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän
+kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele —
+mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»
+
+»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan
+selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen
+kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on
+tekeminen?»
+
+Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
+
+»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän
+huolestuneena.
+
+Beatrice vaikeroi hiljaa.
+
+»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos
+sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.»
+Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta
+olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun
+tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»
+
+»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata
+hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi
+oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien
+läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»
+
+»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti
+hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan
+mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»
+
+»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti
+mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa —
+katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista
+ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.
+
+»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva
+Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan.
+»Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan
+koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle
+itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi
+sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän
+sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se
+jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta
+yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä
+pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet
+Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi
+kadonnut?»
+
+»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan
+asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän
+kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea
+minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä
+sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice
+hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi
+myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän
+tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani
+rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»
+
+»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla
+liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei
+hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan
+itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti
+ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»
+
+»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen
+aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän
+helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.
+
+»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä
+ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»
+
+»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.
+
+»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla
+varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.
+
+»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan»,
+vakuutti ystävätär.
+
+»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti
+Beatrice.
+
+»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan
+Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos
+olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää
+ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan
+osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi
+työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen
+luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse
+puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti
+tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee
+tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»
+
+»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi
+Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi
+en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään
+sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa
+siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine
+tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En
+unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin
+ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»
+
+»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani
+tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti.
+Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset
+heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi
+käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä
+tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän
+sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet.
+On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja
+kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas,
+hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa
+nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko
+päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi?
+Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja
+jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning
+Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»
+
+»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu
+saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti
+Beatrice.
+
+»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen.
+Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa
+avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä
+on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet
+epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen
+itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin
+viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea,
+niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on
+aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee
+kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä
+kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä
+lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.
+
+Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää
+käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän
+paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla.
+Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella
+jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla
+vuorelle päin.
+
+Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen
+värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä,
+rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli
+tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten
+lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet
+kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta
+metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin
+pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä.
+Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä
+huomasi.
+
+Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta,
+painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä
+hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin
+alapuolella olevalle käytävälle.
+
+»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.
+
+Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi
+koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä,
+vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.
+
+Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta,
+sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti
+toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen
+lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».
+
+»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame»
+italiankielelle», virkkoi hän.
+
+
+
+
+XXII.
+
+
+Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen
+kiihtyneessä mielentilassa.
+
+»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»
+
+»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»
+
+»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»
+
+»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»
+
+»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia
+esteitä —»
+
+»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»
+
+»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen
+voinut sovelluttaa —»
+
+»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt
+paljon ansaitaksensa hänet —»
+
+»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina
+ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut
+mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»
+
+Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä
+ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt
+palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.
+
+»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin?
+Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»
+
+Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt
+myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi
+ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen
+aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan
+sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina
+lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä
+jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun
+sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti
+ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana
+henkisesti läähättäen.
+
+Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen,
+palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään
+ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli
+lukemattomia sigaretteja.
+
+»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna
+sanoa se hänelle?»
+
+Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja
+selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:
+
+»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy
+hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle
+ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi,
+oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että
+jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle.
+Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi
+siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.»
+Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy
+parhaaksi.»
+
+Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään
+huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli
+silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki
+herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana
+ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen
+silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä;
+huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä
+sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!»
+Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan
+intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni
+Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi
+hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut
+käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit,
+joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.
+
+Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».
+
+Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua
+rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui
+yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.
+
+»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän
+hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo
+hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi —
+miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut
+juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut
+häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et
+ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla.
+Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä
+olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan
+erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että
+hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä
+kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin
+ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit
+likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista,
+ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay.
+Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain
+hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä
+ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta
+laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen
+Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy,
+loukkaantuu ja suuttuu.»
+
+Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen
+epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin
+Englantiin.
+
+Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään
+järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain
+äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä —
+jollei varsin sovintoakaan.
+
+»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme
+seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme
+toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme
+luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa.
+Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän
+hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta
+sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän
+loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa
+teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät
+ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on
+rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole
+mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja
+tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen,
+sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton
+herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä
+tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut
+asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo
+ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin.
+Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä
+— hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän
+hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä
+loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy
+hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui
+sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja
+saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä.
+Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään —
+ja taivu hänen päätökseensä.»
+
+Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.
+
+»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä
+kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä
+seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis
+panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella
+hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan.
+Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä
+tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen.
+Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän
+ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»
+
+Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset
+ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli
+Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan
+mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli
+todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen
+sallien hänen vain katsella ja toivoa.
+
+Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että
+päivällinen oli valmis.
+
+Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon
+näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti
+hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta
+joskaan ei lohdutusta.
+
+»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_
+päivällistä Edenin portilla?»
+
+»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.
+
+Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun
+säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden
+henki vallan hänessä.
+
+»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte
+seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.
+
+Marietta rypisti otsaansa.
+
+»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»
+
+»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti
+Peetri.
+
+»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.
+
+»Mitä otuksia ne ovat?»
+
+»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu
+katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja
+turmiollisena harhaoppina.»
+
+Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.
+
+»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta
+nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta
+tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat
+vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»
+
+»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.
+
+»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»
+
+»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla
+vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla
+kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki
+kristityt ovat katolilaisia.»
+
+»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän
+mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut.
+Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»
+
+Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin.
+Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:
+
+»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin
+näköinen.»
+
+»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»
+
+»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti
+eukko olkapäitään.
+
+»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.
+
+»Ette suinkaan», väitti Marietta.
+
+»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.
+
+»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti,
+tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset
+petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin
+kanssa?» kysyi hän sitten.
+
+»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä
+suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin.
+Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä
+nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat
+nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat
+leinin lyömiä.»
+
+»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu,
+että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim.
+kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin
+neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»
+
+»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai
+sempre tiranni_», selitti Marietta.
+
+»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että
+»rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.
+
+»En ymmärrä», sanoi Marietta.
+
+»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain
+esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä
+rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan
+niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!
+
+Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi
+tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»
+
+»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.
+
+»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite
+ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä
+tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen
+asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten
+mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.
+
+    »A face to lose youth for, to cccupy age
+    With the dream of, meet death with.»
+
+Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili,
+koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka
+sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:
+
+    »Is there no method to tell her in Spanish?»
+
+Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan
+rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia
+samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä
+jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»
+
+Marietta meni noutamaan viiniä.
+
+
+
+
+XXIII.
+
+
+Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.
+
+»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua
+veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella
+— vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö
+tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä
+kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen
+luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä
+olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle
+epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet
+luotettava neuvonantaja, sinä!»
+
+Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta
+murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski
+häneen.
+
+»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme
+tukkamme», päätteli hän.
+
+Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka
+kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti
+Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan
+meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin
+iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten
+valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät
+liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti
+reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja
+saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat
+tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven
+tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja
+säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät
+olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja
+kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle
+rouva O'Donovan Florencen.
+
+»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.
+
+»Hyvää päivää», vastasi Peetri.
+
+»Kaunis päivä tänään.»
+
+»Erittäin kaunis.»
+
+»Kertoisinko teille jotakin?»
+
+»Kertokaa vain.»
+
+»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva
+katse kiintyi epäilevänä Peetriin.
+
+»Koettakaa, niin saatte nähdä.»
+
+»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni
+istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut
+miehistä seuraa, en uskaltanut.
+
+»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja
+vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän
+ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle
+tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli
+sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä
+silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.
+
+»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin
+pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette.
+Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»
+
+Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.
+
+»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla
+wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva
+O'Donovan Florence.
+
+»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»
+
+»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»
+
+»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja
+harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat
+alkavat puhua lapsistaan.
+
+»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva.
+En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni
+teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen.
+Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka
+vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii
+kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että
+ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan
+näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että
+hän kenties on oikeassa?»
+
+»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»
+
+»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että
+te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin
+eteläpuolella.»
+
+»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.
+
+»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.
+
+»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi
+Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»
+
+»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo
+yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne
+kovin viileätä.»
+
+Peetri nauroi.
+
+»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää
+hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa
+paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet
+taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun
+äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?
+
+»Eipä usein», myönsi Peetri.
+
+»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen
+silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy
+äänessä.
+
+»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen
+tyytyväiseltä, eikö niin?»
+
+»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää»,
+jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena,
+»hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa
+teille hyväntahtoisen neuvon?»
+
+»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni
+räpäyttämättä», vakuutti Peetri.
+
+»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja
+kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne
+ja kysy häneltä?»
+
+Peetrin silmät repesivät suuriksi.
