4 files changed, 4504 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75940-0.txt b/75940-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..c0dd87d
--- /dev/null
+++ b/75940-0.txt
@@ -0,0 +1,4487 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75940 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KUN UUSI VIINI KUKKII
+
+Kirj.
+
+Björnstjerne Björnson
+
+
+Suomentanut
+
+Helmi Setälä
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1909.
+
+
+
+
+ENSIMÄINEN NÄYTÖS
+
+
+Kaksinkertaisen, valkeaksi maalatun talon pääty oikealla. Toisen aivan
+samanlaisen talon pääty vasemmalla.
+
+Molempien talojen edessä matala veranda. Keskellä taloja kaksipuolinen
+ovi, joka johtaa verannalle, ja sen edustalla pari porrasta.
+Kaksipuolisen oven kummallakin puolella suuria ikkunoita. Kolme suurta
+ikkunaa toisessa kerroksessa.
+
+Silmien eteen avautuu laaja viljava maisema, kesäpäivän aamu. Kauempana
+muita taloja.
+
+Vasemmalla etualalla penkki, jolla on selkänoja. Tuoleja oikealla.
+Penkin toisella puolella pöytä. Kaikki puisia. Pöydällä päivänvarjo ja
+naisen hattu. Myöskin muita esineitä, joista näkyy, että perhe viettää
+täällä kesää.
+
+
+ENSIMÄINEN KOHTAUS
+
+Rovasti Hall tulee sisään oikealta. Kaunis mies, 45—50 vuotias, solakka
+ja vilkasliikkeinen, tuuhea tukka. Hän on kesävaatteissa. Kasvoista
+kuvastuu suurta älykkäisyyttä. Ei mitään erikoisesti papillista hänen
+olennossaan; hän näyttää pikemmin urheilijalta.
+
+HALL. Ei ketään saapuvilla? Luulin tapaavani perheen aamiaispöydässä.
+(Katsoo kelloaan.) Mitä ihmettä? Olenko pyöräillyt näin kauan? Täällä
+väkisinkin viehättyy poikkeamaan toiselta tieltä toiselle, eikä tule
+ajatelleeksikaan aikaa. (Näkee hatun pöydällä.) Onko tuo Helenan?
+
+(Katsoo kumpaiseenkin taloon nähdäkseen olisiko ketään ikkunoissa. Kun
+hän ei näe ketään, nostaa hän varovaisesti hattua ja haistelee sitä.)
+
+Se on Helenan! (Tarkastelee sitä.) Mutta senhän minä saatoin jo
+nähdäkin. Kuinka hyvin tuo muoto ja nuo värit soveltuvat hänelle.
+(Kuuluu nuoren tytön naurua vasemmalta. Siihen yhtyy useita ääniä.)
+Siinä he nyt ovat minun kimpussani, kaikki pikkutytöt! Kas kun jätin
+pyöräni ulos! (Kiiruhtaa oikealle.)
+
+(Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu)
+
+ALBERTA. Siinä hän on! Setä! (juoksee esiin.) Setä! No, mutta setä!
+(Ulos hänen jäljessään.)
+
+GUNDA (kiiruhtaa esille). Eipäs hän jääkään tänne! (Ulos.)
+
+JOSEFA (sisään). Oi, kyllä Alberta saa hänet jäämään!
+
+ANNA (tulee yhdessä Helenan kanssa, jolla ei ole hattua). Sinä saat
+mennä häntä hakemaan, Helena!
+
+HELENA. Ei kiitoksia!
+
+GUNDA (ulkopuolella oikealla). Kas, nyt hän pysähtyy.
+
+JOSEFA. Ja tervehtii. Onhan hänellä sentään hiukan ymmärrystä.
+
+GUNDA (puhuu sisällä-oleville). Nyt Alberta tuo hänet mukanaan.
+
+ANNA. Niin, sinä saat esittää asian, Gunda.
+
+GUNDA. Sen teenkin. Hän luulee täälläkin puhuvansa norlantilaisille
+kalastajille.
+
+JOSEFA. Ei, sinä liioittelet. Meillä ei ole ainoatakaan niin hyvää
+puhujaa kuin hän on. Ei edes kaupungissakaan.
+
+GUNDA. En tarkoita esitystä. Vaan sitä, mitä hän yrittää meille
+uskotella.
+
+JOSEFA. Niin, eikö se ole hirveää?
+
+ANNA. Hän, joka tanssiikin!
+
+GUNDA. Ja kuinka hyvin hän tanssii! (Kaikki nauravat.)
+
+JOSEFA. Kuulkaa, käydäänpä tanssien häntä vastaan! Ja tuodaan hänet
+tanssien sisään! Pitkässä rivissä!
+
+KAIKKI. Tehdään niin!
+
+ANNA. Korjataan ensin tavarat pois pöydältä! (He tekevät sen.) Ja
+penkiltä!
+
+(He tekevät sen. Tanssivat sitten pitkässä rivissä ulos ja palaavat
+takaisin Hall keskellään. He muodostavat Hallin ympärille piirin, johon
+Albertakin liittyy, ja tanssivat hänen kanssaan etualalle. Siinä he
+piirittävät hänet kiertämällä ketjun hänen ympärilleen.)
+
+HALL. Tämäpä on vasta hauskaa! Olen teille hyvin kiitollinen — Mutta
+mitä te oikeastaan tahdotte minusta?
+
+ALBERTA. Saat tehdä meille tiliä.
+
+HALL. Mistä sitten?
+
+GUNDA. Sen te kyllä itsekin tiedätte.
+
+ALBERTA. Sunnuntaisesta saarnastasi, setä!
+
+HALL. Olitko sinä muka kuuntelemassa?
+
+ALBERTA. En. Mutta Gunda ja Josefa olivat.
+
+GUNDA. Kyllä me kuulimme.
+
+HALL (Gundalle). Tekö siis, neiti —?
+
+GUNDA. Minä juuri. (He rikkovat piirin.)
+
+JOSEFA. Gunda tuntee hyvin raamattua, sen minä voin sanoa teille.
+
+ANNA. Gunda on suorittanut korkeamman opettajatartutkinnon.
+
+HALL. Sen tiedän.
+
+JOSEFA. Eikä minuakaan saa halveksia, sillä minä olen ylioppilas.
+
+HALL. Kyllä tiedän. Minä kumarran.
+
+ALBERTA. Sinä puhuit siis avioliitosta eilen, setä?
+
+HALL. Aivan niin. Siitä minä uskalsin puhua.
+
+JOSEFA. Eikä se ollut ensi kertaakaan?
+
+HALL. Ei. Eikä myöskään viimeistä kertaa.
+
+ALBERTA. Ja siteerasit Paavalia?
+
+GUNDA. Ephesiläis-epistolaa.
+
+HALL. Oi, paljon muutakin!
+
+ALBERTA. Avioliitostako?
+
+HALL. Juuri avioliitosta. — Huvittaako se naisia?
+
+ALBERTA. Sanomattomasti!
+
+KAIKKI. Sanomattomasti!
+
+JOSEFA. Ei mikään huvita meitä sen enempää.
+
+HALL. Kyllä minä sen arvaan. Siksi minä valitsinkin sen aiheen.
+
+KAIKKI paitsi HELENA. Meidänkö tähtemme?
+
+HALL. Teidän tähtenne, hyvät naiset. Siksi minä katselinkin, olisitteko
+te kaikki saapuvilla. Mutta sinä et ollut siellä.
+
+ALBERTA. En. Olen siitä hyvilläni. Sillä sinä kuuluit puhuneen
+alistuvaisuudesta.
+
+HALL. Eikö se huvita sinua?
+
+ALBERTA. Ei. Ketä uuden ajan naista se voisi huvittaa.
+
+GUNDA. "Vaimon pitää olla miehellensä alamainen."
+
+KAIKKI (varmasti). E-e-i!
+
+ALBERTA. Me emme välitä sellaisista sanoista. Eikä sellaisista
+käsitteistä.
+
+JOSEFA. Me emme elä Itämailla.
+
+GUNDA. Emmekä Paavalin aikana.
+
+ANNA. Mehän elämme kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, sen minä voin teille
+vakuuttaa.
+
+HALL. Jumalan kiitos!
+
+ALBERTA. Mutta miksi siis alituisesti Paavalia vedetään esille?
+
+KAIKKI. Niin, minkä vuoksi?
+
+HALL. Siksi, että Paavali on niin inhimillinen.
+
+ALBERTA. Vai sekö sinun mielestäsi on inhimillistä?
+
+JOSEFA. Ettei naisella ole omaa päätä?
+
+HALL. Mitä ihmettä —?
+
+GUNDA. Mies on naisen pää, niin sitä sanotaan.
+
+ALBERTA. Oletko sinäkin samaa mieltä?
+
+TOISET. Oletteko te (oletko sinä) samaa mieltä?
+
+HALL. Paavali käsitti sen ihanteellisesti.
+
+JOSEFA. Vai sekö on ihanteellista?
+
+ANNA. Ettei naisella ole omaa päätä?
+
+ALBERTA. Oletko sinä samaa mieltä?
+
+TOISET. Oletteko te (oletko sinä) samaa mieltä?
+
+HALL. Jos sallitte minunkin sanoa pari sanaa...
+
+KAIKKI (nauraen).
+
+Olkaa hyvä!
+
+HALL. Paljon kiitoksia! Vaikka minulla onkin epäilykseni...
+
+KAIKKI. Tietysti — tietysti!
+
+HALL. Malttakaahan! Minun täytyy vieläkin sanoa, että Paavali
+tarkoittaa ihanteellista avioliittoa.
+
+JOSEFA. Missä sellaisia on?
+
+HALL. Vaikkei sellaisia olisikaan olemassa, hyvät naiset, niin ovat
+ne sittenkin asetettavat esikuvaksi. Ja sen Paavali tekee, — teidän
+luvallanne.
+
+KAIKKI. O-oo!
+
+HALL. Siksi me vetoamme Paavaliin, me, jotka puolustamme ihanteellista
+avioliittoa, _s.o. avioliittoa jumalassa_.
+
+GUNDA. Jossa mieskö on jumala?
+
+HALL. Mitä te tarkoitatte?
+
+GUNDA. Kristushan on seurakunnan jumala — eikö totta?
+
+HALL. Niin.
+
+GUNDA. Nythän sanotaan: miehen tulee olla vaimon pää, samoin kuin
+Kristus on seurakunnan pää. Niin, silloinhan mies on vaimon jumala.
+
+JOSEFA (kiivaasti) Siis: mies ei ole ainoastaan naisen pää, hänen tulee
+olla hänen jumalansakin?!
+
+USEAT. Hoh-hoo!
+
+HALL. No, eikö hän ole sitä?
+
+ALBERTA. Mieskö? Naisen jumala?
+
+JOSEFA. Missä?
+
+KAIKKI (paitsi Helena). Niin, missä?
+
+HALL. Täällä. Kaikkialla.
+
+KAIKKI. Mieskö?!
+
+HALL. Älkää naurako, hyvät naiset! Sillä hän ei ole ainoastaan
+hänen jumalansa, ei, sillä jos on olemassa jotakin vielä jumalaakin
+korkeampaa, niin on mies sitäkin — kihlausaikana! Kuherruskuukausina!
+Eikö se ole totta?
+
+KAIKKI (katselevat toisiaan. Sitten he nauravat).
+
+HALL (nauraa myöskin). Mutta ei Paavali oikeastaan sitä tarkoittanut.
+
+ALBERTA (laupeammin). Mitä Paavali sitten tarkoitti?
+
+HALL. Sen minä selitin sunnuntaina. Mutta sinä et ollut kuulemassa.
+
+ALBERTA. Sanohan sitten nyt!
+
+HALL. Minä sanoin, että ihanteellisessa avioliitossa mies ei tahdo,
+eikä voi tahtoa muuta kuin sitä mikä on totta ja hyvää. Ja silloin hän
+on jumalassa. Sillä jumala on hyvä ja tosi. Niin minä sanoin. Mutta
+silloin seuraa aivan itsestään, että nainen tahtoo myös samaa.
+
+ALBERTA. Nainen siis luopuu itsestänsä?
+
+GUNDA. Hän uskoo vain.
+
+JOSEFA. Ei ajattele, vaan uskoo. Ei käytä omaa päätään, vaan miehen
+päätä.
+
+HALL. Parasta mitä minä tiedän, korkein avioliiton onni minun
+mielestäni on se että nainen antautuu miehelle kokonaan, siksi että
+hän uskoo häneen. Ja minä olen aivan varmasti vakuutettu, että se on
+naisenkin korkein onni maailmassa.
+
+ALBERTA. Se on orjuutta!
+
+HALL. Jos se tapahtuu vapaasta tahdosta?
+
+GUNDA. Vapaata tahtoa jumaloimisessako? Sokeassa ihailussa? Ei, te ette
+ymmärrä mitään!
+
+ALBERTA. Emme me huoli ihailusta ja jumaloimisesta. Tuollaista
+vanhanaikuista, sokeaa olentoa, joka palvelee vain jumalaa.
+
+JOSEFA. Me vaadimme tasapuolisuutta. Avoimet silmät ja vapaan tahdon.
+
+HALL. Eikö mitään auktoriteettiä?
+
+ALBERTA, GUNDA, JOSEFA, ANNA. Siinä se! Kaikki vain auktoriteetin
+vuoksi.
+
+ALBERTA. Siksikö hänen pitää olla alamainen?
+
+HALL. Paavalin kielessä se merkitsi tottelevaisuutta.'
+
+KAIKKI (paitsi Helena). Niin juuri: tottelevaisuutta! Häneltä vaaditaan
+tottelevaisuutta!
+
+HALL. Niin, sallitteko minun puhua?
+
+SAMAT. Tehkää hyvin!
+
+HALL. Minun ehkä pitäisi taipua näin voimakkaan auktoriteetin alle...
+
+SAMAT. O-oo!
+
+HALL. Paavali vaatii tottelevaisuutta. Isän tulee totella jumalaa,
+tyttären isäänsä.
+
+GUNDA (keskeyttää Josefan). ... ja miestänsä.
+
+KAIKKI. Sen me jo osaamme!
+
+GUNDA. Ensin isän orja, sitten miehen.
+
+ALBERTA. Oletko sinä todellakin tuolla kannalla, setä?
+
+HALL. Ihanteellisessa suhteessa ei ole kysymys auktoriteetista eikä
+tottelevaisuudesta. Yksimielisyys on aivan luonnollinen asia. Mutta on
+toisenlaisiakin avioliittoja olemassa, — ja niistäkin Paavali puhuu.
+
+GUNDA. Että isä voi naittaa tyttärensä — jos hän haluaa.
+
+JOSEFA. Ja olla naittamattakin, jollei hän tahdo.
+
+ANNA. Isän tulee valita! Isän pitää ratkaista asia!
+
+ALBERTA. Tiedätkös, setä: me valitsemme itse.
+
+KAIKKI (myöskin Helena). Me valitsemme itse!
+
+HALL. Mutta ette vastoin hänen tahtoansa?
+
+KAIKKI. Vieläpä sitäkin!!
+
+HALL. Voihan se olla uudenaikaista; kristillistä se ei ole.
+
+ALBERTA. Entäs meidän yksilöllisyytemme, meidän itsenäisyytemme?
+
+JOSEFA. Eikö sitä otettaisi huomioon?
+
+HALL. Kyllä. — Sitä juuri Paavali tekeekin.
+
+ALBERTA. Missä hän sen tekee?
+
+HALL. Ensimäisessä Korintilais-epistolassa.
+
+GUNDA (innokkaasti). Millä sanoilla?
+
+HALL. Katsokaa itse!
+
+GUNDA (toisille). Hän ei tahdo sanoa! (Hallille.) Millä sanoilla?
+
+ALBERTA (uteliaasti). Sano sinä!
+
+HELENA poistuu vasemmalle.
+
+GUNDA. Paavali kehoittaa isää suostumaan, jos tyttärellä on kovin suuri
+halu.
+
+ALBERTA (ihmeissään). Naimiseenko?
+
+(Ensin äänettömyys, sitten yleinen nauru).
+
+HALL. Paavali on niin inhimillinen. Kunnioittakaa sitä!
+
+JOSEFA. Kiitoksia paljon! Paavali ei siedä naimista.
+
+GUNDA. Paavali oli vanhapoika.
+
+JOSEFA. Hän sanoo aivan suoraan: paljoa parempi on olla naimisiin
+menemättä.
+
+HALL koettaa päästä pakoon; mutta he seuraavat häntä.
+
+GUNDA. Sanoopa hän vieläkin enemmän. Me saamme mennä naimisiin vaan
+meidän syntiemme vuoksi.
+
+JOSEFA (hyvin levollisesti). Kun emme enää voi hillitä itseämme!
+
+HALL (koettaessaan päästä pakoon, sanoo). Paavali luuli, että maailma
+häviäisi. Se saattaa asian aivan toiseen valoon.
+
+GUNDA (katselematta häntä). Meidän syntimme siis pitävät maailman
+pystyssä?
+
+ALBERTA. Meidän syntimme, ne ne jatkavat elämää!
+
+JOSEFA. Silloinhan me voimme sanoa: eläköön synti!
+
+KAIKKI. Eläköön synti! Eläköön!
+
+HELENA (hyökkää esille). Laiva tulee!
+
+KAIKKI. Laiva! Laiva!
+
+ALBERTA (astuu Hallin eteen). Silloin meidän täytyy keskeyttää tämä
+hauska keskustelu, setä. Sano terveisiä Paavalille meiltä! (Niiaa.)
+Hyvästi! (Menee.)
+
+JOSEFA (astuu esiin). Tervehtikää Paavalia ja sanokaa, että
+tottelevaisuus on yhä vähenemässä. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee.)
+
+GUNDA. Tervehtikää häntä ja sanokaa, että maailma sittenkin menee
+eteenpäin. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee).
+
+ANNA (astuu esiin). Meidän syntiemme kautta. (Niiaa.) Hyvästi!
+
+
+TOINEN KOHTAUS
+
+Helena. Hall.
+
+HALL. No —? Etkö sinäkin lähde?
+
+HELENA. Kyllä. Mutta minä otan ensin hattuni. (Lähtee sitä hakemaan).
+
+HALL. Tuleeko kukaan laivalla?
+
+HELENA. Kyllä, äiti.
+
+HALL. Hän on siis käynyt kaupungissa?
+
+HELENA. Äiti läksi kello viideltä.
+
+HALL. Ja te olette käyneet uimassa?
+
+HELENA. Me tulimme juuri rannasta. (Menee vasemmalle).
+
+HALL. Kylläpä te nousitte merestä taisteluhaluisina!
+
+HELENA (pysähtyy). En minä, setä.
+
+HALL. Olitko sinä yhtä mieltä minun kanssani?
+
+HELENA (pudistaa päätään).
+
+HALL. Mitä? Etkö sinäkään? Vaikka minä olen sinut konfirmeerannut?!
+
+HELENA. Siinä asiassa sinä et ole konfirmeerannut minua, setä!
+
+HALL. Missä asiassa?
+
+HELENA. Miehen valinnassa.
+
+HALL. Tahdotko sinä itse valita?
+
+HELENA. Sen minä tahdon.
+
+HALL. Mutta tahdothan sinä ainakin saada isäsi suostumuksen, lapsi?
+
+HELENA. Jos voin sen saada.
+
+HALL. Jos voit sen saada —?! Niin, silloin sinä et ole samaa mieltä
+kuin minä. — Sen minä arvasinkin.
+
+HELENA. En siinä asiassa. Enkä koskaan tule olemaankaan, setä.
+
+HALL. Mutta muussako siis —?
+
+HELENA. Sinä sanoit jotakin muuta niin kaunista. En ole koskaan kuullut
+mitään kauniimpaa. — Sinä sanoit sen myös sunnuntaina.
+
+HALL. Mitä sitten —?
+
+HELENA. Oi, kyllä sinä sen tiedät.
+
+HALL. En.
+
+HELENA. Sen minkä sanoit ihanteellisesta avioliitosta.
+
+HALL. Mutta sehän juuri olikin kaiken ydin!
+
+HELENA. Niinkuin sinä sen selitit, niin —
+
+HALL. Mutta sehän oli Paavali!
+
+HELENA. Minä en siedä Paavalia.
+
+HALL (astuu lähemmäksi).
+
+Mitä Paavali on sinulle tehnyt, Helena?
+
+HELENA (ei vastaa).
+
+HALL. Oletko sinä samaa mieltä kuin toisetkin? Siinäkin, mitä he
+sanoivat Paavalista?
+
+HELENA. Olen.
+
+HALL. Siinä piilee varmaan jotain muutakin? Jotakin erityistä? Jotain,
+jota toiset eivät sanoneet?
+
+HELENA (on vaiti).
+
+HALL. Oi, sano! — Ehkäpä minä opin siitä jotakin?
+
+HELENA. Älä pilkkaa minua.
+
+HALL. Se ei juolahda mieleenikään. Ei vähintäkään. Minä tarkoitan
+_täyttä_ totta. Muistatko kuinka me juttelimme yhdessä retkeillessämme
+Norlannissa? Rippikouluaikana?
+
+HELENA. Kuinka sinä sellaista voit kysyä!
+
+HALL. Silloin sinä ja Alvilde juttelitte. Ja minä opin teiltä. — Sillä
+kertaa sinä et kantanut kaunaa Paavalia vastaan, Helena.
+
+HELENA. Silloin minä en ajatellut asiaa syvemmin.
+
+HALL. Entäs nyt —? Sen jälkeen —?
+
+HELENA (äkisti). Ymmärrätkö sinä mitä Paavali tarkoittaa sillä, mitä
+hän sanoo piispoista?
+
+HALL (ihmeissään). Piispoista?
+
+HELENA. Kun piispa jää leskeksi, niin hän ei saa mennä uusiin naimisiin.
+
+HALL. Hän ei sano sitä sillä tavalla, mutta se oli varmaan Paavalin
+tarkoitus.
+
+HELENA. Tarkoitus! Onko siinä mitään järkeä? Mitä hyvää siitä voi olla?
+
+HALL. Luullakseni hän sanoi sen kunnioituksesta avioliittoa kohtaan.
+
+HELENA. Silloin sinäkään et saisi mennä uusiin naimisiin!
+
+HALL. No mutta rakas lapsi, enhän minä ole mikään piispa?
+
+HELENA. Oi, sinä tiedät kyllä, että sinusta tulee vielä piispa. Sinä
+olet kirjoittanut niin paljon ja olet saanut koko lailla ääniä.
+
+HALL (iloisesti). Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi piispa?
+
+HELENA. Tietysti.
+
+HALL. Kun minä saan vielä sinunkin äänesi, niin minusta tulee piispa
+aivan varmaan.
+
+HELENA. Puhu vakavasti minun kanssani.
+
+HALL (yhä laskien leikkiä). Siinä on ehkä enemmän vakavuutta kuin sinä
+uskot.
+
+HELENA. — Mutta silloin sinä et voi mennä uusiin naimisiin?
+
+HALL. Minä voin mennä naimisiin ennenkuin minusta tulee piispa.
+
+HELENA. Mutta sitten sinä et voi tulla piispaksi?
+
+HALL. Ei suinkaan se niin vaarallista ole? Mutta jos asia siitä riippuu
+— (keskeyttää puheensa).
+
+HELENA. Niin, mitä sitten —?
+
+HALL. Niin menen mielemmin naimisiin.
+
+HELENA. Etkä rupea piispaksi?!
+
+HALL (nyökkää).
+
+HELENA (seisoo ja katselee häntä).
+
+HALL (astuu häntä kohti).
+
+HELENA (juoksee vasemmalle kaikin voimin).
+
+
+KOLMAS KOHTAUS
+
+Hall. Arvik.
