diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75920-0.txt | 7444 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 7461 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75920-0.txt b/75920-0.txt new file mode 100644 index 0000000..416e0d7 --- /dev/null +++ b/75920-0.txt @@ -0,0 +1,7444 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75920 *** + +language: Finnish + + + + +KARDINAALIN NUUSKARASIA + +Kirj. + +Henry Harland + + +Englanninkielestä ("The Cardinal's Snuff-Box") suomentanut + +Helmi Lindgren + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1912. + + + + +I. + + +»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan +hedelmät pöydälle. + +Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten: + +»Haluan.» + +»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan. + +»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti +päätään ystävällisesti hymyillen. + +Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät +vastaukseksi. + +»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli +hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?» + +»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.» + +Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen, +maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa. + +Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä. + +Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea, +sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa +kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan +järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli +Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti +monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea +maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä +täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen +Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine +vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson +taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne +hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa +taivaan tummaa sineä vasten. + +Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät +itsepintaisesti hänen päässään. + +»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä +runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä +laulun ihania tuttuja säveleitä. + +Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin. + + + + +II. + + +»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä. + +Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla +hillitty. + +Peetri katseli ympärilleen. + +Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden +metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen. + +Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen +kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä. +Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen +herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä. +Mutta juuri niistä tarinani johtuu. + +Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea +puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina. +Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi +aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa. + +»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen +päänsä oli aivan pyörällä. + +Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja +kumarsi jäykänlaisesti. + +Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään. + +»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän +sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin +hieman veitikkamaisen levottomasti. + +Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata. + +Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen +puolestaan: + +»Varsin ihastuttava.» + +»Niinkö —?» + +Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli +kriitillisesti maisemaa. + +»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja +hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti +jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen. + +»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin +ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.» + +Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä +miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään. + +»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat +ja kylvi viljavainiot?» + +Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa. + +»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat +huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.» + +Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion. + +Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä +katse silmissään sanoi: + +»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?» + +Peetri kumarsi. + +»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän +katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen +emäntänne.» + +Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin +kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti. + +»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?» + +»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.» + +»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän +herttaisesti: + +»Jääkää hyvästi.» + +Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan +omituinen muoto. + +»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran. + +Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä, +pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava +hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä. + +Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua +näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki +uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea. +»Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on +kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!» + + + + +III. + + +Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa +kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja +esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet. + +Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet, +mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin. + +»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy +aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen. + +Peetri heräsi typerryksistään. + +»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa. +»Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin +epäröityään hetken. + +»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa. + +»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri +oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää +tiedonhaluani.» + +Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi. +Moittivasti heristi hän sormea Peetrille. + +»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän. + +»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt +pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun +emäntäni?» + +Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa +painuivat ryppyyn. + +»Teidän emäntännekö?» + +»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä, +luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään +aitoitalialaiseen tapaan. + +Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman +epäluuloisenakin. + +»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän +varovasti. + +»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?» + +»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta. + +»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli +Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?» + +Marietta kohotti katseensa taivasta kohti. + +»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi +hän nöyrästi. + +Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi: + +»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.» + +Marietta osoitti sormellaan linnaan päin. + +»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.» +Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen +niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa +muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät. + +»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään +hämmästyksen oireita. + +Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti: + +»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia +näitä maita, kaikkia näitä taloja.» + +»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen. + +Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän +voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä. + +»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di +Santangiolo.» + +»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri. + +Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään. + +»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin +kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — _la +proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte_.» +[»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar, +kaikkien, kaikkien.»] + +Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä. + +»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri. + +Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja +tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen +omat kasvonsa. + +»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te +haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.» + +»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te +aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.» + +»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta. + +»_Enfin vous entrez dans la voie des aveux_» [»Vihdoinkin alkaa teistä +jotakin hellitä.»], sanoi Peetri. + +»Scusi?» sanoi Marietta. + +»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää +kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.» + +»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta, +seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin +kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi, +kuusi vuotta.» + +»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri. + +»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli +neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.» + +»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri. + +»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin. + +»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä +herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin +minä?» + +Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä. + +»Englanninkieltäkö?» + +»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri. + +»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.» + +»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä +sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten +nykyään on?» + +»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa», +vastasi Marietta. + +»Todellako? Sittenpä leopardi _taitaa_ muuttaa pilkkunsa», päätteli +Peetri. + +»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä. + +»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten +minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo +erittäin kaunis nainen.» + +»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta. + +»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon +vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla +petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli +solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä +huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.» + +Marietta nyökäytti päätään: »Oli se herttuatar.» + +»Teidän herttuattarenne on erittäin kaunis», toisti Peetri. + +Marietta vastasi aitoitalialaiseen tapaan: + +»Me olemme kaikki sellaisia, joiksi hyvä luoja on meidät tehnyt.» + +»Vuosikausia on hän mielestäni ollut Euroopan kaunein nainen», +vakuutteli Peetri. + +Marietta pyöritteli silmiään ihmeissään. + +»Vuosikausia? Te signorino siis tunnette hänet, olette ennen nähnyt +hänet?» + +Lause, jonka Peetri iltapäivällä junamatkallaan oli lukenut muutamasta +kirjasta, muistui hänen mieleensä. Hän käytti sitä nyt hyväkseen ja +sanoi: + +»Uskon melkein, että hän on minun aikoja sitten kadoksiin joutunut +veljeni.» + +»Veljenne?» ihmetteli Marietta. + +»Niin, ei ainakaan sisareni», vakuutti Peetri. »Saatte korjata pois +kahvivehkeet.» + + + + +IV. + + +Ylhäällä linnassa — valkeanpunaisessa huoneessaan istui Beatrice ja +kirjoitti kirjettä Englannissa asuvalle ystävälleen. Kas tässä muutamia +hänen kirjeestään poimittuja lauselmia: + +»Villa Floriano» on vuokrattu eräälle englantilaiselle — +nuorenpuoleiselle, hauskannäköiselle herrasmiehelle, joka esiintyy +seurustelupuvussa, osaa erittäin sukkelasti käyttää kieltään ja ihailee +luontoa. Hän on nimeltään Peetri Marchdale. Ehkä sinä sattumalta tiedät +jotakin hänestä?» + + + + +V. + + +Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa +että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä +onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani +varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan. + +»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni +ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.» + +Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja +kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko +kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat +veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä +poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka +laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli +tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli +viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo, +jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren +karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja +etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat +näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat, +tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan. +Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa +pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli +kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen — +poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä, +jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata +huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä +ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä +sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia +ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi +suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna- +ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä +ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset +kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja +ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita +tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan +kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä +hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja +valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän +varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä +tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena +vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti +heloitti aamusarastuksen puna. + +Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän +puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia +katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei +hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa. + +Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana. + +»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi +hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen +tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.» + +»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta. + +»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.» + +»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta +vuotta», sanoi Marietta. + +»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin +tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti. + +»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät +huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta. + +»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos +haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse», +selitti Peetri synkän mahtipontisesti. + +Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin +rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello +kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl. +peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava +— mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut +kummassakaan. + +»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri +Marietalle. + +Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla +seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset +raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat. + +Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla +astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi +portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen, +musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea, +pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma +tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä +olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja +poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui +lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi. + +Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi. + +Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja +hymyilevän hänelle. + +Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin. + +»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar. + +»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa. + +Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa +flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine +kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen +tyyneyden perikuvalta. + +»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti +— vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin +ratkaistavaksi. + +»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai +olla hiukan liian lämmin.» + +Herttuatar hymyili. + +»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa +kipeästi sadetta.» + +»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.» + +Herttuatar naurahti. + +»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti. + +»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu +asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.» + +Herttuatar nauroi makeasti. + +»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne +kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti — +»ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa». + +»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin +ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.» + +»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli +herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.» +Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko +veitikkamaisen — levottomasti. + +»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton +aarre», vakuutti Peetri. + +»Hyvä ruuanlaittaja?» + +»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas +eukko!» + +Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun. + +»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat +väsymättä soittaa suutaan.» + +»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella», +piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä +kohden pettynyt hänen suhteensa.» + +»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan. + +»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei +milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri. +»Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa +emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.» + +Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt +uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —. + +»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti +herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana +merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän +puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että +Marietta osaa tehdä taikoja.» + +»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on +kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.» + +»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar. +»Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja +lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi +itsellenne anteeksi.» + +Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa, +nuoren tytön seuraamana. + +Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat +välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä. + +Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena +satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa, +kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja. +Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven +lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa. + +»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin +Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa +kohti. + + + + +VI. + + +Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma, +ruskeasilmäinen tyttö oli. + +»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä. + +»Vai todenko totta?» + +»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia +Manfredi — herttuan tytär.» + +»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri +pyhässä yksinkertaisuudessaan. + +»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?» +Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut +vertaiselleen: + +»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua +tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.» + +Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan», +huomautti Peetri. + +»_Già_», myönsi Marietta. + +»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se +kuitenkin on saavuttamattomissa.» + +Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta. + +Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka +päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka +vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä +hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta. + +Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle, +ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin. + +Herttuatarta ei vain näkynyt. + +»Pikku pakana», pääsi Peetriltä. + + + + +VII. + + +Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit +kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri, +jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat +maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa, +helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä. + +»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko +tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä +liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan, +neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken +Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua. +En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta +minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee +huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja +— joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä +Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin +diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai +Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan +eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen +paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen +isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan. +En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään +kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat, +olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä, +että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä +rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka +pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin +pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.» + +Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin. +Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia +kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita. +Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine +höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia +huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen +viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa +tuoksua. + +»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä, +niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme +Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.» + + + + +VIII. + + +Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha +Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle: + +»Haluatteko kahvia, signorino?» + +Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia +persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon +keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille. + +»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?» + +»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta. + +»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri. + +»Eivät, signorino», vastasi Marietta. + +»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri. + +»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen +yleispätevyyteen. + +»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä +silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.» + +»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet +minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä. + +»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio +pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan +antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos +te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte +luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan +käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin +— jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa +kultaa kalliimpaa.» + +Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin +huolestuneiksi. + +»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana. + +»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän +alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne. +_Laggiù, laggiù_.» + +Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen. + +»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi», +neuvoi tuo katolilainen velho. + +»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri. + +»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta. + +»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri. + +»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti. + +»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri. + +»Ei suinkaan», intti Marietta. + +»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle +päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte +tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.» + +»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi. +»Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään +Paduan pyhä Antonio.» + +»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni +mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy +paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?» + +»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä +Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin +vakuuttavasti. + +»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti +Peetri. + +Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään. + +»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri +ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja +kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman +ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun +ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana +théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on +välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja +siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää +minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin +että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän +viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte +huoleti luottaa vaitiolooni. + + »E del mio cuore la carina, + E dimor' nella nostra vallettina», + +hyräili hän hiljalleen. + +»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin +vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt +saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on +tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.» + +Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti +katseensa taivasta kohden. + +Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo +kohisevan Acon vastakkaisella rannalla. + + + + +IX. + + +Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia +kultasirkuilleen. + +Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi +hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan +kultasirkkusten nokasta. + +Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti +tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin, +selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan +aavistamatta herttuattaren läsnäoloa. + +»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar +pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan +hymyilevä. + +Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti. + +»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen +varpusparven lymypaikkaan. + +»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri. + +»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita, +pikku hirviöitä!» + +»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa. +He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.» + +»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy +äänessään. + +»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään, +minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset — +kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.» + +Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen +juoksua. + +»Mailman säätämä luokkajako —?» + +»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät +ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia +taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu +olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain +pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.» + +Herttuatar pudisti jälleen päätään. + +»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta», +huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili +yhä vielä hymyn väike. + +»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat +hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy +ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä +on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta. +Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat +saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin +aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas +siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan +saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.» + +»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään +kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea +laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.» + +»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri. + +»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.» + +»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri. + +»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään +onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta +— että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.» + +»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.» + +»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en +kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun +temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin +sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen +laakson — ryöstettyjen pyhätön.» + +»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin +ryhtyä?» + +»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan +varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.» + +»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä +ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.» + +Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään +vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat +mustat, pikimustat!» kuiskasi hän. + +»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen +ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän +mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen +ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita +hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa +ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä +varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä +kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta +aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani — +»ryöstöhommissa». + +Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään: + +»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen +suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen +tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte +suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa — +»ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte +saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita +ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat +sitkeähenkisiä — sekä varpusia.» + +»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle. +Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä +toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä, +jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä. +Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.» + +Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja, +korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat. +Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita, +vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli +hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton +etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä. + +Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti, +puoleksi vakavasti. + +»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?» +toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä +teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.» + +»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja +juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja +valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.» + +Herttuatar naurahti. + +»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat, +lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole +taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä. + +»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina +joudun tappiolle», sanoi herttuatar. + +Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen. + +»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan, +»tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.» +Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin. + +»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta +miten —?» + +»Viskatkaa», huudahti herttuatar. + +Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar +sieppasi sirosti lennosta. + +»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään. + +Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa +tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin +katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä +piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää +notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia +korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden +mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa +kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun +sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä +valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke +ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa +säihkyi kullanruskeina kiehkuroina. + +»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka +raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar +lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että +suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli +hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset +pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa +sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset +aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli +kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa +tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella +karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia. + +Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa +liikkeet olivat joustavat ja sulavat. + +Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä +yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin +merkitsevästi naurahtaen. + +»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät +petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.» + +»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä», +vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden +välikappaleena.» + +»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä +varpusena — teidän tuomiokunnassanne.» + +»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun +tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on +tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen, +jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat +häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään. +Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi +tyhjät kätensä. + +»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte +»kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän», +sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa +luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä +tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja +moittivat katseensa.» + +»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä +eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!» + +Ja hän viittasi kädellään. + +Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen +liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä. + +»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän. + +»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan +»kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen +on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa +tehdä sen hieman ivallisesti.» + +»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta», +huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se +soittelee.» + +Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava +rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten +vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut +katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen +esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen +kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa: +»Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään +kuin hyvästiksi lensi tiehensä. + +»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on +ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.» + +Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti +nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili +tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa. + +»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä. +»Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!» + +Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden +vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen. + +»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri. + +Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei +hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä +ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen! +Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista +hetkeä!» + +»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen +todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin +toivottomammin hukassa.» + + + + +X. + + +Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille, +oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi +erinäisiä tietoja. + +»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha, +lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi +Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän +herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä +piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa +luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin +perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten +teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee +siis paljonkin muukalaista verta. + +»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870, +ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin +kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet +ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary — +valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin +Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin +prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman +valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan +ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna +—93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo +arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini +on heidän setänsä. + +»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä +minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä +lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu. +Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän +järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen +aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä +ystävääni Peetri Marchdalea.» + +Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva +Winchfieldin sanoja. + +»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen +kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi — +mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja +kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen +tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei +paljoakaan vaa'assa paina.» + +Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran +rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä +ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin. +Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan, +joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset +säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän +uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai +siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain +juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä +välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet. + +Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen +loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin. + +»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä +ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian +myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli +tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa. + +»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta +puoli yksitoista.» + +»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy +hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään. + +»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään. + + + + +XI. + + +Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä +pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa, +milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien +välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään +tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja +kantoi käsivarrellaan koppaa. + +Marietta niiasi syvään. + +»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice. + +»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee. +Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta +katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän +jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti. + +Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori +englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?» + +»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti +tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti +parisen kertaa merkitsevästi päätään. + +»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan. + +»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen, +kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla +sormellaan kurttuista otsaansa. + +»Todellako —?» ihmetteli Beatrice. + +»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin +kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.» + +»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?» + +»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee», +ehätti eukko selittämään. + +»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice. + +Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne, +hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä, +kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle: +»Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen +ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!» + +»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen +suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne +paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi +hän sitten. + +»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti +Marietta. + +»Todellako?» sanoi Beatrice. + +»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta. + +»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos +hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua +vasikkaa linnuksi.» + +»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen +aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan. +Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla +valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut +kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän +hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!» + +Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten +surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista, +valittavaa vikinää. + +»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice. + +»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi +Marietta. + +Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen +porsasraukan säikähtyneen naaman. + +»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei +äidillistä ylpeyttä. + +»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice. + +»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän +päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla +ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen +punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi +signorinolle. + +»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein +puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa. + + + + +XII. + + +François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui +puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja. + +Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä +ja katseli heitä molempia. + +Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha. +Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa. + +Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja +naurahti. + +»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli — +muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.» + +Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi. + +»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori +herra François Villon.» + +»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti +hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille. + +»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri. + +»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin +esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu +uteliaisuuttani — miksi François Villon?» + +»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan +kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta +lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan +tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre +Lélianiksi.» + +Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna. + +»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?» + +»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin, +Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. _»L'âme +d'un poète dans le corps d'un»_ [Runoilijan sielu...] — en — en muista +viimeistä sanaa», sanoi Peetri. + +»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa]. + +»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään. +»Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen +tunteitaan.» + +Herttuatar naurahti ja kertoi: + +»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet +ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti +meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on +elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan +päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä +rosmarineilla ja sipuleilla.» + +»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi +Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi +kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François +oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja +kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa +vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas +hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen +vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan, +rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen +kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet +kasvatikseni.» + +»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti. +»Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön, +jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän +edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?» +lisäsi hän sitten mietteissään. + +»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä +elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin +tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa +niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen +»köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti +hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään. + +Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa +vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti: + +»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.» + +»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta. + +»Niin», sanoi Peetri. + +Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui +minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri: + +»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.» + +Herttuatar nauroi. + +»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta — +sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.» + +»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä +itserakkaudessani.» + +»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta +lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua, +harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa +selkänsä takana. + +»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa +lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua, +harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen +sydämensä tunteet läikähtämään. + +Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa. + +»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti +päätään antaen nenälasien vaipua alas. + +Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen +hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä +ymmärsi antaa sille tunnustuksensa. + +»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole +ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.» + +»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan +varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka +kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?» + +»Kuinka kumman lailla se _ei_ olisi joutunut minun käsiini. Romaanit +kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?» + +»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät +kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei +»Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen +omituinen.» + +»Omituinen —?» toisti herttuatar. + +»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi. +En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka +kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi +kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin +tämä.» + +»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni +suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan +varsin ihmeellistä että _te_ sen tunnette.» + +»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle +tuttu.» + +»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.» + +»_Comme ma poche_» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme +lapsuuden ystäviä.» + +»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta», +sanoi Peetri. + +»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä +otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa +kirjalle.» + +»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri +häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä +kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.» + +»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar. + +»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri. + +»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä +neroina.» + +»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette +käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä. +Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en +jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni +totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin +kunnollista käsistään.» + +Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar: + +»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai +että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle, +toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei +teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä +ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia +asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on +herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?» + +»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä +tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille +semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte +ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa +virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä +itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun +mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan, +jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko +oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu +hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele +itseään Shakespeareksi.» + +»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te +tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat +tuollaista?» + +Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on +toisenlainen päähänpisto. _Hän_ uskoo olevansa toinen Goethe. + +»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar. + +»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja +aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen +ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja +tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää +paikalla silmään kuin kissasta häntä.» + +»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä +hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa +ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa», +päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.] + +»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen +Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen. + +Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion. + +Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa. +Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja +katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta +soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat +tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään. +Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen +tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon +harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte +Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena +— muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla +liiteleväksi pilveksi. + +»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua. + +»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman +merkitsevästi. + +Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin +havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin +näennäisesti välinpitämättömänä: + +»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me +linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole +viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja +katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte +kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?» + +»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien +näitten tiluksien haltijatar.» + +»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään. + +»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan. +Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan +noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja +sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat +pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta +ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä +vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.» + +»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä +silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt +mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta +lemmenseikkailuaan.» + +»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa — +Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja +sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon +hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme. +Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä +kirjassa teitä erityisesti miellyttää.» + +»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä. +»Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys, +huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän +paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen +sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen +perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin +nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen. +Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla. +Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri +sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka +silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen +hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset +hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen +kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen +aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen +tähtensä.» + +»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!» + +»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä +innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli +Peetri. + +»Mutta _miksi_ he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi +herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi +se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?» + +»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on +kauneuden turmiota tuottava tuntu.» + +Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä. + +»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?» + +»On — Englannissa», selitti Peetri. + +»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?» + +»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette. +Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä +eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään. +Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen +silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin +sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja +jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä, +niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin +_huolimatta_ sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on +haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä +ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus +on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista +eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista +oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien +erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten +vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä +tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä +ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia +asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.» + +Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään. + +»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?» + +»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin +eteen.» + +»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.» + +»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille +kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti +kehittyisi.» + +»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän +kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä +varmaankaan olisi niin suuri.» + +»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet +verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä +ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.» + +Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan. +»Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän. + +Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä. + +»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän. + +»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville +minun mielipiteestäni kirjan suhteen.» + +»Tietysti _te_ pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on +»näkevä silmä». + +»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.» + +»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä +edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa. +Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».» + +»_Pitää_ sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä +palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä +myöten.» + +Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa. + +»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi +kuunnella.» + +»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni...» alkoi hän juhlallisesti. +»Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin +perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.» + +Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo +seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti. + +Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren. + +»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan: +»Olenpa minä houkkio!» + +Samana iltana puheli hän Marietalle: + +»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua. +Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi +käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa +pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista, +ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja +näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen +palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.» + +Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut +tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta. + + + + +XIII. + + +Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja +Milanon välistä valtamaantietä. + +Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen +menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri +näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti +tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien +viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti +tupakaksi. + +Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi +pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta +kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi +Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset, +pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja. + +Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan +talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä. + +Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan. +Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja +molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin. + +Peetri kopeloi taskuaan. + +»Kas tässä, tyttöseni.» + +Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden. + +»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri. + +Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman +kuparilantin. + +»Osta tällä makeisia.» + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä +kerran. + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli +pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan. + +Ja he jatkoivat matkaansa. + +Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi +häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli +sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän +huhuili kutsuen heidät takaisin. + +Pikku tyttö tuli juosten. + +Peetri nousi ja meni häntä vastaan. + +»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen +tytölle pari liiraa. + +Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen +mielestään suurikin summa. + +»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.» + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten +kolmannen kerran ja livahti tiehensä. + +»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa +seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä +urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen +nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin +rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran +esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa. + +Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli +varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen. + +»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse +ilmaisivat levottomuutta. + +Peetri malttoi mielensä. + +»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö +usko?» + +»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen +tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän. + +Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa. + +»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri. + +»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi. + +Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan. + +Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti +ympärilleen. + +»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten +heille kädellään. + +He palasivat takaisin. + +»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten +lähestyessä. + +Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista +vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen, +kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen +piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä +oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet +ulottuivat jalkoihin saakka. + +Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha, +nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa +kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä +harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan +eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut. + +Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei +ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän +käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi +siunata lasten läsnäoloa. + +»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti +pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan. + +Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän +tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat +hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä +arkaillen ja katsoi veljeensä. + +Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin +sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti: + +»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut +luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon. + +Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän: + +»Torinoonko?» + +»Niin, Torinoon, teidän armonne.» + +»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän +ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi. + +»Niin on», sanoi poika. + +»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?» + +»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.» + +»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!» + +»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin +meille matkan kestävän viisitoista päivää.» + +»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar. + +»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.» + +»Milloin te läksitte Bergamosta?» + +»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.» + +»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?» + +»On, teidän ylhäisyytenne.» + +»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?» + +»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.» + +Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri +herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten +lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät +he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan +perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa +nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.» + +»Missä on isänne?» kysyi herttuatar. + +»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on +lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota +etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla +hänen luokseen.» + +»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea +koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut +hänet kokonaan. + +»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.» + +»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi +herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän +italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?» + +Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän +ylhäisyytenne.» + +»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar. + +»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.» + +»Oletteko matkallanne myyneet montakin?» + +Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja +rapsi varpaillaan maantien hiekkaa. + +»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden +päätelmiään. + +»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi +poika surullisesti ja katsoi maahan. + +»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?» + +»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.» + +Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja +siksi kysäsi hän: + +»Missä talossa?» + +»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me +osumme johonkin taloon.» + +»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?» + +Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan. + +»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne +pitkäkin matka?» + +»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.» + +Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten +pudisti poika päätään ja sanoi: + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny +takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi +joudimme varmaankin johonkin taloon.» + +»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin +tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen +englanninkielellä. + +»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta. + +»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika. + +»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän +päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.» + +»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän +takaisin.» + +Herttuatar katseli pikku tyttöstä. + +Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli +kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan. + +»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar. + +»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet +kalpeat kasvonsa. + +»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika. + +»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti. + +»Oletko jo käynyt ripillä?» + +»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.» + +»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta. + +»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika +ylpeän näköisenä. + +Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen. + +»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani. + +Minulta unohtui kukkaro kotiin.» + +»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri. + +»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos +annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se +heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?» + +»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa +Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta. + +Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa. + +»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.» + +»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella +rahasi varkailta?» + +»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.» + +»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin +kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin +tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon +lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.» + +»Niin, teidän ylhäisyytenne.» + +»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos +antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.» + +Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin. + +»Satako liiraa —?» kysyi hän. + +»Aivan niin», vastasi Peetri. + +Poika katsahti taasen sisareensa. + +»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka +Torinoon