+
+»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.
+
+»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.
+
+»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin»,
+vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta
+Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena:
+»osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis
+kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise»,
+sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä
+tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte
+_häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin
+salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä
+kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii.
+Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa
+— mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja
+rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»
+
+»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää
+totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin
+pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».
+
+»Mikä teitä estäisi?»
+
+»Kaikki», vastasi Peetri.
+
+»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»
+
+»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»
+
+»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on
+rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista —
+oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne
+kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa
+eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden
+estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»
+
+»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän
+miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.
+
+»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence.
+Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen
+mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta
+tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia
+enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»
+
+Peetri naurahti.
+
+»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani
+saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin
+säilyttää mielenmalttianne.»
+
+»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.
+
+»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä
+hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa
+teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän
+on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä
+suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että
+hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»
+
+»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä
+jossain määrin lohduttavalta.
+
+»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi
+vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin
+omistatte. Se este siis häviää.»
+
+Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.
+
+»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän
+näköisenä.
+
+»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.
+
+»Hänen ylhäinen säätynsä.»
+
+Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä
+halveksimistaan.
+
+»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä
+merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön
+itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin
+omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän
+rakastaa häntä. Mies on mies.
+
+»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.»
+
+Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.
+
+»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.
+
+»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään
+helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi
+kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän
+toimituksen välitöntä suorittamista.
+
+»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen.
+
+»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte
+vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä.
+Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella,
+»aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä
+tunnustamasta tosi-oppia.»
+
+»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.
+
+»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää
+uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen
+väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen
+rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet
+pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»
+
+»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma
+on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän
+sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»
+
+»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö,
+ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei
+sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja
+kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja
+— ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin
+hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta
+päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten
+käyttää viimeisenä hätäkeinona.
+
+»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut
+suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy
+palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa
+leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta,
+on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut
+kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja
+polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt
+kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän
+kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani
+piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada
+rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.
+
+Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli
+kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko
+— vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen
+päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.
+
+»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän
+liikuttavan vaatimattomasti.
+
+Ja sitten polki hän jalkaa.
+
+»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen
+miehekkäämpi minänsä.
+
+»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä
+nyrkkiin.
+
+Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei
+malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen
+täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.
+
+Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston
+kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa
+vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle,
+jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta
+tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville.
+Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta
+samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat,
+käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen
+asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.
+
+»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen.
+Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään.
+Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele
+esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin
+immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin
+teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä?
+Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut
+vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei
+sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin
+ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi
+puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»
+
+»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»
+
+»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin
+puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta
+kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua
+tekosyyhyn.»
+
+»Hm», sanoi Peetri.
+
+Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon
+enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään
+kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen
+silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.
+
+»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.
+
+Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy.
+Peetri soitti kelloa.
+
+
+
+
+XXIV.
+
+
+Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä
+hämmästyksen kummin katsein.
+
+Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen
+silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen
+ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on
+hän tullut?»
+
+Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien
+asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan
+hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin
+kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän
+käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.
+
+Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas —
+asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan
+monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta
+katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos
+traagillisuutta.
+
+Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan
+suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat
+kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän
+näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat
+ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää
+hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen
+käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei
+suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota
+entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta.
+Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.
+
+»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri
+katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän
+on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»
+
+»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti
+siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut
+kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä,
+että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli
+päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset
+käyttävät taskun asemasta.
+
+Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista
+suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla
+— aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo
+tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut
+pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.
+
+Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus
+alkoi.
+
+Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti
+kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän
+ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla
+tuomaan sen teille.»
+
+Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä
+saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon
+kannettavaa.
+
+»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin
+sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle
+veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen
+maasta.
+
+Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.
+
+»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut
+ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»
+
+»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi
+Peetri.
+
+Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan,
+tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen
+uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa
+myöten.
+
+»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar
+katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys.
+»Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni
+tavattavissa.»
+
+Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen.
+Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.
+
+Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri
+vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat
+loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan
+niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut
+hermostunut pelko —?
+
+»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin
+arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»
+
+Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.
+
+»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia»,
+sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme
+etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan
+ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan
+kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»
+
+»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi
+onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin
+jäykän kömpelösti.
+
+Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi
+— unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja
+poistuessaan.
+
+»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää
+osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä
+palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani
+uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa.
+Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä
+seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten.
+Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen —
+ja hävisi asuinrakennukseen.
+
+»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.
+
+Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan
+ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja
+hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen
+ja otti hyppysellisen nuuskaa.
+
+»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.
+
+»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien
+ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa
+kävelemässä.
+
+»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»
+
+»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.
+
+»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko
+nuuskarasiasta?»
+
+»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden
+velassa minulle.»
+
+»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä
+syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin
+yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen,
+miten käännytystyösi edistyy?»
+
+Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.
+
+»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi
+Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen
+ärtyisellä tuulella.
+
+»Todellako —?» sanoi kardinaali.
+
+»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.
+
+»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».
+
+»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja
+typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice
+empimättä.
+
+»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.
+
+Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän
+lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että
+hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja
+nuuskasi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän
+sairaana.
+
+Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla
+myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi
+itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella
+hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin
+luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että
+Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.
+
+Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään,
+suuttunut itseensä.
+
+»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi
+hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön
+kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin,
+viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä
+jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras,
+tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin
+ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»
+
+Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei
+milloinkaan palaisi takaisin.
+
+Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.
+
+
+
+
+XXV.
+
+
+Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».
+
+Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt
+minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.
+
+»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen
+sanomalehtimies.
+
+Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan
+mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva,
+mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä
+tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin
+hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano,
+piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla
+kiirehtimättä.
+
+Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu
+tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja —
+ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä
+noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä
+poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen
+kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja
+palkatonta penikulmaa hän vaelsi.
+
+Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi
+Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon
+silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.
+
+Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen
+tämän muotoiselta:
+
+            Il Cardle Udeschini
+
+    Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:
+
+    Palazzo Udeschini.
+
+Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella
+käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:
+
+»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa
+nuuskarasiani.»
+
+»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt
+täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan
+moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.
+
+»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia.
+»Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia
+tekemään johtopäätöksiä.»
+
+»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.
+
+»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.
+
+»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.
+
+»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon
+kipinä alkoi syttyä.
+
+»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un
+amplissimo porporato non va mai solo._»
+
+Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_
+takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.
+
+»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen,
+teeskennellen välinpitämättömyyttä.
+
+»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään
+aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää.
+
+»Vai niin», sanoi Peetri.
+
+»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut
+tavata signorinoa», jatkoi Marietta.
+
+»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa
+myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti.
+
+»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten.
+»Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut
+vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän
+tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin
+viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —»
+
+Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt...
+olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä.
+Hän ei voinut tuon _jos_ sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen
+johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt,
+hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä
+virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa.
+
+»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän.
+
+Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne
+paremmin tutkittava.
+
+Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä
+vielä mustana.
+
+»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen
+epäilevästi ja moittivasti.
+
+»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri.
+
+»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana.
+
+»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri.
+
+»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada
+suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt
+vastausta.
+
+»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole
+syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni
+panetellaan.»
+
+»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus.
+
+»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan
+kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta
+tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja
+parannuksen tarpeessa.»
+
+»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta.
+
+»_Sukupuoli_», sanoi Peetri hymähtäen.
+
+Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain
+yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli,
+julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme
+vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja
+kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti
+mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne
+ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa,
+nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo,
+rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa,
+nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä
+ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina
+ollut _misantrooppi_, mutta nytpä olen vähällä tulla _misogyyniksi_.
+Tahdotteko auttaa minua siihen?»
+
+»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta.
+
+»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo
+naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset
+silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen
+väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä
+hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten
+voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino.
+Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista
+koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen
+ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan
+aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen.
+Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan
+päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti
+ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes
+Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä
+mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian
+ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita»,
+niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.»
+
+Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut
+sanaakaan.
+
+»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen
+puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko
+luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos
+miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin
+naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä
+pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan
+edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti
+mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo
+elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen
+mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja
+palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen
+neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta
+miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa
+kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto
+on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät
+väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole
+niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa
+toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan
+naisvihaajaksi?»
+
+»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta.
+
+»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä
+ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja
+uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi
+minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään
+voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella.
+Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään
+päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä
+puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten,
+noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui _hän_ tässä keittiössä,
+istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille
+kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.»
+
+Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui
+hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa,
+kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein
+tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi
+täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne
+tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi
+törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte
+Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa
+valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli
+muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta.
+Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa
+varalle.
+
+
+
+
+XXVI.
+
+
+Ja sitten Marietta sairastui.
+
+Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään
+sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi
+tervehtinyt »_Buon' giorno, signorino_.»
+
+Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »_Buon'
+giorno, Marietta_».
+
+»_Buon' giorno, signorino_», vastasi Marietta kuiskaten.
+
+»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri.
+
+»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan.
+»En saa puhutuksi.»
+
+Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan
+päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa
+säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja
+punaläikkäiset.
+
+»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.»
+
+Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja
+ojensi sen sitten Peetrille.
+
+Se oli kuiva ja kuumeinen.
+
+»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja
+pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.»
+
+»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette?
+Oletteko koettanut?»
+
+»En, signorino.»
+
+»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette
+koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa
+uudestaan ja taas uudestaan.»
+
+»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?»
+
+»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan
+ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se
+jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette
+vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa
+paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis
+paikalla makuulle.»
+
+Marietta poistui huoneesta.
+
+Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan
+liikkuvan keittiössä.
+
+»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse
+koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.»
+
+Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi
+hänet yllätetty rikoksen teosta.
+
+»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän.
+
+»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri.
+
+»En», myönsi eukko.
+
+»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?»
+
+»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan.
+
+»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin
+syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.»
+
+»_Hyvä, signorino_», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti.
+
+Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä.
+
+»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi
+hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville.
+
+»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.»
+
+»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori
+Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on
+sairastunut.»
+
+»Mielelläni, signorino.»
+
+»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?»
+
+»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen
+tummia silmiään ja huitoen käsiään.
+
+»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne
+päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo
+ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen
+vaimoihmisen?»
+
+»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän
+kelpaisi signorinolle.»
+
+»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti.
+Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää
+häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.»
+
+Gigi lähti kylään.
+
+Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle.
+Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei
+eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata
+aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät
+työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä
+velvollisuuksina.
+
+»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri.
+
+Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti
+eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin
+oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä.
+
+»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon.
+
+»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi
+sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen
+sanansa kuuluville.
+
+»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan
+jaloitella», vakuutti Peetri.
+
+Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli
+lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen
+norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä
+koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat
+paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja
+ammattiinsa perehtyneeltä.
+
+»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on
+tulehduksen oireita», selitti lääkäri.
+
+»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri.
+
+»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia
+ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille
+lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino.
+Käyn huomenna potilasta katsomassa.»
+
+Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen
+nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan,
+että vaimon nimi oli Karolina Maddalena.
+
+Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta
+säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät
+ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa
+helmiä lukien rukouksia.
+
+Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi.
+
+»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri.
+»Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa
+hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin
+pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia
+sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa
+on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja
+hankin teille hoitajattaren.»
+
+»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri.
+
+Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar
+Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt.
+Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin.
+
+»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet
+taipumaan», sanoi sisar.
+
+Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran,
+puolittain leikillisen käskevästi:
+
+»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon
+tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.»
+
+Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin,
+jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen.
+
+Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee
+olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee
+yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa,
+että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan
+pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole
+mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti
+ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi
+sairaanhoitajan mielipiteeseen.
+
+»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin
+kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt
+uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy
+pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa,
+että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta
+ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.»
+
+Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi
+kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli
+vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia
+ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko.
+
+»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta.
+
+»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar.
+
+»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri.
+
+»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin
+kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua».
+
+Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle.
+
+Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan
+vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali
+Udeschini Emilia Manfredin seuraamana.
+
+Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli
+suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa
+soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu.
+
+»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä
+loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne
+kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali.
+
+»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja
+johdatti hänet Marietan huoneeseen.
+
+Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin
+sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja
+Peetri, ja menivät puutarhaan.
+
+Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät
+jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille
+tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli.
+
+Miltei tunti kului.
+
+Viimein tuli kardinaali ulos.
+
+Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan.
+
+Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel.
+
+»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon
+tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä
+vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta
+vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa
+mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi.
+
+»Rikkonutko _minua_ vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena
+pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut
+isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.»
+
+»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen
+täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.»
+
+Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen.
+
+»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän
+jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa
+hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille
+anteeksi.»
+
+Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin.
+
+»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle
+niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon
+palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain
+vastukseksi.»
+
+Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille.
+
+Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin
+houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla,
+ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte
+minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se
+samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen
+teihin ja miten kiitollinen olen teille.»
+
+»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä»,
+sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!»
+
+»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta.
+
+»Julkeuttanne —?» toisti Peetri ihmeissään. »Koska te olette ollut
+julkea?»
+
+»_Olen, signorino_», jatkoi eukko kuiskaten. »Olen toisinaan väittänyt
+signorinoa vastaan. Minä intin vastaan, kun signorino sanoi,
+että Paduan pyhä Antonio oli syntynyt Lissabonissa. On julkeata
+palvelijattarelta kiistellä isäntänsä kanssa. Ja nyt hänen korkea
+ylhäisyytensä sanoo, että signorino oli oikeassa. Pyydän tuhannesti
+anteeksi.»
+
+Hymysuin katsahti kardinaali taasen Peetriin.
+
+»Voi teitä, kunnon, hyvää eukkoa», sanoi Peetri, eikä tiennyt
+nauraisiko vai itkisikö, »eihän tässä voi olla kysymystäkään
+anteeksiannosta, mehän vain olimme eri mieltä asiasta. Voi teitä,
+herttaista vanhusta!»
+
+Kardinaali hymyili ja taputteli Marietan kättä. »Signorino on aivan
+liian hyvä», huoahti Marietta. »Jatkakaa, ystäväni», sanoi kardinaali.
+
+»Olen panetellut — olen vikapää kuolemansyntiin. Olen panetellut
+signorinoa», jatkoi eukko. »Sanoin — sanoin ihmisille — että signorino
+oli yksinkertainen — yksinkertainen ja luonnollinen. Kas, minä uskoin
+sen silloin. Nyt tiedän, ettei se ole totta. Ymmärrän sen johtuvan vain
+siitä, että signorino on englantilainen.
+
+Vielä kerran katsahti kardinaali Peetriin ja hymyili.
+
+Ja vielä kerran pyrki Peetriltä sekä nauru että itku.
+
+»Kunnon Marietta! Minä olen sekä yksinkertainen että luonnollinen.
+Ainakin pyrin olemaan. Kas niin! Katsokaa nyt minuun ja hymyilkää!
+Luvatkaa, ettette enää ole huolissanne näistä asioista.»
+
+Marietta katsahti Peetriin ja yritti hymyillä.
+
+»Signorino on aivan liian hyvä», kuiskasi hän.
+
+»Kotvan vaitiolon jälkeen virkkoi kardinaali: »kas niin, ystäväni,
+tunnustakaa nyt viimeinen syntinne.»
+
+Marietta vaikeroi hiljaa ja väänteli ja käänteli päätään sieluntuskissa.
+
+»Ei teidän tarvitse ollenkaan olla peloissanne», sanoi kardinaali.
+Kyllä herra Marchdale varmasti antaa teille anteeksi.»
+
+»Voi — voi — voi —,» valitteli Marietta tuijottaen kattoon.
+
+Kardinaali taputti hänen kättään. »Rohkeutta vain», sanoi hän.
+
+»Oi, _signorino mio_, tätä syntiä ette koskaan suo minulle anteeksi»,
+sanoi eukko. »Muistattehan, signorino, tuota pientä porsasta, jota te
+kutsuitte Francescoksi?»
+
+»Muistan, muistan», vastasi Peetri.
+
+»Tehän käskitte minun viedä pois tuon pienen porsaan ja hankkia
+sille kodin. Ja minä sanoin vieväni sen veljenpojalleni, joka on
+maanviljelijä ja asuu lähellä Foglianoa. Muistattehan, signorino»?
+
+»Muistan kyllä, Marietta hyvä», vastasi Peetri.
+
+Marietta veti syvään henkeään ja kooten kaiken rohkeutensa virkkoi:
+
+»Mutta nähkääs, minä en vienytkään sitä veljenpojalleni. Se joutui
+sittenkin signorinon — syötäväksi.
+
+Peetrin oli kovin vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Hän sai vain
+kurkustaan puserretuksi tukahdetun »oh» sanan.
+
+»Niin», kuiskasi Marietta. »Olihan se ostettu signorinon rahoilla.
+Enkä tahtonut, että signorinon rahat menisivät hukkaan. Siksi petin
+signorinon. Te saitte sen kananpoikapiirakkana.»
