diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 76081-0.txt | 5503 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 5520 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/76081-0.txt b/76081-0.txt new file mode 100644 index 0000000..defc6ee --- /dev/null +++ b/76081-0.txt @@ -0,0 +1,5503 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76081 *** + +language: Finnish + + + + +SYDÄMET + +Kertomuksia + + +Kirj. + +Maila Talvio + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1924. + + + + +SISÄLLYS + +Sydämet +Viimeinen keino +Rakastuneen retkiä +Alasimena ja vasarana +Hätähuutoja syvyydestä +Kylvöt ja niitot +Kuolinsanomia mereltä +Lionardo ja Chopin +Soihdunkantajat + + + + +SYDÄMET + + +Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin +ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa +ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin +ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut +soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä. +Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin +raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi +oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja pyyhki hikeä +otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien +kasvojaan hän nopeasti puhui: + +— Minä sanoin: ei Steinwayta... Enkö minä sanonut...? Tahdotteko +todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on +tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla +on, jumal' avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma +tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Eurooppa, Amerikka, +Australia. Baselissa peruutettiin konsertti... loppuunmyyty huone — +peruutettiin... + +Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan +vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut, +että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja +että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään +vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut, +ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin +ymmärsi hänkin. + +— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn +tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä +etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa +sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä. + +— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti +impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran +tulette, saatte soittaa Bechsteinillä. + +— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla +esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin +Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut... + +— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, — +ettekö kuule. + +Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle. + +— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin. +Lähde saliin, Heinz... + +Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta, +sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi +verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat +rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se +oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna +ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka +lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät +ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia, +hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen +toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra, +joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti +päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle. +Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen +oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä +oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin +lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa — +ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan +seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja +kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet +yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina +ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat +aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se +Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä hän ei voi soittaa, hänen +sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän +on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa +tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan +espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven, +solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia, +silmissä kyyneleet: + +— Jotakin niin ihmeellistä... taivaallista...! Meidän yleisö on +hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat +soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet. +Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö +sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on +hullaantunut teihin... Oi teidän fortenne... ja entä pianissimonne! +Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa +jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden +ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin +suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia. +Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat +kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa +neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa +ideaalin, niin... + +Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä +vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei +mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki +silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet +välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan +rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avoimesti +kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu, +että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä. +Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli +saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen +veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli +yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että +hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo — +hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä hän tahtoo aina nähdä +pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä. +Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin +veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan +— niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat +aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajoilla noitui ja kirosi, +niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen +raatihuoneemme kynnyksen yli. + +Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone +pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin +numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa. + +— Vaikka Bechstein olisi missä tilassa tahansa, se aina on Bechstein. +Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö +sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu +aina ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule +eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät +kestä, eivät korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, panen tulen +nurkan alle, tai soitan... soitan shimmin, tai fokstrotin, tai... +tai... muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta +yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on +petetty. + +Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä. + +— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on +ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta +onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä +vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen +onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että +naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä +havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta +onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain. + +Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion väliin. + +Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli +hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. — +Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea +ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli. +Lähde saliin... + +— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on +vain tämä ainoa ilta. + +Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys, +muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä +oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti +saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin +kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa, +mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi +korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä +ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät +ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin +piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija +teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin +tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat +punastuen päät toistensa olkapäitä vasten ja vaikenivat. He olivat +voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti +silmänräpäyksen. + +Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka, +joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui +liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus +siirtyi narisevin saappain jonkin askeleen likemmä estraadia. Sitten +oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi. + +Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut +tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat +rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat +luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät +kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja +tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain +lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel +hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa +kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä... Ja oli kevätyö +ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen +vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien +ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi +odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä +hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset +salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja +kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka +ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä +hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen. + +Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon, +joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulottuen senverran estraadin +yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden +vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle +näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan +maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli +päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka +ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat +kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään +vasten eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan +inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen +vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne, +sinä tuli pimeässä harnaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien +vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja +sanoi vaimolleen: + +— Siellä on ihminen... arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan +edessä... Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain +tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä. + +Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui: + +— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut +kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin +panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen +selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa. +Olemme pelänneet, että hänet erotetaan. Hän rakastaa musiikkia yli +kaiken... hän on harras ihminen. + +— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla. + +Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon +vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut +käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä. + +Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin +he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko +talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella, +jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella +Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja. +Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen, +samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen +edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän +enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden +takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat +polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa, +joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa +yksinäisyyttä, hiljaista kotiliettä metsien ja vuorten takana. Heinz +Blume kumarsi joka taholle ja pujotteli taasen ihmisjoukon läpi. +Taiteilijahuoneessahan oli useita ihmisiä. Impressario ohjasi häntä +erään herran ja naisen luo, joille muut tekivät tilaa, ja selitti, +että he ovat itse maaherra ja hänen puolisonsa. Rouva hymyili ja +alkoi heti puhella, taiteilija suuteli häntä kädelle — jos hän vain +olisi käsittänyt, mitä hän hänelle sanoi, hän ajatteli jäykkää miestä +kuluneessa puvussaan, tuota ihmistä, jonka sydän verenpaljaana oli +ottanut vastaan soiton. Maaherranrouvan silmät olivat kosteina. + +— Me pyydämme anteeksi, että tulemme näin keskellä numeroja, mutta +juna lähtee ja mieheni täytyy aamulla olla virastossaan. Tämä on ollut +niin ihmeellinen ilta. En tiedä, miten teitä kiittäisin. Eikö meidän +vaatimaton residenssikaupunkimme voisi saada kunniaa...? Olisimme +onnelliset jos tahtoisitte asua meillä — saatte olla aivan rauhassa, +soitan itse jonkin verran ymmärrän taiteilijoita. + +— Niin, yhtyi maaherra vuorostaan rouvansa kutsuun — tervetuloa. Teillä +on todella jumalanlahja temmata kuulijat korkeampiin ilmapiireihin, +puhuakseni näin korukieltä. Maailma mataloituu pahasti sodan jälkeen +veijarit, salakuljettajat ja irtolaiset tanssivat tangoa virastojen +pöydillä — tarkoitan tietysti asiakirjoissa. Ihminen puutuu ja paatuu +sitä katsellessaan. Täytyy tulla jotain erikoista... jotain ylhäältä, +joten sydän alkaisi toimia. Kamfferiruiskutus, nannanhan. Niin että +tulkaa, pidämme teitä hyvänä. Jos panette arvoa sellaiselle kuin +lohi ja poronpaisti, niin... Mutta leikki sikseen: minä en kärsi +pikkutaiteilijoita, ne ovat pikkuleipää ompeluseuran kahvipöydällä — +anteeksi, hyvät naiset — mutta taiteilija Jumalan armosta, jos saan +käyttää kulunutta kieltä, se on tekijä yhteiskunnassa, se on voima, +joka kutsuu ihmisen — kuinka minä sanoisin — järjestykseen. Nimittäin — +niin, kyllä te ymmärrätte, herra Blume. + +Maaherra oli kautta läänin tuttu siitä, ettei hän voinut lopettaa, kun +oli saanut kiinni puheen päästä. Hän oli hyvä mies, »tushuuri mies», +niinkuin sanottiin, mutta puuta heinää hän sekotti ja veijarit ja +irtolaiset ehkä olisivat tanssineet vapaasti hänen virastonsa pöydällä, +jollei hänellä olisi sattunut olemaan niin jäntevä lääninsihteeri, +ja lisäksi hieno ja sivistynyt rouva. Tämä rouva nytkin huomautti, +että oli kiire junalle, ja niin paikkakunnan ensimmäinen pariskunta +vielä kerran painoi taiteilijan kättä ja läksi, huoneessa olijoiden +kunnioittavasti tehdessä tilaa. + +Heinz Blume haki vaimonsa katsetta. Meidän viimeinen iltamme! lausuivat +hänen mykät, kokoonpuristuneet suupielensä. Lapset — sanoivat rouva +Blumen silmät, — minun täytyy mennä lasten luo, saanko olla levollinen: +pysytkö tyynenä, soitatko kauniisti Beethovenin? Ajattele niitä +molempia sydämiä, jotka pitkiä aikoja tulevat elämään siitä leivästä, +jonka heille nyt annat? + +Heinz ymmärsi niin hyvin Mariannen! Hän nyökkäsi hänelle ja lupasi — +ei voinut Mananneita mitään kieltää Marianne oli itse hyvyys. Kaikki +hänessä oli, mikä on arvokasta maan päällä! + +Mutta Marianne ei lähtenyt. Eikö hän sittenkään luottanut mieheensä? +Vai oliko hänenkin niin ikävä tätä Beethovenia? Hänen täytyi sydän +kurkussa muistaa lapsia, jotka olivat köytetyt kiinni vuoteisiinsa, +jotteivät putoaisi. Ja kuitenkin hän yhä seisoi tuossa ja puheli +kohteliaasti, milloin impressarion, milloin pormestarin rouvan, +milloin säveltäjän — niin, mikä hänen nimensä olikaan? — kanssa. Ja +vielä muita oli, jotka olivat katsoneet tärkeäksi tulla puhuttelemaan +taiteilijaa jo ennen viime numeroa. Saattoi pitää sitä epähienona, +mutta se ei ollut käsitettävä sillä tavalla, vaan se oli ilmaus +kaupungin aivan erikoisesta musiikin harrastuksesta. Missä löytyi +esimerkiksi sahanomistaja, joka siinä määrin kävi konserteissa kuin +täällä herra Jokinen? Tai yhteiskoulun johtajatar, joka seitsemän +tuntia päivässä opetettuaan luokilla ja rinnakkaisluokilla, vielä +ylläpiti jouhiorkesteria. Sahanomistaja Jokisen poika olikin säveltäjä +ja hänestä toivottiin suurta. Hän oli juuri saanut stipendin ja +valmistautui lähtemään ulkomaille — Leipzigiin kai hän aikoi, +sehän oli sellainen taattu vanha musiikkikaupunki. Marianne Blume +sai kuulla tämän kaiken ja paljon muuta. Hän olisi sydämestään +iloinnut kuulemastaan, jolleivät lapset olisi olleet hotellissa. +Vaikeaa oli seurata Heinzia nyt, kun oli lapset. Ja kaikki kolme +vielä sitten niin pieniä. Mutta eihän ollut voinut kieltää, kun +Heinz sähköteitse kutsui, hänhän ei vielä ollut nähnyt pientä +Fritziä, toista vuotta hän oli ollut Amerikassa. Ja kaikkinaisten +myöhästymisten ja odottamattomuuksien takia tämä yhdessäolo supistui +yhteen viikkoon. Ja sekin oli ollut kulkua kaupungista kaupunkiin, +perhe-elämää junassa, kolmen pienen lapsen hoitamista, joita eivät +kanssamatkustajat eivätkä hotellinomistajat tahtoneet kärsiä. Ihmiset +tällä syrjäisellä paikkakunnalla olivat todella harvinaisia: saavutaan +pitkien matkojen takaa ja konserteissa vallitsee niin aito innostus, +ettei luulisi sellaista mahdolliseksi täällä napapiirin rajoilla. +Soitto-opettajatar kertoi eri keskustelujen lomissa uskomattomalla +vuolaudella rouva Blumelle kaupungin asioita ja teki sen sellaisella +havainnollisuudella, että rouva Blumella oli täysin selvä kuva +kaupungista ja sen arvohenkilöistä. Pormestari oli vanha rokonarpinen +herra — tuolla hän istui ensi rivissä, nojaten keppinsä hopeapäähän, +hän ei koskaan päästänyt tätä keppiä käsistään — alituisesti hän +rettelöi nimismiesten kanssa teistä ja silloista. Onneksi nimismiehille +hän joka kesä sydämensä vuoksi kävi Nauheimissa, silloin saivat +nimismiehet hengittää. Rouva oli tuntemattomasta perheestä, nuori, +komea ja elämänhaluinen, kaikki vieraat, koti- ja ulkomaiset kutsuttiin +heille. Kyllä herrasväki Blumekin tulee kutsutuksi. Tässähän hän +vasta oli, luultavasti juuri kutsuakseen huomenna aamiaiselle. Hän +luulee olevansa hyvin taiteellinen, järjestää kaikki kuvaelmat ja +seuranäytelmätilaisuudet — tytär näyttelee tietysti aina pääosaa, eikä +opettajakunta uskalla sanoa mitään, vaikka tyttö vielä on koulussa. +Se on tuo tuolla yläluokkalaisten joukossa, hänellä on vihreä puku, +olisi soma tyttö, jollei tietäisi sitä liian hyvin. Pormestarinna +maalaa porsliinille, vierailevat taiteilijat liehittelevät yhtä paljon +äitiä kuin tytärtä — niin sanovat pahat kielet... Johtajatar Ahola +on oikea koulun äiti, kyllä hän niin ymmärtää nuorison ja oppilaat +häntä jumaloivatkin. Nähdä häntä, kun hän iltarukouksissa lausuu +Herran-siunauksen yli lapsiensa — hän kutsuu oppilaitaan »lapsikseen», +tai nähdä häntä, kun hän syksyllä perunanpaistoretkillä leikkii +pesäpalloa nuortensa joukossa — hänen sydämellänsä on ollut kova +kokemuksensa ja sentähden hän ymmärtää kaikki. Hän on tuo tuolla, +yllä vanha hattulyyskä ja musta puku, aina hän käyttää mustaa. Ja +neiti Marjonen sitten — hän edustaa taiteellisuutta kaupungissa. +Hänen toimestaan tänne saadaan taulunäyttelyt ja konsertit — suoraan +sanoen ei tämä impressario, tämä kirjakauppias mitään tekisi, jollei +neiti Marjonen aina paimentaisi häntä ja milloin kovistaisi, milloin +mairittelisi. Pastori on seitsemän vuotta — seitsemän vuotta! kiertänyt +neiti Marjosta. Milloin on jo näyttänyt, että siitä jotakin tulee, +milloin on väli sitten ollut kokonaan rikki. Ja nyt alkaa jo molemmille +olla myöhäistä. Ja se on synti, sillä pastori kerrassaan kuihtuu. Ei, +hän ei ole täällä, hän ei ole musikaalinen. Ja se se ehkä tekeekin, +että sellainen taiteellinen tyttö kuin neiti Marjonen ei ole voinut +päättäytyä. Uskonnon pitäisi voida heidät yhdistää, sillä neiti +Marjonen on uskonnollinen — nimittäin uudenaikaisessa mielessä, mutta +yhä he vain kulkevat omia teitään. Jonkin kerran heidät kuitenkin on +yllätetty kirkkopuistossa. Ja silloin jo luultiin, että pamahtaa, kun +täällä kävi se nuori teologi Helsingistä ja puhui saarnassaan joulun +legendasta — ajatella: joulun legendasta! Silloin neiti Marjonen +meni sakastiin ja he olivat pastorin kanssa kuin yksi sielu, kun he +peittosivat tämän teologin. Ja kyllä hän sen ansaitsi: vihitty pappi +ja puhuu joulun legendasta. Mutta naimisista ei ole tullut mitään. +Sahanomistaja Jokinen taas on se, joka rahallisesti tukee kaikkea hyvää +kaupungissa. Ja valtuustossa hän aina ajaa läpi kulttuuriasiat. Hän +sanoo, että niin ja niin paljon kirjastolle ja niin ja niin paljon +lastentarhalle ja niin ja niin paljon kaupungin koristamiseksi — mikä +yhteiskunta se on, jolla ei ole kirjallisuutta ja taidetta. Vanha +herra taas tuolla, tuo, joka koko ajan tuijottaa ja nyökyttää päätään, +hän on entinen kaupunginlääkäri, tohtori Hanell. Ei nyt saata sanoa, +että hän toimessaan olisi ollut erittäin innokas, vaikka kyllä hän +tosin jonkin aikaa nautti kuuluisuuttakin, sillä hän oli keksinyt +lähteen täällä rannalla, sen veden piti parantaa reumatismi, niin että +silloin täällä oli potilaita kaikilta maan ääriltä, niitä kuljetettiin +rullatuolissa ja ne liikkuivat kainalosauvojen avulla. Mutta tohtori +Hanellin varsinainen ala oli musiikki, hän hiukan säveltelikin, täällä +oli viehättäviä illanviettoja. Ja sitten eräänä aamuna, kun tohtori +oli matkalla sairaalaan, putoaa tiilikivi uutisrakennuksen telineiltä, +tohtori menee tainnoksiin, kannetaan sairaalaan, todetaan aivotärähdys +ja sen jälkeen on hän mennyttä. Muisti on mennyt ja työtarmo. Häntä +on hoidettu kotona ja ulkomailla, mutta muisti pysyy poissa. Pojat +elättävät isänsä, eihän eläke riittäisi. Hän ei juuri missään liiku, +näin hän joskus tulee suuriin konsertteihin — niin sääli! Hänellä oli +liian arat hermot. + +Rouva Blume ajatteli itsekseen, että neiti Boraeuksesta varmaan olisi +tullut huomattava voima näyttämölle. Hän maalasi henkilönsä niin, +että ne suorastaan kuuluivat ikäänkuin paikkakunnalla täysin vieraan +Marianne Blumen tuttavapiiriin. + +Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki +kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina +riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein +säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt +hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä. +Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei +ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut, +hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin, +kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin +niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät +kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on +aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset +sanovat sen kuuluvan kulttuuriin. + +Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta. +Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen +selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti, +koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne +Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui +tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua +alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä +iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi +kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään +hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti +nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi +onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön +ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän, +Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään +neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he +toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin +äidin nimi, Hannah. + +Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla +tapahtui kaikenlaista muuta. + +Impressario puhui hänelle hiljaa: + +— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen +konsertin. + +— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa +soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet. + +Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan +taas tänään on seitsemännessä taivaassa. + +— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään +päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta +luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on +liian pieni paikkakunta. + +— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä +vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla +juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain +modernia. + +— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia. + +— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa +tolkkua, mutta siltä väliltä. + +— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti +lähteä. + +— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet +illalliselle. + +— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista... + +— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa +lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka +matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista +lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä +huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume. + +— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi +rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi +äskeisiä sanojaan: + +— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä +äärimmilleen. + +— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee +hihoista vain. + +Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua +siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat +seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume +viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa +lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän +tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului +— Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten +hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti +kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla +istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa. +Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle +pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä +voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat. + +On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa. +Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä +pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla +nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee, +ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus +täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen +jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli +kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos +tapahtunut. Elämänparannus. + +Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin +ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui +silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko. +Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin +jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään +mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän +meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen +lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä +jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista. + +Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen +suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin +armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka +huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään +outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen +ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään +estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa +päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi +pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että +inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi +antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa +impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä +samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla. + +Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset +taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen +ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa +saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten +pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut +nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli +päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki +hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies +piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu +auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin. +Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta +päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että +muisti oli mennyt, tohtori Hanell. + +— Marianne! + +Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti +sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili: + +— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän. + +— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin. + +— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon +suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren +säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli +päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. — +Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en +kuitenkaan enää ennätä riisuutua. + +Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet +porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä +kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän +illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi +tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui +pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi +hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään. +Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa +sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume +kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen +sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle +herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä. + +Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa +sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen +väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään, +oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli +Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan +itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun +Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut +ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana. +Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen +itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset +toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa. + +Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin. +Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan +hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut +ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä +satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä +Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät, +ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä +ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia. + +— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja. + +— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku. + +— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori +Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli +taiteilijan tuolin taakse. + +— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia +alemma. + +— Onpa siinä vaaksaa. + +— Ihmeelliset kädet. + +— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume? + +— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa? + +Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta. +Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty +lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa. +Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella +voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa. + +— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä +sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai +muuta sellaista. + +— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä, +levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua. + +— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa +erikseen? + +— Kyllä. + +Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi. + +— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei +suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos +niinkuin käsille jotakin tulisi. + +— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille +yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse +muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet? + +— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. — +Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa. + +Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle. +Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä +syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa +sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut +hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin +pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa +päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi +palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi. +Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai +nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä +lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin +erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen +päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta. +Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan +paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin +oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt +laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka +ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman +silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja +tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua, +sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti +nämä kotoiset seudut. + +Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä +kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa. + +Kuusikymmentäkolme konserttia! + +Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä +mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia +konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja +taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi +pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien +oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä». + +Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan. + +— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että +läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että +kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä? + +— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan +jäätelöstä. + +Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä. + +— Kymmenestä miljoonasta! + +Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä +olisi langennut tykkänään uusi valaistus. + +Suuret rumat punaiset kädet. + +— Kymmenestä miljoonasta! + +— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on +vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi +minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen. +Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia. + +— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna, +katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin. + +— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin. + +Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki. +Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä +ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään +juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten +piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo +neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi. +Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka +pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään. + +— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos +Heinz Blume tahtoo sillä soittaa. + +Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen. +Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta +siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä, +hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra? +Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja +juotti häntä hänen käydessään kaupungissa? + +Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi, +että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän +lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja +katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli +kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan +lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään +ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten, +mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen, +jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle +hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta. + +Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli +vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka +perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut +häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten. + + * * * * * + +Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö +lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään +kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta +kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan +ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma, +jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden +ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin +ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin +väkevä tomupilvi. + +— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä +kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien +juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen +matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on +niin kova kysyntä huoneista. + +— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: — +matkustan sunnuntai-iltana. + +Ovenvartija tuli perässä. + +— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun +lapset itkevät. + +— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme. + +Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen +sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt +ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan. +Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten +matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa +eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä, +lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona. +Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet +eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut +kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt +heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon, +rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia. + +Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi +kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle, +jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän. + +Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä +liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen +eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla +kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli +opettanut äidille tämän keinon. + +Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä. +Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi +haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan +sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni +poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin +kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat. +Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea +pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki +länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa +vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni. + +Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut. +Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat +osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne +koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla, +jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat +valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja +että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän +kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti +työnsä. + +Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä +asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin. + +— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan. + +— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme +nukkuivat, kun tulin... Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen +niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten +oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa, +että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä... Nyt +selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä +on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo +molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli +tiilikivi... + +Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain +pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä. + +— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi. +Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja +kärsimisen lahjan. + +— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme +pitkäksemme. + +— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin +syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila... Ja sitten: olethan suonut +anteeksi, että pyysin sinua tulemaan. + +— Mutta Heinz... + +— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä... Miten sinä pääsitkään +perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta +minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään +saada nähdä lapsensa... Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla... + +Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka +säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä +kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia. + +Kunhan kaikki kävisi hyvin. + +— Käy kyllä, onhan aina käynyt. + +Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina +kuljit vierelläni. + +Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää +maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä. + +— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten +ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona, +auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua +yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä. + +— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu +kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen. + +— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla. +Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus... Jos minä +vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme +varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin... + +— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko, +kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä +tuhatlukuisen yleisön eteen... Onhan taas niin onnellista odottaa sinua +kotiin. + +He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten +läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja +hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä. + +— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy. + +Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti +he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä +oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä +kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja +elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen +ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten. +Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa +sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla. + + * * * * * + +Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume +viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja +kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei +heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä +tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin +voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui +taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle, +missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti +selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia. +Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille. +Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät +liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle. +Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset. + +Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui +hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä. +Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa +kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen, +että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu +vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz +Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin — +miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin. + +Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin +ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä +johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden +paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen +sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti +olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian +Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä +aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina +suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin. + +Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se +oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää +päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin +syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien +pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella +maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen +käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi +yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet. + +Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä +muistutti Mariannea ja lapsia. + +Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt +hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua. +Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen +sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä +päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin. + +Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli +heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa, +josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi +hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä, +rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän +oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn +väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä, +joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten +kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla +pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt +kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut +kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume +voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja +ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen +tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus, +tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita +erossaoloja. Metsiin, merten taakse... + +Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies +nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa +kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä +sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi +sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet. + +Katu tömähti. + + * * * * * + +Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään +valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut +esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin +musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin +tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää, +jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä +vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin +polttava pyörre. + +Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko +hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä +oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut. + +Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden, +koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin +eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat +muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää +vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että +hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet +joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne +vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi +pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla. +Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi. + +Marianne! + +Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä, +muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut +merelle. + +— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa. + +Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin +yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä +lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies...? Ei, +oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä +ja suunnitelmiensa...! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä +liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu. +Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka +ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja +taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi. + +Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna +otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan +kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää, +pitikö huominen konsertti peruuttaa. + +Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi, +että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä +— mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja. + +— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä +äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää +syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain. + +— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti +tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja +mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa. + +— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. — +Heittäkää se ajatus mielestänne. + +— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen. + +Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui +hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti. + +— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi. +Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä +koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla... Se oli se +moderni ohjelma — muistattehan? + +Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. +Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui +hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi? +Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi? + +Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta +»Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut +muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää. + +Marianne, mikset sinä tule? + +Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen +ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi. + +— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa, +Varsovassa, Budapestissa... Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni, +minulla on edessäni pitkä turnee... + +Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko +keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset +tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen, +toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta. + +Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen +sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi +peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin. +Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja +ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään. + +Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita +elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti +oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa +ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen, +jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli +hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin +heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli +haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä, +milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa +entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta. + +Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut +tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin +kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli +valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti +lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha +omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa +viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo +aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle +läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen +oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin +aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei +saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet +hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä +kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi +helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä +ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta +veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon +käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin +hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret +alituisesti samoilla kysymyksillään. + +Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle +ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat? +Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö +mitään voi sanoa varmuudella? + +Samaa epätoivoa, vaikka nuoruuden tulisuudella, osoitti säveltäjä +Jokinen. Hän puhui korvaamattomasta tappiosta, jonka taide +todennäköisesti tulee kärsimään. Ja hänkin kysyi pääasiassa samaa +kuin perämiehen vanha sisar. Kun tämän kaupungin ainoan varsinaisen +musiikkimiehen tehtäväksi joutui alkupäästä lyhennellä sitä konserttien +ketjua, joka oli taiteilijan edessä, niin hän tiukkasi lääkäriltä +tietoa, milloin sairas sitten joutuisi työkykyiseksi. Sitä oli mahdoton +sanoa. + +Tuontuostakin saapui sairaalaan tohtori Hanell, vaatien pääsyä +taiteilijan puheille. Hänellä oli siihen oikeus, vaikkei kenelläkään +muulla. Hänellä oli toki tässä tapauksessa mieskohtainen kokemus. +Tiilikivi se oli toki ollut hänen pirullinen kohtalonsa! Hän sitäpaitsi +tiesi miten tätä lajia tapaturmaa oli parannettava, hän myöskin lupasi +täsmälleen sanoa, kauanko paraneminen kestää ja tapahtuuko täydellinen +parantuminen. Hänellä oli muuan tuuma: sen jos voisi toteuttaa, niin +selviäisi tämä tärkein asia. Vihdoin viimein hän sai käsiinsä Jokisen, +säveltäjän ja uskoi hänelle aikeensa. + +Varmaan Heinz Blume kaikkein enimmän kärsi juuri tästä: tuleeko +hän työkykyiseksi? Se oli nimittäin niin, että kaikki muu siirtyi +taka-alalle, yksinpä läheisimmät ihmisetkin väistyivät, ja potilas +kyseli itseltään vain: olenko kuivunut oksa elämän puussa, vai vieläkö +viheriöin? Niin se oli, hän tiesi tämän kaiken. Hän puolestaan ei +ollut parantunut. Ajoittain oli muisti aika hyvässä kunnossa, mutta +sitten se yhtäkkiä katkesi, jopa siinä määrin, ettei muistanut omaa +nimeään. Tohtori Hanell, joka eleli niin yksikseen eikä seurustellut +juuri kenenkään kanssa, särki tässä hädässään kuoren yksinäisyytensä +ympäriltä ja vetosi säveltäjään. Ehkä tohtori Fredriks häntä kuulisi. +Hänen, Hanellin sana ei mitään merkinnyt, hänhän oli hullujen +kirjoissa. Jos nyt saisi saattaa taiteilijan flyygelin ääreen ja siinä +antaa hänelle tilaisuuden kokea, että soittaminen vielä kävi, silloin +parantuminen saisi aivan uuden vauhdin. + +Säveltäjä uskoi vanhaan lääkäriin ja ryhtyi hankkimaan soittokonetta ja +puhumaan Fredriksin kanssa. + +Omalaatuisia neuvotteluja piti asiasta käytännön väki: kuka tämän +kaiken maksaisi? Taiteilija, jonka kädet olivat vakuutetut niin +huimaavasta summasta, osoittautui varsin tyhjäksi mieheksi. Tuli +hotellilasku, tuli sairaalan lasku, sähkösanomat maksoivat — ja miten +kauan tätä kestäisi? Tietysti oli kaupungille kunnianasia pitää huoli +miehestä, koska onnettomuus oli sattunut täällä, mutta raskaaksi juttu +saattoi käydä. Olipa onni, että rouva ja lapset ennättivät matkustaa. +Miten tämä kaikki oli ilmoitettava hänelle? Blume ei itse enää +osoittanut minkäänlaista tarmoa tai aloitekykyä. Hänen tilansa näytti +huonontuneen. Kun saisi hänet niihin voimiin, että voisi pistää hänelle +matkarahat kouraan ja toimittaa hänet kotiin. Ainahan hän kuitenkin +siellä selviytyisi. Olihan heillä huvila. Ja matkarahat täytyisi koota +miehestä mieheen, eivät ne toki niin hirveitä summia tekisi. Mutta +joka tapauksessa tämä kaikki kysyi rahaa. Eikä hän saanut aavistaa +mitään näistä neuvotteluista, jos hän paranisi senverran, että voisi +täällä vielä soittaa tuon luvatun modernin ohjelman — nyt ei tarvitsisi +pelätä tyhjää huonetta. Mies raukka, rouva raukka, pienet lapset...! +Virkistäisiköhän se häntä, jos jouhikvartetti kävisi soittamassa +hänelle? Ehkä voitaisiin toimeenpanna näin omin voimin vain konsertti +hänen hyväkseen? + +Eräänä päivänä, juuri kun sahanomistaja, kirjakauppias ja neiti +Marjonen kadunkulmassa keskustelivat siitä, keitä nyt voisi verottaa +tarvittavilla summilla, tuli katua pitkin Hanell, tohtori, luultavasti +matkalla sairaalaan. Nähdessään pienen kiihkeästi puhelevan ryhmän, hän +nopeasti teki äkkikäänteen ja kiirehti takaisin entisiä jälkiään. Hän +oli nähtävästi taasen sillä päällä, ettei hän suvainnut kanssaihmisiään +— hänelle tuli sellaisia päitä, siitä sen juuri näki, että tulikivi +yhä moukaroi hänen päätään. Hän meni heitä pakoon kuin metsän eläin, +sylki jäljessään ja näytti hampaitaan — kuka olisi uskonut, että +hän kerran oli ollut rakastettavin seuraihminen, joka kotonaan pani +toimeen musiikki-iltoja ja houkutteli väkeä ihmelähteen luo kaupungin +laidalla! Sahanomistaja Jokinen se oli, joka ensinnä huomautti, että +Hanellilta piti kysyä, mitä oli tehtävä — Hanellhan kuului hänen +pojalleen vakuuttaneen ymmärtävänsä taudin luonteen. Hanell oli +tavatessaan Laurin, nuoren Jokisen, käyttäytynyt varsin normaalisti ja +Lauri oli vakuutettu hänen asiantuntemuksestaan. Sahanomistaja siis +kiirehti vanhan herran jäljestä ja huusi hänen nimeään. Oliko mies +tullut kuuroksi — kun Jokinen kolmannen kerran huusi niin että pankin +kivimuuri tuntui vastaavan, vastasi Hanell myöskin ja käänsi päätään. + +— Vai niin, sanoi hän, nyökyttäen eteensä, — tahdotaanko tietää +miten jättiläinen voitaisiin sulloa pulloon ja lähettää mereen? +Vai halutaanko tietää miten suuri annos myrkkyä on tarpeellinen +jättiläiselle? Minä Fredrik Hanell, minä sanon: puraiskaa te häntä +käteen, hahhah... + +— Itse voitte puraista, vastasi sahanomistaja naurahtaen, — Lauri +kehoitti minua... + +— Minun puremani ei tapa häntä, irvisti vanha herra. — Onnea vain. + +— No, Hanell, olkaa nyt järkevä. + +— Hiidessä, mistä minulla pitäisi olla järkeä — minähän olen hullu! +Kaupunki puraisi kaksikymmentä vuotta sitten minua. + +— Tiilikivihän putosi ylhäältä päähänne — ylhäältä, huomatkaa. Se oli +onnettomuus. Ettekö siis nyt tahdokaan auttaa? Ei voi syyttää meitä +kylmyydestä ja taideymmärryksen puutteesta, jumaliste ei. + +— Ei, täällä on aina kolmekymmentä astetta hellettä — uhhuhhuh. Jollei +maailma olisi ristinyt Heinz Blumea eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi, +niin se olisi tehty täällä taiteen Ateenassa... + +— Hyvästi sitten, Hanell. Poikani väitti teidän puhuneen viisaasti ja +järkevästi, sentähden me... + +— »Poikani ja poikani» — omena on pudonnut kauas puusta. Ottakaa +te, herra sahanomistaja Jokinen, selko siitä, eikö kaksikymmentä +vuotta sitten teidän pikku rouvanne luona mahdollisesti jonakin yönä +pistäytynyt taivaan enkeli, teidän ollessanne tukkikaupoilla... + +— Hävetkää. Teidän paikkanne on telkien takana eikä ihmisten ilmoilla. +Kyllä te vielä... + +— Hahhahhah. + +Taiteilija Heinz Blume makasi sillaikaa yksinäisyydessään eikä +aavistanut mitään kaupunkilaisten suunnitelmista ja toimenpiteistä. +Hänen elämänpurtensa haaksirikkoutuneet ainekset hakivat salaperäisesti +emälaivaansa ikäänkuin se olisi ollut joku satualus, jossa ihmeen +kautta kokoontuminen voi tulla kysymykseen. Heinz Blumen sielu oli +pimeydessä, vain silloin tällöin tunki valo hänen yöhönsä, näyttäen +hänelle, mihin hän oli joutunut. Lääkäri oli oikeassa: tässä tilassa ei +anneta konsertteja. + +Ensinnäkin oli alituinen kärsimys ja poltto päässä. Hän alkoi havaita, +ettei hän kuullut, mistä päin äänet tulivat. Hän ei voinut erottaa +mitä lajia nämä äänet olivat, tai mistä ne johtuivat — hakattiinko +puuta vaiko kiveä, metalliako vai topattua vaatetta. Siitä, että hän +oli syventynyt säveltaiteen luomiin, oli hän nyt tullut siihen, että +hän kuumeisesti koetti saada selville, tapahtuiko meluaminen kadulla +vaiko ulkona käytävässä, ylä- vaiko alakerrassa. Painoiko paasi yhä +hänen päätään, vai oliko se jo poissa? Oli kuin moukari olisi toiminut: +nyt se on lepotilassa, nyt se kohoaa ja lyö uudelleen. Silloin hänen +päänsä halkeaa. Miksi se lyö? Tuleeko hän hulluksi? Meritaudin +pahoinvointi kierteli hänen ruumiissaan, hiki vuoti pitkin ruumista. +Jos olisi löytänyt sähkökellon ja soittanut hoitajattarelle. Mutta +moukari oli nyt kohonnut korkeammalle ja viipyi siinä pään yläpuolella. +Tällaisessa toiminnassa kuluivat taiteilija Heinz Blumen tunnit. Se +oli mielettömyyttä, kurjuuden kurjuutta, luultavasti mielipuolisuuden +alkua. Miksei se mies tullut hänen luokseen, joka konsertissa oli +istunut ja nyökännyt päätään? Mutta ehkä hän jo oli kuollut, siitä +oli kai niin kauan. Naurettavien mielikuvien alati sama teema kehitti +lakkaamatta variatsioneja — »Thema mit Wariatsionen»! Ylhäällä aivoissa +syttyi aurinkoja, joitten säteet pistivät kuin veitset, tai avautui +kuiluja, jotka kirvelivät kuin haavat. Väliaikoina koettivat aivot +saada selville, mikä oli pikkupojun nimi. Se alkoi F-kirjaimella, mutta +mitä nimiä he Mariannen kanssa olisivat voineet lapsilleen antaa? +Mikä oli ollut Mariannen isän ristinimi ja mikä hänen, Heinz Blumen? +Keneltä hän tänä aamuna oli saanut kirjeen? Mitä siinä oli ollut? +Mikä viikonpäivä oli — mitä viikonpäiviä yleensä löytyi? Tuo ääni oli +soittoa: piano, vaiko torvi, vaiko hanuri? Ehkä posetiivi? Aivoissa +kiehui lukemattomien atoomien pyörre, jossa näkymättömät hiukkaset +epätoivoisesti koettivat järjestyä. Vihdoin viimein ne pysähtyivät. +Heinz Blumen otsa oli kylmässä hiessä. Tämän ponnistuksen perästä +hän oli saanut selville, että hänen pienen lapsensa nimi oli Fritz, +Mariannen isoisän mukaan. + +Lääkäri istui sairaan luona, mietti ja hiukan kyselikin. Hän +tahtoi toivoa parasta. Jos tämä tapaus olisi kohdannut esimerkiksi +kauppamiestä tai ruumiillista työntekijää, niin tärähdys luultavasti +olisi helpommin mennyt ohi. Taiteilijan hermot ovat toista lajia. +Lääkäri otti taiteilijaa käsipuolesta ja talutti häntä huoneessa. +Sivustakatselijalle se olisi ollut hullunkurista temppuilemista +suunnan etsimisessä. Heinz Blume oli kadottanut suunnan tajun ja +pyrki kaatuilemaan puolelle tai toiselle. Hiki päässä hän vaipui +vuoteeseen, tunsi villin pyörimisen aivoissa ja katsoi päivä päivältä +epätoivoisemmin lääkäriin. Tätä uudistui päiväkausia, ehkäpä +viikkokausia, Heinz Blume ei tietänyt mitään ajanlaskusta. + +Toinen puoli asiasta oli henkistä laatua. Tällainen tapaturma iljetti. +Miksi tämän oli pitänyt tapahtua? Olivatko hänen rikoksensa niin +suuret, vai olivatko synnit tapahtuneet edellisissä sukupolvissa ja +sovituksen työ langennut hänen osalleen? + +Konserttipäivät tulevat, tiedoittaen että sali annetaan toiselle. +Heinz Blumen nimi pyyhitään yksinkertaisesti rullista. Hänen vuoronsa +on peruuttamattomasti mennyt ohi, aurinko saa kiertää vuosiratansa +ennenkuin hän taasen voi pyrkiä niiden tähtien joukkoon, jotka +kiertävät maailmaa, tähdäten valonsa milloin millekin ihmissydänten +yhtymälle. Menevien konserttipäivien mukana menee perheen jokapäiväinen +toimeentulo, ne lantit, jotka Marianne luovuttaa kädestään ostaakseen +lapsille vaatekappaleen, leikkikalun, ruuan. Tulee joulu ja lahjojen +aika. Täytyy kiiruhtaa valaistujen näyteikkunoiden ohi. Askeleet ovat +suunnatut ystävien ja kylänmiesten luo: voisivatko he lainata pienen +summan. Kirje Heinziltä ei vielä ole ennättänyt perille, etteihän +Heinz vain ole sairastunut, sähkösanomiin ei tule vastausta. Hyvä +Jumala, mikä Heinzin on? Hänen ei ole tapana kirjoittaa kirjeitä, +mutta sähkösanomiin hän vastaa — mitä on tapahtunut? Menevien +konserttipäivien mukana lähestyy muuan toimitus, joka tähän asti +oikeastaan on ollut kaukana. Onneksi Marianne sai valtakirjan. Nythän +ei kai ole muuta pelastusta kuin hajoittaa koti. Se täytyy tehdä +ajoissa, ennenkuin pieni Hannah tulee maailmaan. Levätessään syvällä +kaaoksessa, pieni Hannah jo saa kasvaa tämän maailman ravinnosta: +kärsimyksestä. Mariannelle täytyy kirjoittaa, siinä ei mikään auta. +Täytyy sanoa totuus, helpompi olisi omin voimin kulkea tuonne ulos, +vaikkapa raatihuoneelle asti, kuin kirjoittaa. Että ihminen näin voi +joutua suorastaan hikikylpyyn