+
+HALL. Olipa se —!
+
+ARVIK. Sinäkö täällä? — Häiritsenkö sinua?
+
+HALL (hillitsee itsensä). Ei, ei!
+
+ARVIK. Mikä Helenalle tuli?
+
+HALL. Helenalleko —? Helena..... Toiset tytöt juoksivat laivarantaan;
+mutta Helena oli unohtanut hattunsa.
+
+ARVIK. Niinkö? (Leikillisesti). Oliko sinulla neuvottelu pikkutyttöjen
+kanssa? Minä kuulin, että he tahtoivat puhua sinun kanssasi.
+
+HALL. Kyllä, kyllä minulla oli.
+
+ARVIK. Sinä kuulut saarnaavan viime aikoina niin paljon rakkaudesta,
+lanko?
+
+HALL (nyt sekä yhä edelleenkin hiukan hajamielisesti). Avioliitosta
+sinä kai tarkoitat.
+
+ARVIK. Vai avioliitostako? No, se on jotain toista.
+
+HALL. Se _voi_ olla jotakin toista.
+
+ARVIK. Ja avioliitto jotakin muuta kuin naiminen.
+
+HALL. Voi olla naimisissa olematta avioliitossa, tarkoitat sinä?
+
+ARVIK. Sinun kanssasi on niin helppo puhua, lanko. Sinä ymmärrät aina
+heti.
+
+HALL. Mutta kuinka sinä tulet sellaista ajatelleeksi?
+
+ARVIK. Enpä niinkään syyttä! —
+
+Minulla on muuten kirje taskussani vävypojaltani. Vaikka he ovat olleet
+vain viisi kuukautta naimisissa, niin näyttää ilmapuntari kuitenkin
+myrskyä.
+
+HALL. Heilläkö?
+
+ARVIK. Heillä. —
+
+Minun mielipiteeni oli ja on yhä edelleenkin se, ettei Marnan pitäisi
+olla siellä. Hän ei sovi avioliittoon.
+
+HALL. Miksi hän sitten meni naimisiin?
+
+ARVIK. Siksi, että hän välttämättä tahtoi. Vähällä hän oli mennä
+naimisiin jo pari kertaa ennenkin.
+
+HALL. Mutta sittenkin —? Olethan sinä hänen isänsä?
+
+ARVIK. On hänellä äitikin. Ja äiti pitää aina lastensa puolta. Ja
+lapset ovat aina yhtä mieltä äidin kanssa.
+
+HALL. Tietysti.
+
+ARVIK. "Tietysti", sanon minäkin. Mutta hän ei tyydy vain siihen. Hän
+ei voi tehdä mitään puolinaista. Hän ajattelee, tuntee samoin kuin
+lapset ajattelevat ja tuntevat. Hän elää kokonaan heissä.
+
+HALL. Ja omissa liikeasioissansa.
+
+ARVIK. Ja omissa liikeasioissansa. Niitä hän ei koskaan laiminlyö. Hän
+on oikea nero.
+
+HALL. Ja hänen liikeasiansa ovat tehneet hänet riippumattomaksi.
+
+ARVIK. Tietysti. Kyllä minä sen saan tuntea. Hän käy joka aamu
+kaupungissa. Jos lapset ovat hänen kanssaan, niin he jäävät sinne.
+Heillä on paljon puuhia, joista minä muka en tiedä mitään.
+
+HALL. Etkö sinä sano mitään?
+
+ARVIK. Siitä tulisi vain kiistaa, ja sitä minä en siedä. Sitä paitsi
+näin on hauskempikin olla. — — —
+
+Mutta sen jälkeen kuin tyttäret tulivat täysikasvuisiksi ja tuo
+iankaikkinen kosinta alkoi, ei täällä ole enää hetkenkään rauhaa. Koko
+talo huojuu. Kaikki ovet ovat selkosen selällään. En minä edes tiedä,
+kuka menee ulos tai astuu sisään.
+
+Ja kaikki nuo ystävättäret! Kaikki rakastumiset ja loukkautumiset.
+Ja kaikki turhanpäiväiset jaaritukset! Salakihlautumisia ja
+julkikihlauksia ja purettuja kihlauksia... minun pääni menee aivan
+pyörälle.
+
+Entäs äiti? Hän on kuin kala vedessä. Hän on rakastunut jokaiseen,
+johon toisetkin ovat rakastuneet. Kun rakkaus on sammunut, niin
+hänenkin tunteensa on lopussa. Kaksi vanhinta on ollut kaikkein
+pahinta. Nimittäin kovin vaihtelevia. Varsinkin Alberta. Äiti on aina
+mukana!
+
+HALL. Ei kuitenkaan aina.
+
+ARVIK. Eikö aina? — Ah, sinä tarkoitat tuota Karl Tonningia?
+
+HALL. Niin.
+
+ARVIK. Aivan oikein. Se on jotakin uutta.
+
+Mutta Karl Tonning olikin hänen kapteeninsa, kun hän ansaitsi
+kokonaisen omaisuuden venäläis-japanilaisessa sodassa. Hänestä hän
+pitää todellakin.
+
+HALL. Hänhän ei kuulu olevankaan mikään tavallinen mies.
+
+ARVIK. Ei ensinkään. Ei myöskään lahjoiltaan. Ja paha kyllä hän ei ole
+temperamentiltäänkään mikään tavallinen mies. Hän ampuu ihmisiä!
+
+HALL. Hyi sentään!
+
+ARVIK. Hän ampui kaksi malaijilaista. Mutta näyttääpä siltä, kuin ei
+Alberta tahtoisikaan tulla ammutuksi, salaperäisesti ja leikillisesti
+Sen minä ainakin olen saanut aikaan.
+
+HALL. Sen olen kuullut.
+
+ARVIK. Alku oli kovin kiihkeä. Mutta nyt —!
+
+HALL. Huvittaako tuo asia sinua?
+
+ARVIK. Tietysti se huvittaa minua. Tuntuu melkein siltä, kuin minäkin
+olisin hiukan mukana.
+
+Muuten minä olen kaiken ulkopuolella. Aivan kuin vieras omassa
+kodissani. Jollei minulla olisi taloa — sillä maanviljelys huvittaa
+minua —
+
+HALL. Sen olen huomannut.
+
+ARVIK. Aivan tavattomasti! Jollei minulla olisi taloa, niin lähtisin
+matkoille. Kunnes kaikki olisi ohitse. Olen usein tuuminut sitä. Ja
+silloin minun mieleni tekee lähteä varsinkin Austraaliaan.
+
+HALL. Austraaliaanko?! — Sinäkö?! Joka et koskaan matkusta.
+
+ARVIK. Se on varmaan kaikkein mieltäkiinnittävin paikka maailmassa.
+
+HALL. Lähinnä kotiasi, lanko.
+
+ARVIK. Onko minulla sitten mielestäsi kotia? Mutta kylliksi tästä
+asiasta! —
+
+Minä olen pitänyt sinua viime aikoina silmällä. Viihdytkö sinä täällä?
+
+HALL (äkkiä vilkkaasti). Kyllä, se on varma.
+
+ARVIK. Ja nyt, kun minä kuulin, että olet ruvennut saarnaamaan
+rakkaudesta...
+
+HALL. ... Avioliitosta...
+
+ARVIK. Avioliitosta, — sitä parempi! Silloin minä tulin ajatelleeksi
+kaikkia näitä pikkutyttöjä. Mahtaa olla hauskaa norlantilaiselle
+papille, kun hän joutuu keskelle tuollaista iloista joukkoa.
+
+HALL. Erittäin hauskaa.
+
+Sinä sanoit vasta, että minun kanssani on helppo puhua, sillä minä
+ymmärrän aina heti paikalla.
+
+Sitä samaa minä olen täällä teidän joukossanne tuntenut. Täällä on niin
+paljoa helpompi olla. Minun ajatukseni arvataan, ennenkuin ne ovat
+muodostuneet sanoiksikaan.
+
+ARVIK. Ja se inspireeraa puhujaa?
+
+HALL. Niin, inspireeraa. Kuinka nuo pikkutytöt esim. ovat mullistaneet
+ja sekoittaneet kaikki minussa. Ja kuinka paljon he ovatkaan antaneet
+minulle? On täytynyt kai elää niinkuin minä, näin kauan kaiken
+ulkopuolella voidakseen ymmärtää sitä.
+
+ARVIK. Kyllä minä ymmärrän, (levollisesti) Sillä minäkään en voi pitää
+puoliani heidän joukossaan.
+
+HALL. Pitää puoliasi?
+
+ARVIK. Minä tarkoitan, että se tarttuu.
+
+HALL. "Tarttuu" ei ole oikea sana.
+
+ARVIK. Ei, ei.
+
+HALL. He suorittavat ikäänkuin suuren siivouksen ihmisen sielussa.
+
+ARVIK. Niin, se on ehkä selvempää.
+
+HALL. Esim. kuinka hirveän kömpelöjä me olemme. Mutta heidän parissaan
+kömpelyys katoaa. Sillä he —
+
+ARVIK. Oo —!
+
+HALL. Heille maailma on vain ponnistuslauta. Ilma on heidän oikea
+valtakuntansa. Eeteri. Nuoren tytön tanssi...
+
+ARVIK. Niin, hänen tanssinsa!
+
+HALL. ... Eikö se ole kaikkein suloisinta taidetta? Sitä minä ainakin
+tahtoisin väittää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
+
+ARVIK. Kyllä!
+
+HALL. Se on elämänvoiman kauneinta säteilyä, kauneinta mitä maailmassa
+voi olla. Niin, sanoppa jotakin kauniimpaa?
+
+ARVIK. Ei, ei.
+
+HALL. Eivätkä he itse tiedä siitä mitään! Se ei ole yhtään
+itsetietoista. Aivan kuin kukat ja linnut.
+
+ARVIK. No, kyllä he ovat aika veitikoita. Kyllä he sen tietävät.
+
+HALL. Tietävät — eivätkä sittenkään tiedä. Milloin he ovat aivan
+itsetiedottomia, milloin suuria veitikoita. Sellaista ei kukaan voi
+vastustaa.
+
+ARVIK. Hohhoo!
+
+HALL. Niin, sinuun se ei tietystikään tee samaa vaikutusta. Mutta
+minä, joka tulen kaukaa pohjan periltä, yksinäisyydestä ja kirjojen
+äärestä, tuosta kylmästä, köyhästä talvipimeydestä... minä näen
+kultuuririkkautta siinä.
+
+ARVIK. Kultuuriako —?
+
+HALL. Aivan niin! Säkenöivää kultuuria! Silmissä, eleissä, liikkeissä,
+käynnissä, puheessa... Niin, sinä et sitä huomaa; sinä elät siinä
+mukana. Mutta minä, jolle kaikki on uutta, näen sen. — Mitä suurempi
+kultuuri, sitä voimakkaammin, nopeammin se säkenöi.
+
+ARVIK. Niin, säkenöi.
+
+HALL. Entäs muodot! Nuo koskemattomat, pyöreät...
+
+ARVIK. Kuules rovasti!
+
+HALL. Rovasti tai ei, minä olen ihminen. Minä tanssin, minä urheilen.
+Minun aistini ovat täydessä voimassa. Siksi tämä uusi vaikuttaa minuun
+kuin kevätlaulu.
+
+ARVIK. Perhana! Anteeksi — sinä tahdoit sanoa —?
+
+HALL. Minä aioin sanoa, että tuo muotojen koskemattomuus ja pyöreys
+ilmenee myös ajatuksissa.
+
+ARVIK. Ajatuksissako?
+
+HALL. Ajatuksissa myöskin! Ei mitään pitkiä viivoja, ei mitään
+jatkuvaisuutta. Kaikki pyörii vain ympäri, toinen rengas sulautuu
+toiseen. Toinen asia toiseen. Milloin sinne, milloin tänne. Ei mitään
+yhteyttä. Ei edes ajassakaan. Kaikki on vain hetkellistä.
+
+ARVIK. Hetket ovat katoavia!
+
+HALL. Varo tuota katoavaisuutta! Jos me takerrumme tuollaiseen
+renkaaseen — niin jumala meitä armahtakoon! — Emmehän mekään ole kovin
+kömpelöjä; me liidämme heidän mukanansa ennenkuin tiedämme asiatakaan.
+
+ARVIK. Mutta lentäminen on hauskaa!
+
+HALL. Niin vapauttavaa, irroittavaa! Kaikki taakat kohoavat hartioilta,
+ei mikään merkitse mitään, me olemme kevyitä ja vapaita — hetken
+aikaa, silmänräpäyksen verran! Mutta millaisia hetkiä, millaisia
+silmänräpäyksiä! Jäljestäpäin ne lämmittävät ja nuorentavat meitä vielä
+kauan keskellä työtämme.
+
+ARVIK. Ne seuraavat meitä!
+
+HALL. Ne seuraavat meitä. Se on oikea sana! Ne seuraavat meitä! Ne
+valavat kirkkauttaan kaikkiin meidän ajatuksiimme.
+
+ARVIK. Kuulehan —?
+
+HALL. Mitä.
+
+ARVIK. En mahda sille mitään; mutta minun täytyy alituisesti koettaa
+kosketella heitä.
+
+HALL. Ei, ei! Ei sitä! Ei, ei! Minä hillitsen itseäni. Kunnioituksesta
+heitä kohtaan. Annappas kun sanon: kunnioituksesta kevään mestariteosta
+kohtaan. Häveliäisyydestä suoraan sanoen.
+
+ARVIK. Mutta sinähän tanssit heidän kanssaan?
+
+HALL. Niin, siinähän se on! Ei minulta halua puutu!
+
+ARVIK. Tietysti.
+
+HALL. Tuo pehmeä, sykkivä, lämmin olento minun käsissäni, — tuntuuhan
+aivan siltä kuin olisi lähellä itse luonnonsalaisuutta, elämäntoimintaa.
+
+Oletko pidellyt elävää lintua kädessäsi? Eikö siinä ole jotakin pyhää?
+Oletko tuntenut, kuinka arka se on? Etkö sinä itsekin ala pelätä?
+
+ARVIK. En. Kun minä otan kanan käteeni tunnustellakseni, onko sillä
+munia....
+
+HALL (antaa hänelle korvapuustin ja kääntyy pois hänestä).
+
+ARVIK (hyväntahtoisesti). No, olipa tuo omituista elämäntoimintaa.
+
+HALL. Sinä saastutat sen mikä on pyhää! (tarttuu päähänsä).
+
+Mitä minä olen tehnyt? Kuinka minä saatoin noin kiivastua?! Suo
+anteeksi! Anna anteeksi, hyvä ystävä!
+
+(Käy istumaan ja peittää kasvonsa käsiinsä).
+
+ARVIK. No, no —, lanko; mehän tunnemme toisemme.
+
+Mutta voithan käsittää minun huomanneen, että jotakin uutta on tullut
+lisään, (kumartuu hänen puoleensa).
+
+Siunaa ja varjele, kuinka rovasti on rakastunut.
+
+HALL (hätkähtää).
+
+ARVIK. Onko se joku pikkutytöistä?
+
+HALL. Onko se sinusta naurettavaa, lanko? Arveletko niin? Minun
+ikäiseni —?
+
+ARVIK. Sinun ikäisesikö? — — Yhtä nuori olen minä itsekin.
+
+HALL. Sinäkö myöskin —?!
+
+ARVIK. Kun uusi viini kukkii —!
+
+HALL. — niin vanha alkaa käydä, (toistaa koko lauseen) — — Vai sinä
+myöskin! — Yhteen naistako?
+
+ARVIK (nyökkää).
+
+HALL (äkisti). Mutta sinähän olet naimisissa?
+
+ARVIK. Olenko minä sinun mielestäsi naimisissa?
+
+HALL (hetken kuluttua). Ei — ei! Voihan se olla. Mutta sittenkin —
+
+ARVIK. Minäpä sanon sinulle, siitä on pitkä aika, kun minä olin
+naimisissa. Pitkään aikaan en myöskään ole ollut isä. En siitä saakka
+kuin lapset tulivat täysikasvuisiksi.
+
+HALL. Mutta lanko —!
+
+ARVIK. Niin, mitäs sitten?
+
+HALL (muuttuneella äänellä). Oi, en minä voi käsittää sinun sanojasi
+vakavalta kannalta. (Taas toisella äänellä). Mutta minä puhun aivan
+vakavasti.
+
+ARVIK (loukkaantuneena). Sen minä kyllä huomaan.
+
+HALL. Ihmisillä on tapana sanoa, kun joku asia tekee heihin niin syvän
+vaikutuksen kuin tämä minuun: "hän on poissa suunniltaan". Mutta minä,
+minä olen aivan oma itseni korkeimmassa potensissa.
+
+ARVIK. Korkeimmassa potensissa! (Tuttavallisesti). Onko se joku
+pikkutytöistä?
+
+HALL (katsoo häneen ja nyökkää).
+
+ARVIK (samoin kuin ennenkin). Mitä hän sanoo siihen?
+
+HALL (myös tuttavallisesti). En minä tiedä. — Vaikka kyllä minä luulen
+tietäväni.
+
+ARVIK. Etkö ole puhunut?
+
+HALL. En suoraan. Minun täytyy ensin puhua hänen isänsä kanssa.
+
+ARVIK (sivulle). Ohoo, — Paavali! — (ääneen) Etkö sinä ole sitä tehnyt?
+
+HALL. En. (Nauraa).
+
+ARVIK. Sinä naurat? Onko hän hiukan omituinen?
+
+HALL (nauraa vieläkin enemmin). On kyllä.
+
+ARVIK. Mutta tyttäresi? Eikö sinun pitäisi puhua hänenkin kanssaan?
+Sehän koskee suuressa määrin tytärtäsi.
+
+HALL (innokkaasti). Siinä asiassa sinä voisit auttaa minua!
+
+ARVIK. Minäkö? Suurella mielihyvällä.
+
+HALL. Sinä olet kerran luvannut antaa hänelle matkarahat Lontooseen,
+jotta hän pääsisi norlantilaisten ystäviemme luo. He ovat niin usein
+kutsuneet häntä sinne.
+
+ARVIK. Pitäisikö sen nyt tapahtua?
+
+HALL. Nyt heti. Niin hän olisi poissa kotoa ensi aikana.
+
+ARVIK. Tahtoisitko heti paikalla mennä naimisiin?
+
+HALL. Kyllä.
+
+ARVIK. Onnellinen ihminen! Mutta kuka hän on?
+
+HALL. Etkö ole jo arvannut?
+
+ARVIK. En. Kuinka minä voisin?
+
+HALL. Nuorin heistä kaikista. — Onko se sinusta kummaa?
+
+ARVIK. Ei vähintäkään! Minä itse, kuulehan...
+
+HALL. Ah, sinä —!
+
+ARVIK. Minä vakuutan sinulle —!
+
+HALL. Ei sinusta voi koskaan tietää, milloin lasket leikkiä.
+
+ARVIK. Niinkuin haluat! — Nuorin, sanoit —? Kuka on nuorin? Täällähän
+on heitä koko liuta.
+
+HALL. Minä puhun parasta aikaa hänen isänsä kanssa, (äkkiä,
+innokkaasti). Sh!
+
+
+NELJÄS KOHTAUS
+
+Alvilde (tulee oikealta). Oletko sinä täällä, isä?
+
+HALL. Hyvää huomenta, tyttöseni!
+
+ALVILDE. Hyvää huomenta, (suutelee häntä). Hyvää huomenta, setä!
+
+ARVIK. Huomenta, huomenta. (Astuu itsekseen ja nauraa).
+
+ALVILDE. Kylläpä sinä läksit varhain liikkeelle?
+
+HALL. Kävin sairaan luona.
+
+Etpä usko, mitä hyviä uutisia setä tietää sinulle kertoa.
+
+ALVILDE. Todellako!
+
+HALL. Jotain, jota hän on luvannut sinulle?
+
+ALVILDE. Matkan Englantiinko?! — Niin, kyllä hän on nopsa lupaamaan.
+
+HALL. Ei, ei, sinä voit saada rahat heti paikalla. Voit matkustaa
+vaikka tänä iltana, jos tahdot. Puhuppa hänen kanssaan! (Astuu
+reippaasti oikealle).
+
+ALVILDE. Onko se totta?
+
+ARVIK. Kyllä se on totta, (Astuu edelleen ja nauraa).
+
+ALVILDE. Saanko minä rahat heti paikalla? Sillä laiva lähtee. Toinen
+tänä iltana ja toinen huomenna aamupäivällä.
+
+ARVIK. Sinä olet tutkinut kulkuvuoroja!
+
+ALVILDE. Minä teen sitä alituisesti. Sillä minä tahdon mielelläni
+lähteä. Miksi sinä noin naureskelet?
+
+ARVIK. Ehkäpä samalle asialle.
+
+ALVILDE. Samalle — kuin mikä?
+
+ARVIK. Jonka vuoksi sinä haluat pois.
+
+ALVILDE (pitkään). O-o-oo! — Oletko vihdoinkin huomannut?
+
+ARVIK. Ja sinäkö jo kauan sitten?
+
+ALVILDE. Kauan, kauan sitten. En minä ole tyhmä.
+
+ARVIK. Oletko sanonut mitään?
+
+ALVILDE. Kelle? Helenalleko? En koskaan sanaakaan.
+
+ARVIK. Entäs Helena. —?
+
+ALVILDE. Ajattelehan —!
+
+ARVIK. Niin, mitä sinä sanot siitä? —
+
+ALVILDE (ei sano mitään, mutta voi huomata, mitä hän tuntee).
+
+ARVIK. Arveletko, että se voi käydä päinsä?
+
+ALVILDE (katsomatta ylös). Käydäkö päinsä —?
+
+ARVIK. Että vanha mies...
+
+ALVILDE (reippaasti). Isä ei ole vanha. Ei missään suhteessa!
+
+ARVIK. Suo anteeksi! Että vanhemman puolinen herra...
+
+ALVILDE. Isä ei ole mikään vanhemmanpuolinen herra.
+
+ARVIK. Ei, ei. Ei tietystikään. Hän on vielä nuori, sinun isäsi.
+Hyvinkin nuori vielä. Melkein yhtä nuori kuin minä. Tunteiltaan.
+Aisteiltaan.
+
+ALVILDE. Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+ARVIK. Älä kiivastu! Minä tarkoitan, että hän osaa panna arvoa kaikkeen
+pyöreään.
+
+ALVILDE. Mihin —?!
+
+ARVIK. Kaikkeen mikä on nuorta ja pyöreää. Kaikkeen mikä on pyöreän
+tiedotonta, — mitä minä sanonkaan: pyöreän koskematonta. Ja kaikkeen
+pyörivään. Päähänpistoihin ja muuhun sellaiseen, mikä vain pyörii
+itsensä ympäri, hajanaisiin ajatuksiin. Kaikkeen mikä pyörii niinkuin
+haihtuvat hetket.
+
+ALVILDE. Mitä ihmettä —?!
+
+ARVIK. Hän ihailee sitä, mikä ei kosketa maata, vaan joka käyttää
+jalkojaan vain lentämiseen ja maata ponnistuslautanaan. Elää
+ilmassa, eeterissä. Ja kuitenkin on niin kiinni maassa... ei, niin
+lämminverinen, niin arka meidän käsissämme, että me mielestämme
+seisomme itse elämäntoiminnan lähteen partaalla. Mutta me emme saa
+koskea siihen, ei, ei! Vaikka meillä olisi hyvinkin suuri halu.
+Vain tanssiessa se käy päinsä. Tanssissa; mutta silloinkin tuntuu
+siltä, kuin pitelisi kädessään pientä elävää lintua ja kuulisi sen
+sydämentykytyksen. Ei se kuitenkaan saa olla mikään kana; sillä se
+tahraisi pyhyyttä.
