Initial commitHEADmain

4 files changed, 4892 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76119-0.txt b/76119-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1534814
--- /dev/null
+++ b/76119-0.txt
@@ -0,0 +1,4875 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 ***
+
+
+
+
+
+HILJENTYKÄÄMME
+
+Puheita ja kertoelmia
+
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1929.
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Hiljentyminen
+Paimenet kedolla
+Kirkkain lyhty
+Jouluvieras
+Leikillä vain
+Syntyneet ja syntymättömät
+Lokakuu
+Valkoiset kengät
+Graniittilohkareet
+Laulajille
+Muistopäivä maaliskuussa
+Orjantappurapensas
+Tuomipuu
+Kirjojen rakastaja
+»Suuren tarpeen tähden»
+Iäisyyskaipuuta
+Isänmaan kasvojen edessä
+Snellmanin laulu
+Kylvön ja korjuun päivät
+Niin lähestyy makian leivän juhla
+Simonin huoneessa
+Kruunu
+Hiljentykäämme muistamaan
+
+
+
+
+HILJENTYMINEN
+
+
+Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä,
+ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin
+jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin
+me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni
+kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä
+hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei
+ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti
+syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen
+jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli
+valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on
+täynnä.
+
+Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni
+on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä
+lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien
+ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana,
+hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut
+mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen
+työhönsä.
+
+— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset
+sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me
+olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset
+ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä
+rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa.
+Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä
+elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen.
+Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa
+lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme
+äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä
+kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä
+suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.
+
+Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä
+siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme
+astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes
+sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen
+äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä
+tavalla.
+
+Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun
+olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni
+illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen
+häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin
+kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei
+hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään
+jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta!
+Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin
+saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri
+silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin
+ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin
+aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta
+toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi
+sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan,
+jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä
+kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet
+sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan
+kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti
+meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa
+askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä
+lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja
+niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja
+pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen
+mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä,
+pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. —
+Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää
+korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan
+lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin
+kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En
+kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri
+torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain
+tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä,
+kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka
+kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa.
+He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat
+ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän
+kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä
+siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki
+olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman,
+että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä
+ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se
+lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja
+minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta
+huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä
+vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin,
+että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä
+oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja
+haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise.
+Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!
+
+Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne:
+minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina.
+Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen
+niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä
+ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä.
+Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin
+viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena
+kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko
+sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut
+meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja
+samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää
+muistissani.
+
+Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin
+tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa.
+Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes
+viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut
+seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki
+tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa,
+olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin
+perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta
+kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa
+ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat
+vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin
+heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni
+astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini,
+jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana
+hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui
+siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon.
+Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä
+kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni
+enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.
+
+Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin
+äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni
+pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä
+kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä.
+Sitten hiljeni.
+
+<tb>
+
+Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan
+läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä
+kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden
+ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien
+silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin
+hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon
+Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä
+ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen
+kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.
+
+Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois
+elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä.
+Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja
+terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut
+itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista
+en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin
+olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen
+osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin
+käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran,
+vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon,
+hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi
+hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle
+yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy
+kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään,
+jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.
+
+Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä
+työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa.
+Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin
+opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.
+
+Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman
+takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin.
+Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme.
+Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia.
+Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet
+kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen
+ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.
+
+Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä.
+Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:
+
+Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme
+hiljentymään!
+
+
+
+
+PAIMENET KEDOLLA
+
+
+Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi
+kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi
+kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen
+merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä
+hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona
+on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy
+ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni
+Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee
+palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi
+kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean
+ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt
+kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois
+tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni
+käskee avata portin.
+
+Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se
+on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee,
+kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei
+kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen
+ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen
+nuori äiti kuoli.
+
+Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan
+vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti
+hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin
+sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on
+hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen
+hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen
+karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä,
+hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa
+loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän
+kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun
+lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden
+välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on
+isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä
+pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä,
+siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset
+hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat.
+Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka
+ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei
+ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman
+äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet
+Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten,
+kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.
+
+»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain
+vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa
+sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele
+hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja
+petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun
+äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa
+äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin
+varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä
+laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole
+samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen
+tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki
+kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso,
+uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen
+äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on
+ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska
+hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko
+vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo
+aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme.
+Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan
+kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso,
+poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten
+joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit
+sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo
+ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni,
+ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut,
+että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären
+silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi
+ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä
+ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee.
+Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme
+huudamme.»
+
+Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa
+juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli
+luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja
+paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi
+heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä
+ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus
+kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on?
+Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä
+kuningas on heidät lyönyt.
+
+Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on.
+Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä
+syntinen nainen on kivitettävä.
+
+Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin
+kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen,
+vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin
+luona.
+
+»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele
+kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua
+kuulu.»
+
+Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi
+pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he
+molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä
+tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli
+peitetty, ja rusotus varjosti poskia.
+
+»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»
+
+»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.
+
+»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»
+
+Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin
+ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui
+kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla,
+keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä.
+Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava,
+eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös
+rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon
+ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut
+valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen
+koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut,
+että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes
+kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon
+kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja
+talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja
+alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.
+
+Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se
+käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä
+raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä
+paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä
+käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää
+se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen
+ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän
+painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät
+raskaiksi.
+
+Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin
+että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa
+syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena
+rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura!
+ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti.
+Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno
+oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän
+kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan
+taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat
+heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä
+löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui
+ylhäältä:
+
+»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on
+tuleva kaikelle kansalle.»
+
+Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin
+lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan
+nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.
+
+Ja näki enkelin.
+
+Ja enkeli puhui:
+
+»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka
+on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen
+kapaloituna makaavan seimessä.»
+
+Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti
+taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin
+auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi
+ylhäältä alas maata kohden:
+
+»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
+tahto.»
+
+Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä
+toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren
+rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla
+sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä
+kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi
+hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri
+riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli
+osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä
+hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta.
+Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he
+ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.
+
+Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli
+tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he
+ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja
+seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa
+olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he
+ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät
+voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat
+päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja
+pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin
+taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä
+näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja
+paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka
+olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.
+
+Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet
+tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi
+kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei
+keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän
+hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.
+
+Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät
+totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.
+
+
+
+
+KIRKKAIN LYHTY
+
+
+Ulkona on jo pimeä.
+
+Ihmiset puhuvat joulusta.
+
+Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.
+
+Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja.
+Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että
+joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät.
+Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu
+unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet
+kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin
+nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin
+ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä
+tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja.
+Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset
+joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua,
+niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä.
+Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.
+
+Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä
+tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu.
+Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka
+olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut
+niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat
+tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa
+heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he
+olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä
+päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä.
+Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin
+iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli
+tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön
+olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli
+maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa
+muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän
+taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina
+olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan
+olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina
+siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin
+tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan
+äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi
+jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan
+ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he
+sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät
+tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella
+salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon
+paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha
+mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan?
+Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta
+oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä
+kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman
+iloa, ilman jouluja!
+
+Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja
+tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja
+kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän
+päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.
+
+Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä
+suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin
+ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän
+hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!
+
+Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin.
+Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa
+mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin
+huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet
+siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät
+he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka
+heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä
+kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää
+kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?
+
+Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina,
+silmät itkettyneinä ja kysyi:
+
+— Kuka oli äiti?
+
+Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin
+sisariinsa.
+
+He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he
+sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän
+oli yksinkertaisesti _heidän äitinsä_, sanoi toinen, ja toinen lisäsi
+huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi
+puhumaan:
+
+— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli
+hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä
+kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?
+
+Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat
+toisiaan tyttöjen kutoessa.
+
+— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.
+
+— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.
+
+— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi
+uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella
+meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä
+silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?
+
+Kukaan ei vastannut.
+
+— Ajatteliko hän _silloinkin_ muita ihmisiä? Varmaan hän silloin
+ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin
+paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään
+meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö
+te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että
+hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa:
+minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!
+
+Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi
+tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi
+oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran
+kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun
+hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties
+siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet
+etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja
+nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat
+tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä
+paljon tekemistä.
+
+Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän
+joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä
+päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset.
+Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että
+oli jo pimeä.