sata liiraa?» + +»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.» + +Taasen katsahti poika sisareensa. + +»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa +sataa liiraa.» + +Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja +katsahtivat hekin toinen toiseensa. + +»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri. + +»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään. + +Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan. + +»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne», +sanoi hän sitten. + +»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi +herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain +nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.» + +»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni +ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika +luottavasti. + +»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista», +neuvoi herttuatar. + +Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän +hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi. + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen +erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa. + +»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten. + +»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri. + +»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika. + +»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö. + +Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön +puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen +katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään. + +Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään +vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat +innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön +jäädessä paikalleen odottamaan. + +Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi: + +»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.» + +»No, mikä hätänä?» + +»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea +rautatiellä?» + +»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?» + +»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne, +säästäisimme rahat.» + +»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti +Peetri. + +»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän +ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin +mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin +köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.» + +Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa. + +Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt +mielensä mukaan!» + +»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän +pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte. +Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.» + +»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi +repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja +seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen +päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen. + +Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia +lapsia. + +Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen: + +»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne +mukainen aihe!» + +Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt +hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat +miltei takertuivat hänen kurkkuunsa. + +Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään. + +»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi +sepittää kauniin tarinan?» + +Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta. + +»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka +päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin. + +»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi +herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista +päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina +maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta +ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta +kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa! +Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä +suojelkoon!» + +»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri. + +»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole +sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän +on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä +neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön +rukoukset.» + +»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta +herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti +toisiinsa, miellytti häntä suuresti. + +»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on +sulaa mielettömyyttä.» + +»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?» + +»Olette arvatenkin protestantti?» + +»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan +ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole +uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä +heidän avukseen!» + +»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan +lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi +taikauskoksi?» + +»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan. +Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä +salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään +järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.» + +»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin +rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_. +Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se +valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa +meitä elämään.» + +»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin +kysyen: + +»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä +messussa.» + +»Niin heidän onkin — luonnollisesti.» + +»Mutta — entä te —?» + +»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin +arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.» + +»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään. +»Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.» + +»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.» + +Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki +kevyesti tiehensä. + +»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa», +puheli Peetri itsekseen. + +»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa +päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan +jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan. +Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa. +»Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä +toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta +siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän +on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain +omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta +kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut +onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.» + +»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta. + + + + +XIV. + + +Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar +tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi. + +Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen +kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin +nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi. + +Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä +hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen +raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä +sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja +minuutit silloin venyvät. + +Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla. + +Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen +tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja +lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas +päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava +elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine +puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet +kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen, +väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva +suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen +Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine, +vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä +alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen, +kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä +italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan, +naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat +toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan +edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa +kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat, +lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät +kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan. +Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa. + +Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen +näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi +hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea +niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti +nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui. +Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli +keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö. + +Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon +kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut +kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli +samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut +tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely. + +»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko +alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin, +— »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja +ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä +katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita, +joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin +kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään +selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa +tulessa.» + +»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään +hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä. +Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti +vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan +ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein +tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin +koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja +varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät +vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt. + +Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti +yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä. + +Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka +piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä +olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä. + +»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti +käsillään. + +»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä. + +»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat +vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa +helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain. +Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!» + +Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään +ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian +poikki ja katseli ulos akkunasta. + +Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä +liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat +illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa, +aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä +laskeutumassa Danaen luokse. + +»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan. + +»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä +sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi +taasen lepotuoliinsa. + +»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata +esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän +Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta +toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois, +siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän +runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän +tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain +Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä. +Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata +— kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana +se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä. +Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta +säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille, +ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut +piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne, +manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko +esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle +jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta +viinin huumauksesta.» + +Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_? +Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä +eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa. + +Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari +päivää myöhemmin Peetrille: + +»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?» + +»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä. + +»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.» + +Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn +veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää +aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti. + +»Katsokaa sitä», sanoi Marietta. + +»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri. + +»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta. + +»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?» + +»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja +ammonut.» + +»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri. + +»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä. + +Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.» + +Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan +silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen +suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon. +Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä +käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti +kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään. + +»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin +hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan. + +»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei +voihki hän. + +Sitten puheli hän lehmälle. + +»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen +pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani, +lehmä-raukkani!» + +Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän +hengittäen hänen kasvoilleen. + +»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita, +eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka +minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi +— eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua +jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_ +murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei +ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon. +Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun +tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei +olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä +hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä +Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen +rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa +suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme +teutonilaisia.» + +»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa. + +»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri. + +»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.» + +»Niinpä olenkin.» + +»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen, +mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.» + +»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki +senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin +saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista +rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja +vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat, +koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin +päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat +ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä +rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat +mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen +tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä. +Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas +niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua +puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.» + +»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi +Marietta. + +»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista +kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri. + +»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta. + +»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä +kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret +suonissanne jähmettymään. + +»_Davvero_?» sanoi Marietta. + +»_Davvero_», vakuutti Peetri. + +Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin +olkapäähän ja itkien lakkaamatta. + +Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa. + +»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä +itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle +oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!» + +Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella +aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa +ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän, +valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli +sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla +karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät +enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista +rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota. + +Iltapäivällä kysäsi Marietta: + +»Haluatteko käydä linnassa, signorino?» + +Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja +aikansa kuluksi. + +Marietta viittasi Ventiroseen päin. + +»Miksikä?» kysyi Peetri. + +»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään +käyntikorttinsa käydä linnassa.» + +»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!» + +»Niin, signorino.» + +»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat. +Milloinka — milloinka matkustivat?» + +»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!» + +»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan +äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta +ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!» + +Marietta näytti säikähtyneeltä. + +»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin +kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.» + +»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen. +»Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä +Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?» + +»Tietysti, signorino.» + +»Mistä te sen tiedätte?» + +»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.» + +»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta. +Milloinka tulevat?» + +»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.» + +»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.» + +»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian +taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta +palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti. + +»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet +Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat +takaisin.» + +»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte +käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja +komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.» + +Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain +voi. + +»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä +murhenäytelmästä», kysyi Peetri. + +Marietta siristi silmiään. + +»En, signorino.» + +»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan +prinssin osa on jätetty pois?» + +Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli +rajaton. + +»En, signorino», vastasi hän raukeasti. + +»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.» + +Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään. + +»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä +Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot. +Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla +koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta +vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui +viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan +keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan +keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti +savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu +kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja +tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten +asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki +jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa. +Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös +näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia +riikinkukkoja.» + +»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri +surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen +selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne, +etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä +juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani +hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten +on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas +ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto +kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin +kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi +en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra +incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan +mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?» + +»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa», +sanoi Marietta. »Mutta nyt —.» + +»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini, +toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita +olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat +matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä +perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.» + +»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.» + + + + +XV. + + +Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä +papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija. + +He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa, +joka oli sisustettu _piano nobile_ tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi, +arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten +palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia. + +Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät, +juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui +suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua +vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot. +Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat +ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät +pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä +eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo +lakkaamatta yksitoikkoista säveltään. + +Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja +hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin», +ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta +huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista +huokuvaa puhtaan ilman tuoksua. + +Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä +olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle +puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli — +tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti. +Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa +lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä +oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka, +sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota +Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista. + +Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea, +roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä +päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja +katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti. + +Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai +kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan +ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä +hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi, +suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet; +korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset, +harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen +ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka +olisi voinut käydä luonnollisesta. + +Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta, +mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja +hyväntahtoiselta. + +Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan +ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut +ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta +käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään, +olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko +hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima, +jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä +johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen +kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista +taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi, +miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi +kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa +pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata +— jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään +punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää +ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa. +Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali +Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja +sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä, +mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin +ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli +hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman +kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen +nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön +pieneksi sedäksi». + +Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas +mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat +yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta +käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin +muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa +asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta +liiraa... niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä, +viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään. + +Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi +sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli +kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut +inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella +olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen +tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan +apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin +ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli +murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita +kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken. + +Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan +erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta +muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita +edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin — +usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen +aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt +murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja +sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä +kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa, +jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja +vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa... Ja Lazaruksen lähestyessä +tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa. + +En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan +ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa +armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja +ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt +jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan. +Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin +jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla +on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja +lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.» +Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa. + +»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että +muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua +kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on +olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä +vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin. +Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä +kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä +tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava +aine. Se estää mielen happanemasta.» + +Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja +leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja +sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni. +Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva +Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin +gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa. +Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän +oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän +ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän +lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan — +olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti +esirukouksen ja isämeidän. + + * * * * * + +Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan; +kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä +herttaisesti hymyillen. + +»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen. + +»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä. + +Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin, +mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen +erikoisen omaperäinen sävy. + +»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice. + +»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä +ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien +hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi +sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi +niskan puolelta —.» + +»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten +kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!» + +»Sulkumerkit» yhä syvenivät. + +»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne +»lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?» + +»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi. + +Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan +sanansa. + +»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista +herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta. +Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia. +Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja. + +Hän otti hyppysellisen nuuskaa. + +»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa», +sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta +tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään. + +»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai +Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali. + +»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan +sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.» + +»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena. + +»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.» + +»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali. + +»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.» + +»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti. + +»Noin pari sataa liiraa.» + +»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko +sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?» + +Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan +kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa. + +»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta. + +Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten +keppostemme onnistuneen. + +»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen +kätensä. + +Beatrice epäröi. + +»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain +veruketta. + +»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.» + +Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään +norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen +merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen +nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua +suurta, säihkyvää ametistia. + +»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään. + +Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään. + +»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat. + +»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan +silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti +hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti +ansainnut.» + +»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa +mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa +tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka +kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.» + +»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä +erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen +kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä +muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että +sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen +satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.» + +»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen. + +»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat. +Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita +käyttäessä.» + +Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä _of_ sanaa», selitti hän. + +»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä +siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali. + +»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi +Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit +petoksella saada minua ansaan?» + +Kardinaali nauroi. + +»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna +jesuiitan piirteitä.» + +»Oletko sinä jesuiitan näköinen?» + +»Niin minulle on sanottu.» + +»Kuka sellaista on sanonut?» + +»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea +mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän, +viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä, +punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi: + +»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän +välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin +juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa +huudossa.» + +Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta. + +»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka +olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain +hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.» + +»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!» + +»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy +minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On +oikein nöyryyttävää ajatella sitä.» + +»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että +he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice. + +»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta +sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut +niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista +miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut +omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko +muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta. +Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin +olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt +vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.» + +»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka +kauas olemme eksyneet »lampaastamme». + +»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä. + +»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.» + +»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi +kardinaali nyökäyttäen päätään. + +»Niin juuri, englantilaisesta vuokralaisestani — kerettiläisestä.» + +»No niin», sanoi kardinaali miettivän näköisenä »sulkumerkkien» +syventyessä, »sanoistasi päättäen uskon, että sinulla voi olla hänestä +hyötyä naapurina. Annahan kun ajattelen... Sinä anastit häneltä +viisikymmentä liiraa yhdellä ainoalla