+
+ALVILDE. Oletko sinä aivan hullu, setä?
+
+ARVIK. En, tyttöseni. Mutta minä olen tottunut yksinäisyydessäni ja
+kirjojeni ääressä analyseeraamaan tunteitani.
+
+ALVILDE. Sinusta ei voi koskaan tietää, puhutko pilaa vai vakavasti...
+Ah! Sinä pilkkaat isää! Sinä karrikeeraat häntä!
+
+Sen minä sinulle kostan, niin totta kuin minä elän! Sen sanon sinulle
+vasten silmiä, setä! Varo itseäsi!
+
+ARVIK. Kaikista pikkutytöistä ei kukaan ole yhtä herkullinen kuin sinä.
+Se on minun juhlallinen vastaukseni!
+
+ALVILDE. Niin, kyllä sinä vielä saat —!
+
+ARVIK. Koska hän hakkailee minun tytärtäni, niin enkö minä saa
+hakkailla hänen tytärtänsä?
+
+ALVILDE. Hän hakkailee vain yhtä ainoaa. Mutta sinä hakkaat meitä
+kaikkia. Silloin kun olet sillä päällä. Siinä on ero teidän kahden
+välillä.
+
+ARVIK. Mutta minä en pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,
+Alvilde. Ja vain peittääkseni tunteitani minä hakkailen niitä toisia.
+
+ALVILDE. Kuinka herttainen sinä olet. — Minäpä kerron sinulle jotakin,
+jota sinä et yhtään tiedä.
+
+ARVIK. Mitä sitten —?
+
+ALVILDE. Että me olemme rakastuneet sinuun, kaikki.
+
+ARVIK. Onko se mahdollista?
+
+ALVILDE. Niin, sillä nykyään meissä nuorissa tytöissä on herännyt aivan
+kuin uusi suunta. Me suosimme vanhempia miehiä. Me pidämme heistä
+enemmän kuin muista. Me haemme heidän seuraansa. Etkö ole huomannut
+sitä, setä?
+
+ARVIK. En.
+
+ALVILDE. Onko se mahdollista? Juuri tänään kuulimme kolmannesta
+nuoresta tytöstä, joka on mennyt kihloihin jonkun vanhanpojan kanssa.
+
+ARVIK. Tosiaankin —
+
+ALVILDE. Ja kaksi sinun omista naapureistasi, kaksi leskimiestä —
+
+ARVIK (keskeyttäen). Sinä olet oikeassa!
+
+ALVILDE. Toinen on mennyt kihloihin Ingan kanssa, joka on täsmälleen
+kahdenkymmenen vuoden vanha, ja toinen...
+
+ARVIK. On juuri kihloihin menossa...
+
+ALVILDE. Aivan nuoren kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Gusta Storm.
+
+ARVIK. Vasta eilen viimeksi, tavatessani hänet pellolla —
+
+ALVILDE (keskeyttää) — Siinä siis näet!
+
+ARVIK. Mutta sanoppa minulle, Alvilde, mistä se johtuu? Hyvän
+toimeentulonko vuoksi?
+
+ALVILDE. Niin, osittain siitäkin. Me olemme tulleet käytännöllisiksi,
+me nuoret tytöt. Mutta on siihen muitakin syitä.
+
+ARVIK. Sanoppa mitä?
+
+ALVILDE. Niin, me nuoret tytöt, me emme tahdo vain rakastaa ja tulla
+rakastetuiksi. Kun me olemme tulleet 19—20 vuoden vanhoiksi, niin me
+olemme kyllästyneet siihen. Me tahdomme tehdä jotakin hyödyllistä.
+
+ARVIK. Tahdotteko te tehdä jotakin hyödyllistä?
+
+ALVILDE. Ja saada kiitosta. Ja kunnioitusta. Ja vanhemmat miehet ovat
+hyvin kiitollisia.
+
+ARVIK. Sitä me olemmekin.
+
+ALVILDE. Etkö ole huomannut, kuinka se on meille mieleen?
+
+ARVIK. Kyllä.
+
+ALVILDE. Ja vielä toinenkin asia. Me tahdomme tekeytyä nuoremmiksi
+kuin mitä me olemme. Tekeytyä lapsiksi. Jotta meitä hemmoiteltaisiin
+ja pidettäisiin hyvänä kuin lapsia. Ja syynä siihen on se, että se on
+teille mieleen. Sillä te tahdotte niin mielellänne olla viisaita. Te
+tahdotte tuntea olevanne ikäänkuin meidän holhoojiamme.
+
+ARVIK. Sinä veitikka!
+
+ALVILDE. Ja sitten meistä on hauska saavuttaa sitä mitä me tahdomme,
+kaikessa hiljaisuudessa. Ikäänkuin itsestänsä. Ja sen me paraiten
+saavutamme teidän parissanne.
+
+ARVIK. Puhutteko te tuollaista keskenänne?
+
+ALVILDE. Alituisesti. Se on ikäänkuin muodissa. Me puhumme siitä,
+kuinka varmat me olemme teistä. Ja että te ette komenna meitä, ettekä
+ole olevinanne. Me puhumme siitä, kuinka kiltit te olette.
+
+ARVIK. Sillä me olemme kiitollisia. Se on totta se.
+
+ALVILDE. Te tarvitsette meitä. Otatte huomioon sen, mitä me teille
+teemme. Siksi te merkitsette meille enemmän, ja olette enemmän meidän
+kanssamme. Meillä on parempi olla teidän luonanne.
+
+ARVIK (erikseen). Hän on vaarallinen, tuo tyttö! — —
+
+Ja nyt sinä haluat matkustaa, Alvilde?
+
+ALVILDE. Minun täytyy matkustaa. Koeta tyytyä siihen, setä.
+
+ARVIK. Oi, kuinka minä tulen kaipaamaan sinua!
+
+ALVILDE. Todellako, setä?
+
+ARVIK. Äärettömästi!
+
+ALVILDE. Tule mukaan!
+
+ARVIK. Mitä sinä sanot —?
+
+ALVILDE. Tule mukaan, sanon minä.
+
+ARVIK. Lontooseenko —?
+
+ALVILDE. Aivan salaa. Eikö se olisi hauskaa?
+
+ARVIK. Ha, ha, haa!
+
+ALVILDE. Tekeekö sinun mielesi —?
+
+ARVIK. Ha, ha, haa! — Hän on vaarallinen, tuo tyttö tuossa!
+
+ALVILDE. Silloin minä odotan huomiseen. Muuten olisin lähtenyt jo
+tänään. Huomenna lähtee myös suuri laiva.
+
+ARVIK. Aivan salaako, niinkö arvelet?
+
+ALVILDE. Niin. — He tekevät myös salassa jos jotakin.
+
+ARVIK. Ohoo! — Sinä olet veitikka! Suuri, suuri, suuri veitikka!
+
+ALVILDE. No —? Mitä sinä siihen sanot?
+
+ARVIK. On niin hauska kuulla sinun norlantilaista sävelkorkoasi. Se on
+niin keinuvaa.
+
+ALVILDE. Se sopii mereen.
+
+ARVIK. Kyllä. Et suinkaan sinä tule merikipeäksi?
+
+ALVILDE. Norlantilaistyttökö —? Kaikkea sinä kysyt.
+
+ARVIK. Minä olen kauan aikaa aikonut lähteä merelle.
+
+ALVILDE. Tällekö matkalle —?
+
+ARVIK. Ei, vaan paljoa pitemmälle matkalle. Paljoa pitemmälle.
+
+ALVILDE. Minne?
+
+ARVIK. Austraaliaan.
+
+ALVILDE. Hyvä jumala! Aina Austraaliaanko asti?
+
+ARVIK. Tahdotko tulla mukaan?
+
+ALVILDE. Mitä —? — — Me kaksiko?
+
+ARVIK. Niin.
+
+ALVILDE. Ha, ha, haa!
+
+ARVIK. Ei, se on täyttä totta!
+
+ALVILDE. Oikeinko todella?
+
+ARVIK. Sinä et suinkaan tiedä, kuinka ihmeellinen matka se on ja
+millainen maa sitten! Varsinkin Uusi-Seelanti. Se on tulevaisuuden maa,
+Alvilde! Oi, se on tulevaisuuden maa!
+
+ALVILDE. Tarkoitatko ihmiskunnalle? — Vai meille molemmilleko?
+
+ARVIK. Ha, ha, haa! Kernaimmin meille molemmille! — Tahdotko?
+
+ALVILDE. Eikö tämä käy liian pian, setä? Emmekö voisi puhua siitä
+laivalla?
+
+ARVIK. Sinä olet oikeassa. — Niin, tiedätkös Alvilde, minäpä luulen,
+että tulen mukaan!
+
+ALVILDE. Tuletko todellakin?!
+
+ARVIK. Totta tosiaan —!
+
+ALVILDE. Onko se aivan varma?
+
+ARVIK. Se riippuu siitä...
+
+ALBERTA (astuu samassa näyttämön yli, vasemmalta oikealle, hyvin
+reippaasti).
+
+ALVILDE. Hyvää huomenta, Alberta!
+
+ALBERTA. Huomenta! (Ulos).
+
+ALVILDE. Mikä häntä vaivasi?
+
+ARVIK. Hänellä on vaikea aika nykyään.
+
+ALVILDE. Niin, päästä minut vaan pois täältä, kaikesta pois! Mutta
+rahaa, setä!
+
+ARVIK. Ne sinä saat laivalla!
+
+ALVILDE (katselee häntä). Ei kiitos. Anna ne heti paikalla!
+
+ARVIK. Nyt hetikö?
+
+ALVILDE. Aivan heti!
+
+ARVIK. Minä tuon ne sinulle.
+
+ALVILDE. Ei, mene nyt heti hakemaan.
+
+ARVIK. Minulla on sattumalta taskussani suurempi seteli.
+
+ALVILDE. Annas tänne!
+
+ARVIK (ottaa lompakkonsa esille). Viidensadan kruunun seteli.
+
+ALVILDE. Sepä vasta oli paljon. Mutta sitten sinä varmaan olet rikas;
+koska voit tulla toimeen ilman sitä.
+
+ARVIK. Ei meillä ole koskaan rahoja, joita ilman me voimme tulla
+toimeen, Alvilde. Tarkoitan, jos ymmärrämme niitä vain käyttää.
+
+ALVILDE (ärsyttäen). Ehkä sinä et voi tulla toimeen ilman näin suurta
+summaa?
+
+ARVIK (huoaten). Täytyy koettaa! — Ole hyvä!
+
+ALVILDE (ottaa setelin). Sinäpä olit kiltti, setä! Oikein
+odottamattoman kiltti!
+
+ARVIK. Olenko? — — Mitä minä saan palkakseni?
+
+ALVILDE (ojentaa kätensä). Kiitos, setä! Tuhansia, tuhansia kiitoksia!
+
+ARVIK (pitää kiinni kädestä). Eikö mitään muuta —? (vetää hänet
+puoleensa).
+
+ALVILDE (hiljaa). Muista, Alberta on kotona.
+
+ARVIK. Mitä se tekee? Vanha mies —?
+
+ALVILDE. Laivalla, setä! Laivalla! (Irroittaa itsensä. Hiljaa,
+mairitellen). Sillä sinähän tulet matkaan? —- Hyvästi! (Juoksee
+oikealle).
+
+ARVIK. Minä tulen mukaan! (Juoksee jäljessä). Odota!
+
+
+VIIDES KOHTAUS
+
+ROUVA ARVIK (kuuluu heti ulkoa vasemmalta). Hyvästi, pikkutytöt! Kiitos
+seurasta!
+
+USEITA (ulkopuolella). Hyvästi!
+
+ROUVA ARVIK (hetken kuluttua vasemmalta kori, shaali, laukku kädessä).
+Maria!
+
+MARIA (tulee vasemmalta).
+
+ROUVA ARVIK. Tässä on! Kutsu minua, kun olet päässyt niin pitkälle,
+niin tulen sinua auttamaan. (Antaa hänelle korin). Laske tuo
+kirjoituspöydälleni! (Antaa hänelle salkun). Ota tuokin! (Antaa hänelle
+shaalin).
+
+MARIA (menee sisään vasemmalle).
+
+ROUVA ARVIK (astuu edes-takaisin, katsoo ylös oikealle. Sitten
+hän huutaa). Alberta! — — Alberta! Oletko siellä? ikkuna avautuu
+yläkerroksessa oikealla.
+
+ALBERTA (ikkunassa). Täällä olen!
+
+ROUVA ARVIK. Oi, tule alas! (Ikkuna sulkeutuu. Astuu edes-takaisin).
+
+ALBERTA (tulee).
+
+ROUVA ARVIK. Millä tavalla sinä käyttäydyt?
+
+ALBERTA. Minäkö?
+
+ROUVA ARVIK. Älä tekeydy viattomaksi. Se sinulle kaikkein vähimmin
+soveltuu!
+
+Minä toin hänet mukanani kaupungista. Hän näet ei voi kestää tätä
+epävarmuutta. Hän ei voi nukkua eikä syödä. Täti oli oikein huolissaan
+hänen tähtensä. Minä puhuin hänen kanssansa niin hyvin kuin saatoin,
+lupasin auttaa häntä parhaalla tavalla. Ja pyysin häntä mukaani tänne.
+
+Mutta tuskinpa näit meidät yhdessä laivalla, niin aloit nauraa ja
+kiemailla tuon nuoren valkopukuisen keikarin kanssa, — enhän edes
+tiedä, kuka hän on.
+
+ALBERTA. Kiemailla? — Sitä minä en koskaan ole tehnyt.
+
+ROUVA ARVIK. Niin, sano sitä millä nimellä tahdot. Sinä käyttäydyit
+aivan sietämättömästi'. Sinä teit sen vain ärsyttääksesi Karl
+Tonningia. Huomasitko miltä hän näytti?
+
+ALBERTA. Kyllä minä näin.
+
+ROUVA ARVIK. Varo itseäsi, Alberta!
+
+ALBERTA. Juuri sitä minä en halua!
+
+ROUVA ARVIK. Sinä teit sen vain siksi, että isä kertoi noista kahdesta
+malaijilaisesta merimiehestä, jotka Karl oli ampunut.
+
+ALBERTA. Paljon mahdollista.
+
+Minähän en saa puhua edes paria sanaa jonkun muun miehen kanssa, tuskin
+jonkun naisenkaan kanssa näkemättä kahta silmää, jotka tähtäytyvät
+minuun aivan kuin revolverinpiiput! Se on orjuutta! Suoraan sanoen
+orjuutta.
+
+Minä en ole hänen omaisuuttaan. Enkä minä tahdo siksi tullakkaan.
+
+ROUVA ARVIK. Mutta sinä tahdot sittenkin antautua miehesi valtaan?
+Yksin hänelle?
+
+ALBERTA. Niin kauan kuin minua miellyttää. Ja niinkuin itse tahdon. En
+minä omista häntä. Eikä hän minua.
+
+Jos rakastun johonkin muuhun...
+
+ROUVA ARVIK. Sitä sinä et koskaan tee! Sinä et ole sellainen.
+
+ALBERTA. Mutta jos sittenkin rakastun, mitä oikeutta hänellä silloin
+on ampua minua? Niinkuin noita merimiehiä. He eivät tahtoneet totella
+häntä.
+
+ROUVA ARVIK. Se oli itsepuolustusta.
+
+ALBERTA. Hän on itse sanonut minulle, että hän on pienestä saakka
+tottunut revolveria käyttämään. Vapaahetkinään hän ampuu pilkkaan.
+
+ROUVA ARVIK. Osta sinäkin revolveri! Opi ampumaan; sitä minä olen
+tehnyt. Se on hauskaa.
+
+ALBERTA (nauraa). Olisipa se hauska avioliitto!
+
+ROUVA ARVIK (voimakkaasti). Niin, ja saada tulista rakkautta!
+
+ALBERTA. Henkensäkö uhalla?
+
+ROUVA ARVIK. Pelkäätkö sinä?
+
+ALBERTA. Sitä en usko.
+
+ROUVA ARVIK. Minä tahtoisin saada miehen, joka olisi niin hurjasti
+rakastunut minuun, ettei hän antaisi kenenkään muun katsellakaan
+minua, Alberta! Kun ensinkin voittaisi sellaisen rakkauden ja sitten
+kesyttäisi häntä!
+
+ALBERTA (huomaavaisesti). Kesyttäisi häntä —?
+
+ROUVA ARVIK. Niin, kesyttäisi häntä! Karl ei ole koskaan kohdannut
+vastustusta, jota hän ei olisi voittanut. Ja tuo hallitsemishalu on nyt
+tunkeutunut hänen rakkauteensakin.
+
+Siitä sinun pitää vieroittaa hänet. Sillä ei ole ainoatakaan miestä,
+jonka viisas, kaunis nainen ei saisi polvilleen. Jos hän vain itse
+tahtoo. Niin, polvilleen, jotta hänen täytyy kerjätä, kerjätä! —
+
+ALBERTA. Kuulehan äiti —!
+
+ROUVA ARVIK. Ei, kuuntele nyt minua!
+
+Täällä te vain leikittelette ja olette ikävissänne, kun ette voi
+käyttää kaikkea voimaanne. Menette kihloihin milloin yhden, milloin
+toisen kanssa, vieläpä kolmannenkin. Te elätte keskellä juoruja ja
+joutavuutta...
+
+ALBERTA. Ei, äiti
+
+ROUVA ARVIK. Ja sen sijaan sinulla on nyt tarjona miehen rakkaus, joka
+vaatii kaikki sinun voimasi, kaiken huomiosi. Mies, oikea mies, joka
+riistää sinut irti kaikista tavallisista oloistasi. Minä en voisi
+ajatellakaan mitään ihanampaa.
+
+ALBERTA. Sinä, äiti, olet ihastunut häneen!
+
+ROUVA ARVIK. Niin minä olenkin. Minun sydämessäni on kytenyt kaipuu,
+jonka olemassa olosta minulla ei ole ollut aavistustakaan. Kuinka moni
+siitä tietää mitään?
+
+Mutta vaikka en olisikaan ihastunut häneen, — niin pitäisihän minun
+sittenkin ihastua nuoreen kauniiseen sankariin, sellaiseen kuin hän on!
+Mieheen, joka on tehnyt niin paljon kuin hän minun tähteni.
+
+ALBERTA. Niin, tuo Japanin sota — —! Siihen sinä aina vetoat.
+
+ROUVA ARVIK. Pilkkaatko sinä sitä? Että hän mursi saarroksen neljä — 4
+— kertaa ja möi laivan perästäpäin suuresta hinnasta; se tuotti hänelle
+kunniaa. Enkö minä tuntisi kiitollisuutta sellaista miestä kohtaan?
+
+ALBERTA. Mutta mitä se minua liikuttaa?
+
+ROUVA ARVIK. Hyvinkin paljon. Se liikuttaa meitä kaikkia. Sitä paitsi
+sinä vain teeskentelet. Sinä olet siihen määrään minun kaltaiseni, että
+jos minä pidän jostakusta, niin sinäkin pidät hänestä.
+
+ALBERTA. Ha, haa!
+
+ROUVA ARVIK (kiihkeästi). Käyttäytyisitkö sinä tuolla tavalla, jollet
+pitäisi hänestä? Ensi aikoina sinä olit aivan poissa suunniltasi.
+
+ALBERTA. Kyllä tätä jo riittää. Minä tahdon olla oma herrani. Sinä
+puhut sodasta ja piirityksestä. Et suinkaan sinä luule, että minä
+olisin mikään palkinto?
+
+ROUVA ARVIK. Ensi aikoina minä sitä todellakin luulin. Että merisankari
+olisi valloittanut sinut, vaistomaisesti. Minä luulen sitä oikeastaan
+vieläkin. Syvimmässä sielussasi sinä pelkäät sitä!
+
+ALBERTA. Mitä kaikkea sinä keksitkään, äiti, kun tahdot päästä tahtosi
+perille. Minä en huoli vastata. (Äkeissään). Miksi sinä laahasit hänet
+taaskin tänne?
+
+ROUVA ARVIK. Siksi että minun oli sääli häntä. Minun mielestäni sinäkin
+voisit sääliä häntä.
+
+ALBERTA. Minäkö?
+
+ROUVA ARVIK. Sinun pitäisi ymmärtää häntä paremmin. Hän tuli tänne
+hermostuneena ja väsyneenä, sairastaen ilmastokuumetta. Hänen piti
+saada levätä. Äkkiarvaamatta hän joutuu keskelle tulista rakastumista,
+siksi että hän rakastui ensi kertaa eläissään. Ja sinä yllytit häntä,
+pikku velho! Ei, älä heittele niskaasi! Varo mielemmin itseäsi!
+
+ALBERTA (reippaasti). Mitä minä varoisin?
+
+ROUVA ARVIK. Sitä mitä teet. Sillä hänelle tämä merkitsee elämää tai
+kuolemaa. Sen sinä kai ymmärrät.
+
+ALBERTA (lujasti). Ei, minä en tahdo antautua sillä tavalla! Minä en
+tahdo!
+
+ROUVA ARVIK. Opeta hänelle sitten toinen tapa. Se on suuri tehtävä. Ja
+hän on sen arvoinen. Ajattele asiaa! (Astuu verannan portaille oikealle
+puolelle).
+
+MARIA (astuu samassa ovelle).
+
+ROUVA ARVIK. Kyllä tulen! (Astuu portaita ylös ja menee sisään yhdessä
+Marian kanssa).
+
+
+KUUDES KOHTAUS
+
+ALBERTA (astuu koneellisesti jäljessä. Pysähtyy verannan eteen, astuu
+sitten toiselle puolelle noustakseen toisen verannan portaita. Pysähtyy
+siihen, tarttuen toisella kädellään kaidepuuhun ja katsoo eteensä).
+
+KARL TONNING (tulee esille vasemmalta. Ylpeä, kaunis olento. Kun hän
+näkee Albertan, epäröi hän, mennäkkö eteenpäin. Uskaltaa vihdoin, astuu
+varovaisesti eteenpäin. Kun Alberta ei huomaa häntä, sanoo hän hiljaa).
+Neiti!
+
+ALBERTA (pelästyy, jotta huudahtaa). Miksi te tulette tänne? Mitä te
+tahdotte minusta? (Astuu nopeasti portaita ylös ja sisään).
+
+KARL TONNING (tarttuu päähänsä, ikäänkuin se olisi haljeta. Seisoo
+hetken aikaa kootakseen ajatuksensa, katsoo ympärilleen ja ovea kohti,
+josta Alberta katosi. Menee sitten, kääntyy kuitenkin vielä kerran ovea
+kohti).
+
+ALBERTA (tulee taas näkyviin). Tämäpä oli hullua!
+
+ROUVA ARVIK (tulee verannalle vasemmalta. Katsoo ympärilleen). Eikö
+Karl Tonning ole täällä? Marna sanoi hänen tulleen.
+
+ALBERTA. Hän oli täällä.
+
+ROUVA ARVIK. Entäs sitten —?
+
+ALBERTA. Hän meni jälleen.
+
+ROUVA ARVIK. Alberta!
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS
+
+
+Sama paikka. Huonekalut järjestetyt niinkuin alussa.
+
+
+ENSIMÄINEN KOHTAUS
+
+HALL (istuu penkillä, mutta nousee, kun Helena tulee verannalle
+oikealta).
+
+HELENA. Ei, he ovat kaikki puutarhassa. Alvilde, Gunda ja kaikki
+muutkin ovat siellä.
+
+HALL. Sitten he jäävät sinne pitkäksi aikaa. — Entäs äitisi —?
+
+HELENA. Hän on myös siellä. — Emmekö mekin lähde sinne?