+
+Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään
+yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta _äiti_ oli jotakin yhtä
+pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He,
+lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä
+saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä:
+oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää
+löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut
+äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.
+
+— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me
+tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.
+
+Vanhin kuiskasi parahtamalla:
+
+— Mitä sinä ajattelet!
+
+Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut
+nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen
+ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle,
+niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli,
+mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän
+askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi,
+joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään.
+Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja
+avasi äidin huoneen oven.
+
+Nyt hän oli siellä.
+
+Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä,
+kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai
+tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö
+pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit
+olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja
+väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin
+hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että
+isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He
+olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi,
+muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko
+he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet
+joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna —
+niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.
+
+Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu.
+Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty.
+Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma.
+Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin
+tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen
+jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on
+sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa
+puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret
+pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa
+ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin
+saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia.
+Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain
+muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu.
+Kauheaa!
+
+— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. —
+Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.
+
+— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.
+
+He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen
+kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja
+tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin
+äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät
+käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.
+
+Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän
+tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa
+tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli
+laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken,
+mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät
+kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen
+yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon
+ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä,
+jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä
+ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä
+yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai
+oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.
+
+Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli
+ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään.
+Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken
+edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli
+myöhäistä nyt.
+
+Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään
+jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää
+sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka
+oli heidän äitinsä.
+
+Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt
+lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä
+oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta
+menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän
+luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket,
+joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän
+kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina
+seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen
+tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.
+
+Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat
+sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun
+yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut
+äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä
+oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:
+
+»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun
+alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin.
+Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä.
+Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki
+kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä
+puhui äiti heille tähän tapaan.
+
+»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi
+pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille,
+miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman
+lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä
+näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme
+ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä
+menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on
+joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt
+enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna.
+Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka
+taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»
+
+Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta.
+Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi
+tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä
+lausui hiljaa:
+
+— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.
+
+
+
+
+JOULUVIERAS
+
+
+Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon.
+Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista
+ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä
+katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin,
+tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee
+selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale.
+Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu
+jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa.
+Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin
+että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella,
+josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen
+aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin
+on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty,
+helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat
+heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat
+ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku
+Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai
+partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene
+rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä:
+laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja
+aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun
+mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin
+hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen
+hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään
+niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat
+siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän
+haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui,
+pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä
+otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy
+eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee,
+västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa
+kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas
+noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten
+päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on
+kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella
+puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella
+on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin
+hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen
+nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima... Ptruu, lapset, ei ole kuin
+_yksi_ hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin
+yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt
+täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa
+ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee
+työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa
+tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna,
+Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki... Top top, lapset, koti on pieni,
+sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein
+kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin
+että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata,
+antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä»,
+selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on
+lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei
+palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska
+navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin
+kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko
+lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan
+muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja
+tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä
+kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki
+paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja
+Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa
+tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on
+paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä.
+
+Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta
+markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen
+ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki
+lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi
+pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo
+tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin
+ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella
+ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja
+kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin
+kallis on koti eläimillekin.
+
+Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta,
+sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta,
+isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa
+leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin
+piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa
+kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta,
+isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun
+kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän
+käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon.
+
+Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä
+näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei
+teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa
+sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta
+joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas
+nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala,
+Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten.
+Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta
+Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana.
+
+Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna,
+jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli
+kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti
+nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka
+maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin?
+Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita,
+että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota
+muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että
+ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja
+epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut
+täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia,
+vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa
+oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan,
+jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli
+syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse
+eron, elääkseen tyhjäntoimittajana?
+
+Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna,
+jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi
+makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut
+isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että
+Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti
+tahtoo tehdä pahaa sedälle.
+
+Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli.
+Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta.
+Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut
+vastata.
+
+— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna.
+
+Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä
+tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa.
+
+— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan
+ilmaan. — Minä sanon isälle!
+
+Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen
+tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt
+rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut
+olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut
+olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän
+ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse
+matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä
+silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet
+huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina
+vuosina?
+
+Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri
+kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan.
+
+— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina.
+
+— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on
+kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja
+sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen.
+
+— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna
+järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret,
+että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään.
+
+— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri.
+
+— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti.
+
+Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He
+saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja,
+kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli
+vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja
+saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli
+ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä
+nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet
+tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa
+tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina
+heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei
+ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on
+niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan
+setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen
+vuosi.
+
+Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin
+lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö,
+hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä.
+Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet
+meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon
+tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä
+vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla.
+Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi
+seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin
+syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen
+muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti
+viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja
+luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman
+porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä
+voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua,
+pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa,
+etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun
+talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi
+juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa
+muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja
+juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies
+nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat.
+Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän
+kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli
+kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan
+olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi
+koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi.
+Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten
+hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna
+lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi
+kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän
+seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.
+
+— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei
+Jaakko-setä ota rahaa.
+
+— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle
+päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.
+
+— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä
+pitkä aika?
+
+Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa.
+Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin
+kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät
+kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.
+
+Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja
+kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin
+pitää kirjoittaa kutsukirje.
+
+Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti
+Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä.
+Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.
+
+— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä,
+että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on
+tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja
+moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?
+
+Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle,
+milloin harjoitus alkaisi.
+
+— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa
+niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä
+joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä
+olet. No, kun Liisa itkee!
+
+Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi
+heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa
+heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet
+enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?
+
+Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui
+vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut
+kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan
+Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti?
+Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on
+tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä
+pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt
+hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi
+on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa
+kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi
+putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän,
+ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli
+läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha
+olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti
+kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen
+rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat
+hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko
+ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua,
+nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka
+Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin
+piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on
+tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut.
+Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin
+sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.
+
+Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän
+käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta
+muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa.
+»Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi
+tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän
+vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä.
+Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta
+ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita
+asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi,
+että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään
+hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä
+lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa,
+eheytensä, elonsa.
+
+Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät
+kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät
+läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat,
+kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät.
+Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt
+Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka
+tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli
+ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut
+rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti
+pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa
+yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
+hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon
+hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta
+tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa,
+olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät
+aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut.
+Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa.
+Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.
+
+Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He
+olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille.
+Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei
+sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti
+yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli?
+Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin
+kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua
+hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen
+tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!
+
+Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän
+ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta,
+paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti
+puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa
+ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja
+huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!
+
+Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin
+ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he
+pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio,
+oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla
+muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet
+sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti
+pitävät niin salassa?
+
+Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla
+oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin
+sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat
+toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi
+vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa,
+reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat
+näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.
+
+Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä
+oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä
+työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti
+sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli!
+Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä
+hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon
+nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina
+ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt
+pääsevät sisään.
+
+Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain
+oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi
+Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti
+äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli
+niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille.
+Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät
+yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään,
+Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen
+niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat,
+nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.
+
+— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli
+kuitenkin.
+
+— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän
+kello, joka oli kuin suuri nauris.
+
+Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin
+hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen
+sisästä.
+
+Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne
+se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi
+sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti
+ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!
+
+Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut
+toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja
+katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon
+ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat
+kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa
+tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon
+rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei
+hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää
+joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi
+sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti
+täti meni.
+
+No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota
+sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi
+entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen
+vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin
+nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa
+asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas
+lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä
+ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa.
+Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle
+sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun,
+mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.
+
+— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.
+
+— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.
+
+— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä,
+sinä »joulusetä»!
+
+— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.
+
+Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä
+silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin
+voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti
+sedän ryppyjä.
+
+— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.
+
+— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä
+sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi
+ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun
+poskiasi myöten vuotanut vettä?
+
+Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien
+lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti
+Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa,
+kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin
+niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.
+
+— Ei tarvitakaan enempää.
+
+Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla,
+jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu.
+Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse
+ovat keksineet jotakin.
+
+Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?
+
+— No vaikka mitä!
+
+Eivät he mitään voi keksiä.
+
+— Ohoh!
+
+Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki
+lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi
+kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta.
+Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla
+ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin
+tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat
+samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä
+papereja, lakkaa, almanakkoja.
+
+Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon.
+Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa,
+sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki
+huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa,
+jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin
+kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin
+leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi
+tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta
+ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen
+oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki
+sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään.
+Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin
+runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin
+hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka
+valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef,
+paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että
+jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa,
+joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla
+saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään
+vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.
+
+Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja
+tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä.
+Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät
+omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat
+muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin
+jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.
+
+Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan.
+Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään
+oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle
+jouluvieraiksi.
+
+— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.
+
+— Köyhien luo, vastasi Anna.
+
+— Hyvien luo, sanoi Liisa.
+
+— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli
+jäljempänä äidin kanssa.
+
+— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta
+olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.
+
+— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.
+
+— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä,
+että joku jäisi heitä vaille.
+
+— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät
+kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.
+
+Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta
+laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki,
+kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän
+kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin
+kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.
+
+— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät
+kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.
+
+Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut
+koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin
+hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi
+nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen
+juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan
+livistivät esiin joka oven takaa.
+
+Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta
+kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.
+
+— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna
+hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita
+lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet
+teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?
+
+Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!
+
+Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään
+ja lapsiaan.
+
+Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.
+
+Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!
+
+
+
+
+LEIKILLÄ VAIN
+
+
+Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa
+ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan
+täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten
+krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty,
+juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu,
+loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu
+korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu
+moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty
+kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää
+hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään
+mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa
+vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen
+hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman
+suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä
+katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat
+kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka
+kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että
+ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä
+niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?
+
+Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli
+joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon
+purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva
+Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla,
+että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten
+ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan
+penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet
+uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat
+markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta
+erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden
+nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty —
+näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.
+
+Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran
+hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät
+Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä
+ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin
+nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla
+tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli
+sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri,
+aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä
+henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa.
+Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa
+nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli
+ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että
+hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet
+ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut,
+taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään
+vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki
+rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut
+tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja
+tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja
+vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä,
+mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella
+maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse
+asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä,
+kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui
+ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.
+
+Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole
+sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita
+eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan.
+Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä
+säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne
+kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin,
+hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita
+vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken
+elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa»,
+oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli
+wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän
+tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.
+
+Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet
+tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli
+häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa
+kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten.
+Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä
+kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä
+kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista
+kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat
+ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin
+suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja
+hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa
+vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse
+asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä.
+Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä
+nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei
+liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.
+
+— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei!
+murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.
+
+Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies
+oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille
+nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja
+tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta
+toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä
+sattui Ruohola lausumaan:
+
+— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.
+
+Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko
+purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri
+täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen
+pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen
+ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei
+kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo
+kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö
+vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon,
+huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka
+tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta.
+Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti
+valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin
+rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut
+saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton
+muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä.
+Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija
+Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista
+avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden
+hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja
+odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti
+kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat
+rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli
+Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut
+rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden
+niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja
+kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole
+intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä
+ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta
+myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki
+siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja
+jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti,
+että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa
+seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä
+oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa,
+joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin
+täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy
+heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä,
+lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin
+erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän
+oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa
+luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä
+hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli
+mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda
+ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen
+naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta
+hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista
+hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat
+Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri
+sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat,
+niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa,
+mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he
+olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten
+kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki
+riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin
+siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin
+silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen
+sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi
+pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla
+»onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan
+tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko
+Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus,
+ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto
+olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän
+oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin
+kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut
+kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit
+käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta.
+Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei
+enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden
+aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»
+
+— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi
+maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa,
+että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä
+altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain,
+löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos
+herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja
+kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla
+tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö
+synny avioeroa. Minä lyön vetoa...
+
+Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan.
+Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan
+kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi
+rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan
+koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä
+sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää
+kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti
+Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti
+nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli
+pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu
+ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari
+herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat
+takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi
+keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan
+Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan,
+jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:
+
+— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa.
+Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut
+moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui,
+sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli
+minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja
+yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!
+
+Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa
+sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai
+olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret
+nakuttivat.
+
+Söderman nauroi.
+
+— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä
+olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta
+ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä
+tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai
+keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia
+ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa
+emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole
+juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei
+hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään,
+vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies
+toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa
+tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin,
+suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan
+niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai
+jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin
+Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta.
+Sellaisia he ovat kaikki!
+
+— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen
+mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta
+pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.
+
+Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi,
+että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen
+sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon
+joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä
+vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen
+peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai
+kyyhkyslakkaansa.
+
+— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti,
+— niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä
+vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.
+
+No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt.
+Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan
+läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja
+entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen
+auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut
+sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta
+kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti
+lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen
+oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi?
+Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.
+
+Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia
+venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet
+huulten puoleen.
+
+Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla
+ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat
+sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen
+tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja
+puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja
+meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat
+he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien
+kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja
+sillä sitten käydä Petsamossa.
+
+Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta
+nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja
+yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan
+ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei
+sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne
+pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti
+Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella
+tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi
+nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus,
+riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.
+
+Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä
+hämäläistä maatiaista.
+
+Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:
+
+Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.
+
+Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja,
+karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat
+auton perässä.
+
+— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja
+naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No,
+ollaankos taas hyvällä päällä!
+
+Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia
+ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen.
+Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin
+nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä
+maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin
+edustalla. No, nyt se alkaa!
+
+Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä
+kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten
+ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.
+
+— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne.
+Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.
+
+Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut
+alas autosta, jäi paikoilleen.
+
+— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee,
+mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole
+kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja
+pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.
+
+Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä
+siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei
+näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu
+ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita
+ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin
+rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen
+taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.
+
+Tämä oli kuin unta.
+
+Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar.
+Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat
+helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat
+huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli
+puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.
+
+Vai niin, vai niin.
+
+Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet
+saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he
+kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien
+mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne?
+Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa?
+Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut.
+Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia
+ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun
+äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä
+oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui
+sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat
+lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä
+hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen
+kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.
+
+Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan
+saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui
+pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli
+asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa
+alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä
+luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin
+lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan
+luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.
+
+Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset
+katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta
+toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia,
+huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain
+salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut,
+rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat
+lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien
+eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat
+toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja
+lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset
+tytöt muistoissaan.
+
+Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja
+läpitunkevasti.
+
+Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin
+kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten
+oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle.
+Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen
+saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä
+ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun
+he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä,
+ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti,
+ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut
+pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten
+tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai
+on parasta.
+
+Elli piteli lujasti Huldin kättä.
+
+— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut
+kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että
+sinulla oli sellaiset lahjat!
+
+Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.
+
+— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.
+
+Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän
+kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja
+silitti hänen hiuksiaan.
+
+— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en
+puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi
+ovat valkeat.
+
+Ja toinen sanoi:
+
+— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois
+elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.
+
+— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla
+onnellinen? Miten te teette?
+
+Elli mietti.
+
+— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää
+sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.
+
+— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?
+
+Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä
+se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.
+
+— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?
+
+— Niin.
+
+— Kummallista.
+
+Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat
+tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan
+heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.
+
+<tb>
+
+Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:
+
+— No?
+
+Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut
+kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui
+nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja
+tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä
+muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se
+oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt
+vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?
+
+198
+
+Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.
+
+— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.
+
+— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä
+sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän
+hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä
+pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi?
+Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa
+Nurmisista!
+
+Huldi nauroi.
+
+— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme
+kirkonkylän puoleiseen seinään!
+
+— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne,
+minä nain teidät sittenkin!
+
+He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin
+kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.
+
+Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret
+kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria,
+silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä
+näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat
+risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut
+vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki
+kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko
+tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?
+
+Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä.
+Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin
+oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään,
+koskei hän saanut suunvuoroa.
+
+— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin
+äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.
+
+— Ei, ei, ei, ei!
+
+— No missä te olisitte käyneet?
+
+— Arvatkaa.
+
+— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.
+
+— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä
+piirakkaa.
+
+Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!
+
+— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia.
+Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava
+matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas
+minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin
+jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on
+ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on
+kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei
+komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään
+toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla
+meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti
+odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun
+minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei,
+kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja
+jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken
+huvila.
+
+— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No,
+Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!
+
+Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet
+tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli
+tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti
+loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli
+oikein lorujen varastopaikka.
+
+— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille
+kukkurallista vatia.