sanalla, ja lapset poistuivat +siunaten sinua hyväntekijänään. Luulen, että sinä hänestä saat +suuriarvoisen naapurin — hän puolestaan sinusta ehkä kylläkin kalliin.» + +Beatrice teki kädellään rukoilevan liikkeen. + +»Älähän nyt suotta minua tuolla kiusaa. Vastaa nyt minulle oikein +tosissasi. Mitä sinä ajattelet hänen kääntymyksestään?» + +»Kerettiläisen kääntymys on hurskas toivomme — olivatpa nuo sanat +sitten Shakespearen tai Byronin», sanoi kardinaali. »Ja varsinkin te +englantilaiset katolinuskoiset olette hartaita käännytystyössänne — +erittäinkin te _naiset_. Kerrotaanpa erään nuoren englantilaisnaisen +yrittäneen itse paavia käännyttää.» + +»Onpa ollutkin paaveja, joita olisi sietänyt käännyttää. Mitä herra +Marchdaleen tulee, olen hänessä huomannut hyviä oireita. Hän myönsi, +ettei ollenkaan ollut mahdotonta, että pyhä neitsyt oli lähettänyt +meidät lasten luokse. Onhan tuo protestantin puheeksi jotenkin outoa.» + +»Onpa kylläkin», sanoi kardinaali. »Jos hän tarkoitti täyttä totta, on +hänessä varmaankin ajattelijan vikaa.» + +»_Josko_ hän tarkoitti täyttä totta?» huudahti Beatrice. »Miksikä hän +olisi puhunut sillä tavalla, jollei hän olisi sitä tarkoittanut?» + +»Älä kysy minulta», sanoi kardinaali. »On olemassa jotakin, jota +ranskalaiset sanovat _kohteliaisuudeksi_. Voin hyvästikin kuvitella +nuoren miehen yhtyvän naisen mielipiteeseen vain _kauniin silmäparin +vuoksi_.» + +»Voin vakuuttaa sinulle, ettei minun silmilläni ollut mitään tekemistä +tämän asian kanssa. Herra Marchdale puhui vilpittömän rehellisesti. Hän +sanoi uskovansa, että meidän mailmassamme ei mikään ollut mahdotonta, +että taivaan ja maan välillä oli asioita, joista ihmiset eivät voineet +uneksiakaan. Sanoipa pitävänsä aivan mahdollisena, että pyhä neitsyt +oli lähettänyt meidät lasten avuksi. Ja hän puhui ihan tosissaan. Aivan +varmasti tarkoitti hän, mitä sanoi. + +Kardinaali hymähti — ehkä nuoren sukulaisensa kiihkolle. + +»No niin, sitten hänessä todellakin on ajattelijan vikaa», toisti +kardinaali vielä kerran. + +»Mutta mitä me voisimme _tehdä_. On kai jotakin tehtävä, johonkin +ryhdyttävä. Kun hän puolestaan on taipunut sellaiseen myönnytykseen, +on ehtinyt näin pitkälle valkeuden tiellä, on tietystikin meidän +velvollisuutemme johtaa häntä edemmäksi.» + +»Epäilemättä», sanoi kardinaali. + +»No, mutta miten?» + +Kardinaali näytti vakavalta. + +»Rukoilemalla», oli vastaus. + +»Emilia ja minä rukoilemme sekä aamuin että illoin hänen kääntymystään.» + +»Siinä teette oikein.» + +»Mutta riittääkö se?» + +»Voihan lukea messuja.» + +»Oi, monsignore Langshawe lukee hänen hyväkseen kahdesti viikossa +messun linnan kappelissa.» + +»Vallan oikein», sanoi kardinaali. + +»Mutta onko siinä kylliksi?» + +»Miksei monsignore Langshawe käy hänen luonaan — tutustu häneen — +puhele hänen kanssaan ja innostuta häntä?» kysäsi kardinaali. + +»Monsignore Langshawe!» huokasi Beatrice viitaten merkitsevästi +kädellään. »Hän ei välitä mistään muusta kuin geologiasta — hän ei +puhelisi mistään muusta kuin vuorijäätiköistä ja soramuodostuksista — +eikä panisi ajattelemaan mitään muuta kuin vyöryviä jäätiköltä.» + +»Hm», hymähti kardinaali. + +»Mitä sitten on tehtävä?» kysyi Beatrice. + +»Miksikä et, rakas lapsi, ota itse ajaaksesi asiaa?» + +»Siinäpä juuri pulma onkin. Mitäpä minä — mitäpä voi nainen tällaisessa +tapauksessa?» + +Kardinaali tarkasteli ametistiaan aivankuin kristallintarkastaja +kristalliaan ja veitikkamainen piirre hänen suupielissään kävi yhä +selvemmäksi. + +»Lainaan sinulle Bellarminen [oppinut jesuiitta-kirjailija ja +katolisuuden kiihkeä esitaistelija] teokset — en muista miten +monta osaa niitä onkaan. Voit tutkistella niitä ja sitten kutsua +kerettiläisesi luentokursseille.» + +»Oi, miksikä sinä käännät kaikki pilaksi», sanoi Beatrice. + +»Bellarminestako tekisin pilaa», huudahti kardinaali. Kaukana siitä. +En ole kuullut kenenkään ottavan häntä siltä kannalta. Mutta jääköön +ehdotukseni sikseen.» + +»Mutta mitä sitten —? Etkö oikein tosissasi voisi neuvoa minua. Mitä +minä voisin tehdä? Mitä voisi oppimaton naisraukka tässä tapauksessa +tehdä?» + +Kardinaali nuuskasi. Tarkasti jälleen ametistiaan hymähtäen, aivankuin +olisi sen syvyydestä keksinyt jotakin erittäin hupaisaa. + +»No hyvä», puhui kardinaali hitaasti, »jos oikein tiukalle ottaa, niin +voisi kenties oppimaton naisraukka panemalla kaikki voimansa liikkeelle +kutsua kerettiläisen päivälliselle. Tulen luoksesi pariksi päiväksi. +Kutsu hänet silloin.» + +»Oi, miten kultaisen herttainen sinä, setä, oletkaan!», huudahti +Beatrice ihastuneena. _Sinua_ hän ei voi vastustaa.» + +»En aijo ryhtyä hänen kanssaan minkäänlaisiin uskonnollisiin +keskusteluihin», sanoi kardinaali. »Mutta täytyyhän jollain tavalla +osoittaa kiitollisuuttaan sille, jolta on saanut kaksisataa liiraa — +siksipä annan sinulle siveellisen kannatukseni.» + +»Ja sinä saat kuin saatkin soman, hopeisen nuuskarasian», sanoi +Beatrice. + +Paina mieleesi nämä ennustavat sanat, arvoisa lukija! + + + + +XVI. + + + Ventirosen linnassa 21 p. elokuuta. + + Arvoisa herra Marchdale! Minua suuresti ilahuttaisi, jos suvaitsisitte + syödä päivällistä luonamme ensi torstaina kello kahdeksan. Setäni, + kardinaali Udeschini, joka on tullut käymään luonani, haluaa tutustua + teihin. + + Olen lukenut uudestaan »Sanojen miehen». Ja tahtoisin, että + kertoisitte minulle vielä paljon kirjailijaystävästänne. + + Suosiollisesti + + Beatrice Santangiolo. + +On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla +joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri +Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota +jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta +ylläoleva on jäljennös. + +Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä +hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja +asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle +nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut. + +Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän +tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin +aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti +aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista, +hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä +kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi +myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan +hajua. + +En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin +olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen +katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä +sanoille salaisen merkityksen. + +Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta +sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi +hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse +paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen +kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen» +tekijä oli. + +Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa. +Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi +sitten Marietan puoleen. + +»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?» + +»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi. + +»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.» + +Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä. + +»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta +mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.» + +»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta. + +»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi +olla. Se ei ole mikään juhlapuku.» + +»_Non é un abito nero_», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan +vastata jotakin. + +»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella +minulle sellaisen?» + +»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli +eukko päätään. + +»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?» + +»Ei ole, signorino.» + +»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta. +Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa? +Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies +yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa +päivällisille?» + +»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta +räpäyttäen silmiään. + +»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä +kirkonkiroihin?» + +»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko +oli turha. + +»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua +uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini +ja rohkeasti esiintymään siinä.» + +»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta. + +»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri. +»Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten +palvelijoiden kanssa, vaikka _heidän_ pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä? +Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis +seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen +tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee +puutarhassa?» + +Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi. + +»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.» + +»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.» + +»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko. + +»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät +housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on +tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta +kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän +olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?» + +»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.» + +»Onko Gigi monipuolinen?» + +»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi +sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi: + +»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.» + +Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan +osaa Ventirosen linnaan?» + +»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään. + +»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi +vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?» + +»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?» + +»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko +että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä +viemään?» + +»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne, +signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan +vilkkain elein. + +»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa +tekaisen minä kirjeen.» + +Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa +ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä. + +Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi +tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti +hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan +tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen +Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan +työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka +sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea. + +Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä +väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti +hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä. + +Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat. + +Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti +rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen +noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä. +Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli +poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui +vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän +läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi +sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e., +kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle. + +Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä +keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen. +Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen +olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä +pitkin. + +Peetri katseli ja ihmetteli. + +»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri. +»Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas +tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta +tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin +tämä sukkela temppu mieleemme.» + +Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi +sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta. + +»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri. +»Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!» + + + + +XVII. + + +Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku +johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä. + +Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten +aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa. + +Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan +lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti +päivää. + +Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos. +Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi, +vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella +uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain +mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti +himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka +olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään +pilvenhattaraa. + +Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja +virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan +painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta +ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken +yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee, +vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti +ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat +vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja +enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta. + +Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä +kesti tuokion... Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte +Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet. + +Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat, +pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten, +kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja, +muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson +salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen. +Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta +kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset +ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta +— himmeätä vaskihohdetta. + +Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui +se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain +uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima +tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja +tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet +lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti +vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat +näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret +vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä +tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus. + +Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla +sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa. +Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja +riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei +Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat +ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien +peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia +ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun +verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat +ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina. +Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin +lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen +jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että +olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan. +Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa +taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni +tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä +siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan. +Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista. + +Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon +toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana... +Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai +hänen sydämensä rajusti sykkimään. + +Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa +maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi. + +Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona. + +»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän. + +»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti +herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen. + +Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet. + +»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa +rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä. + +Herttuatar hymyili hieman hämillään. + +»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme +pitkälle kävelylle — huviksemme.» + +»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri +katsahtaen toisesta vieraasta toiseen. + +»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar. + +»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei +ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään +vetoista kylmänkoleata huonetta. + +»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen +huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka. + +»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä +käsken Marietan panna tulta pesään.» + +Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa +hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta +oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen +rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä, +että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset +hartaudenharjoitukset. + +»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.» + +Ja hän palasi vieraittensa luokse. + +»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti. + +Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea +pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle, +vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui +kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli +— ehkä ristinmerkin. + +Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon +palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja +ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin +herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä +olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini? +Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita +kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta? +Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten +seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä +_pienikasvuisiksi_? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset +napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa +säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei +ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden +merkityksen. + +Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi +selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»; +ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen +olen puhunut.» + +Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle +hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä. + +»_È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa +burrasca la pregustazione d'un piacere_», sanoi hän hieman jäykän +kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen +ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla. + +Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti +erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä +ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »_Grand' onore_.» + +Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä +pyynnöstä valmistaa teetä. + +»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia +vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni +annos alkohoolia korvaisi niitä?» + +Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle. + +»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä +tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa +pyytää teiltä juuri sitä.» + +»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin +totisen näköisenä. + +Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin. + +»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.» + +»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin +arkissa Araratin vuorella.» + +»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä +kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi», +arveli pappi. + +Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä +olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen, +valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina. +Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka +kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut +ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui +savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti +herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen +herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään, +hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin +ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja +sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo +tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren +olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan. + +»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen +Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö +ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.» + +Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen +kukkuloille. + +»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan. + +»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren +tytön puoleen. + +»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen +päästäni tullessani sisään.» + +»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri. + +Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein +samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan, +ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena +hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa +tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua. + +Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset +kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja +voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia. + +»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte +teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta. + +Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri +seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi +vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran +herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi +tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan. +Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen +korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia. + +»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli +pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä +useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä +lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.» + +»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi +herttuatar. + +»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua. +»Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni +juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme +kevytmielistä elintapaa. + +»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar. +»Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme +niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet +leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät +olisi niin läpeensä arki ihmisiä.» + +»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen +paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä +ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?» + +»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin +miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä — +jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan +mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten +seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan +ikävää.» + +»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa +vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas +_heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.» + +Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla +herttuatarta. + +»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa +nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen +nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille. + +»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin +vanha tottunut ainakin. + +»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar +hämmästyneenä. + +»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli +tämäkin taito omattava.» + +Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja +huudahti: + +»Miten kummallista!» + +»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin +olisi totta», selitti herttuatar. + +»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen +katseensa. + +Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa, +ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua +vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt +nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi +näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran +mieleesi nämä ennustuksen sanat! + +»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi. + +»Sen pahempi», ajatteli Peetri. + +Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli +vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua. + +»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme +Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?» + +»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri. + +»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar. + +»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.» + +»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö +täällä ole ketään muuta viestin viejää?» + +»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan +teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.» + +Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen +säälivästi. + +»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän +valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.» + +»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan +kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?» + +»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar. + +»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.» + +»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan +päin. + +Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos. + +»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata +mieltään. + +Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat +syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi +säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään +päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton +lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa +silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri +tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa +— miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät +pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut +kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa. + +Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen +kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin +avonaiselle ovelle. + +»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar. + +Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat +oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille +oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista +riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset +ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka +päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa. + +»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri +huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä +vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä. + +»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar +tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut. +Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.» + +»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa +rakentamaan», sanoi Peetri. + +»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla +tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä. + +»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat +keksinnöt!» naurahti herttuatar. + +Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti +kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä +tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä. + +»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan +kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä. + +Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle» +suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja +Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä. + +Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen +Peetriin. + +»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme +keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne +milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.» + +»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri. + +»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan +aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se +naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme +kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa, +saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen. + +»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän: +»Tulen suurimmalla mielihyvällä.» + + * * * * * + +Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle: +»kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia +on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette +anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren +kappalainen punaisia sukkia?» + +»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa. + +»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset +sukat ja hopeasolkiset jalkineet. + +Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan +kevytmielistä?» + +»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta. + +»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä +iltapäivällä.» + +»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään +käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen +korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään +iltapäivällä.» + +»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri. + +»Niin», pääsi Marietalta. + +»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja +herttaisen näköinen vanhus?» + +»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta. + +»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan +hyvän toverin lailla!» + +»Niin», sanoi Marietta. + +»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä +teellä», sanoi Peetri. + +»Kuinka?» kysyi Marietta. + +»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi, +jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten. + +»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta. + +»Vai todellako?» huudahti Peetri. + +»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa +vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.» + +»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä +kardinaali ei vieraillut?» + +»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala — +aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun +hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.» + +»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa, +että kaitselmus hänet meille lähetti.» + + + + +XVIII. + + +»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä. + +Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein +kiusallisen hitaasti. + +»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi +eteenpäinkin», ajatteli hän. + +Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan +aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt +väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli +hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten +hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen +kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen +ijäisyytensä olikin vain neljännestunti. + +»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista +todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!» +huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle. + +»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti +Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli +vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle +kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti. +»Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti +ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä +epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon +toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän +asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset, +loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän +virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään», +arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten +kaitselmusta. + +Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella +— seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli +vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli +nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta. +Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään, +joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen +asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt +omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän +käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi +hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi +luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma, +tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä +vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen, +joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen. +»Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli +olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi +oli kulunut — uusi oli jo koittamassa. + +Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana +avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä — +siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_ +katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana +ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat +osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus +raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja — +harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt +ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta +ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat +suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä +pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia. +Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine +kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen +ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä, +iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen +kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten. + +»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on +aivan erikoisen personallinen leima.» + +Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni +lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat +yhä uudelleen hänen mieleensä. + +Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty +ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu +suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä +pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit +värikkäine tyynyineen. + +Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan. + +Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen +lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti +vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen +yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen +loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain +yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten. + +»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa +terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen +puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet +huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten +saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut +italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä +seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat +menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei +teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.» + +Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni +valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse +entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista +silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua +istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili +hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär +pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti +herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen +nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi +Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät +vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten. + +Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli +mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa. + +Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten +aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli +sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon, +että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa +eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.) + +»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti +vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli +mielestäni soma, ja siksi ostin sen.» + +Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä +harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet, +pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa. +Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset +sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina. + +»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin +suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?» + +»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?» + +»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan +onnettomuutta.» + +»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa, +että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti +herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli +sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia. + +»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri. + +»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla +taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?» + +»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.» + +»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_ +taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?» + +En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa +en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä +tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en +voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku +paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän +ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta +yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden, +jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai +ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista +vältämme.» + +Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi: + +»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?» + +»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin +ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä +kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti. +Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan +jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa +silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?» + +Herttuatar pudisti päätään naurahtaen. + +»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko +siihen edes neljännesosittainkaan.» + +»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset +katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta +hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.» + +»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään +yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen +ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon +kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa +syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei +vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys +sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on +taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä +hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo +olemassa.» + +»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö +niin?» kysyi Peetri. + +»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar +lempeän veitikkamainen uhma silmissään. + +»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä +kristitty?» + +»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti +herttuatar. + +»Niinkö —?» ihmetteli Peetri. + +»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen. +Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa +oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin +mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko +tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen +perintöoikeuttaan.» + +»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia +yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri. + +»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä. +Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi +aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään +johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon +vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku +kasvaa säännöllisesti vuosittain. + +»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä +otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja +tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan +yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan +henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin +mukavuussyistä pysytään protestantteina.» + +»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia +omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin +ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar. + +»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri. + +»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta +ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua +läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun, +koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen +syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa +— ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä +sanotte?» + +Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa +on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat +kovin lyhytaikaisia, eikö niin?» + +»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani +Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta +laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.» + +»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt +somempia ruskeita silmiä kuin hänen.» + +»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät +katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole +säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia +ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi +tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.» + +»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri. +»Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.» + +»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää +hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä +tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti +työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka +henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla +on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori +mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja +heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi +ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista +sulottarista. + +Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri +sattumalta katsahti laaksoon päin. + +»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.» +Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä. + +Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen +vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan +vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet +smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen. +Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset +nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät +vuorenhuiput olivat hurmaavia. + +»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen +nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en +vielä koskaan valkeissa.» + +»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen +vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.» + +Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun +ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen +joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja — +huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan — +tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen +mies». + +Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar: + +»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen +uudelleen.» + +»Niin», sanoi Peetri. + +»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan +arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla +viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota +tuottava tuntu.» + +Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat +ennen oli lausunut. + +»Niinkö», sanoi Peetri. + +»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole +ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee +teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella +tajutakseen sen.» + +»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on +katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan +näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet +mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan +silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla +on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän +tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset — +nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia +ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten +tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan +pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta — +on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.» + +Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti +mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin — +ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta +mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä. + +»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi +sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te — +aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta. +En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu +ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut +naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan +erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään — +hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään! +Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön? +Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka +seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin +ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää +ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka +olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen +kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan +ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen +suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta — +vain mielikuvituksen luoma?» + +»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni +on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on +aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen +olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty +ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän +piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen, +joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa +mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...» + +»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa +se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän +kiihkeästi. + +Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta. + +»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään +kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä +— se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli +kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan +vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön — +suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin +kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa +ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa. +Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa +ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä +kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin +ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä, +hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään, +hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän +ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa +oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin +kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen +näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa +vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen +ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli. +Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen +rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten +ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä — +niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus: +kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka +erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli +kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut +häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada +tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään +muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain +sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar. + +Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta +kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät +ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä +kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi: + +»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman +ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.» + +Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi. + +»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri. + +Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa +kysymysten joukosta. + +»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän +pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa +hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle? +Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa — +olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.» + +»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän +olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä +tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies +näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on +arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis +_samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa, +jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on +mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä +hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta +mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti +yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla, +kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet — +ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki +sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä +salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa +tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?» + +Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa. + +»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli +mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.» + +»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja +riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin, +missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen +tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan +ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta +kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää +hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista +yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui +nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän +oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina +hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni +oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi +hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa +pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät +suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja +tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa. + +Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja +katseli sen opaaleja. + +»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion +vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen +elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti +ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen +mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan +huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut +siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole +aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja +se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä +ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana +aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on +melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä +on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön +kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu +tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.» + +»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä +tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay +on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on +häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon. +Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä +mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän +tielleen sattuu.» + +»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä +oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle. +Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia +etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että +katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko +tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan +mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä +olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista +luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta — +mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.» + +»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet +kuitenkin lopuksi.» + +»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa +kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!» + +Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia +terassin portaille, joita he verkalleen nousivat. + +»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen +virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä +ennen kuole uteliaisuudesta.» + +Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan +toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies +ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore +Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli +Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen. + +»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan +kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut +turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet +keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se +ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.» + +Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut — +pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä, +oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat +toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu +Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa +sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä +ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän +oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä +koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista. +Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi +rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut +niille aivan uuden käänteen. + +»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä +te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut, +kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.» + + + + +XIX. + + +Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt +huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän +varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen +mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty +terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien +aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset +matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku +tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta +tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo, +maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja +köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit +kiemurtelivat. + +Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen +kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — +selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen, +säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan +sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan +_hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli +osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_ +tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään, +olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja; +ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen +hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne +eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat +alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos +Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne +paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi +siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja +mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua. + +Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon +viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä +loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se +siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut +tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko +pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen +hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos +häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän +sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän +nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa +suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta +salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa, +katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä, +kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla +verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja, +posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa +ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia +siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa +kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen, +väreineen ja tuoksuineen. + +Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä +riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti +itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin +komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa +_hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena +_hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti +Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri +aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen +mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin +työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä; +se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät +toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet. + +Entä herttuatar... + +Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän +oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän +kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin +selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja +ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti +_ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_... + +»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla +hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa +tapahtuisi.» + +Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa +kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui +läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen, +rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät +olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä +kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä. +Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän +yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon +aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan +ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman +yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä +samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten» +joukossa. + +Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence. +Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi +iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät +leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se +on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen +tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että +te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin +ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että +te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä +taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin +_teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva +maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.» + +Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi +herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut +rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä +kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää +käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua +aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua +»kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää +Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta +kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin +loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran +alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet +yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä. + +Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui +keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä +vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan +julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen +skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä, +jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.» + +Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja +pientä perintöprinssiä. + +»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen +Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen +englantilaisen läsnäollessa.» + +»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri. +»Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.» + +»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on +esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut +minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä +kuin kardinaali Newman.» + +»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen +nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence. + +Nyt heristi Peetri korviaan. + +»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin +Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun +minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.» + +»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin +protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä», +väitti nuori rouva. + +»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa, +että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä +jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai +ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.» + +»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva +O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän +ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti +pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan +saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin +muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä +voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia +lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja +Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää +vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä +merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.» + +»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken +erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin +moniavioisuutta?» + +»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen +liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa +vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme +hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät, +niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa +tarkoituksen pyhittää keinoja?» + +»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin +hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut +hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan +asiat leikilliseltä kannalta.» + +»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme +irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä, +voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki +oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi +eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet +lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset +Roomasta.» + +»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset +Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen +piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut +useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista +paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili +varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius +IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään, +Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity, +joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa. +Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen +määrin säkenöivän sukkela.» + +Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän +näköiseltä... »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä +irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän. + +Kaikki purskahtivat nauruun. + +»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että +saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi +Roomasta?» kysyi rouva de Lafère. + +»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali. +Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman +vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En +usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran +ryöstetään hänen perintöosansa. + +»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui +puheeseen monsignore Langshawe. + +»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan +paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa +nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar. + +»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä +tosi-uskoon», sanoi monsignore. + +Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen. + +»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä +vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja +taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa. + +»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri. + +»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar. + +»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko +nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä. + +»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko _te_ nähdä, että Rooma +palautettaisiin paaville?» + +»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä +syistä, jollen muista.» + +»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar. +»Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen +perustuvia syitä.» + +»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen +perustuvia syitä», myönsi Peetri. + +Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä +soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä +vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta +musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä... Mutta mitä +kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä +lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta — + +Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän +ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä +oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne» +ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne +tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä +tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia +saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.» + +»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen +puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen +hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja — +tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä +siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla +kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.» + +Ja Peetri pisti tupakaksi. + + + + +XX. + + +»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar. + +»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.» + +He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta +oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli +kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun +päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä. +Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen +varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi, +poikaseni, äärimmäisen varoillasi!» + +»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan. + +»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen +hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän +ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu +tässä mailmassa? Minä olen halunnut — _palavasti_ halunnut kuulla +tarinan jatkoa.» + +Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli +rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen. +»Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani +taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen. + +»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja +avomielisyyttä. »Hän oli _ihana yllätys_, tuhannen kertaa suloisempi +kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut — +ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières +oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.» + +Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion +kuluttua: + +»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut +aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.» + +»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se +kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut +hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa +hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen +varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti — +ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta +hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.» + +Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen. + +»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus +ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät +vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin +ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin +säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten +voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen +Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä +_tapahtui_? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?» + +»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei +siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui +yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei +tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat +ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli +lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.» + +»Ja miellyttikö se häntä?» + +»Hän sanoi sen miellyttäneen.» + +»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle. +»Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli +näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän +suuresti hämmästynyt — heltynyt?» + +Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä +säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri +niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen, +hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen +rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja +ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään. + +»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän. + +»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme +muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää +tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän +kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain +vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä. + +Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen +mieltään. + +»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri. + +Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt +ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä. + +»Mitenkä _saattoi_ hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti +herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka +ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin +naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää +se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä +hänelle. _Miksikä_ hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?» + +Herttuattaren ääni miltei värähteli. + +»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen», +ajatteli Peetri. + +Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen +omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi +häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa +käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen +nokittavaksi?» + +»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä +brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua +toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman +muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin +kannalta katsottuna oli _oikeus_ saada se tietää? Että asia osaltaan +koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti +oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli +hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen +julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi +naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt +kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle! + +Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran +surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua +päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas +kullanautereiseen etäisyyteen. + +Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla +silmänsä toisaanne päin. + +»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten +puhumaan. + +Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena. + +»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut +rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku +sormessa olevaa sinettisormusta. + +»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään. +»Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?» +kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten +olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?» + +Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi, +miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli. + +»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi +kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin. +»Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet, +rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa +olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti +_mies naista_ aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan +tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka +pakoittivat hänet vaikenemaan.» + +»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse! +»Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?» + +»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen +erityisesti painoa sanoilleen. + +Herttuatar purskahti nauruun. + +»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän. + +Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan. + +»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli +leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?» + +»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki +sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä +toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.» + +»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös. + +»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella +ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät +monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti. + +»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti +sivistynyt mies.» + +»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta. + +»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi +voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja +sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti +sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar. + +»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli +ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että +hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki +liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle +kättään.» + +»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa — +jollei tämä ole kuninkaallista sukua.» + +»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi +Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli +myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia +muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi +rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi +hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.» + +»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin +pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen, +ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä +hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti +kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa +ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa +hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä +olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön +miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen. +Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen. +Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada +se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa +tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi +silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään +rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.» + +»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä +hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.» + +Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle +— kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota +onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi +toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi +uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän +vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa. +Ole varovainen! Ole varovainen!» + +Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja +säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa +lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään, +hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista +hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä, +jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia +viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili +elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli +myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä +sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen, +avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä +marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva +oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen +kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen +sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi +palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi... + +Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja +vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema, +tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian +ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja +ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen. + +Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui. + + + + +XXI. + + +»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan +Florence. + +»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice. + +»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan +voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.» + +Beatrice näytti ällistyneeltä. + +»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän. + +»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence +uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi +johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?» + +Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut. + +Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän +ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti: + +»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti +päätään huolestuneen näköisenä. + +»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti. +»Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka +asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään +järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?» + +»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä. + +»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee. +Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä +salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se +sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.» + +»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän +mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi +sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on +nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran +toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden +lomitse.» + +»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän +vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili +hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän +kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka +pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas +lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen +kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran +suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta, +vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia, +niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet +kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset +persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä +ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun +hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole +sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen +vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten +rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.» + +Beatrice naurahti. + +»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate +kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan +hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää +ennen sinun tuloasi.» + +»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!» +virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten +mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin +häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.» + +Beatrice pudisti päätään nauraen. + +»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen +kohteliasta uteliaisuutta. + +»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan +osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin +mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon +toisen naisen nimen?» + +»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan +yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on +rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla +kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?» + +»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että +kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä +muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut +mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori +englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen, +viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat +aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän +uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman +ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on +suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle +yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta +on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta +sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen +sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno +puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän +kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele — +mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?» + +»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan +selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen +kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on +tekeminen?» + +Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. + +»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän +huolestuneena. + +Beatrice vaikeroi hiljaa. + +»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos +sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.» +Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta +olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun +tarkoitukseni oli rohkaista häntä.» + +»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata +hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi +oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien +läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.» + +»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti +hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan +mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.» + +»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti +mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa — +katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista +ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana. + +»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva +Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan. +»Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan +koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle +itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi +sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän +sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se +jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta +yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä +pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet +Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi +kadonnut?» + +»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan +asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän +kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea +minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä +sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice +hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi +myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän +tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani +rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.» + +»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla +liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei +hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan +itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti +ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.» + +»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen +aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän +helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa. + +»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä +ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!» + +»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence. + +»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla +varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice. + +»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan», +vakuutti ystävätär. + +»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti +Beatrice. + +»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan +Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos +olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää +ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan +osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi +työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen +luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse +puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti +tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee +tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.» + +»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi +Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi +en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään +sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa +siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine +tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En +unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin +ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.» + +»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani +tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti. +Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset +heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi +käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä +tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän +sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet. +On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja +kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas, +hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa +nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko +päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi? +Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja +jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning +Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?» + +»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu +saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti +Beatrice. + +»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen. +Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa +avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä +on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet +epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen +itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin +viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea, +niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on +aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee +kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä +kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä +lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence. + +Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää +käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän +paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla. +Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella +jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla +vuorelle päin. + +Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen +värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä, +rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli +tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten +lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet +kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta +metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin +pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä. +Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä +huomasi. + +Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta, +painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä +hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin +alapuolella olevalle käytävälle. + +»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä. + +Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi +koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä, +vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä. + +Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta, +sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti +toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen +lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a». + +»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame» +italiankielelle», virkkoi hän. + + + + +XXII. + + +Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen +kiihtyneessä mielentilassa. + +»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —» + +»Hänellä oli oikeus saada se tietää —» + +»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —» + +»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —» + +»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia +esteitä —» + +»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —» + +»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen +voinut sovelluttaa —» + +»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt +paljon ansaitaksensa hänet —» + +»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina +ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut +mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —» + +Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä +ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt +palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään. + +»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin? +Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?» + +Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt +myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi +ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen +aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan +sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina +lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä +jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun +sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti +ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana +henkisesti läähättäen. + +Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen, +palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään +ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli +lukemattomia sigaretteja. + +»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna +sanoa se hänelle?» + +Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja +selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi: + +»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy +hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle +ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi, +oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että +jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle. +Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi +siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.» +Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy +parhaaksi.» + +Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään +huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli +silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki +herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana +ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen +silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä; +huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä +sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!» +Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan +intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni +Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi +hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut +käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit, +joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi. + +Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä». + +Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua +rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui +yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin. + +»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän +hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo +hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi — +miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut +juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut +häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et +ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla. +Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä +olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan +erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että +hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä +kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin +ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit +likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista, +ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay. +Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain +hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä +ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta +laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen +Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy, +loukkaantuu ja suuttuu.» + +Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen +epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin +Englantiin. + +Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään +järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain +äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä — +jollei varsin sovintoakaan. + +»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme +seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme +toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme +luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa. +Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän +hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta +sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän +loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa +teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät +ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on +rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole +mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja +tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen, +sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton +herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä +tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut +asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo +ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin. +Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä +— hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän +hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä +loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy +hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui +sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja +saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä. +Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään — +ja taivu hänen päätökseensä.» + +Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä. + +»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä +kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä +seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis +panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella +hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan. +Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä +tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen. +Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän +ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.» + +Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset +ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli +Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan +mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli +todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen +sallien hänen vain katsella ja toivoa. + +Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että +päivällinen oli valmis. + +Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon +näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti +hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta +joskaan ei lohdutusta. + +»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_ +päivällistä Edenin portilla?» + +»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta. + +Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun +säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden +henki vallan hänessä. + +»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte +seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän. + +Marietta rypisti otsaansa. + +»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?» + +»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti +Peetri. + +»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä. + +»Mitä otuksia ne ovat?» + +»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu +katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja +turmiollisena harhaoppina.» + +Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta. + +»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta +nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta +tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat +vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.» + +»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta. + +»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.» + +»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla +vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla +kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki +kristityt ovat katolilaisia.» + +»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän +mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut. +Olenko minä vapaamuurarin näköinen?» + +Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin. +Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen: + +»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin +näköinen.» + +»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?» + +»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti +eukko olkapäitään. + +»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri. + +»Ette suinkaan», väitti Marietta. + +»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani. + +»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti, +tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset +petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin +kanssa?» kysyi hän sitten. + +»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä +suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin. +Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä +nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat +nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat +leinin lyömiä.» + +»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu, +että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim. +kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin +neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?» + +»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai +sempre tiranni_», selitti Marietta. + +»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että +»rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri. + +»En ymmärrä», sanoi Marietta. + +»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain +esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä +rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan +niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille! + +Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi +tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?» + +»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään. + +»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite +ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä +tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen +asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten +mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys. + + »A face to lose youth for, to cccupy age + With the dream of, meet death with.» + +Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili, +koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka +sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan: + + »Is there no method to tell her in Spanish?» + +Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan +rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia +samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä +jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.» + +Marietta meni noutamaan viiniä. + + + + +XXIII. + + +Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä. + +»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua +veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella +— vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö +tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä +kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen +luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä +olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle +epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet +luotettava neuvonantaja, sinä!» + +Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta +murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski +häneen. + +»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme +tukkamme», päätteli hän. + +Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka +kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti +Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan +meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin +iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten +valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät +liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti +reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja +saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat +tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven +tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja +säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät +olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja +kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle +rouva O'Donovan Florencen. + +»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille. + +»Hyvää päivää», vastasi Peetri. + +»Kaunis päivä tänään.» + +»Erittäin kaunis.» + +»Kertoisinko teille jotakin?» + +»Kertokaa vain.» + +»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva +katse kiintyi epäilevänä Peetriin. + +»Koettakaa, niin saatte nähdä.» + +»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni +istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut +miehistä seuraa, en uskaltanut. + +»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja +vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän +ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle +tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli +sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä +silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat. + +»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin +pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette. +Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.» + +Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen. + +»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla +wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva +O'Donovan Florence. + +»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?» + +»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.» + +»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja +harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat +alkavat puhua lapsistaan. + +»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva. +En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni +teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen. +Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka +vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii +kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että +ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan +näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että +hän kenties on oikeassa?» + +»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.» + +»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että +te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin +eteläpuolella.» + +»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen. + +»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti. + +»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi +Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.» + +»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo +yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne +kovin viileätä.» + +Peetri nauroi. + +»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää +hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa +paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet +taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun +äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi? + +»Eipä usein», myönsi Peetri. + +»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen +silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy +äänessä. + +»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen +tyytyväiseltä, eikö niin?» + +»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää», +jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena, +»hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa +teille hyväntahtoisen neuvon?» + +»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni +räpäyttämättä», vakuutti Peetri. + +»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja +kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne +ja kysy häneltä?» + +Peetrin silmät repesivät suuriksi. + +»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva. + +»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä. + +»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin», +vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta +Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena: +»osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis +kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise», +sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä +tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte +_häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin +salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä +kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii. +Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa +— mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja +rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?» + +»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää +totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin +pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä». + +»Mikä teitä estäisi?» + +»Kaikki», vastasi Peetri. + +»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?» + +»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.» + +»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on +rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista — +oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne +kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa +eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden +estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?» + +»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän +miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri. + +»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence. +Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen +mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta +tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia +enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.» + +Peetri naurahti. + +»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani +saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin +säilyttää mielenmalttianne.» + +»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi. + +»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä +hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa +teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän +on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä +suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että +hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.» + +»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä +jossain määrin lohduttavalta. + +»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi +vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin +omistatte. Se este siis häviää.» + +Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen. + +»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän +näköisenä. + +»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence. + +»Hänen ylhäinen säätynsä.» + +Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä +halveksimistaan. + +»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä +merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön +itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin +omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän +rakastaa häntä. Mies on mies. + +»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.» + +Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan. + +»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri. + +»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään +helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi +kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän +toimituksen välitöntä suorittamista. + +»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen. + +»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte +vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä. +Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella, +»aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä +tunnustamasta tosi-oppia.» + +»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen. + +»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää +uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen +väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen +rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet +pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.» + +»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma +on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän +sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?» + +»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö, +ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei +sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja +kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja +— ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin +hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta +päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten +käyttää viimeisenä hätäkeinona. + +»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut +suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy +palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa +leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta, +on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut +kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja +polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt +kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän +kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani +piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada +rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin. + +Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli +kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko +— vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen +päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen. + +»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän +liikuttavan vaatimattomasti. + +Ja sitten polki hän jalkaa. + +»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen +miehekkäämpi minänsä. + +»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä +nyrkkiin. + +Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei +malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen +täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana. + +Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston +kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa +vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle, +jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta +tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville. +Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta +samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat, +käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen +asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi. + +»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen. +Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään. +Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele +esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin +immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin +teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä? +Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut +vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei +sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin +ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi +puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?» + +»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.» + +»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin +puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta +kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua +tekosyyhyn.» + +»Hm», sanoi Peetri. + +Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon +enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään +kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen +silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä. + +»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta. + +Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy. +Peetri soitti kelloa. + + + + +XXIV. + + +Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä +hämmästyksen kummin katsein. + +Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen +silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen +ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on +hän tullut?» + +Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien +asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan +hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin +kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän +käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan. + +Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas — +asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan +monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta +katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos +traagillisuutta. + +Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan +suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat +kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän +näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat +ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää +hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen +käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei +suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota +entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta. +Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä. + +»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri +katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän +on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.» + +»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti +siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut +kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä, +että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli +päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset +käyttävät taskun asemasta. + +Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista +suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla +— aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo +tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut +pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon. + +Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus +alkoi. + +Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti +kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän +ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla +tuomaan sen teille.» + +Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä +saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon +kannettavaa. + +»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin +sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle +veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen +maasta. + +Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan. + +»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut +ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.» + +»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi +Peetri. + +Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan, +tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen +uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa +myöten. + +»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar +katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys. +»Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni +tavattavissa.» + +Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen. +Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi. + +Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri +vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat +loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan +niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut +hermostunut pelko —? + +»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin +arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.» + +Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi. + +»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia», +sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme +etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan +ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan +kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.» + +»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi +onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin +jäykän kömpelösti. + +Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi +— unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja +poistuessaan. + +»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää +osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä +palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani +uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa. +Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä +seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten. +Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen — +ja hävisi asuinrakennukseen. + +»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille. + +Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan +ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja +hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen +ja otti hyppysellisen nuuskaa. + +»Mistä sen löysit?» kysäsi hän. + +»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien +ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa +kävelemässä. + +»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.» + +»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice. + +»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko +nuuskarasiasta?» + +»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden +velassa minulle.» + +»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä +syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin +yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen, +miten käännytystyösi edistyy?» + +Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena. + +»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi +Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen +ärtyisellä tuulella. + +»Todellako —?» sanoi kardinaali. + +»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice. + +»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita». + +»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja +typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice +empimättä. + +»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali. + +Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän +lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että +hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja +nuuskasi. + + * * * * * + +Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän +sairaana. + +Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla +myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi +itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella +hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin +luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että +Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen. + +Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään, +suuttunut itseensä. + +»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi +hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön +kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin, +viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä +jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras, +tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin +ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.» + +Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei +milloinkaan palaisi takaisin. + +Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin. + + + + +XXV. + + +Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta». + +Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt +minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle. + +»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen +sanomalehtimies. + +Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan +mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva, +mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä +tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin +hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano, +piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla +kiirehtimättä. + +Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu +tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja — +ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä +noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä +poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen +kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja +palkatonta penikulmaa hän vaelsi. + +Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi +Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon +silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä. + +Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen +tämän muotoiselta: + + Il Cardle Udeschini + + Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef: + + Palazzo Udeschini. + +Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella +käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi: + +»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa +nuuskarasiani.» + +»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt +täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan +moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona. + +»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia. +»Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia +tekemään johtopäätöksiä.» + +»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta. + +»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä. + +»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko. + +»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon +kipinä alkoi syttyä. + +»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un +amplissimo porporato non va mai solo._» + +Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_ +takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä. + +»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen, +teeskennellen välinpitämättömyyttä. + +»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään +aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää. + +»Vai niin», sanoi Peetri. + +»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut +tavata signorinoa», jatkoi Marietta. + +»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa +myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti. + +»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten. +»Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut +vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän +tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin +viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —» + +Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt... +olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä. +Hän ei voinut tuon _jos_ sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen +johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt, +hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä +virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa. + +»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän. + +Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne +paremmin tutkittava. + +Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä +vielä mustana. + +»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen +epäilevästi ja moittivasti. + +»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri. + +»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana. + +»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri. + +»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada +suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt +vastausta. + +»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole +syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni +panetellaan.» + +»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus. + +»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan +kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta +tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja +parannuksen tarpeessa.» + +»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta. + +»_Sukupuoli_», sanoi Peetri hymähtäen. + +Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain +yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli, +julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme +vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja +kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti +mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne +ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa, +nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo, +rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa, +nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä +ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina +ollut _misantrooppi_, mutta nytpä olen vähällä tulla _misogyyniksi_. +Tahdotteko auttaa minua siihen?» + +»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta. + +»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo +naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset +silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen +väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä +hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten +voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino. +Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista +koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen +ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan +aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen. +Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan +päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti +ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes +Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä +mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian +ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita», +niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.» + +Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut +sanaakaan. + +»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen +puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko +luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos +miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin +naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä +pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan +edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti +mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo +elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen +mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja +palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen +neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta +miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa +kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto +on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät +väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole +niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa +toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan +naisvihaajaksi?» + +»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta. + +»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä +ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja +uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi +minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään +voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella. +Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään +päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä +puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten, +noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui _hän_ tässä keittiössä, +istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille +kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.» + +Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui +hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa, +kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein +tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi +täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne +tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi +törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte +Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa +valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli +muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta. +Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa +varalle. + + + + +XXVI. + + +Ja sitten Marietta sairastui. + +Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään +sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi +tervehtinyt »_Buon' giorno, signorino_.» + +Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »_Buon' +giorno, Marietta_». + +»_Buon' giorno, signorino_», vastasi Marietta kuiskaten. + +»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri. + +»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan. +»En saa puhutuksi.» + +Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan +päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa +säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja +punaläikkäiset. + +»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.» + +Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja +ojensi sen sitten Peetrille. + +Se oli kuiva ja kuumeinen. + +»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja +pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.» + +»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette? +Oletteko koettanut?» + +»En, signorino.» + +»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette +koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa +uudestaan ja taas uudestaan.» + +»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?» + +»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan +ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se +jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette +vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa +paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis +paikalla makuulle.» + +Marietta poistui huoneesta. + +Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan +liikkuvan keittiössä. + +»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse +koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.» + +Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi +hänet yllätetty rikoksen teosta. + +»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän. + +»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri. + +»En», myönsi eukko. + +»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?» + +»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan. + +»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin +syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.» + +»_Hyvä, signorino_», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti. + +Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä. + +»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi +hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville. + +»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.» + +»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori +Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on +sairastunut.» + +»Mielelläni, signorino.» + +»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?» + +»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen +tummia silmiään ja huitoen käsiään. + +»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne +päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo +ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen +vaimoihmisen?» + +»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän +kelpaisi signorinolle.» + +»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti. +Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää +häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.» + +Gigi lähti kylään. + +Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle. +Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei +eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata +aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät +työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä +velvollisuuksina. + +»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri. + +Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti +eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin +oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä. + +»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon. + +»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi +sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen +sanansa kuuluville. + +»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan +jaloitella», vakuutti Peetri. + +Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli +lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen +norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä +koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat +paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja +ammattiinsa perehtyneeltä. + +»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on +tulehduksen oireita», selitti lääkäri. + +»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri. + +»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia +ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille +lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino. +Käyn huomenna potilasta katsomassa.» + +Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen +nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan, +että vaimon nimi oli Karolina Maddalena. + +Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta +säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät +ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa +helmiä lukien rukouksia. + +Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi. + +»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri. +»Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa +hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin +pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia +sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa +on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja +hankin teille hoitajattaren.» + +»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri. + +Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar +Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt. +Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin. + +»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet +taipumaan», sanoi sisar. + +Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran, +puolittain leikillisen käskevästi: + +»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon +tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.» + +Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin, +jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen. + +Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee +olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee +yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa, +että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan +pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole +mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti +ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi +sairaanhoitajan mielipiteeseen. + +»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin +kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt +uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy +pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa, +että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta +ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.» + +Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi +kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli +vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia +ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko. + +»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta. + +»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar. + +»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri. + +»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin +kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua». + +Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle. + +Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan +vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali +Udeschini Emilia Manfredin seuraamana. + +Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli +suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa +soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu. + +»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä +loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne +kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali. + +»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja +johdatti hänet Marietan huoneeseen. + +Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin +sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja +Peetri, ja menivät puutarhaan. + +Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät +jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille +tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli. + +Miltei tunti kului. + +Viimein tuli kardinaali ulos. + +Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan. + +Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel. + +»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon +tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä +vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta +vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa +mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi. + +»Rikkonutko _minua_ vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena +pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut +isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.» + +»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen +täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.» + +Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen. + +»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän +jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa +hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille +anteeksi.» + +Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin. + +»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle +niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon +palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain +vastukseksi.» + +Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille. + +Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin +houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla, +ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte +minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se +samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen +teihin ja miten kiitollinen olen teille.» + +»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä», +sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!» + +»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta. + +»Julkeuttanne —?» toisti Peetri ihmeissään. »Koska te olette ollut +julkea?» + +»_Olen, signorino_», jatkoi eukko kuiskaten. »Olen toisinaan väittänyt +signorinoa vastaan. Minä intin vastaan, kun signorino sanoi, +että Paduan pyhä Antonio oli syntynyt Lissabonissa. On julkeata +palvelijattarelta