+
+HALL. Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi kahdenkesken.
+
+HELENA (pelokkaana). Täällä me emme koskaan ole kahden. Ja sitä
+paitsi...
+
+HALL. Helena!
+
+HELENA. Ei, älä huoli! Ei!
+
+HALL. Pelkäätkö sinä?
+
+HELENA. Pelkään.
+
+HALL. Tahdotko sinä mennä pois? — Vai pitääkö minun mennä?
+
+HELENA. Pitää.
+
+HALL. Enkö saa puhua sinun kanssasi kahdenkesken?
+
+HELENA. Et.
+
+HALL (hetken kuluttua). Olenko siis erehtynyt? — — Minä luulin —
+(kääntyy pois hänestä).
+
+HELENA. Mitä sinä luulit, setä?
+
+HALL (kääntyy jälleen hänen puoleensa). Että sinä juttelisit mielelläsi
+minun kanssani.
+
+HELENA. Sen minä teenkin.
+
+HALL. Sinä kesänä, jolloin olit meidän luonamme Norlannissa, —
+
+HELENA. Silloin oli Alvilde mukana.
+
+HALL. Ei aina. Ei lainkaan aina. Sinä seurasit mielelläsi minun
+mukanani kävelyretkille...
+
+HELENA. Keskustellaksemme siitä, mitä rippikoulussa olimme lukeneet.
+
+HALL. Puhuimme me muustakin.
+
+HELENA. Minä muistan joka ainoan sinun sanasi.
+
+HALL. Muistatko myös sitä, mitä tänne tultuani olen puhunut?
+
+HELENA. Kyllä minä luulisin.
+
+HALL. Myös sitä, mitä en ole sanonut?
+
+HELENA. En ymmärrä mitä tarkoitat?
+
+HALL. Kaikkea sitä, mitä sinä et ole sanonut, muistan minä kaikkein
+parhaiten.
+
+HELENA (katselee ympärilleen).
+
+HALL. Mikäs nyt?
+
+HELENA. Olin kuulevinani jotakin.
+
+HALL. Sinä kuulit varmaan vain oman äänesi. Niitä sanoja, joita et ole
+sanonut?
+
+HELENA. Ei, setä —!
+
+HALL. Ne minä olen kuullut. Aina tuon kesäyön jälkeen Norlannissa. Kai
+sinäkin sen muistat?
+
+HELENA. Lintuvuorellako?
+
+HALL. Niin, lintuvuorella! Katsos! Me ihailimme yhdessä
+keskiyönaurinkoa. Taivas loimusi, vuoret liekehtivät; entäs meri? Meri
+lepäsi aivan synkkänä edessämme.
+
+HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme.
+Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan
+tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin
+hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se
+piiritti meidät joka taholta.
+
+HALL. Sinä taitoit kanervanoksan ja kiinnitit sen napinreikääni.
+
+HELENA. Niin.
+
+HALL. Mutta samassa me säikähdimme. Sillä jotakin tapahtui.
+
+HELENA. Niin, vene laski lintuvuoren rantaan! Siitäpä vasta syntyi
+elämää!
+
+HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi
+vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen
+linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.
+
+HELENA. Koko ilma oli täynnä siipiä ja huutoa.
+
+HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko
+mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin
+minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.
+
+HELENA (on vaiti).
+
+HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin
+tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja,
+aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä
+oli niin ihmeen suloista kuulla...
+
+HELENA. Ei, setä! Älä huoli!
+
+HALL. Helena!
+
+HELENA. Ei, ei!
+
+HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle
+reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis
+ilma.
+
+HELENA (on vaiti).
+
+HALL. Käy sinäkin istumaan!
+
+HELENA (epäröi).
+
+HALL (katselee häntä).
+
+HELENA (lähestyy, mutta käy istumaan aivan penkin päähän oikealle).
+
+HALL. Mikä vahinko, ettei penkki ole sen pitempi!
+
+HELENA (hymyilee ja siirtyy lähemmäksi).
+
+HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään,
+kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa
+sinulle mitä hän sanoi?
+
+HELENA (nousee). Älä huoli.
+
+HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle
+raskasta.
+
+HELENA. Mitä isä sanoi?
+
+HALL. Pelkäätkö sinä?
+
+HELENA. Pelkään. Sillä isä voi sanoa niin kovin paljon.
+
+HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein
+vaikeinta minulle.
+
+HELENA (käy istumaan). Sano, setä!
+
+HALL. Hän sanoi: tyttö on liian nuori.
+
+HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — —
+Mitä sinä siihen vastasit?
+
+HALL. Minä sanoin, etten uskonut sitä. Mutta nyt minä uskon.
+
+HELENA. Oikeinko todella, setä?
+
+HALL. Etkö ymmärrä, Helena, että nyt minä pelkään enemmän kuin sinä?
+
+HELENA. Pelkäätkö sinä?
+
+HALL. Ei koskaan saa ottaa mitään etukäteen. Ja sitä minä olen tehnyt.
+
+HELENA. Mitä sinä tarkoitat? Etukäteen — —?
+
+HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina
+mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse
+syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä
+huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön
+ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.
+
+HELENA. Setä!
+
+HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen,
+etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.
+
+HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan
+liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.
+
+HALL. Mitä tämä sitten merkitsee? Miksi sinä pelkäät?
+
+HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri.
+Kysy, niin saat kuulla!
+
+HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä
+peloitit minua.
+
+HELENA. Katsoppas... se on niin kauhean noloa. (Purskahtaa itkuun).
+
+HALL. Noloa, että aivan nuori tyttö...
+
+HELENA. Niin, niin!
+
+HALL. Noloa toistenko vuoksi?
+
+HELENA. Niin, niin!
+
+HALL. Ovatko he kiusanneet sinua?
+
+HELENA. Oi —! Joka päivä!
+
+HALL. Kuinka he sen keksivät?
+
+HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina
+lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä
+tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi... Ei, en minä
+voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun
+kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?
+
+HALL (siirtyy lähemmäksi). Kyllä! Mutta siksi minä niin pelästyinkin...
+
+HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä,
+— sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset
+panevat sinuun niin paljon arvoa ja... niin, se oli niin noloa, niin
+noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).
+
+HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä
+lämpimästi, sydämellisesti).
+
+HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he
+ovat jo tulleet takaisin!
+
+HALL. Sinun täytyy voittaa se!
+
+HELENA. Jospa minä vain voisin!
+
+HALL. Muuten minä luulen, että olet liian nuori.
+
+HELENA. Sanokoon sitä kuka hyvänsä! (Heittäytyy hänen kaulaansa).
+
+
+TOINEN KOHTAUS
+
+ROUVA ARVIK (vasemmalla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa). No mutta
+HELENA. —!
+
+HELENA (huutaa ja irtaantuu).
+
+ALBERTA (oikealla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa.) No mutta Helena!
+
+ALVILDE, GUNDA, JOSEFA (ovat myös avanneet ikkunat).
+
+HELENA (huutaa taaskin ja heittäytyy Hallin syliin piiloutuakseen hänen
+luokseen).
+
+HALL (sulkee hänet syliinsä ja katsoo ylös). Helena on minun luonani.
+Mitä te hänestä tahdotte?
+
+ROUVA ARVIK. Sulkekaa ikkunat, lapset! (He sulkevat. Rouva Arvik sulkee
+omansa).
+
+HELENA. Jollet olisi pitänyt kiinni minusta, niin olisin vajonnut maan
+alle.
+
+HALL. Mutta nythän se on voitettu?
+
+HELENA. Niin ajatteleppas, sitä minäkin luulen.
+
+HALL. Oi, Helena, kun sinä... Ei, en minä voi puhua... (Hetken
+kuluttua). Ystäväni, mene äitisi luo. Minä tulen heti jäljessä.
+
+HELENA (poistuu vasemmalle).
+
+HALL (on seurannut häntä silmillään. Heti kun hän jää yksin, laskee hän
+toisen polvensa maahan, panee kätensä ristiin ja painaa kasvonsa niitä
+vasten).
+
+
+KOLMAS KOHTAUS
+
+ALVILDE (tulee oikealta, pysähtyy hetkiseksi, liikutettuna). Isä!
+
+HALL (nousee heti, kääntyy häntä kohti ja avaa sylinsä).
+
+ALVILDE (lähestyy, vaipuu hänen syliinsä. Äänettömyys).
+
+HALL. Oletko jo kauan tämän tiennyt?
+
+ALVILDE. Kyllä.
+
+HALL. Onko se sinusta omituista?
+
+ALVILDE. Rakas isä!
+
+HALL (tarttuu hänen päähänsä molemmin käsin. Katsoo häntä suoraan
+silmiin). Puhu! Aivan suoraan!
+
+ALVILDE. Jos sinä olet onnellinen —
+
+HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin.
+Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen.
+Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja.
+Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat
+vastaväitteet.
+
+ALVILDE. Kyllä minä sen ymmärrän. Onneksi olkoon, isä!
+
+HALL. Kiitos, kiitos! (Syleilee häntä). Sinä itket?
+
+ALVILDE. Ei se tee mitään, isä! (Kääntyy pois).
+
+HALL. Oi, — tätä minä juuri pelkäsin.
+
+ALVILDE. Älä huoli pelätä.
+
+HALL. Se koskee niin kipeästi minuun, lapsi!
+
+ALVILDE. Se on nyt vain ensi alussa.
+
+HALL. Luuletko —?
+
+ALVILDE. Aivan varmaan. Varsinkin jos saan nyt matkustaa pois.
+
+HALL. Heti paikallako? Puhumatta...?
+
+ALVILDE. Puhumatta kellekään.
+
+HALL. Alvilde. —?
+
+ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan
+tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa
+kunnes... (vaikenee).
+
+HALL. Minä ymmärrän.
+
+ALVILDE. Kaikille on parasta, kun en ole täällä. Etkö usko?
+
+HALL (pahoillaan). Ehkä kyllä.
+
+ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä
+on jo antanut minulle matkarahat.
+
+HALL. Lontoon matkaako varten?
+
+ALVILDE. Lontooseen, Hawkinsien luo.
+
+HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada
+rahaa irti.
+
+ALVILDE. Minulla on jo. Tässä näin.
+
+HALL. Näytähän!
+
+ALVILDE (näyttää).
+
+HALL. Noin paljon! Tämäpä vasta on yllätys.
+
+ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa
+heti paikalla?
+
+HALL. Nytkö —?
+
+ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään
+mukaan. Minä ostan Lontoossa.
+
+HALL. Sinä lähtisit siis nyt kaupunkiin? Ja sitten —?
+
+ALVILDE. Yöllä matkaan —
+
+HALL. Tänä yönäkö —? Sitten minä saatan sinut laivaan.
+
+ALVILDE. Ei, ei! Ei kukaan saa tietää, että matkustan tänä iltana.
+
+HALL. Minkä vuoksi?
+
+ALVILDE. Katsos, minä tiedän sattumalta erään, joka matkustaa huomenna
+Lontooseen. Eräs herra. Enkä minä tahdo matkustaa hänen kanssansa. En
+millään ehdolla! Siksi minä lähden jo tänä yönä. Eikä kukaan saa sitä
+tietää. Ei, älä kysy, isä!
+
+HALL. En, en! Onko sinusta hauska päästä Lontooseen?
+
+ALVILDE. Äärettömästi.
+
+HALL. Iloitset saadessasi tavata vanhoja ystäviämme...
+
+ALVILDE. En yksin siitä. Vaan saadessani alkaa uutta elämää.
+
+HALL. Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+ALVILDE. Minä mielestäni jo osaan tämän elämän. (Itkee).
+
+HALL. Alvilde. —!
+
+ALVILDE. Anteeksi, isä! En minä aikonut sitä sanoa! En ymmärrä, miten
+tulin sitä sanoneeksi. Ei, älä sano mitään! Anna minun mennä!
+
+HALL. Kyllä. Mutta pitäähän minun — —
+
+ALVILDE. Ei, ei! Hyvästi, rakas isä. (Heittäytyy hänen kaulaansa). Ja
+tule onnelliseksi! (Itkee).
+
+HALL. Kiitos, rakas Alvilde, kiitos! Vielä yksi ainoa sana.
+
+ALVILDE (irtaantuu hänestä, kiihkeänä).
+
+HALL. Älä ole mustasukkainen Helenalle!
+
+ALVILDE. Minä tahdon koettaa. (Reippaasti ulos).
+
+
+NELJÄS KOHTAUS
+
+ROUVA ARVIK (tulee verandaovesta vasemmalta). Hyvä jumala, kuinka tuo
+tyttölapsi on onnellinen! (Astuu Hallin luo). Anna minun syleillä sinua!
+
+(He syleilevät toisiansa).
+
+HELENA (tulee jäljessä ulos ja lähestyy heitä).
+
+HALL. Tiesitkö sinä sen?
+
+ROUVA ARVIK. En. Että hän piti sinusta, sen kyllä tiesin. Ja että
+toiset härnäilivät häntä, senkin kuulin. Mutta —! Sinähän olit
+nuorimman sisareni mies. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että sinä
+tulisit nuorimman tyttäreni mieheksi?
+
+HALL. Se on jumalan sallimus.
+
+ROUVA ARVIK. Luuletko sinä? Hänen niskoilleen pannaan niin paljon.
+Mutta sen minä sanon suoraan, että nuoren tytön pitäisi aina mennä
+vanhemman miehen kanssa naimisiin. Silloin sekä hän että me pääsisimme
+kaikesta turhasta kujeilusta. (Katselee ulos vasemmalle). Mitäs tuo
+merkitsee? (Kaksi miestä kantaa sisään suunnatonta matka-arkkua ja
+kääröjä ja laukkuja. He laskevat ne taustalle ja katoavat).
+
+HALL. Laiva on kai saapunut etelästä.
+
+ROUVA ARVIK (katselee kelloaan). Niin, mutta kukapa sieltäpäin tulisi?
+
+(Miehet tulevat jälleen kantaen toista suurta arkkua ja muita kapineita
+ja poistuvat taaskin).
+
+HELENA. Äiti —? (Rientää hänen luokseen).
+
+ROUVA ARVIK. Mikä sinun on, lapsi? Tunnetko tavarat?
+
+HELENA. Tunnen! Ne ovat Marnan!
+
+ROUVA ARVIK. Marnan —?!
+
+HELENA. Ja tuolla ulkona...
+
+ROUVA ARVIK (huutaa miehille). Seis! Nuo tavarat ovat kannettavat
+tuohon rakennukseen! (Viittaa vasemmalle). Kantakaa nuokin ulos.
+(Toisille). Sillä jos Marna tulee meille käymään... Mutta enhän minä
+ole kuullut mitään koko asiasta. (Molemmat peräytyvät jälleen).
+
+HELENA. Ja kaikki kapionsa —! Mitä tämä merkitsee, äiti —?
+
+8 ROUVA ARVIK. Ei suinkaan siinä kaikkia ole. Mutta kovin paljon vain
+vierailua varten. Vai mitä te arvelette?
+
+HELENA. Jotakin on varmaan tapahtunut.
+
+ROUVA ARVIK. Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?! Mitä —?
+
+HALL. Arvik sanoi kuitenkin tänään... (vaikenee).
+
+ROUVA ARVIK. Mitä?
+
+HALL. Ettei kaikki ole oikealla tolalla.
+
+ROUVA ARVIK. Nuorten kodissako?
+
+HALL. Että ilmapuntari näyttää myrskyä, sanoi hän. Hän oli saanut
+kirjeen.
+
+ROUVA ARVIK. Ja siitä hän ei mainitse mitään meille muille?
+
+ALBERTA (vasemmalta). Oi, äiti —?
+
+ROUVA ARVIK. Mitä, lapseni?
+
+HELENA. Marna. Onko hän täällä?
+
+ALBERTA. Ei. Mutta Gunda on puhunut hänen kanssaan.
+
+ROUVA ARVIK. Marnanko kanssa?
+
+ALBERTA. Hän oli laivassa, mutta matkusti ohi —
+
+ROUVA ARVIK. Matkustiko hän ohi?
+
+ALBERTA. — kaupunkiin. Hän tulee heti takaisin.
+
+ROUVA ARVIK. Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?
+
+HELENA. Mitä hän itse sanoi?
+
+ALBERTA. Hän sanoi Gundalle, että hän aikoo jäädä kotiin kokonaan. Hän
+ei maininnutkaan miehensä nimeä. Ei hän sanonut mitään muutakaan.
+
+HELENA. Eikö Gundakaan kysynyt?
+
+ALBERTA. Ei. Tunteehan hän Marnan.
+
+HALL. Eikö hän ole kirjoittanut?
+
+ROUVA ARVIK. Ei.
+
+HALL. Hän lienee varsin omituinen, kun tällaista voi tapahtua niin
+odottamatta teille kaikille.
+
+
+VIIDES KOHTAUS
+
+ARVIK (on tullut oikealta toisten huomaamatta). Ei minulle!
+
+ROUVA ARVIK. Sinäkö se olet! Mitä sinä olet sanonut Hallille?
+
+ARVIK. Hallille? Sitä en muista. — Mutta minä sain juuri äsken kirjeen
+Marnan mieheltä.
+
+KAIKKI. Mitä hän kirjoittaa?
+
+ARVIK. Hän kirjoittaa tunnustaneensa Marnalle, että hän... (vaikenee).
+
+KAIKKI. Että hän...?
+
+ARVIK. Niin, minun täytyy koettaa sanoa sitä hiukan toisin sanoin...
+Hänellä ei ole kylliksi — (vaikenee).
+
+KAIKKI. Ettei hänellä ole kylliksi —?
+
+ARVIK. Minun täytyy koettaa sanoa sitä vieläkin toisin. (Lyhyesti). Hän
+ei ole tyytyväinen Marnaan.
+
+(Äänettömyys).
+
+ROUVA ARVIK (levottomasti). Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?!
+
+ARVIK. No, mitä aikaan tulee —
+
+ALBERTA. Tuo ylpeä, kunnianhimoinen Marna!
+
+HALL (rouva Arvikille). Minun täytyy sanoa samoin kuin sinäkin: viiden
+kuukauden avioliiton jälkeen!
+
+ARVIK. Viidessä kuukaudessa ehtii kokea paljon, ystäväni.
+
+ROUVA ARVIK (terävästi). Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+ALBERTA. Niin, mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+ARVIK. No —! Ettei Marna sovi hänelle.
+
+KAIKKI KOLME NAISTA. Ei sovi hänelle?
+
+ROUVA ARVIK. Mitä se merkitsee?
+
+ARVIK. Ei sovi hänen tarpeitansa varten. (Hiljaa Hallille). Niin, miten
+minä sen sanoisin?
+
+HELENA. Marnaa ei saa tahrata millään tavalla!
+
+ARVIK. Tahrata —?
+
+HELENA. Hän on erinomainen ihminen.
+
+ALBERTA. Kaikki, jotka tuntevat Marnan, pitävät hänestä.
+
+ROUVA ARVIK. Marna on voimakas luonne. Hieno, hyvä luonne. Se ei ole
+yhtään tavallista.
+
+ALBERTA. Minä en lainkaan ymmärrä tätä!
+
+ARVIK. Marnalla on monta hyvää ominaisuutta. Mutta sopiiko hän
+aviovaimoksi?
+
+KAIKKI KOLME NAISTA. Aviovaimoksi?
+
+ROUVA ARVIK. Etkö sinä ollut itse mukana häntä naittamassa?
+
+ARVIK. Olin kyllä. Hän tahtoi kaikin mokomin. Siihen ei voinut sanoa
+mitään. Ja te tahdoitte sitä kaikki. (Rouva Arvikille erikseen).
+Varsinkin sinä. (Astuu samalla askeleen sivulle).
+
+HALL. Mutta jos sinä epäilit, niin miksi et sanonut suoraan?
+
+ARVIK. Epäilin tai en epäillyt. Ei se minusta riipu. Kun nuo neljä
+pitävät yhtä. Silloin asia on jo ratkaistu.
+
+ALBERTA. Ei, ei huolita taas puhua tästä asiasta! — Mutta mitä se
+merkitsee, että niin lahjakas ja hienotunteinen nainen kuin Marna, —
+niin hyvä ja suloinen —, ettei hän kelpaa muka aviovaimoksi?
+
+ARVIK. Tässä on kysymys asioista, joista — ei ole niinkään hyvä puhua.
+
+ROUVA ARVIK. Mistä esimerkiksi?
+
+ARVIK. Jos voisin mainita esimerkkejä, niin voisin kertoa koko asiankin.
+
+ROUVA ARVIK. Mitä verukkeita nuo ovat?
+
+ARVIK. Minä en usko, että Marna yksin, vaan hyvin monet muutkin naiset
+eivät sovi aviovaimoiksi.
+
+ALBERTA. HELENA. Minkä vuoksi?
+
+ALBERTA. Sanohan toki minkä vuoksi?
+
+HALL. En tunne Marnaa; mutta minäkin olen sitä mieltä, että yhä
+useammat naiset ovat sopimattomia avioliittoon. Kultuuri näyttää
+kulkevan siihen suuntaan.
+
+ROUVA ARVIK. Ovatko he liian itsenäisiä?
+
+HALL. Sitä myöskin. Mutta en minä tahdo sanoa, että se olisi mikään
+onnettomuus.
+
+ARVIK. Ei, ei! Mutta he tahtovat kaikki mennä naimisiin! Siinä
+onnettomuus on.
+
+ALBERTA. HELENA. Mistä sinä sen tiedät?
+
+ROUVA ARVIK. Älkää välittäkö hänestä, lapset! — Mutta miksi syy
+pannaan naisten niskoille? Minun luullakseni miehet tulevat yhä
+sopimattomammiksi avioliittoa varten.
+
+HALL. Aivan niinkin. Kumpaisetkin. Siihen suuntaan kehitys käy. Olet
+aivan oikeassa.
+
+ROUVA ARVIK. Mutta mitä se tätä asiata koskee? Emmehän me ole
+naiskokouksessa? Emmehän me pohdi avioliittokysymystä? Puhukaa suoraan!
+
+ALBERTA. HELENA. Niin, antakaa tulla!
+
+ROUVA ARVIK. Miksi Marna on sopimaton aviovaimoksi? Siksikö että
+hänellä on liikeälyä? Sillä sitä hänellä on. Senkö vuoksi, että hän on
+riippumaton miehestään, siksikö hän on sopimaton? Silloin kai minäkin
+olen sitä?
+
+ARVIK. Ehkä. Ehkäpä se riippuu siitä.
+
+ROUVA ARVIK. Ja sen sinä sanot minulle.
+
+ARVIK. Niin, miksikä en? Minä tarkoitan, se vie naisen ajatukset,
+naisen harrastukset ja intohimot toisaalle. Ja se tuntuu miehestä
+ikävältä. Siitä huolimatta he voivat kumpikin olla erinomaisia ihmisiä.
+Mutta he eivät sovellu yhteen.
+
+ROUVA ARVIK (mahtipontisesti). Onko mies niin monipuolinen, että hän
+voi vaatia itselleen lahjakkaan naisen kaikki ajatukset, harrastukset
+ja intohimot? Voiko hän tyydyttää niitä kaikkia? — — Ei, ei huolita
+olla narrimaisia! Katsokaamme pikemmin asiaa toiselta kannalta:
+miksi hän on tyytymätön sellaiseen naiseen kuin Marna on? Onko mies
+luonteeltaan pintapuolinen, kevytmielinen? Eikö hän ole uskollinen? Vai
+onko hän irstas? Minä alan jo ymmärtää!
+
+ARVIK. Siitä ei ole kuin viisi kuukautta, kun hän sinun — sekä teidän
+muittenkin mielestä oli kaikkein miellyttävin ja kelvollisin mies koko
+maailmassa!