+
+Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan
+ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.
+
+Laulajatar oli kalpea.
+
+— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan
+siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri
+näköaloja. Hyvin erilaisia.
+
+Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että
+hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski
+palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.
+
+Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä
+näkötornissa jotakin?
+
+— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei
+luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.
+
+Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan
+pimentoja kohden.
+
+Hänen täytyi nyt olla yksin.
+
+
+
+
+SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT
+
+
+Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän
+jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle.
+Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita,
+jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka
+täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin-
+ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä
+sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä
+juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa
+hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan
+merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden
+vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä
+niinkuin mitkäkin revontulet.
+
+Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen,
+myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin
+tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen
+hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen
+hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne
+hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei
+turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana
+oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja
+agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin,
+ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö.
+Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia,
+senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa
+ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun
+vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä
+toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden
+takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä.
+Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan
+suvulla on silmät kuin palavat hiilet.
+
+Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö
+tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.
+
+Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille... Mutta hänen suunsa
+tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen
+vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa
+kolmesataa litraa.
+
+On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen
+pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle
+ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat
+silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla.
+Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä
+yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään!
+Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin,
+kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden
+joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat,
+ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo
+ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi
+viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa
+— ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki
+jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa
+hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin
+puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään
+Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä
+sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö
+reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla,
+siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei
+ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki
+järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka
+suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään
+puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja
+hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella
+käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit
+permannolle.
+
+No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja
+poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.
+
+Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla
+johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen
+rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina
+johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja
+kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.
+
+Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä
+jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan
+panivat pelotuksia kirjoihin.
+
+Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan
+niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin,
+mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään
+tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että
+meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska
+niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa.
+Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut
+joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni
+pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro
+ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.
+
+Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei
+viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?
+
+Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka
+pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah,
+mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee
+perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia
+kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin
+tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin
+pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.
+
+Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun
+vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa
+ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee,
+mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.
+
+Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua,
+toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa
+jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys
+ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa
+sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa.
+Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä
+saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on
+niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi
+haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että
+tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat
+moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee.
+Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan
+tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?
+
+Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.
+
+— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.
+
+— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö
+kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä
+jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.
+
+Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja
+valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.
+
+— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.
+
+— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit.
+Olisit kysynyt sisareltasi.
+
+— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien.
+Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.
+
+Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.
+
+Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin
+oma peukalo, ja valkoiset hampaat.
+
+— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä?
+Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.
+
+— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja
+sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.
+
+— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä
+te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki.
+Mutta älkää tehkö sitä!
+
+Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen
+nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli
+tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän... Niin,
+senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No,
+koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.
+
+Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa
+sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea
+asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon,
+jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää
+rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt.
+Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja
+pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja
+sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti
+molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he,
+mitä jo olivat unohtamaisillaan.
+
+— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.
+
+— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.
+
+— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?
+
+— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.
+
+— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?
+
+Tyttö keskeytti:
+
+— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun
+olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan.
+Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja
+sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin... Noh, tuossa Elsan
+tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen
+öljytakkinen.
+
+Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista
+ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti
+aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se
+mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan
+Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei
+Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni
+ylitse.
+
+— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet?
+Niin kai, kun tuli tällainen ilma.
+
+Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia
+sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän
+oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen.
+Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi
+mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma
+tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa
+puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan.
+Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli.
+Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja
+ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja
+viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot:
+eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta
+entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti
+vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin
+ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet
+liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus.
+Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain.
+Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin
+sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!
+
+Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö
+ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.
+
+— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä
+ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi.
+Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki
+nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten
+köyhää, mutta...
+
+Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli.
+Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan.
+Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai
+se vaaleatukkainen puuseppä, tai... Ei kiitoksia, hän oli valinnut
+oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja,
+tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja
+Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.
+
+— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta
+emännältä kuin voihkaisu.
+
+Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän
+lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi
+yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä
+ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen
+käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten
+tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän
+sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.
+
+Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien
+lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit
+katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla,
+että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat
+miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä
+hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta
+sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä.
+Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!
+
+Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja
+kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut,
+ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei
+Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten,
+niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa
+tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä
+kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän
+voi tietää.
+
+Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen
+herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos
+heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin.
+Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä
+on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään,
+mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan.
+Onneksi on myrsky hellittänyt.
+
+Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät
+metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että
+talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään
+muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat.
+Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin
+yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi
+emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella
+muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet
+pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse.
+Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki
+mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan.
+Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja
+porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään
+lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän
+kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä
+se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi
+voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet
+toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi
+päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se
+on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana
+niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon
+tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän
+kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia
+muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.
+
+Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä
+oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata
+runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin
+kaunis, kyllä Jehu kestää.
+
+— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on
+täytetty.
+
+Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan
+ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt.
+Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista
+niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille
+ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta
+tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä
+poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat
+olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan
+perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään
+hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti
+paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He
+seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla
+naksutti herätyskello.
+
+— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.
+
+Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin
+käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan,
+vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi
+häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.
+
+— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut.
+Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä
+porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin.
+Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?
+
+Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli
+häntä ja nauroi.
+
+— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin
+sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin
+turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan
+apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä
+tulee. Mikä pannaan nimeksi?
+
+Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi
+eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se
+nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle.
+Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen
+oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa?
+Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin
+perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain
+kylmettyisi.
+
+Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden.
+Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat
+piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori
+oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä
+täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei
+sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.
+
+Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina
+tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä
+ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei
+kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat.
+Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä
+äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja
+asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä
+vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä
+vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo
+saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.
+
+Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi.
+Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi
+ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin.
+Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?
+
+Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi
+piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka
+nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu
+lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja
+soitetaan.
+
+Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee!
+Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on
+suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin
+lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?
+
+— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa.
+— Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä
+syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä,
+meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala...!
+
+Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui.
+Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni...!
+Mitä oli tapahtunut?
+
+Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.
+
+Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin
+porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut
+tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä
+sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat
+ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä?
+Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta.
+Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.
+
+— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala,
+näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano
+kaikki, mitä tiedät.
+
+Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.
+
+— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et
+sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.
+
+Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi.
+Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän
+näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä:
+siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi
+astuu hänen vierellään... Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei
+tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen
+ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!
+
+Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen
+edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on
+läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori
+emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että
+pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen
+kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen
+jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne
+sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat
+häntä pyytämässä puhumaan.
+
+— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä
+sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon.
+Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä
+hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei
+ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat
+kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin
+keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut
+henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin
+mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja
+oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja... Vai ei ole totta
+— hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella
+ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin.
+Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä,
+peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.
+
+Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan
+lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan
+kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja
+riisuu öljytakkinsa.
+
+— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja!
+No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.
+
+Lumiviima vinkuu heitä vastaan.
+
+— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.
+
+Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.
+
+Lunta! sanoo sydänkin.
+
+Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin
+sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet
+elämään?
+
+
+
+
+LOKAKUU
+
+
+Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle
+oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän
+tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän
+pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin
+sanoakin!
+
+Tulin.
+
+Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme
+asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin,
+ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut
+mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot
+keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa,
+hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria
+hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän
+oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta
+pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut
+sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme
+tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä
+ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen
+kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin
+vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on
+ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan
+lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:
+
+— Lokakuu!
+
+Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni
+kipeään kohtaan.
+
+— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se
+raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että
+kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän
+aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt
+jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko?
+Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?
+
+Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt,
+lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En
+kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa,
+oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin
+oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei
+toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme
+toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet
+välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me
+tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha
+olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.
+
+Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme
+olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta
+vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. —
+Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina,
+jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu
+mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä
+ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin
+ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut,
+palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne,
+minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui
+takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä
+Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä
+koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme
+räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten
+puhumaan töistämme.
+
+Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan
+lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen
+polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut
+ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä
+ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne
+säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat
+kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet
+sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut
+valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin
+unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi
+silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi,
+ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.
+
+Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja
+kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen
+luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni
+tyhjyyden.
+
+Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en
+osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan,
+vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta,
+mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan
+kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena,
+pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan,
+vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin:
+minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi?
+Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen
+nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?
+
+Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.
+
+— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.
+
+Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En
+oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä
+minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen
+puistossaan.
+
+Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo
+ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli
+hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.