kiistellä isäntänsä kanssa. Ja nyt hänen korkea +ylhäisyytensä sanoo, että signorino oli oikeassa. Pyydän tuhannesti +anteeksi.» + +Hymysuin katsahti kardinaali taasen Peetriin. + +»Voi teitä, kunnon, hyvää eukkoa», sanoi Peetri, eikä tiennyt +nauraisiko vai itkisikö, »eihän tässä voi olla kysymystäkään +anteeksiannosta, mehän vain olimme eri mieltä asiasta. Voi teitä, +herttaista vanhusta!» + +Kardinaali hymyili ja taputteli Marietan kättä. »Signorino on aivan +liian hyvä», huoahti Marietta. »Jatkakaa, ystäväni», sanoi kardinaali. + +»Olen panetellut — olen vikapää kuolemansyntiin. Olen panetellut +signorinoa», jatkoi eukko. »Sanoin — sanoin ihmisille — että signorino +oli yksinkertainen — yksinkertainen ja luonnollinen. Kas, minä uskoin +sen silloin. Nyt tiedän, ettei se ole totta. Ymmärrän sen johtuvan vain +siitä, että signorino on englantilainen. + +Vielä kerran katsahti kardinaali Peetriin ja hymyili. + +Ja vielä kerran pyrki Peetriltä sekä nauru että itku. + +»Kunnon Marietta! Minä olen sekä yksinkertainen että luonnollinen. +Ainakin pyrin olemaan. Kas niin! Katsokaa nyt minuun ja hymyilkää! +Luvatkaa, ettette enää ole huolissanne näistä asioista.» + +Marietta katsahti Peetriin ja yritti hymyillä. + +»Signorino on aivan liian hyvä», kuiskasi hän. + +»Kotvan vaitiolon jälkeen virkkoi kardinaali: »kas niin, ystäväni, +tunnustakaa nyt viimeinen syntinne.» + +Marietta vaikeroi hiljaa ja väänteli ja käänteli päätään sieluntuskissa. + +»Ei teidän tarvitse ollenkaan olla peloissanne», sanoi kardinaali. +Kyllä herra Marchdale varmasti antaa teille anteeksi.» + +»Voi — voi — voi —,» valitteli Marietta tuijottaen kattoon. + +Kardinaali taputti hänen kättään. »Rohkeutta vain», sanoi hän. + +»Oi, _signorino mio_, tätä syntiä ette koskaan suo minulle anteeksi», +sanoi eukko. »Muistattehan, signorino, tuota pientä porsasta, jota te +kutsuitte Francescoksi?» + +»Muistan, muistan», vastasi Peetri. + +»Tehän käskitte minun viedä pois tuon pienen porsaan ja hankkia +sille kodin. Ja minä sanoin vieväni sen veljenpojalleni, joka on +maanviljelijä ja asuu lähellä Foglianoa. Muistattehan, signorino»? + +»Muistan kyllä, Marietta hyvä», vastasi Peetri. + +Marietta veti syvään henkeään ja kooten kaiken rohkeutensa virkkoi: + +»Mutta nähkääs, minä en vienytkään sitä veljenpojalleni. Se joutui +sittenkin signorinon — syötäväksi. + +Peetrin oli kovin vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Hän sai vain +kurkustaan puserretuksi tukahdetun »oh» sanan. + +»Niin», kuiskasi Marietta. »Olihan se ostettu signorinon rahoilla. +Enkä tahtonut, että signorinon rahat menisivät hukkaan. Siksi petin +signorinon. Te saitte sen kananpoikapiirakkana.» + +Pelkäänpä, että Peetri nyt todellakin purskahti nauruun. Ja +kardinaalikin hymähti — niin, miltei nauraa kihersi. Hän otti aika +hyppysellisen nuuskaa. + +»Minä tapoin Francescon ja petin signorinon. Olen nyt siitä kovin +pahoillani», sanoi Marietta. + +Peetri kumartui Marietan puoleen. + +»Marietta», sanoi hän, »teidän omatuntonne on aivan liian arka. Mitä +Francescon tappamiseen tulee — niin olemmehan kaikki kuolevaisia eikä +hän olisi voinut elää ikuisesti. Ja mitä pettämiseen tulee, niin +teittehän sen minun parhaakseni. Muistan varsin hyvin tuon piirakan. Se +oli parasta, mitä ilmoisna ikänä olen syönyt. Älkää enää murehtiko tuon +pikku porsaan tähden.» + +Marietta käänsi kasvonsa Peetrin puoleen ja hymyili. »Voitteko te, +signorino, antaa anteeksi palvelijallenne?» kuiskasi hän. + +Liikutuksen valtaamana kumartui Peetri eukon yli ja suuteli hänen +ruskeata, kurttuista poskeaan. + +»Kyllä hän nyt rauhoittuu», sanoi kardinaali. »Minä jään hänen luokseen +vielä vähäksi aikaa.» + +Peetri poistui huoneesta. Kohtaus oli ollut lapsellinen — eikö totta? +— naurettava, jopa kerrassaan koomillinen. Ja kuitenkin tuntui +Peetristä kuin olisi hänen sydämensä ollut tulvillaan kyyneleitä. Kun +hän muisteli kardinaalia, hänen kasvojaan, hänen hymyään, hänen äänen +värettään, hänen sanojaan, muisteli miten kardinaali oli pidellyt +Marietan kättä ja taputellut sitä — niin outo riemu, omituinen +innostuksen ja haltioitumisen tunne täytti hänen sydämensä. + +»Mikä taivaallinen vanhus!» ajatteli hän. + +Puutarhassa kävelivät yhä vielä sisar Scholastica ja Emilia rinnan. + +He pysähtyivät Peetrin tullessa puutarhaan ja Emilia virkkoi: »teidän +luvallanne, signore, on sisar Scholastica ottanut minut apulaisekseen. +Tulen tänne joka aamu ja istun sitten Marietan luona päivisin. Se +helpoittaa hiukan sisaren työtä, hänen kun täytyy valvoa öisin sairaan +luona.» + +Sitten tuli Emilia joka aamu. Kulki puiston kautta ja astui virran +poikki tikapuuporrasta myöten, jonka Peetri oli jättänyt sinne +vakituista käyttöä varten. Ja pari kertaa viikossa illansuussa tuli +kardinaali keveissä vaunuissaan ja oltuaan hetken Marietan luona, vei +Emilian mukanaan kotiin. + +Sairashuoneessa luki Emilia tavallisesti ääneen Marietalle tai auttoi +häntä rukousnauhan käytössä. + +Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän +iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua +auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi +kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla +saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka +Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja +Emilia tuli yhä edelleen joka aamu. + +»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri. +»Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.» + +Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen +sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen +jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä +ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin +ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies, +joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden +meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella +hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut +epämääräinen. + +Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian +heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli +poisvieriviä vaunuja. + +»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän. + +Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan +puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen: + +»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._» + +Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille, +jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin +piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle +miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut +aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut, +kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei +ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä. + +Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen +riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä. +Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi. + +Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja +ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä +englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt. + +Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen +Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät +lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen +puhdas, ihana valo. + +»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus +Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin. + + + + +XXVII. + + +Kardinaali Udeschini käyskenteli edestakaisin linnan terassilla lukien +rukouskirjaansa. + +Beatrice istui terassin toisessa päässä valkoisen kangaskatoksen +siimeksessä tehden käsityötä. + +Kotvan ajan kuluttua seisahtui kardinaali Beatricen läheisyyteen ja +sulki kirjansa pannen sormensa lehtien väliin merkiksi. + +»Sinun naimisesi tulee olemaan suuri tappio Casa Udeschinille», +huomautti kardinaali. + +Beatrice katsahti setäänsä hämmästyneen näköisenä. + +»Minunko naimiseni?» huudahti hän purskahtaen nauruun. »Olipa tuo +totisesti salama kirkkaalta taivaalta. + +»Niin — sinun naimisesi», toisti kardinaali vakuuttavasti. »Sinä olet +vielä nuori nainen — tuskin kahdeksan kolmatta vuotta. Sinä menet +varmasti naimisiin. On oikeuden mukaista, että sinä menet naimisiin. +Ei sinulla ole taipumusta luostarielämään. Sentähden sinun pitää mennä +naimisiin. Mutta Udeschinin perheelle koituu siitä suuri tappio.» + +»Eipä huolta huomenesta», sanoi Beatrice hilpeästi. »En ole ollenkaan +ajatellut naimista, enkä aijo koskaan mennä naimisiin.» + +»_Il ne faut jamais dire à la fontaine, je ne boirai de ton eau_» +[Älä koskaan sano kaivolle: »sinun vettäsi en juo»], sanoi hänen +ylhäisyytensä »sulkumerkkien» syventyessä ja harmaitten silmien +säikkyessä veitikkamaisuutta. »Tavallisissa oloissa on avioliitto +maallikolle yhtä luonnollinen kuin aviottomuus hengelliselle säädylle. +Tietysti sinä menet naimisiin. Me olisimme kovin itsekkäitä, jos +vastustaisimme naimistasi. Tietysti sinun pitää mennä naimisiin, vaikka +perhe tuleekin siitä suuresti kärsimään — varsinkin minä. Olet minulle +rakas aivan kuin olisit omaa vertani. Unohdan aina, että sinä vain +nimellisesti olet veljentyttäreni.» + +»Minä en koskaan mene naimisiin. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta +minun tunteeni sinua kohtaan eivät milloinkaan muutu. Tiedäthän, +miten syvästi sinua rakastan.» Hän katseli setäänsä hymyillen hänelle +hellästi.» Sinä sanot, että vain nimellisesti olet setäni. Mutta +olethan sinä minulle enemmän kuin setä — olet ollut minulle isän +sijasta aina siitä saakka, kun jätin luostarin.» + +Hymyhuulin kuiskasi kardinaali: »rakkahimpani! Minusta on kuitenkin +erittäin tärkeätä», jatkoi hän, »että sinä naimisiin mennessäsi, saat +hyvän miehen, miehen, joka sinulle soveltuu — joka sinua rakastaa, jota +sinä rakastat — jos mahdollista, miehen, joka ei kokonaan erota sinua +minusta, joka mahdollisesti myöskin hiukan pitää minusta. Murhe minut +hautaan veisi, jos ottaisit arvottoman.» + +»Tuon vaaran minä kyllä luotani torjun olemalla naimisiin menemättä», +selitti Beatrice. + +»Älä turhia — kyllä sinä vielä menet naimisiin», sanoi kardinaali. +Ja muista, etten minä vastusta avioliittoasi — siinä tapauksessa +että tuleva miehesi on hyvä ihminen. Felipe on sitä paheksuva — +Guidon kasvot käyvät noloiksi — mutta ainakin minä puolestani tulen +kannattamaan sitä, jos olen vakuutettu siitä, että saat hyvän +miehen. Hyviä miehiä on kovin harvassa, ja hyviä aviomiehiä vieläkin +harvemmassa. En soisi näkeväni sinua naimisissa esimerkiksi jonkun +Rooman aatelistoon kuuluvan miehen kanssa. Siksi toivonkin, ettet ota +roomalaista. Sinun tulisi ennemmin naida joku omista maamiehistäsi. +Meidän tappiomme kävisi tietysti kaksi kertaa suuremmaksi, jos sinä +naimisiin mentyäsi jättäisit Italian. Mutta minä vakuutan sinulle — +jos hän mielestäni on sinun arvoisesi — että saat minusta luotettavan +liittolaisen.» + +Hän jatkoi kävelyään ja avasi uudelleen rukouskirjansa. + +Beatrice ryhtyi käsityötään ompelemaan. Mutta hänen oli kovin vaikeata +kiinnittää siihen huomiotaan. Tuon tuostakin pisti hän neulan +kankaaseen, työ valahti helmaan ja katseen harhaillessa laaksoon päin +vaipui hän mietteisiin. + +»Miksi sanoi hän tuon kaiken minulle?» Tuo kysymys palasi yhä uudestaan +hänen mieleensä. + +Hetken kuluttua sulki kardinaali rukouskirjansa ja pisti sen +taskuunsa. Luultavasti oli hän jo lukenut päivän tutkielmat. Hän +meni ja istuutui korituoliin suojakatoksen alle. Pöydällä olevien +kirjojen ja pikkukapineitten joukossa oli vesikarahvi ja muutama +lasi, hopeainen sokerirasia ja kristallimaljakko täynnä tuoreita +granaattiomenansiemeniä, jotka säihkyivät kuin hehkuvat rubiinit. +Kardinaali kaasi vettä lasiin, pani siihen sokeripalasen ja +lusikallisen granaattiomenansiemeniä, hämmensi sekoitusta, kunnes se +tuli ruusunpunaiseksi ja joi sen sitten pienin siemauksin. + +»Mikä sinua vaivaa, Beatrice?» kysyi hän aivan odottamatta. + +Beatrice katsahti kardinaaliin hämmästyneenä. + +»Mitä sinä tarkoitat? Mikäpä minua vaivaisi?» »Niin», sanoi kardinaali, +»jokin sinua vaivaa. Sinä olet alakuloinen, hermostunut, sinä et ole +oma itsesi. Olen jo moniaita päiviä pannut sen merkille. Mikä painostaa +mieltäsi?» + +»Ei niin mikään», vastasi Beatrice nopeasti, teeskennellen +vilpittömyyttä. »En ole itse huomannut olevani alakuloinen enkä +hermostunut.» + +»Lokakuu on kohta tulossa», sanoi kardinaali. »Minun täytyy palata +Roomaan. Olen jo ollut liian kauan poissa sieltä. Ensi viikolla täytyy +minun lähteä takaisin. Mutta minun olisi kovin raskasta lähteä luotasi +tietäen sinun olevan pahoillasi.» + +»Jos jokin voisi saattaa minut pahalle mielelle, niin olisi se ennen +kaikkea sinun lähtösi luotani», sanoi Beatrice hymyillen. Muuten +en ole alakuloisempi kuin tavallisestikaan. Eihän elämä ole niin +rattoisaa, että aina haluaisi laulaa ja tanssia — vai mitä? Mutta en +ole erikoisesti mistään pahoillani.» + +»Hm —» sanoi kardinaali. Sitten tuokion kuluttua: »tulethan +marraskuussa Roomaan, tulethan»? + +»Tulen — luultavasti marraskuun lopussa», vastasi Beatrice. + +Kardinaali nousi paikaltaan ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin. +Hetken kuluttua kuului pyörien rätinää rakennuksen nurkan takaa. + +Kardinaali katsoi kelloaan. + +»Kas tuossa ovat vaunut. Nyt minun täytyy lähteä tervehtimään tuota +vanhaa eukkorukkaa... Kuulehan», lisäsi hän hetken epäröityään, +»etköhän sinä lähtisi mukaani.» + +Beatricen katse synkistyi. + +»Mitä hyötyä siitä olisi?» kysäsi hän. + +»Iloa siitä olisi vanhukselle, siitä olen varma. Ja onhan hän tavallaan +sinun alustalaisiasi. Minusta on sinun velvollisuutesi tulla. Ethän ole +ainoatakaan kertaa käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana.» + +»No niin, miten vain tahdot», sanoi Beatrice. + +Itse oli hän aivan haluton. Mutta hän lähti kuitenkin pukeutumaan. + +He nousivat vaunuihin, ajoivat kylän läpi ja sillan yli ja vaunujen +vieriessä suoraa valkoista tietä huvilaa kohti, huomautti kardinaali: +»herra Marchdale ei ole kovin pitkään aikaan käynyt Ventirosessa.» + +»Niinkö—?» sanoi Beatrice välinpitämättömänä. + +»Siitä on jo kolme viikkoa, jopa suunnilleen kuukausi», sanoi +kardinaali. + +»Vai todellako?» sanoi Beatrice. + +»Hänellä on tietenkin näihin aikoihin ollut hyvin paljon huolta, niin +ettei ole ehtinyt meitä ajatella», jatkoi kardinaali. »Hän on aivan +ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta vanhasta palvelijattarestaan. +Mutta nyt kun tämä jo on melkein terve, voi hän vapaammin käyttää +aikaansa.» + +»Niin voi», sanoi Beatrice. + +»Kas siinäpä nuori mies, josta pidän kovin paljon. Hän on älykäs, hän +on hieno käytökseltään ja hänellä on taipumusta huumoriin, sellaiseen +sukkeluuteen, jota harvoin tapaa anglosaksilaisissa, se on miltei +latinalaisrotuista. Mutta sinä et enää näy olevan huvitettu hänestä. +Siitäkö syystä, että hänen käännyttämisensä näyttää mahdottomalta?» + +»Kyllä minä myönnän, etten hänestä juuri suuria välitä. Eikä minulla +ole mitään toivoa hänen kääntymisestään.» + +Kardinaali katseli sormustaan ja hymyili. Hän avasi nuuskarasiansa ja +veti kauan ja miettivän näköisenä nuuskaa sieraimiinsa. + +»Kukapa tietää? Kukapa tietää, miten käynee?» sanoi hän. »On kovin +pitkä aika siitä, kun hän viimeksi kävi linnassa. Mutta nyt hän on +vapaa, entä jos kutsuisit hänet aamiaiselle tai päivälliselle jonakuna +päivänä?» + +»Miksikä niin?» kysäsi Beatrice. »Jollei hän käy Ventirosessa, on syy +arvattavastikin siinä, ettei käynti huvita häntä. Jos häntä huvittaa +käydä, niin hän kyllä voi tulla kutsumattakin. Kyllä hän tietää, että +hän saattaa käydä täällä milloin vain häntä haluttaa.» + +»Mutta olisi kohteliasta, olisi vieraanvaraista kutsua häntä +aterialle», esitti kardinaali. + +»Hän joutuisi silloin tukalaan asemaan. Joko olisi hänen pakko vastoin +tahtoaan noudattaa kutsua tai kieltäytyä sitä noudattamasta ja siten +esiintyä epäkohteliaana», virkkoi Beatrice. »Minun mielestäni huomaa +selvästi, ettei hän viihdy Ventirosessa.» + +»_Bene_», sanoi kardinaali. »Tee miten itse tahdot.» + +Kun he saapuivat Villa Florianoon, ei Peetri ollut kotosalla. + +»Hän on lähtenyt Spiaggiaan koko päiväksi», ilmoitti Emilia. + +Beatrice näytti sekä vapautuneelta että pettyneeltä, niin ainakin +kardinaali kuvitteli mielessään. + +Marietta istui auringonpaisteessa puutarhan suojaisessa sopukassa. + +Beatricen jutellessa hänen kanssaan, käyskenteli kardinaali +edestakaisin puutarhan käytävillä. + +Peetrin puutarhapöydällä sattui olemaan avattu kirja nurinpäin +käännettynä. + +Kardinaali huomasi kirjan. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen +nähdäkseen oliko ketään lähettyvillä. Hän avasi nuuskarasiansa ja otti +hyppysellisen nuuskaa. Tuokion näytti hän mietiskelevän jotakin ja +suupielen piirteet kävivät kovin teräviksi. Lopuksi kätki hän nopeasti +ja salaa, melkein kuin olisi tehnyt jonkin rikoksen, nuuskarasian +avatun kirjan alle. + +Kotimatkalla pisti kardinaali kätensä taskuunsa. + +»Voi surkeutta!» huudahti hän. »Olen taaskin hukannut nuuskarasiani.» +Hän pudisti päätään onnettoman näköisenä. »Minähän yhäti vain hukkaan +sen.» + +»Tiedätkö varmasti, että sinulla oli se mukanasi?» kysyi Beatrice. + +»Muistan varmasti, että minulla oli se. Olisin jo ennen kaivannut sitä, +jos olisin jättänyt sen kotiin. Minä varmaankin kukkasin sen herra +Marchdalen puutarhaan.» + +»Siinä tapauksessa saat sen kyllä takaisin», sanoi Beatrice. + +Peetri oli luullakseni lähtenyt Spiaggiaan tavatakseen rouva O'Donovan +Florencen; mutta painettu vierasluettelo ilmoitti hänelle, että +asianomainen jo pari viikkoa sitten oli matkustanut pois. Peetrin +palatessa kotiin huvilaan kertoi Marietta kovin ylpeän näköisenä, että +hänen ylhäisyytensä herttuatar di Santangiolo oli käynyt siellä. + +»Vai todellako?» sanoi Peetri kevyesti. (Luulenpa että hänen sydämensä +kuitenkin tuokioksi lakkasi sykkimästä.) + +»Ang», sanoi Marietta. »Hän oli hänen korkean ylhäisyytensä +ruhtinas-kardinaalin seurassa. He tulivat ajaen vaunuissa. He viipyivät +täällä puolituntia. Hän oli kovin ystävällinen.» + +»Vai niin. Oliko hän ystävällinen? Sepä hauskaa.» »Hänen pukunsa oli +kovin korea», sanoi Marietta. »En vähääkään epäile sitä», sanoi Peetri. + +»Signorina Emilia ajoi yhdessä heidän kanssaan kotiin.» + +»Kas vain, miten paljon uutisia», huomautti Peetri. + +Hän meni puutarhapöytänsä luo ja otti kirjansa. + +»Miten helkkarissa on tuo joutunut tänne?» ihmetteli hän huomatessaan +nuuskarasian. + +Totta tosiaankin, olipa sillä merkillinen paikka. Kardinaali voi +tietysti sattumalta hukata nuuskarasiansa, sehän on päivänselvää. Mutta +vaikkapa koko kardinaalikunta yhteisesti olisi hukannut nuuskarasian, +niin tuskinpa se kuitenkaan omasta painostaan olisi voinut tunkeutua +avoinna olevan kirjan kansien läpi jättämättä jälkeäkään kulustaan. + +»Kiinteän kappaleen on mahdoton puhkaista toinen kiinteä kappale +aikaansaamatta rikkoontumista — sen opin minä koulussa», ajatteli +Peetri. + +Siitä ilmenee, että joku tahallaan on nuuskarasian sinne pannut. + +Mutta kuka? + +Itsekö kardinaali? Mutta kuinka ihmeessä? + +Emilia? Hullutusta. + +Marietta? Mieletöntä. + +Hert — + +Hurja ajatus iski Peetrin päähän. Oliko mahdollista? Oliko +ajateltavissa? Oliko mahdollista että — että — oliko mahdollista että +tämä oli hieno merkki — jonkinlainen kutsu. + +Oi, ei, ei, ei. Ja kuitenkin — kuitenkin — + +Ei, eipä mitenkään. Olihan aivan mieletöntä uskoa jotain sellaista. +Tuo ajatus ansaitsi tulla, ja tulikin muitta mutkitta mielestä +karkoitetuksi. + +»Joka tapauksessa on siitä jo sangen pitkä aika, kun viimeksi +avasin Ventirosen veräjät», ajatteli Peetri. »Voinhan nyt käyttää +tätä vähäpätöistä tekosyytä hyväkseni. Ja kardinaali tulee tietysti +iloiseksi saadessaan takaisin nuuskarasiansa.» + +Tikapuuporras oli paikoillaan. + +Peetri kulki Acon poikki. + + + + +XXVIII. + + +Hän kulki Acon poikki ja nousi reippaasti pehmoisia nurmikkoja +lehväisten puitten siimeksessä Ventirosen linnaa kohti. + +Aurinko oli mailleen menossa. Epäsäännöllinen rakennusryhmä siinsi +osittain sinertävänä, osittain kelmeän punertavana. + +Auringon vaakasuorat säteet muuttivat Gnisin mustat metsät +loistavan kullanruskeiksi ja sen kupeella hyrskivän vuoriputouksen +helmeileväksi kullaksi. Järvi lepäsi suurimmalta osaltaan varjossa +sinipunervanharmaana, autereisen helmenharmaan harson verhoomana. Mutta +vastakkaisen rantaman puoli oli yhtenä ainoana hopealle hohtavana, +puolikuunmuotoisena valomerenä rusoittavine heijastuksineen. Ja Monte +Sfioriton kolme lumenpeitteistä huippua näytti miltei satumaiselta — +ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet autereisen taivaanrannan +yllä kirkasta, tummaa sinitaivasta vastaan. + +Tuttu runo muistui Peetrin mieleen. + +»Helmeillen hyrskivät ve'et», lausui hän itsekseen. »Totta tosiaankin +kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa.» Ja hän +alkoi kuiskailla noita eloisia, sointuvia säkeitä... + +Mutta runon keskivaiheilla keskeytettiin hänet. + +»Miellyttääkö näköala teitä — vai mitä?» kysäsi joku hänen takanaan. + +Peetri katseli ympärilleen. + +Marmoripenkillä muutaman metrin päässä tuuhean akasian siimeksessä +istui nuori nainen ja katseli häntä hymyillen. + +Peetrin silmä kiintyi häneen — katse kohtasi katsetta. Ja äkkiä +Peetrin sydän sykähti rajusti. Sitten taukosi se tuokioksi alkaakseen +seuraavassa silmänräpäyksessä entistään rajummin lyödä. Ja syystäkin. +Naisen katseessa päilyi jokin — outo hehku, hellyys, joka näytti — joka +näytti... mutta siitä koko tarina johtuu. + +Nainen oli valkoisessa puvussa. Hänellä oli muutamia suuria, +heleänkeltaisia päivänkukkia vyössään. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa +— varjossa lämpöisen ruskea — säihkyi päivän suudellessa sitä +säteilevänä ja kuulakkaana. + +»Teistä näköala ei ole hulluimpia —?» kysäsi nainen katsahtaen Peetriin +veitikkamaisen huolestuneena. + +Peetrin sydän sykähti rajusti, mutta hänen täytyi vastata. + +»Minä juuri tässä tuumiskelin», vastasi hän teennäisen tyynenä, +»voisikohan sitä sanoa oikein kauniiksi.» + +»Niinkö —?» huudahti nainen. + +Hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli arvostelevasti maisemaa. +Sitten katsahti hän merkitsevästi Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut +kohteliaasti jättää tämän Peetrin ratkaistavaksi. + +»Eikö se mielestänne ole liiaksi teatterimainen, liiaksi teennäinen? + +»Emme saa arvostella sitä liian ankarasti. Meidän tulee muistaa, +että kaikki on avuttoman luonnon työtä. Ja sitäpaitsi on meidän +tunnontarkasti arvostellessamme myönnettävä, että tässä on sellaista +laajakantoisuutta, valojen ja värien eloisuutta ja tunnelmien syvyyttä, +mitä tuskin tapaa teatterimaisemassa. + +»Olette ehkä oikeassa», myönsi nainen miettivän näköisenä. Katse +kohtasi taasen katsetta ja he naurahtivat. + +»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi nainen tuokion vaitiolon +jälkeen. + +»On tuhansistakin syistä», vastasi Peetri kumartaen hieman +merkitsevästi. + +Naisen kasvoilla välkähti noin puolisekuntia kestävä hieno, tuskin +havaittava ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy, mutta hän jatkoi +teennäisen tyynenä: + +»Mikä rauha ja hiljaisuus vallitseekaan luonnossa! Sellainen +rauha, joka päivän ahertelemisen jälkeen seuraa iltarukousta. Maa +ikäänkuin pidättää henkeään — eikö totta? Lintuset ovat jo asettuneet +yötiloilleen, vaikka aurinko vasta on mailleen menossa. Tavallisesti +ovat ne aina iltaan mennessä pirteimmillään, mutta nyt ovat kaikki +laskeutuneet levolle — varpuset ja kultasirkkuset, ne jotka ryöstävät +ja ne joilta ryöstetään, kaikki ovat vaipuneet unen helmaan. He +tuntevat, että syksy on tulossa. Kuinka kaunis onkaan, vaikkakin +surunvoittoinen, syksyn ensi kosketus — se on kuin etäisyydessä soiva +surumielinen soitto. Voitteko selittää sitä? Ei ole kylmän tuntemusta, +on aivan lämmin, kuitenkin on meissä outo syksyn tuntu. Linnutkin +sen tuntevat ja ovat siksi menneet näin aikaisin levolle. Kuukauden +kuluttua lentävät he tiehensä Afrikaan ja Hesperideille — kaikki +paitsi varpuset, jotka jäävät tänne koko talveksi. Mitenkähän tulevat +ne toimeen talvella, kun heillä ei ole kultasirkkusia, joilta voivat +ryöstää ruuan?» + +Ja hän katsahti kunnioittavan kysyvästi Peetriin vedoten häneen aivan +kuin asianymmärtävään. + +»Talvella käyvät ne keskenään ryöstösotaa», selitti Peetri. Varas vie +varkaalta muitten uhrien puutteessa. Ja sitäpaitsi on tärkeätä, että +nokat ovat työssä, etteivät ne unohtaisi taitoaan kevääksi, jolloin +kultasirkut saapuvat.» + +Herttuatar — minusta on väärin kauemmin pettää luottavia lukijoitani +ja ehkä teräväjärkisimmät jo ovat arvanneet kuka tuo salaperäinen +nainen on, vaikkakin olen koettanut sitä salata — herttuatar nauroi +sydämellisesti. + +»Niin, kultasirkut palaavat keväällä», sanoi hän. »Eivätkö ne +mielestänne ole kovin järjettömiä? Minä luullakseni kultasirkkuna +ikiajoiksi asettuisin etelään, jossa varpuset eivät rauhaani +häiritsisi.» + +»Etelässäkin on varpusia», sanoi Peetri. »Varpusia on kaikkialla ja +kuta etelämmäksi tulemme, sitä julkeammiksi, häikäilemättömämmiksi +ja hävittömämmiksi ne käyvät. Afrikassa ja Hesperideillä, joita +te mainitsitte, hyökkäävät he usein matkaseurueitten kimppuun, +puhkaisevat kameleilta silmät ja toisinaan sieppaavat kynsiinsä +miehen, kokonaisen miehen, joka turhaan ponnistelee vastaan heidän +armottomissa kynsissään. Ei ole varpusista vapaata etelää. Mutta mitä +kultasirkkusten palaamiseen tulee — ajaa vaisto meidät kaksijalkaiset +aina takaisin. Samapa tuo, olemmeko siivellisiä vai siivettömiä, +kyllä me kaikki aina palaamme siihen, minkä pyhästi olemme vannoneet +ikipäiviksi jättävämme.» + +Hän lausui viime sanat erikoisella äänenpainolla ja alleviivasi ne +katseellaan, aivan kuin olisi niissä piillyt erikoinen tarkoitus. + +Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan sitä. + +»Niin — totta kyllä — palaamme», sanoi hän hiljaa. »Tarinanne +varpusista Hesperideillä on minulle jotakin aivan uutta ja kovin +järkyttävää — jollei se ole vain rosvojuttu, jolla tahdotte +herkkäuskoisuuttani koetella. Mutta koska tänään olette niin +puheliaalla tuulella, tahdotte kenties ulottaa kohteliaisuutenne vielä +hiukan pitemmälle ja sanoa minulle, mikä tuo kummitus on, joka riippuu +taivaalla Cornobastonen kukkulan yläpuolella — tuo vaalea ympyriäinen +esine, joka näyttää suurennetun puolikruunun muotoiselta? + +Peetri seurasi herttuattaren katseen suuntaa. + +»Tuoko?» sanoi hän. »Ei se oikeastaan ole mitään. Totta puhuen, +arkipäiväiset ihmiset nimittävät sitä kuuksi.» + +Miten kummallista!» sanoi herttuatar. »Minä todellakin _luulin_ sitä +kuuksi. + +Ja molemmat naurahtivat taasen. + +Herttuatar siirtyi hiukan ja paljasti silloin marmoripenkin nojaan +kaiverretun, kullalla ja punaisella kirjaillun vaakunakilven. + +Hän kosketti sitä sormellaan. + +»Huvittaako teitä niinkutsutut »puhuvat vaakunat?» kysyi hän. +»Italiassa niitä on enemmän kuin missään muualla mailmassa. Tämä on +Farfalla suvun vaakuna. Nämä tilukset olivat alkuaan Farfalla suvun +hallussa. Vaakunan pohja on kullanvärinen ja sinne tänne on siroiteltu +kaksikymmentä ruusua; kypärikoristeena on hehkuva ruusu, jota +kultasiipinen perhonen suutelee ja tunnussanoina ovat: + + Rosa amorosa, + Farfalla giojosa, + Mi cantano al cuore + La gioja el' amore. + +Miten olikaan heraldikko [heraldiikka, vaakunatieto] saattanut hyväksyä +noin epäheraldisia tunnussanoja! + +Farfallat olivat moniaita miespolvia tämän paikkakunnan ylhäisimpiä. +Olivat Ventirosen ruhtinaita ja Milanon ylimyksiä. Mutta viimeinen +heistä menetti omaisuutensa Monte Carlossa ja teki itsemurhan noin +parikymmentä vuotta sitten. Ja siihen loppuivat heidän _giojansa ja +amorensa_. Perhosen surmasi pelipyörä. Tilukset joutuivat juutalaisten +käsiin ja niinhän useimmiten käy ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa +pois, he aikoivat tehdä linnasta hotellin, oikein suunnattoman +jättiläishotellin raharuhtinaita ja nousukkaita varten. Minä satuin +kuulemaan tästä ja ostin sen. Kuvitelkaahan tätä komeata, vanhaa linnaa +tuollaisten ihmisten käsissä! Tämä on niitä harvoja linnoja Italiassa, +jossa kummittelee. Niin, minä vakuutan teille, että täällä kummittelee. +Aavetta sanotaan valkoiseksi hovipojaksi — _il Paggio Bianco di +Ventirose_. Ja hän on kuudentoista vuotias poika. Käyskentelee vanhan +vankityrmän valleilla ja tähystelee järvelle päin niinkuin vartioitsisi +hän venettä. Toisinaan huitoo hän käsiään ikäänkuin antaakseen merkin. +Kiireestä kantapäähän on hän hohtavan valkoinen kuin kuvapatsas. Itse +en ole häntä nähnyt, mutta niin monet väittävät nähneensä hänet, etten +voi epäillä hänen olemassaoloaan. Tällaisen linnan tahtoivat nuo itarat +ihmiset muuttaa hotelliksi!... Kunnioittaen Farfalla suvun muistoa +pidän tarkasti huolta siitä, että sen vaakuna, joka on kaiverrettu +ainakin sataan eri paikkaan, säilyy muuttumattomana; panetan siihen +uutta väriä ja kultaa milloin ajan ja ilman vaikutus tekee sen +tarpeelliseksi». + +Puhuessaan katseli hän linnaan päin ja nousi sitten paikaltaan, ehkäpä +aikeessa mennä sinne. + +Peetri tunsi, että otollinen hetki nyt oli käsillä. + +»Pelkäänpä, että nämä käyntini teistä jo tuntuvat vähäsen +naurettavilta, sillä taaskin esiinnyn minä kardiaali Udeschinin +nuuskarasian palauttajana», sanoi hän. »Löysin sen puutarhastani». + +»Löysittekö —?» sanoi herttuatar. »Setäni itsekin luuli jättäneensä sen +sinne. Hän hukkaa sen alituisesti. Onneksi on hänellä toinen, jota hän +käyttää hätätilassa. Olitte kovin ystävällinen, kun itse vaivauduitte +tuomaan sen takaisin.» + +Ja herttuatar naurahti hilpeästi. + +»Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni sanoakseni teille hyvästi», +lisäsi Peetri aivan odottamatta. »Matkustan muutaman päivän kuluttua +takaisin Englantiin.» + +Herttuatar kohotti kulmiaan. + +»Todellako —?» sanoi hän. »Oi, mikä vahinko», jatkoi hän sitten. +»Tiedättekö, täällä järvien maassa pidetään yleensä lokakuuta vuoden +ihanimpana kuukautena.» + +»Tiedän kyllä», sanoi Peetri surumielisesti. + +»Ja Englannissa on se inhoittavin kuukausi», jatkoi herttuatar. + +»Niin, varsin inhoittava», myönsi Peetri. + +»Täällä on taivas säihkyvän sininen, ilma huokuu viinirypäleitten +tuoksua ja kaikkialla kajahtelevat viininkorjaajien pirteät laulut», +sanoi herttuatar. »Mutta siellä on likaisenharmaata ja ilotonta, laulut +eivät siellä kajahtele — vain sankat savupilvet samentavat ilman.» + +»Totta sekin», sanoi Peetri. + +»Olette tietenkin urheilija? Olette varmaankin innokas linnustaja?» +kysäsi herttuatar. + +»En ole käynyt linnustamassa moneen vuoteen», vastasi Peetri. + +»Vai niin. Ajometsästyskö teitä huvittaa?» + +»Inhoan sitä. Siinä takertuu aina hevosen jalkoihin.» + +»Ymmärrän. Siis koppipeli teitä viehättää?» + +»Eipä suinkaan.» + +»Ettehän te toki ole jalkapallon ihailijoita?» + +»Olenko sen näköinen?» + +»Koti ikäväkö teidät täältä karkoittaa? Te kaipaatte kotiseutunne +heloittavia kanervakankaita?» + +»Minun kotiseudullani tuskin on kanervakankaita. Olette aivan +erehtynyt. Totta puhuen on kotimatkani syynä tuo vanha tarina — _une +histoire de femme_.» + +»Sehän minun olisi pitänyt arvata!» huudahti herttuatar. »Yhä sama +nainen!» + +»Yhä sama nainen —?» toisti Peetri ihmeissään. + +»Aivan niin», sanoi herttuatar. Nainen, joka aina on mielessänne — +teidän tarinanne sankaritar. Lyhyesti: _tämä tässä_.» + +Ja hän ojensi kätensä, jonka hän oli pitänyt selkänsä takana ja näytti +Peetrille kullalla kirjaillun, harmaakantisen kirjan. + +»_Minun_ tarinani —?» sopersi Peetri. + +Mutta nähdessään kirjansa herttuattaren kädessä noin omituisten +olosuhteiden vallitessa, läikähti hänen sydämessään värisyttävä, miltei +eloon elpyvän toivon tunne. + +»_Teidän_ romaaninne», toisti herttuatar herttaisesti hymyillen ja +matkien Peetrin ääntä. Ja sitten jatkoi hän nyrpistäen hieman nenäänsä: + +»Tietysti tiesin alusta saakka, että te itse olitte ystävänne Feliks +Wildmay.» + +»Tiesittekö todellakin?» sanoi Peetri vetäen syvään henkeään. Hän +näytti tuiki typertyneeltä. »Vai tiesittekö todellakin aivan alusta +saakka?» Ja hänen aivoissaan myllersivät ajatukset aivan sekaisin. + +»Niin, olen tiennyt sen koko ajan. Mikäpä viehätys siinä muuten olisi +ollut? Ja nyt te palaatte _hänen_ uhrialttarinsa ääreen — rukoilemaan. +Toivon, että teillä on rohkeutta tarjota hänelle kätenne.» + +Peetri ei voinut selvittää ajatuksiaan, tunsi vain vaistomaisesti, että +hänen elämänsä ratkaisevin hetki nyt oli tulossa. + +»Te rohkaisette minua», sanoi hän äkkiä uskaliaasti. »Te voitte puhua +puolestani hänelle. Kun kerran tiedätte niin paljon, tahdon mielelläni, +että tiedätte kaikki. Tahdon kertoa teille kuka hän on.» + +»Uskotultaan valitessa täytyy olla varovainen», neuvoi herttuatar. +Mutta samalla hänen silmissään paloi outo hehku — katse oli lämmin ja +hellä eikä suinkaan luotaan karkoittava. + +»Enpä kerrokaan kuka hän oli, vaan sen sijaan missä hänet ensi kerran +näin», sanoi Peetri. »Näin hänet neljä vuotta sitten joulukuussa +Théâtre Françaisissa muutamana torstai-iltana eräässä juhlanäytännössä. +Hän istui ensi rivin keskiaitiossa. Hän oli valkoisessa puvussa. Hänen +seurassaan oli vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, luullakseni +englantilainen, sekä vanha, valkeaviiksinen, piikkipartainen +herrasmies, joka näytti ranskalaiselta sotilaalta. Näyteltiin —» + +»Näyteltiin —?» kysyi herttuatar hiljaa odotettuaan kotvan aikaa. + +»Näyteltiin Pailleronin _Ikävässä seurassa_», sanoi Peetri. + +»Niinkö», sanoi herttuatar ja hänen katseensa oli yhä maassa. Hän +puhui melkein kuiskaten, mutta äänenväre pani Peetrin sydämen rajusti +sykähtelemään. + +»Seuraavan kerran näin hänet», alkoi Peetri. Mutta hänen täytyi +keskeyttää puheensa. Sydämen sykähdykset olivat miltei tukehduttaa +hänet. + +»Missä?» kysyi herttuatar. + +Peetri veti syvään henkeään ja alkoi uudelleen: + +»Näin hänet viikkoa myöhemmin oopperassa. Esitettiin _Lohengrin_. Hän +oli samaisen herran ja naisen kanssa, mutta tällä kertaa näkyi hänen +seurassaan kolmaskin henkilö, muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hänellä +oli helmiä kaulassaan ja hänen iltavaippansa oli valkoisella nahalla +reunustettu. Hän poistui ennen esityksen loppua. Kolmannen kerran +näin hänet keväällä toukokuussa. Näin hänet vilahdukselta parikin +kertaa Lontoossa — hänen ajellessaan puistossa. Hän oli yhä vielä tuon +vanhanpuoleisen englantilaisen naisen seurassa, mutta vanhan sotilaan +näköistä ranskalaista en enää nähnyt. Vuosi senjälkeen näin hänet vielä +kerran Pariisissa, hänen ajellessaan Boulognen metsässä.» + +Herttuattaren silmät olivat yhä maahan kiintyneinä. Hän ei puhunut +sanaakaan. + +Peetri odotti niin kauan kuin ihminen, jonka suonissa veri kuumana +kiertelee, saattaa odottaa. + +»Siinä kaikki», virkkoi hän sitten viimein. »Enkö ansaitse sanaakaan?» + +Herttuatar kohotti katseensa ja upotti sen silmänräpäykseksi Peetrin +katseeseen. Sitten loi hän sen jälleen maahan. + +»Oletteko varma», kysyi hän, »oletteko ihan varma siitä, että te, +tavattuanne hänet jälestäpäin opittuanne tuntemaan hänet — ette +pettynyt hänen suhteensa?» + +»Pettynytkö hänen suhteensa? huudahti Peetri. »Hän on ihanampi, +täydellisempi kuin mitä ikinä unelmissani olen voinut haaveilla. Jospa +voisitte nähdä hänet, jospa voisitte kuulla hänen puhuvan, jospa +voisitte nähdä hänet silmästä silmään — nähdä hänet sellaisena, kuin +muut hänet näkevät — ette kysyisi petyinkö hänen suhteensa. Hän on... +niin, kielin ei voi kuvata, minkälainen hän on.» + +Herttuatar hymähti vienosti itsekseen. + +»Te olette rakastunut häneen — syvästikin?» kysäsi hän. + +»Rakastan häntä niin syvästi, että jo paljas ajatus siitä, että saan +puhua hänen kanssaan rakkaudestani, tekee minut miltei mielettömäksi +riemusta. Mutta tämä on tarina köyhästä aseenkantajasta, joka rakasti +kuningatartaan. _Hän_ on ylhäisistä ylhäisin. Minä en ole mitään. Hän +on säteilevän ihana, hurmaava, minua äärettömän paljon korkeammalla — +olisin mielettömän julkea, jos rohkenisin pyytää hänen rakkauttaan. +Kuinka uskaltaisin pyytää kuningattareni rakkautta? Ja kuitenkin — en +voi sanoa enempää. Taivas näkee sydämeni. Taivas tietää miten häntä +rakastan.» + +»Hänen tähtensä — siitäkö syystä, että uskotte rakkautenne olevan +toivottoman — matkustatte täältä, matkustatte takaisin Englantiin?» + +»Aivan niin», sanoi Peetri. + +»Herttuatar kohotti uudelleen silmänsä ja katseli kauan Peetriä. Ja +katseessa päilyi lämpöä ja hellyyttä... + +»Älkää matkustako», kuiskasi hän. + + * * * * * + +Herttuattarensa linnassa — Peetri oli kiirehtinyt huvilaan, pukeutunut +ja palannut takaisin linnaan päivälliselle — antoi hän takaisin +nuuskarasian kardinaali Udeschinille. + +»Olen teille siitä kolminkertaisessa kiitollisuuden velassa», sanoi +kardinaali. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75920 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..3f0c5e8 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75920 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75920) |