+
+ALBERTA. HELENA. Älä huoli vastata hänelle, äiti!
+
+ARVIK. Se on kai viisainta.
+
+ROUVA ARVIK. Sinä et puhu suoraan! Sinä salaat jotakin. Miksikä juuri
+Marna olisi niin sopimaton avioliittoon?
+
+ARVIK. Avioliittoon tuon miehen kanssa! Minä sanoin: tuon miehen kanssa.
+
+ALBERTA. HELENA. Ei, sitä sinä et sanonut!
+
+ALBERTA. Sinä sanoit "sopimaton aviovaimoksi". Aivan yleisesti.
+
+ARVIK. No, ainakin minä sitä tarkoitin. Ehkäpä hän sopisi jollekin
+muulle aviomiehelle.
+
+ROUVA ARVIK. No eiköhän: Marna!
+
+ARVIK. No niin. Mutta Marnan mies on myöskin ihminen. Hänellä on
+vaatimuksia avioliiton suhteen, — joita Marnalla ei ole.
+
+ROUVA ARVIK. Mitä vaatimuksia? Sinä olet oikein kiusallinen.
+
+ALBERTA. HELENA. Niin, mitä vaatimuksia?
+
+ARVIK. No niin, saakeli soikoon, sellaisia, jotka pakoittavat miehen
+ottamaan itselleen jalkavaimon.
+
+(Äänettömyys).
+
+ALBERTA (purskahtaa nauruun). Ei totta tosiaan, sellaisia vaatimuksia
+Marnalla ei voi olla!
+
+HELENA (samoin). Ne hän saa pitää itse hyvänänsä!
+
+ALBERTA. Sellaista ei Marna voi hyväksyä! Siinä sinä olet oikeassa.
+
+HELENA. Se ei sovi Marnalle!
+
+ALBERTA. Vai onko herra nähnyt hyväksi hankkia itselleen jalkavaimon!
+Onpas se hienoa! Onko se joku talon väestä? Keittäjäkö? Vai sisäkkö?
+
+HELENA. ALBERTA. ROUVA ARVIK (miehelleen). Arveletko todellakin, että
+Marnan pitäisi suostua sellaiseen?
+
+ARVIK. En minä ole sitä sanonut! En millään tavalla! — Se on aivan
+yksilöllistä.
+
+HALL (Arvikille). Mitä leikkiä sinä nyt lasket? Yksilöllistäkö?
+
+ARVIK. Ei, ei! Mutta onhan aivan turhaa keskustella tästä asiasta! He
+ovat eronneet! Mies matkustaa pois.
+
+MOLEMMAT NAISET. Mieskö matkustaa?!
+
+ARVIK. Hän on jo kauan aikonut lähteä matkalle. Ja kun tämä nyt
+vielä tuli lisäksi — Minä sain eilen kirjeen häneltä; tänään sain
+sähkösanoman. Hän matkustaa. Se on kaikkein sopivinta. Eikö totta?
+
+ROUVA ARVIK. Kyllä. Niin minäkin arvelen. — Minne hän matkustaa?
+
+ARVIK. Hänellä on aina ollut halu lähteä Austraaliaan.
+
+TOISET. Austraaliaan?!
+
+ARVIK. Hän on sukkela mies. Kyllä hän pääsee eteenpäin missä tahansa.
+Ja Austraalia on tulevaisuudenmaa!
+
+ROUVA ARVIK. Niillekö, jotka haluavat pitää sekä vaimoa että
+jalkavaimoa? Sitä minä suuresti epäilen!
+
+ALBERTA (Arvikille). Niin, sillä ei suinkaan hän matkusta yksin?
+
+HELENA (Arvikille). Ottaako hän keittäjän mukaan?
+
+ALBERTA. Vai sisäkön?
+
+ROUVA ARVIK. Hän ottaa kumpaisenkin! Muuten hänellä ei ole sekä vaimo
+että jalkavaimo!
+
+ALBERTA. Hän ottaa molemmat mukaan! Tietysti!
+
+ARVIK. En minä tiedä mitä hän tekee. — Sen minä vain tiedän, että se on
+hänen oma asiansa.
+
+ALBERTA. HELENA. Tietysti!
+
+ROUVA ARVIK. Jumalan kiitos!
+
+ALBERTA. Mutta saammehan me siltä kysyä?
+
+HALL (on sillä välin astunut hymyillen peremmälle ja pysytellyt siellä.
+Nyt hän astuu reippaasti esiin). Eiköhän Marna tule tuolta?
+
+ALBERTA. HELENA. Joko nyt?
+
+HALL. Minä näen alhaalla tiellä naisen — hän astuu hitaasti ylöspäin.
+Sen mukaan kuin voin nähdä komea nainen.
+
+ALBERTA. HELENA. Se on varmaan Marna.
+
+ROUVA ARVIK. Lapsi parka! (Arvikille). Ja tässä sinä vaan lasket
+leikkiä! Ja saat meidät muutkin yhtymään siihen! Mennäämpä kaikki häntä
+vastaan!
+
+ALBERTA. HELENA. Mennään!
+
+HALL (tarjoo rouva Arvikille käsivartensa. Alberta ja Helena jäljessä).
+
+
+KUUDES KOHTAUS
+
+ARVIK. Helena!
+
+HELENA (pysähtyy). Isä!
+
+ARVIK. Kuulehan —! Pari sanaa!
+
+HELENA. Myöhemmin, isä! (aikoo seurata toisia).
+
+ARVIK. Ei nyt juuri!
+
+HELENA. Mutta isä —?
+
+ARVIK. Sinähän olet nyt kihloissa.
+
+HELENA. Niin.
+
+ARVIK. Etkä kerro sitä edes minulle!
+
+HELENA (lähenee). Kyllä; — mutta setä sanoi — (Pysähtyy).
+
+ARVIK. — että hän puhui jo minun kanssani?
+
+HELENA. Niin.
+
+ARVIK. Riittääkö se?
+
+HELENA. Ei. — Olihan minunkin aikomukseni... Mutta sitten tuli kaikki
+tämä väliin. Suo anteeksi, isä! Mutta enkö saa nyt mennä Marnaa
+vastaan, minä myöskin?
+
+ARVIK. Sinä menit heti kertomaan äidillesi.
+
+HELENA (on vaiti).
+
+ARVIK. Ja nyt sinä ajattelet vain, miten päästä minusta irti.
+
+HELENA. No mutta, isä —?
+
+ARVIK. No, no. Ei huolita siitä. Tule tänne.
+
+HELENA (tulee lähemmäksi).
+
+ARVIK. Pidätkö sinä hänestä?
+
+HELENA. Vielä sinä kysyt?
+
+ARVIK. Mutta onhan hän vanha.
+
+HELENA. Sitä minä en huomaa.
+
+ARVIK. Kun hän tulee oikein vanhaksi ja sinä olet vielä nuori...?
+Oletko ajatellut sitä?
+
+HELENA. Että minun sitten pitää auttaa häntä? Hoitaa häntä?
+
+ARVIK. Niin.
+
+HELENA. Se tulee olemaan minulle kaikkein rakkainta.
+
+ARVIK (iloisesti). Sinä olet kiltti tyttö, sinä!
+
+HELENA. Kiitos! — Saanko nyt mennä?
+
+ARVIK. Heti! Vielä yksi asia... Hänellä on voimakkaat intohimot, tuolla
+miehellä. — Eikö loukkaa sinua —?
+
+HELENA. En ymmärrä sinua.
+
+ARVIK. Se ei siis loukkaa sinua?
+
+HELENA. Ei, päinvastoin!
+
+ARVIK. Vai niin! Sinä olet oikein kiltti tyttö!
+
+HELENA. Saanko nyt mennä?
+
+ARVIK. Mennään yhdessä!
+
+(Tarttuu hänen käsivarteensa. Poistuvat vasemmalle Tyhjä näyttämö).
+
+KARL TONNING (tulee oikealta, synkkänä, varmana. Pysähtyy, katselee
+ympärilleen. Varsinkin toisen kerroksen ikkunoihin oikealle. Hänen
+kasvoissaan ja ryhdissään kuvastuu harmia ja intohimoa. Hän seisoo
+hetken aikaa hiljaa ja tuumii. Äkkiä hän kuulee ääniä vasemmalta.
+Vetäytyy taammaksi ja katsoo ulos, astuu takaperin varovaisesti
+oikealle).
+
+
+SEITSEMÄS KOHTAUS
+
+Marna tulee hitaasti, äitinsä tukemana, ja heidän vieressään astuu
+Hall. Jäljessä kulkee Alberta ja Helena. Viimeisenä Arvik. Heidän
+astuessaan etualalle sanoo.
+
+ARVIK (hiljaa, ikäänkuin itsekseen). "Hiljainen saatto kulkee —"
+
+ROUVA ARVIK (saattaa Marnan pöydän ääreen penkin luo, johon tämä
+istahtaa, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja purskahtaa itkuun).
+
+KAIKKI (asettuvat hänen ympärilleen, Arvik hiukan syrjään).
+
+ROUVA ARVIK. Oi, lapsi kulta! Ettäs tällaisena kotiin tulit.
+
+MARNA (itkee vieläkin enemmän, nousee ja kääntyy pois).
+
+ROUVA ARVIK. Tahdotko mennä huoneeseesi? (Me näemme Marnan
+nyökkäävän päätään). Etelänpuoliseen vierashuoneeseen! (Hän viittaa
+vasemmanpuolisen talon ylempään päähän, toista kerrosta kohti).
+
+Helena, kutsu Maria tänne!
+
+MARNA (astuu hitaasti vasemmalle, nojautuen Helenaan. Ne, jotka jäävät
+paikoilleen, ovat vaiti, katsellessaan toisten menoa. He seisovat
+vielä hetken paikoillaan, kunnes nämät ovat poikenneet talon vasempaan
+sivurakennukseen ja kadonneet näkyvistä. Silloin kääntyy äkki):
+
+ROUVA ARVIK (toisten puoleen). Minä sanon suoraan...
+
+HALL (tarttuu kiinni hänen käsivarteensa). Ei, älä sano nyt mitään!
+
+ROUVA ARVIK. Minä sanon suoraan, että avioliitto on jotakin likaista.
+(Astuu enemmän esiin).
+
+ALBERTA (hänen jäljessään). Mutta äiti —!
+
+ROUVA ARVIK. Sikamaista! Kun niin hienotunteinen ja jalo luonne kuin...
+
+ARVIK (keskeyttää). Kuuleppas, ystäväni! (hän astuu hänen luokseen).
+Pitääkö meidän todellakin käsittää tätä asiaa näin juhlalliselta
+kannalta?
+
+ROUVA ARVIK. Etkö nähnyt hänen tuskaansa? Etkö nähnyt, kuinka
+loukkaantunut hän oli aina sielunsa syvyyteen saakka? Ei kukaan muu voi
+kärsiä siitä niinkuin Marna! Siksi ettei kukaan muu...
+
+ARVIK (keskeyttää). No mutta kuule! Etkö nähnyt, että hänellä oli aivan
+muodikas matkapuku? Ja huomasitko, että hänellä oli "Shipping Gazetten"
+viimeinen numero kainalossaan?
+
+ROUVA ARVIK. Kuinka sellainen voi pettää sinua! Marna on
+lujaluonteinen. Hän ei antaudu epätoivon valtaan. Hän on ulkonaisesti
+levollinen. Mutta minä tiedän, kuinka hän kärsii! Ettet sinäkin tunne
+sitä!?
+
+ARVIK. Kyllä. Mutta merkitseväthän ne sittenkin elämää, nuo merkit.
+Sitä paitsi: itse asiassa on tämä parempi kuin se mikä oli ennen.
+
+ROUVA ARVIK. Tietysti. Mutta kun ajattelee, että olento, joka on niin
+rehellinen ja yläpuolella kaikkea alhaista kuin Marna, joutuu alttiiksi
+jollekin niin...
+
+HELENA (on tullut paikalle). Olisittepa nähneet hänet, kun tulimme ylös
+huoneeseen, kuinka hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti ääneensä.
+
+ROUVA ARVIK. Todellako! Lapsi parka! Lapsi parka!
+
+(Alberta itkee).
+
+ARVIK. Ymmärrättehän te, että minunkin on sääli häntä. Minä en tahtoisi
+vain, että asiaa liioiteltaisiin. Sillä se tekee pahan vain pahemmaksi.
+
+ALBERTA (voimakkaasti). Ei tässä ole kysymyskään liioittelusta! Koko
+juttu on ilettävä ja raaka!
+
+HELENA (katkerasti). Sen minäkin sanon! Koko sydämestäni minäkin sen
+sanon!
+
+ARVIK. Minun mielestäni tämä on juuri liioittelua,
+
+ROUVA ARVIK. Meidän mielipahammeko, meidän osanottommeko? — Häpeä toki,
+ettet itsekin tunne sitä!
+
+ALBERTA. Ethän voine tässäkin asiassa olla meitä vastaan, isä?
+
+ARVIK. En minä ole yhtään teitä vastaan. Mutta minä tahtoisin saada
+teidät ymmärtämään, että tämä tuska menee ohitse. Muutamat merkit
+viittaavat jo siihen. Sitä minä vain tarkoitan.
+
+ROUVA ARVIK. Onko ennen kuultu kummempaa? Onhan se silti yhtä vaikeaa
+nyt, vaikka se menisikin ohi.
+
+ARVIK. Niin, niin. Vaikeaa se on. Hyvinkin vaikeaa. Minä lisään vaan,
+että se loukkaus, joka koskee meidän turhamaisuuttamme, tuntuu aina
+ensi hetkessä kaikkein vaikeimmalta. Mutta se menee pikemmin ohi.
+
+ROUVA ARVIK (katkerasti). Minusta ei ole kaunista, että tänä hetkenä
+puhut lapsesi turhamaisuudesta.
+
+HALL. Minä ihailen sinua, lanko!
+
+ARVIK. Niin, sen voit mielelläsi tehdä.
+
+HALL. Mutta en psykologiaasi; ei, minä ihailen sinua, kun voit käsittää
+asian noin kevyeltä kannalta.
+
+ROUVA ARVIK. Hän käsittää kaikki asiat kevyeltä kannalta.
+
+MARNA (avaa ikkunan toisessa kerroksessa oikealla. Keskimmäisen.
+Äänettömyys. Kaikki katsovat ylös).
+
+MARNA. Minä tahtoisin vain sanoa sinulle, isä, että olet ilkeä.
+
+ARVIK. Sinäkö siellä, tyttöseni?
+
+MARNA. Minä kuulin mitä sanoit. (Sulkee ikkunan).
+
+ARVIK (kovalla äänellä). Voisit kernaasti tulla tänne meidän luoksemme.
+
+ROUVA ARVIK (myöskin kovalla äänellä). Niin, tule, Marna! Puhutaan
+asiat selviksi!
+
+MARNA (avaa jälleen ikkunan). Kyllä tulen. (Sulkee ikkunan).
+
+ROUVA ARVIK. Käydään istumaan! (Käy istumaan, samoin Arvik).
+
+ALBERTA. Hän tulee tuota tietä. (Viittaa verandaoveen). Minä kuulen
+hänen askeleensa sisältä.
+
+(Molemmat, jotka ovat käyneet istumaan, muuttavat asentoa).
+
+MARNA (hatutta, tulee ovelle ja jää siihen seisomaan). Isän ei
+pitäisi ihmetellä, että nainen voi olla liian ylpeä surrakseen
+kaikkien nähden. Hän peittää suruaan komealla puvulla. Hän peittää
+sen toimeliaisuudella. Silloin ei uteliaisuus eikä juorut pääse liian
+likelle. Eikä liioin sääli.
+
+ALBERTA. Minä ymmärrän sinua, Marna!
+
+HELENA. Minä myöskin!
+
+HALL (astuu Helenan luo. Hän asettuu hänen viereensä).
+
+MARNA (astuu käsikaiteen luo). Mutta te ette tiedä mitä tämä merkitsee.
+Sillä kukaan ei teistä tiedä, miltä tuntuu kun tulee petetyksi.
+
+ROUVA ARVIK. Ei.
+
+MARNA. Minäpä sanon sen teille. Ajatelkaahan ihmistä, joka ei
+mielellään paljasta sisäisiä ajatuksiaan toiselle. Nuorta naista, joka
+mieluimmin kätkee kaikki sydämeensä. Ne ovat hänelle sitä kalliimpia,
+kun ei kellään ole niistä aavistusta.
+
+Mutta kuvailkaa sitten mielessänne, että nuori ystävä tulee hänen
+luoksensa ja pyytää, että hän antaisi kaikki salaisuutensa hänelle;
+sillä hänelle ei kukaan muu merkitse mitään. Joko hän tai ei kukaan.
+Tuo ystävä on terve ja iloinen, hänellä on suuria aikeita, jotka hän
+heti uskoo naiselle. Ja nainen tulee mielestään äkkiä sen kautta
+rikkaammaksi ja itsenäisemmäksi. Ja hän menee tuon miehen luo. Hän
+uskoo salaisuutensa hänelle. Hän ei edes itse tunne kaikkia, ennenkuin
+hän näkee niiden kuvastuvan miehen silmissä. Hän antaa hänelle
+senkin, mikä on kaikkein syvimmällä sielussa; vaikka ilman sanoja.
+(Liikutettuna). Kunnes eräänä päivänä hän huomaa, että salaisuudet ovat
+paljastetut toiselle! Eräälle, jota mies siten tahtoo mielistellä.
+Jotta itse voisi iloita nähdessään kuinka paljoa täydellisempi hän on.
+Kuinka paljoa kalliimpi miehelle.
+
+Siten hän tuli petetyksi. Toinen paljasti hänet toisen edessä. Se,
+jolle hän oli uskonut kaikki salaisuutensa, paljasti hänet. Nuo
+salaisuudet, jotka olivat aiotut hänelle yksin.
+
+Siten hän tuli petetyksi.
+
+(Hän menee taas sisään ja ilmestyy myöhemmin ikkunaan).
+
+(Naiset ovat liikutetut. Rouva Arvik ja Alberta ovat käyneet istumaan.
+Helena painautuu Hallia vasten).
+
+HALL (hiljaa). Teidän tulee saada olla nyt yksin. Minä palaan pian
+takaisin.
+
+(Poistuu äänettömästi oikealle).
+
+MARNA (tulee taustalta vasemmalta ja astuu etualalle).
+
+ARVIK (kun hän astuu hänen ohitseen, hätkähtää ja kysyy). Mitä nyt?
+
+MARIA. Telefoni.
+
+ARVIK. Minuako?
+
+MARIA. Ei, vaan rouvaa.
+
+ROUVA ARVIK (nousee ja menee verandalle vasemmalle ja sisään).
+
+MARIA (palaa takaisin sinne, mistä hän tulikin).
+
+ALBERTA. Mitä sinä nyt sanot, isä?
+
+ARVIK. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli pahempaa kuin mitä
+aavistin. Kerrassaan ilkeää.
+
+ALBERTA. Niin, onko kukaan ennen mokomaa kuullut?
+
+ARVIK. Kyllä, kyllä. Miehet ovat raakoja.
+
+ALBERTA. Oi, jospa minä olisin Marnan sijassa! Minä kyllä voittaisin
+tämän asian; vaan Marna —?
+
+HELENA. Marna ei voi sitä koskaan voittaa.
+
+ARVIK. Minäkin pelkään, että hänen on vaikea sitä voittaa.
+
+ALBERTA. Tietysti. (Nousee). Mutta kuinka hän saattoikaan...? Ei, ei
+huolita alkaa taas uudestaan!
+
+HELENA. Hän oli niin kaunis. Ja niin iloinen. Ja niin ihmeen rakastunut.
+
+ALBERTA. Ja Marna tahtoi mennä naimisiin.
+
+ARVIK. Sepä se! Hän tahtoi mennä naimisiin.
+
+ALBERTA. Hän halusi olla itsenäinen, Marna. Hän luuli, että hän...
+(kauhistuneena). Mutta äiti, mitä tämä on?
+
+ROUVA ARVIK (tulee ulos vasemmanpuolisesta ovesta ja astuu verandalle).
+Alberta!
+
+ALBERTA (niinkuin ennenkin). Niin, mitä on tapahtunut?!
+
+ROUVA ARVIK. Sanoinhan minä sinulle, lapsi! Täti oli telefonissa ja
+ilmoitti, että hänen täytyi varoittaa poliisia; hän pelkäsi häntä.
+
+ALBERTA (huudahtaa heikosti).
+
+ARVIK. Ketä?
+
+ROUVA ARVIK (astuu alas). Karl Tonningia. Hän ampui revolverilla.
+Huoneessa ja käytävässä. Kaikki talon asukkaat hyökkäsivät paikalle.
+Silloin hän läksi karkuun.
+
+ARVIK. Tännekö —?
+
+ROUVA ARVIK (joka nyt on toisten luona). Vasta myöhemmin täti tuli
+ajatelleeksi, että ehkäpä täällä oli jotakin tapahtunut, ja että hän
+tahtoi tulla tänne. Silloin hän varoitti poliisia. Ja nyt hän ilmoitti,
+että hänet todellakin oli nähty täälläpäin.
+
+ARVIK (joka seisoo peremmällä kuin toiset, katsoo vaistomaisesti
+taakseen ja huutaa). Tuolla hän on! (Hän kiirehtii oikealle ja ulos).
+
+ALBERTA. HELENA (huutavat molemmat ja hyökkäävät toistensa luo).
+
+ROUVA ARVIK (pistää oikean kätensä taskuunsa). Älkää pelätkö, lapset!
+Minä otin revolverin mukaan...
+
+ALBERTA. HELENA (kauhuissaan keskeyttävät hänet). Mutta äiti —!
+
+ROUVA ARVIK. Kun vastikään kuulin, että täällä oli murtauduttu sisään,
+niin latasin sen.
+
+ARVIK (palaa). Ei, — en minä nähnyt ketään. Sepä oli ihmeellistä; sillä
+minusta tuntui aivan selvään... Mutta mitä on tapahtunut? Aiotaanko
+täällä ampua revolverilla?
+
+ROUVA ARVIK. Niin, minulla on revolverini mukana.
+
+ARVIK. Kas vaan! Kas vaan! — Sitähän minä olen sanonut, että se
+joka haluaa tulla tähän perheeseen, hän saa kokea monta yllätystä.
+Esimerkiksi sen, että hän tulee ammutuksi. Mitä on tapahtunut?
+
+ROUVA ARVIK. Ei mitään.
+
+ARVIK. Hm. Revolveri ei tavallisesti laukea itsestään. Jotakin on
+varmaan jo aikaisemmin tapahtunut. — Jokin alkusoitto?
+
+ROUVA ARVIK. Ei, ei. — Mitäpä täällä olisi tapahtunut?
+
+ARVIK. Enhän minä tiedä. Minähän olen kaiken ulkopuolella. Mutta jos
+tyttärien naittamispuuhaa jatkuu yhä edelleen, niin minä laitatan
+itselleni huoneen katolle. Täällä alhaalla en ole enää turvassa.
+
+ROUVA ARVIK. Onhan niitä vanhempia, jotka ovat siksi itsekkäitä.
+
+ARVIK. Suoraan sanoen: — etkö sinäkin jo arvele, että tätä vähitellen
+voi riittää?
+
+ROUVA ARVIK. Oi, kuinka se on sinun tapaistasi! Heti kun joku ikävyys
+sattuu tielle, olet sinä valmis karkaamaan.
+
+ARVIK. Minä myönnän, että mielelläni haluaisin rauhaa. Ja myöskin
+hiukan hauskuutta. Enhän minä koskaan kotiin tullessani voi tietää,
+mitä sillä välin täällä on tapahtunut. Onko koko liuta matka-arkkuja
+minua vastassa, siksi että naitu tyttäremme on palannut kotiin, — vai
+saanko revolverikuulan päähäni toisen tyttäremme sulhaselta...