+
+Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja
+kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin
+antanut hänelle paljon.
+
+Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.
+
+— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta
+nyt sen näin.
+
+Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen
+voitolliseen yksinäisyyteen.
+
+
+
+
+VALKOISET KENGÄT
+
+
+Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia,
+jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse
+ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa
+kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa
+eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän
+poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja
+olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli
+helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli
+kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin
+lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun
+hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa
+kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli
+käynyt monta kertaa.
+
+Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla
+varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla.
+Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän
+hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut
+yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa.
+Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän
+hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet
+syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan
+haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän
+ammensi ilonsa ja voimansa.
+
+Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän
+elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat
+kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten
+säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä
+valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan
+eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän
+tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että
+hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt
+juhlaan poismenneen kunniaksi:
+
+    Tuuti lasta tuonelahan,
+    alle nurmen nukkumahan...
+
+Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin
+sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen
+kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin
+kaukaisessa salojen kalmistossa.
+
+    Tupa suuri Tuonelassa,
+    Manan majat avarat.
+
+Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret
+kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.
+
+<tb>
+
+Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon
+Suistamosta.
+
+Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja
+esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden
+edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana,
+ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan;
+juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin
+sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli
+kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan
+laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus
+uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku,
+mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi,
+jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt
+äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta
+laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä
+Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa
+ympäristössä ja oudolle yleisölle.
+
+Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan
+hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita,
+mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää
+vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä
+pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana.
+Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta.
+Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta
+on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla,
+muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä,
+missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua
+runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi
+vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy,
+kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy
+laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu
+hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja
+antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista,
+joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä
+keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko
+olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.
+
+Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden
+vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä
+käärinliinat pantiksi!
+
+Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä
+vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa
+ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi,
+että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan
+henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?
+
+Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti
+liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on
+synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden
+lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen
+jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään
+yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön,
+lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida
+Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin,
+elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama
+salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun
+muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja
+hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän
+mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin,
+leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme
+karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen
+huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät
+kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.
+
+Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen,
+missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista.
+Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti
+heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.
+
+Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä
+levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko
+Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä
+mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.»
+Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa.
+Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä
+muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi
+lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään
+varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi,
+näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.
+
+Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten.
+Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.
+
+Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.
+
+Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen
+aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa,
+Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti
+nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja
+elämänhalullaan.
+
+Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua
+tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset
+tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien
+runolaulajat vastassa.
+
+Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan
+kuolinsanoman.
+
+
+
+
+GRANIITTILOHKAREET
+
+
+Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan
+työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet
+näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole
+päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse.
+On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan
+tulisi niitä tuosta ryöstämään.
+
+Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat
+myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät
+mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.
+
+Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat
+kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä,
+polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse
+vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu,
+tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee.
+Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne
+pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee
+kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?
+
+Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä
+unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi
+kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli
+autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui
+vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin
+taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele
+niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.
+
+Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on
+ulkopuolella lakastumisen lakia.
+
+— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.
+
+Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen
+ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen
+henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset
+jättiläisliljat yökasteessaan.
+
+<tb>
+
+Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin
+muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella.
+Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme
+sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana,
+lyijynraskaana, mykkänä.
+
+Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä
+viivoja kuin murheesta!
+
+
+
+
+LAULAJILLE
+
+
+Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat
+kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän
+puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia,
+joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan
+tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos
+sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä,
+jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa
+saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä.
+Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia.
+Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja
+liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin
+haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden
+takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta,
+ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina
+liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat
+vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat
+äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.
+
+Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna
+paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista
+multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät
+köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys
+on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen
+ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta.
+Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin
+ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen
+hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä
+tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää
+häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot.
+Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat
+ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa,
+on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.
+
+Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä
+hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se
+kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään,
+sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu
+jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.
+
+Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille
+lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille
+lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole
+kiittämässä.
+
+Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle
+hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle
+tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme
+kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.
+
+Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan
+väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää
+ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte
+läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea
+suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme
+tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme.
+Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä
+— tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon.
+Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on
+ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.
+
+
+
+
+MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA
+
+
+Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin
+maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää
+kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä,
+joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen
+hartaushetken.
+
+Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja
+turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan,
+jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä,
+joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon
+vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän
+kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa,
+en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa
+oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää
+häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja
+lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti
+kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena
+ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi
+hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö.
+Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa
+Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä.
+Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät,
+tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi
+ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen
+hyvät tekonsa suoritettiin salassa.
+
+Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden
+kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka
+matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli
+kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu
+hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias
+emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia
+oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja
+avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn
+asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.
+
+Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta
+suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan
+likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille.
+Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti
+kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa
+ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä
+päällysvaatteitamme.
+
+— Terveisiä, sanomme me.
+
+Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja,
+niellen pienen liikutuksen, vastaa:
+
+— Vai on taas tultu.
+
+Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää,
+jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia.
+Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme
+tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu
+rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen
+samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin
+vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja
+ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä
+rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin
+ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja
+isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla,
+suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä
+tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän
+kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman
+puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta
+pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat
+leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä
+toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen,
+josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole
+erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä
+porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen
+kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta
+tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle
+vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo,
+saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja
+palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt
+sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten
+kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme
+jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä
+lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on
+pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja
+ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen
+valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle
+tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli
+kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy
+pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme,
+kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan
+lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean
+kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin
+suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä
+asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle.
+Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se
+merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän
+kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle
+täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että
+toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he
+olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja
+helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen
+istuu ja sitä kuuntelee.
+
+Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee
+yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.
+
+Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä
+kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin
+toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on
+terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan.
+Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset.
+Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta
+pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten
+pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun
+ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua
+paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme
+jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä
+niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota,
+eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään
+salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois.
+Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos
+sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla.
+Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun
+sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen
+tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään,
+ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia
+kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme,
+että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron
+perään olemme kuulleet pihamaalta.
+
+Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen
+valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt
+hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden
+kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.
+
+— Jumalan haltuun.
+
+Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu
+sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa
+otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja
+kohtaan.
+
+Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin
+mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä
+sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen
+sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän
+salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva
+viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.
+
+
+
+
+ORJANTAPPURAPENSAS
+
+
+Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä
+vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti
+kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä
+hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.
+
+Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne
+muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki
+juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä,
+milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli
+säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se
+edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen
+tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu
+tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat
+kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille,
+täytyi repiä ja avata.
+
+Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon.
+Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu
+tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu
+olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan
+alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei
+ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä
+se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä
+piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin
+syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä.
+Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse.
+Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.
+
+Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät
+kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin.
+Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu
+täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se
+oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia
+puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua
+ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja
+paiskattiin takapihalle.
+
+Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää
+herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi!
+No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä
+muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta:
+antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.
+
+Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää
+luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat
+taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko
+mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun
+riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.
+
+Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta,
+ainoastaan äiti oli sisällä.
+
+Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät
+ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.
+
+— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?
+
+Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan.
+Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.
+
+— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon
+pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti
+rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.
+
+Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen
+silmiinsä.
+
+— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?
+
+Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa
+ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään
+ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä
+vuotivat alas multaan.
+
+Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.
+
+Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.
+
+Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon
+lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi,
+jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.
+
+Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko
+puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen
+kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin
+kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan.
+Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja
+myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön.
+Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat
+orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti
+voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin
+alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun
+keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi
+hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa
+kahleihinsa, antoi se vapauden.
+
+Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen
+ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli
+hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion
+sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin
+kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka
+hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.
+
+Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet
+täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin
+riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat
+harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset
+puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat
+hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään
+linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille
+lapsille.
+
+Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa
+jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran
+hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen
+syntien takia.
+
+
+
+
+TUOMIPUU
+
+
+Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja
+mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut
+otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun
+ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat
+rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden
+täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas
+erämaihin.
+
+Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas
+pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat
+hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli
+tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis.
+Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään
+huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä
+huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori
+sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään
+tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi
+pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva
+tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä
+tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat
+ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut
+tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset.
+Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja
+varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä
+kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä
+kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin
+portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla
+ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se
+kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat
+keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia,
+paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika,
+silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai
+pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka
+halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He
+tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa,
+sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja.
+Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki
+alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki
+sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin
+viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.