ja samalla vavista kuin alastomana! + +Marianne ja lapset — kun järjen valo ruumiillisten tuskien väliajalla +sattui heihin, hiljeni Heinz Blumen sielussa ja hänen silmänsä etsivät +Mariannen kasvonpiirteitä, hänen omituisen matalaa otsaansa, josta +hiukset jakaantuivat ilman minkäänlaista koristelua, kahdenpuolen, +hänen katsettaan, josta kaikki vilppi oli kaukana, hänen uljasta +niskaansa, joka ei taipunut minkään arvojen ja maailman mahtien edessä, +hänen reipasta astuntaansa ja kovia, liian suuria käsiään. Oikeat +pianistin kädet. Marianne, Marianne, vaimoni, sydämeni! vaikeroi +syvällä hänen sielussaan. + +Hän näki lapset riippumatoissaan — vieras olisi nauranut sitä näkyä! — +sellaisina kuin he olivat nukkuneet viime iltana. Tuossa pisti verkon +silmukasta esiin peite, jonka sisällä aavisti pienen jalan, tuossa +oli käsi levällään niin että kuopat kaikkien sormien yläpuolella +erottautuivat. Kahden kasvoilla oli terve rusotus, se pienin oli +kalpea. Äiti oli yksinään taistellut — isä oli soittanut valtameren +takana. Ajatuksissaan Heinz Blume vei käsiään pitkin lasten lämpöisiä +jäseniä ja pyristeli kasvojaan heidän leikittelevässä syleilyssään. +Niin tehtiin, kun hän oli kotona ja lapset saivat huutaa ja nauraa. +Äiti toi heidät aamulla isän vuoteeseen ja siinä he ryömivät hänen +päällitseen niinkuin koiranpennut emonsa yli. Ja mentiin rannalle +hiekkaan ja kaivauduttiin siihen ihkasen alastomina. Ei missään ollut +vierasta ihmistä, tuskin puuta tai pensasta, ainoastaan paahtava +aurinko, kalalokit, hiekka ja meri. Ja lasten äänet ja hiekan helinä +heidän heitellessään sitä toisiinsa. + +Minun täytyy päästä kotiin, ajatteli Heinz Blume. Ja hän lausui sen +ääneen. Miksi minä olen täällä? + +Kaipaus omaisten luo ei sittenkään ollut syvin kerrostuma sitä +yksinkertaista vaistoelämää, mitä hän nykyään eli. Kipeintä oli +hänelle se, että hänen suhteensa taiteeseen oli epäselvä. Tutut +säveljaksot lähestyivät, mutta katkesivat heti, koko sävelistö oli +hajonnut alkuosiinsa ja mennyt sekaisin. Äänilajit, joilla kullakin +oli ollut oma helposti tunnettava sävynsä ja värinsä, olivat latteasti +samanlaiset. Entä jos hän olikin menettänyt vaistoamisensa herkkyyden — +silloin hän oli mennyttä. + +Koko se kärsimys, minkä esiintyminen yleisön edessä viime vuosina oli +hänelle aiheuttanut, itsensä paljastamisen piina, kidutus sopimattomien +soittokoneiden ääressä — kaikki tämä alkoi tuntua kadehdittavalta +onnelta: siinä oli ollut sisältö. Taiteellinen antautuminen oli tuskan +juhlaa, ainaista oloa ristinpuun ja ylösnousemuksen vaiheilla. Tässä on +kaiken luomisen salaisuus. + +Ja hänkö, Heinz Blume, olisi menettänyt tämän? + +Hän nosti kätensä ja katseli niitä — toista ja toista ja molempia. Ne +olivat käyneet valkoisiksi ja pehmeiksi. Ne hän oli vakuuttanut, niille +ei ollut tapahtunut mitään. Nämä kalliit kädet — työhön ne olivat +ajettavat, nämä laiskurit! + +Hänen oli ikävä soittokonetta. Se sai olla mikä ikäloppu tahansa, +tahriintunut ravintolan soittokone, jonka koskettimilla oli tanssittu +merimieshyppyjä. Hänen ajatuksiinsa johtuivat hetket, jolloin astui +yleisön eteen ja näki mustan flyygelin. Niinkuin kuumesairas ikävöi +vuoteeseen, niin ikävöi mieli flyygelin ääreen. Keidas se oli tuo +hiljainen nukkuja, tuossa keskellä yleisön erämaata, missä tuuli +pyörryttää hiekkaa ja aurinko paahtaa. Vilpoisena, ylhäisenä se siinä +seisoi, säilyttäen salaisuuttaan niinkuin kuolema. Heinz Blumen sydän +kiertyi rinnassa ikävästä ja hän tunsi, että koko hänen rakkautensa +sittenkin kuului tuolle salaisuudelle, joka hänen oli tuskan hiellä ja +sielun palolla kutsuminen esiin metallikielistä. + +Mahtoiko tässä talossa olla minkäänlaista pianoa? + +Tuskinpa. + +Hän päätti varovasti kysyä sitä. Häntä ahdisti jokin kumma pelko, kun +hän ajatteli asettumista soittokoneen ääreen. Ehkäpä vielä jossakin +ennättäisi tarttua kiinni konserttiketjuun ennenkuin hänen renkaansa +oli irroitettu ja luovutettu toiselle. Hänen ajatuksensa askaroi +tästä puoleen vain siinä asiassa, mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi +kosketukseen soittokoneen kanssa. Eivät ihmiset, ei lääkärikään +saattanut ratkaista millä asteella hänen voimisensa oli — sen hän oli +saava tietää vasta soittokoneen ääressä. + +Sairaalassa ei ollut soittokonetta. Urkuharmoni oli, se seisoi +suuressa salissa yleisellä osastolla, missä pyhäisin pidettiin +hartaushetket. Mutta täällähän oli soittokoneita monessa perheessä, +pormestarilla, tohtorilla, pankinjohtajalla, rehtorilla. Ja kouluissa. +Sairaanhoitajatar kysyi, tilaisiko hän auton, tohtori oli sanonut, +että auton voi tilata koska tahansa, pankin auto oli aina käytettävänä +ja säveltäjä Jokinen oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin »istua +pikenttinä» kuljettajan vieressä, jottei hän häiritsisi. + +Ne olivat liikuttavan hyviä nämä kaupunkilaiset. Raha-asiat +järjestettiin hienotunteisella tavalla, vierasta hemmoteltiin ruuin, +juomin ja kukkasin. Eivätkö he sentään jo vähitellen mielessään +mahtaneet alkaa tuntea kuormaksi tätä hoitoa ja uhrautumista? + +Heinz Blume otti jo vastaan vieraita ja ajeli. Parantuminen edistyi. +Väitettiin sen edistyvän jättiläisaskelin. Ruumiin paino oli +lisääntynyt, tarvittiin vain aikaa. Saattoi alkaa ajatella konserttia +täällä, jos taiteilija halusi — nimittäin vain, jos hän todella halusi +esiintyä ikäänkuin omaksi huvikseen pitkästä aikaa! Kaikki tietysti +toivoivat hartaasti saavansa häntä kuulla. Maaherranrouva oli kerran +itse tullut tänne saadakseen persoonallisesti tiedustella hänen +tilaansa, mutta hän oli silloin ollut tavallista väsyneempi niin ettei +tohtori ollut katsonut viisaaksi päästää sisään vieraita. Ja useinhan +maaherran puoliso puhelimitse kysyi, miten herra Blume jaksoi. + +Myöskin tulivat kaupunkilaiset taiteilijaa tervehtimään suorastaan +hauskuuttaakseen häntä pienellä pakinalla. Boraeuksen sisaruksista oli +paljon puhumista. Jotain mustalaisverta oli heissä varmasti. Entisen +lääkärin, Hanellin, ja Dora Boraeuksen välillä oli kerran vallinnut +rakkaussuhde, silloin kun tohtori nuorenamiehenä tuli kaupunkiin. Mutta +hän oli ottanut rikkaan — mikä siinä auttoi, mies oli velkaantunut +iloisina ylioppilasvuosinaan. Dora raukan sydän murtui siinä. Tunteja +hän antaa päivästä päivään. Perämies, hänen veljensä, kyntää jälleen +merta. Hän oli odottamatta, ennen konserttia tullut sisarensa luo — +tapansa mukaan hiukan humalassa — ja sanonut nyt päivän koitteessa +ainiaaksi lähtevänsä isänmaasta. Sitten hän oli sanonut hukanneensa +isänsä ja äitinsä kuvat, häneltä oli varastettu lompakko, piru vieköön, +St. Paulin »Kultaisessa oinaassa» se oli mahdollista! Ja lompakossa +olivat kuvat hänellä aina, mistäpä muualta ne tarvittaessa otti. Sisar +ei ollut tahtonut antaa kuviaan jälleen varastettaviksi. Silloin veli +oli sanonut, etteivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. +Mitä sellainen hurskas vanhapiika kuin Dora Boraeus tarvitsi isän ja +äidin kuvia? Tuhlaajapoika se niitä tarvitsi, hän, joka oli suruun +surmannut vanhempansa. Silloin sisar oli alkanut rukoilla, että veli +hänen kanssaan lähtisi konserttiin: siellä hän rauhoittuisi. Ei vanha +merikarhu ollut luvannut tulla, sellaiset paikat eivät kuuluneet +hänelle. Mutta konserttiin hän kuitenkin oli joutunut ja sisar sanoi +hänen kyynel silmässä kironneen, niin valtavan vaikutuksen herra Blumen +soitto oli tehnyt. Toinen veli taas, häntähän ei tahdottu saada ulos +raatihuoneen portaistakaan! + +Muuan hauska asia oli kaupungissa tapahtunut: neiti Marjonen, se +kaunis taiteellinen opettajatar, oli joutunut kihloihin pastorin +kanssa. Vuosikausia he olivat yrittäneet ja yrittäneet, joutuneet +riitaan ja sopineet. Ja nyt se vihdoin oli tapahtunut. Tyttölyseolla +oli pidetty hyväntekeväisyysiltama, jouhikvartetti oli soittanut, eräs +yläluokkalainen oli lausunut ja puhujana oli ollut pastori. Ja tässä +tilaisuudessa, tai sitä valmistaessa, nähtävästi oli tapahtunut jotain +ratkaisevaa. Koska kihlaus pari päivää myöhemmin oli lehdessä. He +julkaisivat heti, hehän jo niin kauan olivat valmistaneet asiaa. + +Pormestarinna, joka tällä kertaa oli pitämässä seuraa taiteilijalle, +keskeytti säikähtyneenä puheensa. Herra Blumen kasvoille oli noussut +sairas puna ja veri kiersi hänen päässään niin että ohimot nousivat +ja laskivat. Eihän hän, pormestarinna, ollut mitään sanonut — oliko +taiteilija sittenkin jotain aavistanut? Hän rupesi puhumaan muista +asioista, kysyi eikö herra Blume jo jaksaisi tulla heille — vain pari +muuta vierasta, säveltäjä Jokinen, maaherra ja hänen rouvansa... Tai +haluaisiko hän Bechsteinin tänne? Ehkä täälläkin voitaisiin löytää +huone, josta ei häirittäisi muita. Varmaan useimmat sairaat olisivat +onnellisia, jos saisivat kuulla sellaista soittoa. + +— Mutta nyt minä olen väsyttänyt teidät, herra Blume, jatkoi +ystävällinen rouva, — näen sen, ilmanko mieheni aina moittii minua +tempperamenttini takia. Suokaa minulle anteeksi. Oi jospa vielä kerran +saisimme kuulla teitä! Ja saammehan. Vielä monesti. Aina kun te teette +suuret kierroksenne maailmalla, niin muistatte tätä kolkkaa, jossa +valitettavasti, valitettavasti piti tapahtua onnettomuus, joka... +Hyvästi, rakas herra Blume. Ja antakaa minun kuulla haluatteko +soittokoneen, tai jotain muuta, tai... + +Ojentaessaan kätensä kaupunginpään puolisolle, katsoi Heinz Blume häntä +silmiin. Hän oli kuolon kalpea sanoessaan: + +— Minun täytyy päästä kotiin. + +Rouva valahti punaiseksi ikäänkuin hänet olisi yllätetty +epärehellisissä ajatuksissa ja ryhtyi hiukan hätääntyneenä selittämään, +että hän ymmärsi sen, he ymmärsivät sen kaikki, he kyllä olivat +ajatelleetkin, että suuri taiteilija täällä ikävystyi, kaukana +perheestään ja muutenkin... Siitäkin oli ollut puhetta, että jos Lauri +Jokinen voisi lähteä samaan matkaan, jottei taiteilija olisi yksin, +jos sattuisi jokin huonompi päivä, niinkuin taudeissa aina tapahtuu. +Jokinenhan jumaloi Heinz Blumea, niinkuin he kaikki. + +— Minä koetan antaa konsertin, lausui Blume ja nyökytti päätään. + +Pormestarin rouvan mieleen juolahti oudosti Hanell ja samassa sanoi +Blume: + +— Miksei se herra koskaan käy täällä, se, jonka päähän putosi tiilikivi? + +Pormestarinna naurahti ja oli vasta nyt muistavinaan tuon kaupungin +originaalin, joka syötti karvaita lääkemarjoja heille jokaiselle. + +— Ai hän, Hanell. Tahdotteko todella nähdä hänet? Olemme kieltäneet +päästämästä häntä sisään, muuten hän alituisesti istuisi luonanne ja +väsyttäisi teitä. Sillä hänellä on aikaa, hänellä. No niin, konsertin +te annatte, te rakas herra Blume. Kuinka minä olen onnellinen! +Ja soitatte minun Beehsteinilläni. Se on vain pieni soittokone, +mutta hyvä, kaikki ovat sanoneet. Nyt puhun Mattsonin kanssa, +kirjakauppiaamme, joka järjestää konsertit. Niin, ja täytyyhän +tohtoriltakin kysyä. Tämä on oleva riemun sanoma koko paikkakunnalle... + +— Minä olen hyvin kiitollinen, keskeytti Blume äkkiä ikäänkuin hän +olisi pelännyt unohtavansa sanottavan jollei heti saa sitä lausua, — +mutta voin kyllä soittaa sillä koneella mikä on salissa. Minulle on +sama, tarkoitan. + +— Todellako? Käsitin, että aina käytätte Bechsteiniä. Mutta onhan +Steinwaykin hyvä ja tämä meidän flyygelimme raatihuoneella on aivan +erinomainen: olemme mieheni kanssa itse valinneet sen Hampurissa... No +niin, riemun sanoman minä nyt vien. Mutta, rakas herra Blume, älkää +soittako kovin modernia — kun tulee maalaisia. Lauri Jokinen ymmärtää +ja me jotkut muut mutta juuri maalaiset. Hyvästi, rakas herra Blume. Oi +mikä riemun sanoma! + +Heinz Blume oli päässyt ikäänkuin kuilusta ylös laidalle, josta +jo saattoi nähdä ulospäin. Hän piteli kaikin voimin kiinni kuilun +syrjästä ja kokosi ajatuksiaan. Konsertti täällä ja ehkä vielä +residenssikaupungissa, jotta saisi järjestykseen käytännölliset +asiat. Sitten lyhyt käynti kotona, sitten kiireesti pelastamaan mitä +pelastettavissa on. + +Ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun toivottu vieras, tohtori Hanell, +astui sisään. Hän oli kulkenut täällä ulkopuolella niinkuin hänen +tapansa oli ja itse pormestarinna oli suvainnut huutaa hänelle, että +hän saisi mennä taiteilijaa tervehtimään. Mutta ei olla liian kauan! +Eikä puhua lääketieteellisiä asioita eikä hassutuksia, vaan jotain +hauskaa. + +Hanell otti kumartamatta Blumen käden, ikäänkuin he olisivat olleet +vanhoja tuttuja ja asettui nojatuoliin, jota Blume osoitti. + +Hän nyökytteli päätään ja katseli kalpeaan mieheen toisella puolen +valkeaksi maalattua sairaalan pöytää. + +— Hahhahhahhah. + +— Mitä te nauratte? sanoi Blume, joka oli odottanut jotakin muuta. + +— _Hän_ neuvoo _minulle_ mitä minä saan puhua... _Hän_ sanoo koska +_minä_ saan tulla ja mennä. Hannanhan. Pääsikö hän puremaan teitä? + +Blume tuijotti vieraaseensa. + +— Mitä tohtori sanoo? + +He istuivat vastatusten ja nyökkäsivät toisilleen. Blumesta alkoi +tuntua siltä kuin hänen kätensä olisivat luisuneet siitä kuilun +syrjästä, johon hän oli kaikin voimin tarttunut. Mutta hän ei +hellittänyt. Tuo sama mies oli konsertissa vastaanottanut hänen +esityksistään enemmän kuin muut ja nyt oli lisäksi yhteinen sairaus +asettanut heidät asemaan, jossa heidän täytyi ymmärtää toisensa +erikoisen hyvin. Vanhalla herralla oli pitkä kokemus. Täytyi vain +päästää teema alkuun ja kehittää sitä oikealla tavalla. + +Alkoi tuntua kaamealta tämä nyökytteleminen ja tuijottaminen. Kadulla +hakattiin jotakin, miehet vaikenivat. Näytettiinkö tässä hänelle, +Heinz Blumelle jotakin tulevaisuuden kuvaa? Hän luki vaikenevan +vieraansa kasvoista ikäänkuin jotain tekstiä: tohtori oli kaunis mies, +kärsimysten uurtamat vaot vain syvensivät tätä elämänsävellystä, +niinkuin surumarssi keskellä sonaattia. Heinz Blume alkoi tottua +tähän ulkonaiseen vaikenemiseen, sen takana vaihtoivat molemmat +mykkiä vuorosanoja, kysyivät ja vastasivat toisilleen. Kadulla yhä +kalkutettiin. + +Yhtäkkiä Hanell vei käden silmilleen ja lausui ääneen: + +— Sitä se on — en erota. Erotatteko te? Ennen tiesin missä äänilajissa +kivet kilahtelivat ja mettiset surisivat. Nyt... kärki poissa, kuulo +tylsä... Ainoa mikä jäi eloon: sydän. + +Molemmat vaikenivat. Vai kiviäkö siellä ulkona hakattiin, totesi Blume. +Tohtori oli kai sen nähnyt tullessaan. Taiteilija kuunteli ja tarkkasi. +Hänen lihoneet kasvonsa vetäytyivät entistä kalpeammaksi, ikäänkuin +koura olisi tarttunut sydämeen ja pusertanut siitä pois verta. + +— Ajoittain minä muistan, jatkoi entinen lääkäri, — muistan tapauksia +elämästäni ja jaksan puhua. Mutta sitten katkeaa yhtäkkiä ikäänkuin +veitsellä poikki! Muistan, että oli aika, jolloin tänne pahaiseen +kylään tuli ihmisiä juomaan terveyslähteestäni. Koko kaupunki +oikeastaan syntyi silloin — sen se nyt on unohtanut ja luulee aina +olleensa tässä. Minä olin keksinyt lähteen rannalta. Ja juotuaan +menivät ihmiset pois terveinä ja siunaten. Nyt viruttavat torimyyjät +käsiään lähteessä ja kaupunkilaiset nauravat fantastia, joka luuli +sitä Betesdaksi ... Paljon muutakin minä muistan... ajoittain. Sitten +kaikki taasen menee poikki. Kaikki muu voidaan vakuuttaa: sydämet +jäävät ulkopuolelle vakuutuksien. Ehkä te olette onnellisempi — toivon +sitä. Minä tulin oikeastaan puhumaan jostakin muusta. Mutta se on nyt +poikki. En tullut puhuakseni itsestäni. Teille minun piti jotakin +sanoa. Olen sitä kauan ajatellut ja nyt sen piti mennä poikki. Mikä se +on, joka lähettää tuollaisen tiilikiven? Tai kaataa teidät sileällä +kadulla? Meillä oli kummallakin lähteemme. Siitä meidän piti ojentaa +terveeksitekevää vettä. Ja sitten tulee tiilikivi, hahhahhah — Poikki +kuin veitsellä. Niin, ehkä minä sitten menenkin koska minulle tässä +huomautettiin, ettei pidä olla kauan. Se oli kyllä tärkeää, jonka +vuoksi tulin. En voi muistaa, ehkä Lauri, säveltäjä Jokinen, tietäisi... + +Heinz Blume tiesi itsekin mitä hänen oli tekeminen. Hänelle oli +selvinnyt mikä hänelle antaisi jonkinlaisen ratkaisun. Hän ei enää +ryhtynyt keskusteluun, vaan odotti vanhan herran lähtemistä. Hanell +koetti vieläkin muistaa asiaansa. Hän kiersi puhuessaan yhäti samaa +eikä tahtonut löytää tarmoa lähteä. Blume koetti saada selkoa siitä, +oliko hänellä itsellään ilmennyt samantapaisia oireita. Aivan tuolla +tavalla häneltäkin katkesi ajatus kesken. Vihdoin viimein vanha herra +päätään pidellen läksi. + +Heinz Blume avasi kaapin ja sai nopeasti ylleen päällysvaatteet. +Naulassa riippui hänen vankka koivupuusta tehty keppinsä — se oli +tärkeä hänen nykyisessä tilassaan, sillä hän tuki itseään, jottei +kaatunut. Kunhan ei vain ketään tuttavaa tulisi vastaan. + +Ovessa joku heti törmäsikin häntä kohden. Mutta se oli vain +kirjeenkantaja. Mananneita kirje! Sitä oli odotettu ja kaivattu. Nyt +ei kuitenkaan ollut aikaa aukaista sitä. Heinz Blumella oli tärkeämpää +tekemistä: hänen täytyi saada selvyys kaikkein tärkeimmästä. Ja niin +hän pani kirjeen taskuun, katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja suuntasi +askeleensa suoraan eteenpäin. Kepin raudoitettu pää iski lujasti +katuun. Kuinka vaikeaa olikaan kulkea suoraan! Hänen täytyi suunnata +koko huomionsa siihen, ettei hän kaatuisi oikealle puolelle. Oli se +sentään kummallista tämä kulku. Ettei vain tulisi vastaan tuttavia. +Tuossa oli kirjakauppa, siellä he olivat olleet Mariannen kanssa +tapaamassa impressariota. Mariannen kirje, niin sen hän lukee heti kun +vain on nähnyt, onko hänen laitansa sama kuin Hanellin. Molemmilla +oli ollut lähde: olivatko molemmat sen menettäneet? Kauppapuodit +huojuivat ohitse: tuossa nahkatavaroita, satula, hihnoja, tuossa +sukkia, paitoja, nukke, tuossa omenoita, säkki täynnä kahvia, suu auki. +Mariannen kirje oli ainoa oleellinen ja pysyvä tämän kaiken läikkyvän +keskellä. Ja kuitenkaan ei hän turvautunut siihen. Hän tunsikin pientä +omantunnonvaivaa siitä, että vaimonsa avaamaton kirje taskussa kiiruhti +ravintolaan soittokoneen luo. Tämä ei ollut tervettä. Ei suinkaan hän +koskaan paranisi. Aivan niinkuin Hanell, joka ei muistanut mitä hänen +piti hänelle sanoa, niin hän varmaan soittokoneen ääreen päästyään +unohtaisi mitä hänen piti soittaa — oliko niin käyvä? Hänen ajatuksensa +koetti tuhansien tuttujen sävelluomien joukosta etsiä jotakin — mitä +tahansa — josta hän alkaisi. Ei ollut mahdollista etteivät hänen +sormensa löytäisi jonkin sävelen alkupäätä. Jos sydän vaikenisi, jos +aivot vaikenisivat, niin sormet, sormet, nämä vilkkaat käskyläiset, +hänen kalliitten käsiensä sormet, tekisivät tehtävänsä. Mutta jos +ravintolasalissa olisi vieraita? + +Keppinsä varassa kolisti hän sisään ovesta ja alkoi nousta ylös +portaita. Ei kukaan pidättänyt häntä, palvelija odotti hänen +luovuttavan päällystakkinsa, mutta hänellä oli liian kiire. Ja niin +hän päällysvaatteissaan seisoi ravintolahuoneen ovella ja näki pöydän, +jonka ääressä konsertti-iltana oli aterioitu, näki senkin pöydän, jonka +kahden puolen merimies ja hänen toverinsa olivat istuneet. + +Ja näki soittokoneen. + +Huoneessa ei ollut ketään. Hän veti oven kiinni jälkeensä ja etsi +taskustaan tupakkaa. Sitä ei ollut, hän oli viime aikoina hyvin vähän +polttanut. + +Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli +tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz +Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun +tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla +oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka +eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän +juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan, +miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää, +niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää, +lähde, joka ei kuivu. + +Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume +mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat +hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten +täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen +kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin +pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei +enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi. + +Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään, +tietämättä mitä se tahtoi. + +Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä +se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton +työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi +hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi, +että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys, +maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija +ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi. + +Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää... Ei, sanat +olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu +soittamaan pyhää maan päälle... Marianne, Marianne! + +Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti +taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa +sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro. +Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä +ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena +kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa +ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee +lapsuutensa jouluja. + +Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja +kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää. + + Rakkaani! + + Sinä elät: Jumalan kiitos. + + Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen + kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla + pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee + ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet + vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka + yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä + kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt + saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat + päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä + kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme + kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän — + uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään + muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei + Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää. + Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa + sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa. + + Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen. + Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua + tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me + myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä. + Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota + suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on + ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen + ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen + tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä + kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun + ajattelin, että henkesi oli pelastunut. + + Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit: + tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta + pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset + lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat + seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät + murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy. + Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano + terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian + kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta. + Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun + + Vaimosi. + +Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti. + +Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla +se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli +»Bachia käytännössä». + +Heinz Blume ei tietänyt oliko hänelle vielä joskus suotu soittaa +juhlaa ihmisjoukkojen erämaahan. Ehkäpä hänen kuuluisuutensa aika oli +ohi. Poikki, kuin veitsellä... Mutta jokin työ hänelle varmaan vielä +suodaan. Ja tässä työssä voi aina julistaa juhlaa. Ihminen ei ole sitä +mitä hän _tekee_, vain sitä, mitä hän _on_. + +Tahtoa ja terästä, iloa ja kiitollisuutta, myötä- ja vastoinkäymisessä +— Heinz Blume saneli tätä kuin runoa ja siinä astellessa soi hänen +sauvansa katua vasten ikäänkuin kivet olisivat laulaneet. + + + + +VIIMEINEN KEINO + + +Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tapahtui Virtala-aviopuolisoiden +välillä vihdoin se keskustelu, jonka he pitkin syksyä olivat +vaistomaisesti tunteneet tulevan ja jota he olivat koettaneet siirtää. +Vaimo astui nopeasti miehensä työhuoneeseen, hartioillaan liina ja +kädet vielä jauhoissa leipomisen jäljeltä. Hän ei huomannut, mitä hän +muuten tuskallisen huolellisesti otti lukuun: nimittäin, että hänen +miehensä oli työssä. Hänen huuliltaan pääsi puoli-itkussa: + +Minä en ymmärrä... minä en tiedä... Antti, mitä me teemme? + +Mies nosti päätään ja loi silmälasien yli katseen pöydän taakse, jossa +hänen vaimonsa korkea, vaalea olemus häämötti. + +— No...? Tietysti taas Aune? Onko hän yhä jatkuvasti paha? Sinä kysyit, +mitä hän toivoisi joululahjaksi — olihan se niin? Ja tyttö vastasi: +kultaisen peilin — olihan se niin? No katso nyt, tätä olen kauan +pelännyt. + +Mies kävi tarkkaavaksi vasta kun hänen vaimonsa vastaus viipyi. + +— Ei, sanoi vaimo, hieroen viluisia käsiään, — paljon pahempaa. Hän +ei enää sano mitään... Hän vaikenee. Hän tekeytyy mykäksi. Ei vastaa +mihinkään. Jos minä kysyn, niin hän vain tuijottaa eteensä. Hän ei +räpäytä silmää. On kuin hän olisi lyönyt vetoa jonkun kanssa, että hän +viisi minuuttia, kymmenen minuuttia... + +Mies hymähti ja heilautti kättään. + +— No mutta, anna hänen tuijottaa ja voittaa vetonsa, älähän nyt noin +kiihdy... + +— Hän on ulkona, hän istuu sillalla ja tuijottaa veteen... + +— Kyllä hän tulee, jahka hänen on tarpeeksi kylmä. + +— Ei kuule, on lähes kymmenen astetta. Neljännestunnin olen häntä +houkutellut. Olen puhunut kauniisti olen uhannut. En enää ymmärrä. Jos +sinä menisit.. + +— Se vielä puuttuisi. Kun on siinä iässä, niin jo sitä löytää kotiin, +kun kylmä tulee. + +— Hänen on niin kylmä, että hän on sinisenä, mutta hän ei liikahda. + +— Tjaa, mitä minä sille voin. + +— Mene ja tuo hänet sisään. + +— Mutta eikö sinussa todella ole sen enemmän kasvattajanvikaa. Kun +lapsi on kahdentoista vanha, täytyy sen omassa nahassaan saada kokea +oikuttelemisen seuraukset. Anniseni, Anniseni... + +— En nyt tahtoisi, että hän juuri jouluksi sairastuisi. + +— Olen, suoraan sanoen, pelännyt tätä koko ajan. Ottolapset ovat +vaarallinen asia. + +— Mutta itsehän sinä hänet meille toit. Näen sinut vieläkin silmieni +edessä, kuinka astuit sisään... Et riisuutunut eteisessä, vaan tulit +makuuhuoneeseen asti. Siellä avasit turkkisi — se oli isä-vainajan +sudennahkaturkki, se, jota hän aina käytti tarkastusmatkoillaan — ja +laskit eteeni vuoteelle käärön. Pelästyin, en käsittänyt mikä se oli. +»Tästä saat joululahjan», sinä sanoit ja hymyilit... Minä ymmärsin jo, +mitä olit minulle tuonut ja samassa kuulin lapsen itkua, tuota itkua, +jota niin olin toivonut kerran saavani kuulla oman lapseni suusta... + +— Mutta älähän nyt noin tavattomasti kiihdy. Minä, minä hänet toin — +kuinka monta kertaa olenkaan sitä katunut! Sääli minun oli tullut, +sääli lapsuudenystävää, joka rukoili ja rukoili: »Pelasta lapsi, vie se +nyt juuri, kun äiti niin suunnattomasti on rikkonut sitä vastaan. Minä +en voi sitä suojella, minut hän aina löytää eikä lakkaa kiusaamasta +lasta minulta. Sinun luoksesi ei hän tule. Teillähän ei ole lasta...» +Näin hän puheli, Väinö poika, jonka vieressä olin istunut koko +kouluajan. Minä muistin, ettei meillä ole lasta ja ettei meille tule. +Muistin miten onneton sinä olit ollut, kun tuo tuomio julistettiin. +Minä ajattelin sinua, sinä olit joskus puhunut, että jos ottaisimme +jonkun orvon... + +— Niin olin, niin olin. Mutta tämä ei ollut orpo... + +— Ei, sen pahempi. + +— Jos se olisikin ollut orpo, niin ei se koskaan olisi esiintynyt näin +katkerana ja vaativana. + +— Mutta uskoohan se, että vanhemmat ovat kuolleet. + +— Kuka sen tietää. Minä pelkään, että hän aavistaa. + +— Kuinka hän voisi aavistaa. Eihän täällä kukaan sitä tiedä. Jos +asuisimmekin siellä... siellä, Vuolteella. Mutta nyt on välimatka liian +suuri. + +— En tiedä, mitä uskoisin. Täytyy olla jotakin, jota me emme tiedä ja +joka on vaikuttanut tämän muutoksen. Tätä kauheaa tilaahan nyt jo on +kestänyt syyskesästä. Mitä tapahtui lapselle silloin, kun me olimme +poissa? + +— Silloinko elokuussa? Ei mitään — mitä hänelle olisi voinut tapahtua? +Isoäitihän oli täällä. + +— Sitä juuri minä pelkään: jos hän olisi jollakin lailla... + +— Mutta tyttöseni, isoäitihän pitää lapsesta. Hän on minulle itselleni +sanonut, että hän pitää Aunesta ikäänkuin hän todella olisi hänen +poikansa lapsi. + +— Olisiko lapsi voinut saada käsiinsä jonkin kirjeen? + +— Eihän ole mitään kirjeitä. Niin, ne pari kirjettä, jotka olen +säästänyt kaiken varalta. Toinen kuvaa luonnottoman äidin kauheaa +tekoa, toinen... Ne ovat täällä, lukkojen takana. Muut olen kaikki +polttanut. Eikähän Väinö enää ole viime aikoina kirjoittanut. Minusta +on joskus tuntunut, että hän mahtaa olla sairaana. + +— Sitten minä en tiedä... En käsitä mitä teen. Jotakin on tapahtunut, +jota emme tiedä. Hän oli aivan muuttunut, kun me palasimme kotiin. Hän +katsoi minuun kuin petturiin. Ja minä tunsin olevani petturi — niin, +niin, en tiedä mistä syystä. Sillä en ole tahtonut pettää, en ole +tahtonut pahaa. Rakastan lasta kaikella sillä rakkaudella, jonka olisin +antanut omille lapsilleni, jos minulle niitä olisi suotu... + +— No, katso nyt! Ja kuitenkin syytät minua siitä, että Aune on talossa. + +— Syytänkö minä? Mutta Antti... + +— No, no, miksi sitä kutsuisin. + +— Sinähän syytät minua siitä, että ikävöin lasta ja että sinä minun +tähteni toit tämän... + +— Säälivää sydäntäni minä syytän. Se on sellaista halpa-arvoista +hyvyyttä. + +— Hän sairastuu, jollemme saa häntä pois sillalta. + +— Väinö osasi lahjoa minut. Hän kuvasi, miten tuo nainen oli hänet +lumonnut ja miten hän sitä vihasi ja rakasti ja miten hän pelkäsi, +että se etsisi lapsensa vaikka maan alta. Minä olin lapsellinen siihen +aikaan. Minä kuvittelin, että kasvatuksella voisi lannistaa luonnon. +Tässä minä nyt istun ja luonto nauraa minua vasten silmiä. Huonon isän +lapsen voi vielä sittenkin pelastaa, mutta ei huonon äidin... + +— Etkö sitten tahdokaan minua auttaa? + +— No, vieläkö hän yhä on sillalla? Ehkä hän jo on kotona... + +— Näethän itse tuolla sinisen nutun ja valkoisen lakin. + +— Mitä minä enää näkisin. Onhan jo ihan pimeä. Kyllä sinä suuresti +liioittelet tämän asian. Onhan tällaisia kohtauksia ennenkin ollut. +Ainakin joitakin pienempiä. Minä alan niihin jo väsyä, tiedätkö... + +— Sinä sanot sen ikäänkuin syyttäisit minua. Luuletko, että ne minulle +ovat hauskat. + +— Suo nyt anteeksi, mutta sinä olet hemmotellut tyttöä. Hän olisi +vaatinut paljon lujempaa kuria. Sellaisen äidin lapsi! + +— Jumalan tähden, älä toki puhu niin ääneen. Aune on niin arka, niin +kummallinen — minä en voi olla hänelle kova. + +— No niin, kärsi siis seuraukset ja koeta tulla hänen kanssaan toimeen. + +— Mutta etkö nyt voisi auttaa minua? + +— Neuvon sinua: älä hemmottele häntä. Ajattele vähän, mitä teet, kun +esimerkiksi pidätät häntä poissa koulusta ja toverit näkevät hänen +terveenä juoksentelevan ulkona. + +— Hänen hermonsa ovat aivan pilalla. + +— Tällä kasvatuksella eivät ne ikinä parane. Tiedän... älä nyt pahastu, +mutta minä pelkään, että me olemme pakotetut... + +— Mitä? + +— Niin, minusta vain tuntuu, ettemme saa hänestä ihmistä, että hän +menee meidän käsissämme piloille, että täytyy ryhtyä johonkin. + +— No niin, puhu, puhu, miksi keskeytät. + +— Mutta älä nyt noin hermostu. Hänen parastaanhan minä ajattelen. + +Rouva Virtala vapisi. Turhaan koetti hän mieheltään peittää, miten asia +oli hänelle kohtalokas. + +— Sanoisit nyt kaikki yksin tein. Minä näen, että sinä haudot jotain +kauheaa. + +— No mutta Anniseni, en uskalla puhua mitään. + +— Puhu toki, olenhan aivan tyyni. Mitä tarkoitat, että tekisimme. + +— Niin, minä vain pelkään, että meidän on ryhdyttävä viimeiseen keinoon. + +— Mitä? Mitä sinä sanoit? Viimeiseen keinoon? Mikä se on? Et ole +minulle siitä koskaan puhunut. Tarkoitatko, että... löisit lasta...? + +— En. + +— Et? No mitä sitten? Etkö nyt voisi sitä minulle sanoa. + +— Oletpa sinä aivan sairas. + +— Johan vähemmästäkin. Ajattele toki, mitä minulle olet sanonut: +viimeiseen keinoon. Mitä tarkoitat tällä viimeisellä keinolla? + +— Mutta Anniseni, pitääkö meidän elämämme mennä rikki tämän vieraan +lapsen takia? + +— Voitko sanoa, että hän on vieras, kun yksitoista vuotta olemme +pitäneet häntä omanamme? + +— Tjah, ei hän kuitenkaan ole meidän lihaamme ja vertamme... + +— Ei, mutta meidän henkeämme... + +— Ohoh, kumpiko meistä hänelle on antanut taipumukset tuohon +inhottavaan oikuttelemiseen? Ei, kyllä ne ovat peräisin mamma-diivasta. + +— Mitä sinä tarkoitat viimeisellä keinolla? En saa mitään rauhaa +ennenkuin tiedän, mitä tarkoitat sillä. + +— Noo... en mitään. + +— Älä luule, että minua petät. + +— Sanoin sen vain, kun olit niin kiihtynyt. + +— Ei, sinä tarkoitat sillä jotakin. Tunnusta vain. Mikset ennen ole +minulle sanonut, että sinulla on jo jokin »viimeinen keino». + +— En koskaan ole nähnyt sinua näin kiihtyneenä. + +— Joulu lähenee. Ja