+
+Pelkäänpä, että Peetri nyt todellakin purskahti nauruun. Ja
+kardinaalikin hymähti — niin, miltei nauraa kihersi. Hän otti aika
+hyppysellisen nuuskaa.
+
+»Minä tapoin Francescon ja petin signorinon. Olen nyt siitä kovin
+pahoillani», sanoi Marietta.
+
+Peetri kumartui Marietan puoleen.
+
+»Marietta», sanoi hän, »teidän omatuntonne on aivan liian arka. Mitä
+Francescon tappamiseen tulee — niin olemmehan kaikki kuolevaisia eikä
+hän olisi voinut elää ikuisesti. Ja mitä pettämiseen tulee, niin
+teittehän sen minun parhaakseni. Muistan varsin hyvin tuon piirakan. Se
+oli parasta, mitä ilmoisna ikänä olen syönyt. Älkää enää murehtiko tuon
+pikku porsaan tähden.»
+
+Marietta käänsi kasvonsa Peetrin puoleen ja hymyili. »Voitteko te,
+signorino, antaa anteeksi palvelijallenne?» kuiskasi hän.
+
+Liikutuksen valtaamana kumartui Peetri eukon yli ja suuteli hänen
+ruskeata, kurttuista poskeaan.
+
+»Kyllä hän nyt rauhoittuu», sanoi kardinaali. »Minä jään hänen luokseen
+vielä vähäksi aikaa.»
+
+Peetri poistui huoneesta. Kohtaus oli ollut lapsellinen — eikö totta?
+— naurettava, jopa kerrassaan koomillinen. Ja kuitenkin tuntui
+Peetristä kuin olisi hänen sydämensä ollut tulvillaan kyyneleitä. Kun
+hän muisteli kardinaalia, hänen kasvojaan, hänen hymyään, hänen äänen
+värettään, hänen sanojaan, muisteli miten kardinaali oli pidellyt
+Marietan kättä ja taputellut sitä — niin outo riemu, omituinen
+innostuksen ja haltioitumisen tunne täytti hänen sydämensä.
+
+»Mikä taivaallinen vanhus!» ajatteli hän.
+
+Puutarhassa kävelivät yhä vielä sisar Scholastica ja Emilia rinnan.
+
+He pysähtyivät Peetrin tullessa puutarhaan ja Emilia virkkoi: »teidän
+luvallanne, signore, on sisar Scholastica ottanut minut apulaisekseen.
+Tulen tänne joka aamu ja istun sitten Marietan luona päivisin. Se
+helpoittaa hiukan sisaren työtä, hänen kun täytyy valvoa öisin sairaan
+luona.»
+
+Sitten tuli Emilia joka aamu. Kulki puiston kautta ja astui virran
+poikki tikapuuporrasta myöten, jonka Peetri oli jättänyt sinne
+vakituista käyttöä varten. Ja pari kertaa viikossa illansuussa tuli
+kardinaali keveissä vaunuissaan ja oltuaan hetken Marietan luona, vei
+Emilian mukanaan kotiin.
+
+Sairashuoneessa luki Emilia tavallisesti ääneen Marietalle tai auttoi
+häntä rukousnauhan käytössä.
+
+Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän
+iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua
+auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi
+kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla
+saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka
+Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja
+Emilia tuli yhä edelleen joka aamu.
+
+»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri.
+»Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.»
+
+Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen
+sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen
+jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä
+ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin
+ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies,
+joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden
+meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella
+hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut
+epämääräinen.
+
+Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian
+heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli
+poisvieriviä vaunuja.
+
+»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän.
+
+Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan
+puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen:
+
+»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._»
+
+Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille,
+jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin
+piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle
+miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut
+aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut,
+kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei
+ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä.
+
+Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen
+riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä.
+Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi.
+
+Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja
+ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä
+englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt.
+
+Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen
+Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät
+lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen
+puhdas, ihana valo.
+
+»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus
+Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin.
+
+
+
+
+XXVII.
+
+
+Kardinaali Udeschini käyskenteli edestakaisin linnan terassilla lukien
+rukouskirjaansa.
+
+Beatrice istui terassin toisessa päässä valkoisen kangaskatoksen
+siimeksessä tehden käsityötä.
+
+Kotvan ajan kuluttua seisahtui kardinaali Beatricen läheisyyteen ja
+sulki kirjansa pannen sormensa lehtien väliin merkiksi.
+
+»Sinun naimisesi tulee olemaan suuri tappio Casa Udeschinille»,
+huomautti kardinaali.
+
+Beatrice katsahti setäänsä hämmästyneen näköisenä.
+
+»Minunko naimiseni?» huudahti hän purskahtaen nauruun. »Olipa tuo
+totisesti salama kirkkaalta taivaalta.
+
+»Niin — sinun naimisesi», toisti kardinaali vakuuttavasti. »Sinä olet
+vielä nuori nainen — tuskin kahdeksan kolmatta vuotta. Sinä menet
+varmasti naimisiin. On oikeuden mukaista, että sinä menet naimisiin.
+Ei sinulla ole taipumusta luostarielämään. Sentähden sinun pitää mennä
+naimisiin. Mutta Udeschinin perheelle koituu siitä suuri tappio.»
+
+»Eipä huolta huomenesta», sanoi Beatrice hilpeästi. »En ole ollenkaan
+ajatellut naimista, enkä aijo koskaan mennä naimisiin.»
+
+»_Il ne faut jamais dire à la fontaine, je ne boirai de ton eau_»
+[Älä koskaan sano kaivolle: »sinun vettäsi en juo»], sanoi hänen
+ylhäisyytensä »sulkumerkkien» syventyessä ja harmaitten silmien
+säikkyessä veitikkamaisuutta. »Tavallisissa oloissa on avioliitto
+maallikolle yhtä luonnollinen kuin aviottomuus hengelliselle säädylle.
+Tietysti sinä menet naimisiin. Me olisimme kovin itsekkäitä, jos
+vastustaisimme naimistasi. Tietysti sinun pitää mennä naimisiin, vaikka
+perhe tuleekin siitä suuresti kärsimään — varsinkin minä. Olet minulle
+rakas aivan kuin olisit omaa vertani. Unohdan aina, että sinä vain
+nimellisesti olet veljentyttäreni.»
+
+»Minä en koskaan mene naimisiin. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta
+minun tunteeni sinua kohtaan eivät milloinkaan muutu. Tiedäthän,
+miten syvästi sinua rakastan.» Hän katseli setäänsä hymyillen hänelle
+hellästi.» Sinä sanot, että vain nimellisesti olet setäni. Mutta
+olethan sinä minulle enemmän kuin setä — olet ollut minulle isän
+sijasta aina siitä saakka, kun jätin luostarin.»
+
+Hymyhuulin kuiskasi kardinaali: »rakkahimpani! Minusta on kuitenkin
+erittäin tärkeätä», jatkoi hän, »että sinä naimisiin mennessäsi, saat
+hyvän miehen, miehen, joka sinulle soveltuu — joka sinua rakastaa, jota
+sinä rakastat — jos mahdollista, miehen, joka ei kokonaan erota sinua
+minusta, joka mahdollisesti myöskin hiukan pitää minusta. Murhe minut
+hautaan veisi, jos ottaisit arvottoman.»
+
+»Tuon vaaran minä kyllä luotani torjun olemalla naimisiin menemättä»,
+selitti Beatrice.
+
+»Älä turhia — kyllä sinä vielä menet naimisiin», sanoi kardinaali.
+Ja muista, etten minä vastusta avioliittoasi — siinä tapauksessa
+että tuleva miehesi on hyvä ihminen. Felipe on sitä paheksuva —
+Guidon kasvot käyvät noloiksi — mutta ainakin minä puolestani tulen
+kannattamaan sitä, jos olen vakuutettu siitä, että saat hyvän
+miehen. Hyviä miehiä on kovin harvassa, ja hyviä aviomiehiä vieläkin
+harvemmassa. En soisi näkeväni sinua naimisissa esimerkiksi jonkun
+Rooman aatelistoon kuuluvan miehen kanssa. Siksi toivonkin, ettet ota
+roomalaista. Sinun tulisi ennemmin naida joku omista maamiehistäsi.
+Meidän tappiomme kävisi tietysti kaksi kertaa suuremmaksi, jos sinä
+naimisiin mentyäsi jättäisit Italian. Mutta minä vakuutan sinulle —
+jos hän mielestäni on sinun arvoisesi — että saat minusta luotettavan
+liittolaisen.»
+
+Hän jatkoi kävelyään ja avasi uudelleen rukouskirjansa.
+
+Beatrice ryhtyi käsityötään ompelemaan. Mutta hänen oli kovin vaikeata
+kiinnittää siihen huomiotaan. Tuon tuostakin pisti hän neulan
+kankaaseen, työ valahti helmaan ja katseen harhaillessa laaksoon päin
+vaipui hän mietteisiin.