+
+Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin
+kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa
+niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta
+pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan
+putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat
+vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka
+pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin
+puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan
+päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin
+lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti
+portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun
+vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä
+kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin
+vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi
+suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa
+ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille
+ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä
+ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.»
+Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän
+itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain
+ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.
+
+Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa
+katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin.
+Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää.
+Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät
+nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki
+työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili
+auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa
+toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan
+hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu
+oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei
+isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä
+ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut
+laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät
+hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin
+kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset
+kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.
+
+Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään.
+Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa,
+niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua
+katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut
+siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta
+eivät he kuule sitä. Nyt, nyt...!
+
+Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden
+latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään.
+Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän
+ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat
+tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
+hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti
+vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli
+asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko
+lintu käki?
+
+Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa,
+mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin
+vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia.
+Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka
+uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut?
+Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että
+hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä
+tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle... Vieras tyttö
+kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat
+värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi... Sairas tyttö pääsi vaivoin
+vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut
+menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!
+
+Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin
+silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.
+
+Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan
+luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut
+lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli
+tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa,
+niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset
+vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi
+kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria
+tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen.
+Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat
+kääntyivät kotejaan kohti.
+
+Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo.
+Siellä kotipuolessa.
+
+Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja
+hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt
+kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli
+ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!
+
+
+
+
+KIRJOJEN RAKASTAJIA
+
+
+On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi
+haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään,
+kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat
+katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin
+velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän
+tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden
+ikkunoissa.
+
+Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä
+maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja,
+noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen
+ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten
+sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta,
+ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen
+kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien
+koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen
+lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä
+kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä
+kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat
+kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä
+arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille
+ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja
+sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta
+siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö
+he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa
+kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen
+vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee
+antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi
+hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka
+tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana
+vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan
+hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä
+neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.
+
+Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla
+olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen
+että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten
+kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui
+myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias
+lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä.
+Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän
+vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja
+antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista.
+Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta
+raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän
+vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle,
+vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti
+mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi.
+Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului,
+ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä
+hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja
+pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta,
+missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn
+das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että
+eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi,
+koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä.
+»Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube»
+(sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.
+
+Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori.
+Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta
+lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan.
+Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä
+olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä
+käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako
+vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja
+työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat
+ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä
+ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.
+
+Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi
+kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa
+laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta.
+Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee
+kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se
+ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti
+hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän
+astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi
+ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.
+
+Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa
+köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät
+tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää
+ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan
+vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena
+varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella
+ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja
+kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa
+siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten
+läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan
+vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella
+tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai
+akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti,
+yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan
+oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50
+kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja
+tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi —
+minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle,
+mutta sinä opi lukemaan!
+
+Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee
+ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905
+kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella
+ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka
+antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon,
+mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy,
+ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja,
+uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan
+poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa
+sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun
+omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti
+tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt,
+vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen
+sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.
+
+Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja
+vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään
+maailma pimeämpi ja köyhempi.
+
+Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka
+kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla
+vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli
+monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta.
+Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme,
+kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin
+rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet
+kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti
+mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja
+tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja
+alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että
+suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan
+Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle.
+Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja
+kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.
+
+Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun
+sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen
+mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri
+hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan
+hän voi tehdä kirjaimet.
+
+Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta
+kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa
+että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on
+kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja
+kohtaan.
+
+
+
+
+»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»
+
+
+Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen,
+kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin
+puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla
+Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.
+
+Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän
+toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan
+se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi
+jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen
+ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun
+kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta
+historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla
+kysymys tästä puuaapisesta?
+
+Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40
+vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.
+
+Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme
+symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi
+esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen
+upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet
+kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten
+hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta.
+Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen
+ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa,
+mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään
+lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin
+puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme
+aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme
+verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien
+runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu,
+tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen
+rakas.
+
+Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä
+ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine,
+historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla!
+Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet
+pelastaa itselleen.
+
+Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista
+esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on
+tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä!
+Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat
+joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja
+myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut
+valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän
+kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä
+kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet.
+Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto
+toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi
+lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty
+lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu
+Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.
+
+Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin
+äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä
+ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja
+läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat
+eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden
+luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen
+puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun
+vanhoihin pukuihin näin palasi henki.
+
+Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet
+jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista
+tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja
+pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.
+
+Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi
+jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin
+nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.
+
+Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi
+maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin
+ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena.
+Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle,
+missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä
+ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa
+osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan
+peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat
+vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin
+toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat
+suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka
+vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli
+tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka
+nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet.
+Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja
+lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista
+sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat
+peruuttamattomat.
+
+Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa
+ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki
+niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja
+taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille
+vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se
+on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu
+uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan,
+kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut
+monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot
+ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito
+elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa
+olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään
+on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin
+tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin
+näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului.
+Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti
+lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta
+ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin
+pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli
+veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt
+yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.
+
+Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt
+Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja
+Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli
+ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen
+seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»
+
+Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen
+kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään
+historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen
+puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden
+mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja
+perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat
+ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista
+historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat
+hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme
+vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka
+paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun
+linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta,
+Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä,
+jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä
+olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia
+kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä,
+tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä
+kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan
+kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen
+niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi
+hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä
+miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on
+koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään.
+»Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja
+historiallisia esineitään varten.
+
+Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien
+ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan
+heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.
+
+Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa
+tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike.
+Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä
+kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt,
+kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja
+myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain
+se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä
+elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.
+
+
+
+
+IÄISYYSKAIPUUTA
+
+
+V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra
+Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin
+viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt
+sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi
+houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne
+myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn
+talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän
+kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra
+Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja
+kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä
+sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich
+Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin
+historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen
+hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin
+Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor
+messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin
+messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.
+
+Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja
+määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin.
+V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan
+kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte
+lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa,
+josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym.
+Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin
+vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen
+ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu
+holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua
+kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis
+tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön
+talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon.
+Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä
+hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen.
+Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari
+Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe
+medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä
+kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin
+kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan
+kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla,
+missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin
+itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin
+pihamaalla.
+
+V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien,
+hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu
+kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine
+Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29
+p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin
+avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten
+voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa
+kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan,
+piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys
+kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen
+Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4
+kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.
+
+V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista.
+Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta
+Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka
+todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas
+nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin
+puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle
+kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen
+tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin
+vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu,
+mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en
+aldeles extrem köld det fordra skulle».
+
+1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.
+
+Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata
+kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen.
+Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen
+päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta
+sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena
+toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten
+pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle
+paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle,
+suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus
+sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka
+Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun
+porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723
+pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka
+kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.
+
+Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto
+ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa
+korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von
+Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi
+jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan
+maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin
+kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika,
+koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi
+saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia
+säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.
+
+Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin
+pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa.
+Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.
+
+Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen
+tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin,
+muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja
+kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa
+kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi
+nousevan 459 taalariin kuparirahaa.
+
+Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon
+penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta
+varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko
+vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia.
+Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi
+saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle
+rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies
+Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa
+saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia.
+Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin
+mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on
+piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt
+löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei
+ollut yhtään merkintää.
+
+Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun
+19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon
+maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle,
+mutta itse hän pian kuoli.
+
+Henrik Forsius kertoo kirkosta:
+
+»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee
+torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita,
+Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja
+lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko
+on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja
+läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu
+aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon
+pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön
+muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella
+ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti
+pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti
+veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille
+maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun
+sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella,
+kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter
+Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen
+aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana
+saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla
+tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt,
+Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut
+kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen
+vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)
+
+Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen
+kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään
+heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:
+
+              Jehovah
+    Tu lux, tu vita, tu medicina
+                et
+              _Ulrica_
+    Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris
+
+Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava
+varoitus:
+
+    Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af,
+    Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf
+                      1727
+
+[Säkeet rovasti Wangin.]
+
+Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä
+penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän
+korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään
+jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan
+11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa.
+Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi,
+joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä
+ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten
+Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä
+J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia
+riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin
+sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin
+näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on
+siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien
+sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma
+saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»
+
+»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen
+uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle
+hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon
+somistamiseksi tehty peltikatto.
