diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 76119-0.txt | 4875 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4892 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/76119-0.txt b/76119-0.txt new file mode 100644 index 0000000..1534814 --- /dev/null +++ b/76119-0.txt @@ -0,0 +1,4875 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 *** + + + + + +HILJENTYKÄÄMME + +Puheita ja kertoelmia + + +Kirj. + +MAILA TALVIO + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1929. + + + + + +SISÄLLYS: + +Hiljentyminen +Paimenet kedolla +Kirkkain lyhty +Jouluvieras +Leikillä vain +Syntyneet ja syntymättömät +Lokakuu +Valkoiset kengät +Graniittilohkareet +Laulajille +Muistopäivä maaliskuussa +Orjantappurapensas +Tuomipuu +Kirjojen rakastaja +»Suuren tarpeen tähden» +Iäisyyskaipuuta +Isänmaan kasvojen edessä +Snellmanin laulu +Kylvön ja korjuun päivät +Niin lähestyy makian leivän juhla +Simonin huoneessa +Kruunu +Hiljentykäämme muistamaan + + + + +HILJENTYMINEN + + +Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä, +ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin +jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin +me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni +kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä +hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei +ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti +syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen +jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli +valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on +täynnä. + +Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni +on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä +lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien +ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana, +hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut +mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen +työhönsä. + +— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset +sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me +olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset +ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä +rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa. +Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä +elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen. +Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa +lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme +äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä +kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä +suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa. + +Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä +siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme +astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes +sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen +äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä +tavalla. + +Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun +olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni +illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen +häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin +kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei +hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään +jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta! +Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin +saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri +silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin +ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin +aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta +toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi +sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan, +jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä +kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet +sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan +kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti +meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa +askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä +lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja +niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja +pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen +mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä, +pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. — +Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää +korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan +lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin +kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En +kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri +torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain +tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä, +kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka +kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa. +He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat +ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän +kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä +siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki +olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman, +että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä +ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se +lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja +minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta +huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä +vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin, +että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä +oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja +haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise. +Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut! + +Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne: +minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina. +Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen +niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä +ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä. +Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin +viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena +kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko +sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut +meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja +samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää +muistissani. + +Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin +tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa. +Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes +viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut +seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki +tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa, +olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin +perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta +kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa +ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat +vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin +heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni +astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini, +jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana +hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui +siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon. +Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä +kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni +enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä. + +Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin +äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni +pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä +kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä. +Sitten hiljeni. + +<tb> + +Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan +läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä +kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden +ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien +silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin +hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon +Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä +ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen +kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen. + +Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois +elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä. +Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja +terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut +itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista +en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin +olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen +osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin +käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran, +vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon, +hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi +hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle +yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy +kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään, +jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu. + +Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä +työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa. +Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin +opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa. + +Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman +takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin. +Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme. +Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia. +Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet +kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen +ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta. + +Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä. +Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui: + +Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme +hiljentymään! + + + + +PAIMENET KEDOLLA + + +Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi +kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi +kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen +merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä +hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona +on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy +ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni +Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee +palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi +kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean +ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt +kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois +tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni +käskee avata portin. + +Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se +on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee, +kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei +kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen +ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen +nuori äiti kuoli. + +Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan +vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti +hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin +sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on +hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen +hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen +karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä, +hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa +loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän +kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun +lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden +välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on +isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä +pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä, +siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset +hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat. +Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka +ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei +ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman +äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet +Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten, +kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa. + +»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain +vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa +sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele +hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja +petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun +äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa +äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin +varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä +laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole +samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen +tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki +kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso, +uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen +äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on +ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska +hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko +vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo +aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme. +Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan +kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso, +poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten +joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit +sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo +ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni, +ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut, +että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären +silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi +ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä +ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee. +Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme +huudamme.» + +Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa +juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli +luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja +paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi +heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä +ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus +kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on? +Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä +kuningas on heidät lyönyt. + +Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on. +Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä +syntinen nainen on kivitettävä. + +Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin +kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen, +vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin +luona. + +»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele +kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua +kuulu.» + +Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi +pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he +molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä +tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli +peitetty, ja rusotus varjosti poskia. + +»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.» + +»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika. + +»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!» + +Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin +ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui +kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla, +keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä. +Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava, +eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös +rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon +ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut +valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen +koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut, +että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes +kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon +kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja +talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja +alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä. + +Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se +käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä +raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä +paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä +käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää +se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen +ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän +painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät +raskaiksi. + +Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin +että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa +syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena +rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura! +ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti. +Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno +oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän +kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan +taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat +heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä +löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui +ylhäältä: + +»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on +tuleva kaikelle kansalle.» + +Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin +lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan +nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden. + +Ja näki enkelin. + +Ja enkeli puhui: + +»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka +on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen +kapaloituna makaavan seimessä.» + +Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti +taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin +auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi +ylhäältä alas maata kohden: + +»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä +tahto.» + +Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä +toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren +rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla +sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä +kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi +hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri +riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli +osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä +hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta. +Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he +ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja. + +Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli +tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he +ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja +seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa +olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he +ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät +voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat +päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja +pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin +taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä +näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja +paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka +olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu. + +Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet +tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi +kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei +keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän +hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy. + +Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät +totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin. + + + + +KIRKKAIN LYHTY + + +Ulkona on jo pimeä. + +Ihmiset puhuvat joulusta. + +Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan. + +Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja. +Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että +joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät. +Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu +unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet +kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin +nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin +ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä +tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja. +Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset +joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua, +niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä. +Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä. + +Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä +tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu. +Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka +olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut +niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat +tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa +heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he +olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä +päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä. +Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin +iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli +tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön +olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli +maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa +muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän +taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina +olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan +olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina +siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin +tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan +äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi +jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan +ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he +sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät +tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella +salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon +paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha +mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan? +Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta +oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä +kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman +iloa, ilman jouluja! + +Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja +tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja +kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän +päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein. + +Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä +suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin +ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän +hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut! + +Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin. +Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa +mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin +huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet +siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät +he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka +heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä +kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää +kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata? + +Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina, +silmät itkettyneinä ja kysyi: + +— Kuka oli äiti? + +Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin +sisariinsa. + +He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he +sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän +oli yksinkertaisesti _heidän äitinsä_, sanoi toinen, ja toinen lisäsi +huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi +puhumaan: + +— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli +hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä +kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä? + +Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat +toisiaan tyttöjen kutoessa. + +— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista. + +— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä. + +— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi +uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella +meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä +silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli? + +Kukaan ei vastannut. + +— Ajatteliko hän _silloinkin_ muita ihmisiä? Varmaan hän silloin +ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin +paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään +meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö +te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että +hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa: +minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini! + +Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi +tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi +oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran +kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun +hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties +siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet +etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja +nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat +tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä +paljon tekemistä. + +Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän +joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä +päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset. +Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että +oli jo pimeä. + +Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään +yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta _äiti_ oli jotakin yhtä +pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He, +lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä +saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä: +oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää +löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut +äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää. + +— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me +tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä. + +Vanhin kuiskasi parahtamalla: + +— Mitä sinä ajattelet! + +Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut +nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen +ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle, +niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli, +mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän +askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi, +joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään. +Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja +avasi äidin huoneen oven. + +Nyt hän oli siellä. + +Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä, +kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai +tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö +pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit +olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja +väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin +hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että +isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He +olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi, +muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko +he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet +joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna — +niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo. + +Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu. +Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty. +Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma. +Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin +tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen +jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on +sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa +puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret +pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa +ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin +saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia. +Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain +muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu. +Kauheaa! + +— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. — +Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä. + +— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen. + +He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen +kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja +tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin +äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät +käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin. + +Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän +tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa +tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli +laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken, +mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät +kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen +yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon +ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä, +jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä +ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä +yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai +oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin. + +Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli +ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään. +Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken +edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli +myöhäistä nyt. + +Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään +jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää +sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka +oli heidän äitinsä. + +Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt +lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä +oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta +menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän +luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket, +joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän +kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina +seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen +tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen. + +Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat +sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun +yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut +äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä +oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki: + +»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun +alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin. +Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä. +Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki +kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä +puhui äiti heille tähän tapaan. + +»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi +pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille, +miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman +lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä +näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme +ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä +menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on +joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt +enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna. +Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka +taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.» + +Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta. +Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi +tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä +lausui hiljaa: + +— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä. + + + + +JOULUVIERAS + + +Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon. +Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista +ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä +katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin, +tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee +selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale. +Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu +jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa. +Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin +että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella, +josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen +aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin +on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty, +helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat +heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat +ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku +Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai +partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene +rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä: +laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja +aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun +mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin +hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen +hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään +niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat +siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän +haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui, +pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä +otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy +eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee, +västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa +kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas +noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten +päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on +kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella +puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella +on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin +hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen +nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima... Ptruu, lapset, ei ole kuin +_yksi_ hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin +yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt +täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa +ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee +työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa +tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna, +Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki... Top top, lapset, koti on pieni, +sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein +kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin +että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata, +antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä», +selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on +lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei +palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska +navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin +kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko +lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan +muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja +tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä +kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki +paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja +Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa +tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on +paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä. + +Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta +markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen +ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki +lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi +pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo +tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin +ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella +ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja +kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin +kallis on koti eläimillekin. + +Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta, +sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta, +isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa +leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin +piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa +kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta, +isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun +kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän +käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon. + +Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä +näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei +teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa +sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta +joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas +nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala, +Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten. +Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta +Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana. + +Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna, +jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli +kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti +nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka +maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin? +Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita, +että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota +muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että +ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja +epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut +täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia, +vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa +oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan, +jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli +syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse +eron, elääkseen tyhjäntoimittajana? + +Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna, +jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi +makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut +isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että +Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti +tahtoo tehdä pahaa sedälle. + +Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli. +Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta. +Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut +vastata. + +— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna. + +Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä +tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa. + +— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan +ilmaan. — Minä sanon isälle! + +Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen +tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt +rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut +olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut +olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän +ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse +matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä +silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet +huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina +vuosina? + +Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri +kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan. + +— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina. + +— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on +kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja +sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen. + +— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna +järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret, +että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään. + +— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri. + +— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti. + +Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He +saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja, +kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli +vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja +saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli +ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä +nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet +tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa +tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina +heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei +ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on +niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan +setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen +vuosi. + +Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin +lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö, +hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä. +Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet +meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon +tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä +vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla. +Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi +seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin +syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen +muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti +viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja +luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman +porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä +voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua, +pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa, +etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun +talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi +juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa +muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja +juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies +nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat. +Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän +kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli +kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan +olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi +koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi. +Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten +hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna +lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi +kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän +seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa. + +— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei +Jaakko-setä ota rahaa. + +— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle +päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä. + +— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä +pitkä aika? + +Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa. +Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin +kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät +kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy. + +Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja +kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin +pitää kirjoittaa kutsukirje. + +Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti +Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä. +Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää. + +— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä, +että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on +tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja +moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä? + +Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle, +milloin harjoitus alkaisi. + +— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa +niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä +joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä +olet. No, kun Liisa itkee! + +Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi +heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa +heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet +enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä? + +Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui +vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut +kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan +Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti? +Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on +tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä +pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt +hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi +on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa +kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi +putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän, +ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli +läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha +olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti +kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen +rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat +hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko +ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua, +nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka +Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin +piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on +tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut. +Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin +sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan. + +Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän +käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta +muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa. +»Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi +tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän +vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä. +Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta +ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita +asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi, +että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään +hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä +lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa, +eheytensä, elonsa. + +Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät +kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät +läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat, +kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät. +Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt +Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka +tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli +ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut +rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti +pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa +yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin +hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon +hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta +tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa, +olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät +aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut. +Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa. +Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä. + +Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He +olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille. +Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei +sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti +yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli? +Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin +kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua +hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen +tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua! + +Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän +ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta, +paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti +puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa +ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja +huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä! + +Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin +ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he +pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio, +oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla +muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet +sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti +pitävät niin salassa? + +Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla +oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin +sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat +toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi +vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa, +reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat +näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä. + +Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä +oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä +työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti +sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli! +Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä +hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon +nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina +ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt +pääsevät sisään. + +Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain +oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi +Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti +äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli +niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille. +Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät +yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään, +Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen +niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat, +nauroivat ja puhuivat yhtaikaa. + +— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli +kuitenkin. + +— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän +kello, joka oli kuin suuri nauris. + +Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin +hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen +sisästä. + +Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne +se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi +sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti +ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu! + +Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut +toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja +katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon +ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat +kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa +tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon +rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei +hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää +joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi +sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti +täti meni. + +No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota +sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi +entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen +vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin +nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa +asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas +lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä +ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa. +Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle +sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun, +mutta kun ei raha riittänyt mihinkään. + +— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa. + +— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri. + +— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä, +sinä »joulusetä»! + +— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä. + +Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä +silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin +voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti +sedän ryppyjä. + +— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna. + +— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä +sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi +ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun +poskiasi myöten vuotanut vettä? + +Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien +lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti +Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa, +kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin +niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän. + +— Ei tarvitakaan enempää. + +Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla, +jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu. +Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse +ovat keksineet jotakin. + +Mutta mitä he sitten saattavat keksiä? + +— No vaikka mitä! + +Eivät he mitään voi keksiä. + +— Ohoh! + +Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki +lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi +kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta. +Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla +ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin +tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat +samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä +papereja, lakkaa, almanakkoja. + +Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon. +Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa, +sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki +huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa, +jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin +kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin +leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi +tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta +ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen +oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki +sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään. +Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin +runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin +hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka +valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef, +paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että +jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa, +joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla +saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään +vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä. + +Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja +tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä. +Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät +omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat +muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin +jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa. + +Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan. +Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään +oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle +jouluvieraiksi. + +— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä. + +— Köyhien luo, vastasi Anna. + +— Hyvien luo, sanoi Liisa. + +— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli +jäljempänä äidin kanssa. + +— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta +olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo. + +— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna. + +— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä, +että joku jäisi heitä vaille. + +— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät +kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan. + +Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta +laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki, +kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän +kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin +kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään. + +— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät +kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan. + +Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut +koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin +hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi +nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen +juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan +livistivät esiin joka oven takaa. + +Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta +kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan. + +— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna +hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita +lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet +teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset? + +Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja! + +Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään +ja lapsiaan. + +Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden. + +Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti! + + + + +LEIKILLÄ VAIN + + +Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa +ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan +täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten +krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty, +juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu, +loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu +korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu +moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty +kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää +hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään +mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa +vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen +hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman +suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä +katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat +kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka +kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että +ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä +niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä? + +Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli +joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon +purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva +Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla, +että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten +ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan +penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet +uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat +markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta +erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden +nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty — +näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut. + +Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran +hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät +Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä +ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin +nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla +tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli +sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri, +aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä +henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa. +Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa +nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli +ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että +hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet +ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut, +taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään +vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki +rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut +tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja +tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja +vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä, +mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella +maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse +asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä, +kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui +ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä. + +Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole +sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita +eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan. +Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä +säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne +kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin, +hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita +vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken +elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa», +oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli +wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän +tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle. + +Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet +tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli +häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa +kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten. +Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä +kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä +kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista +kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat +ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin +suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja +hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa +vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse +asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä. +Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä +nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei +liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä. + +— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei! +murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste. + +Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies +oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille +nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja +tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta +toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä +sattui Ruohola lausumaan: + +— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta. + +Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko +purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri +täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen +pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen +ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei +kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo +kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö +vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon, +huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka +tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta. +Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti +valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin +rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut +saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton +muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä. +Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija +Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista +avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden +hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja +odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti +kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat +rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli +Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut +rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden +niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja +kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole +intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä +ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta +myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki +siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja +jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti, +että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa +seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä +oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa, +joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin +täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy +heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä, +lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin +erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän +oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa +luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä +hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli +mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda +ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen +naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta +hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista +hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat +Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri +sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat, +niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa, +mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he +olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten +kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki +riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin +siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin +silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen +sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi +pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla +»onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan +tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko +Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus, +ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto +olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän +oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin +kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut +kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit +käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta. +Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei +enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden +aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!» + +— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi +maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa, +että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä +altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain, +löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos +herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja +kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla +tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö +synny avioeroa. Minä lyön vetoa... + +Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan. +Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan +kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi +rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan +koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä +sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää +kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti +Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti +nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli +pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu +ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari +herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat +takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi +keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan +Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan, +jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään: + +— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa. +Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut +moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui, +sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli +minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja +yksi hammaslääkäri — ulos molemmat! + +Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa +sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai +olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret +nakuttivat. + +Söderman nauroi. + +— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä +olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta +ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä +tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai +keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia +ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa +emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole +juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei +hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään, +vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies +toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa +tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin, +suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan +niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai +jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin +Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta. +Sellaisia he ovat kaikki! + +— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen +mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta +pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon. + +Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi, +että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen +sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon +joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä +vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen +peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai +kyyhkyslakkaansa. + +— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti, +— niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä +vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään. + +No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt. +Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan +läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja +entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen +auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut +sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta +kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti +lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen +oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi? +Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe. + +Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia +venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet +huulten puoleen. + +Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla +ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat +sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen +tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja +puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja +meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat +he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien +kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja +sillä sitten käydä Petsamossa. + +Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta +nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja +yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan +ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei +sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne +pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti +Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella +tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi +nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus, +riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja. + +Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä +hämäläistä maatiaista. + +Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi: + +Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa. + +Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja, +karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat +auton perässä. + +— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja +naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No, +ollaankos taas hyvällä päällä! + +Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia +ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen. +Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin +nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä +maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin +edustalla. No, nyt se alkaa! + +Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä +kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten +ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua. + +— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne. +Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan. + +Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut +alas autosta, jäi paikoilleen. + +— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee, +mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole +kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja +pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon. + +Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä +siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei +näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu +ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita +ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin +rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen +taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello. + +Tämä oli kuin unta. + +Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar. +Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat +helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat +huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli +puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä. + +Vai niin, vai niin. + +Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet +saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he +kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien +mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne? +Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa? +Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut. +Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia +ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun +äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä +oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui +sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat +lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä +hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen +kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun. + +Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan +saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui +pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli +asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa +alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä +luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin +lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan +luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt. + +Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset +katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta +toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia, +huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain +salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut, +rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat +lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien +eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat +toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja +lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset +tytöt muistoissaan. + +Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja +läpitunkevasti. + +Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin +kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten +oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle. +Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen +saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä +ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun +he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä, +ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti, +ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut +pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten +tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai +on parasta. + +Elli piteli lujasti Huldin kättä. + +— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut +kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että +sinulla oli sellaiset lahjat! + +Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin. + +— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär. + +Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän +kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja +silitti hänen hiuksiaan. + +— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en +puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi +ovat valkeat. + +Ja toinen sanoi: + +— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois +elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen. + +— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla +onnellinen? Miten te teette? + +Elli mietti. + +— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää +sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti. + +— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi? + +Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä +se nähtävästi oli aamulla siihen pantu. + +— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös? + +— Niin. + +— Kummallista. + +Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat +tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan +heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen. + +<tb> + +Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi: + +— No? + +Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut +kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui +nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja +tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä +muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se +oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt +vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo? + +198 + +Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa. + +— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä. + +— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä +sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän +hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä +pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi? +Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa +Nurmisista! + +Huldi nauroi. + +— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme +kirkonkylän puoleiseen seinään! + +— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne, +minä nain teidät sittenkin! + +He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin +kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa. + +Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret +kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria, +silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä +näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat +risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut +vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki +kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko +tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon? + +Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä. +Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin +oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään, +koskei hän saanut suunvuoroa. + +— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin +äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti. + +— Ei, ei, ei, ei! + +— No missä te olisitte käyneet? + +— Arvatkaa. + +— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte. + +— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä +piirakkaa. + +Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla! + +— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia. +Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava +matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas +minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin +jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on +ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on +kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei +komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään +toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla +meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti +odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun +minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei, +kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja +jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken +huvila. + +— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No, +Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte! + +Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet +tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli +tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti +loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli +oikein lorujen varastopaikka. + +— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille +kukkurallista vatia. + +Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan +ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään. + +Laulajatar oli kalpea. + +— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan +siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri +näköaloja. Hyvin erilaisia. + +Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että +hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski +palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään. + +Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä +näkötornissa jotakin? + +— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei +luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa. + +Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan +pimentoja kohden. + +Hänen täytyi nyt olla yksin. + + + + +SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT + + +Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän +jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle. +Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita, +jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka +täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin- +ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä +sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä +juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa +hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan +merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden +vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä +niinkuin mitkäkin revontulet. + +Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen, +myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin +tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen +hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen +hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne +hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei +turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana +oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja +agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin, +ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö. +Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia, +senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa +ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun +vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä +toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden +takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä. +Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan +suvulla on silmät kuin palavat hiilet. + +Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö +tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla. + +Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille... Mutta hänen suunsa +tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen +vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa +kolmesataa litraa. + +On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen +pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle +ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat +silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla. +Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä +yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään! +Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin, +kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden +joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat, +ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo +ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi +viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa +— ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki +jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa +hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin +puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään +Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä +sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö +reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla, +siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei +ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki +järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka +suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään +puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja +hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella +käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit +permannolle. + +No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja +poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan. + +Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla +johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen +rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina +johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja +kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla. + +Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä +jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan +panivat pelotuksia kirjoihin. + +Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan +niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin, +mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään +tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että +meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska +niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa. +Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut +joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni +pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro +ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen. + +Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei +viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan? + +Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka +pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah, +mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee +perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia +kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin +tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin +pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin. + +Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun +vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa +ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee, +mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan. + +Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua, +toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa +jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys +ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa +sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa. +Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä +saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on +niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi +haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että +tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat +moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee. +Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan +tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut? + +Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan. + +— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä. + +— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö +kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä +jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna. + +Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja +valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat. + +— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä. + +— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit. +Olisit kysynyt sisareltasi. + +— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien. +Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu. + +Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta. + +Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin +oma peukalo, ja valkoiset hampaat. + +— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä? +Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa. + +— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja +sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan. + +— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä +te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki. +Mutta älkää tehkö sitä! + +Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen +nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli +tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän... Niin, +senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No, +koska, senhän hän itse parhaiten tiesi. + +Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa +sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea +asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon, +jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää +rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt. +Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja +pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja +sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti +molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he, +mitä jo olivat unohtamaisillaan. + +— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon. + +— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö. + +— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa? + +— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö. + +— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä? + +Tyttö keskeytti: + +— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun +olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan. +Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja +sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin... Noh, tuossa Elsan +tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen +öljytakkinen. + +Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista +ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti +aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se +mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan +Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei +Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni +ylitse. + +— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet? +Niin kai, kun tuli tällainen ilma. + +Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia +sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän +oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen. +Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi +mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma +tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa +puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan. +Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli. +Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja +ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja +viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot: +eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta +entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti +vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin +ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet +liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus. +Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain. +Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin +sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih! + +Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö +ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin. + +— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä +ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi. +Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki +nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten +köyhää, mutta... + +Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli. +Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan. +Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai +se vaaleatukkainen puuseppä, tai... Ei kiitoksia, hän oli valinnut +oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja, +tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja +Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään. + +— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta +emännältä kuin voihkaisu. + +Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän +lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi +yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä +ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen +käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten +tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän +sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen. + +Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien +lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit +katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla, +että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat +miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä +hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta +sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä. +Hirveää! Pois sellaiset ajatukset! + +Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja +kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut, +ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei +Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten, +niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa +tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä +kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän +voi tietää. + +Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen +herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos +heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin. +Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä +on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään, +mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan. +Onneksi on myrsky hellittänyt. + +Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät +metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että +talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään +muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat. +Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin +yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi +emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella +muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet +pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse. +Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki +mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan. +Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja +porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään +lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän +kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä +se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi +voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet +toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi +päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se +on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana +niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon +tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän +kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia +muistelee ja sovittaa näihin aikoihin. + +Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä +oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata +runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin +kaunis, kyllä Jehu kestää. + +— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on +täytetty. + +Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan +ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt. +Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista +niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille +ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta +tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä +poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat +olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan +perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään +hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti +paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He +seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla +naksutti herätyskello. + +— No? sanoi mies ja silmäsi ulos. + +Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin +käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan, +vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi +häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen. + +— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut. +Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä +porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin. +Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt? + +Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli +häntä ja nauroi. + +— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin +sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin +turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan +apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä +tulee. Mikä pannaan nimeksi? + +Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi +eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se +nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle. +Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen +oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa? +Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin +perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain +kylmettyisi. + +Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden. +Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat +piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori +oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä +täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei +sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa. + +Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina +tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä +ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei +kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat. +Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä +äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja +asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä +vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä +vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo +saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä. + +Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi. +Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi +ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin. +Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan? + +Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi +piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka +nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu +lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja +soitetaan. + +Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee! +Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on +suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin +lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu? + +— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa. +— Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä +syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä, +meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala...! + +Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui. +Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni...! +Mitä oli tapahtunut? + +Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on. + +Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin +porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut +tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä +sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat +ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä? +Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta. +Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle. + +— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala, +näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano +kaikki, mitä tiedät. + +Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee. + +— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et +sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi. + +Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi. +Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän +näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä: +siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi +astuu hänen vierellään... Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei +tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen +ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin! + +Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen +edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on +läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori +emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että +pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen +kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen +jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne +sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat +häntä pyytämässä puhumaan. + +— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä +sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon. +Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä +hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei +ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat +kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin +keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut +henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin +mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja +oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja... Vai ei ole totta +— hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella +ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin. +Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä, +peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta. + +Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan +lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan +kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja +riisuu öljytakkinsa. + +— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja! +No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin. + +Lumiviima vinkuu heitä vastaan. + +— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet. + +Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan. + +Lunta! sanoo sydänkin. + +Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin +sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet +elämään? + + + + +LOKAKUU + + +Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle +oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän +tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän +pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin +sanoakin! + +Tulin. + +Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme +asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin, +ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut +mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot +keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa, +hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria +hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän +oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta +pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut +sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme +tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä +ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen +kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin +vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on +ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan +lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui: + +— Lokakuu! + +Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni +kipeään kohtaan. + +— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se +raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että +kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän +aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt +jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko? +Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas? + +Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt, +lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En +kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa, +oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin +oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei +toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme +toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet +välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me +tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha +olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä. + +Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme +olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta +vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. — +Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina, +jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu +mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä +ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin +ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut, +palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne, +minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui +takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä +Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä +koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme +räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten +puhumaan töistämme. + +Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan +lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen +polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut +ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä +ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne +säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat +kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet +sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut +valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin +unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi +silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi, +ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää. + +Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja +kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen +luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni +tyhjyyden. + +Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en +osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan, +vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta, +mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan +kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena, +pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan, +vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin: +minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi? +Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen +nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin? + +Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni. + +— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet. + +Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En +oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä +minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen +puistossaan. + +Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo +ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli +hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura. + +Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja +kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin +antanut hänelle paljon. + +Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin. + +— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta +nyt sen näin. + +Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen +voitolliseen yksinäisyyteen. + + + + +VALKOISET KENGÄT + + +Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia, +jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse +ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa +kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa +eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän +poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja +olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli +helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli +kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin +lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun +hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa +kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli +käynyt monta kertaa. + +Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla +varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla. +Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän +hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut +yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa. +Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän +hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet +syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan +haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän +ammensi ilonsa ja voimansa. + +Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän +elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat +kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten +säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä +valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan +eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän +tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että +hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt +juhlaan poismenneen kunniaksi: + + Tuuti lasta tuonelahan, + alle nurmen nukkumahan... + +Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin +sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen +kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin +kaukaisessa salojen kalmistossa. + + Tupa suuri Tuonelassa, + Manan majat avarat. + +Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret +kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa. + +<tb> + +Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon +Suistamosta. + +Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja +esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden +edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana, +ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan; +juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin +sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli +kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan +laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus +uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku, +mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi, +jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt +äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta +laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä +Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa +ympäristössä ja oudolle yleisölle. + +Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan +hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita, +mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää +vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä +pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana. +Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta. +Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta +on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla, +muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä, +missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua +runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi +vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy, +kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy +laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu +hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja +antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista, +joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä +keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko +olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat. + +Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden +vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä +käärinliinat pantiksi! + +Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä +vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa +ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi, +että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan +henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista? + +Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti +liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on +synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden +lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen +jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään +yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön, +lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida +Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin, +elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama +salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun +muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja +hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän +mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin, +leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme +karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen +huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät +kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät. + +Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen, +missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista. +Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti +heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui. + +Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä +levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko +Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä +mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.» +Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa. +Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä +muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi +lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään +varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi, +näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut. + +Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten. +Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi. + +Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään. + +Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen +aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa, +Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti +nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja +elämänhalullaan. + +Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua +tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset +tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien +runolaulajat vastassa. + +Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan +kuolinsanoman. + + + + +GRANIITTILOHKAREET + + +Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan +työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet +näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole +päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse. +On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan +tulisi niitä tuosta ryöstämään. + +Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat +myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät +mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa. + +Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat +kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä, +polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse +vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu, +tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee. +Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne +pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee +kiven sydämeen, se näkee toden vasta»? + +Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä +unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi +kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli +autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui +vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin +taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele +niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla. + +Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on +ulkopuolella lakastumisen lakia. + +— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista. + +Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen +ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen +henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset +jättiläisliljat yökasteessaan. + +<tb> + +Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin +muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella. +Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme +sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana, +lyijynraskaana, mykkänä. + +Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä +viivoja kuin murheesta! + + + + +LAULAJILLE + + +Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat +kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän +puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia, +joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan +tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos +sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä, +jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa +saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä. +Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia. +Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja +liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin +haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden +takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta, +ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina +liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat +vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat +äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään. + +Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna +paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista +multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät +köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys +on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen +ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta. +Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin +ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen +hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä +tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää +häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot. +Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat +ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa, +on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen. + +Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä +hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se +kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään, +sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu +jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo. + +Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille +lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille +lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole +kiittämässä. + +Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle +hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle +tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme +kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää. + +Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan +väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää +ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte +läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea +suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme +tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme. +Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä +— tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon. +Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on +ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella. + + + + +MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA + + +Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin +maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää +kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä, +joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen +hartaushetken. + +Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja +turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan, +jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä, +joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon +vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän +kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa, +en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa +oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää +häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja +lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti +kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena +ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi +hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö. +Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa +Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä. +Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät, +tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi +ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen +hyvät tekonsa suoritettiin salassa. + +Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden +kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka +matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli +kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu +hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias +emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia +oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja +avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn +asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme. + +Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta +suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan +likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. +Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti +kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa +ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä +päällysvaatteitamme. + +— Terveisiä, sanomme me. + +Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, +niellen pienen liikutuksen, vastaa: + +— Vai on taas tultu. + +Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, +jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. +Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme +tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu +rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen +samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin +vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja +ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä +rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin +ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja +isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, +suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä +tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän +kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman +puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta +pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat +leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä +toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, +josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole +erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä +porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen +kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta +tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle +vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, +saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja +palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt +sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten +kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme +jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä +lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on +pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja +ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen +valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle +tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli +kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy +pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, +kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan +lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean +kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin +suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä +asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. +Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se +merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän +kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle +täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että +toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he +olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja +helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen +istuu ja sitä kuuntelee. + +Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee +yksi ja toinen vieraampikin katsomaan. + +Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä +kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin +toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on +terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan. +Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset. +Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta +pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten +pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun +ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua +paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme +jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä +niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota, +eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään +salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois. +Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos +sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla. +Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun +sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen +tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään, +ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia +kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme, +että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron +perään olemme kuulleet pihamaalta. + +Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen +valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt +hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden +kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä. + +— Jumalan haltuun. + +Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu +sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa +otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja +kohtaan. + +Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin +mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä +sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen +sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän +salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva +viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva. + + + + +ORJANTAPPURAPENSAS + + +Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä +vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti +kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä +hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut. + +Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne +muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki +juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä, +milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli +säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se +edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen +tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu +tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat +kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille, +täytyi repiä ja avata. + +Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon. +Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu +tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu +olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan +alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei +ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä +se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä +piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin +syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä. +Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse. +Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa. + +Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät +kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin. +Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu +täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se +oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia +puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua +ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja +paiskattiin takapihalle. + +Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää +herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi! +No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä +muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta: +antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon. + +Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää +luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat +taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko +mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun +riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset. + +Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta, +ainoastaan äiti oli sisällä. + +Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät +ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä. + +— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle? + +Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan. +Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken. + +— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon +pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti +rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta. + +Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen +silmiinsä. + +— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille? + +Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa +ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään +ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä +vuotivat alas multaan. + +Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin. + +Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut. + +Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon +lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi, +jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä. + +Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko +puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen +kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin +kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan. +Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja +myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön. +Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat +orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti +voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin +alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun +keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi +hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa +kahleihinsa, antoi se vapauden. + +Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen +ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli +hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion +sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin +kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka +hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan. + +Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet +täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin +riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat +harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset +puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat +hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään +linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille +lapsille. + +Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa +jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran +hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen +syntien takia. + + + + +TUOMIPUU + + +Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja +mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut +otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun +ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat +rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden +täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas +erämaihin. + +Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas +pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat +hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli +tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis. +Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään +huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä +huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori +sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään +tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi +pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva +tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä +tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat +ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut +tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset. +Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja +varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä +kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä +kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin +portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla +ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se +kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat +keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia, +paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika, +silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai +pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka +halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He +tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa, +sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja. +Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki +alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki +sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin +viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla. + +Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin +kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa +niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta +pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan +putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat +vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka +pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin +puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan +päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin +lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti +portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun +vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä +kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin +vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi +suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa +ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille +ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä +ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.» +Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän +itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain +ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä. + +Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa +katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin. +Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää. +Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät +nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki +työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili +auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa +toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan +hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu +oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei +isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä +ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut +laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät +hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin +kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset +kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu. + +Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään. +Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa, +niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua +katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut +siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta +eivät he kuule sitä. Nyt, nyt...! + +Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden +latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään. +Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän +ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat +tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet +hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti +vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli +asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko +lintu käki? + +Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa, +mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin +vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia. +Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka +uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut? +Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että +hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä +tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle... Vieras tyttö +kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat +värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi... Sairas tyttö pääsi vaivoin +vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut +menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin! + +Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin +silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa. + +Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan +luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut +lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli +tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa, +niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset +vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi +kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria +tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen. +Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat +kääntyivät kotejaan kohti. + +Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo. +Siellä kotipuolessa. + +Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja +hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt +kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli +ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus! + + + + +KIRJOJEN RAKASTAJIA + + +On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi +haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään, +kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat +katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin +velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän +tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden +ikkunoissa. + +Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä +maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja, +noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen +ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten +sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta, +ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen +kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien +koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen +lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä +kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä +kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat +kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä +arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille +ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja +sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta +siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö +he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa +kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen +vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee +antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi +hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka +tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana +vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan +hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä +neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja. + +Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla +olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen +että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten +kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui +myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias +lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä. +Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän +vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja +antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista. +Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta +raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän +vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle, +vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti +mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi. +Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului, +ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä +hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja +pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta, +missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn +das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että +eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi, +koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä. +»Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube» +(sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus. + +Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori. +Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta +lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan. +Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä +olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä +käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako +vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja +työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat +ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä +ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo. + +Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi +kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa +laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta. +Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee +kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se +ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti +hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän +astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi +ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa. + +Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa +köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät +tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää +ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan +vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena +varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella +ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja +kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa +siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten +läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan +vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella +tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai +akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti, +yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan +oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50 +kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja +tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi — +minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle, +mutta sinä opi lukemaan! + +Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee +ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905 +kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella +ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka +antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon, +mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy, +ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja, +uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan +poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa +sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun +omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti +tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt, +vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen +sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa. + +Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja +vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään +maailma pimeämpi ja köyhempi. + +Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka +kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla +vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli +monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta. +Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme, +kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin +rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet +kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti +mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja +tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja +alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että +suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan +Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle. +Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja +kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut. + +Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun +sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen +mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri +hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan +hän voi tehdä kirjaimet. + +Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta +kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa +että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on +kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja +kohtaan. + + + + +»SUUREN TARPEEN TÄHDEN» + + +Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen, +kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin +puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla +Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut. + +Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän +toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan +se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi +jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen +ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun +kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta +historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla +kysymys tästä puuaapisesta? + +Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40 +vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä. + +Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme +symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi +esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen +upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet +kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten +hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta. +Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen +ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa, +mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään +lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin +puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme +aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme +verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien +runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu, +tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen +rakas. + +Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä +ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine, +historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla! +Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet +pelastaa itselleen. + +Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista +esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on +tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä! +Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat +joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja +myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut +valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän +kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä +kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet. +Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto +toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi +lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty +lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu +Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus. + +Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin +äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä +ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja +läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat +eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden +luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen +puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun +vanhoihin pukuihin näin palasi henki. + +Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet +jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista +tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja +pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään. + +Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi +jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin +nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty. + +Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi +maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin +ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena. +Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle, +missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä +ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa +osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan +peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat +vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin +toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat +suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka +vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli +tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka +nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet. +Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja +lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista +sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat +peruuttamattomat. + +Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa +ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki +niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja +taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille +vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se +on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu +uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, +kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut +monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot +ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito +elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa +olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään +on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin +tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin +näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. +Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti +lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta +ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin +pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli +veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt +yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat. + +Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt +Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja +Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli +ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen +seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.» + +Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen +kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään +historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen +puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden +mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja +perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat +ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista +historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat +hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme +vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka +paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun +linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, +Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, +jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä +olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia +kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, +tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä +kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan +kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen +niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi +hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä +miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on +koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. +»Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja +historiallisia esineitään varten. + +Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien +ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan +heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä. + +Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa +tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. +Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä +kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, +kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja +myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain +se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä +elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten. + + + + +IÄISYYSKAIPUUTA + + +V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra +Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin +viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt +sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi +houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne +myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn +talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän +kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra +Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja +kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä +sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich +Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin +historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen +hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin +Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor +messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin +messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu. + +Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja +määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin. +V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan +kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte +lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa, +josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym. +Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin +vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen +ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu +holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua +kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis +tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön +talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon. +Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä +hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen. +Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari +Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe +medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä +kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin +kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan +kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla, +missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin +itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin +pihamaalla. + +V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien, +hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu +kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine +Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29 +p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin +avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten +voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa +kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan, +piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys +kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen +Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4 +kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite. + +V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista. +Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta +Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka +todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas +nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin +puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle +kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen +tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin +vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu, +mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en +aldeles extrem köld det fordra skulle». + +1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi. + +Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata +kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen. +Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen +päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta +sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena +toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten +pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle +paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle, +suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus +sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka +Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun +porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723 +pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka +kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder. + +Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto +ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa +korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von +Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi +jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan +maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin +kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika, +koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi +saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia +säkeitä latinan ja ruotsin kielellä. + +Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin +pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa. +Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman. + +Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen +tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin, +muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja +kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa +kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi +nousevan 459 taalariin kuparirahaa. + +Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon +penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta +varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko +vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia. +Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi +saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle +rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies +Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa +saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia. +Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin +mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on +piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt +löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei +ollut yhtään merkintää. + +Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun +19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon +maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle, +mutta itse hän pian kuoli. + +Henrik Forsius kertoo kirkosta: + +»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee +torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita, +Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja +lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko +on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja +läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu +aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon +pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön +muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella +ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti +pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti +veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille +maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun +sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella, +kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter +Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen +aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana +saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla +tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt, +Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut +kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen +vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.) + +Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen +kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään +heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat: + + Jehovah + Tu lux, tu vita, tu medicina + et + _Ulrica_ + Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris + +Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava +varoitus: + + Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af, + Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf + 1727 + +[Säkeet rovasti Wangin.] + +Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä +penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän +korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään +jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan +11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa. +Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi, +joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä +ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten +Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä +J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia +riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin +sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin +näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on +siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien +sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma +saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.» + +»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen +uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle +hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon +somistamiseksi tehty peltikatto. + +Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun +laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18 +kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta +vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata +kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle, +erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän +sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon +hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin +kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri +muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus: +_Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat, +hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella +puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz +tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland +och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter +Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi +on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista +ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin +nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan +sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i +Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.» + +Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää +korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä +varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja +maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti +Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä +tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII +tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen +van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der +Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa +takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä +kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet +vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille +kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726 +rakennettuun kirkkoon. + +Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet +vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit +saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella +olivat ne kuluttaneet. + +Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon +rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon +pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla +kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä +voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä +hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias +Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat +sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä +varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä. + +Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä, +säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran +alle. + +Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä, +havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko +tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni +nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei +voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää, +kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen +Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa +entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset +kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt +kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä +protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»; +Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin +kirkkoon. + +V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden +300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi. +Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri +Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä +rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen +kirkonpaikan yläpuolelle. + +Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi. +Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja, +jottei raskas paino sortuisi. + +V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko +siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon +vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä +odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin +ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia. +Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen +kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin +kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin +vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se +_luovutettiin seurakunnalle_.» + +Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa +99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa. +Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta +sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja, +tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies +pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui +perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko +kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen +urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius +kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta +samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon +ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa +kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi +paikallaan. + +Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat +täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen +ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa. + +Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen +hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari +Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin +teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava. +Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa. + +Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja +Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä. + +Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello +näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen +särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari +19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan +monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin +paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu, +joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin +myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä +jonkinlainen kyyhkyslakka». + +Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään +tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof. +Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma +torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää +tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan +kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän +maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi +kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi +siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt +ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa. + +Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava +halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen. + +Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut +näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen +näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin +pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten +vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle +kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille +kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen +uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien +sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa +isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa. + +Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi +yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä +muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin. +Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat +lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi». + +Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että +Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti +täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus. +Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä +rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan +Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa +rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko +siellä siitä vielä jotakin jäljellä? + +Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa +temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset +tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää +jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin +mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille +etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii +tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä +sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse +myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa? +Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan +iäisyyskaipuutamme? + + + + +ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ + + +_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset +ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen +ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi +leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin +löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan +pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei +omistettaisi puhetta isänmaalle. + +Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole +kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan +lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, +kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, +ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä +vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan +kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista +ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, +ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin +silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena +oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut +tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä +paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä +suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — +eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat! + +Isänmaata ei vielä ollut. + +Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut +olemassa? + +Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä +Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia +sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi +Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla +harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen +tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista +kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä +heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista +ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, +joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa +tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien +edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman +valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset +olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat +erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, +näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, +että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on +yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin +riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät +tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat +talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja +vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa +kasvot. + +Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, +oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä +rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, +näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin +tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, +tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä +tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle +mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, +minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen +puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi +ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen +voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. +Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin +tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni». + +<tb> + +Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien +maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. +Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin +englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän +aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», +tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, +ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? +Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin +puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi +vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, +katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen +taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, +että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle +Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, +sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he +olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää +antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat +jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta +tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti +suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — +suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, +lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin +oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut +tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan +ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan +mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut +tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä +asuinpaikalle, Rautalammelle. + +Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden +jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot. + +<tb> + +Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä +erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu +tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, +kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin +tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja +me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi +aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, +ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja +sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui +saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun +vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin +kaunis ilta. + +Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä +tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. +Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa +ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli +onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja +katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa +ympäristössään näki isänmaan kasvot. + +<tb> + +Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, +jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on +heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on +yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme +nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, +miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai +tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne +olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, +mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia +edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme +täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota +he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, +kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä +vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän +sisältyy? + +Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä +myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me +voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, +kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja +vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen +isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa +ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla +sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen +iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme +myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, +kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. +Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä +nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä +sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka +miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot +surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta +kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi +ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti +kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden +ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa! + +Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme +kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä +tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin +uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja +lapset vailla kotia. + +Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri +tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista +näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä, +mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis +kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus +vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa +vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava +miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua +suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään, +että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen +asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen +kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa +väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa +vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi +voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä +tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan +läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä» +uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta +rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta, +kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä +sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten +puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä +tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja +puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v. +1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas +inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme. +Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä, +sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja +Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset +olivat yhtä. + +<tb> + +Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat +miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta +missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys, +sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan +arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi. +Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta +ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä +täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes +silloinkaan, ennen...! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä +hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa +yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja +kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden +osalle ennen vanhaan. + +Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka +antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi +nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa. +Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa, +että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja +ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne +silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua +elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän +ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät +vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan +sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan +siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä +kunniamerkkejä — hän etsii _ihmistä_, etsii lyhty kädessä rehellistä, +vilpitöntä ihmistä! + +<tb> + +Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka +sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun +sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota +vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta +itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi +tehdä puhdasta sydämessämme? + +Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat, +joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja +miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan +tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää +jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen +upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös +uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa +Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien +synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika +tarjoaa. + +Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen +itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi +isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla. + + + + +SNELLMANIN LAULU + + +Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan +kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat +hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären +silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä. +Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka +hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta +hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen +edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi +hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta, +työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian +muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten +ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä +laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten +saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon +rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme +Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa. + +Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan +kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan +sanoiksi kielellä, joka oli _hänen_ sydämensä kieli, mutta joka ei +ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen +kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman +äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän +perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän +innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka +yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä +maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien +laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen +pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on +tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon +leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa +vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen +kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta +maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen +kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen +herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on +loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän +ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on +tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja +ainokaisen maailmassa. + +Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät +isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka +Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille +kirkasti. + +Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton +valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen +hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa +toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen +joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien +joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä +vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän +täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt +suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa +päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa +itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo, +Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12 +päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen +edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka +sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja +jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville +polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka +Snellmanin tietäjäsilmä näki? + +Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä. + +<tb> + +Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus, +ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde +Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte +omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan +sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle, +jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme, +meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja +muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme +parasta. + +Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan +puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän +työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi! + + + + +KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT + +Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä + + +Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä, +lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen +eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa +laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan +sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut +korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni +harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme, +tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja +meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat +laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän +kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt +suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut +toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä +käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita +jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut +ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut +sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta +osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen +kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se +osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän +oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle +meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme, +me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme +hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on +puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti +poissa. + +Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu +maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja +kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa. +Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas +vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät +tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on +koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä +kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme. +Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat +asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja +kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja +sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat +lähtemään asemalle. + +Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet +valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti +ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten +lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea +arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi? + +Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä. +Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita +mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on +ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme +käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti. +Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme +voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme +tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa +ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö +senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja +hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen +hetkensä koittaa? + +Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä +itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi +onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin +lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat +piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus +opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme +kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat. +Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä +hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut +me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä +vastaan kajastaa helpotus. + +— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa. + +— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen. + +— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas. + +Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto +seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme +täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen +siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun +näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen +laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki +tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla +hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän +hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme +vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea +meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme +arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta +iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää +viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle +matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me +toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään +ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan +ajatus vain on harras. + +Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä +talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut +niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä. + +Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin +sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille +kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu +on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä +omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä +sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa +perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku +sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään +johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli +tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi +vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen, +joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan +taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä +alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet +toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin +sairastamaan. + +Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut +sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja +valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin +tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin +tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella +ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli +samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen +sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä +joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin. + +Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden +muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita +kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät +sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa +ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja +ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve +saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle +joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina, +jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan +tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka +kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja +karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään +kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut, +kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen +lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina +liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä +tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme +kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan +kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme +kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja +me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla +olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt +jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme +tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat +rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin, +painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi +aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko +helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää +antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta. +Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme +laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli +laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar +lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta +itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me +ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä. +Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä +aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi +kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt +kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut. +Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut. + +Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä +myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat +voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme +pyhityksen. + +Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet +myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän +taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen +nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten +jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten +yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on +avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt. +Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka +ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa +kerran elonkorjuun päivät. + + + + +NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA + + +Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. +Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka +ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa, +mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko +Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä +askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa. + +Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän +jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä +on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta +huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista +vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat +rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia, +että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa +alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa +mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys +todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa +nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa +unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa +päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain +saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki +hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa +ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat +tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan +puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat +hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen +isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen +lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen +olkapäiden ympäri. + +Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea, +että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä +villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään. + +Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. +Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys +nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti, +niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on +nyt vain yksinäisiä. + +Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen +täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat. + +Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi +Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on +sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti +hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin +helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee +enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen +ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä +tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut +kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy +saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun +hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen +janonsa. + +Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni? +ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka +se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle +ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi +kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan, +syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta +ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä +kuussa ja auringossa. + +Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan +hukkaantuman... + +Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten +katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät +kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat +veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja +yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä +tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät +syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi +he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle +anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta +sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin +kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät +täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun +ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka +isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä, +tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta +minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä +vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään +pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä +maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle +puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille +puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että +valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista +itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata +ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä +humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut, +miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö +varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa +kohden?... Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi. +Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä +riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä +ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa. +Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä +ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus, +mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden! + +Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika +tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa +ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja +käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä, +koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon +laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä +makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat. + +Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi +väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he +voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä +on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat +kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin. + +Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän +otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat +kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää +voinut erottaa, kunne hän meni. + +Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin +eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi, +pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He +seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien +häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta +oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre. + +Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän +vain palautti mieleensä mestarin sanoja. + +Mene, äläkä enää syntiä tee... Valvokaat ja rukoilkaat... + +Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se +risti! + +Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti. + + + + +SIMONIN HUONEESSA + + +He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista +seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu +ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli +ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset. +Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan. +Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää +jonoa. + +Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia. +Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät +pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä, +joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin. + +Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä +hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja +nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin +maantien tomu kirveltäen painuu. + +Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset +eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut. +Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta. + +Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja +vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa +viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä +kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta +ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat +ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät +juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän +eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän +kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta. + +Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian +on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa +spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty +käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja +huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys. + +Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä. +Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä +siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä +vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä, +ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei +milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen +Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin! + +Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa +mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi +on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee +mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta +hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat. +Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja +opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä +hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan +kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten, +että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten, +että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti. + +Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina, +puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he +ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta +he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään, +niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen +vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että +mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin +ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki +spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen, +eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat +valmiina. + +Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän +tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen +eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen +leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle +hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa. +Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin +äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään. +Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin +mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat +ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme, +ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä +kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua. + +Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä. +Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta, +mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja +lamaannus ovat tukalat. + +Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin +huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu, +tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat +löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset +repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän +itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä +lyönnit täyttävät huoneen. + +Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja +hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää. + +Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken +jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle, +siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä +on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä +on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä. + +Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen +katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä +jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan +kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti +hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja. + +Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili. + +Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun +voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä +tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen +kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa, +sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa: +ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen +vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin +yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen +jalkainsa juureen. + +Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen +kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille. + + + + +KRUUNU + + +Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta +perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen +Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja +sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin. +Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt +se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä +vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota +ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös, +paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit +ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat +kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin +suuri päivä. + +Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi, +ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen +vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa +kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid +puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella +jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa +pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä +ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka +sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille +vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä +veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman +saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän +kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä +näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada +pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin, +asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää +kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona, +taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi +ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle +ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu +ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja +kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä. +Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja +käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko +hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo +hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen — +sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää +saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun +kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta, +raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät +häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan. +Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun +alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän +tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu. + +»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!» + +Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on +tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä +viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta, +häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta +aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu +edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset, +ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain +tapahtumapaikalla. + +»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!» + +Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan. +Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä. + +Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa, +jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan. +Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita +itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus. + +Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että +sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu. +Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu +olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi. + + + + +HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN + +Pääsiäispuhe + + +Hiljentykäämme muistamaan. + +Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset +toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat +suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas +ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi +hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen +käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa. +Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä +on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten +kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja +jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin +siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä +kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen +runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa +heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus +tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata +ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa +heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja +houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki +heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan — +minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä +kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän +kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä +suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan +eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle. + +Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen +seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo +hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät +putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa +päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän +liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän +pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat, +surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä, +joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli +lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja, +sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi +voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai +käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen +silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä +pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret, +älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne... Isä, anna +heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten +äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!» +On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se +on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän +silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta +ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja +rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän +täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä. + +On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit. +Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita. +Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät +he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat +hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle +kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa. + +Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on +mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten +lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut +lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut +valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä +ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä, +sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt +tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät. + +Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen +kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä +kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme +hengessä sanat: se on täytetty. + +Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen +sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat +turvata sanoihin: se on täytetty. + +Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle. +Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän +ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa. +Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä +multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee +ohi... Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen +nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan +runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme +hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle. + +Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet +puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran +minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana? +Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin +olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä +saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.» +Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi +menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät. + +On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen +eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta +sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän +kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä! +Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä +kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen. + +Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin +hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme +hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot +Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa, +niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista. + +<tb> + +Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen +mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla +naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä, +jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko +nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia, +jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat +vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa +siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään +kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja +kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen +onnellisimpia oikeuksiaan. + +Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me +näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden +tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen +arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan +lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel +askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet +määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on, +muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun: +»lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja +täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.» +Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat +Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni». + +Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois. +Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu +sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme. + +Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa +poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76119 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..7eae84e --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #76119 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76119) |