+
+»Miksi sanoi hän tuon kaiken minulle?» Tuo kysymys palasi yhä uudestaan
+hänen mieleensä.
+
+Hetken kuluttua sulki kardinaali rukouskirjansa ja pisti sen
+taskuunsa. Luultavasti oli hän jo lukenut päivän tutkielmat. Hän
+meni ja istuutui korituoliin suojakatoksen alle. Pöydällä olevien
+kirjojen ja pikkukapineitten joukossa oli vesikarahvi ja muutama
+lasi, hopeainen sokerirasia ja kristallimaljakko täynnä tuoreita
+granaattiomenansiemeniä, jotka säihkyivät kuin hehkuvat rubiinit.
+Kardinaali kaasi vettä lasiin, pani siihen sokeripalasen ja
+lusikallisen granaattiomenansiemeniä, hämmensi sekoitusta, kunnes se
+tuli ruusunpunaiseksi ja joi sen sitten pienin siemauksin.
+
+»Mikä sinua vaivaa, Beatrice?» kysyi hän aivan odottamatta.
+
+Beatrice katsahti kardinaaliin hämmästyneenä.
+
+»Mitä sinä tarkoitat? Mikäpä minua vaivaisi?» »Niin», sanoi kardinaali,
+»jokin sinua vaivaa. Sinä olet alakuloinen, hermostunut, sinä et ole
+oma itsesi. Olen jo moniaita päiviä pannut sen merkille. Mikä painostaa
+mieltäsi?»
+
+»Ei niin mikään», vastasi Beatrice nopeasti, teeskennellen
+vilpittömyyttä. »En ole itse huomannut olevani alakuloinen enkä
+hermostunut.»
+
+»Lokakuu on kohta tulossa», sanoi kardinaali. »Minun täytyy palata
+Roomaan. Olen jo ollut liian kauan poissa sieltä. Ensi viikolla täytyy
+minun lähteä takaisin. Mutta minun olisi kovin raskasta lähteä luotasi
+tietäen sinun olevan pahoillasi.»
+
+»Jos jokin voisi saattaa minut pahalle mielelle, niin olisi se ennen
+kaikkea sinun lähtösi luotani», sanoi Beatrice hymyillen. Muuten
+en ole alakuloisempi kuin tavallisestikaan. Eihän elämä ole niin
+rattoisaa, että aina haluaisi laulaa ja tanssia — vai mitä? Mutta en
+ole erikoisesti mistään pahoillani.»
+
+»Hm —» sanoi kardinaali. Sitten tuokion kuluttua: »tulethan
+marraskuussa Roomaan, tulethan»?
+
+»Tulen — luultavasti marraskuun lopussa», vastasi Beatrice.
+
+Kardinaali nousi paikaltaan ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.
+Hetken kuluttua kuului pyörien rätinää rakennuksen nurkan takaa.
+
+Kardinaali katsoi kelloaan.
+
+»Kas tuossa ovat vaunut. Nyt minun täytyy lähteä tervehtimään tuota
+vanhaa eukkorukkaa... Kuulehan», lisäsi hän hetken epäröityään,
+»etköhän sinä lähtisi mukaani.»
+
+Beatricen katse synkistyi.
+
+»Mitä hyötyä siitä olisi?» kysäsi hän.
+
+»Iloa siitä olisi vanhukselle, siitä olen varma. Ja onhan hän tavallaan
+sinun alustalaisiasi. Minusta on sinun velvollisuutesi tulla. Ethän ole
+ainoatakaan kertaa käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana.»
+
+»No niin, miten vain tahdot», sanoi Beatrice.
+
+Itse oli hän aivan haluton. Mutta hän lähti kuitenkin pukeutumaan.
+
+He nousivat vaunuihin, ajoivat kylän läpi ja sillan yli ja vaunujen
+vieriessä suoraa valkoista tietä huvilaa kohti, huomautti kardinaali:
+»herra Marchdale ei ole kovin pitkään aikaan käynyt Ventirosessa.»
+
+»Niinkö—?» sanoi Beatrice välinpitämättömänä.
+
+»Siitä on jo kolme viikkoa, jopa suunnilleen kuukausi», sanoi
+kardinaali.
+
+»Vai todellako?» sanoi Beatrice.
+
+»Hänellä on tietenkin näihin aikoihin ollut hyvin paljon huolta, niin
+ettei ole ehtinyt meitä ajatella», jatkoi kardinaali. »Hän on aivan
+ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta vanhasta palvelijattarestaan.
+Mutta nyt kun tämä jo on melkein terve, voi hän vapaammin käyttää
+aikaansa.»
+
+»Niin voi», sanoi Beatrice.
+
+»Kas siinäpä nuori mies, josta pidän kovin paljon. Hän on älykäs, hän
+on hieno käytökseltään ja hänellä on taipumusta huumoriin, sellaiseen
+sukkeluuteen, jota harvoin tapaa anglosaksilaisissa, se on miltei
+latinalaisrotuista. Mutta sinä et enää näy olevan huvitettu hänestä.
+Siitäkö syystä, että hänen käännyttämisensä näyttää mahdottomalta?»
+
+»Kyllä minä myönnän, etten hänestä juuri suuria välitä. Eikä minulla
+ole mitään toivoa hänen kääntymisestään.»
+
+Kardinaali katseli sormustaan ja hymyili. Hän avasi nuuskarasiansa ja
+veti kauan ja miettivän näköisenä nuuskaa sieraimiinsa.
+
+»Kukapa tietää? Kukapa tietää, miten käynee?» sanoi hän. »On kovin
+pitkä aika siitä, kun hän viimeksi kävi linnassa. Mutta nyt hän on
+vapaa, entä jos kutsuisit hänet aamiaiselle tai päivälliselle jonakuna
+päivänä?»
+
+»Miksikä niin?» kysäsi Beatrice. »Jollei hän käy Ventirosessa, on syy
+arvattavastikin siinä, ettei käynti huvita häntä. Jos häntä huvittaa
+käydä, niin hän kyllä voi tulla kutsumattakin. Kyllä hän tietää, että
+hän saattaa käydä täällä milloin vain häntä haluttaa.»
+
+»Mutta olisi kohteliasta, olisi vieraanvaraista kutsua häntä
+aterialle», esitti kardinaali.
+
+»Hän joutuisi silloin tukalaan asemaan. Joko olisi hänen pakko vastoin
+tahtoaan noudattaa kutsua tai kieltäytyä sitä noudattamasta ja siten
+esiintyä epäkohteliaana», virkkoi Beatrice. »Minun mielestäni huomaa
+selvästi, ettei hän viihdy Ventirosessa.»
+
+»_Bene_», sanoi kardinaali. »Tee miten itse tahdot.»
+
+Kun he saapuivat Villa Florianoon, ei Peetri ollut kotosalla.
+
+»Hän on lähtenyt Spiaggiaan koko päiväksi», ilmoitti Emilia.
+
+Beatrice näytti sekä vapautuneelta että pettyneeltä, niin ainakin
+kardinaali kuvitteli mielessään.
+
+Marietta istui auringonpaisteessa puutarhan suojaisessa sopukassa.
+
+Beatricen jutellessa hänen kanssaan, käyskenteli kardinaali
+edestakaisin puutarhan käytävillä.
+
+Peetrin puutarhapöydällä sattui olemaan avattu kirja nurinpäin
+käännettynä.
+
+Kardinaali huomasi kirjan. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen
+nähdäkseen oliko ketään lähettyvillä. Hän avasi nuuskarasiansa ja otti
+hyppysellisen nuuskaa. Tuokion näytti hän mietiskelevän jotakin ja
+suupielen piirteet kävivät kovin teräviksi. Lopuksi kätki hän nopeasti
+ja salaa, melkein kuin olisi tehnyt jonkin rikoksen, nuuskarasian
+avatun kirjan alle.
+
+Kotimatkalla pisti kardinaali kätensä taskuunsa.
+
+»Voi surkeutta!» huudahti hän. »Olen taaskin hukannut nuuskarasiani.»
+Hän pudisti päätään onnettoman näköisenä. »Minähän yhäti vain hukkaan
+sen.»
+
+»Tiedätkö varmasti, että sinulla oli se mukanasi?» kysyi Beatrice.
+
+»Muistan varmasti, että minulla oli se. Olisin jo ennen kaivannut sitä,
+jos olisin jättänyt sen kotiin. Minä varmaankin kukkasin sen herra
+Marchdalen puutarhaan.»
+
+»Siinä tapauksessa saat sen kyllä takaisin», sanoi Beatrice.