+
+ALBERTA. Hän ei ole minun sulhaseni!
+
+ARVIK. Sitä pahempi! Jos nekin, jotka kosivat sinua, alkavat meitä
+ampua, niin täytyypä minun sanoa, että se on aivan uusi ja varsin
+vaarallinen kosimistapa. Siksi, niinkuin jo sanoin, minä asetun
+mielemmin katolle asumaan. Tai muutan mäelle.
+
+ALBERTA. HELENA (nauravat).
+
+ARVIK. Niin, te nauratte, te; mutta... Kas, tuli ja leimaus, tuossa
+hän on taaskin! (Kiiruhtaa nopeasti oikealle. Nyt toisetkin hyökkäävät
+jäljessä, rouva Arvik oikea käsi taskussa. Arvik poistuu; toiset jäävät
+paikoilleen).
+
+HELENA (hetken kuluttua). Ei siellä ole ketään.
+
+ALBERTA (helpoituksella). Ei ketään! (He palaavat taas takaisin).
+
+HELENA. Mikä isää vaivaa?
+
+ROUVA ARVIK. Hän kiihottaa itseään omilla puheillaan. Se ei tapahdu
+ensi kertaa.
+
+HELENA. Mutta onhan se hiukan omituista. Isä, joka on niin järkevä.
+
+ARVIK (palaa jälleen). Joko minä olen tullut hulluksi — eikä se
+olisikaan niin kummaa — tai myöskin?... Tai siellä on joku!
+
+ROUVA ARVIK. Tarkoitatko joku näkymätön?
+
+HELENA. Kummitus?
+
+ARVIK. En minä usko kummituksiin.
+
+ROUVA ARVIK. Mutta miksi sinun pitää nähdä jotakin, jota me muut emme
+näe?
+
+ARVIK. Minä näen paljon sellaista, mitä te ette näe.
+
+ROUVA ARVIK. Miksi sinä et sitten kerro sitä meille?
+
+ARVIK. Siksi ettei minun puheihini panna mitään huomiota.
+
+ROUVA ARVIK. Väitätkö sinä nyt sitä taaskin! (Juhlallisesti). Minä
+sanon sinulle, — minä sanon sinulle, Vilhelm, ja kaikki ovat samaa
+mieltä kuin minäkin: tässä talossa otetaan aina sinun toivomuksesi
+huomioon. Kaikissa asioissa!
+
+ALBERTA. HELENA. Kaikissa asioissa!
+
+ARVIK. Minun toivomukseniko?!
+
+ALBERTA. HELENA. Juuri sinun.
+
+MARNA (avaa ikkunan). Aivan aina!
+
+ROUVA ARVIK. Me emme tee mitään ottamatta sinun toivomuksiasi huomioon.
+
+KAIKKI KOLME. Emme yhtään mitään!
+
+ALBERTA. Ja mitä kaikkea me sinun tähtesi olemme tekemättä!
+
+KAIKKI NELJÄ. O—o!
+
+ARVIK. Ei, — ei, tämä on minulle selitettävä. (Käy istumaan). Sen
+hauskempaa en vielä koskaan ole kuullut. Siis! Aloita sinä, Helena!
+
+HELENA. No niin! Minä alan kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta. Meillä
+muilla on sama maku kuin äidillä. Me pidämme esim. niin tavattoman
+paljon hyvistä liemiruuista. Makeasta sopasta, lihaliemestä,
+kalasopasta, vihannessopasta...
+
+ARVIK (keskeyttää). Ah tuollaista sotkua! Siinä ei ole ravintoa
+nimeksikään!
+
+HELENA. Sen johdosta ei meidän pöytäämme koskaan tuoda soppaa. Emmekö
+me ota sinun toivomuksiasi huomioon?
+
+ARVIK. Kaipaatteko te todellakin sellaista kuin makeaa soppaa?
+
+HELENA. Emme! Sillä me syömme sitä kyökissä. Väen kanssa.
+
+ROUVA ARVIK. Minäpä mainitsen vielä pienen esimerkin. Aivan viime
+päiviltä. Kun Karstensilla murtauduttiin sisään, aivan naapuritalossa,
+tahdoin minä koettaa revolveriani. Mutta sinä et pidä siitä. Siksi ei
+minun mieleeni edes juolahtanutkaan, että ampuisin sinun kuultesi. Minä
+pidin varani, kun sinä olit poissa.
+
+ARVIK. Niin, kun minä olin metsässä. Luuletko sinä, ettei sinne kuulu
+laukausta?
+
+ROUVA ARVIK. Kuulitko sinä?
+
+HELENA. Ja sinä et pidä makeisista etkä sokerileivoksista...
+
+ARVIK. Niillähän vain pilaa hampaansa.
+
+HELENA. Meillä on kaikilla erinomaiset hampaat.
+
+ROUVA ARVIK. Niistä minä olen pitänyt huolta.
+
+HELENA. Me hankimme makeisia kaupungista; me syömme silloin, kun sinä
+et näe. Tahdotko sinäkin —?
+
+ALBERTA (tulee). Sinä et tahdo, että me pitäisimme tanssijaisia.
+
+ARVIK. Nyt sitä vasta alkaa tulla!
+
+ALBERTA. Sinun mielestäsi ei tanssijaisissa saisi olla muuta kuin ani
+harvoja pareja.
+
+ARVIK. Eihän ne muunlaiset olekkaan tanssijaisia.
+
+ALBERTA. Mutta me emme voi olla pitämättä suuria tanssijaisia.
+Olemmehan me kutsutut kaikkien muidenkin luo.
+
+ARVIK. Mitä te siis teette?
+
+ALBERTA. Me käytämme hyväksemme sitä aikaa, jolloin sinä olet poissa.
+Maanviljelyskokouksessa, metsäkomiteassa tai muussa sellaisessa.
+
+ARVIK. Entäs sitten —?
+
+ALBERTA. Silloin me tilaamme laivan vieraita varten ja soittokunnan
+kaupungista. Sitten me panemme toimeen suuret, suuret tanssijaiset. Ja
+ilotulituksen yöllä vuonolla! Me pidämme niin ihmeellisen hauskaa!
+
+ARVIK. Sen kyllä uskon! — Ja tälläkö tavalla te otatte minun
+toivomukseni huomioon?! Se on aivan uusi tapa. Sitä kannattaa muillekin
+suositella.
+
+ROUVA ARVIK. Mehän koetamme olla häiritsemättä sinua. Toimimatta
+vastoin sinun tahtoasi.
+
+ARVIK. Vaan sen sijaan te toimitte salassa?
+
+ROUVA ARVIK. Noin viattomia asioita! Me toimimme parhaan kykymme
+mukaan. Eikä se maksa sinulle äyriäkään.
+
+ARVIK. Se vielä puuttuisi! Kummallista, ettei kukaan ole kertonut
+minulle mitään? Ei naapurit, ei sukulaiset eikä ystävät?...
+Ihmeellistä todellakin.
+
+ROUVA ARVIK. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki pitävät meidän
+puoltamme. Kaikkein mielestä sinä vaadit mahdottomuuksia.
+
+HELENA. Me, isä, otamme huomioon kaikki sinun mahdottomat vaatimuksesi.
+Eikö se ole kauniisti tehty?
+
+ARVIK. Sinun ei ole hyvä seurustella Alvilden kanssa! Millainen
+veitikka sinusta on tullut! — — Eikö sinulla ole mitään muuta
+sanottavaa, Alberta?
+
+ALBERTA. On, vaikka kuinka —?! Melkein joka päivä on jotakin tekeillä.
+Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme enää osaa pitää lukuakaan. Se
+on aivan totta, jos me nyt kerran puhumme suoraan. Mutta me kärsimme
+siitä.
+
+ARVIK. Todellako? Teidän kärsimyksenne näyttää esiintyvän varsin
+hauskoissa muodoissa.
+
+ALBERTA. Vaan ajatteleppas, mistä kaikesta meidän täytyy kieltäytyä,
+isä?!
+
+ARVIK. Kieltäytyä—? Teidänkö?
+
+ALBERTA. Kun sinua ei saa mihinkään mukaan.
+
+ARVIK. Esimerkiksi?
+
+ALBERTA. Matkustamaan! Emmehän me pääse koskaan minnekään.
+
+ARVIK. Olettehan te matkustaneet!
+
+ALBERTA. HELENA. Yhden ainoan kerran!
+
+ALBERTA. Ainoastaan Kööpenhaminaan asti!
+
+ARVIK. Olihan meidän tarkoituksemme matkustaa kauemmaksikin.
+
+ALBERTA. Tarkoitus kyllä! Tarkoitus matkusti pitemmälle. Mutta me
+jäimme Kööpenhaminaan.
+
+ARVIK. Ja näitte Thorwaldsenin museon, apinat ja pyökkimetsän ja vanhan
+Rosenborgin linnan...
+
+ALBERTA (keskeyttäen). Emmehän me saaneet sinua juuri minnekään mukaan!
+Yhden ainoan kerran sinä olit teatterissa.
+
+ARVIK. Katselemassa säärien sätkyttelemistä!
+
+HELENA. Emmehän me koskaan olleet nähneet balettia!
+
+ALBERTA. Emmekä koskaan pääse minnekään!
+
+ARVIK. Seis! — Tahdotko tulla Lontooseen?
+
+ALBERTA. Minäkö? Milloin?
+
+ARVIK. Heti paikalla! Esim. huomenna?
+
+ALBERTA. Kenenkä kanssa? sinunko?
+
+ARVIK. Minun kanssani. Ja hauskassa seurassa. Tahdotko —?
+
+ALBERTA. Tarkoitatko täyttä totta?
+
+ARVIK. Aina te kysytte, tarkoitanko minä täyttä totta.
+
+ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja
+milloin puhut täyttä totta.
+
+ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata
+teiltä jotakin? Vai mitä?
+
+ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. —
+Ei, sinä lasket vain leikkiä!
+
+ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä
+muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?
+
+ROUVA ARVIK. Loruja, Vilhelm! Me emme usko sanaakaan sinun puheistasi.
+
+KAIKKI KOLME. E-e-i!
+
+ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä,
+Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään
+sanottavaa?
+
+MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme
+koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.
+
+KAIKKI KOLME. Älähän Marna!!!
+
+MARNA. Ei, nyt on kaikki sanottava!
+
+ARVIK (tarkkaavaisesti). Mitä sinä tarkoitat?
+
+ROUVA ARVIK. Ei mitään! Se ei koske sinuun. Kyllä tämä nyt saa riittää!
+
+MARNA. Isää se juuri koskeekin.
+
+ARVIK. Olkaa vaiti ja antakaa Marnan —! Mistä on kysymys?
+
+MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä
+puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy
+vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.
+
+ARVIK (rouva Arvikille). Eivätkö lapset ole kyllin somat?
+
+MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika,
+isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa.
+Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me
+melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan...
+
+ROUVA ARVIK. Mitä varten sinä nyt vedät tämän esille —?
+
+ARVIK. Sh! — Te saitte äidin suostumaan —?
+
+MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut,
+juhlapuvut...
+
+ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut
+hiiskaustakaan!
+
+MARNA. Ei, siksi ettei kukaan muu sitä tiedä, paitsi me itse. Ja täti.
+
+ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen
+määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!
+
+ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme
+niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi.
+Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme.
+Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei
+maksa sinulle mitään?
+
+ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se
+on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.
+
+ROUVA ARVIK. Mistä sitten?
+
+ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en
+minäkään huoli sitä sanoa.
+
+ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin
+sano pois vaan!
+
+MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me
+toisetkin.
+
+ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää
+hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!
+
+ARVIK (katselee häntä).
+
+ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa
+lastenkin toivomukset huomioon.
+
+ARVIK. Lastenko vuoksi sinä...? Ei, sehän voi olla aivan yhdentekevää!
+
+KAIKKI. Ei, sano nyt vaan suoraan!
+
+ROUVA ARVIK. Mitä se on? — Vilhelm?
+
+ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun
+luotani?
+
+ROUVA ARVIK. Muutin pois? Minäkö?!
+
+ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä
+tarkoitan?!
+
+ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan
+huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä
+luulin... (lyö kätensä yhteen).
+
+HELENA. No mutta isä?! Valitatko sinä sitäkin?
+
+ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa
+aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!
+
+HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain
+ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.
+
+ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros
+hallussasi. Paitsi vierashuoneet.
+
+HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on
+nyt yksin sinun.
+
+ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen
+voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se
+sittenkin on.
+
+MARNA. Isä! Sinähän aina valitit, että äiti kuorsaa.
+
+ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en
+saanut nukkua...
+
+ALBERTA. HELENA. MARNA. No mutta —!!
+
+ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea
+sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain
+aamupuurollenne...
+
+ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme
+äidin suostumaan siihen.
+
+HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä
+kohtaan.
+
+MARNA. Niin, sitä minäkin arvelen.
+
+ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista,
+että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?
+
+ARVIK. Siinäpä se juuri onkin.
+
+(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi
+katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).
+
+ALBERTA. Lähdetkö sinä —? No mutta isä —?
+
+(Helena, Arvik poistuu näkyvistä).
+
+
+KAHDEKSAS KOHTAUS
+
+Kaikki seisovat äänettöminä.
+
+ALBERTA. Hän loukkaantui? (Taaskin äänettömyys).
+
+HELENA. Hän katseli niin kummasti äitiä.
+
+ALBERTA. Meitä muita myöskin.
+
+MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa.
+Lähdenkö hänen jälkeensä?
+
+ROUVA ARVIK. Ei, ei!
+
+HELENA. Me teimme varmaan tyhmästi?
+
+ALBERTA. Täytyihän se kerran tulla sanotuksi.
+
+MARNA. Ja se kävi niin luonnollisesti.
+
+ALBERTA. Niin minustakin. Ensiksi aivan vain leikillä.
+
+HELENA. Mutta hän ymmärsi sen toisin.
+
+MARNA. Ei, nyt minun täytyy tulla teidän luoksenne! (Sulkee ikkunan).
+
+ALBERTA (Helenalle). Katsoppas äitiä!
+
+ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän
+näyttää olevan liikutettu).
+
+HELENA (rouva Arvikille). Äiti —?
+
+ROUVA ARVIK (katselematta häntä). Niin, lapseni.
+
+HELENA (jälleen Albertalle). Ei taida maksaa vaivaa.
+
+MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut
+jotakin, jota me emme ymmärrä.
+
+HELENA. Luuletko todellakin?
+
+ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea
+tietää. Mutta...
+
+MARNA. Kuulkaa: mennään isän luo!
+
+ALBERTA. HELENA. Mennään!
+
+MARNA. Niin siitä ei tule sen enempää.
+
+HELENA. Emmekö voisi pyytää häneltä anteeksi?
+
+ROUVA ARVIK (kääntyy heidän puoleensa). Mitä?!
+
+HELENA (huudahtaa samassa). Tuossa hän taaskin on!
+
+KAIKKI (kääntyvät oikealle).
+
+KARL TONNING (seisoo siinä synkkänä, lujana. Hän katselee Albertaa).
+
+HELENA (hyökkää Albertan luo, ikäänkuin tahtoen suojella häntä).
+
+MARNA (tekee samoin).
+
+ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on
+pistänyt oikean kätensä taskuun).
+
+KARL TONNING. Tällä kertaa en tottele teidän käskyjänne. (Tulee).
+
+ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne.
+Tuohon pöydälle!
+
+KARL TONNING. Sitäkään käskyä en tottele.
+
+ROUVA ARVIK (vimmoissaan). Mitä? —
+
+ALBERTA (riistäytyy irti ja heittäytyy väliin). Äiti, anna minun! —
+Menkää kaikki sisään! Antakaa minun —!
+
+ROUVA ARVIK. Mitä sinä sitten aiot —?
+
+ALBERTA (astuu Karl Tonningia vastaan). Antakaa minulle revolverinne!
+
+KARL TONNING (katselee epäröiden häntä).
+
+ALBERTA. Antakaa se tänne!
+
+KARL TONNING (ottaa sen taskustaan. Katselee Albertaa. Laskee sen hänen
+käteensä).
+
+ALBERTA. Menkää te nyt sisään!
+
+ROUVA ARVIK (astuu verannalle, vasemmalle. Pysähtyy siihen).
+Uskaltaisinko?
+
+ALBERTA. Näethän sinä, että uskallat.
+
+ROUVA ARVIK (astuu ovesta sisään).
+
+MARNA. HELENA (astuvat jäljessä sisään oikeanpuolisesta verandaovesta).
+
+ALBERTA. Oletteko ollut täällä jo kauan?
+
+KARL TONNING. Vain vähän aikaa.
+
+ALBERTA. Miksi te menitte piiloon? Miksi te ette tullut näkyviin?
+
+KARL TONNING. Teidän isänne oli täällä.
+
+ALBERTA. Pelkäättekö te isääni?
+
+KARL TONNING. En. Mutta hän on minua vastaan.
+
+ALBERTA. Me olemme kaikki teitä vastaan.
+
+KARL TONNING (kiihkeästi). Mutta puhukaa minun kanssani! Kuunnelkaa
+minua!
+
+ALBERTA. Millä tavalla te käyttäydytte —?
+
+KARL TONNING. Se meni jo ohitse. Nyt minä taas näen teidät.
+
+ALBERTA (hetken kuluttua). Tuossa on teidän revolverinne!
+
+KARL TONNING (ei käsitä).
+
+ALBERTA. Ottakaa!
+
+KARL TONNING (ottaa sen koneellisesti ja pistää sen taskuunsa,
+tuijottaen häneen).
+
+ALBERTA. Te käytätte aivan vääriä keinoja. Minua ei voi pakoittaa.
+
+KARL TONNING. En minä ole aikonutkaan pakoittaa teitä. En hetkeäkään!
+Ei, ei!
+
+ALBERTA. Minä luulen ymmärtäväni, mitä te olette aikonut..?
+
+KARL TONNING (painaa päänsä alas).
+
+ALBERTA. Ei mitään skandaalia! Minä en tahdo skandaalia! Siksi te
+saatte nyt lähteä pois kaupungista.
+
+KARL TONNING (katsahtaa ylös). Minä en voi.
+
+ALBERTA. Kyllä te voitte! Sillä kahden vuoden perästä... (vaikenee).
+
+KARL TONNING (hyvin kiihkeänä, odottaa).
+
+ALBERTA. Jos te kestätte koetuksen... (vaikenee jälleen).
+
+KARL TONNING (samoin kuin ennenkin).
+
+ALBERTA. Tulen minä teidän luoksenne. Olkaa rauhallinen! Minä tiedän,
+että te kestätte koetuksen. Minä tiedän, että teidän uskollisuutenne
+äitiä kohtaan ulottuu minuunkin. Ja silloin minä tulen.
+
+KARL TONNING. Kaksi vuotta! Kaksi vuotta!
+
+ALBERTA. Onko se liikaa?
+
+KARL TONNING. Kaksi päivääkin on liikaa. Te ette ymmärrä minua.
+
+ALBERTA. Sanokaamme sitten: vuosi.
+
+KARL TONNING. Kokonainen vuosi — —!
+
+ALBERTA. Kokonainen vuosi. Niin — — —
+
+KARL TONNING. Saanko kirjoittaa teille? Selittää teille?
+
+ALBERTA. Niin usein kuin haluatte.
+
+KARL TONNING. Ja vastaatteko minulle?
+
+ALBERTA. Joka kirjeeseen.
+
+KARL TONNING. Kiitos! — Silloin kaikki selviytyy. Ja pitääkö minun nyt
+mennä?
+
+ALBERTA. Niin, lähtekää nyt.
+
+KARL TONNING (seisoo hetken aikaa ja katselee häntä, kiiruhtaa
+sitten lähemmäksi ja tarttuu hänen käteensä, jota hän suutelee
+kunnioittavasti, sydämellisesti).
+
+ALBERTA. Voikaa hyvin!
+
+KARL TONNING (kohoaa). Kiitos! — Voikaa hyvin! (Menee).
+
+ALBERTA (seisoo paikoillaan, huumautuneena).
+
+ROUVA ARVIK (tulee, pysähtyy, katselee häntä, kunnes Alberta tointuu ja
+heittäytyy liikutettuna hänen syliinsä).
+
+MARNA. HELENA (tulevat myös paikalle).
+
+ALBERTA (tointuu. Kun ei kukaan sano mitään, katselee hän toisia. Yhä
+liikutettuna hän kysyy). Miksi te ette sano mitään? — Teinkö tyhmästi?
+
+HELENA (tulee). Minä tulin vain niin liikutetuksi. (Kääntyy pois).
+
+MARNA (tulee myöskin, mutta kääntyy pois ja jää yksin seisomaan).
+
+ALBERTA (äidilleen). Sinä näytät niin vakavalta, äiti? Minä ajattelin
+sinua koko ajan, Minä luulin, että sinä iloitsisit siitä.
+
+ROUVA ARVIK. Niin minä iloitsinkin.
+
+ALBERTA. Niin, entäs sitten —?
+
+ROUVA ARVIK. Oi, — se on heittänyt niin omituisen valon minun omaan
+avioliittooni. Tässä oli jotakin niin kokonaista. Siitä kehittyy
+varmaan jotain koko elämän ajaksi. (Käy istumaan Hetken äänettömyys).
+
+
+YHDEKSÄS KOHTAUS
+
+HALL (vasemmalta. Hän näkee heti, että jotakin on tapahtunut. Sitten
+hän astuu Helenan luo). Onko jotain tapahtunut?
+
+HELENA. On kyllä, mutta —
+
+HALL. Mutta —?
+
+HELENA. Niin, se mikä nyt tapahtui, on vain hyväksi.
+
+ALBERTA. Karl Tonning kävi täällä.
+
+HALL. Siis kuitenkin —! Oliko hän se nuori mies, joka vastikään meni,
+ei, vaan juoksi laivarantaan?
+
+ALBERTA. Hän se oli.
+
+HALL. Komea mies. No —?
+
+HELENA. Minä kerron sitten myöhemmin.
+
+HALL. Onko jotain muutakin tapahtunut?
+
+HELENA. On, isälle.
+
+HALL. Isällesikö?
+
+HELENA. Tässä tapahtui pieni selvitys. Puhuttiin niin monesta asiasta.
+Ja sitten hän loukkaantui ja meni huoneeseensa. — Etkö sinäkin arvele,
+että meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja rakentaa rauhaa?
+
+HALL. Ei hän ole siellä.
+
+HELENA. MARNA. On kyllä.
+
+HALL. Ei. Minä näin hänet lähellä laivarantaa. Hänkin kiiruhti sinne.
+Sillä laiva tuli juuri äsken. Minne hän läksi?
+
+HELENA. Isäkö?
+
+HALL. Niin, palvelija kantoi hänen tavaroitansa. Kahta varsin suurta
+matkalaukkua. Ja itsellään hänellä oli käsilaukku kädessä.
+
+MARNA. ALBERTA. HELENA. Isäkö —?
+
+ROUVA ARVIK (kuuntelee. Nousee). Mitä sinä kerrot isästä?
+
+ALBERTA. Isä on matkustanut pois.
+
+HELENA. Laivalla.
+
+ROUVA ARVIK. Kaupunkiin kai?
+
+HELENA. Ei, hänellä oli useampia matkalaukkuja mukanaan.
+
+HALL. Eikö hän ole ilmoittanut mitään? Eikö hän sanonut jäähyväisiä?
+
+KAIKKI (ovat vaiti).
+
+HALL. Aamulla hän todellakin sanoi lähtevänsä matkaan.