meillä on tällaista. + +— Lähde nyt itse komentamaan tyttö sisään. Katso jos hän olisi poika, +niin minä kyllä hoitaisin hänet, mutta tytöstä täytyy sinun pitää huoli. + +— Minä menen, mutta sano tuo viimeinen keino. Voithan nyt sanoa. Ei +suinkaan se nyt sellainen ole etten voi sitä kuulla. Et suinkaan sinä +aio heittää lasta alas virtaan, tai pistää lumihankeen, tai... + +— En. Mutta voin lähettää hänet takaisin hänen isälleen. Sen sanoin +Väinölle jo silloin, että jollemme saa hänestä ihmistä, niin lähetämme +hänet takaisin. + +Mies näki, miten hänen vaimonsa vasempi käsi suonenvedontapaisesti +vetäytyi nyrkkiin ja kohosi sydämen kohdalle. Hetkisen vaikenivat +molemmat. Miehen teki mieli lausua jotakin sovittavaa, mutta hän +ajatteli, että Annia joskus täytyi karaista pienellä kovuudella, muuten +pääsi hänen luontainen lempeytensä niin voitolle, että lapsi sai tehdä +kokonaan mitä tahtoi. Hän vaikeni siis ja koetti palauttaa katseensa +vihkoläjään edessään. Hän näki kuitenkin jokaisen vaimonsa liikkeen. +Annin silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän veti syvältä henkeään. +Kalpeniko hän, vai valoko lampunvarjostimen alta loi hänen ylitseen +noin oudon varjon? Sitten hän yhtäkkiä vetäisi huivin hartioidensa +ympärille ja nousi. Sanaa lausumatta ja varpaisillaan hän jätti huoneen. + +Tällaista oli viime aikoina tapahtunut monta kertaa. Tuo vieras lapsi, +jossa äidin luonne yhtäkkiä oli puhjennut esiin, oli tärvellyt heidän +hermonsa ja uhkasi viedä koko heidän kotoisen onnensa. Niinkuin he +olivat kiintyneet lapseen ja niin hyvin kuin kaikki oli näyttänyt +onnistuvan, ja nyt... sittenkin... Kymmenen vuoden työ osoittautui +turhaksi. Olipa ollut hyvä, että Väinölle tuli sanotuksi silloin, että +jollei tytöstä tule kalua, niin hän saa palata isän luo. + +Tähän tapaan ajatteli mies, koneellisesti pakottaen katseensa +vihkopinkkaan. + +Vaimo ajatteli, vinhaan astuessaan pitkin lumista tannerta: + +Minä en anna häntä luotani, minä en anna, en, en + + * * * * * + +Ja hänen askeleensa kiihtyivät juoksuksi ja tuska vihloi hänen +ruumiissaan, kun hän ajatteli, että lapsi on istunut tuossa +neljännestunnin, ehkä enemmänkin, ehkä puoli tuntia, ja tuijottanut +virtaan juuri tuolla tavalla. Kauheaa! Jokin muistoko häntä kahlehti +tuohon? Sitä ei äiti ollut äsken tullut ajatelleeksi. Saattaako muisto +herätä yhdentoista vuoden takaa ja ottaa valtoihinsa? Saattaako +tuollainen kauhea asia ehkä vielä johdattaa tekoonkin...? Kaikki palaa +takaisin, kaikki toistuu, niin oli joskus joku sanonut. Maisterin +rouvalle tuli se tunne, että lapsi äkkiä nousee ja heittäytyy +yli kaidepuun veteen. Ehtiikö hän vielä perille? Miten hän äsken +saattoikaan jättää hänet tuohon, olisihan hänen pitänyt tietää, että +kaikki toistuu. Eiköhän hän olisi jaksanut kantaa Aunea, jos oikein +olisi koettanut. Aune oli laiha, vaikka hän ikäisekseen olikin pitkä. +Oi, liikahtiko hän? Ehtiikö äiti perille? Eihän lapsi vain...? + +Hän ei uskaltanut huutaa, ettei pelottaisi tyttöä, joka istui +polvillaan ja tuijotti jokeen. Muuttumatta, samassa asennossa hän +istui. Nyt äiti näki, että hänen hampaansa kalisivat. Kädet kuitenkin +yhä pitelivät kiinni kaidepuusta, ikäänkuin ne olisivat jäätyneet +siihen kiinni. + +— Aune, alkoi äiti hiljaa ja lujasti, — nyt ei enää saa olla paha. +Jouluun on vain viikko, jouluksi täytyy kaikkien tulla hyviksi. Nyt +nopeasti kotiin. + +Hän tarttui koko voimallaan lasta olkapäihin ja nosti hänet alas. Hänen +jalkansa tuntuivat puutuneen koukkuun, niin etteivät tahtoneet oieta. +Äiti ei tietänyt, mikä tässä lapsessa tällä hetkellä oli todellista, +mikä teeskentelyä. Hän ei tietänyt, minkä verran olisi ollut toruttava, +minkä verran osoitettava hellyyttä. Koko hänen olentonsa kärsi siitä, +että pahat voimat olivat ottaneet haltuunsa rakastetun olennon ja ettei +hän voinut häntä auttaa. + +Vihdoin pysyi tyttönen jaloillaan ja äiti kuljetti häntä valoa kohden, +joka loisti metsästä. Se oli kodin valo, mutta se tuntui nyt olevan +niin kaukana. Tahdottomana lapsi seurasi, äiti kannatti häntä niin +paljon kuin hän jaksoi. Tämä ei enää ollut teeskentelyä. Lapsi oli +sairas. + +Vihdoin he pääsivät sisään ja tulivat Aunen omaan valkoiseen huoneeseen +ja äiti polvistui lapsen eteen ja riisui ja hieroi häntä. Ja siinä +häntä hoidellessaan hän puheli hänelle täynnä rakkautta ja hillittyä +hätää. + +— Kuinka Aune saattaa... Tiedäthän sinä, miten se on äidille vaikeaa. +Ajattele, jos sinä nyt sairastut juuri jouluksi. Ja juuri jouluna, +kun mennään isoäitiä tervehtimään ja ollaan kaupungissa monta päivää. +Ja kaupungin kauniiseen kirkkoon mennään ja museoon, jossa Aunella +viimein oli niin hauskaa. Muistatko kaikkia kauniita tätejä — mitä +he sanoisivatkaan, jos Aune olisi poissa. Lasikaapeissa he seisovat +ja hymyilevät aina, mutta silloin he varmaan itkisivät. Kuule... no, +pikku kulta... sinä saat lääkettä, mene nopeasti sänkyyn. Ai, toinen +kenkä vielä... Niin, sellaista se on, kun istuu sillalla pakkasessa. +Eihän äiti mitään pahaa tarkoittanut. Mikset sinä saisi toivoa jouluksi +kultaista peiliä. Mutta äiti ajatteli vain, että kun on niin paljon +lapsia, joilla ei ole leipää... No niin! Nyt äiti peittää oikein +hyvin. Muistatko museossa sitä tätiä, joka oli morsian ja jolla oli +päässä se äärettömän iso kruunu? Senkin tädin me saamme nähdä, jos +paranemme... No, katso nyt, nythän sinun jo onkin lämmin. Nyt me emme +tee isää surulliseksi — eikö totta, kun isä tulee, niin me hymyilemme +isälle, lupaahan oma kulta sen. Katso, isä on niin hyvä, isä tekee +niin paljon työtä, ilman sitä työtä emme ensinkään voisi elää. Isä, +joka niin on iloinnut joulusta! Isä lähtee Aunen kanssa laskettelemaan +alas raatihuoneen mäestä, kun ollaan mummon luona. On paljon lapsia... +aijaijai, nyt tulee pieni koira, se juoksee ja haukkuu, se tahtoo +päästä mukaan! Isä ohjaa jalallaan ja antaa vauhtia. Aune nauraa, +kaikki lapset nauravat, harakkakin nauraa lumisella oksalla — hei, nyt +mennään kuperkeikkaa. + +Äiti nauroi, kiihtyneenä omasta kertomuksestaan ja upotti päänsä lapsen +vuoteeseen. + +— Mitä? kuiskasi hän. — Äidin kultu, noin, noin, noin! Nyt nauretaan +ja nyt myöskin puhutaan eikä enää murjoteta niinkuin äsken. Ei enää +koskaan! + +Hän oli saavuttanut tarkoituksensa: lapsi nauroi. Tai oikeastaan se +purskahti itkuun. Mutta joka tapauksessa se oli äännähtänyt. Nyt se +jo puhuikin, vaikkei tosin siihen tapaan kuin äiti olisi toivonut. Se +sai yhtäkkiä takaisin voimansa, ravisti päätään tyynyä vasten ja sanoi +käheästi, vanhan ihmisen äänellä: + +— Minä en tahdo elää. + +Siinä sitä taas oltiin. + +Äiti veti henkeään ja kokosi voimia uutta taistelua varten. Hänen +täytyi painia tämän uppiniskaisuuden kanssa ja hänen täytyi voittaa. + +— Minä tahdon paleltua, jatkoi vanhan ihmisen ääni pienestä valkoisesta +vuoteesta, — minä en tahdo elää, minä tahdon kuolla! + +— Vai niin, vai niin! sanoi äiti, painaen alas kyyneliään, kurkku +kuivana. + +Hän ei taaskaan voinut päättää, olisiko parempi ruveta laskemaan +leikkiä, vaiko puhumaan hänen tunteilleen. Voittaakseen aikaa meni hän +hakemaan lääkettä ja saneli itselleen siinä lakkaamatta: + +Minä en anna häntä pois! Minä en salli mitään viimeisiä keinoja. Hän on +minun, olen yhdentoista vuoden rakkaudella lunastanut oikeuden häneen. +En anna häntä pois. Ja hänkin rakastaa minua. Hänen täytyy minua +rakastaa. + +Tämä viimeinen asia se oli ehkä kaikista arin, rakastiko lapsi todella +äitiä? + +Kaikki edelliset vuodet olivat olleet täynnä iloista keskinäistä +luottamusta. Ja viime kuukaudet olivat olleet epäluuloista +murjottamista ja vakoilua. Kaikki edellisten vuosien onnen pääoma +tuntui olevan menetetty, yhteinen ilo kuin juurineen revitty maasta. +Saattoiko rakkauden sillä lailla nyhtää ihmisrinnasta? Eikö lapsi enää +rakastanut äitiä? + +Yksi vuoden pisimpiä öitä levitti pimeänsä yli Anni Virtalan +taistelujen. Mitä hän oli tehnyt, jonka takia hänelle oli pantu tämä +rangaistus? Oliko ollut rikos ottaa lapsi äidiltä, vaikka hän olikin +huono? Ehkei hän ollutkaan niin huono, ehkä häntä oli parjattu. Vai +oliko ollut rikos rakastaa sillä lailla kuin hän, Anni, oli rakastanut? +Olisiko pitänyt olla kova ja luja? Olisiko lapselle pitänyt ilmaista +kuka hän oli? Oliko ollut valhetta uskotella hänelle, että hän oli +heidän Virtala-puolisojen tytär? Ja oliko kasvatusäiti ehkä vain +omantuntonsa rauhoittamiseksi verhonnut valheensa siihen kauniiseen +kuvitteluun, että hän tahtoi säästää lasta huonon äidin muistolta? Ehkä +hän, Anni Virtala, olikin tehnyt sen vain peläten, että lapsi pakenisi +häntä, hänen rakkauttaan ja hyvää kotiaan, ja menisi sen äidin luo, +joka oli antanut hänelle elämän. Joulu hänet kerran toi — jouluko hänet +nyt vie? + +Kunnia, kunnia... rauha... hyvä tahto! soi läpi pitkän unettoman +pimeän. Tämä soitto kuului rannalta sen korviin, joka taisteli +myrskyssä ulapalla. On suloinen sana, joka merkitsee lepoa, mutta se +on olemassa muita varten. Hänkin, Anni Virtala, tunsi joskus rauhan. +Mutta siitä on kauan. Se on enkelien toivotus ihmisille, se on taivaan +joululahja maan lapsille, mutta tämän joululahjan on niinkuin niiden +suurten käsitöiden, joita salaa ommellaan pitkinä iltoina ja jotka +eivät valmistu. Rauhaa ei tule maahan. Taistelu kuuluu maahan ja +kärsimys. + +Kaikki oli ollut helppoa silloin, kun oli saanut puhua Antille. +Mutta tästä asiasta ei saanut puhua. Tuossa kuuluivat hänen tasaiset +hengenvetonsa, mutta ei saanut herättää häntä ja sanoa niinkuin +aina ennen: minun on paha olla, auta minua! Juuri Anttia täytyi +tässä asiassa pelätä, juuri Antin hallussa oli viimeinen keino. Tämä +viimeinen keino oli noussut maasta kuin aave. Tämä viimeinen keino oli +aukaissut kuilun hänen ja hänen vaimonsa välille. + +Anni Virtala makasi tuskan kourissa. Tie oli noussut pystyyn eikä +hän nähnyt, mihin päin kääntyä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän +päätti: lapsen täytyy tulla järkiinsä, aamulla puhun hänelle! Mutta +hän oli jo liian monta kertaa yrittänyt puhua Aunelle, hän ei enää +uskaltanut luottaa puhumiseen. Ja niin hän taasen joutui kuin kuumaan +lampareeseen, missä ei jalka löydä pohjaa ja missä höyryt tukahuttavat +hengityksen. Miten saattoi Anttikin olla hänelle näin kova? He olivat +viisitoista vuotta olleet onnelliset ja nyt tuli tällainen kuilu. +Rakastiko Antti häntä? Oliko hän koskaan häntä rakastanut? saattoiko +ihminen, joka rakastaa, tahtoa rakastetulleen kärsimyksiä? Tuntui +uskomattomalta, että joulu läheni, että valmistaa sitä iloista iltaa, +jossa loistaa joulukuusi ja annetaan lahjoja, että huomenna piti leipoa +— niitä leivoksia, joita leivottiin vain kerran vuodessa, että piti +ottaa esiin joulukuusenkoristukset, sekin silkkinauha, missä oli sanat: +»Kunnia olkoon...» Kunnia... rauha, hyvä tahto — enkelintoivotuksia, +joita ei maa kykene ottamaan vastaan. + +Aamu jo sarasti, kun valvovalle äidille, hänellekin, tuli mieleen +viimeinen keino. Hän päätti koettaa vielä yhtä. Jollei se auta, niin ei +auta mikään. Silloin menköön rikki koko koti. Mutta sitä yhtä hän vielä +tahtoo koettaa. Kun olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut elokuussa, +heidän ollessaan matkalla. Oliko täällä käynyt joku, vai oliko tullut +kirje, vai mitä... + +Hän malttoi tuskin odottaa nousun aikaa. Hän malttoi tuskin odottaa +hetkeä, jolloin näkisi Aunen. Hänessä eli sittenkin salainen toivo, +ettei viimeistä keinoa tarvitsisi käyttää, vaan että lapsi ehkä +sittenkin taipuisi ilman. Ei...! + +Hän tuli huoneeseensa ja huomasi, että tyttö kiireesti vetäytyi +peitteeseen. Hän toivotti hyvää huomenta — tyttö ei vastannut. Hän tuli +vuoteen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen: tyttö oli nukkuvinaan. +Antti astui hiljaa huoneeseen. Anni sanoi hänelle, että lapsi nukkuu. +Hän valehteli. Hän oli selvästi nähnyt, että lapsi oli valveilla. Mutta +hän pelkäsi Antin kylmiä sanoja. Kuitenkin auttoi hänen valheensa +huonosti, sillä kouluun lähtiessä Antti lausui, ikäänkuin hän olisi +arvannut kaikki tyynni: + +— Näetkö nyt, Anniseni, ei mitään tästä tule. Etkö jo ymmärrä itsekin, +että tästä täytyy tulla loppu? Minä en enää jaksa kuunnella sinun +livertelyäsi ruokapöydässä: »Tahtooko pikku kulta... Ota, pikku +kultu... Kas noin, pikku kultu...» Sellainen on syntiä. Se sopii juuri +nyt niin hyvin. Varmaan isäkin jouluna kaipaa lastaan tavallista +enemmän. Minä kirjoitan tänään, ehdin saada vastauksen, ehdin käydä +viemässä tytön ja ehdin vielä kotiin jouluillaksi. Eikö näin ole paras +Anniseni? + +Mies esitti kysymyksensä arkaillen ja hämmästyi vaimonsa ääntä, kun +tämä kylmästi vastasi: + +— On. Varmaan on. Tee niinkuin olet aikonut. Annamme tytön lähteä. + +Mies yritti taasen lausua jotakin sovittavaa, mutta vaimo oli jättänyt +huoneen. Hän oli hyvin kalpea. Mitä hän aikoi? Mitä hän ajatteli? + +Anni Virtala sytytti miehensä työpöydän ääressä kynttilän ja läksi +takaisin eteiseen. Siellä hän avasi oven kylmiin, kapeihin portaisiin +ja alkoi astua. Hänen polviinsa koski ja häntä paleli. Lukot vinkuivat +ja ovet narisivat. Täällä ylhäällä ei oltu käyty sitten kesän, tätä +huonetta käytettiin vain lämpimän vuodenajan vallitessa. Tuossa seisoi +hänen äitivainajansa pieni kirjoituspöytä — se oli joutunut tänne, +koskei se sopinut yhteen uusien huonekalujen kanssa alhaalla. Ja hyvä +oli muutenkin ollut, että se oli täällä. Tämän pöydän laatikossa +säilytti Anni vanhaa virsikirjaa, jonka sisällä oli jotakin, jota ei +kukaan saanut lukea. Kerran olivat kaikki saaneet sen lukea, mutta +se oli jo unohtunut ja sitten se oli ollut salaisuus, jota ei saanut +ilmaista. Ei vuosikausiin Anni ollut avannut laatikkoa, se oli hyvin +säilyttänyt salaisuutensa. Nyt sen täytyi se ilmaista. Se oli viimeinen +keino. + +Anni Virtala astui alas, toisessa kädessä kynttilä, toisessa vanha +virsikirja. Kun hän lähestyi lapsen huonetta, iski häneen vielä kerran +ajatus: ehkä Aune iloisesti juoksee vastaan niinkuin entisaikoina... +Mutta lapsen pienet jalat veivät aivan toisaalle. Äiti näki hänen +aamuhämärässä ponnistavan pihamaalla siltaa kohti. Hänen oli siis +täytynyt olla hyvin nopea käänteissään, koska hän nyt oli matkalla +sillalle. + +Äidin parahdus portailta oli niin hätääntynyt, että lapsi pysähtyi. +Vieläpä hän päästi äidin tulemaan luokseen ja seurasi häntä sisään. +Aamussa, joka työläästi valkeni, he nyt istuivat ja puhuivat, puhuivat +työläästi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Siitä tuntui tulevan +jonkinlainen kuulustelu, jossa syyttäjää pidettiin — piinapenkissä. +Syytetty kohteli kiusaajaansa epäluuloisella ynseydellä ja syyttäjä +teki työtään vastenmielisesti, ikäänkuin jonkin armottoman mahdin +pakottamana. + +— Aune, nyt sinä istut hiljaa ja vastaat kaikkeen. + +— Minun käteni...! + +— Koskiko? Mitä sinä sitten juokset ulos, vaikka tiedät että se on +kielletty. Kuule, miksi sinä olet noin epäystävällinen isälle ja +äidille? Mitä se merkitsee? Etkö ymmärrä, että meidän täytyy rangaista +sinua, jollet tottele hyvällä. Sinä naurat — se ei ole kauniisti tehty. +Äiti ei ensinkään tunne sinua. Sinä olet ollut hyvä ja suloinen lapsi +ja me olemme rakastaneet sinua — mikä sinulle on tullut? Koeta puhua... +Ei, sinä et pääse minnekään. Sinä vastaat nyt! + +He saattoivat hiljaisuudessa kuulla toistensa sydänten lyövän. Ne +olivat kuumia, tuskallisia sydämenlyöntejä. Mutta lievennystä ei +kuulunut eikä apua. + +— Aune, alkoi taasen äiti, — sinä olet lapsi ja me olemme koettaneet +säästää sinua kaikesta kovasta ja surullisesta. Me olemme tahtoneet +antaa sinulle huolettoman lapsuuden. Mutta sinäpä et käyttäydy niinkuin +lapsi, vaan niinkuin... niinkuin vanha ihminen, joka on hyvin tyhmä. +Löytyy sellaisia tyhmiä vanhoja ihmisiä... Aune, mitä sinulle tapahtui +sillaikaa kuin olimme isän kanssa matkalla — sinun täytyy se sanoa! +No, katso, tiesinhän minä, että sinulle oli jotakin tapahtunut! Mutta +mikset heti tullut sitä kertomaan. Ajattele, kuinka monta kuukautta nyt +olet kärsinyt ja pitänyt koko kotia tuskan vallassa. En ole tahtonut +sinulta kysyä, olen odottanut, että itse kerrot. Joku vieras kävi +täällä ja puhui sinulle jotakin — niin, niin, minä näen sen sinun +kasvoistasi. Olisithan nyt voinut olla niin hyvä ja kertoa! Kuka se +oli? No niin, minä tiedän mitä hän on sanonut ja mikä sinut on tehnyt +niin levottomaksi. Me aioimme isän kanssa sanoa sen sinulle vasta kun +olisit suuri. Mutta koska sinä sen nyt tiedät, niin voithan kuulla +kaikki. + +Hän haparoi käteensä virsikirjan ja etsi lehtien välistä. Siellä oli +kuivia kukkasia, jokin kiiltokuva, sekä mustalaitainen, ristillä +varustettu sanomalehtiote. Hän ei nähtävästi etsinyt niitä ja kuumeni, +kun ei heti löytänyt mitä haki. Vihdoin hänen kädessään sitten oli +pieni, kellastunut paperi, jossa oli painettua kirjoitusta. + +— Lue tämä. Kun sen olet lukenut, et enää ole lapsi. Me olemme +tahtoneet sinua säästää, mutta sinä tahdot nähtävästi toista. Eikö niin? + +Nyt sai lapsi suunsa auki ja vastasi vanhan ihmisen tietoisuudella: + +— Tahdon! + +Äiti näki hennon tyttösen lyhyessä lapsenhameessaan ottavan +kellastuneen paperinpalasen ja astuvan ikkunan luo, jonne lumen +valkeus hohti. Sillä oli pitkät, kapeat ranteet ja se luki tavaten. +Anni Virtala osasi uutisen ulkoa: Luonnoton äiti. T.k. 12 p:nä +aamuhämärissä paiskasi muuan äiti vuoden vanhan lapsensa Vuolteen +virtaan tarkoituksessa surmata hänet. Lapsi takertui kuitenkin kiinni +pensaisiin rannalla, josta hyvät ihmiset sen pelastivat. Luonnoton +äiti, joka on sivistynyt nainen, istuu luonnollisesti lukkojen takana +odottamassa tuomiotaan. + +Anni Virtala taisteli kyyneliä vastaan, mutta lasta ei tieto ollut +järkyttänyt. Hän ymmärsi heti, ketä uutinen tarkoitti, eikä kysynyt +mitään selitystä. Vihdoin levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän lausui +kiihkeästi: + +— Miksi he pelastivat minut, miksi he pelastivat minut! Olisivat +antaneet hukkua. Ah, olisivat! Kyllä minun oma äitini tiesi, mikä +minulle oli hyvä! Minun oma äitini... + +Viime sanoja hän toisti hiljaa itsekseen ja kapusi sohvankulmaan, +ikäänkuin häntä olisi palellut. Syntyi pitkä äänettömyys. + +Kasvatusäiti ymmärsi nyt, että kaikki oli menetetty. Hän ei enää +kysellyt, kuka lapsen oli kohdannut silloin kesällä. Hän taisteli +tunnetta vastaan, joka tuhansilla siteillä oli yhdistänyt hänet tähän +vieraaseen lapseen. Ne olivat kaikki nyt katkottava. Mitä pikemmin, +sitä parempi. + +— Missä minun oma äitini nyt on? kuului väristen sohvankulmasta. + +— En tiedä. + +— Onko hän vielä vankeudessa? + + +— Ei. Hänen tekonsa selitettiin tapahtuneen hetkellisen mielisairauden +tilassa. Hän pääsi heti vapaaksi. + +— Miksen minä päässyt hänen luokseen? + +— Isäsi ei tahtonut. + +— Isä oli paha! + +Oli kuin jotain olisi kuollut kasvatusäidissä ja hän sanoi kylmästi: + +— Nyt sinä pääset oman äitisi luo. + +Hiljaisuus heidän ympärillään pysähtyi yhtäkkiä äskeisessä kiihkeässä +kulussaan ja siihen tuli jotakin lauhaa ja sovinnollista. + +— Pääsenkö minä? kysyi lapsi. — Pääsenkö minä tosiaan? + +— Pääset. Tänään. Heti. Jos tahdot. + +— Josko tahdon? Heti. Oi, minä pääsen oman äitini luo! + +— Isäsi... nimittäin minun mieheni — miksi me nyt häntä kutsuisimme, +sillä tietysti et enää tahdo sanoa häntä isäksi: Antti setä kirjoittaa +isällesi. Antti setä vie sinut... + +— Oi, minä pääsen oman isäni ja äitini luo... + +— Minä luulen, etteivät he asu yhdessä. + +— Äitini luo minä sitten tahdon! + +— Isäsi voi ehkä sanoa, missä äitisi on. Luulen, että äitisi on mennyt +naimisiin toisen kanssa. + +— Sitten minä menen isän luo! + +— Niin, varmaan isäsi tulee iloiseksi. Hän on hyvin yksin. + +— Eikö minun isäni ole mennyt naimisiin? + +— Ei. + +— Minä menen sitten oman isäni luo. + +— Niin, hyvä on, pikku Aune. Panemme sitten vain kokoon vaatteesi ja +tavarasi. + +— Minä en ota kaikkia nukkia. Yhden pitää jäädä tänne. Inkerin pitää +jäädä tänne. + +— Eihän toki, pikku Aune. Inkeristähän sinä pidät kaikkein enimmän. + +— Niin, mutta, äidin tulee ikävä. + +— Enhän minä enää ole äitisi. Sinähän nyt menet oman isäsi ja äitisi +luo ja otat kaikki mukaasi etkä koskaan enää palaa tänne. + +— Enkö minä koskaan enää palaa tänne? + +— Et tietystikään. Se oli niin paha, että sinut otimme. Ja ettemme +kertoneet sinulle, että sinulla on oma isä ja äiti siellä Vuolteella. +Mutta onhan kaikki nyt hyvin kun sinä pääset heidän luokseen. Olipa se +hyvä, että vieras silloin kesällä kertoi sinulle kaikki. + +— Hän sanoi, että hän heti tunsi minut. Että olin niin äidin näköinen. +Sillalla hän tuli. Hänellä oli kuorma kiviruukkuja. Minun oma äitini +oli ostanut häneltä. Hän sanoi, että minun äitini oli kaunis ja että +minun isäni oli harmaapäinen. Hän lupasi mennä kertomaan äidille missä +minä olen. Ja sitten hän nauroi ja sanoi, että kyllä se tulee ja noutaa +minut, jollei ennen niin jouluna. Se on sellainen iloinen ihminen ja +niin nuori. Se antaa kultaisen peilin ja kauniit vaatteet... Se on +rikas... + +— Missä mummo oli, kun sinä tapasit vieraan miehen? + +— Mummo oli salissa. Oli vieraita. Mies otti minut kuormalleen. Minä +menin kirkolle asti. Mies olisi ottanut kauemmaksikin, mutta minä en +tahtonut. + +— Pieni Aune, kuule, mutta entä jos oma äitisi tulee nyt ennen joulua +ja noutaa sinut? + +— Niin, minä olen odottanut häntä. + +— Ajattele, jos hän tulisi. Olisipa se hauskaa. Puepa nyt nuket +valmiiksi, että voitte lähteä vaikkapa jo tänään. Ja pane kokoon +kirjasi. Älä unohda koulutodistuksia. Niitä sinä tarvitset. + +— Äiti, mihin äiti menee? + +— Hakemaan matkalaukkua. Mutta vieläkö pikku Aune nyt sanoo »äiti». +Enkö minä nyt vain ole Anni täti, kun sinulla on oma äiti? + +— Miksei äiti sano »pikku kultu»? Se on ikävää. + +Äidin täytyi hillitä itseään, ettei näyttäisi, miten iloiseksi hän +yhtäkkiä tuli. Hänen olisi tehnyt mieli ääneen nauraa. Hän tuskin +malttoi odottaa Antin tuloa. Vakavana hän sanoi: + +— Voinhan minä sanoa, jos sinä tahdot. Mutta oma äitisi tahtoo varmaan +sanoa niin. + +— Isän luo minä menen! Oman isän... + +— Niin, niin. Laitetaan kaikki vain kuntoon. + +Hetkisen vallitsi talossa tarmokas toimintahalu. Rouva Virtala kantoi +huoneeseen pinkkoja liinavaatetta ja pukuja. Aune veti auki laatikkoja +ja kokosi kirjojaan. — Minkä puvun Aune tahtoo matkalle? Ehkä tämän +sinisen, se on lämmin. + +— Niin, sen sinisen. + +Tähän kulmaan minä panen joululahjat. Aune ottaa auki vasta +jouluaattona. Ehkä sinä vietkin omalle isälle ja äidille mitä olit +aikonut antaa täällä. Se on niin hauskaa, kun sinulla on heille +joululahjoja. + +— Äiti, onko sinusta noin hauskaa, että minä lähden pois? + +— Ei toki. Olen hyvin surullinen. Mutta onhan hauska, että sinun nyt +tulee hyvä. + + * * * * * + +Kun äiti hetken perästä tuli huoneeseen, tapasi hän tyttösen täydessä +itkussa. + +— No, mutta pikku Aune... ethän nyt noin itke. Sinusta tuntuu ensin +vähän ikävältä, mutta kyllä sinä pian unohdat meidät. Kirjoitatko sinä +sitten joskus, jos oma isäsi ja äitisi antavat? + +Lapsi ei vastannut, käänsi vain selkänsä kasvatusäidille ja repi +nenäliinansa kulmia. + +— Pidetäänkö vähän kiirettä, Aune. Pian tulee isä... Antti setä, +tarkoitan. Antti setä ei pidä siitä, että itketään. Katso nyt, +Inkerikin on aivan arkivaatteissaan. + +Lapsi ravisti kasvatusäidin kädet olkapäiltään. + +— Äiti ei yhtään välitä minusta. Ei kukaan välitä minusta. Paras onkin, +että lähden enkä koskaan tule, enkä kirjoita! En koskaan! + +Lapsi karkasi kasvatusäidin ohi ja heittäytyi rajusti lattialle. Ja +siinä se ääneen itki, kasvot kovia, kylmiä siltapalkkeja vasten. + +— Ei kukaan välitä minusta, ei kukaan! + +Anni Virtala laskeutui polvilleen permannolle ja nosti syliinsä lapsen +vaalean pään. Hän vangitsi myöskin syleilyynsä lapsen riuhtovat kädet. +Hän kuiski hänen korvaansa, miten hän häntä rakastaa, miten ei hän +päästä häntä luotaan, miten hän pitää häntä lapsenaan niin kauan kuin +elämää kestää. Jos hän olisi hänen oma lapsensa, ei hän voisi hänestä +enemmän pitää. Joulu lähenee — he viettävät sen yhdessä, yhdessä he +valmistavat joulumakeiset, yhdessä he koristavat kuusen eikö niin? + +Lapsen käsivarret kietoutuvat äidin kaulaan, hän painoi pään äidin +rintaa vasten ja itki ja nauroi siinä, kunnes sanoi tahtovansa nukkua. + +Äiti piteli häntä siinä, soudatellen häntä niinkuin silloin, kun hän +oli pieni. Viimeinen keino oli auttanut. + +Yksi vuoden lyhimmistä päivistä valkeni ja kotiin jonka ristiriita +äsken oli uhannut hävittää, soi nyt joulun juhlasävel. + + + + +RAKASTUNEEN RETKIÄ + + +Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että +pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta +yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan +vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen +ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko +vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene, +hyvästi.» + +Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja +paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen +istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei +enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan, +hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan +rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli +istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki +tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä +antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella +noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle +maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat +sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin +rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi +lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei +voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut +sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja +sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle +hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä +kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias — +vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan +sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta +minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!» + +Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste, +Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi +vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni +sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui +Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä +oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin _se_ oli tehnyt elämän elämisen +arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli +ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi +turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen +sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä, +ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen. +Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä. + +Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten. +Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun. +Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä +tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia +oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän +oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli +hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä, +yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli +ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja +kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki +turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden +viiden vuoden tulos. + +Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt. +Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin, +että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia, +ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen +pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä +vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se +on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista +miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada +työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu — +se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa. +Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän +nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän +on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa! + +Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa +mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman +mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet +hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja +soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa +vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille, +silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa +hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa +hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä, +nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He +itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät, +ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava +rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten +hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu +siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän +rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa +ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja +äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että +ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa. + +Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he +Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa. +Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun +hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää +samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo, +loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta +kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän +kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin +jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä — +että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä +kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön +mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa +heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha — +mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia, +nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin +muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä +merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon +— äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä +kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö +Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa +tuskassaan. + +Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän +ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos +hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä +suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut, +ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri +tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle +hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin, +kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on +matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira +voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa. + +Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee +ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin +saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille +ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille +ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän +kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä +tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän +kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut +kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi. +Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö +Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä, +väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko +Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia, +Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan +murha-ase taskussaan. + +Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain +muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten +tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian +oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli +nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista, +niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma +näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta +mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja +epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin +korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi. +Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä. + +Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo +rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää +eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui, +tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta +tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka +olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin +elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen +hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —, +pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet +minun kärsimykseni! + +No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä +tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina +keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja +varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä +perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää +sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni +elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä +iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei +hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä +käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut, +mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän +kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa +ratkaisevaan tekoon! + +Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia +niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei +muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä... Mutta mistä täällä otti +yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos. +Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet +ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin +katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys... + +— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks +pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet +hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat... + +Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen +tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi +voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon +tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään +ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä +tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän +ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää. +Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina +olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät. +Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä, +kun ei sille vastaa. + +Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen, +kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan +silmiinsä. + +Matti Jäykkä. + +Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä +halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen, +terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi! + +Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon +ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli +hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta +nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi +voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt +ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen +tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa. + +Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen +kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä +Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui +vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä +paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista. + +— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään +kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla +rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että +tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä +uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa. +Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä +ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä +hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja +sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa +nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani? +Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on +minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan +otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet +olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai +urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa +sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna +sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi! + +Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli +hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu +loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita +miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista. + +— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä +vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten +enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna +minunkin mennä. + +Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät +siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta +herättävä. + +— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä? +Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu +sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut +sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja. + +Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että +maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän +kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän +kansan pelastuksen. + +— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä +pian itse. Istuhan nyt kalossiin. + +Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että +tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle +tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää +kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa +elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto. + +Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua: + +— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme +nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä +keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän +myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut +parantaa... + +— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan +tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas +minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja +luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla +tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä? + +Matti Jäykkä naurahteli. + +— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. — +Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja +syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä +siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin +minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa +pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on +sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua, +niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt +tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne! + +He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä +nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat +tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet +tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä +iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli! + +— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä? +Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja +asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa. +Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne — +vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään +rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen +kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies +vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa +ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän +mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin +sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on +kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä... Tuo +ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin, +katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä +suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan, +saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No +ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet +toisenlainen mies. + +— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen +pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko +todellakin...? Mutta ei, sinä et tiedä... + +— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia. +Täällä täytyy olla täsmällinen. + +— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on +sanonut minulle. + +— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona +hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos +tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin +aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana. +Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu +tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein +mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni. + +— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että +nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi. + +— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin +kanssa ja kukistaa ne. + +— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä +kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla +revolveri taskussa. + +— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä +merkkiä se on? + +Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale, +jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja +kiitteli hyväksi. + +— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi +vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten +niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa +saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi. + +He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden +jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita +huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa. + +Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli +aika näyttävä. + +Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti +pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty +lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä. + + + + +ALASIMENA JA VASARANA + + +Pienen Simo Koivumäen elämässä ei ollut sattunut mitään muistamisen +solmukohtaa ennenkuin hän oli kolmivuotias. Silloin tuli eräs yö. + +Siihen asti oli kaikki ollut hiljaista, tasaista ja iloista. Äiti tuli +ja antoi maitoa mukista, se oli Simon oma muki. Äiti nosti ikkunaan ja +näytti, että siellä on haua. Isä toi kaupungista hauan. Aino sanoi, +ettei se ollut haua vaan kissa, mutta Simo tahtoi, että se on haua. Se +oli Simon oma haua ja se nukkui Simon kanssa. Se ei sanonut mitään, +Toivo sanoi, ettei se ollut haua eikä kissa, vaan leikkikalu. Seinillä +oli kauniita sinisiä kukkia, niitä oli paljon. Ne olivat heti siinä, +kun silmät avasi, mutta niihin ei voinut koskea, silloin niitä ei +ollut. Ikkunalla oli kaksi kukkaa ja ne olivat, kun niihin koski. +Ei saanut repiä lehtiä eikä kukkia, ainoastaan kauniisti haistella. +Isä istui ikkunan luona ja leikki kengillä ja kapuloilla. Isä takoi +vasaralla ja veti pitkää lankaa. Isä ei leikkinyt, vaan neuloi kenkiä, +sanoi äiti. Isä tekee Simolle pienet kengät, kun Simo tulee vähän +suuremmaksi. Ne ovat Simon omat kengät. Ainolla on kengät ja Toivolla +ja Väinöllä ja Lainalla. Toivolla ja Väinöllä ei ole kenkiä, vaan +saappaat. Simo tahtoo myös saappaat, Simo on poika. + +Simo istui hiekassa pihamaalla ja nauroi. Oli paljon lapsia eikä olisi +tarvinnut mitään vaatteita. Isot lapset juoksivat ja huusivat. Iso +poika heitti kivellä lintua, se oli kyyhkynen. Kyyhkynen itki. Tytöt +sanoivat, ettei saa tehdä pahaa kyyhkyselle, mutta poika teki ja +nauroi. Simo nauroi myöskin. Simo nousi ylös hiekkaläjästä ja juoksi. +Hän tahtoi heittää kiveä lintuun. Lintu lensi. + +Simo kaatui, teki kipeää, Simo itki. Kädestä tuli punaista. Se oli +verta. Paha kallio, kun teki lapselle pahaa, jalkaan koski ja Simo +itki. Aino tuli ja vei Simon sisään. Isä yski ja pani maata. Simokin +pani maata. Ei ollut yö, äiti oli poissa, äiti tuli vasta illalla. +Silloin saivat kaikki voileipää ja hyvää ruokaa ja sitten panivat +kaikki maata. Äiti otti Simon syliinsä ja Simo nukkui siihen. Toisinaan +oli äiti kotona koko päivän, se oli sunnuntai. Äiti puki lapsen ylle +puhtaat vaatteet ja kauniin kauluksen. Kaikki lapset saivat puhtaat +vaatteet, isot lapset pukivat itse ylleen. Äiti ja isä menivät +kirkkoon, yksi suurista lapsista pääsi mukaan. Kirkossa ei saanut +nukkua. Simo oli vielä liian pieni. Mikä se on kirkko? Se on Jumalan +huone, siellä saarnaa pappi ja veisataan kauniita virsiä, siellä on +alttari ja hopeiset kynttiläjalat ja kaunis _kuva_... Mikä se on +alttari? Se on sellainen, jonka päällä pidetään raamattu ja pappi +seisoo siinä ja messuaa ja rukoilee. Simo saa nähdä jahka kasvaa. + +Taivaasta putosi valkoista, se oli lunta. Oli kylmä, lammas antoi +lämpöiset kintaat, lammas oli hyvä. Pihamaalle tuli pieniä rekiä, +jotka olivat kelkkoja, ja lapset huusivat ja nauroivat. Tuli myöskin +sellaiset pitkät kengät, jotka olivat sukset. Missä ovat Simon omat +sukset, Simo tahtoo omat sukset! Simo saa, kun Simo tulee suureksi. +Onko Simo huomenna suuri? Ei tehnyt kipeää, kun putosi. Helisi ja +kilisi, kun ptruuat juoksivat. Aino antoi linnuille leipää, kun eivät +ne voineet syödä lunta. + +Isä oli väsyksissä eikä mennyt kirkkoon, isä puhui vasarasta ja +alasimesta. Vasara oli se, joka löi ja alasin oli se, johon teki +kipeää. Paha vasara! Isä puhui yksinään, vaikkei ketään ollut +huoneessa. Äiti tuli pyykkituvasta ihan märkänä. Silloin tehtiin tulta +ja keitettiin kahvia ja ruokaa. + +Äiti lähti matkalle ja toi pienen lapsen. Se oli Simon ja Ainon +ja Toivon ja kaikkien sisar. Se makasi Simon kehdossa, Simo antoi +mielellään sen maata. Simo makasi isän kanssa. Pikku lapsi oli Helmi, +se ei osannut puhua, se itki ja nauroi. Sille ei saanut tehdä pahaa. +Äiti osti paljon pullaa ja tuli setiä ja tätejä ja pappi. Pappi luki +kirjasta ja pani vettä Helmin pään päälle, niin että Helmi itki. Äiti +ei torunut pappia. Kaikki lapset saivat konvehtia ja limonaatia ja +omenaa. Aino säästi omenan ja konvehdin, Simo söi kaikki ja pyysi +lisää ja äiti antoi. Pappi sanoi, että isän pitää mennä tohtorin luo. +Salmisen setä otti Simon syliinsä ja kysyi kuinka vanha hän oli. Simo +vastasi: kolme vuotta. Salmisen täti kysyi äidiltä, eikö Simo pääsisi +heidän kanssaan sunnuntaina saareen. Mikä se on saari? Kuinka paatti +menee veden päällä? + +Tähän tapaan oli Simon elämä kulunut. Se oli ikäänkuin liukunut veden +päällä. Sitten tuli eräs yö. + +Simo heräsi siihen, että isä huusi äitiä. Oli pimeä. Isä tarttui kiinni +Simoon ja ravisti häntä. Simon olkapää kävi aivan märäksi. Mitä isän +kädessä oli? Isä käski herättää äidin. Simoa nukutti ja isä nousi itse. +Äiti nousi ja otti tulta. Ja silloin hän rupesi huutamaan ja itkemään, +että voi Herra Jumala, nyt se on saanut verensyöksyn. Äiti herätti heti +suuremmat lapset ja käski heidän mennä naapuriin, että soittaisivat +tohtorille. Salmiselle piti mennä, ne auttavat. + +Isä makasi vuoteessaan silmät kiinni ja verta oli hänen vaatteillaan ja +peitteellä ja käsillä. + +Pieni Simo seisoi paljasjaloin lattialla vuoteen luona ja katseli isää. +Häntä paleli, hänenkin paitansa oli veressä. Äidillä ei ollut aikaa +häntä ajatella. Äiti otti piirongin laatikosta puhtaita lakanoita ja +rupesi tekemään tulta hellaan. Äiti itki. Kun tuli oikein kylmä, rupesi +Simo kapuamaan äidin vuoteeseen ja äiti huusi hänelle, ettei saa mennä. +Ja meni taasen piirongille ja etsi jotakin. Sitten hän kutsui Simon ja +alkoi riisua häntä. Ja veti hänet lieden luo ja hieroi häntä. Ja painoi +hänet vastaansa, puki ylle uuden paidan, otti hänet syliinsä ja kantoi +hänet vuoteeseensa. Ja laski hänet siihen omalle paikallensa pienen +Helmin viereen ja peitti hänet aivan huppuun. Ja koko ajan vuotivat +hänen kyyneleensä. Ja isä äänteli jotakin, jota ei voinut ymmärtää. +Simokin itki, koska äiti itki. Hän olisi tahtonut äitiä viereensä, +mutta äidillä oli paljon tekemistä, äiti pani vettä tulelle, ja meni +sitten isän luo. + +Isot lapset tulivat, setiä ja tätejä tuli, huone oli ihan täynnä, +kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hiljaa, katselivat isää ja +sanoivat, että hän kuolee. Salmisen täti sanoi sen isälle itselleen, +mutta ei isä kuullut. Aino itki, Simokin itki. Ei ollut hauskaa. +Simo olisi tahtonut nähdä tohtorin, mutta hän nukkui eikä havahtunut +ennenkuin aamulla. + +Sen aamun hän muisti. + +Sähkö paloi katossa ja tuli oli liedessä ja kahvi hajusi hyvältä. Äiti +ei ollut sisällä eivätkä isotkaan lapset. Simo nousi istumaan ja näki, +ettei Helmi nukkunut. Hän siristeli silmiään, kun sähkö teki kipeää, ja +maiskutteli suutaan. Isä makasi vuoteessaan, hän ei nukkunut, silmät +olivat ihka auki. Lakanat olivat puhtaat ja isän kädet olivat ristissä +rinnalla. Voiko olla kuollut, vaikka silmät ovat auki? Simo tahtoi +huutaa. Äiti, miksei äiti tule? + +Silloin rupesi isä puhumaan. Ja hänellä oli sellainen ääni kuin +papilla, kun hän risti Helmin. Eikä isä yhtään liikkunut, eikä isän +puhetta voinut ymmärtää. Hän sanoi sanat harvaan ja selvästi, mutta ei +vain voinut ymmärtää. Vasarasta ja alasimesta hän puhui. + +— Nyt on sitten taas se aika, että on alasimena. Toisena tai toisena +pitää olla. Jos on vasarana, niin aina sortaa tai lyö toista. Tai +elämää sortaa. Ja kun taas joutuu alasimeksi, niin elämä lyö ja sortaa. +Että miksikä se niin lie määrätty. Ei voi tietää. Nyt on sitten taas +alasimena-olo. On sitä vasaranakin oltu, vaan tuskinpa enää se aika +tulee. Eikä tulekaan. Vasarana ja alasimena ja alasimena ja vasarana +siihen asti kun viimeinen isku kaataa. Kohta se on käsissä sekin. Ei +ymmärrä, ei ymmärrä. + +Simo kuunteli ja pelkäsi. Jollei äiti olisi pian tullut, niin hän olisi +huutanut. Ei ollut koskaan ollut tällaista. Mutta äiti tuli ja toi +puodista maitoa, ja meni ensin ja koetti isän käsiä ja sanoi jotain +isälle. Ja tuli sitten katsomaan Helmiä ja hymyili hänelle. Silloin +Simo kävi kiinni äidin kaulaan ja sai itkunsa tukahdutetuksi äidin +kainaloon. Ja joi maitoa, kun äiti antoi. + +Tohtori oli käynyt yöllä, kun Simo nukkui. Simo ei nähnyt häntä, oliko +hän samanlainen kuin pappi? Hän oli sanonut, että isä voi kuolla, mutta +voi vielä vähän elääkin. Sairashuoneelle isän piti lähteä. Isässä oli +keuhkotauti. Mikä vasara lyö isää? kysyi Simo. Ja äiti sanoi: tauti. +Vasara löi myöskin Simoa, Simossa oli myöskin keuhkotauti. Tohtori +sanoi sen, Simo näki tohtorin, mutta hän oli vanha herra ja hänellä oli +silmälasit. Ei tehnyt kipeää kun vasara löi, oli hauskaa, sai paljon +kaikkia hyviä ruokia ja äiti oli kotona ja piti sylissään. + +Nyt lyö vasara Simoa ja Simo on alasin, mutta kyllä Simokin lyö +alasinta, jahka tulee suureksi, sanoi Simo. + +Sitten tuli taas sellainen väliaika. Isä oli poissa, isä oli mennyt +Jumalan luo. Se oli tapahtunut sillaikaa, kun Simo oli siirtolassa. +Äiti oli aina poissa, hän oli mennyt jo kun Simo heräsi ja Simon oli jo +hyvin uni, kun hän tuli kotiin. Aino ja Toivo ja Väinö kävivät oikeaa +koulua ja Laina kävi leikkikoulua. Simo ja Helmi olivat Salmisella. +Salmisen täti torui, vaikka äiti maksoi hänelle siitä, että hän katsoi +heitä. Liisa oli vuotta vanhempi kuin Simo. Liisa oli kiltti, Liisa +osasi jo lukea ja Liisa opetti Simollekin. Simoa rupesi nukuttamaan. +Pyhänä oli äiti kotona ja silloin tuli Liisa Simon kanssa heille. Äiti +lupasi, että Simo pääsee kirkkoon. Suksia ei äiti voinut ostaa, ei +ollut rahaa. Äiti pesi herrasväen pyykkiä. Äidin käsistä tuli verta, +hän voiteli niitä ja pani yöksi käsiin valkoiset kintaat. Toivo oli jo +juoksupoikana kaupassa. Hän toi kotiin omenia, kun ne siellä rupesivat +pahentumaan. Ne olivat hyviä omenia. Ja karamellia hän toi. Salmiska +sanoi, että Simo oli ottanut Liisan valkoiset kintaat, äiti löi Simoa. +Mutta ne olivatkin puulaatikon takana. Äiti otti Simon syliinsä ja +antoi hänelle kahvia. Simo kävi usein näyttämässä itseään tohtorille. +Oli monta tohtoria, vanhoja tohtoreja ja nuoria tohtoreja. Vahvistavaa +ruokaa, he sanoivat. Oli vielä yötä, kun äiti jo meni työhön. Jonkin +kerran äiti otti Simon syliinsä ja itki. Äiti ei sanonut, miksi hän +itki, vaikka Simo kysyi. Ainokaan ei sanonut, mutta Laina sanoi +tohtorin puhuneen, että Simokin kuolee. + +Simo ei tahdo kuolla, Simo tahtoo tulla suureksi, Simo tahtoo sukset ja +kellon, Simo lyö vielä vasaraa, Simo ei tahdo kuolla! + +Äiti ei ollut tätä kuulemassa, äiti pesi herrasväen pyykkiä. Simo +juoksi ulos, pihan perälle, sisään siitä ovesta, minkä vain näki +avoimena, tunkeutui halkoliiterin nurkkaan ja itki. + +Pojat tiesivät kaikki, että Simo kuolee. He eivät tahtoneet häntä +leikkimään kanssaan, ja kun hän yritti sytyttää paperossinpätkän, niin +he rupesivat nauramaan ja sanoivat, että kaikki tässä polttelevatkin, +tuommoiset! Ja Leinon Santtu huusi ääneen, niin että kaikui yli pihan: +kuolee se, sen se on näköinenkin. Ja Sööterluntin Jonni käski mennä +leikkimään tyttöjen kanssa. + +Äiti ei antanut Simon oppia lukemaankaan. Lieneekö äiti uskonut hänen +niin pian kuolevan, ettei kannattanut ryhtyä vaivannäköön. Liisa +opetti Simolle lukemisen salaa. Eikä se ollut vaikeaa. Hauskaa se oli. +Eikä äiti torunut, kun Simo luki hänelle Hiihtäjän laulua, vaan tuli +iloiseksi ja sanoi, että ehkä lapsi paraneekin. Kerran kun Simo jo +makasi, oli heillä vieraita vaimoja odottamassa äitiä. Ja Simo kuuli +miten he puhuivat. + +Ei suinkaan siitä ihmistä tule, niin on kovin huonon näköinen. + +Paras olisi, että Jumala ottaisi pois kitumasta. + +Ja olisi helpompaa äidilläkin. Aijai, on siinä raatamista, kun on noin +monta näitä lapsia. + +Terveitten kanssa sentään aina menee, mutta sairaus kun tulee, niin +siinä sitä käskee. Ja entäs sellainen pitkäaikainen kituminen niinkuin +sekin keuhkotauti. + +Kyllähän se taivaallinen isä tietää mitä tekee, mutta en minä vain +äitinä rukoilemisella viivästäisi lapsen oloa täällä murheen laaksossa. +Pahuutta täällä oppii, mitäs muuta. + +Katsokaas nyt, hyvät ihmiset, miten se on valkoinen — ei, ei se elämään +jää. Että vieläköhän tuo hengittää? + +Simo hengitti ja Simo oli elossa. Mutta hän muisti isää sinä aamuna, +jolloin isä oli puhaltanut ulos lämpöisen verensä ja makasi valkoisena +ja puheli vasarasta ja alasimesta. Pojasta tuntui siltä kuin hän nyt +olisi ollut tässä juuri samalla tavalla. Hänellä ei ollut yhtään +voimaa. Vasara löi ja löi. Hän huutaa pian, niin tukalaa hänen on olla. +Silloin rupesi Aino puhumaan. + +Äiti uskoo hänen paranevan. Ja me kaikki toivomme, että hän paranisi. +Hän on oikein hyvä poika. + +Silloin Simosta taas tuntui, että hän otti kiinni vasarasta, ettei se +enää saanut lyödä häntä. Ei hän vielä kuole, vaikka ne sanovat. Äiti +uskoo hänen parantuvan ja kaikki lapset toivovat hänen paranevan. Häntä +rupesi naurattamaan ja hän kääntyi nopeasti seinään päin, etteivät ne +näkisi kuinka hän nauroi. + +Salmisella oli nyt oma liike ja oikein ovella kirjoitus »Räätälinliike» +ja ikkunassa ihmisenkuvia. Hän otti Simon asiapojaksi, piti lähteä +viemään laskuja ja sanoja ja tuomaan rahoja kotiin. Liisa kävi koulua, +Liisalla oli hyvin kaunis sininen hame ja punainen nauha palmikossa. +Niin kaunista kuin Liisa ei ollut. Räätäli ei lähettänyt Liisaa, hän +oli ainoa lapsi. Mutta jonkin kerran kun oli paljon kantamista, meni +Liisa Simon mukaan. + +Minä nain Liisan, ajatteli Simo. + +He kävelivät rinnan, käsivarrella kauniisti silitettyjä +vaatekappaleita, ja Simo koetti astella tahdissa Liisan kanssa. Mutta +Liisa otti milloin pitkän, milloin lyhyen askeleen ja pysähtyeli +ikkunoihin katselemaan. + +Vasen, oikea, vasen! komensi Simo. + +Mutta Liisa vain nauroi eikä muistanut, mikä jalka oli vasen ja mikä +oikea. + +Oli kauniita kenkiä. Ja Liisa valitsi kaikkein kauneimmat valkoiset +ja sanoi, että ne ovat hänen. Simo valitsi suuren-ihmisen kengät ja +sanoi, että hän antaa ne äidille, kun saa rahaa. Ja otattaa korot +matalammiksi. Liisa otti suurimman punaisen omenan ja rinkelin, jossa +oli rusinoita ja mantelia ja sokeria päällä. Ja Simo otti sukset ja +hiihtopaidan. Ja sitten he menivät eteenpäin ja ottivat kirjakaupasta +kauneimmat kuvat ja kangaskaupasta kankaat. Tietysti ne kaikki jäivät +sinne, ajatuksissaan vain he olivat ne ottaneet, ja se oli yhtä hyvä. +Mutta kun he tulivat kotiin, niin Liisan isä kysyi, missä he olivat +viipyneet ja sanoi, ettei enää saa viipyä sillä lailla. Eikä Liisa enää +päässyt mukaan. + +Simo kulki taas yksin asioilla ja katsahteli kauniisiin tavaroihin +ikkunoissa. Hän ajatteli, että sininen kaulahuivi on Liisan ja harmaa +villaröijy on äidin ja satukirja on Ainon. Mutta sukset ovat hänen. + +Kun kuukausi on lopussa, saa hän paljon rahaa mestarilta ja silloin hän +ostaa sukset. Ei ollut jäljellä kuin kuusi päivää. + +Tuli kylmiä sateita, pojan jalat kastuivat. Häntä yskitti ja väsytti. +Hänen täytyi istua penkille. Olkapäitä kylmäsi. Ihmiset pysähtyivät +katsomaan, kun hän yski. + +Lähde pois, lapsi parka, sanoi vanha rouva, saat kuolemantaudin. + +Simo pelkäsi äidin kieltävän häntä menemästä mestarin asioille. +Silloinhan hän ei saisi palkkaansa eikä voisi ostaa suksia. Sukset +maksoivat viisi markkaa pari. Oli kylmä, jalat olivat läpimärät, tuli +lumiräntää, pian on suksikeli, etteihän hän vain saisi kuolemantautia. +Surisikohan Liisa jos hän kuolisi? Nyt ei ollut penkkiä missään. Äiti +häntä surisi. Kunhan jaksaisi juosta. Kengät ovat rikki. Äiti sanoo +varmaan, että pitää ostaa kengät eikä suksia. Jos saisi kengät ja +sukset. + +Tuolla ne kengittävät hevosia ja pajassa on lämmin. Hän poikkeaa sinne +pieneksi hetkeksi. Jos mestari kysyy, niin hän sanoo, että hän meni +kuivattamaan vaatteitaan. Aivan lyhyeksi hetkeksi vain. + +Kalke kuului kadulle asti. Hän katseli portista ja näki pihan perällä +pimeän vajan, jossa kipunat räiskyivät ja punainen valo leiskahti yli +seinien. Tuntui paremmalta, kun vain näkikin tuon lämpöisen paikan. +Pieni koira juoksi edellä ja Simo käveli perässä. Lämmin hohti vastaan +pihalle asti. Siellä oli hevosia ja rattaita. Ei kukaan nähnyt +häntä, hänhän oli vain pieni poika ja kaikki, jotka liikkuivat tulen +ympärillä, olivat suuria miehiä. Poika nojasi ovenpieleen ja olisi +mielellään mennyt likemmä, mutta ei uskaltanut. Siltä puolelta hohti +lämmin, missä taottiin, toiselta puolen tuli kylmä viima. Seppä oli +punainen kuin mikäkin satuvuoren asukas ja rauta oli niin punaista, +että se oli valkoista. Noin vasara lyö, ajatteli Simo. Mutta alasin +ei mene rikki, se pysyy paikoillaan. Hampaat kalisivat suussa. Iskut +tärähtivät läpi koko ruumiin. Seppä nauroi ja huusi jotain koiralle. +Kipunat räiskähtivät seinään asti. Simo tunsi olevansa hyvin pieni +poika. Olenkohan minä jo saanut kuolemantaudin? ajatteli hän. Sitten +hän muisti isää, miten isä oli puhunut vasarasta ja alasimesta, varmaan +isäkin oli näin katsellut, kuinka vasara löi. Ehkä isäkin oli saanut +kuolemantaudin näin syyssateessa. Itkisiköhän Liisa? + +Silloin poika tunsi, kuinka jotain märkää kuumaa tuli hänen kaulalleen +ja käsilleen. Isä, isä...! + + * * * * * + +Hän luuli, että oli aivan pieni poika, että tuli paloi liedessä ja +äiti oli hakemassa maitoa ja isä makasi puhtaiden lakanain keskellä. +Mutta kun hän avasi silmänsä eivät seinät olleetkaan siniset vaan +valkoiset, ja ympärillä oli vieras myssypää neiti ja monta sänkyä. Hän +oli joutunut sairashuoneelle eikä tiedetty kuka hän oli eikä missä hän +asui. Vasta kun hän jaksoi sen sanoa, toimitettiin äidille sana. + +Simo muisti, että hän kolmen päivän perästä olisi saanut palkkansa. Hän +odotti kovasti äitiä. Ei tehnyt kipeää mistään. Kaikissa sängyissä oli +lapsia, paitsi yhdessä. Sanoivatko ne, että Sulo eilen oli kuollut? +Sulon suusta oli tullut verta. + +Varmaan minäkin kuolen, ajatteli Simo. + +Äiti ja Aino saapuivat ja Simo pääsi kotiin. Mentiin hevosella, äiti +piti poikaansa sylissään niinkuin pientä lasta, vaikkei Simo enää ollut +pieni. + +— Äiti, kuolenko minä nyt? + +— Äiti uskoo, että lapsi paranee. + +— Tahtooko äiti, että minä paranen? + +— Kyllä äiti tahtoo, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. + +— Enkö minä nyt saakaan suksia? + +— Täytyy ostaa paljon lääkkeitä. + +— Enkö minä enää pääse asiapojaksi mestarille? + +— Et moneen aikaan. + +Hän ei kysynyt, pääsisikö hän katsomaan Liisaa, vaikka hän sitä +ajatteli. + +Hän makasi nyt niinkuin isäkin oli maannut puhtaiden lakanain välissä +ja Helmi telmi huoneessa ja veti alas mitä vain käsiinsä sai. +Siunatkoon sitä lasta, kaikki se rikkoi ja repi. Simo ei saanut koskea +lapseen, kaikkien täytyi pelätä Simoa, niin oli tohtori sanonut. Simo +makasi ja ajatteli. Hänestä tuntui, että hän oli vanha mies. + + * * * * * + +Vasara lyö nyt alasinta. Nyt on se aika. Alasin on ihan hiljaa eikä +puolusta itseään. Hänen kätensä on hyvin väsynyt. Jaksaako hän koskaan +tarttua vasaraan? pieni Sulo kuoli. Liisa ei tule tänne, Liisa ei +muista häntä enää. + +Niin kului aika. Simo Koivumäki oli alasimena, mutta jonkin kerran hän +jaksoi tarttua kiinni vasaraan, niin ettei se saanut lyödä. + +Viikoista kasvoi vuosia eikä mitään ulkonaista muutosta ollut kotona +tapahtunut. Simo eli vielä ja kävi näyttämässä itseään tohtorille. Hän +pääsi jo kouluun. Tohtori ihmetteli. Tahto auttoi tässä paljon. + +Simo tahtoi elää. + +Hän oli viidentoista vanha ja palveli sekatavarakaupassa, kun hänen +elämäänsä tuli toinen suuri solmukohta. + +Oli lauantai-ilta ja ensi lumi lankeili jäätyneelle maalle. Katot +olivat valkoisina, kadut olivat valkoisina, höyhenen kokoisia +hiutaleita putoili pilvinä taivaasta. Puolessa tunnissa oli tullut +lunta niin, että sai kahlata eteenpäin. Kulkuset helähtelivät — tuolta +ja tuolta ja täältä. Koko kaupunki helisi. Katulyhdyt syttyivät, +mutta valoa tuskin saattoi erottaa lumihiutaleitten takaa. Suksilla +suhahti ohitse nuoria miehiä, heitä meni ketjuna, urheilupaita yllä +ja kudottu lakki, iloisesti heilahtaen, päässä. Lapsia juoksi ulos +porttikäytävistä kelkkoja vetäen. Talven ilo helisi ilmassa. + +Simo Koivumäki oli laskenut kantamuksensa kellariin ja seisoi portilla. +Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, lapset huusivat ja +lumittivat toisiaan, hiihtäjät humahtivat ohitse ja tiu'ut soivat. + +Silloin löi nuoren miehen rinnassa lieskana sydän. Hän tunsi kuin +siipien kasvavan hartioilleen ja kannattavan eteenpäin. Hän oli nuori +ja voimakas, elää hän tahtoi ja olla iloinen. Kaunis oli tämä talvi ja +kaunis tämä elämä. Liisa — huihai! Liisa oli unohtanut — huihai, on +niitä muitakin tyttöjä. + +Hän kulki jo yli kadun, kahlaten lumessa nilkkaa myöten. Kädet +taskuissa sukelsi hän kulkijoiden ohitse ja kiiruhti tuttua +kauppaliikettä kohden. Monet kerrat oli hän katsellut sen +näyteikkunoihin ja oli ollut aikoja, jolloin ei hän ollut uskaltanut +niihin katsella. Nyt meni hän oikopäätä ovea kohden, tempasi sen +auki, seisoi myymäläpöydän edessä ja pyysi ne ja ne sukset. Hänen ei +tarvinnut valita eikä kysyä. Hänellä oli katsottuna suksipari, vuosien +kuluessa oli hänen mielipiteensä suksista vakiintunut. Ja hän löi rahan +pöytään, otti sukset sauvoineen olalleen ja läksi menemään. + +Eikä koskaan hän ollut tietänyt, että voi olla tällaista riemun +päivää. Hänen suunsa olisi tahtonut huudella ja kiusotella kaikkia, +hänen sydämensä laulaa ja hänen jalkansa tanssia. Hih ja hei, nyt on +maailma auki ja tie vapaa. Eikä tätä poikaa mikään pidätä. Tämä poika +ei kuole, vaan näillä suksilla hän itsensä parantaa. Nyt käydään kiinni +vasaraan — paha vasara, lyöpäs nyt! Eikös se sanonut esitelmässään +opettaja kerran, että ihminen urheilulla voi tehdä itsensä terveeksi? +Sellaisella oikein harkitulla ja järkiperäisellä urheilulla. Hän +sanoi, että hänelläkin oli ollut heikko rinta ja nyt hän oli terve +mies. Siinä piti tietysti olla hiukan varuillaan näin alussa. Äiti +saa hänestä vielä terveen pojan. Ja murheettomat vanhuudenpäivät +pitää äitimuorilla oleman. Ja tyttöjä, onhan niitäkin maailmassa, jos +tahtoisi elämäntoverin ottaa. + +Hänpä luulee, että hän yrittää pystyyn siirtomaatavarakauppaa. Sinne +on tietysti vielä pitkä aika. Mutta kyllä se takaa hänelle tämäkin +kauppias, jonka luona hän nyt on. Hän palvelee vielä täällä jonkin +vuoden. Ehkä sitten aluksi voisi perustaa osakeyhtiön. Hänellä on kuin +onkin se usko, että urheilu parantaa ihmisen. Ja sairaita on paljon. Ei +ymmärrä, ei ymmärrä, sanoi isävainaja. Mutta kyllä hän ymmärtää: isä ei +osannut hoitaa itseään ja joutui siinä alasimeksi. Hei tätä maailman +valkoisuutta! Huomenna on pyhä ja tie on auki ja elämä on kuin silkkiä. + +Seuraava solmukohta Simo Koivumäen elämässä tuli viisi vuotta +myöhemmin. Se oli ihmeellinen päivä sekin, mutta ei sentähden, että hän +suurissa hiihtokilpailuissa oli ottanut ensi palkinnon. Sen hän oli +ottanut ennenkin, se ei tehnyt tätä maaliskuun pyhäpäivää ihmeelliseksi. + +Heitä tuli useita poikia yhdessä ja he huutelivat toisilleen +suksiltaan, muistellen kilpailujen kulkua. Oli ollut juuri tarpeellinen +pakkanen ja oikein säteilevää ja kaunista. Ilmassa ei ollut mitään +vikaa eikä tuulikaan ollut niin kova, että se olisi sanottavasti +vaikuttanut. + +Juuri kun he tulivat kaupunkiin ja kääntyivät viertotieltä kadulle, +astui heitä vastaan nainen, joka pysähtyi katsomaan, Aurinko paistoi +häntä silmiin ja vasta hetken päästä hän tunsi hiihtäjän, hymyili ja +tervehti. + +Liisa! + +Ei, ei mitään ollut maan päällä muuta kuin tämä yksi tyttö, tämä +lapsuudenystävä, tämä Liisa. Se oli hän, sellaisena kuin hän oli +ollut vuosia sitten, silloin kun he yhdessä seisoivat kauppapuotien +ikkunoissa ja myytävistä tavaroista päättelivät: tuo on minun — ja +kuitenkin oli hän nyt niin paljon kauniimpi noin suurena ja solakkana! + +Kun he vihdoin saivat sanat suustaan, eivät he puhuneet mitään +merkillisiä