+
+Peetri oli luullakseni lähtenyt Spiaggiaan tavatakseen rouva O'Donovan
+Florencen; mutta painettu vierasluettelo ilmoitti hänelle, että
+asianomainen jo pari viikkoa sitten oli matkustanut pois. Peetrin
+palatessa kotiin huvilaan kertoi Marietta kovin ylpeän näköisenä, että
+hänen ylhäisyytensä herttuatar di Santangiolo oli käynyt siellä.
+
+»Vai todellako?» sanoi Peetri kevyesti. (Luulenpa että hänen sydämensä
+kuitenkin tuokioksi lakkasi sykkimästä.)
+
+»Ang», sanoi Marietta. »Hän oli hänen korkean ylhäisyytensä
+ruhtinas-kardinaalin seurassa. He tulivat ajaen vaunuissa. He viipyivät
+täällä puolituntia. Hän oli kovin ystävällinen.»
+
+»Vai niin. Oliko hän ystävällinen? Sepä hauskaa.» »Hänen pukunsa oli
+kovin korea», sanoi Marietta. »En vähääkään epäile sitä», sanoi Peetri.
+
+»Signorina Emilia ajoi yhdessä heidän kanssaan kotiin.»
+
+»Kas vain, miten paljon uutisia», huomautti Peetri.
+
+Hän meni puutarhapöytänsä luo ja otti kirjansa.
+
+»Miten helkkarissa on tuo joutunut tänne?» ihmetteli hän huomatessaan
+nuuskarasian.
+
+Totta tosiaankin, olipa sillä merkillinen paikka. Kardinaali voi
+tietysti sattumalta hukata nuuskarasiansa, sehän on päivänselvää. Mutta
+vaikkapa koko kardinaalikunta yhteisesti olisi hukannut nuuskarasian,
+niin tuskinpa se kuitenkaan omasta painostaan olisi voinut tunkeutua
+avoinna olevan kirjan kansien läpi jättämättä jälkeäkään kulustaan.
+
+»Kiinteän kappaleen on mahdoton puhkaista toinen kiinteä kappale
+aikaansaamatta rikkoontumista — sen opin minä koulussa», ajatteli
+Peetri.
+
+Siitä ilmenee, että joku tahallaan on nuuskarasian sinne pannut.
+
+Mutta kuka?
+
+Itsekö kardinaali? Mutta kuinka ihmeessä?
+
+Emilia? Hullutusta.
+
+Marietta? Mieletöntä.
+
+Hert —
+
+Hurja ajatus iski Peetrin päähän. Oliko mahdollista? Oliko
+ajateltavissa? Oliko mahdollista että — että — oliko mahdollista että
+tämä oli hieno merkki — jonkinlainen kutsu.
+
+Oi, ei, ei, ei. Ja kuitenkin — kuitenkin —
+
+Ei, eipä mitenkään. Olihan aivan mieletöntä uskoa jotain sellaista.
+Tuo ajatus ansaitsi tulla, ja tulikin muitta mutkitta mielestä
+karkoitetuksi.
+
+»Joka tapauksessa on siitä jo sangen pitkä aika, kun viimeksi
+avasin Ventirosen veräjät», ajatteli Peetri. »Voinhan nyt käyttää
+tätä vähäpätöistä tekosyytä hyväkseni. Ja kardinaali tulee tietysti
+iloiseksi saadessaan takaisin nuuskarasiansa.»
+
+Tikapuuporras oli paikoillaan.
+
+Peetri kulki Acon poikki.
+
+
+
+
+XXVIII.
+
+
+Hän kulki Acon poikki ja nousi reippaasti pehmoisia nurmikkoja
+lehväisten puitten siimeksessä Ventirosen linnaa kohti.
+
+Aurinko oli mailleen menossa. Epäsäännöllinen rakennusryhmä siinsi
+osittain sinertävänä, osittain kelmeän punertavana.
+
+Auringon vaakasuorat säteet muuttivat Gnisin mustat metsät
+loistavan kullanruskeiksi ja sen kupeella hyrskivän vuoriputouksen
+helmeileväksi kullaksi. Järvi lepäsi suurimmalta osaltaan varjossa
+sinipunervanharmaana, autereisen helmenharmaan harson verhoomana. Mutta
+vastakkaisen rantaman puoli oli yhtenä ainoana hopealle hohtavana,
+puolikuunmuotoisena valomerenä rusoittavine heijastuksineen. Ja Monte
+Sfioriton kolme lumenpeitteistä huippua näytti miltei satumaiselta —
+ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet autereisen taivaanrannan
+yllä kirkasta, tummaa sinitaivasta vastaan.
+
+Tuttu runo muistui Peetrin mieleen.
+
+»Helmeillen hyrskivät ve'et», lausui hän itsekseen. »Totta tosiaankin
+kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa.» Ja hän
+alkoi kuiskailla noita eloisia, sointuvia säkeitä...
+
+Mutta runon keskivaiheilla keskeytettiin hänet.
+
+»Miellyttääkö näköala teitä — vai mitä?» kysäsi joku hänen takanaan.
+
+Peetri katseli ympärilleen.
+
+Marmoripenkillä muutaman metrin päässä tuuhean akasian siimeksessä
+istui nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.
+
+Peetrin silmä kiintyi häneen — katse kohtasi katsetta. Ja äkkiä
+Peetrin sydän sykähti rajusti. Sitten taukosi se tuokioksi alkaakseen
+seuraavassa silmänräpäyksessä entistään rajummin lyödä. Ja syystäkin.
+Naisen katseessa päilyi jokin — outo hehku, hellyys, joka näytti — joka
+näytti... mutta siitä koko tarina johtuu.
+
+Nainen oli valkoisessa puvussa. Hänellä oli muutamia suuria,
+heleänkeltaisia päivänkukkia vyössään. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa
+— varjossa lämpöisen ruskea — säihkyi päivän suudellessa sitä
+säteilevänä ja kuulakkaana.
+
+»Teistä näköala ei ole hulluimpia —?» kysäsi nainen katsahtaen Peetriin
+veitikkamaisen huolestuneena.
+
+Peetrin sydän sykähti rajusti, mutta hänen täytyi vastata.
+
+»Minä juuri tässä tuumiskelin», vastasi hän teennäisen tyynenä,
+»voisikohan sitä sanoa oikein kauniiksi.»
+
+»Niinkö —?» huudahti nainen.
+
+Hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli arvostelevasti maisemaa.
+Sitten katsahti hän merkitsevästi Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut
+kohteliaasti jättää tämän Peetrin ratkaistavaksi.
+
+»Eikö se mielestänne ole liiaksi teatterimainen, liiaksi teennäinen?
+
+»Emme saa arvostella sitä liian ankarasti. Meidän tulee muistaa,
+että kaikki on avuttoman luonnon työtä. Ja sitäpaitsi on meidän
+tunnontarkasti arvostellessamme myönnettävä, että tässä on sellaista
+laajakantoisuutta, valojen ja värien eloisuutta ja tunnelmien syvyyttä,
+mitä tuskin tapaa teatterimaisemassa.
+
+»Olette ehkä oikeassa», myönsi nainen miettivän näköisenä. Katse
+kohtasi taasen katsetta ja he naurahtivat.
+
+»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi nainen tuokion vaitiolon
+jälkeen.
+
+»On tuhansistakin syistä», vastasi Peetri kumartaen hieman
+merkitsevästi.
+
+Naisen kasvoilla välkähti noin puolisekuntia kestävä hieno, tuskin
+havaittava ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy, mutta hän jatkoi
+teennäisen tyynenä:
+
+»Mikä rauha ja hiljaisuus vallitseekaan luonnossa! Sellainen
+rauha, joka päivän ahertelemisen jälkeen seuraa iltarukousta. Maa
+ikäänkuin pidättää henkeään — eikö totta? Lintuset ovat jo asettuneet
+yötiloilleen, vaikka aurinko vasta on mailleen menossa. Tavallisesti
+ovat ne aina iltaan mennessä pirteimmillään, mutta nyt ovat kaikki
+laskeutuneet levolle — varpuset ja kultasirkkuset, ne jotka ryöstävät
+ja ne joilta ryöstetään, kaikki ovat vaipuneet unen helmaan. He
+tuntevat, että syksy on tulossa. Kuinka kaunis onkaan, vaikkakin
+surunvoittoinen, syksyn ensi kosketus — se on kuin etäisyydessä soiva
+surumielinen soitto. Voitteko selittää sitä? Ei ole kylmän tuntemusta,
+on aivan lämmin, kuitenkin on meissä outo syksyn tuntu. Linnutkin
+sen tuntevat ja ovat siksi menneet näin aikaisin levolle. Kuukauden
+kuluttua lentävät he tiehensä Afrikaan ja Hesperideille — kaikki
+paitsi varpuset, jotka jäävät tänne koko talveksi. Mitenkähän tulevat
+ne toimeen talvella, kun heillä ei ole kultasirkkusia, joilta voivat
+ryöstää ruuan?»