+
+ALBERTA. HELENA. MARNA. Minne?
+
+HALL. Minä luulin hänen laskevan leikkiä. Hän sanoi matkustavansa
+Austraaliaan.
+
+SAMAT. Austraaliaanko?!
+
+HELENA. Isäkö?
+
+MARNA. Eihän isä koskaan matkusta!
+
+ALBERTA. Mutta hänhän pyysi minua mukanaan Lontooseen? Huomispäivänä.
+Hänellä oli hauskaa matkaseuraakin, sanoi hän.
+
+HALL. Sanoiko hän niin —? Mainitsiko hän ketään?
+
+ALBERTA. Ei.
+
+HELENA. Hyvät ystävät, näettehän, että hän laski vain leikkiä! Ei
+isä matkusta. Ei isä lähde pois äidin luota. Sanoohan hän ainakin
+jäähyväiset. Voitteko ajatellakaan mitään muuta? Tämä on vain pilaa!
+Pelkkää pilaa! (Purskahtaa itkuun).
+
+ALBERTA. Niin, _me_ luulimme sitä pilaksi.
+
+MARNA. Joka ainoa!
+
+HALL. Älkää luulko!
+
+(Äänettömyys).
+
+MARNA. Sitten minä lähden kaupunkiin häntä etsimään. (Purskahtaa
+itkuun).
+
+ROUVA ARVIK. Ei! Jos hän todellakin tahtoo jättää meidät, niin me emme
+estä häntä!
+
+MARNA. Kyllä! Täällä on jo ennestäänkin tapahtunut kyllin suuri
+skandaali. Minä olen sen tuonut mukanani. Enempää ei tarvita!
+(Purskahtaa itkuun).
+
+HALL. Se oli oikein sanottu, Marna! Lähdenkö sinun kanssasi?
+
+MARNA. Minä tahdon olla yksin. Kyllä minä yksinkin tulen toimeen.
+
+HALL. Vaan millä tavalla?
+
+MARNA. Minä menen ensin siihen laivaan, joka lähtee huomenna
+Lontooseen. Hän sanoi nimenomaan huomenna lähtevänsä.
+
+ALBERTA. Niin.
+
+MARNA. Sillä yölläkin lähtee laiva.
+
+HALL. Sillä hän ei matkusta.
+
+MARNA. Tiedätkö sen varmaan? Aivan varmaan?
+
+HALL. Aivan varmaan.
+
+MARNA. Jollei hän vielä ole siinä laivassa, joka lähtee huomenna
+tai jollei hän ole jättänyt tavaroitaan sinne, niin käyn kaikissa
+hotelleissa. Sillä meidän asuntoomme tädin luo hän ei ainakaan mene.
+
+ALBERTA. HELENA. Ei.
+
+MARNA. Joka ainoaan suureen hotelliin. Minä palaan hänen kanssansa.
+Aivan, aivan varmaan. (Itkee).
+
+ALBERTA. Mutta nyt sinä et pääse laivalla kaupunkiin.
+
+MARNA. Minä ajan pyörällä asemalle. Ja sitten junalla. Ovathan pyörät
+entisellä paikalla. (Viittaa oikealle).
+
+ALBERTA. Niin. — Enkö saa tulla sinun mukanasi?
+
+MARNA. Minä puhun mieluimmin kahden kesken isän kanssa.
+
+HALL. Tietysti.
+
+MARNA. Hyvästi siis, äiti!
+
+ROUVA ARVIK. Tämä ei ole minulle mieleen.
+
+MARNA. Ei, ei. Mutta me lapset voimme tehdä paljon, jota sinä et voi.
+Rakas äiti! (Suutelee häntä). Hyvästi kaikki.
+
+HELENA. Ei, me saatamme sinua asemalle!
+
+TOISET (paitsi rouva Arvik). Niin! (Poistuvat oikealle Marnan jälkeen).
+
+ALBERTA (mennessään). Näkemiin, äiti!
+
+HALL. HELENA (samoin). Näkemiin asti!
+
+
+YHDEKSÄS KOHTAUS
+
+ROUVA ARVIK (seisoo jälleen kiihtyneenä).
+
+MARIA (tulee verannalle vasemmalta). Rouva! Pikentti sanoi, että herra
+on unohtanut parranajokalunsa. Mitäs me nyt teemme?
+
+ROUVA ARVIK (tuumii hetken). Ei, hänellä on toisetkin. Hän otti ne
+mukaansa.
+
+MARIA. Aivan niin! Ne, jotka rouva lahjoitti hänelle. Vai nekö hän
+ottikin mukaansa. (Kääntyy mennäkseen).
+
+ROUVA ARVIK. Maria! Hae minun yöpaitani pikkutyttöjen huoneesta. Ja vie
+se herran huoneeseen.
+
+MARIA. Kyllä, rouva, (Menee).
+
+ROUVA ARVIK (käy istumaan ja purskahtaa itkuun).
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+Sama paikka.
+
+ROUVA ARVIK (aamupuvussa. Istuu pöydän ääressä ja lukee ohutta vihkoa,
+joka on tavattoman komeasti sidottu).
+
+PIKENTTI (tulee vasemmalta). Rouva tahtoi puhua minun kanssani?
+
+ROUVA ARVIK. Kun teillä on aikaa, niin ottakaa pari palvelustytöistä
+avuksenne ja kantakaa minun vuoteeni herran huoneeseen.
+
+PIKENTTI. Pitääkö meidän kantaa rouvan vuode tuolle puolelle? (Viittaa
+vasemmalle).
+
+ROUVA ARVIK. Niin.
+
+PIKENTTI. Onko herran vuode sitten kannettava pois?
+
+ROUVA ARVIK. Miksikä niin? — Miksi te sitä kysytte?
+
+PIKENTTI. Enhän minä.
+
+ROUVA ARVIK. Te saatte asettaa minun vuoteeni herran vuoteen viereen.
+
+PIKENTTI. O-oo!
+
+ROUVA ARVIK. Ja kun olette sen tehnyt, voitte tulla palkkaanne hakemaan.
+
+PIKENTTI. Pitääkö minun tulla hakemaan —?
+
+ROUVA ARVIK. Palkkaanne. Niin juuri.
+
+PIKENTTI (poistuu hitaasti ja hyvin ihmeissään vasemmalle).
+
+ROUVA ARVIK (nousee, astuu pari askelta. Käy jälleen istumaan. Jatkaa
+lukemistaan).
+
+ALBERTA. HELENA (molemmat aamupuvuissa, astuvat esiin oikeanpuolisesta
+ovesta, hyvin hiljaa. He seisovat hetken aikaa ja katselevat äitiä,
+joka nyt pyyhkii silmiään. He eivät katso toisiinsa).
+
+ALBERTA (astuessaan portaita alas). Hyvää huomenta, äiti!
+
+ROUVA ARVIK (piiloittaa nopeasti vihkonsa, kääntää päänsä hänen
+puoleensa). Hyvää huomenta, lapsi!
+
+ALBERTA (suutelee äitiä). Huomenta!
+
+HELENA (tulee sitten, suutelee myöskin häntä).
+
+ALBERTA. Mutta äiti —? Sinä et ole nukkunut yhtään koko yönä?
+
+HELENA. Sinun vuoteesi oli aivan koskematon.
+
+ROUVA ARVIK. Minä makasin isän vuoteessa. — Mutta nukkunut minä en ole.
+
+ALBERTA. Mitä kirjaa sinä luet?
+
+HELENA. Miksi sinä piiloitat sen meiltä?
+
+ROUVA ARVIK (hetken kuluttua). Tässä on isän lauluja.
+
+ALBERTA. Tarkoitatko sävellyksiä?
+
+ROUVA ARVIK. Hänen sävellyksensä ovat pianolla. Ei, nämät ovat hänen
+runojaan.
+
+HELENA. Onko hän kirjoittanut runojakin?
+
+ROUVA ARVIK. Ainoastaan minulle.
+
+ALBERTA. Milloin?
+
+ROUVA ARVIK. Ensi aikoina. Kun me olimme kihloissa. Ja vielä senkin
+jälkeen.
+
+HELENA. Etkä sinä koskaan ole näyttänyt niitä meille?
+
+ROUVA ARVIK. Ne ovat yksin minua varten.
+
+(Äänettömyys).
+
+ALBERTA (hellävaroin). Oletko kuullut mitään Marnasta?
+
+ROUVA ARVIK (katsomatta häneen). Minä puhuin juuri Marnan kanssa
+telefonissa.
+
+MOLEMMAT. No —?
+
+ROUVA ARVIK. Hän _ei_ ole löytänyt isää.
+
+MOLEMMAT. Eikö hän ole —?
+
+(Äänettömyys).
+
+ALBERTA. Millainen yö Marnalla on ollut!
+
+ROUVA ARVIK (nyökkää).
+
+HELENA. Mitä hän luulee?
+
+ROUVA ARVIK. Että hän läksi jo yöllä.
+
+ALBERTA. Hall siis erehtyi?
+
+ROUVA ARVIK (ei vastaa).
+
+ALBERTA. Mistäpä hän sen olisi tiennytkään? — Sitä minä olen
+perästäpäinkin ihmetellyt.
+
+HELENA. Mutta isä —? Minä en ymmärrä tätä. Enkä minä voi sitä uskoakaan.
+
+ALBERTA. Minä sanon aivan suoraan: olkoon pilaa tai totta, joka
+tapauksessa se on hävytöntä isän puolelta.
+
+ROUVA ARVIK (nousee). Ei! Ei, lapsi! Ei ainoatakaan pahaa sanaa isästä!
+
+MOLEMMAT (hyvin ihmeissään).
+
+ALBERTA. Mutta ethän voi tarkoittaa, että hän olisi tehnyt oikein?
+
+ROUVA ARVIK. En minä sitä tarkoitakkaan.
+
+ALBERTA. Mitä sitten
+
+ROUVA ARVIK (ei vastaa).
+
+HELENA. Mitä sitten, rakas äiti?
+
+ROUVA ARVIK. Hän ei ole syypää.
+
+ALBERTA. Kenenkä syytä se sitten olisi?
+
+ROUVA ARVIK (taistellen). Syy on meissä, lapsi!
+
+MOLEMMAT. Meissäkö?
+
+ROUVA ARVIK. Varsinkin minussa. Tietysti! (Purskahtaa itkuun. Käy
+istumaan).
+
+ALBERTA. Ei, kuinka sinä saatat sellaista sanoa?
+
+ROUVA ARVIK. Oikeastaan koko syy on minun? Oi, minä olen niin kovin
+ikävöinyt teitä, lapset. Saadakseni sanoa sen teille.
+
+HELENA. Mutta eilen —?
+
+ROUVA ARVIK. Älä puhu siitä! Kokonainen yö on eilisen ja tämän päivän
+välillä. Enemmänkin! Eilisen ja tämän päivän välillä on kokonainen
+elämä. Olen ajatuksissani elänyt kaikki uudestaan. Siitä saakka kun me
+tutuistuimme toisiimme aina eiliseen asti, jolloin hän läksi meidän
+luotamme. — Katsoi vain meihin ja läksi. (Itkee).
+
+MOLEMMAT. Mutta äiti! (He polvistuvat hänen kummallekin puolelleen).
+
+HELENA. Kuinka onneton sinä olet, äiti!
+
+ROUVA ARVIK. Niin, minä olen onneton, lapsi. Oi, niin äärettömän
+onneton! Hän katsoi meihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut hankkia
+todistuksia meitä vastaan! Nuo silmät eivät ole jättäneet minua
+rauhaan. Ne katsovat minuun nytkin.
+
+ALBERTA. Niin, puhu meille, äiti! Se helpoittaa varmaan.
+
+ROUVA ARVIK. Niin minäkin luulen.
+
+HELENA. Etkö tahdo saada mitään vahvistavaa?
+
+ALBERTA. Oletko syönyt?
+
+ROUVA ARVIK. Kiitos, kyllä. Maria on pitänyt minusta huolta. Tietäkää,
+lapset, kun minä eilen illalla painoin pääni hänen tyynylleen ja tunsin
+hänet ilmassa, niin, koko olennossani, — niin minä ikäänkuin kasvoin
+häneen taas kiinni. Minä ajattelin hänen ajatuksillaan. Minä näin
+meidän elämämme hänen silmillään. Se kävi aivan itsestänsä. Se oli niin
+helppoa. Sillä samalla tavalla minä näin kaikki ensi aikoinakin. Hän on
+pysynyt kiinni tuossa tunteessa, minä olen luopunut siitä.
+
+HELENA. Sinäkö, äiti?
+
+ROUVA ARVIK. Minä! Minä!
+
+ALBERTA. Mutta sinä olet ehkä kehittynyt nopeammin kuin hän?
+
+ROUVA ARVIK. Voihan niinkin olla. Mutta se ei selvitä asiaa.
+
+ALBERTA. Te olette niin erilaisia.
+
+HELENA. Niin, kuinka te molemmat oikeastaan —?
+
+ROUVA ARVIK (keskeyttää). Juuri erilaisuus veti meitä puoleensa!
+
+ALBERTA. Kuinka niin?
+
+HELENA. Niin, kuinka te tulitte menneeksi kihloihin?
+
+ROUVA ARVIK. Ei, sitä minä en kerro. Ei, se on pyhää. Mutta minä voin
+kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tulin kotiin pensionista Sveitsistä
+samoihin aikoihin kuin hän palasi Skotlannista ja otti haltuunsa
+maatilansa. Minä olin hurja, vallaton tyttö, en osannut hillitä
+itseäni. Mutta ollessani ensi kertaa hänen kanssansa, valtasi minut
+aivan uusi tunne. Minä tunsin mieluista tasapainoa ja rauhaa.
+
+ALBERTA. Mitenkä niin?
+
+ROUVA ARVIK. Hän oli niin hieno ja hiljainen. Niin, te ette voi
+kuvailla mielessänne, millainen hän oli silloin. Aivan pakosta täytyi
+koettaa päästä samaan tahtiin kuin hänkin. Seurustella tuttavallisesti
+ja hauskasti hänen kanssaan, noin kahden kesken. Ja silloin hän aina
+oli niin hauska, niin vallattoman iloinen, niin, suorastaan lumoava,
+ettei voinut enää tulla toimeen missään muualla kuin hänen kanssaan.
+
+HELENA. Ja sitten hän oli niin soitannollinen.
+
+ROUVA ARVIK. Niin, soitannollinen! Nykyään hän soittaa enää harvoin.
+Eikä häntä silloinkaan saanut helpolla soittamaan. Mutta heti paikalla
+kun hän kosketti pianoon, tuli aivan toinen ääni sekä siihen että
+minuun. Minun oli niin hyvä olla. Aivan kuin silloinkin kun hän katsoi
+minuun.
+
+HELENA. Selitäppäs hiukan tarkemmin, äiti.
+
+ROUVA ARVIK. En minä voi. Mutta minä olin itse niin levoton, niin
+liioiteltu, niin mahdoton. Ja hän niin harmooninen. Minä tunsin itseni
+niin onnelliseksi hänen luonaan. Niin, vain ajatellessanikin häntä.
+
+ALBERTA. Silloin sinä aloit pitää hänestä oikein toden teolla.
+
+ROUVA ARVIK (innokkaasti). Mutta tiedättekö: minä jaksoin salata
+tunteeni!
+
+HELENA. Salatako?
+
+ROUVA ARVIK. Se oli vaikeata, sen voitte uskoa.
+
+HELENA. Mutta minkä vuoksi?
+
+ALBERTA. Oi, kyllä minä ymmärrän.
+
+ROUVA ARVIK. Minulla oli vain se tunne, että minun täytyi salata.
+Muuten hän ei olisi tullut.
+
+HELENA. Pelkäsikö hän sinua? Vai —?
+
+ROUVA ARVIK. Minä olisin niin helposti voinut karkoittaa hänet luotani.
+Hän oli niin arka.
+
+ALBERTA (iloisesti). Mutta hän tuli.
+
+ROUVA ARVIK. Hän tuli.
+
+HELENA. Kerro.
+
+ROUVA ARVIK. Ei sitä! Ei, ei! Mutta minä kerron teille jotakin muuta.
+Jotakin, joka teki minut vieläkin onnellisemmaksi.
+
+HELENA. Vieläkin onnellisemmaksiko?
+
+ROUVA ARVIK. En olisi sitä itsekään uskonut. Vaan kumminkin —! Sen
+vaikutti pieni runo, jonka hän lähetti minulle heti kihlauksemme
+jälkeen. Hän oli säveltänytkin sen.
+
+HELENA. Emmekö saa kuulla sitä?
+
+ALBERTA. Saammehan toki!
+
+ROUVA ARVIK (katselee heitä ottaessaan vihon esille). Mutta sitten
+teidän täytyy olla niin hiljaa, ikäänkuin olisin aivan yksin.
+
+MOLEMMAT (hiljaa). Kyllä.
+
+ROUVA ARVIK (lukee).
+
+    Nuor' olin hulivili
+    ja kaikkein suosima.
+        (Pysähtyy hiukan).
+    Ois tullut tuhma tili —
+    vaan silloin saavuit sa.
+        (Pysähtyy hiukan).
+
+    Mi sisin sielu mulla,
+    sen valtas vangitsi.
+    Omakses tahdoin tulla,
+    niin löysin itseni.
+
+ALBERTA. Kerran vielä, äiti!
+
+HELENA. Niin, vielä kerran!
+
+ROUVA ARVIK. Jos vain voin.
+
+HELENA. Oi kyllä.
+
+ROUVA ARVIK (lukee vielä kerran ja kätkee sitten kasvonsa nenäliinaan).
+
+ALBERTA. Siitä sinä näet, äiti: koko olentosi pyrki hänen luokseen.
+
+ROUVA ARVIK. Minä en aavistanut, että minäkin saatoin olla jotakin
+hänelle. Siksi te voitte ymmärtää, miltä minusta tuntui, kun sain tuon
+runon. Nukahtaessani se oli mielessäni, herätessäni ajattelin sitä.
+Minä tunsin olevani myös jotakin, minä, hänenkin rinnallansa.
+
+HELENA. Etkö voisi lukea vielä muutakin?
+
+ROUVA ARVIK. Kyllä, tämä minun mielestäni on paras kaikista. Se
+kirjoitettiin Marnan syntymän johdosta. Isä tuli sisään minun luokseni
+juuri silloin, kun he laskivat lapsen rinnalleni.
+
+HELENA. Lue meille!
+
+ROUVA ARVIK (lukee).
+
+               Elämän suurin hetki.
+    Ma tulin, — kuolemalta sain sun jälleen
+    ja lapsemme. Sen nostit ensi imennälleen.
+    Sun heikko hymys virkkoi hellästi,
+    kun minut näit: sen tein sun tähtesi.
+
+HELENA. "Sen tein sun tähtesi!"
+
+ROUVA ARVIK.
+
+    Syvälti elos vihki elämääni
+    sylistäs soiva hento ensi ääni.
+    Mun pyhä piiri ympäröi,
+    elämän suurin hetki löi.
+
+(Äänettömyys).
+
+ALBERTA. Kiitos, äiti!
+
+ROUVA ARVIK. Mutta kuinka on mahdollista, lapset, että kaksi ihmistä,
+joilla on ollut sellainen yhteinen kokemus, jotka ovat toisilleen
+antaneet suurinta mitä elämässä on, voivat vieraantua toisistaan?
+
+ALBERTA. Nyt sinä liioittelet, äiti.
+
+HELENA. Vieraantuneet —? Te kaksiko —?
+
+ROUVA ARVIK (hypähtää pystyyn). Sen minä tänä yönä olen oppinut! Minä
+en ole ymmärtänyt sitä aikaisemmin! Mutta hän ymmärsi sen. Ja _hän_
+kärsi siitä.
+
+ALBERTA. Hyvä jumala, jos te nyt joskus hiukan kiistelittekin —
+
+HELENA. Eilen sinä sanoit —
+
+ROUVA ARVIK. Eilen! Eilen! Mitä kaikkea minä en sanonutkaan eilen? Kun
+en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Yöllä hänen tyynynsä kertoi minulle,
+että olen hyljännyt hänet! Hyljännyt hänet teidän tähtenne, lapset;
+taloustoimien vuoksi; noiden kurjien liikeasioiden vuoksi. Minä hoidin
+niitä yhä kasvavalla innolla — sellainen voi aivan nousta päähän —;
+minä opetin myös Marnaa, hänellä on todellakin suuret taipumukset.
+
+Oi, lapset, minä hylkäsin hänet — eikä se ollut hänelle hyväksi.
+Hylkäsin hänet kuin vanhan talon, josta me muutamme pois ja suljemme
+ovet saadessamme uuden. Minä unohdin, että me olimme eläneet ja
+leikkineet yhdessä.
+
+Mutta hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni entisessä. Hän ei voinut
+unohtaa; sillä hän on runollinen luonne.
+
+ALBERTA. Eikö hän sanonut mitään?
+
+ROUVA ARVIK. Kyllä. Mutta minä en ymmärtänyt häntä.
+
+HELENA. Etkö sinä ymmärtänyt —?!
+
+ROUVA ARVIK. En. Sillä hän ei puhunut suoraan. Hän ei valittanut,
+ei vaatinut mitään. Hän oli liian hienotunteinen. Hän laski siitä
+vain leikkiä. Hän keksi kaikenlaista pilaa ja teki jos jonkunlaisia
+viittauksia, joita minun olisi pitänyt ottaa varteen. Mutta tehän
+tiedätte millainen minä olen. En voi syventyä kuin yhteen asiaan
+kerrallaan, vain siihen, mikä kulloinkin on minulla käsillä ja jonka
+tahdon saattaa perille.
+
+ALBERTA (hymyillen). Niin.
+
+ROUVA ARVIK. Niin. Hän on sanonut niin paljon, johon minä en ole pannut
+mitään huomiota, — eilen viimeksi. Mutta vasta yöllä minä täysin
+tajusin kaikki! Minä luulin, että hän laski vain leikkiä; taikka ettei
+hän ainakaan tarkoittanut mitään enempää sillä.
+
+HELENA. Hänhän on sellainen.
+
+ROUVA ARVIK. Hän on tullut sellaiseksi! Sen minä nyt huomaan. Hän on
+tuntenut olevansa yksin ja hyljätty. Silloin hän piiloutui pilkkansa
+taakse. Ja pisteli jos jollakin tavalla. Me totuimme siihen; me tuskin
+viitsimme häntä kuunnella. Siten hän turhaan koetti rakentaa siltaa
+meidän luoksemme. Sillä hän oli joutunut toiselle puolelle.
+
+ALBERTA. Toiselle —?
+
+ROUVA ARVIK. Meidän toiselle puolellemme. Me emme välittäneet hänen
+sanoistansa. Emme eilenkään, kun hän koetti saada meitä levollisesti
+ajattelemaan Marnan kohtaloa. Hän oli aivan oikeassa! Meidän ei pidä
+käsittää sitä traagillisesti. Se oli erehdys, joka nyt on korjattu. Me
+liioittelemme niin kauheasti, otamme kaikki asiat aina liian kiihkeästi.
+
+Hyvä jumala, miten me voisimme tulla toimeen ilman häntä? Jollei meidän
+olisi pakko ottaa hänen toivomuksiaan huomioon?
+
+HELENA. Sinä olet varmaan oikeassa, äiti!
+
+ROUVA ARVIK. Me olemme olleet niin varmat ja iloiset, mutta me emme
+ole ajatelleet, kelle me siitä olemme kiitoksen velassa. Ja kun me
+toimimme hänen selkänsä takana... niin me teimme sen siksi, että me
+emme pelänneet. Mutta mitä te luulette...? Kyllä hän on tiennyt kaikki!