+
+Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun
+laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18
+kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta
+vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata
+kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle,
+erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän
+sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon
+hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin
+kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri
+muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus:
+_Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat,
+hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella
+puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz
+tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland
+och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter
+Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi
+on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista
+ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin
+nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan
+sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i
+Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»
+
+Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää
+korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä
+varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja
+maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti
+Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä
+tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII
+tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen
+van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der
+Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa
+takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä
+kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet
+vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille
+kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726
+rakennettuun kirkkoon.
+
+Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet
+vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit
+saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella
+olivat ne kuluttaneet.
+
+Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon
+rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon
+pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla
+kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä
+voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä
+hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias
+Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat
+sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä
+varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.
+
+Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä,
+säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran
+alle.
+
+Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä,
+havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko
+tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni
+nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei
+voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää,
+kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen
+Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa
+entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset
+kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt
+kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä
+protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»;
+Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin
+kirkkoon.
+
+V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden
+300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi.
+Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri
+Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä
+rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen
+kirkonpaikan yläpuolelle.
+
+Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi.
+Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja,
+jottei raskas paino sortuisi.
+
+V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko
+siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon
+vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä
+odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin
+ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia.
+Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen
+kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin
+kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin
+vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se
+_luovutettiin seurakunnalle_.»
+
+Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa
+99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa.
+Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta
+sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja,
+tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies
+pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui
+perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko
+kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen
+urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius
+kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta
+samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon
+ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa
+kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi
+paikallaan.
+
+Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat
+täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen
+ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.
+
+Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen
+hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari
+Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin
+teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava.
+Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.
+
+Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja
+Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.
+
+Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello
+näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen
+särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari
+19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan
+monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin
+paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu,
+joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin
+myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä
+jonkinlainen kyyhkyslakka».
+
+Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään
+tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof.
+Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma
+torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää
+tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan
+kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän
+maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi
+kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi
+siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt
+ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.
+
+Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava
+halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.
+
+Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut
+näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen
+näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin
+pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten
+vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle
+kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille
+kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen
+uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien
+sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa
+isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.
+
+Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi
+yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä
+muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin.
+Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat
+lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».
+
+Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että
+Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti
+täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus.
+Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä
+rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan
+Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa
+rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko
+siellä siitä vielä jotakin jäljellä?
+
+Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa
+temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset
+tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää
+jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin
+mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille
+etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii
+tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä
+sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse
+myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa?
+Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan
+iäisyyskaipuutamme?
+
+
+
+
+ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ
+
+
+_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset
+ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen
+ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi
+leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin
+löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan
+pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei
+omistettaisi puhetta isänmaalle.
+
+Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole
+kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan
+lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään,
+kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään,
+ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä
+vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan
+kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista
+ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa,
+ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin
+silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena
+oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut
+tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä
+paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä
+suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle —
+eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!
+
+Isänmaata ei vielä ollut.
+
+Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut
+olemassa?
+
+Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä
+Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia
+sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi
+Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla
+harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen
+tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista
+kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä
+heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista
+ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella,
+joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa
+tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien
+edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman
+valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset
+olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat
+erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti,
+näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa,
+että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on
+yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin
+riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät
+tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat
+talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja
+vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa
+kasvot.
+
+Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle,
+oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä
+rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen,
+näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin
+tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin,
+tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä
+tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle
+mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme,
+minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen
+puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi
+ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen
+voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä.
+Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin
+tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».
+
+<tb>
+
+Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien
+maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina.
+Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin
+englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän
+aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme»,
+tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme,
+ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon?
+Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin
+puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi
+vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle,
+katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen
+taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi,
+että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle
+Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella,
+sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he
+olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää
+antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat
+jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta
+tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti
+suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan —
+suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa,
+lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin
+oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut
+tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan
+ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan
+mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut
+tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä
+asuinpaikalle, Rautalammelle.
+
+Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden
+jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.
+
+<tb>
+
+Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä
+erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu
+tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului,
+kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin
+tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja
+me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi
+aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä,
+ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja
+sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui
+saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun
+vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin
+kaunis ilta.
+
+Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä
+tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata.
+Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa
+ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli
+onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja
+katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa
+ympäristössään näki isänmaan kasvot.
+
+<tb>
+
+Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä,
+jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on
+heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on
+yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme
+nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä,
+miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai
+tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne
+olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi,
+mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia
+edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme
+täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota
+he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa,
+kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä
+vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän
+sisältyy?
+
+Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä
+myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me
+voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan,
+kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja
+vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen
+isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa
+ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla
+sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen
+iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme
+myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä,
+kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä.
+Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä
+nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä
+sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka
+miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot
+surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta
+kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi
+ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti
+kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden
+ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!
+
+Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme
+kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä
+tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin
+uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja
+lapset vailla kotia.
+
+Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri
+tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista
+näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä,
+mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis
+kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus
+vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa
+vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava
+miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua
+suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään,
+että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen
+asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen
+kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa
+väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa
+vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi
+voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä
+tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan
+läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä»
+uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta
+rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta,
+kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä
+sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten
+puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä
+tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja
+puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v.
+1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas
+inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme.
+Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä,
+sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja
+Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset
+olivat yhtä.
+
+<tb>
+
+Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat
+miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta
+missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys,
+sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan
+arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi.
+Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta
+ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä
+täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes
+silloinkaan, ennen...! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä
+hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa
+yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja
+kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden
+osalle ennen vanhaan.
+
+Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka
+antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi
+nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa.
+Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa,
+että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja
+ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne
+silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua
+elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän
+ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät
+vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan
+sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan
+siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä
+kunniamerkkejä — hän etsii _ihmistä_, etsii lyhty kädessä rehellistä,
+vilpitöntä ihmistä!
+
+<tb>
+
+Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka
+sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun
+sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota
+vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta
+itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi
+tehdä puhdasta sydämessämme?
+
+Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat,
+joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja
+miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan
+tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää
+jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen
+upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös
+uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa
+Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien
+synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika
+tarjoaa.
+
+Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen
+itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi
+isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.
+
+
+
+
+SNELLMANIN LAULU
+
+
+Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan
+kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat
+hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären
+silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä.
+Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka
+hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta
+hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen
+edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi
+hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta,
+työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian
+muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten
+ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä
+laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten
+saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon
+rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme
+Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.
+
+Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan
+kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan
+sanoiksi kielellä, joka oli _hänen_ sydämensä kieli, mutta joka ei
+ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen
+kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman
+äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän
+perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän
+innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka
+yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä
+maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien
+laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen
+pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on
+tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon
+leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa
+vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen
+kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta
+maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen
+kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen
+herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on
+loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän
+ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on
+tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja
+ainokaisen maailmassa.
+
+Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät
+isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka
+Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille
+kirkasti.
+
+Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton
+valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen
+hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa
+toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen
+joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien
+joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä
+vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän
+täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt
+suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa
+päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa
+itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo,
+Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12
+päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen
+edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka
+sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja
+jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville
+polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka
+Snellmanin tietäjäsilmä näki?
+
+Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.
+
+<tb>
+
+Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus,
+ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde
+Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte
+omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan
+sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle,
+jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme,
+meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja
+muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme
+parasta.
+
+Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan
+puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän
+työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!
+
+
+
+
+KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT
+
+Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä
+
+
+Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä,
+lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen
+eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa
+laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan
+sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut
+korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni
+harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme,
+tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja
+meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat
+laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän
+kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt
+suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut
+toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä
+käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita
+jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut
+ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut
+sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta
+osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen
+kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se
+osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän
+oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle
+meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme,
+me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme
+hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on
+puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti
+poissa.
+
+Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu
+maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja
+kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa.
+Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas
+vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät
+tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on
+koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä
+kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme.
+Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat
+asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja
+kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja
+sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat
+lähtemään asemalle.
+
+Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet
+valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti
+ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten
+lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea
+arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?
+
+Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä.
+Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita
+mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on
+ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme
+käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti.
+Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme
+voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme
+tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa
+ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö
+senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja
+hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen
+hetkensä koittaa?