+
+Ja hän katsahti kunnioittavan kysyvästi Peetriin vedoten häneen aivan
+kuin asianymmärtävään.
+
+»Talvella käyvät ne keskenään ryöstösotaa», selitti Peetri. Varas vie
+varkaalta muitten uhrien puutteessa. Ja sitäpaitsi on tärkeätä, että
+nokat ovat työssä, etteivät ne unohtaisi taitoaan kevääksi, jolloin
+kultasirkut saapuvat.»
+
+Herttuatar — minusta on väärin kauemmin pettää luottavia lukijoitani
+ja ehkä teräväjärkisimmät jo ovat arvanneet kuka tuo salaperäinen
+nainen on, vaikkakin olen koettanut sitä salata — herttuatar nauroi
+sydämellisesti.
+
+»Niin, kultasirkut palaavat keväällä», sanoi hän. »Eivätkö ne
+mielestänne ole kovin järjettömiä? Minä luullakseni kultasirkkuna
+ikiajoiksi asettuisin etelään, jossa varpuset eivät rauhaani
+häiritsisi.»
+
+»Etelässäkin on varpusia», sanoi Peetri. »Varpusia on kaikkialla ja
+kuta etelämmäksi tulemme, sitä julkeammiksi, häikäilemättömämmiksi
+ja hävittömämmiksi ne käyvät. Afrikassa ja Hesperideillä, joita
+te mainitsitte, hyökkäävät he usein matkaseurueitten kimppuun,
+puhkaisevat kameleilta silmät ja toisinaan sieppaavat kynsiinsä
+miehen, kokonaisen miehen, joka turhaan ponnistelee vastaan heidän
+armottomissa kynsissään. Ei ole varpusista vapaata etelää. Mutta mitä
+kultasirkkusten palaamiseen tulee — ajaa vaisto meidät kaksijalkaiset
+aina takaisin. Samapa tuo, olemmeko siivellisiä vai siivettömiä,
+kyllä me kaikki aina palaamme siihen, minkä pyhästi olemme vannoneet
+ikipäiviksi jättävämme.»
+
+Hän lausui viime sanat erikoisella äänenpainolla ja alleviivasi ne
+katseellaan, aivan kuin olisi niissä piillyt erikoinen tarkoitus.
+
+Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan sitä.
+
+»Niin — totta kyllä — palaamme», sanoi hän hiljaa. »Tarinanne
+varpusista Hesperideillä on minulle jotakin aivan uutta ja kovin
+järkyttävää — jollei se ole vain rosvojuttu, jolla tahdotte
+herkkäuskoisuuttani koetella. Mutta koska tänään olette niin
+puheliaalla tuulella, tahdotte kenties ulottaa kohteliaisuutenne vielä
+hiukan pitemmälle ja sanoa minulle, mikä tuo kummitus on, joka riippuu
+taivaalla Cornobastonen kukkulan yläpuolella — tuo vaalea ympyriäinen
+esine, joka näyttää suurennetun puolikruunun muotoiselta?
+
+Peetri seurasi herttuattaren katseen suuntaa.
+
+»Tuoko?» sanoi hän. »Ei se oikeastaan ole mitään. Totta puhuen,
+arkipäiväiset ihmiset nimittävät sitä kuuksi.»
+
+Miten kummallista!» sanoi herttuatar. »Minä todellakin _luulin_ sitä
+kuuksi.
+
+Ja molemmat naurahtivat taasen.
+
+Herttuatar siirtyi hiukan ja paljasti silloin marmoripenkin nojaan
+kaiverretun, kullalla ja punaisella kirjaillun vaakunakilven.
+
+Hän kosketti sitä sormellaan.
+
+»Huvittaako teitä niinkutsutut »puhuvat vaakunat?» kysyi hän.
+»Italiassa niitä on enemmän kuin missään muualla mailmassa. Tämä on
+Farfalla suvun vaakuna. Nämä tilukset olivat alkuaan Farfalla suvun
+hallussa. Vaakunan pohja on kullanvärinen ja sinne tänne on siroiteltu
+kaksikymmentä ruusua; kypärikoristeena on hehkuva ruusu, jota
+kultasiipinen perhonen suutelee ja tunnussanoina ovat:
+
+    Rosa amorosa,
+    Farfalla giojosa,
+    Mi cantano al cuore
+    La gioja el' amore.
+
+Miten olikaan heraldikko [heraldiikka, vaakunatieto] saattanut hyväksyä
+noin epäheraldisia tunnussanoja!
+
+Farfallat olivat moniaita miespolvia tämän paikkakunnan ylhäisimpiä.
+Olivat Ventirosen ruhtinaita ja Milanon ylimyksiä. Mutta viimeinen
+heistä menetti omaisuutensa Monte Carlossa ja teki itsemurhan noin
+parikymmentä vuotta sitten. Ja siihen loppuivat heidän _giojansa ja
+amorensa_. Perhosen surmasi pelipyörä. Tilukset joutuivat juutalaisten
+käsiin ja niinhän useimmiten käy ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa
+pois, he aikoivat tehdä linnasta hotellin, oikein suunnattoman
+jättiläishotellin raharuhtinaita ja nousukkaita varten. Minä satuin
+kuulemaan tästä ja ostin sen. Kuvitelkaahan tätä komeata, vanhaa linnaa
+tuollaisten ihmisten käsissä! Tämä on niitä harvoja linnoja Italiassa,
+jossa kummittelee. Niin, minä vakuutan teille, että täällä kummittelee.
+Aavetta sanotaan valkoiseksi hovipojaksi — _il Paggio Bianco di
+Ventirose_. Ja hän on kuudentoista vuotias poika. Käyskentelee vanhan
+vankityrmän valleilla ja tähystelee järvelle päin niinkuin vartioitsisi
+hän venettä. Toisinaan huitoo hän käsiään ikäänkuin antaakseen merkin.
+Kiireestä kantapäähän on hän hohtavan valkoinen kuin kuvapatsas. Itse
+en ole häntä nähnyt, mutta niin monet väittävät nähneensä hänet, etten
+voi epäillä hänen olemassaoloaan. Tällaisen linnan tahtoivat nuo itarat
+ihmiset muuttaa hotelliksi!... Kunnioittaen Farfalla suvun muistoa
+pidän tarkasti huolta siitä, että sen vaakuna, joka on kaiverrettu
+ainakin sataan eri paikkaan, säilyy muuttumattomana; panetan siihen
+uutta väriä ja kultaa milloin ajan ja ilman vaikutus tekee sen
+tarpeelliseksi».
+
+Puhuessaan katseli hän linnaan päin ja nousi sitten paikaltaan, ehkäpä
+aikeessa mennä sinne.
+
+Peetri tunsi, että otollinen hetki nyt oli käsillä.
+
+»Pelkäänpä, että nämä käyntini teistä jo tuntuvat vähäsen
+naurettavilta, sillä taaskin esiinnyn minä kardiaali Udeschinin
+nuuskarasian palauttajana», sanoi hän. »Löysin sen puutarhastani».
+
+»Löysittekö —?» sanoi herttuatar. »Setäni itsekin luuli jättäneensä sen
+sinne. Hän hukkaa sen alituisesti. Onneksi on hänellä toinen, jota hän
+käyttää hätätilassa. Olitte kovin ystävällinen, kun itse vaivauduitte
+tuomaan sen takaisin.»
+
+Ja herttuatar naurahti hilpeästi.
+
+»Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni sanoakseni teille hyvästi»,
+lisäsi Peetri aivan odottamatta. »Matkustan muutaman päivän kuluttua
+takaisin Englantiin.»
+
+Herttuatar kohotti kulmiaan.
+
+»Todellako —?» sanoi hän. »Oi, mikä vahinko», jatkoi hän sitten.
+»Tiedättekö, täällä järvien maassa pidetään yleensä lokakuuta vuoden
+ihanimpana kuukautena.»
+
+»Tiedän kyllä», sanoi Peetri surumielisesti.
+
+»Ja Englannissa on se inhoittavin kuukausi», jatkoi herttuatar.
+
+»Niin, varsin inhoittava», myönsi Peetri.
+
+»Täällä on taivas säihkyvän sininen, ilma huokuu viinirypäleitten
+tuoksua ja kaikkialla kajahtelevat viininkorjaajien pirteät laulut»,
+sanoi herttuatar. »Mutta siellä on likaisenharmaata ja ilotonta, laulut
+eivät siellä kajahtele — vain sankat savupilvet samentavat ilman.»
+
+»Totta sekin», sanoi Peetri.