+Hän on sen tuntenut! Hän ei ole vain tahtonut häiritä meitä ja hän on
+nauranut meille, kun me luulimme, ettei hän muka aavistanut mitään.
+Minä olen siitä aivan varma!
+
+ALBERTA (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?
+
+ROUVA ARVIK. Yöllä minä ajattelin meidän eilistä keskusteluamme.
+Siitä on aivan mahdoton erehtyä. Ehkä hän ei tiennyt mitään meidän
+puvuistamme, jotka ovat tädin luona, hatuista ja päällysvaatteista.
+Ehkä hän ei sitä tiennyt. Mutta muut asiat —? Ihan kaikki! Hän tietää
+paljoa enemmän, kuin mitä me kerroimme. Niin, niin! Minä näen niin
+selvästi hänen kasvonsa edessäni.
+
+HELENA (hypähtää ylös). Nyt kun sinä sanot —!
+
+ROUVA ARVIK. Kylläpä häntä huvitti, kun me luulimme, ettei hän tiennyt
+mitään.
+
+ALBERTA. Se olisi aivan hänen kaltaistansa!
+
+ROUVA ARVIK (nousee myöskin). Siitä ei ole epäilystäkään! Ja siksipä
+sanonkin: onko tuhannen joukossa ainoatakaan, joka tekisi samalla
+tavalla kuin hän? Joka olisi sellainen? Kuinka hyvä ja hienotunteinen
+hän on — vaikka hän puhuukin niin paljon —, kun hän yritti uskotella
+meille, ettei hän tiennyt mitään! Kun hän antoi meidän iloita täysin
+määrin!
+
+ALBERTA. Jos tämä todellakin on totta —
+
+ROUVA ARVIK. Tottako?
+
+ALBERTA. — silloin me olemme kohdelleet häntä lurjusmaisesti.
+
+ROUVA ARVIK. Täällä me sanomme, että me otamme muka hänen toivomuksensa
+huomioon... Ei, hän se on ottanut meidän toivomuksemme huomioon!
+
+HELENA (hyvin häpeissään). Mitä kaikkea olenkaan sanonut isälle?
+
+ROUVA ARVIK. Entäs minä? Entäs minä?
+
+ALBERTA. Eikä hän koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Ei koskaan mitään
+loukkaavaa. Vaikka hän tiesi — —
+
+ROUVA ARVIK. Minä olen kaikkeen syypää, minä!
+
+HELENA. Hyvä jumala, äiti, sinähän teit sen ilahduttaaksesi meitä!
+
+ALBERTA. Mehän yllytimme sinua.
+
+ROUVA ARVIK. Minä ajattelen muutakin kuin vain tätä!
+
+HELENA. Vieläkö muuta?
+
+ROUVA ARVIK. Minun liikeasioitani! Kuinka suuressa
+kiitollisuudenvelassa olen siinäkin suhteessa hänelle! Hänen viisaista
+neuvoistansa, hänen varoituksistansa. Silloinkin kun hän ei ollut
+läsnä, ajattelin aina, mitä hän siihen sanoisi. Ja toimin sen mukaan.
+(Liikutettuna). Enkä minä ole koskaan siitä kiittänyt häntä!
+
+ALBERTA. Se ei ollut oikein tehty, äiti.
+
+ROUVA ARVIK. Mutta kun minä olin niin tottunut siihen, etten ajatellut
+sitä sen enempää?
+
+HELENA. Mutta sittenkin —!
+
+ROUVA ARVIK. Mutta yksi asia on vieläkin pahempi!
+
+ALBERTA. Vieläkö pahempi?
+
+ROUVA ARVIK. Minä tuskin voin sitä sanoakaan!
+
+HELENA (pelokkaana). Mitä se on?
+
+ROUVA ARVIK. Näitä lauluja, näitä ihania lauluja — nehän olisivat
+voineet kelvata vaikka koulun lukukirjoihin! — Näitä lauluja en ole, en
+ole...
+
+MOLEMMAT. Mitä sinä et ole, äiti!
+
+ROUVA ARVIK. En ole lukenut niitä... viiteen... toista vuoteen! Ehkäpä
+enempäänkin! (Itkee).
+
+HELENA. Siinä sinä todellakin olet tehnyt pahasti, äiti! (Itkee).
+
+ALBERTA. Niin, minunkin täytyy sanoa, että siinä suhteessa sinä et ole
+tehnyt oikein, äiti! Ei, sitä sinä et ole tehnyt. (Itkee).
+
+ROUVA ARVIK. Oi, — viime yö oli aivan kauhea! Älkää sanoko enää mitään.
+(Itkee).
+
+HELENA. Eipä kumma... vaikka hän läksikin pois! (Itkee).
+
+ALBERTA. Kuinka kaunista... ettei hän tehnyt sitä jo paljoa ennemmin!
+
+ROUVA ARVIK. Niin mahdoton kuin minä olen!
+
+HELENA. Oi, emmepä me ole sen parempia yhtään. (Kaikki itkevät).
+
+
+KOLMAS KOHTAUS
+
+HALL (astuu reippaasti oikealta). Niin, itkekää te vaan!
+
+ALBERTA. Mehän itkemmekin!
+
+HALL. Sillä minä olen niin poissa suunniltani, etten voi sanoa yhtään
+mitään.
+
+HELENA. Sinäkö?
+
+HALL. Niin, juuri minä. Enemmän kuin kukaan teistä, luullakseni. Hän
+matkusti todellakin viime yönä.
+
+HELENA (itkien). Se ei ihmetytä meitä lainkaan.
+
+ALBERTA. Ei vähääkään.
+
+HALL. Mitä —?! Mutta ettekö te sitten tiedä —? Hän ei matkustanut yksin.
+
+ALBERTA. Miksipä hän olisikaan lähtenyt yksin?
+
+HALL. Hän läksi yhdessä erään henkilön kanssa, jota hän on ajanut takaa.
+
+HELENA (Hallille). Isäkö?! Isäkö ajaisi ketään takaa?
+
+ALBERTA (Hallille). Isäkö?
+
+HALL. Niin, malttakaahan vain! Minä sain sähkösanoman. Hän tuli
+laivaan, joka läksi yöllä Englantiin, sillä hän erehtyi laivasta. Ja
+jäi siihen! Ja matkusti luultavasti yöllä!
+
+HELENA. Onko se sitten niin kummallista?
+
+HALL. Mutta sähkösanomahan on Alvildelta.
+
+ALBERTA. Onko Alvilde matkustanut? Englantiinko — Alvilde?
+
+HALL. Sen minä unohdin kertoa. Minä olen niin kiihoittunut. Hän sai
+eilen matkarahat Arvikilta.
+
+HELENA. Isähän oli jo kauan ne luvannut hänelle.
+
+HALL. Kyllä. Mutta hän tahtoi matkustaa yhdessä hänen kanssansa: siksi
+hän antoi ne Alvildelle! Ja sitten Alvilde kiiruhti matkaan ja läksi
+salassa täältä. Hän ei tahtonut matkustaa yhdessä Arvikin kanssa!
+Ymmärrättekö te? Mutta hän joutui sittenkin samaan laivaan.
+
+HELENA. En minä huomaa siinä mitään kummaa.
+
+ALBERTA. En minäkään.
+
+ROUVA ARVIK (vihoissaan). Mitä juttuja sinä täällä meille uskottelet?
+
+HALL. Alvilde ei tahtonut millään ehdolla matkustaa hänen kanssaan.
+Hänellä oli kai siihen syynsä!
+
+HELENA. Hän tahtoi matkustaa yksin. Mitäpä muuta syytä siinä olisi
+ollut?
+
+ALBERTA. Sitä minäkin olisin halunnut, jos olisin yhtä koketti kuin
+Alvilde.
+
+HALL. Mitä?
+
+HELENA. Ja kuinka kiittämätön Alvilde on! Ajatelkaahan, ottaa vastaan
+matkarahat häneltä, — eikä tahdo kuitenkaan matkustaa hänen kanssaan?
+
+ROUVA ARVIK. Sen minä sanon suoraan, että Alvilde käyttäytyy hyvin
+kummallisesti. Sen alla piilee varmaan jotakin.
+
+ALBERTA. Hän tahtoi varmaan matkustaa jonkun muun kanssa! Tietysti!
+
+HELENA. Sinäpä sen sanot —?
+
+ALBERTA. Miksi hän livahtaa tiehensä sanomatta meille hyvästi?
+
+HELENA. Sanomatta meille sanaakaan?
+
+HALL. Juuri sen vuoksi! Ettekö te sitä ymmärrä? Jotta Arvik ei tulisi
+mukaan.
+
+ROUVA ARVIK. Siinä Alvilde ei tehnyt kauniisti.
+
+HELENA. Alvilde on ollutkin niin kummallinen viime aikoina. Niin
+vähäpuheinen, niin salaperäinen.
+
+ROUVA ARVIK (poistuu toisten luota ja menee oikealle, vaikka toiset
+innossaan eivät huomaa sitä).
+
+ALBERTA. Alvildella on aina niin paljon hommia. Hän ei ole aivan suora.
+
+HALL. Olipa se odottamatonta, että te hyökkäisitte tämän johdosta minun
+tyttäreni kimppuun. Kuinka sinäkin, Helena, yhdyt siihen!
+
+HELENA. Yhtä odottamatonta on se, että sinä tulet tänne syyttämään isää.
+
+HALL. Mutta kun minä —
+
+HELENA (antamatta keskeyttää itseään). Täällä me puhuimme juuri
+kaikki vaan hyvää isästä. Kuinka vähän me olemme ymmärtäneet häntä!
+Ja kuinka hienotunteinen ja hyvä hän sittenkin on ollut. Vaikka me
+emme ole tehneet yhtään mitään hänen hyväksensä. Me elimme vain omassa
+maailmassamme, me huvittelimme hänen selkänsä takana — ja annoimme
+hänen kulkea täällä yksin ja hyljättynä. Me riistimme äidin häneltä,
+me emme uskoneet hänelle mitään omista asioistamme, joka kuitenkin on
+kaikista hauskinta. Ja äiti parka...
+
+ALBERTA. Mutta missä äiti on —?
+
+HELENA (Hallille). Siinä sinä näet! Sinä karkoitit äidin täältä! Hän ei
+jaksanut kuulla sinun puheitasi!
+
+ALBERTA. Hän on tietysti mennyt sisään. (Menee itse sisään).
+
+HALL. Nyt sinä et tuomitse oikein, Helena. Minähän vain tahdoin, että
+me pitäisimme varamme, ettei mitään pahaa tapahtuisi...
+
+HELENA. Mitä pahaa?
+
+HALL. Tuossa on Marna!
+
+MARNA (tulee oikealta).
+
+HELENA (hyökkää häntä vastaan. Syleilevät toisiaan. Molemmat itkevät).
+
+MARNA. Onko äiti sisällä? (Viittaa vasemmalle).
+
+HELENA. Kyllä. Hän ei ole nukkunut koko yönä.
+
+MARNA. Sen minä kyllä uskon.
+
+HELENA. Ja millainen yö sinulla on ollut!
+
+MARNA. En olisi tahtonut vaihtaa sitä mihinkään. Sillä sen kautta oma
+suruni on tullut niin pieneksi.
+
+HALL. Sen kyllä käsitän.
+
+MARNA. Helena, — me emme ole ymmärtäneet isää. Me emme ole oikein
+kohdelleet isää.
+
+HELENA. Sanotko sinäkin sitä? Me emme ole puhuneet mistään muusta koko
+aamuna.
+
+MARNA. Äidinkö kanssa?
+
+HELENA. Äidin kanssa.
+
+MARNA. Minun pitää mennä hänen luokseen! (astuu askeleen, kääntyy
+takaisin). Varokaamme vain, etteivät ihmiset saa vielä enemmän syytä
+juoruamiseen. Ennestäänkin on yltä kyllin. Ei mitään skandaalia! (Menee
+sisään).
+
+
+VIIDES KOHTAUS
+
+HALL. Siinä nyt kuulit, Helena!
+
+HELENA. Mitä?
+
+HALL. Hän sanoo samaa kuin minäkin.
+
+HELENA. Samaa kuin sinä —? Marnako!?
+
+HALL. Että täytyy välttää skandaalia.
+
+HELENA. Luuletko, että Marna skandaalilla tarkoitti samaa kuin sinä?!
+
+HALL. Mitäpä muuta? —
+
+HELENA. Hän on siitä yhtä etäällä kuin Pohjoisnavasta. Se, mitä
+sinä kerroit, on loukannut meitä syvästi. Isä, joka on jaloin,
+hienotunteisin kaikista ihmisistä! Hänestä sinä väität — (tulee
+lähemmäksi). Uskallatko sinä kohdella minua tällä tavalla siksi, että
+minun on määrä astua pyhään avioliittoon?
+
+HALL. No mutta, Helena. —?
+
+HELENA. Siinä tapauksessa minä en halua sitä ollenkaan. (Purskahtaa
+itkuun ja juoksee oikealle).
+
+HALL (seisoo hetken aikaa aivan suunniltaan, sanoo sitten). Minä saan
+varmaan kokea vielä monta yllätystä...
+
+
+KUUDES KOHTAUS
+
+Marna. Alberta tulevat vasemmalta. Jo oven avautuessa kuuluu:
+
+MARNA. Meidän täytyy sanoa, että hän läksi Lontooseen erään
+englantilaisen ystävän seurassa.
+
+ALBERTA. Ja jos hän matkustaa pitemmälle?
+
+MARNA. Että hän läksi vielä pitemmällekin saman ystävän kanssa.
+
+ALBERTA. Sitä ei kukaan usko. Ei kukaan, joka tuntee isää.
+
+MARNA. Täytyyhän meidän salata sitä jollakin tavalla.
+
+ALBERTA. Ei siitä ole mitään hyötyä. Äiti ei voi teeskennellä. —
+(Hallille) Missä on Helena?
+
+HALL. Helenako? — Niin, Helena läksi sisään. (Viittaa oikealle).
+
+MARNA. Ovatko asiat teidänkin välillänne hullusti? — Teidänkö myöskin?
+
+HALL. Ei, kaukana siitä! Ei, ei!
+
+ALBERTA (Hallille). Kuule: äiti tahtoo olla yksin.
+
+HALL. Tietysti.
+
+ALBERTA. Mutta ei sisällä.
+
+Ah. Miksei sisällä?
+
+MARNA. Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla laivoja.
+
+HALL. Voi raukkaa!
+
+MARNA. Hän tahtoo olla täällä. Ja siksi meidän täytyy poistua.
+
+ALBERTA. Lähdetään siis! (aikoo mennä oikealle).
+
+MARNA. Ei, mennään ylös. Entisiin huoneisiimme. Sieltä on niin laaja
+näköalakin.
+
+(Astuu itse ensin oikealle. Toiset jäljessä).
+
+
+SEITSEMÄS KOHTAUS
+
+ROUVA ARVIK (tulee hitaasti vasemmalta, astuu alas, seisahtuu hetkeksi,
+käy sitten istumaan). Jollen olisi tätä tehnyt, niin silmäni eivät
+suinkaan koskaan olisi avautuneet. Minussa on ollut ikäänkuin kaksi
+ihmistä. Toinen, joka piti kiinni nuoruutemme runoista. Ja toinen,
+joka pakeni niitä juostakseen koko maailman asioita. Se, joka pysyi
+kauniisti runojen luona... hän se nyt istuu tässä ja suree.
+
+Vilhelm! Vilhelm! jos tietäisit kuinka syvästi minä suren, niin et
+olisi lähtenyt pois! Minä en käsitä, kuinka sinä hennoit! En minä voi
+sitä oikein uskoakaan.
+
+Runot? Missä ne ovat? Tosiaankin, minähän kätkin ne piiloon, kun kuulin
+jonkun tulevan. Miksi sen tein?
+
+(Nousee, lähtee niitä sisältä hakemaan. Ennenkuin hän pääsee sisään,
+juoksee Marna oikealta vasemmalle niin kovaa kyytiä kuin suinkin. Ja
+ennenkuin hän on poissa näkyvistä, tulee Alberta. Ja ennenkuin Alberta
+on kadonnut, tulee Helena. Ja hänen jäljessään Hall).
+
+ROUVA ARVIK (tulee takaisin vihko kädessä. Hän avaa sen, katsoo
+ympärilleen, kuivaa silmiään ja alkaa hiljaa hyräillä):
+
+"Nuor' olin hulivili"
+
+(Se ei onnistu heti liikutuksen vuoksi. Mutta hän alkaa uudestaan.
+Juuri kun se on onnistunut ja hän on hyräillyt pari säettä, tulee Marna
+isänsä kanssa, ja toiset heidän jäljessään. He pysähtyvät. Sitten
+toinen toisensa jälkeen hiipii varpaillaan oikealle ja poistuu. Arvik
+jää yksin jäljelle).
+
+
+KAHDEKSAS KOHTAUS
+
+ARVIK. Istutko sinä täällä laulamassa?
+
+ROUVA ARVIK (pelästyy kauheasti ja taistelee sitten itkun ja naurun
+välillä ja huudahtaa vihdoin piiloittaen vihon). Onpas sekin laitaa kun
+tulet tuolla tavalla! (Nousee).
+
+ARVIK (hymyillen). No, millä tavalla minun olisi pitänyt tulla?
+
+ROUVA ARVIK. Kun et olisi matkustanut, niin ei sinun myöskään olisi
+tarvinnut palata takaisin!
+
+ARVIK. Niin, niin.
+
+ROUVA ARVIK (suuttuu yhä enemmän). Siinä sinä seisot ja näytät aivan
+tyytyväiseltä! Ikäänkuin et olisi tehnyt mitään? Etkö sinä itse sitä
+ymmärrä? Etkö tiedä, että Marna on juossut pitkin kaupunkia hotellista
+hotelliin ja etsinyt sinua tuodakseen sinut jälleen kotiin? Ajattelehan
+millainen yö meillä on ollut! Ja millaisessa tuskassa ja epätoivossa me
+olemme olleet?
+
+ARVIK. Olen pahoillani siitä. Mutta sinä unohdat —
+
+ROUVA ARVIK (kiivaasti). En minä unohda mitään! Kyllä minä tiedän,
+mitä sinä aiot sanoa! Että syy on yksin meidän. Niin. Mutta mitä se
+merkitsee, että kostaa pahaa pahalla? Onko se nyt sinun tapaistasi?
+Emmehän me ole tehneet mitään pahaa. Emme ole edes ajatelleetkaan
+mitään loukkaavaa sinusta, emme koskaan ole edes tahtoneet loukata
+sinua eikä tuottaa sinulle häpeää tai peloittaa sinua, jotta sinä
+meidän tähtemme et olisi saanut nukkua. Me olemme tarkoittaneet vain
+parasta.
+
+ARVIK. Niin, niin.
+
+ROUVA ARVIK (yhteen kyytiin). Me teimme sen vain säästääksemme sinua,
+välttääksemme kiistaa ja kaikkea sitä, mikä sinulle on epämieluista.
+Olkoon meidän syymme kuinka suuri tahansa — niin tätä me emme
+kuitenkaan olisi ansainneet.
+
+ARVIK. Ei, ei. Mutta —
+
+ROUVA ARVIK. Ei mitään muttaa! Se, mitä sinä olet meille tehnyt,
+on anteeksi antamatonta. Me, jotka pidämme sinusta ja olemme niin
+riippuvaisia sinusta. Pitäisihän sinun toki käsittää, miltä tämä talo
+näytti ilman sinua. Me emme tienneet enää mitä tehdä! Me pyörimme
+vain toistemme ympärillä, yksi itki tuolla, toinen täällä, aivankuin
+olisimme ajelehtineet myrskyisellä merellä. Aivan avuttomina. Ja
+vastatuulessa. Sillä täällä oli myrsky jo nousemassa. Palvelijoidenkin
+puheista me saatoimme käsittää, mitä ihmiset tulisivat sanomaan. Häpeä,
+ja millainen häpeä, kun vanha mies karkaa kotoaan, ja jättää vaimonsa
+ja perheensä... Sellaista rajuilmaa ei kukaan meistä olisi voinut
+kestää! Me olimme tottuneet liian hyvään.
+
+ARVIK. Minähän tunnen sinut. Jos jokin asia kiusaa sinua, niin sinun
+täytyy purkaa se valloilleen. Mutta sinä unohdat...
+
+ROUVA ARVIK. Sinähän unohdat! Sinä unohdat, että sinun lapsesi ovat
+täysikasvuisia! Ihmiset sanovat, kun vanha aviopari eroaa: "onneksi
+lapset ovat täysikasvuisia". Mutta minä sanon, se on monta vertaa
+pahempi. Lapset eivät ymmärrä mitä tapahtuu; tai he ymmärtävät vain
+puolittain. Mutta täysikasvuiset lapset, he itkevät yhdessä hyljätyn
+asianomaisen kanssa. He häpeävät, ikäänkuin se olisi tapahtunut heille
+itselleen. Ja kun he vielä lisäksi rakastavat sekä isää että äitiä,
+niin he joutuvat sellaisen epätoivon valtaan, että he yhdessä surevat
+enemmän kuin kukaan yksin.
+
+ARVIK. Mutta hyvä ystävä, rauhoituhan! Sinähän unohdat kokonaan —
+
+ROUVA ARVIK. Mitä minä unohdan? Sanoppa mitä minä unohdan!
+
+ARVIK. Että minä olen tässä. Että minä en olekkaan matkustanut.
+
+ROUVA ARVIK (vaikenee, tointuu). Sinähän oletkin täällä! Sinä et
+olekkaan lähtenyt! Sinä olet täällä! (Hän purskahtaa sekä nauruun että
+itkuun). Sehän on totta! Sinä et ole lähtenyt, vaan olet täällä! —
+Missä minun järkeni on?
+
+Ja kuinka kärsivällinen sinä aina olet. Aina kiltti ja hyvä. Sinä
+rakas, oma armaani! (Hän syleilee häntä ja pitää hänestä kiinni ja
+suutelee häntä joka lauseen välissä). Kuinka paha minä taaskin olen
+ollut sinulle. Ja kuinka iloinen, aivan pyörällä päästäni!
+
+Mutta miten tämä kaikki on tapahtunut? Sano! (Hän suutelee häntä).
+
+ARVIK. Minä palasin takaisin maihin. En voinut lähteä.
+
+ROUVA ARVIK. Sinä et voinut! Sitähän minä juuri ajattelinkin: voisin
+antaa pääni pantiksi, ettei hän voi lähteä!
+
+Ja kuitenkin sinulla on niin mahdoton vaimo kuin minä.
+
+ARVIK (katsoo häntä silmiin). Katsoppas, juuri se, että sinä olet niin
+mahdoton —!
+
+ROUVA ARVIK. Kiitos! Tuhat miljoonaa kertaa!
+
+ARVIK. Vähempi ei tietystikään riitä.
+
+ROUVA ARVIK. Niin, on aivan kauheaa kuinka minä liioittelen. Ja sen
+ovat lapset perineet minulta.
+
+ARVIK. Ehkäpä he kuitenkin olisivat tinkineet jonkun miljoonan. Ovathan
+lapset niin paljon täydellisempiä!
+
+ROUVA ARVIK. Sinä veitikka!
+
+(Samassa tulee pikentti ja pari palvelustyttöä oikealta kantaen kukin
+puoleltaan suurta komeaa rautavuodetta ja vuodevaatteita. He kulkevat
+vasemmalle. Vuoteen perässä astuvat Marna ja Alberta käsikynkässä.
+Heidän jäljessään Helena ja Hall käsikynkässä).
+
+ARVIK (syleilee hymyillen vaimoaan. Tarjoo hänelle käsivartensa. He
+astuvat toisten jäljessä kolmantena parina).
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75940 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..86ebcb3
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75940 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75940)