asioita. Kuka hyvänsä olisi saattanut kuulla heidän +keskustelunsa. Ja kuitenkin kulkivat he kuin kahden maailmassa ja +heidän välillään tapahtui jotain salaista ja hyvin tärkeää. + +— No, kuinkas neiti on voinut, ei ole tavattukaan — niin, siitä on +kauan aikaa. + +— Kiitoksia vain. Kyllähän minä. Ja sinä... te, te olette käynyt kovin +terveen näköiseksi. Olette kai taas ottanut ensi palkinnon. Kyllä minä +tiedän, kyllä minä olen lehdistä seurannut. Mukavaa se on. + +— Vai on neiti seurannut. Sehän on hauskaa se. Ja minä kun luulin, että +olitte tykkänään unohtanut. + +— Meillä on isäkin monta kertaa sanonut, että pitäisi mennä katsomaan +vanhoja tuttuja. Mutta ei ole tullut käytyä, kun muutettiin niin kauas +siltä kulmalta. + +— Me, me asutaan myöskin nyt uudessa paikassa, tai eihän meitä +olekaan paitsi äiti ja minä. Äiti hoitaa siinä talouden. Minulla on +siirtomaatavaraliike — pieni se vasta on, mutta sitä sopii laajentaa. + +— Oma liike, vai sillä lailla. Missäs ne muut sitten ovat? + +— No, ne ovat ihan kaikki naimisissa. + +— Vai naimisissa. No, etkös sinä...? + +— Eihän tuota ole tullut mentyä. Entäs te...? + +— Mitäs minä sitten. Ei ole sattunut mieleistä. + +— Kai se on katsottu, vaikkei sitä sanota. + +— Eikä ole. + +Simon koko olento läikähti riemusta. Hän tunsi, että hän nyt oli saanut +käsiinsä vasaran ja että hän piteli sitä lujasti. Nyt ei se pääse siitä +mihinkään. Se on nyt sitä aikaa, olisi isä sanonut. + +— Me asutaan ihan tässä äidin kanssa, ehkä sinä poikkeatkin katsomassa. +Äiti tulee kovasti iloiseksi. + +— Vai niin, vai tässä. Hyvänen aika, tuossahan se on oven päällä »Simo +Koivumäki», enkä minä ole sattunut näkemään. + +— Se ei ole ollutkaan siinä kauan. Se oli osakeyhtiön. Minä sain sen +haltuuni vasta joulun jälkeen. + +— Vai niin, vai niin. Niin että se on nyt ihka oma. No, ehkä minä käyn +katsomassa, jollen häiritse. + +— Ei suinkaan. Kun se on niin kovasti mukavaa. + +— Mutta minnekäs ne muut jäivät — ettekös te ollut seurassa? + +— Näkyvät häipyneen, minne lienevät jääneet. Ja minä kun luulin, että +olit minut ihan unohtanut. + +— Minä luulin sinun unohtaneen. + +Kaksi onnellista nuorta ihmistä astui kotiin, joka oli niin suuren +vaivannäön ja ponnistuksen tulos. + + + + +HÄTÄHUUTOJA SYVYYDESTÄ + + +Eräänä iltapäivänä nähtiin valtamaantiellä likellä Santapohjan +laivasiltaa useita lehmänkuljettajia elukoineen, matkalla +Lokki-laivalle, jonka oli määrä saapua kuuden tienoissa siltaan. +Siinä oli kulussa Mäenpään mahtava sonni, joka oli ollut satapäisen +karjan kuninkaana ja joka oli myyty vihaisuutensa takia. Pääsiäisenä +se oli puskenut kuoliaaksi oman hoitajansa siitä syystä, että hän oli +lähestynyt sitä uusissa vaatteissa, joiden hajua ei sonni tuntenut. +Karjanhoitaja oli elänyt Otson kanssa hyvässä sovussa vuosikausia, +kuljettaen sitä, milloin tarvittiin, nuorasta kuin koiraa. Ja nyt Otso +yhtäkkiä, pahasti mouruten, omilta asemiltaan rivin päässä, seivästi +hänet sarveensa niin että hän jäi siihen paikkaan. Senjälkeen ei +sonnilla enää ollut ystävää ja talon rouva vaati vaatimistaan, että se +hävitettäisiin. Kahden väkevän miehen kuljettamana oli Otso lähtenyt +siitä navetasta, jossa hän kerran herttaisena valkeana pikkuvasikkana +oli tanssinut karsinassaan. Ensi viiden kilometrin matkalla oli se +juoksuttanut miehiä hengenhädässä, mylvien ja puskien pientareeseen +maantien laidassa. Sittemmin oli se alkanut talttua ja kun kahden +peninkulman taival läheni loppuaan, kulki se vihaisesti muljottaen +eteensä ja silloin tällöin mylvähtäen ja viskellen niskojaan, kun +köydet kiusasivat. + +Siinä oli myöskin kulussa Koivusen Loviisan Heluna, hänen ainoa +lehmänsä, jota hän oli kasvattanut aivan pienestä, joka oli imenyt +hänen sormeaan maitokiulussa ennenkuin se oppi juomaan. Heluna oli +ollut Loviisan ainoa toveri ja ystävä, omassa padassaan hän oli +hautonut sille juoman ja omin käsin hän oli nyhtänyt takun sen selästä, +kun se muutti karvaa. Hän oli puhunut sille kaikki asiansa — eihän +hänellä muitakaan ystäviä ollut. Lypsäessään sitä pimeinä syysaamuina +pienen, kituvan lampun valossa, oli hän kertonut sille miten yö oli +kulunut ja mimmoinen ilma oli. Heluna oli silmiään ummistellen jauhanut +ruokaansa ja jonkin kerran ynähtänyt ikäänkuin sanoakseen, että hän +ymmärtää. Ymmärtäneet olivat toisensa Loviisa ja Heluna ja nyt kuljetti +Loviisa Helunaa pois kotoa, pois ainiaaksi, tuntemattomia kohtaloita +kohti. Heluna ei ollut sidottuna, se seurasi omistajatartaan, ja vitsa +oli Loviisan kädessä syyttä suotta, sillä Helunan tähden ei sitä olisi +tarvittu. Heluna seurasi luottamuksella Loviisaa vaikkapa maailman +ääriin asti. + +Loviisan tunto oli kipeä ja ensimmäisillä kilometreillä oli hän +miettinyt — mitä jo kaiken aikaa oli ajatellut — kuinka saisikaan +rahat takaisin ostajalle. Sillä hän oli nyt varma siitä, ettei hän +saisi rauhaa, kun tällä tavalla on voinut myydä ystävänsä. Ei koskaan +ollut Heluna tehnyt hänelle pahaa, ei surun päivää se ollut hänelle +tuottanut, ei pienintä mieliharmia. Ja hän on myynyt sen rahasta! Se +on ottanut ruokansa hänen kädestään ja antanut hänelle särpimen hänen +leipäänsä ja ynissyt häntä vastaan aamulla avatessa navetan ovea. Ja +hän kuljettaa sen vieraitten ihmisten käsiin, jotka teurastavat sen! +Se on palvellut häntä, se luottaa häneen ainoana ylläpitäjänään ja hän +kuljettaa sitä tässä hirvittävään teurastuspenkkiin! + +Ei koskaan tule hänellä olemaan rauhaa, jollei hän saa rahoja takaisin +ostajalle ja Helunaa kotiin. + +Mikä paha henki häneen silloin menikin, kun hän ryhtyi kallistamaan +korvaansa ostajan houkutuksille. Tuli huono heinävuosi, hän pelkäsi, +ettei jaksaisi viedä Helunaa yli talven. Oli käynyt vuosi vuodelta +yhä vaikeammaksi koota sen ruoka. Hän oli käynyt vanhaksi, sitä se +oli. Ja Heluna oli sekin jo vanha. Hän oli tuskastunut paikkakunnan +isäntiin, jotka kovistivat häntä pientareistaan ja karjahaoistaan, +ei missään olisi Helunan ollut lupa olla, pienellä varkaudella oli +sille hankittava, mitä se elatuksekseen tarvitsi. Se oli rehelliselle +ihmiselle ilkeää. Ja niin hänelle vähitellen oli tullut ajatus, että +Heluna täytyy hävittää pois. Mutta hän oli ajatellut, että ehkä saisi +sen myydyksi joillekin hyville ihmisille siellä kotipitäjässä. Ostaja +oli tullut illansuussa, juuri kun hän vei Helunaa kotiin ja lehmä vielä +siinä kokosi muutamia suullisia heiniä. Ja heti oli ostaja mielistynyt +Helunan lihavuuteen ja ruvennut hieromaan kauppaa. Hän mainitsi heti +huikean hinnan, tuhat markkaa. Mutta Loviisalle teki pahaa, kun hän +laski suuren punaisen kätensä lehmän kyljelle ja koetteli sitä, ja hän +sanoi heti, ettei myy. Mutta suuri, raaka mies kulki siinä vierellä +ja nosti ja nosti hintaa ja kun hän oli tullut tuhanteen viiteen +sataan ja vakuuttanut Loviisalle — mitä hän jo ennestään tiesi — että +lehmä vuoden parin perästä kuitenkin on lopetettava, niin Loviisa oli +taipunut. Ja hänellä oli kourassa koko Helunan hinta — niin paljon +rahaa ei Loviisa ikinä ollut nähnyt — ja hän toisteli sitä päivämäärää, +milloin lehmä oli vietävä laivasillalle, kun hän avasi kotiveräjän ja +päästi sisään Helunan. + +Hän katui tekoaan ihan heti. Mutta ostajaa ei enää ollut missään. +Ja tiesihän hän, että siitä voi tulla kova rangaistus, jollei hän +sovittuna päivänä vie lehmää sovitulle paikalle. + +Ne pari viikkoa, jolloin hän odotti Helunan viemistä, olivat vaikeinta +aikaa hänen elämässään. Mitäpä se auttoi, että muutkin kylässä olivat +myyneet karjaa samalle ostajalle. Kaikille oli tullut huono heinävuosi, +talotkin vähensivät karjaansa nyt, kun maksettiin niin ylettömiä +hintoja. Eläimiä vietiin Suomesta jonnekin ulkomaille ja siksi +olivat hinnat nyt niin korkeat ja kysyntä niin suuri. Mitä likemmä +määräpaikkaa Koivusen leski kuitenkin tuli, sitä varmemmaksi vakaantui +hänessä päätös, ettei hän anna lehmäänsä sellaiseen kidutukseen, hän +tapaa laivassa ostajan ja tuo Helunan kotiin. Ja niin ponnisti hän +tuulessa eläimensä kanssa ja ajatteli, miten ihmeellistä se oli, että +ihminen myy eläimiä aivan niinkuin ne olisivat kuolleita kappaleita. +Ei yhtään hän tiedä, minkä kohtelun alaiseksi ne joutuvat eikä hän +kysy sitä. Ja kuitenkin ovat eläimet uskollisesti antaneet hänelle +kaikkensa. Ja kuitenkin ne kärsivät niinkuin ihminen ja vielä enemmän, +kun eivät voi valittaa. + +Ei saata olla Jumalan tahdon mukaista, että hänen luotujaan eläviä +olentoja kohdellaan sillä tavalla. Petosta se on ihmisen puolelta, +oikeaa Juudas Iskariotin työtä se on. Ja kyllä ihminen sillä petoksella +vetää päällensä hirvittävän rangaistuksen. Miten vastaa hän viimeisellä +tuomiolla siitä, mitä hän on tehnyt eläimille? Eikö liene ihmisen +alinomainen kärsimys siitä, että hän kiduttaa heikompiaan viattomasti? + +Ounaan talosta oli myyty kolme hiehoa ja kahden karjatytön saattamina +kulkivat nämä iloiset nuoret eläimet samaa tietä kuin Heluna ja +mahtava sonni. Hiehot olivat kaiken suvea olleet laitumella talon +takamailla. Ne olivat tottuneet vapauteen eivätkä tahtoneet alistua +nuoriin. Voimiakin oli niillä niin loppumattomiin, että ne kaiken +aikaa kiusasivat kuljettajiaan. Metsässä niiden perässä sai juosta +eikä se parantunut lyömisestä enempää kuin hyvästäkään puheesta. +Nuoret ovat niin ymmärtämättömiä ja rajuja. Varsinkin tuo Mansikki +riuhtaisi useamman kerran itsensä irti ja laukkasi, nuora kaulassa, +häntä oikonaan puitten lomissa niinkuin se olisi ollut siellä kotona +kesälaitumilla. Kaunis lehmä siitä olisi kasvanut niinkuin näistä +kaikistakin. Mutta kun oli tullut niin vähän heiniä, ettei voinut pitää. + +Vielä kulki Lokki-laivaa kohti vanha Omena, sarveton, säikähtyneen +näköinen olento, jonka selkä oli mennyt kaarelle sisäänpäin ja joka +kävellessään hyllyi niinkuin kameli. Sitä kuljetti vanha, säikähtelevä +mies, lähtien juoksuttamaan lehmää tieltä, yli ojan, heti paikalla, +kun kuuli takaansa tai edestään päin pienintäkin liikettä. Omena oli +väsynyt, se ei pysähtyellyt häijyyttään. Eikä mies liioin lyönyt sitä +häijyyttään, vaan siitä syystä, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. Hän +ei omistanut kelloa ja koetti kyllä ensin taivuttaa saatettavansa +vapaaehtoisesti kulkemaan eteenpäin. Täytyi lyödä ja kovistaa, kun ei +Omena totellut. Omena tuli vanhanaikaisesti hoidetun talon navetasta. +Se ei ollut mikään rotueläin, mutta navetassaan oli se ollut parhaita +lypsylehmiä ja tottunut kunnioitettuun ja etuoikeutettuun asemaan. Se +myytiin vanhuutensa ja huonon heinävuoden takia. + +Näistä lehmistä tuli ensinnä perille Omena saattajineen. Laivasillalla +ei silloin näkynyt ketään ja vanha Kalle sitoi Omenan puuhun makasiinin +taakse ja läksi vähän matkan päähän kestikievariin hakemaan sille +vettä. Hän sai kuulla, että kello oli neljä ja että laiva varmaan +myöhästyisi, koska oli myrsky. Ammentaessaan vettä puhutteli hän +miehiä, jotka tupakoiden seisoskelivat siinä pihamaalla. Syntyi +keskustelu. + +— Kyllä tulee elikoille kurja yö, sanoi Kalle. — Ei se hyvää ole +muutenkaan, olen minä siksi paljon nähnyt ja jo niin monta lehmää +tällekin Lokki-laivalle tuonut, mutta tällaisessa myrskyssä — voi +yhtäkaikki! + +— Luuletkos sinä sitten, senkin vanha hölmö, että ihmisillä on hyvä +tällaisessa ilmassa. + +— Niin, enhän minä. Mutta ihmiset kulkevat sentään omilla asioillaan ja +vapaasta tahdostaan, mutta elukat pakotetaan. + +Miehet rupesivat nauramaan. + +— Jaa-ah, vai pitäisikö ehkä elikoittenkin vapaata tahtoa odottaa? + +— Niin, enhän minä sitä, puheli vanha Kalle hämääntyneenä, — sanoin +vain, että elikoille tulee kurja yö... + +— Elikoille ja elikoille — saat olla elikko itse, senkin kääkkä. + +— Ai, en huomannutkaan, sanoi Kalle yhtäkkiä, hymähtäen, — herrat onkin +vähän ottaneet väkeviä... + +— Vai sinä meitä tutkimaan ja arvostelemaan. Tiedätkös sinä, että +me ollaan kapteenin tuttavia ja kuljetaan kapteenin asioilla. Nämä +kapsäkit tässä ovat kaikki kapteenin tavaroita. + +Vanhalle Kallelle kihosi vesi suuhun, kun hän ymmärsi mitä tavaraa +laukut olivat täynnä. Hyvää olisi ryyppy hänellekin tehnyt, kun vain +olisi kehdannut pyytää. Herrat eivät itsestänsä antaneet ja Kalle kulki +hymähdellen ja kunnioittavasti kumarrellen ohitse. + +Tämän jälkeen tuli Mäenpään sonni täydessä lennossa makasiinin eteen +laivarannassa, juoksuttaen köysien päässä molempia voimakkaita miehiä, +jotka eivät olleet ymmärtäneet pitää varaansa. Lieneekö se halunnut +viime hetkessä kostaa heille kaikki matkan lyönnit, pistot ja muut +orjuutukset, vai lieneekö se halunnut koetella, oliko hänessä jäljellä +entistä kurssia — joka tapauksessa hän, sarvet puskemisasennossa ja +häntä oikosena tullen, pahanpäiväisesti pelotti vanhan Kallen, joka +makasiinin sillalla istui tuulensuojassa eväittensä ääressä. + +Mutta kyllä sitten saikin sonni raukka sellaisia lyöntejä, että rupesi +sääli käymään. Veri tihkui sarven juuresta valkealle otsalle. Lieneekö +ollut sarvi vallan lähtemäisillään. Ei Kalle toki uskaltanut mitään +puhua, onneansa kiitti kun näki sonnin vihdoin seisovan varmassa +vankeudessa koivuun sidottuna ja siinä puhaltavan sieraimistaan +vihaisia verensekaisia henkäyksiä. + +Vähitellen kokoontui laivasillalle muitakin karjankuljettajia sekä +joku matkustaja, jolla ei ollut tilaisuutta valita ilmaansa. Tuli +autolla rouva ja herra ja tuli maalaisrattailla kalpea nuori tyttö +ja vanhempi mies, nähtävästi hänen isänsä. Lehmät ammuivat kukin +haaraltaan, ihmiset kävelivät edestakaisin tuulessa, koettaen +lämmitellä liikkumalla ja tähyillen ulapalle, missä vaahtopäät laineet +ajoivat toisiaan takaa. Tähän pieneen lahdenpohjukkaan eivät laineet +tulleetkaan koko voimallaan, niiden raivo oli murtunut saariin ja +niemekkeihin ennenkuin ne ehtivät tänne. Mutta puiden liikkeestä, +pilvien lennosta ja vihlovasta vingunnasta ilmassa tuntui kyllä +tännekin, että oli myrsky. Pitkin päivää oli aurinko yrittänyt tunkea +esiin, mutta onnistumatta. Sensijaan oli tuontuostakin tullut lyhyt ja +raju sadekuuro. + +Kun ihmiset aikansa olivat polkeneet laivasiltaa, alkoivat he +vähitellen tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta ja ryhmittyivät +puhelemaan. Ensin he puhelivat myrskystä. Ei taas tänä kesänä ollut +tällaista ollut. Tuolla kylässä se oli nostanut olkikaton ilmaan ja +vienyt sen pellolle kuin lastun. Puitakin se oli kaatanut. Kyllä nyt +jäi järveltä pois, jonka vain ei ollut pakko mennä. + +Maalaisisäntä läksi saattamaan tytärtään sairashuoneelle. Sydäntauti +oli tyttöön tullut, tai hermotauti, miksi sitä oikein tahtoi kutsua. +Hän ei jaksanut katsella kärsimystä. Sellainen on hyvin vaarallista. +Samanlainen oli hänen äitivainajansa ollut. Hän oli esimerkiksi +aina lähtenyt pois kotoa, kun elukoita piti teurastettaman. Kun +kotonakin tuotiin liharuoka pöytään, kalpeni hän usein ja meni +toiseen huoneeseen. Ja suurissa kutsuissa, sellaisissa kuin häissä +ja hautajaisissa, hän kärsi ajatellessaan niitä ihmisen mykkiä +ystäviä, joiden oli pitänyt heittää henkensä ja joiden jäännösten +ääressä ihmiset pitivät iloa. Joskus kun juhlassa oli »päästy +paistiin» ja alettiin pitää puhetta, oli hän sen näköinen kuin jos +hän olisi kärsinyt kaikki teuraseläimen tuskat. Hän ei käsittänyt +ihmisten tuntoa. Kuinka saattoivat he niin tehdä? Se oli hänessä +sairautta. Mutta ei se parantunut siitä, että häneltä kysyi, minne +eläimet olisivat joutuneet, jollei niitä olisi vähennetty, ja mistä +ihmiset olisivat eläneet. Hän kärsi yksinään ja huokaili: koska sinä +tulet, eläinten Messias? Ja kuolintaudissaan maaten kuuli hän kaiken +aikaa joitakin hätähuutoja, joista eivät muut tietäneet mitään. Ne +tulivat syvyyksistä, sanoi hän ja vaativat sovitusta. Mies raukka oli +levoton tyttärestään, kun oli sattunut tällainen myrsky ja vielä oli +noita lehmiäkin matkassa. Hän puheli tästä ikäänkuin turvaa hakien +eräälle vieraalle rouvalle. Se oli ystävällinen ihminen ja kuunteli +osaaottavasti. + +Lehmänkuljettajat haarallaan keskustelivat siitä, miten matka oli +mennyt ja mikä hinta heidän elukoistaan oli maksettu. Sonnin tuojat +olivat liittäytyneet yhteen kapteenin tuttavien kanssa ja Kalle näki +kateudella, että matkalaukut avattiin makasiinin takana ja miehet +ottivat hyvät ryypyt. Hyvää olisi hänellekin tehnyt, ei ollut helppo +asia sellaisen vanhan lehmän kuljettaminen, väsyi se. Eivät vain +antaneet hänelle eikä kehdannut mennä pyytämään. + +Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan +luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta +pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää. +Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti +kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi +keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni +sitten isän ja tyttären luokse. + +— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se +laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä +vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä +ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa +tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti +nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna +sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa? + +Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti +kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta +kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle. + +Loviisa ei tietänyt osotetta. + +Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että +lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse +pelätä, ettei hän sitä tee. + +Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla +vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan. +Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään +ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja +kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat +pahanpäiväisesti. + +— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut +toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me +viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan. +Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä +tulee rangaistus. + +— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin +täällä. + +— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen, +minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on +kovat pykälät. + +— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä +puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat +minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan, +minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi +minua auttakoonkin. + +Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle +onnettomuuttaan. + +Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla +kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä +enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien +eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja +alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti, +ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin +sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin... + +Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin +kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi +luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär +olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa +ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi +sallinut ja siinä he kiistelivät. + +— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, — +ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa +kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin +sattuisi jotakin. + +Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän +luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä +eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi +silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää +ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan +tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona, +kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä. + +— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan +takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä +Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää. + +— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi +tyttö entiseen tapaansa. + +— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi +voi mikä pitikään tulla! + +Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi +sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta +haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat +paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa +syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä +repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan +ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni +laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien +lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee. + +Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät +eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa +yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä. +Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha, +pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi +näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet. +Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja +alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä +rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi +ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin +korinaa. + +— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se +Ronkainen... Kun minä... Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat +vielä ne samat setelit... Herra Jumala meitä auttakoon! + +Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä +kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan. +Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun +iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli +näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi: + +— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät. + +Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa. +Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli +kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon +ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa +jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja +pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään +häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki +olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat +yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia +oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat +raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan, +puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät +vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut +tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli +määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas +kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen +hänelle setelipinkkaa. + +Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet +kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli +myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin +ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee +kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen +kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin +otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää +ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan +vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi +sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt +täytti laivan. + +Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty, +painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa. +Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui +veden kohinaan. + +Laiva lähti liikkeelle. + +Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään. +Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona. + +— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun +ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä +annan rahat. Jumala palkitsee teidät... + +— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn. + +Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle. +Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo +kaukana ulapalla. + +Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa +yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen +enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin +sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies +lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan +pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen +nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua. +Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin, +että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli +sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi +karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen +edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään +kuulumaan: + +— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin. + +Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä +kiireeseen asti. + +— Mitä... mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse. + +Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin +kasvoi. + +— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin +liian suuret. + +— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä! + +— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa. +Teidän täytyy puhdistaa... auttaa... hoitaa... antaa vettä. + +— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako... + +— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää +kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle... kyllä minä tiedän. + +— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on +lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä +ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi. + +Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen +ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut +saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia +varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne +mukaansa. + +Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi +seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne, +hän menee kapteenin puheille... Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän +viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään +tuulensuojassa yläkannella. + +— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta +tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä +navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka +kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei +jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi. + +— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton. + +— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä. + +— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin. + +— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää. + +— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi +nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat +likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat +nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka +se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä, +siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen +hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin. + +Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden +kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin +nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan +ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin +eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä. + +Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä +ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset. + +Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja +isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän +olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen. +Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten +kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta +asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan +heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten... +Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä +oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin +ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei +isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat, +isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen +hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto +tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän +oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi. + +Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita +meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan +lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut +katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän +voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi +auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka +se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan. +Missä viivyt sinä, eläinten Messias? + +Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi +hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta. + +Äiti... sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua +hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot +syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä +kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen +syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä... Äiti, +minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat +kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat, +ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu +on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka +sanovat itseään täysikasvuisiksi... Minä kuulen... Herätkää... avatkaa +silmänne... Avatkaa tuntonne... Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto. +Kerran on myöhäistä... kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä...! + +Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se +tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä? + +Sanot. Minä tulen. + +Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli +putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni +taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin +syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri. +Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten +laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät +puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja +kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö +jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut +elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen. + +Viimeinen tuomio. + +Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja +löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan +köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se +oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla +silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät +kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä, +ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä. +Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat, +pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä +olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä? + +Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui. + +Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella, +nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä +eläimen huutoja, he ovat liian syylliset. + +Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden +paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen. + +Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä +hän nukkunee. + +Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja. +Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki +on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle. +Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin, +ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä... + +— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle, +miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni. +Muuten, Jumala, en minä jaksa. + +Taas. Ja taas. + +Äiti, minä tulen... + + * * * * * + +Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin +saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn. +Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä. +Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään. +Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa, +jahka tästä ehtii. + +Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti. +Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä +ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen +Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin +viimein astui rouva ovesta. + +— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee? + +— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä. + +— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole. + +— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää. + +Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen. + +Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni +lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset +ja mahdottomat paikat. + +Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva +tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään, +mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä. + +Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa +hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko +matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli +vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet +alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen +veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt +viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki +suunsa ja lausui: + +— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä. + + + + +KYLVÖT JA NIITOT + +Tarina vainojen ajoilta + + +Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei +ollut äidin. + +Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä +käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä +vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia. +Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan +enkeleitä ja hyviä unia. + +Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen +metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi. + +Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa +kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten +hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit. +Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi +rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti +Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi. + +Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti +kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului +pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin +maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti +raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti. + +Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä +kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista, +jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä, +joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei +äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti +koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille. +Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen +kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät +seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman +junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden +ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä +liian varhain. + +Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille +ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen +ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli +jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria +sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä +Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään +olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä +kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa +ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä +tahdottiin, mistä häntä soimattiin. + +Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat +jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän +juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä +oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut +saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen +huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun +lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen. + +Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet +ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi +ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat +Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo +portin pielissä. + +Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä +levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen. + +Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja +kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies. +Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies +piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä. +Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset. +Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei +kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli +ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki +Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta? + +Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle. +Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti. +Mitä oli tapahtunut? + +Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa. +Mutta se meni pian. + +Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana +uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana. + +Ja vuodet kuluivat. + +Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen +rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään +oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan. +Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin +oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki +toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille +luontokappaleille. + + * * * * * + +Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut +suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla +joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde +ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa. + +Mutta suuri tuomari ei unohda mitään. + +Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä +hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia +petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät +ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen +Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa +oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän +koputti äitinsä oveen. + +Sota oli maassa. + + * * * * * + +Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat +kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon +pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat +äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha, +jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja +tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru +Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän +sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä +eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä. + +Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä +avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut. + +Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin +taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman. +Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina +rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin +huostassa. + +Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan +tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli +alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti +hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki +nukkuivat, vanhuskin. + +Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin +kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina +rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin +sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan. + +Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja +huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut +ennenkuin mummon luona. + +Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki +tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon. +Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä +huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle. + +Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva +tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista. + +Vanhus sai kuulla kovia sanoja. + +Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa. +Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä +ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia +äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet. +Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä +Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli +suuttunut vanhukselle. + +Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille +kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä. + +Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli +kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli +ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä +täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä! + +Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän +tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset +itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois +tieltä, mutta miten? + +Sota tuli hänen avukseen. + +Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin +halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan +tulessa. + +Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä +johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä. +Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon +päänvaivaa. + +Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen +ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi +kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta +selkään. + +Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli +ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä. +Ja kirkko oli jo poltettu... Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli +lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat +ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja. + +Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa +välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään +ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia. + +Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen. +Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja. +Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli +pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista +pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva +kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi: + +— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä +kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle. + +Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän +ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä +lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä +olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui. + +Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni +mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan. + +Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina +rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri, +suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja +istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista. + +Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden +hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja +tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta +kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt +tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan +sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin. +Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä +yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän +Katariina rouva. + +Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt +tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän +olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen +lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa +oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti +ennen. Katariinan päätös oli kypsä. + +— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen. + +Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut, +vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet. +Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön +itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti +lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti, +niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon +palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran +Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut +pakosta. + +— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties +me tulemme takaisin. + +Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika +sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen +kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa +liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle. + +Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen +kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa +porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut +taakseen. + +Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä +nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä +jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut. +Jossakin ulvoi koira. + +Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät. + +Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa +heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat +pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille +ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli +nääntynyt. + +Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja +värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan +äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi +lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi. + +Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli +tapahtunut. + +— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että +hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin +äiti noutaa muorin. + +Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen. + +— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri. + +— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan +muoria. + +— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria? + +— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille. + +— Mutta minun äitini tekee! + +Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat +äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä +lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen +suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen +kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun +kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori +olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä +vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä, +ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat +jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän +väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi. + +— Antakaa olla! + +Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin +oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen +sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö +tuossa. + +— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään +jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te +saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee. + +He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin +kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät +pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät, +hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat, +mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän +kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän +ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan. + +Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä +yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin +hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee +lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin +perheestä näkee ensi kevään? + +Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen +takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä. + +Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka +heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui +olevan lauhtumaan päin. + +— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen +luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset. + +Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he +seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille +heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino +pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää +tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia. +Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta +pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt. +Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä, +paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan. +Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa +se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan +turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana +oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään +poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan. + +Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria. + +Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä +tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei +pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin +kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha +kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn +vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton +alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla +hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin +tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi +kertaa. + +Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä, +ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina, +kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin. +Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista +maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei +yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut +tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää. + +Mikä piru häneen taasen menikin, kun hän jätti äitinsä vainolaisten +keskelle. Jos muori nyt olisi ollut täällä, niin ei tämä yksinäisyys +olisi painanut näin armottomasti. Märät pölkyt sihisivät, pusertaen +soluistaan pihkaista vettä ja sammuttaen liekin. Noin sitä ihmisestäkin +pusertuu pahuutta, joka tukahuttaa rakkauden. Herra Jumala, pitihän hän +muorista, oli aina pitänyt — ja kuitenkin oli ynseys aina tukahuttanut +hänen rakkautensa juuri sillä hetkellä, jolloin sitä olisi ollut +tilaisuus osoittaa vanhukselle. Hän muisteli koiraa, jonka hän oli +paiskannut susille. Se oli vapissut ja joka sen jäsen oli temponut +vastaan ja rukoillut. Hän näki vanhuksen toimeliaana tavaroitten +ääressä ja kuinka hän sitten lyyskähti kokoon. Ja kuitenkin hän heti +alistui ja oli valmis luovuttamaan pakeneville raamattunsa. Hänelle +se oli tarpeellisin kaikesta — tyttärelle, Katariinalle ei se ollut +koskaan käynyt tarpeelliseksi. + +Tänä yönä se kuitenkin oudosti ilmoitti olemassaolonsa. Hän olikin +kaiken iltaa tuntenut, että jotain peloittavaa oli läsnä. Nyt hän +ymmärsi, etteivät metsän pedot eivätkä vainolaiset olleet aiheuttaneet +tuota pelkoa, vaan vanha kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu ihmisten +nimiä, syntymä- ja kuolinpäiviä. Viimeisinä olivat kirjankannessa +hänen omien lastensa nimet sekä niiden synnyinpäivät ja -vuodet — +kuolinpäivät olivat vastaiseksi merkityt johonkin tietymättömään +paikkaan, Herran kirjaan, mistä ei mitään unohdettu. + +Ei mitään! Hikeä ja verta vuotain tilitettiin kerran kaikki. + +Kuolinpäivät ehkeivät heiltä olleet kaukana. Ensinnä on kai edessä +tauti ja kun sula hävittää sillat saaren ympäriltä, niin seuraa nälkä. +Huomenna nostaa Katri äitinsä puoleen kylmän katseen joka vaatii, että +äiti täyttäisi lupauksensa. + +Niin kuluivat yön tunnit vettä vuotavan, savuttavan ja sammuilevan +hätä-lieden ääressä. + +Aamulla tuli äiti rantaan ja iski seipään jäähän. + +— Tahtooko Katri, että äiti todella lähtee? kysyi hän. + +Tyttönen tuijotti selälle ikäänkuin siellä olisi seisonut joku, joka +häntä kutsui. Hän vastasi: + +— Ei. Mutta minä lähden. + +Äiti vavahti. Hän tiesi, että tytär voi panna uhkauksensa täytäntöön. +Hän tunsi hänessä liiankin hyvin oman henkensä. Vastauksen asemesta +iski hän uudelleen seipään jäähän. + +— Kyllä se minut kannattaa! sanoi lapsi itsepintaisesti. + +Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti häntä pois. Hänen teki +yhtaikaa mieli piiskata häntä ja itkeä. + +Järvi alkoi kiusotella pakolaisia. Se vuoroin aukeni, vuoroin jäätyi. +Pojat virittivät ansoja ja kuluttivat päivänsä reippaissa metsänkävijän +askareissa. Äiti ja tytär seurasivat järven eleitä. Se tuntui ilkkuvan +heidän hätäänsä. Myöhäinen katumus ei maksanut paljon. + + * * * * * + +Lauri ritarin ja Katariina rouvan perhe eli nyt pakolaisen kovaa +elämää. Pajunkuoret eivät pitäneet hevosta hengissä eikä riistaa +enää riittänyt ihmisille. Kunhan pakkanen olisi tehnyt sillan edes +likeisimpään saareen. Mutta leutoa riitti ikäänkuin kevät olisi ollut +tulossa. + +Eräänä päivänä — he eivät enää tietäneet sen päivän nimeä, sillä he +olivat seonneet viikonpäivistä — kuului huuto vastarannalta. Ihmisääni! +Jos susi olisi ulvahtanut majan edessä ei se olisi voinut näin +säikähdyttää. Joko vihollinen oli tullut tännekin? Oliko se saanut +tiedon heidän pakopaikastaan? Ihminen kulki pitkin rantaa. Saaresta +seurattiin tätä pelossa ja toivossa. Kun ihminen oli päässyt sille +kohdalle mannermaasta, mistä etäisyys saareen oli pienin, pani hän +käden torveksi suunsa eteen ja huusi: + +— Hoi! Minä olen Pekka. Vieläkö te elätte? + +Pekka oli Katariina rouvan ristilapsi, Katrin leikkitoveri. Hän tuskin +saattoi aavistaa minkä ilon hänen äänensä metsäläisissä herätti. + +— Eletään, huusivat pojat. — Tuletko tänne? + +— Jää ei kannata. Tulen, jahka jäätyy. + +— Vieläkö vihollinen on siellä? + +— Meni jo. Poltti, ryösti, tappoi. + +Katri kiersi nyt kätensä kupiksi suun eteen ja huusi koko voimallaan: + +— Elääkö muori? + +Ei tahtonut saada selkoa Pekan vastauksesta. Vihdoin viimein +ymmärrettiin, että hän oli hävinnyt. Ei tiedetty, oliko hän elossa +vaiko kuolleena. + +Silloin ei Katri enää punninnut puoleen tai toiseen, vaan hyppäsi +jäälle ja liukui pois kuin luistimilla. Hän ei kuunnellut huutoja +rannalta, eivät mitkään rukoukset auttaneet. Vaarallinen retki tuntui +häntä vain viehättävän. Yhtäkkiä risahti jää, tyttö upposi kainalojaan +myöten, vain pää oli veden yläpuolella. + +Hänen vanhin veljensä syöksyi perässä, hän juoksi, hän ryömi, hän ui. +Ja toi onnellisesti sisaren rantaan. + +Katri lepäsi kuumana sairasvuoteella, hourien elämän ja kuoleman +rajoilla. Huonosti olisi heidän kaikkien käynyt, jolleivät Lauri +ritarin pojat olisi olleet reippaita ja neuvokkaita. Kun kaivattu +pakkanen teki sillat saariin ja mantereelle, ulottivat he retkensä +uusille metsästysalueille. Nauru helähti majalle asti, kun he +satimestaan tapasivat irvistävän ketun tai lihavan metson. Majassa ei +helähdellyt nauru. Äiti ja tytär hourivat siellä alituisesti samasta +asiasta, jota ei enää voinut auttaa. + +Kerran suurella pyryllä tapasivat lapset vastarannalla Pekan. Pekka +toi lekkerissä maitoa ja kontissa leipää. Hän toi myöskin uutisia, +mutta ne eivät olleet hyviä: vihollinen oli palannut ja kierteli näillä +seuduilla. Paras oli olla tekemättä jälkiä. Sentähden hän oli tullut +pyryllä. Hän tiesi leikkitovereilleen sanoa, mikä viikonpäivä oli, +sekä myöskin, että ylihuomenna oli jouluaatto. Niin, tottakin: äitihän +pani taskuun kynttilän. Ja lähetti paljon terveisiä. Vanhasta muorista +ei yhäkään ollut kuulunut mitään. Seuraavalla suurella pyryllä lupasi +Pekka taasen tulla. + +Pojat palasivat yli jään, tuuli puhalsi umpeen jäljet ja uutiset +saapuivat pakopirtille. + +Jouluaatto. Katariina Räikkä piteli kynttilää käsissään ja mieleen +tulvivat muistot iloisista jouluaatoista suurissa lämpöisissä +saleissa oluen ja puuron ääressä. Myöskin lapsuuttaan hän muisti, +jolloin raamattu oli tuotu pöydän päähän ja vaari oli lukenut siitä +juhlallisella äänellä. Katrinkin katse suuntautui kynttilään. +Ylihuomenna se sytytettäisiin — missä oli muori? Kuka sytyttäisi +hänelle kynttilän? Kyynel pisaroi tytön silmästä karkealle +päänalaiselle, mutta hän ei mitään sanonut, hän oli tautinsa aikana +käynyt niin hiljaiseksi. + + * * * * * + +Heti joulun jälkeen oli suuri pyryilma ja uskollinen Pekka piti +lupauksensa. Hän toi kontissaan maitoa ja rieskaa ja uuden kynttilän. +Mutta kaikkein parhaat tuliaiset olivat elävä kana ja kukko. Kukkohan +nyt saattoi ilmoittaa aamun. Tämän jälkeen piilomajassa alkoikin kuin +uusi elämä. Oli kevätpuolta ja Katri hiihteli jo veljiensä kanssa. + +Eräänä kylmänä kirkkaana aamuna sattui hän olemaan liikkeellä yksinään +suksilla. Hän tunsi ensi kerran pitkästä aikaa iloa mielessään eikä +muistanut, ettei mannermaan puolelle pitänyt tehdä jälkiä. Suksi luisti +lumen pinnalla, jota aurinko oli lämmittänyt. Olisi pitänyt palata +kiskomaan pettua äidin avuksi. Mutta vielä hetkisen hän hiihtää. + +Pekkako siellä olikin vastarannalla? Joko hän nyt uskalsi tulla +kirkkaalla säällä? Tietäisiköhän hän jo jotakin muorista? Hän seisoi +rannalla, mutta ei puhunut sanaakaan. Eikö se ollutkaan Pekka? Katri +seisahtui hänkin. Miksei poika huuda niinkuin tavallisesti? Se ei ole +Pekka. Hänen takanaan on hevonen. Hän nousee hevosen selkään ja lähtee +jäälle vastaan. Se on vihollinen! + +Katariina Räikän tyttären koko olento vavahti. Mitä tehdä? Jos hän +palaa kotiin, niin sotamies seuraa häntä ja tuhoaa heidät kaikki. Jos +heitä on monta, niin he muutenkin löytävät sinne. Häntä onnetonta! Kun +saisi jään rikki ja voisi tunkeutua sen alle. Mutta nyt se on paksua. +Häntä onnetonta. Olisikohan mahdollista, että tuo mies armahtaisi +häntä, jos hän oikein rukoilisi. Mutta eiväthän ne armahtaneet +vanhojakaan ihmisiä. Yhdentekevää, mihin päin hän menee. Puukko — +hänellä ei ole edes puukkoa matkassaan! Kotiin hän sittenkin kääntyy, +kävi miten kävi. + +Hiihtäessään henkensä edestä hän kesken ohimojensa tykinnän kuuli +miten töminä lumessa läheni. Jo kuului hevosen huohotus. Hän väisti +syrjään ja kohotti suksisauvaansa. Hän löi miestä, joka taipui hänen +puoleensa. Hän iski koko voimallaan ja hiihti yhä pakoon. Mies hyppäsi +hevosen selästä ja kiersi aseen hänen kädestään. Hän tunsi hänen kuuman +hengityksensä kasvoillaan. He kaatuivat lumeen. + + * * * * * + +Työntäessään pettukuormaa ylös rantatörmästä kuuli äiti hätähuudon. Se +oli hänen lapsensa ääni. Pian näki hän jäljet, jotka veivät jäälle. +Hän juoksi majalle ja sai alleen sukset. Lähellä rantaa kiiti ratsu. +Sotamies piteli Katria satulassaan. Tyttö tempoi ja taisteli. Äiti +vastasi hänen huutoihinsa kuin kaiku. Hän huusi ja hän hiihti. Siinä +paikassa missä vainolainen oli kohdannut tytön, näkyi lumikenttä +tallattuna laajalla alalla. Tuossa oli pieni musta täplä: Katrin lakki. +Äiti huusi ja hiihti. Tyttö riippui miehen olalla kuin tapettu eläin. +Hevonen laukkasi jo jäältä vastarannalle. Vielä kerran parahti tyttö. +Sitten hiljeni. Ratsastaja saaliineen hävisi metsän peittoon. + + * * * * * + +Kun Katariina Räikkä pitkien aikojen jälkeen alkoi päästä tajuntaan, +kuuli hän puhuttavan pääsiäisestä. Pekka oli käymässä ja ojensi +hänelle rieskaa ja olutta. Hän selitti tulleensa toivottamaan hyvää +pääsiäistä. Katariina muisti vaimot, jotka olivat tulleet haudalle ja +nähneet enkelin. Hän muisti pitkät saarnat Laurin rinnalla kirkossa. +Hän katseli laihtuneita, ryppyisiä käsiään. Hän tapasi kaulaltaan +ohentuneen harmaan palmikon. + +Oliko hän näin vanha ihminen? Mutta olikin tapahtunut paljon. Mitä +kaikkia olikaan tapahtunut? + +Katri...! + +Nyt hän muisti kaikki. + +Kun hän sitten surunsa pimeydestä avasi silmänsä, sattuivat hänen +korvaansa poikien iloiset äänet majan ulkopuolella. He kuuluivat +puhuvan siitä, että pian saattoi jättää piilopirtin ja palata kotiin. +Pekka vakuutti, että vaara oli jo ohi. Ovi oli jäänyt raolle ja aurinko +paistoi majaan. Kukko lauloi. Jääpuikoista katossa tippui vettä. Oli +kevät. Oli pääsiäinen. + +Vanha Katariina kokosi voimansa ja nousi istumaan. Hän ponnisti +jaloilleen ja seisoi auringonpaisteessa. Suloisesti se lämmitti +kasvoja, kaulaa, käsiä, jalkoja — että hänelle, syntiselle raukalle, +suotiinkin tällainen onni! Hänestä tuntui, että hän pitkien aikojen +jälkeen oikeastaan oli päässyt tähän lattialle jotakin erityistä +tarkoitusta varten. + +Raamattu! Tuolla se oli komerossaan. Mutta jaksaisiko hän sen nostaa? +Siinä oli kannessa hänen lastensa ja omaistensa nimet. Siinä oli +lehdillä heidän rukouksensa ahdistuksen hetkinä ja heidän kiitoksensa +auringonpaisteessa. Katariina Räikkä pääsi pari askelta eteenpäin ja +kurotti kätensä kirjaa kohden. Hän tiesi, että hän nyt ymmärtäisi +kirjan. Paljon pitää ihmisen läpikäydä ennenkuin hän avautuu tälle +kirjalle. + +Vanha muori tiesi mitä hän pani pakolaisen mukaan, kun hän pani oman +kirjansa. Se oli äitien kirja, ihmisen kirja. Kylvöjen ja niittojen +kautta. + + + + +KUOLINSANOMIA MERELTÄ + + +Rakas sisareni Maria! + +Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä +tahto. + +Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä +tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua +ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt +käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis +lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa +ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni, +kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka +päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän +tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu +saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä +lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja +»kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä +tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja +rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat +se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos +hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla. +Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa +janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen +pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta +joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan +enkelintervehdys sairaille sydämille. + +Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä +käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen +jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja +joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen +ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka +kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole +avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä +ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian +haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä +kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin +olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin +toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te +tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja +raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu +sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu +»Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni. + +Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta +siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina +rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te +olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan +päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta +toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla. +Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi +nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te +tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä +joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut +jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä +kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan. + +Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se +tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla, +että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille +oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni +meressä. Mutta jokin pidätti minua. + +Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen +hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran +minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä +hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria +hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin +laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani +ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä +silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan, +joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko +vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen, +koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako +varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin +tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian +palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen +haudallaan! + +Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta +selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani +lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän, +kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta. + +Näin kuluivat päivät. + +Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan +pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa +tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen +selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla +valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä +aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä +irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui +kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö +siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni: +Minulla on kotona vaimo ja lapsi! + +Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa. + +Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin, +jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan +läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin +antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään. +Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin +paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen. + +Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä +oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan +siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon. +Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä +oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että +mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta. + +Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin +se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja +kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki +joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku +toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan +ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna. + +Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat +Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön. +Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja +Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy +suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia, +ettemme huku! + +En jaksa enempää. Jumalan haltuun. + +Veljesi Martti. + +Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä. + + + + +LIONARDO JA CHOPIN + + +Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole +menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta +nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän +köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun +ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan +aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa: +riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet +vaeltaa panttilaitokseen. + +Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin +suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman +päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän +ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa +hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole +numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin +tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan, +alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa +vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon +uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta +koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua. + +Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että +onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta, +päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon +onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta +taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella +varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin +unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät +kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat +käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota +ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä. + +Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut. +Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen +vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä +elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä +tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa +ovat tavallista poissaolevammat. + +Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään +houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi. +Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia, +taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen +silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi +hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut +taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi +se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa +astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin +suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla +kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori +eikä kukaan ajattele kuningatarta. + +— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja +uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä +Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat +vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja +hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä +hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä. + +— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on +ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät +katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko +pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni... + +— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni +hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli +kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta +Leonardoakin. + +Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona +Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä, +joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen. + +— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui +minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin. +No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin +voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen +omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos +olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut +minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei +minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän +ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen +liekki kasvaa kasvamistaan... Niin, todella, mainitsin että minulle +tapahtui jotakin. + +Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä +iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään +Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin +naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle. +Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on +nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset. +Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen +sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet +petettiin? + +Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme +silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän +povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat +käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on +heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla +läpikuultavat kannet. + +Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä +minä tulisin sokeaksi. + +Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan +silmiä. + +Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi +valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt. + +Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen +kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin +valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu, +kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja +hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin +tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan +ikäänkuin yhteenveto hänestä. + +Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa. + +Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin +Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa +Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta. +Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus +oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä +Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle +Pyhän Annan jalkojen juuressa. + +Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä +mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä +molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän +minussa. + +Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin +soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta +autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka +ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan +läpikuultaviin silmäkansiin! + +Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani +vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte +Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen +sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se +ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin +kukkivat puut ja satakielet. + +Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin +värisi pimeässä. + + + + +SOIHDUNKANTAJAT + + +»Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko» — Samuli +Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterin avustaja toisteli +ajatuksissansa näitä sanoja ja koetti vetää huuliaan korviaan kohden, +niinkuin eno, vanha Alilan suutari aikoinaan oli opettanut. Oppi ei +ollut huono, lukemattomat kerrat oli hymy löytynyt sieltä jostakin +suupielien syvyyksistä. Mutta tänään ei löytynyt hymyä. Häntä vuoroin +kuumotti, vuoroin puistatutti. Näin oli Samuli — vanha naimaton mies, +niinkuin enonsakin oli ollut — nyt pari viikkoa maannut, miettien +maailman menoa. Hän oli suurissa hautajaisissa, niinkuin niin monta +kertaa ennen, johtanut soihtukulkuetta ja tällä kertaa pahasti +kylmettynyt. Tänään hän tunsi olevansa perin heikko, katse ei enää +erottanut kalleuksia seinällä vastapäätä vuodetta, käsi tuskin nousi, +eikä lausunta tai yksinpuhelu enää käynyt ensinkään. Kuinka monena +yksinäisenä iltana ne olivat olleet hänen virkistyksensä, ei tullut +ikävä, kun vain esitti Daniel Hjortia vankilakohtauksessa, tai kun +pudotteli tulemaan Hamletia. Tai omiaan. Mutta tänään ei jaksanut. +Taisi vain jäädä viimeiseksi soihdunkannoksi tämä niissä vanhan +maisteri Helteen hautajaisissa. Sade rapisi lakkaamatta peltikattoon +ja syöksyi kourua myöten alas kadulle. Samuli Sukeva työnsi suupieliä +korvia kohden ja ajatteli enoa. Heikosti sai hän silmiensä eteen enon +hahmon. Ja kuitenkin oli eno sellainen mies, ettei sellaista ikänä oltu +missään teatterissa nähty. Se olisikin ollut suuri näyttelijä, joka +olisi esittänyt enon, Alilan suutarin, sellaisena esimerkiksi kuin +hän astui tupaansa heidän, Sukevan väen, kaikkien istuessa aterialla +kuolleeksi uskotun enon huoneessa. Kauhea hetki se oli ollut, kyllä +sellaisen hetken vain säilytti mielessään kuolemaan asti, ja tuskinpa +Samuli koskaan olisi joutunut opin tielle, teatterin avustajaksi +ja soihdunkantajaksi ilman sitä hetkeä. Se hetki teki hänestä enon +ystävän ja kotiväkensä vihamiehen. Mutta nyt hän vain hyvin kaukaisesti +tunsi, ettei eno olisi ollut häneen tyytyväinen. Eno-ukko olisi +antanut hänelle selkäsaunan tällaisesta pehmeydestä. »Vai valitat: +onko sinulta poikki käsi, vaiko jalka? Oletko silmäpuoli? Ja vaikka +olisitkin, niin entä sitten? Eikö ehkä ole sinua heikompia? Katso +tuonne ylös, mikä siellä hohtaa — no, siellä se on, vaikka pilvet nyt +olisivatkin edessä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.» +Näin oli ukko pauhannut ja niin monta kertaa oli Samuli sen kuullut, +että se meni häneltä niinkuin käskysanat: olkoot Aataminlasten kasvot +alinomaa kuin aurinko. Mutta maltappa, Samuli: eno oli loppuaikoinaan +ottanut toisenkin vaalilauseen. Silloin kun Samuli hänet viime kerran +näki, niin ei hän enää ollutkaan puhunut auringosta, vaan hän oli +sanonut: pure hammasta, poika! Ja olikin taitanut tulla Samulin +elämään uusi vaihe, aivan niinkuin enon elämään silloin kun hän +vaihtoi vaalilauseensa toiseen. Sillä kautta myöhemmän lapsuutensa +ja kautta koko kouluajan oli Samuli kuullut, että ihmisen piti olla +alinomaa niinkuin aurinko. Mutta sitten aivan lopussa, silloin kun +Samuli viimeisen kerran kävi enon luona, silloin hän oli tuijottanut +kattoon ja sanonut: pure hammasta. Kuitenkin oli aurinko-ohjelma +lopuksi toteutunut hänen kasvoillaan, sillä kuolleen kasvot olivat +kuin iloisessa naurussa, vielä silloinkin kun poika tuli hautajaisiin +ja näki enon arkussaan. Kukaan ei tietänyt miten kauan hän oli maannut +jäätyneenä mökissään. Lumi oli tehnyt korkeat kinokset yltympäri, +kesti kauan ennenkuin ihmiset huomasivat, ettei Alilan suutaria oltu +nähty ja kahlasivat läpi lumen mökille. Siellä hän makasi, nauru +jäätyneenä kasvoille. Kukaan ei ollut kuulemassa valitusta hänen +huuliltaan — mutta tuskinpa hänen viimeinen yönsäkään sitä kuuli, sillä +eno ei hyväksynyt valitusta ja ohjelma kuului: alinomaa aurinkoa. Ei +niistä hautajaisista tullut sitä mitä sanotaan »mieliinpainuvaksi +surujuhlaksi», ei sinnepäinkään. Suntio kantoi arkkua toisesta päästä +ja toisesta joku renkimies, jonka suntio huusi avukseen, kun hän +kuormallaan sattui tulemaan juuri hautuumaan kohdalle. Samulista ei +ollut, hän ajatteli enoa ja kulki yksinään enon arkun jäljessä, kantaen +mielessään satoja soihtuja. + +Hän ajatteli, että eno yhtäkaikki oli ylhäinen mies, aristokraatti, +oikea Hamlet, hyvä ihminen, jolle pyhä Pietari jo ovessa sanoi, +peukalollaan viittoen olkansa taakse: sinne peremmälle, sinne +peremmälle. Hän ajatteli myös, että Alilan mökki ja koko tämä kotiseutu +nyt olivat menetetyt ja ettei ollut ketään, jolle kirjoitti, kun oli +sattunut joku huomattavampi tapaus, ilo tai suru tai menestys, tai +vastoinkäyminen. Eihän ollut tullut enolle kirjoitettua niinkuin olisi +pitänyt. Mutta syvällä mielessä eno kuitenkin alinomaa asusti. Sinne +ei tunkenut kukaan vaimoihminen, eivät ne suurimmat diivatkaan, kun +ne vierailivat teatterissa, siellä oli alinomaa eno, siitä hetkestä +lähtien, jolloin hän sairaalasta tullen oli astunut mökilleen, +asettuakseen asumaan kotiinsa, ja he, Sukevan väet, jo olivat ottaneet +sen haltuunsa, luullen häntä kuolleeksi. + +He olivat olleet aterialla ja ikkunan ohi oli valahtanut varjo. He +olivat huomanneet, että joku tuli ja äiti oli käynyt aivan valkoiseksi. +Se ei ollut haamu, vaan ihmisen askeleet kulkivat seinäviertä pitkin, +ovi avautui ja laiha mies seisoi kynnyksellä. Heiltä pysähtyi kaikilta +hengitys, ja pikkuveli parkaisi. Mutta: alinomaa aurinko! Enon kasvot +menivät nauruun, ja hän rupesi kehumaan, että hyvä olikin että täällä +on ruoka pöydässä, hänen onkin maailmanlopun nälkä. + +Sillä antavatko ne ihmiselle sairashuoneessa ruokaa. Niin, jos omat +suolensa syödä tahtoo. Sillä vaaterimssuja ja saksia he kyllä panevat +täytteeksi. No niin, tietenkin ovat avanneet hänen vatsansa, itse +hän näki kuinka tohtori sellaisella pikkuveitsellä ratkoi auki hänen +nahkaansa niinkuin mitäkin vanhaa turkkia. Ratkoi, ratkoi ja vihdoin +nosti suolet maalle niin että höyrysi. Eivät ihmisen sisälmykset sen +kummemmat ole kuin jonkin pienen elukan. Tottakai hän toimituksen +nähdä tahtoi, ei maar siinä maata haluttanut, vaikka ne kyllä olisivat +olleet halukkaat niitä nukutuslääkkeitään antamaan. Mitäs hän niille +sitten muuta sanoi kuin että ottakoot sakset ja veitset pois, omat +suolensa hän tahtoo takaisin. Mutta kyllä hän on varma siitä, että +sinne kuitenkin joku saksipari jäi — tunteehan sen, kun siellä pistää. +Ne olivat niin pieniä ja somia ne sakset, oikeita leikkileluja, +sanoivat kalliitakin olevan. Ja hyväntahtoisia ne olivat sekä tohtori +että sisaret. Maailman parasta väkeä. Sille sisarelle, joka yritti +toimituksen aikana pitämään hänen rannettaan, hän sanoi, että kyllä +hän tästä paranee ja korjaa tuon neidin tuosta kuihtumasta — nai hän +hänet. Ja toisillekin toimittaa sulhasia, etteivät ikäänsä tällaisessa +lahtitoimituksessa vietä, sillä hauska maailma siellä on sairaalan +ulkopuolella ja mukava mökki hänellä on siellä salolla ja ruuhi +rannassa ja hyvä sauna. No, toimituksen aikana tietystikin hän näitä +puhui, koska ne siinä niin vakaviksi tuppasivat. Ja sitten ne kaikki +nauroivat ja sanoivat, ettei heillä ikinä niin hauskaa leikkausta ole +ollut. »Mutta ottakaa saksenne pois, jos tahdotte muistoksi antaa, niin +antakaa taskuun.» + +Eno oli syödessään kertonut tätä. Ja Samuli oli katsellut isää ja +äitiä, kuinka suuttuneilta he näyttivät, sillä he olivat myyneet +mökkinsä, kokonaan muuttaneet tänne ja päättäneet asua täällä ikänsä. +Samuli muisteli kuinka ensin oli arveltu: paraneekohan se eno siitä? +Ei hän parane. Kun oli kulunut muutama kuukausi, niin oli kirjoitettu +kaupunkiin kirje ja kysytty suutarin voimista. Hyvin huonona hän on, +oli tullut vastaukseksi — ajurin vaimo, äidin siskontyttö se oli +pannut pikkupoikansa kirjoittamaan tämän. Äiti ja isä olivat sitten +keskustelleet siitä, pitäisikö sinne lähteä hautajaisiin. Mutta mitä se +muuta oli kuin kallista, eikähän kuollut siitä mitään tietänyt. Mutta +entä jollei eno olekaan kuollut? Oli Samuli sanonut äidille. Hyvästi +sanoessaanhan eno käski hoitaa koiransa, pani rahan pöydälle ja lupasi +tulla Lekkua ottamaan. Kun Samuli tätä muistutti, suuttui äiti, sanoi +että lasten täytyy pitää suu kiinni, koira oli ollut toimitettava pois +päiviltä, sehän söi yhtä paljon kuin täysi ihminen — eno oli kuollut, +niin oli siskontytön poika kirjoittanut, eikähän hän sellaisia olisi +ruvennut kirjoittamaan, jollei asia niin ollut. Ja sisar oli veljensä +perillinen, kun ei veljellä ollut perhettä, se oli selvää se. Jonkin +aikaa vielä oli odotettu, että entä jos eno kuitenkin jonakin päivänä +ilmestyy elävien maille. Joka kerta kun Sukevan perhe oli koolla ja +ulkoapäin tartuttiin ovenripaan, kääntyivät isän ja äidin katseet +pelokkaina tulijaan ja kevennyksen henkäys pääsi heidän rinnastaan, kun +tulija olikin joku naapuri, joka vain pistäytyi katsomassa. Vähitellen +alkoi isä sitten tiedustella, olisiko heidän mökilleen ostajaa, se +kun oli kirkonkylässä maantien laidassa ja soveltui käsityöläiselle, +tai liikkeenharjoittajalle — näytti nimittäin siltä, että suutari +oli jäänyt sille tielleen ja eihän hänellä muita perillisiä ollut +kuin Sukevan vaimo, Anna-Liisa. Ja oikeastaanhan siitä jo oli tullut +varma tietokin, että suutari oli kuollut. Anna-Liisan siskontytär oli +sen kirjoittanut. Niin että asia oli kuin olikin selvä. Ja mökille +ilmaantui pian ostaja. Tuli limonaatikauppias, joka jo suunnitteli +että hän tekee katoksen penkkeineen ja pöytineen tiepuoleen. Sellaista +ei täällä ole missään, se on aivan uutta muotia, sellaisia on vain +kaupungin esplanaadeissa eikä niistä puutu istujia, ja sunnuntaisin +niiden ympärillä on suorastaan tungos. Tuleva ostaja kehoitti isää, +Sukevaa, rupeamaan osakkaaksi samaan yritykseen ja isä huomasikin +hyvän raha-ansion olevan tätä tietä saatavissa. Äiti huomasi sen +hänkin, mutta enon kuolemasta täytyi sentään saada täysi varmuus +ennenkuin myi kotinsa — entäs sitten, jollei äijä ollutkaan kuollut, +sellainen visainen kääkkä: kuinka kävisi, jos hän yhtäkkiä ilmaantuisi +kysymään kotiaan. Koiran tappamisesta helposti selviytyisi: raha +yksinkertaisesti ei riittänyt sen elättämiseen, kun eno viipyi niin +kauan poissa. Mutta syntymämökkiinsä hän oli tottunut ja siitä hän +saattoi viedä vaikkapa oikeuteen. Isä ja äiti päättivät odottaa puolen +vuotta — jollei eno sen ajan kuluessa tullut, niin kyllä hän silloin +oli vainaa. Limonaatikauppiaskin nauroi ja sanoi, että silloin oli +asia kirkas kuin terva. Samuli muisti selvään, kuinka levottomat isä +ja äiti viime päivinä ennen tuon puolenvuoden umpeenmenemistä olivat +olleet. Myöhään illalla ja varhain aamulla he seisoskelivat veräjällä, +silmäillen tienmutkaan metsänlaidassa. Saa nähdä vain, niin hän vielä +nousee haudastaan kiusaamaan omaisiaan, joille ei hän soisi tuota +mökkiä, vaikka sisar, Anna-Liisa, on syntynyt siinä niinkuin hänkin. +Kyllä ne kuolleet haudassa pysyvät, kaivetaan ne nykyään siksi syvään +rivihaudatkin! oli isä sanonut ja hionut viikatetta. Samuli muisti +miten hän nojasi kärjen tikapuihin ja siinä viimeisteli työtään. Samuli +ajatteli pientä koiraa, josta eno niin oli pitänyt, että se aina kulki +hänen mukanaan. Äidin ei olisi tarvinnut tappaa sitä niin julmasti. +Tuohon koivuun hän oli sen köyttänyt ja siinä vetänyt silmukkaa +lujemmalle ja lujemmalle. Siinä oli enon Lekku huutanut, sitkeässä +siinä oli henki. Jospa eno tulisikin ja ottaisi haltuunsa mökkinsä. +Äiti ja isä mahtoivat arvata mitä heidän poikansa ajatteli, koska he +häntä toruivat ja kovistivat ja äiti tyrkkäsikin pois siitä seisomasta +ja katselemasta. Kuollut se on eno. + +Päivät kuluivat ja yöt kuluivat. Ratkaiseva aika meni umpeen eikä enoa +kuulunut. Ikävä jännitys kodissa laukesi, isä ja äiti suunnittelivat +iloisella mielellä perheen tulevaisuutta ja limonaatikauppias kävi +useamman kerran talossa. Hänkin suunnitteli ja piirusteli. He tekivät +isän kanssa puolikuppiset ja lapsille annettiin makeisia, joita +kauppias oli tuonut kirkonkylästä. Olisi ollut hauskaakin, jollei koivu +rinteessä aina olisi muistuttanut Lekkua. Heti heinänteon jälkeen +muutti perhe sitten Alilaan. + +Juuri parahiksi he olivat ennättäneet asettua asumaan mökkiin, jonne +eno lähtiessään oli jättänyt kaikki erinomaiseen järjestykseen, kun +sitten heidän istuessaan aterialla eräänä elokuun aamuna varjo kulki +ikkunan ohitse ja eno ilmaantui heidän joukkoonsa ja rupesi heti +laskettamaan leikkipuheitaan. + +Alinomaa kuin aurinko! + +Mutta tuskinpa se niin kolkkoa olisi ollut, jos eno olisi lyönyt +nyrkkiä pöytään ja luudalla lakaissut menemään ihmiset kimpsuineen +ja kampsuineen. Tämä leikinlasku oli niin kaameaa ja sitten hänen +nauravat ryppynsä, joiden keskeltä vilkkuivat siniset silmät kuin +mitkäkin kekäleet. Hän haki silmillään Lekkua — se oli selvää se. +Mitä hän sanoisikaan, kun kuulisi. Isän ja äidin kasvot kävivätkin +lakkaamatta pitemmiksi. Ei kukaan puhunut paitsi eno. Samulia pelotti +niin että hänen olisi tehnyt mieli livahtaa huoneesta, mutta hän ei +uskaltanut liikkua. Eno yksin kertoi miten hauskaa hänellä oli ollut +sairashuoneella, miten mukavaa oli ollut seurata leikkausta, miten +hyvät tohtori ja sisaret olivat olleet, miten hän lopulta oli pannut +puolipohjat kaikkien kenkiin ja nyt hän aikoi naida sen sisaren, joka +leikkaustilaisuudessa oli pidellyt hänen rannettaan. Niin että häitä +tässä nyt saa ruveta valmistamaan. Ja sitten ruveta odottelemaan +perillisiä. + +Silloin äiti yhtäkkiä oli ihkasen punaisena kiukusta seisahtunut enon +eteen, polkenut jalkaa maahan ja huutanut: + +Lakkaa jo höpisemästä, vanha ihminen. + +Oli noussut yhteinen huuto ja meteli. Isä oli sanonut, että eno saa +lähteä takaisin hauskaan kaupunkiinsa. Tämä mökki on nyt heidän, +sillä laillisesti eno oli kuollut ja laillisesti syntymämökki kuuluu +Anna-Liisalle. Eivätkä he muuta tästä, koira on kuollut ja enon +työkaluilla kalkuttelee jo toinen suutari. Mieshän on kuollut, selvästi +se kaupungista kirjoitettiin, mikä piru hänet nyt nostaa haudasta +ihmisten vastukseksi! + +Isä huusi, lapset huusivat, äiti itki. + +Ainoastaan enon kasvoissa nauroivat rypyt ja silmät kipunoivat. + +Hänen, Samulin sydän tykytti halkeamaisillaan. Hän tunsi kuinka jotakin +hänessä leikattiin poikki. Hän ei enää välittänyt isästä ja äidistä, +hän ei enää voi olla heidän luonaan, hän lähtee kerjuulle, tai minne +hyvänsä, niin ettei enää näe tätä mökkiä eikä sitäkään, missä Lekku +huusi koivuun sidottuna. + +Mikä enolle tuli? Kuuliko hän mitä Samuli ajatteli? + +Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko, sanoi hän, nousi +penkiltä ja astui ovea kohden. Sitten hän viittasi sisarelleen ja äiti +seurasi häntä ulos. Ja eno kuului puhuvan, että tämän lauseen oli +sairashuoneessa sanonut mies, joka ei omin avuin päässyt liikkumaan ja +joka oli ruumiillisesti parantumaton. No, katsotaanpas nyt, onko täällä +missään nuoraa. Mitä sinä nuoralla? oli äiti huutanut ja yrittänyt +ottaa pois köyttä, joka oli naulassa. Mutta eno oli pitänyt köyden. Ja +kun hän kaiken aikaa nauroi, niin ei äiti arvannut mitä hän tarkoitta +vaan juoksi sulkemaan ovea aittaan, jossa isä oli nukkunut ja missä +rahat olivat säilyssä kirjan ja riepujen välissä lattian ja seinän +välisessä raossa. Miten nopeasti eno lieneekin toiminut, mutta isä ei +päässyt ulos, kun hän aikoi kiiruhtaa enon ja äidin jälkeen. Ovi oli +teljetty ja niin lujasti, ettei se auennut, vaikka isä löi voimiensa +takaa, eikä isä ollut mikään heikko mies. + +Isä karkasi nyt ikkunaan ja painoi ristikon alas tupakinistukasten +sekaan seinivierellä. Mutta niin pieni oli se ikkuna, jonka ääressä +eno ja aikoinaan enon isä olivat kalkutelleet jalkineita, ettei isä +mitenkään mahtunut siitä ulos. Hän juoksi nyt ikkunan ja oven väliä, +tyrkkäsi tieltään mitä eteen sattui, huusi ja kirosi. Lapset olivat +nurkissa, kukaan ei uskaltanut hiiskahtaa. Vihdoin tuli isä penkin +ääreen missä hän, Samuli, seisoi, otti häntä kainaloista, sanoi että +hänen piti juosta kylään hakemaan apua, koska eno aikoi tappaa heidät, +työnsi hänet ulos ikkuna-aukosta ja päästi kukkivien tupakantainten ja +lasisirpaleiden keskelle. + +Samuli meni nurin suurten lehtien alle ja mettiset lensivät pilvenä +kukkasista. Hän typertyi siinä hetkeksi, jalkaan koski — mitä isä +oli sanonutkaan? Että hänen piti juosta kylään viemään sanaa, että +eno tappaa heidät. Eno, eno jota he olivat pitäneet kuolleena, eno +joka oli tullut takaisin ja tavannut heidät, Sukevat, kaikki täällä +isännöimässä... Samuli pääsi pystyyn, näki huojuvat keltaiset kukat, +mettisten parven ja poutaisen taivaan. Myöskin näki hän enon ja äidin: +he kamppailivat pihakoivun ympärillä niin että tanner tömisi, mutta +kumpikaan ei puhunut sanaakaan. + +Äiti oli nuoran silmukassa ja eno kiersi nuoraa puun ympäri. Äiti kulki +siinä vastaan sanomatta. + +Juokse kylälle, juokse kylälle, hän tappaa äidin tuo piru... + +Näin puhui isä ikkuna-aukossa. Mutta Samuli ei päässyt liikahtamaan. +Oliko Jumala tullut pitämään tuomiota? Käskikö hän enon kuristaa äidin +niinkuin äiti oli kuristanut pienen koiran? Samulin kädet menivät +ristiin ja huulet tapailivat Herran rukousta. Tuohonko äidin nyt piti +kuolla? Nuora lyheni lyhenemistään, Alilan pihakoivu tuskin liikautti +lehviään — se koivu siellä vanhassa kodissa oli vapissut ja värissyt +pienen Lekun huutaessa ja tempoessa. Se olikin aivan nuori koivu ja +silloin tapahtui vääryys. + +Lähde hiidessä juoksemaan! huusi isä ikkuna-aukosta ja viskasi jotain +Samulia kohden. + +Mutta Samuli vain katseli enoa, joka hymyillen kuljetti äitiä nuorassa +puun ympäri. Äiti ei äännähtänyt, varmaan hän ajatteli Lekkua ja mitä +he isän kanssa muutenkin olivat tehneet. + +— Etkö sinä siitä lähde! kuului isän ääni. — Ota salpa oven edestä. Ei +tarvitse mennä kylään. Kyllä sinä jaksat ottaa irti salvan. Hän tappaa +äidin... + +Silloin Samuli kääntyi isää kohden: + +Mekin tapoimme ja hautasimme hänet! + +Nyt lensi ikkuna-aukosta kirves ja kun ei se sattunut poikaan, niin +lensi muitakin esineitä. + +Äidin kaula oli jo vallan lähellä puun kylkeä. Aikoiko eno todella +tukahduttaa hänet siihen? Vaatiko Jumala sitä? Sillä mitenkään muuten +ei eno olisi voinut ryhtyä äitiä noin kuljettamaan, jollei hän olisi +Jumalalta saanut ilmoitusta. + +Nyt eno yhtäkkiä lakkasi kiertämästä pihakoivuaan ja rupesi solmimaan +nuoran päätä. Äitikin seisahtui ja jäi katselemaan maahan. Hänen +kätensä olivat nuoralla kiinnitetyt selän taakse toisiinsa, hän ei +voinut niitä liikuttaa. Ehkä Jumala kuitenkin jo tahtoo armahtaa äitiä, +tuollaisena ei Samuli koskaan ole häntä nähnyt. Kyyneleet kuohuivat +pojan rinnassa. + +Eno seisahtui äidin eteen. Eikä voinut tietää puriko hän hammasta vai +nauroiko hän. Äiti yhä katsoi maahan. + +Sitten eno katsoi ikkunaan, jossa isä huusi ja riuhtoi. Nyt hän +katsahti häneen, Samuliinkin. Kun poika näki enon silmät, ymmärsi hän +miten tuo laiha hintelä mies oli saattanut teljetä isän tupaan ja äidin +puuhun. Jumala oli tietenkin tehnyt hänet väkeväksi. Mutta mitä nyt +tapahtuisi? + +Nyt, puhui eno samalla äänellä jolla hän oli puhutellut sisarensa +lapsia ennen, kun he olivat hänen luonaan pääsiäisenä käymässä ja oli +tullut se hetki, jolloin lähdettiin navettapihalle keinumaan — nyt minä +lähden kylälle hakemaan hevosta, että aamulla pääsette muuttamaan. +Olkaa nyt kauniisti siihen asti. Pian minä käväisen kylässä. Olkoot +Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko. + +Eno kulki jo polkua ruiskuhilaiden ohitse, kun hän, Samuli, ymmärsi, +ettei hän mitenkään enää voi olla täällä. Oli kuin hän olisi saanut +linnun siivet ja hän alkoi juosta ja saavutti enon. + +Ottakaa minut mukaanne! + +Eno seisahtui ja hymyili. + +Ei heille mitään pahaa tule. + +Ei mutta eno ottaa minut. + +He kulkivat vähän matkaa. Sitten eno sitoi Samulin jalan, josta tuli +verta — enolla oli taskussa hienoa kangasta sairaalasta. Kahdenpuolen +seisoi kuhilaita ja ojien pohjat olivat sinisinään ja valkeinaan +kukkasia. Angervon tuoksun saattoi erottaa muista. Tuntui ihmeen +juhlalliselta ja kauniilta. Hän, Samuli, asteli siinä enon vieressä +ikäänkuin kantaen kynttilää, tai pitkää angervon kukkaa, tai jotakin +muuta korkeaa. Eikä tämä ollut tavallinen kulku kylään, vaan retki +johonkin uuteen ja tuntemattomaan. + + * * * * * + +Ainoana saattajana sitten kerran astellessaan enon arkun jäljessä +muisteli Samuli Sukeva enon elämää ja tätä retkeä läpi kuhilaiden +kujan. Kuin soihdunkantajat he siinä molemmat kulkivat. Soihtu paloi +heidän rinnassaan, valaisi kohti sitä uutta ja tuntematonta, joka +on alituisesti jokaisen uuden hetken mukana jokaisen elävän olennon +edessä. Oikeastaan sen käsitti, että eloon jäävät mielellään tahtoivat +suurten sydäntensä siirtyessä manan puolelle, sytyttää soihtunsa, +osoitukseksi siitä että soihdunkantajia vielä jäi elämän puolelle. + +Sillä minne olisi maailma joutunut ilman soihtuja ja soihdunkantajia. +Ennen kaikkea tietysti niitä tulia jotka paloivat sydämissä. Ulkonainen +soihtu oli niiden vertauskuva. Tämän oli Samuli Sukeva aina vaistonnut, +suurissa hautajaisissa juhlallisena astuessaan soihtumiesten +etunenässä. Lihassaan ja veressään oli hän sen tuntenut, näyttämöllä +astuessaan Daniel Hjortin vankilaan ja Ofelian haudan ääreen. Mikä +onni, että eno kerran oli nähnyt hänet, Samuli poikansa näyttämöllä. +Hän oli vapaalipulla istunut hyvällä paikalla ja Hamletin hän oli +täydellisesti hyväksynyt — oli se aika poika se Hamletti! oli hän +sanonut. Ja hän oli sanonut vielä senkin, että Samuli varmaan olisi +esittänyt Hamletin yhtä hyvin ja paremmin kuin se herra, joka siellä +nyt oli katsellut pääkalloa silmiin. + +Hän lausui siinä ilmi Samulin kipeimmän ajatuksen. Mutta kun ei, niin +ei! Soihtua saattoi silti kantaa. + +Aika poika se Hamletti! + + * * * * * + +Aika poika se Alilan suutari, eno, jonka muisto jälleen oli puhaltanut +elämän liekkiin Samuli poikansa sairaassa rinnassa. + +Tulta, tulta! huusi Samuli Sukeva ja iski katseensa kalleuksiin +seinällä vuoteensa päässä. + +Siinä oli kaksi laakerinlehvää. Ei niin, että hän, Samuli Sukeva, olisi +koskaan niittänyt laakereja. Ne olivat ojennetut isänmaan näyttämön +kahdelle suurimmalle nerolle. Mutta juhlan jälkeen olivat he sallineet +lapsellisen innostuneen statistin temmata ne seppelistään. He olivat +aina olleet hänelle hyvät ja heidän laakerilehvänsä olivat vuosikausia +olleet mukana ylläpitämässä tulta hänen soihdussaan. + + * * * * * + +Sade rapisee katolla ja syöksyy alas kourusta. Veri vuoroin kiehuu, +vuoroin hyytyy suonissa. Taitaa tästä pian tulla soihdunsiirto toiselle +puolelle. + +Siellähän ne ovat vastassa ne suuret. Eno on niiden seurassa. Alinomaa +aurinkoa. Mutta aurinko on kaikkien soihtujen soihtu. Ei, vaan sydämen +tuli on kaikkien soihtujen soihtu. Eijaa! + + * * * * * + +Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterinavustaja houraili +kuumeessa. + +Eno ja kaikki te muut suuret, minä olen vain ollut mykkä avustaja +elämän näyttämöllä, en yhtään sanaa ole lausunut, en yhtään tekoa +ole suorittanut. En pääse sinne peremmälle — puhukaa pyhälle +Pietarille, että pääsisin esikartanoihin. En ole aina ollut uskollinen +Aataminlapsi, oli aika jolloin valitin ihmisille köyhyyttäni ja +kerjäsin heidän myötätuntoaan. Eno, minä tiedän, että ne ovat rumia +syntejä. Lyö minua, eno, kurita minua. Vielä tässä juhlavuoteellani +toivoin, että ihmiset tulisivat tuomaan minulle puita ja ruokaa. +Eritoten ajattelin katkeruudella sitä perhettä, jonka omaisen +hautajaisissa olin saanut tämän kuolemantaudin. Toivoin, että +joku tulisi kostealla vaatteella pyyhkimään kasvojani. Lyö minua +vitsallasi, eno, minun heikkouteni takia! Alinomaa aurinkoa, niin +sinä käskit. Ja angervonkukka kädessä kuljin kerran sinun rinnallasi +läpi ruiskuhilaiden kujan kohti uutta ja tuntematonta. Ja sellaisen +hetken minä olen voinut unohtaa ja kerjätä ihmisiltä sääliä, arkinen +ikävyys kasvoillani. Rukoile minun puolestani, eno, kaikki te suuret, +taiteilijat, soihdunkantajat, rukoilkaa! + + * * * * * + +Ei, olkoot Aatamin lasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko! + +Ne olivat kuolevan viimeiset selkeät ajatukset, ja kesken sateen +rapinan ja yhä pimenevän illan leimahtivat ne ikäänkuin olisi kohotettu +soihtua. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76081 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..78aa318 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #76081 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76081) |