+
+»Olette tietenkin urheilija? Olette varmaankin innokas linnustaja?»
+kysäsi herttuatar.
+
+»En ole käynyt linnustamassa moneen vuoteen», vastasi Peetri.
+
+»Vai niin. Ajometsästyskö teitä huvittaa?»
+
+»Inhoan sitä. Siinä takertuu aina hevosen jalkoihin.»
+
+»Ymmärrän. Siis koppipeli teitä viehättää?»
+
+»Eipä suinkaan.»
+
+»Ettehän te toki ole jalkapallon ihailijoita?»
+
+»Olenko sen näköinen?»
+
+»Koti ikäväkö teidät täältä karkoittaa? Te kaipaatte kotiseutunne
+heloittavia kanervakankaita?»
+
+»Minun kotiseudullani tuskin on kanervakankaita. Olette aivan
+erehtynyt. Totta puhuen on kotimatkani syynä tuo vanha tarina — _une
+histoire de femme_.»
+
+»Sehän minun olisi pitänyt arvata!» huudahti herttuatar. »Yhä sama
+nainen!»
+
+»Yhä sama nainen —?» toisti Peetri ihmeissään.
+
+»Aivan niin», sanoi herttuatar. Nainen, joka aina on mielessänne —
+teidän tarinanne sankaritar. Lyhyesti: _tämä tässä_.»
+
+Ja hän ojensi kätensä, jonka hän oli pitänyt selkänsä takana ja näytti
+Peetrille kullalla kirjaillun, harmaakantisen kirjan.
+
+»_Minun_ tarinani —?» sopersi Peetri.
+
+Mutta nähdessään kirjansa herttuattaren kädessä noin omituisten
+olosuhteiden vallitessa, läikähti hänen sydämessään värisyttävä, miltei
+eloon elpyvän toivon tunne.
+
+»_Teidän_ romaaninne», toisti herttuatar herttaisesti hymyillen ja
+matkien Peetrin ääntä. Ja sitten jatkoi hän nyrpistäen hieman nenäänsä:
+
+»Tietysti tiesin alusta saakka, että te itse olitte ystävänne Feliks
+Wildmay.»
+
+»Tiesittekö todellakin?» sanoi Peetri vetäen syvään henkeään. Hän
+näytti tuiki typertyneeltä. »Vai tiesittekö todellakin aivan alusta
+saakka?» Ja hänen aivoissaan myllersivät ajatukset aivan sekaisin.
+
+»Niin, olen tiennyt sen koko ajan. Mikäpä viehätys siinä muuten olisi
+ollut? Ja nyt te palaatte _hänen_ uhrialttarinsa ääreen — rukoilemaan.
+Toivon, että teillä on rohkeutta tarjota hänelle kätenne.»
+
+Peetri ei voinut selvittää ajatuksiaan, tunsi vain vaistomaisesti, että
+hänen elämänsä ratkaisevin hetki nyt oli tulossa.
+
+»Te rohkaisette minua», sanoi hän äkkiä uskaliaasti. »Te voitte puhua
+puolestani hänelle. Kun kerran tiedätte niin paljon, tahdon mielelläni,
+että tiedätte kaikki. Tahdon kertoa teille kuka hän on.»
+
+»Uskotultaan valitessa täytyy olla varovainen», neuvoi herttuatar.
+Mutta samalla hänen silmissään paloi outo hehku — katse oli lämmin ja
+hellä eikä suinkaan luotaan karkoittava.
+
+»Enpä kerrokaan kuka hän oli, vaan sen sijaan missä hänet ensi kerran
+näin», sanoi Peetri. »Näin hänet neljä vuotta sitten joulukuussa
+Théâtre Françaisissa muutamana torstai-iltana eräässä juhlanäytännössä.
+Hän istui ensi rivin keskiaitiossa. Hän oli valkoisessa puvussa. Hänen
+seurassaan oli vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, luullakseni
+englantilainen, sekä vanha, valkeaviiksinen, piikkipartainen
+herrasmies, joka näytti ranskalaiselta sotilaalta. Näyteltiin —»
+
+»Näyteltiin —?» kysyi herttuatar hiljaa odotettuaan kotvan aikaa.
+
+»Näyteltiin Pailleronin _Ikävässä seurassa_», sanoi Peetri.
+
+»Niinkö», sanoi herttuatar ja hänen katseensa oli yhä maassa. Hän
+puhui melkein kuiskaten, mutta äänenväre pani Peetrin sydämen rajusti
+sykähtelemään.
+
+»Seuraavan kerran näin hänet», alkoi Peetri. Mutta hänen täytyi
+keskeyttää puheensa. Sydämen sykähdykset olivat miltei tukehduttaa
+hänet.
+
+»Missä?» kysyi herttuatar.
+
+Peetri veti syvään henkeään ja alkoi uudelleen:
+
+»Näin hänet viikkoa myöhemmin oopperassa. Esitettiin _Lohengrin_. Hän
+oli samaisen herran ja naisen kanssa, mutta tällä kertaa näkyi hänen
+seurassaan kolmaskin henkilö, muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hänellä
+oli helmiä kaulassaan ja hänen iltavaippansa oli valkoisella nahalla
+reunustettu. Hän poistui ennen esityksen loppua. Kolmannen kerran
+näin hänet keväällä toukokuussa. Näin hänet vilahdukselta parikin
+kertaa Lontoossa — hänen ajellessaan puistossa. Hän oli yhä vielä tuon
+vanhanpuoleisen englantilaisen naisen seurassa, mutta vanhan sotilaan
+näköistä ranskalaista en enää nähnyt. Vuosi senjälkeen näin hänet vielä
+kerran Pariisissa, hänen ajellessaan Boulognen metsässä.»
+
+Herttuattaren silmät olivat yhä maahan kiintyneinä. Hän ei puhunut
+sanaakaan.
+
+Peetri odotti niin kauan kuin ihminen, jonka suonissa veri kuumana
+kiertelee, saattaa odottaa.
+
+»Siinä kaikki», virkkoi hän sitten viimein. »Enkö ansaitse sanaakaan?»
+
+Herttuatar kohotti katseensa ja upotti sen silmänräpäykseksi Peetrin
+katseeseen. Sitten loi hän sen jälleen maahan.
+
+»Oletteko varma», kysyi hän, »oletteko ihan varma siitä, että te,
+tavattuanne hänet jälestäpäin opittuanne tuntemaan hänet — ette
+pettynyt hänen suhteensa?»
+
+»Pettynytkö hänen suhteensa? huudahti Peetri. »Hän on ihanampi,
+täydellisempi kuin mitä ikinä unelmissani olen voinut haaveilla. Jospa
+voisitte nähdä hänet, jospa voisitte kuulla hänen puhuvan, jospa
+voisitte nähdä hänet silmästä silmään — nähdä hänet sellaisena, kuin
+muut hänet näkevät — ette kysyisi petyinkö hänen suhteensa. Hän on...
+niin, kielin ei voi kuvata, minkälainen hän on.»
+
+Herttuatar hymähti vienosti itsekseen.
+
+»Te olette rakastunut häneen — syvästikin?» kysäsi hän.
+
+»Rakastan häntä niin syvästi, että jo paljas ajatus siitä, että saan
+puhua hänen kanssaan rakkaudestani, tekee minut miltei mielettömäksi
+riemusta. Mutta tämä on tarina köyhästä aseenkantajasta, joka rakasti
+kuningatartaan. _Hän_ on ylhäisistä ylhäisin. Minä en ole mitään. Hän
+on säteilevän ihana, hurmaava, minua äärettömän paljon korkeammalla —
+olisin mielettömän julkea, jos rohkenisin pyytää hänen rakkauttaan.
+Kuinka uskaltaisin pyytää kuningattareni rakkautta? Ja kuitenkin — en
+voi sanoa enempää. Taivas näkee sydämeni. Taivas tietää miten häntä
+rakastan.»
+
+»Hänen tähtensä — siitäkö syystä, että uskotte rakkautenne olevan
+toivottoman — matkustatte täältä, matkustatte takaisin Englantiin?»
+
+»Aivan niin», sanoi Peetri.
+
+»Herttuatar kohotti uudelleen silmänsä ja katseli kauan Peetriä. Ja
+katseessa päilyi lämpöä ja hellyyttä...
+
+»Älkää matkustako», kuiskasi hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Herttuattarensa linnassa — Peetri oli kiirehtinyt huvilaan, pukeutunut
+ja palannut takaisin linnaan päivälliselle — antoi hän takaisin
+nuuskarasian kardinaali Udeschinille.
+
+»Olen teille siitä kolminkertaisessa kiitollisuuden velassa», sanoi
+kardinaali.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75920 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..3f0c5e8
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75920 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75920)