+
+Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä
+itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi
+onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin
+lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat
+piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus
+opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme
+kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat.
+Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä
+hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut
+me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä
+vastaan kajastaa helpotus.
+
+— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.
+
+— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.
+
+— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.
+
+Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto
+seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme
+täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen
+siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun
+näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen
+laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki
+tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla
+hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän
+hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme
+vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea
+meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme
+arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta
+iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää
+viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle
+matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me
+toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään
+ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan
+ajatus vain on harras.
+
+Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä
+talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut
+niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.
+
+Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin
+sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille
+kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu
+on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä
+omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä
+sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa
+perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku
+sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään
+johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli
+tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi
+vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen,
+joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan
+taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä
+alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet
+toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin
+sairastamaan.
+
+Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut
+sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja
+valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin
+tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin
+tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella
+ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli
+samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen
+sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä
+joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.
+
+Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden
+muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita
+kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät
+sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa
+ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja
+ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve
+saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle
+joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina,
+jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan
+tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka
+kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja
+karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään
+kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut,
+kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen
+lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina
+liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä
+tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme
+kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan
+kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme
+kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja
+me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla
+olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt
+jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme
+tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat
+rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin,
+painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi
+aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko
+helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää
+antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta.
+Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme
+laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli
+laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar
+lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta
+itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me
+ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä.
+Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä
+aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi
+kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt
+kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut.
+Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.
+
+Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä
+myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat
+voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme
+pyhityksen.
+
+Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet
+myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän
+taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen
+nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten
+jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten
+yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on
+avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt.
+Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka
+ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa
+kerran elonkorjuun päivät.
+
+
+
+
+NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA
+
+
+Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
+Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka
+ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa,
+mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko
+Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä
+askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.
+
+Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän
+jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä
+on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta
+huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista
+vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat
+rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia,
+että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa
+alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa
+mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys
+todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa
+nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa
+unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa
+päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain
+saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki
+hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa
+ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat
+tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan
+puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat
+hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen
+isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen
+lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen
+olkapäiden ympäri.
+
+Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea,
+että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä
+villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.
+
+Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan.
+Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys
+nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti,
+niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on
+nyt vain yksinäisiä.
+
+Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen
+täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.
+
+Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi
+Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on
+sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti
+hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin
+helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee
+enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen
+ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä
+tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut
+kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy
+saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun
+hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen
+janonsa.
+
+Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni?
+ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka
+se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle
+ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi
+kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan,
+syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta
+ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä
+kuussa ja auringossa.
+
+Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan
+hukkaantuman...
+
+Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten
+katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät
+kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat
+veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja
+yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä
+tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät
+syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi
+he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle
+anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta
+sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin
+kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät
+täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun
+ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka
+isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä,
+tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta
+minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä
+vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään
+pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä
+maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle
+puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille
+puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että
+valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista
+itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata
+ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä
+humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut,
+miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö
+varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa
+kohden?... Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi.
+Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä
+riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä
+ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa.
+Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä
+ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus,
+mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!
+
+Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika
+tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa
+ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja
+käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä,
+koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon
+laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä
+makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.
+
+Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi
+väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he
+voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä
+on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat
+kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.
+
+Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän
+otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat
+kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää
+voinut erottaa, kunne hän meni.
+
+Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin
+eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi,
+pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He
+seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien
+häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta
+oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.
+
+Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän
+vain palautti mieleensä mestarin sanoja.
+
+Mene, äläkä enää syntiä tee... Valvokaat ja rukoilkaat...
+
+Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se
+risti!
+
+Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.
+
+
+
+
+SIMONIN HUONEESSA
+
+
+He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista
+seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu
+ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli
+ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset.
+Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan.
+Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää
+jonoa.
+
+Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia.
+Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät
+pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä,
+joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.
+
+Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä
+hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja
+nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin
+maantien tomu kirveltäen painuu.
+
+Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset
+eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut.
+Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.
+
+Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja
+vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa
+viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä
+kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta
+ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat
+ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät
+juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän
+eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän
+kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.
+
+Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian
+on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa
+spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty
+käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja
+huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.
+
+Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä.
+Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä
+siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä
+vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä,
+ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei
+milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen
+Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!
+
+Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa
+mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi
+on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee
+mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta
+hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat.
+Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja
+opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä
+hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan
+kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten,
+että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten,
+että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.
+
+Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina,
+puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he
+ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta
+he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään,
+niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen
+vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että
+mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin
+ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki
+spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen,
+eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat
+valmiina.
+
+Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän
+tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen
+eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen
+leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle
+hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa.
+Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin
+äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään.
+Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin
+mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat
+ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme,
+ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä
+kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.
+
+Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä.
+Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta,
+mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja
+lamaannus ovat tukalat.
+
+Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin
+huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu,
+tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat
+löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset
+repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän
+itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä
+lyönnit täyttävät huoneen.
+
+Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja
+hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.
+
+Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken
+jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle,
+siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä
+on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä
+on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.
+
+Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen
+katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä
+jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan
+kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti
+hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.
+
+Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.
+
+Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun
+voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä
+tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen
+kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa,
+sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa:
+ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen
+vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin
+yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen
+jalkainsa juureen.
+
+Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen
+kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.
+
+
+
+
+KRUUNU
+
+
+Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta
+perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen
+Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja
+sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin.
+Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt
+se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä
+vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota
+ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös,
+paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit
+ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat
+kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin
+suuri päivä.
+
+Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi,
+ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen
+vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa
+kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid
+puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella
+jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa
+pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä
+ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka
+sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille
+vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä
+veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman
+saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän
+kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä
+näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada
+pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin,
+asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää
+kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona,
+taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi
+ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle
+ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu
+ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja
+kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä.
+Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja
+käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko
+hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo
+hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen —
+sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää
+saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun
+kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta,
+raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät
+häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan.
+Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun
+alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän
+tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.
+
+»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»
+
+Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on
+tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä
+viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta,
+häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta
+aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu
+edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset,
+ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain
+tapahtumapaikalla.
+
+»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»
+
+Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan.
+Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.
+
+Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa,
+jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan.
+Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita
+itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.
+
+Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että
+sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu.
+Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu
+olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.
+
+
+
+
+HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN
+
+Pääsiäispuhe
+
+
+Hiljentykäämme muistamaan.
+
+Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset
+toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat
+suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas
+ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi
+hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen
+käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa.
+Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä
+on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten
+kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja
+jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin
+siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä
+kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen
+runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa
+heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus
+tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata
+ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa
+heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja
+houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki
+heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan —
+minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä
+kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän
+kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä
+suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan
+eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.
+
+Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen
+seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo
+hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät
+putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa
+päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän
+liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän
+pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat,
+surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä,
+joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli
+lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja,
+sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi
+voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai
+käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen
+silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä
+pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret,
+älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne... Isä, anna
+heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten
+äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!»
+On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se
+on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän
+silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta
+ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja
+rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän
+täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.
+
+On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit.
+Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita.
+Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät
+he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat
+hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle
+kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.
+
+Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on
+mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten
+lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut
+lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut
+valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä
+ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä,
+sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt
+tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.
+
+Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen
+kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä
+kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme
+hengessä sanat: se on täytetty.
+
+Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen
+sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat
+turvata sanoihin: se on täytetty.
+
+Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle.
+Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän
+ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa.
+Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä
+multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee
+ohi... Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen
+nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan
+runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme
+hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.
+
+Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet
+puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran
+minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana?
+Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin
+olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä
+saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.»
+Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi
+menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.
+
+On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen
+eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta
+sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän
+kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä!
+Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä
+kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.
+
+Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin
+hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme
+hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot
+Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa,
+niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.
+
+<tb>
+
+Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen
+mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla
+naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä,
+jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko
+nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia,
+jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat
+vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa
+siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään
+kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja
+kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen
+onnellisimpia oikeuksiaan.
+
+Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me
+näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden
+tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen
+arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan
+lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel
+askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet
+määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on,
+muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun:
+»lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja
+täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.»
+Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat
+Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».
+
+Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois.
+Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu
+sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.
+
+Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa
+poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..7eae84e
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76119 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76119)