diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 13976-0.txt | 6386 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13976-8.txt | 6771 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13976-8.zip | bin | 0 -> 105940 bytes |
6 files changed, 13173 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/13976-0.txt b/13976-0.txt new file mode 100644 index 0000000..c8057f9 --- /dev/null +++ b/13976-0.txt @@ -0,0 +1,6386 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13976 *** + +KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI + +Kirj. + +Minna Canth + + +Otava, Helsinki, 1917. + + + + + + +KÖYHÄÄ KANSAA + + + + +I. + + +Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi +vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi. +Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä +hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi +itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki +turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja +huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän +pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja +sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari +kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä +karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen +hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta +mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan. + +Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui +kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat +roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut +nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä +pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut +oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut. + +Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka +lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti +samassa vähän silmiään. + +»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi. + +»Eikö liene kipeä.» + +Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta +vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen +peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle, +Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni +ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja +jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli +Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja +teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli +menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen +syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas. +Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen +vähän tyyntymään. + +»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän. + +»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan +apua». + +»Olishan koettaa, yhtäkaikki.» + +»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat +oikeita kunnollisia.» + +»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.» + +Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun +ja runsaita kyyneliä valui alas poskille. + +»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo +aamusta käymään tohtorin luona.» + +»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun, +joka oli lapsen ympärillä. + +Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat +märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella. + +Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä +entisten porojen päälle. + +»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle, +joka oli pukenut päälleen. + +Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun. + +»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei +niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.» + +Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään +valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean +näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, +toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli +niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin +viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta +hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään +ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään +viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta +mihinkään ilman häntä. + +Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua +tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän +heräisi. + +Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli +sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi +sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi. +Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän +kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja +teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin +tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja +vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan +haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota +pikaa suussa. + +Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi +hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi. +Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin +oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi +omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä +oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin +huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta +hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka +oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka +ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen; +mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo +poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan +koetti eikä sittenkään onnistunut. + +Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia, +vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen +kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä +oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä +tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan +sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti +syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin. + +Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran +kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään +kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa. +Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi +jäähtyi. + +Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan +päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta +vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama +vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin. +Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni, +eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi +esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis +välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen +katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan +lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen +hyvin viihtyivät. + +Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat +tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui. + +»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi. +»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin +olen huoneen siivonnut.» + +Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja +läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle. + +Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni +nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun +Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s, +hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat +viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä +kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään. + +»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta. + +»Pihalla, kuinka niin?» + +»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri +uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan +syrjästä leikannut.» + +Hän taukosi hengästyneenä. + +»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen. + +»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En +minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko +leivän.» + +»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.» + +He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti +kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven +käyvän. + +»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!» + +Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen +toivo. Kädet olivat seljän takana. + +»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.» + +Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät. + +»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan +taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt. + +»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?» + +Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin. +Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään. + +»Ville!» huusi äiti. + +Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään, +eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli +hänen luokseen. + +»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.» + +Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi. +Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa. + +»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri. + +Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille. + +»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti +kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?» + +»Petu, yhyy.» + +»Mihinkäs Petu pani lopun?» + +»Tuonne, yhyy.» + +Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin +itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen. + +Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta +kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen +silmäyksen. + +»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule». + +Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään. + +»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui +Mari hänen jälkeensä. + +»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan +liiterin ovesta pihalle. + +Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä +käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut. +Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa +puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka +hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään. + +Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui +Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan. + +»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään. + +Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena. +Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti +tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka +poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin +kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti +hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski +vitsalla paljaasen ihoon. + +»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla. + +Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin +käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku +Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut +omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan +päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen. + +Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. +Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka +rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen +raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia +pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos +hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa? + +Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle. +Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle. + +»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin +minä sinut vaivaiseksi pieksän.» + +Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät +suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna, +vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi. + +Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle +käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri +suurella mielihalulla. + +»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi. + +Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut. +Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä +perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt +maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan +loput kaappiin isää varten. + +Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan. +Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille +sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa. + +»Hyvää huomenta!» lausui Heikura. + +»Jumal' antakoon», vastasi Mari. + +»Eikös Holpainen olekaan kotona?» + +»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.» + +Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan +kuluttua hän taas alkoi: + +»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi +päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa, +enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.» + +»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus. + +»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee +teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.» + +»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari. + +»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime +kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin +totuus.» + +»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi +raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.» + +Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua. +Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta +pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet +murheesta mitään. + +Heikura vetäisi muutamia savuja. + +»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi. +Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.» + +Mari itki. + +»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?» + +»EL» + +»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus +pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.» + +»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan +ole noita rohkealuontoisia.» + +»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs +elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.» + +»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä +peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen +markan arvosta.» + +Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä. + +»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa +tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin +täytyisi kai tyytyä noihinkin.» + +Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin +toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet +ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone +tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt. +Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet +uuden ja avaramman leikkipaikan. + +Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat, +joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle: + +»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö +rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.» + +»Viivyttekö kauan?» + +»En kuin siunaaman hetken.» + +Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli +semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut +oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi +tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti +laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat +jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin. + +Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas. +Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin +syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan +mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut. +Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä +käsitti. + +Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä. + +Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän +haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja +lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan +paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei +tahtonut pystyssä pysyä. + +Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle +kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena +ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat +muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen. +Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta +toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas +kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan +niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja +koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän +tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän +siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut +hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten +kuinka kovaa tahansa. + +Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois. +Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti +jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli +Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka +jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He +pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta +ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja +heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä +tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran +kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut +ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he +olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja +tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin +omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta +semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää; +monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa. +Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen, +vai muutenko tuttu vaan. + +»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari +itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...» + +Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä +kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut. +Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät. + +Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän +auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo +jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät... + +Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo +hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen +luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman +lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan, +ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller +tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista. + +Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa. +Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka +kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona; +valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen +ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti +hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin +lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat, +sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella +hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan +käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä +viikossa. + +»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää +tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana». + +Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten +pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan +niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe, +useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin. +Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun +niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin +puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen +kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi +täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa. + +Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi. +Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta +kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa +yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä +huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei +hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala +totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma. + +Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli +jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos +antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti +sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi +sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja +meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin +lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla +kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä +armahtaisi. + +Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään +odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi +rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin. +Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa. + +Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai. + +»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta, +näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä +minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.» + +»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari. + +»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.» + +»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.» + +»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten +ensimmäisestä ovesta.» + +Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja +oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet +liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä. +Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki +tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja +meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto +lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin +uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa, +hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei +vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään +alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään +yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä. + +Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui +lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa +oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui +päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras +tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin +koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo +lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan. +Hän rykäisi... + +Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva, +kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä +puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui +likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä +kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei +huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu, +rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla +toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät. +Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui: + +»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa +velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä +maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.» + +»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut +pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.» + +»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on +niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä +paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin, +ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse +minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin +jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta +kuin käteistä rahaa vastaan.» + +Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja +läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui +portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt +arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni +jo ehkä itki kotona. + +Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan +eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta +käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset +juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla. +Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa +liikkeelle. + +»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian +vaivaloista?» hän kysyi. + +»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka +katkeaisi tuohon paikkaan.» + +»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.» + +»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina +kerrallaan.» + +»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on +meno?» + +»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.» + +»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua +minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän +sukkelammin.» + +»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.» + +»Mistä olette kotoisin?» + +»Karttulasta.» + +»Elääkö teillä mies?» + +»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää +kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja +kuivaksi.» + +Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan. + +»Eikö teillä ole apua kunnalta?» + +»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei +mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra +siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä +kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä +kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata +jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema +tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.» + +Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi +sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa. +Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat, +olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi +heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas +rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli. + +»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai +ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta +kiinni.» + +Sitten hän jatkoi puhettaan Marille: + +»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole +aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja +neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta. +Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän +talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään +täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä +maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että +olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.» + +»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?» + +»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä +ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää +kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja +toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.» + +»Tässähän se nyt on, piispan asunto.» + +Mari laski pojan sylistään maahan. + +»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi. + +»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.» + +»Holpaisia minä olen.» + +»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.» + +»Ei kestä.» + +He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän +tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä +katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja +kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut +häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi +heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi +oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille +saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä. + +Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi +siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa +hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat +kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään +sisään, mutta ei poika malttanut. + +»Anni kuolee», hän huusi. + +»Herra siunaa!» + +Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä +itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia +taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka +vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin +oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin +asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen +sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan +itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää +perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin +haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä +lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin +ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli. +Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön. +Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni +nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia +olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja +painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut +syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois +rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää, +sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei +pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta +outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa, +sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne +hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken +tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi +todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille. + +Näin tulivat sanat hänen korviinsa: + + »Tule rakas Jesu tänne, + Korjaa meitä maasta pois. + Tule rakas Jesu tänne, + Ota kaikki taivaasen.» + +Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut +sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä, +rauhaan ja lepoon hän uupui... + +Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat +telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän +nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa, +ennenkuin hän siitä havahti. + +Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa +astui sisään. + +Ȁiti, äiti!» huusi Hellu. + +Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään. + +Ȁiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!» + +Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään. + +»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.» + +Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa, +siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne +varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa +keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä. +Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä +puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda. + +Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän +peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja +hämmentyi vielä enemmän. + +»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja, +taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin +hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin +päivänä pantiin pannuun...» + +Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan +pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää +muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin +poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan +pahoilla mielin. + +Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja +kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän +pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa. +Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua. + +»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja +nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo +tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta +kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta +siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on +hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on +huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.» + +Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän +ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä. + +Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville +seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet +housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni +ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän +vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei +sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti +muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt +parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi. +Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi +kiusoittelemaan: + +Ȁhä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos. + +»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva. + +»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.» + +Rouva nauroi. + +»Lieneehän sinulla sentään nimi?» + +»Petu.» + +»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.» + +Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää +tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. + +Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti +sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen +pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta +ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin +harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois. +Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa +lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin +väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja +poikain silmät hän pesi. + +»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes +laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.» + +Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat +keskenään puhuivat heiltä lähdettyään. + +»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin +syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään. +Vesi el kumminkaan mitään maksa.» + +Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja +mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa +kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka +mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie. + +Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona +paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen. + +»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella +kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido +tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.» + +Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja +Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa, +vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä +valveilla. + +Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni, +toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten. +Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää +nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin +seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas +säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni +uudelleen meni uneen. + +Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja +eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla. + +»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat +kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni, +niin olet hiljaa sen hetken.» + +Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt, +vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi: + +Ȁiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.» + +Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari +istumaan. + +»Herra siunaa, mikä sille tuli?» + +Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni +kirkui, Petu tuuditti ja lauloi. + +»Teitkö sinä sille mitään?» + +»En.» + +Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon +omalle puolelleen ja tuli katsomaan. + +»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta. + +Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli. +Kaikki turhaan. + +»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi. + +»Ei se ota.» + +»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se +osaisi tälle jotain.» + +»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi +Mari mennessään. + +Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti +suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi. + +»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri. + +Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia +ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa +asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun +määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli +vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet +vihdoin talttumaan. + +»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo +monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle. + +»Isäntä vei hyyrystä.» + +»Ooho!» + +Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että +aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä +kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat +ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt +tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto +tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos +suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän +niukemmin. + +»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on +sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä, +valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun +pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.» + +»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli +mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten +tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole +moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.» + +»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta +panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen +tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen +nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on +asettanut.» + +»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi +Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia, +joka hienosti valitti unissaan. + +»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?» + +»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se +on kipeän näköinen kasvoiltaan.» + +»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku +jalkojaan kopisteli porstuassa. + +Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies. + +»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?» + +Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari +aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan +saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle. + +»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi. + +Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat +vaatekasalle nurkkaan. + +»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan +piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.» + +»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan +kiitos», puhui Lopo. + +»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä +palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen. + +»Noo?» + +»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.» + +»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se +riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan +puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän +kuin tavallisesti.» + +»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö +puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri. + +»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään +paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun +kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin +kuolema.» + +Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa. + +»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun. +Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui. + +»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat +sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä +orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon. +Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa +maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna +vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon +viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä +vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.» + +»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?» + +»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo +uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.» + +»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari. + +»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa, +työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. +Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä, +vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan +työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla +kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin +valtiokaan.» + +»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa +siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», +tiesi Holpainen kertoa. + +»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä +sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, +ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, +minkä voivat, kyllä kosto koituu.» + +»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse +ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri. +»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt +velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi +jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin +taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena +eletään.» + +»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä +lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo. + +»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka +taas oli hereillä hänen sylissään. + +»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?» + +»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.» + +Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti +saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä. + +»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri. + +»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä +pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu +kumminkaan.» + +Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa +käsivarrellaan. + +»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa», +sanoi hän. + +Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa. + +»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan. + +»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka +jätin tulelle.» + +»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä. + +»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen; +odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.» + +Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle. + +»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.» + +»Minä sen jo kuulin isännältä.» + +»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi. +Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.» + +»Antaa, äiti, leipää.» + +»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee +portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.» + +Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä +näkynyt. + +Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan. + +»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.» + +»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä +koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia. +Menkää nyt, niin olette kilttiä.» + +»En minä.» + +Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän +lakkasi kuin naulaan. + +Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen +päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen +vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään. + +»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi + +»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina +Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä, +palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä +seisoko, päästäkää Helluakin likelle.» + +Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin +suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu +syrjästä kurotti lusikkaansa. + +»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri. + +Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli, +perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa, +milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin +paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin +hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja +laski sen sitten pois. + +»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli +kätkyen ääreen. + +»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.» + +Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi +hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin +ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan +täydeltä heille kaikille riittänyt. + +Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään +lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä +mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin +unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun, +jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten +pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni +valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin. + +Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin +varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille +entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen +tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen +uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet +vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle +ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän +puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja +ruunihtava tukka takaraivolta. + +Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti +valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi +seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa +haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli. +Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja +risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla +sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä +vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin, +jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit +heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi +itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä +joutuisivat. Herra Jumala! + +Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen +rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja +sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun +kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja +synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa! + +Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki +kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa, +vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen +ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen +kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki +synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi +itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa +ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen, +joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä +pelastaisi. + +Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja +alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin +silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että +murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran +huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen +vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti +kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? +Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki +taivaallisen isän kädestä. + +Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, +eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. +Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän +köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen +tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä +häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan +päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista +ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu +paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa, +armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli +niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä +saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata. + +Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas +selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä +taivasta haamotti. + +Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun +olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, +eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei +kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa +kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa +tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti +kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin +tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata. +Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli +sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri +pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille +teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin +pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono +nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa +sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä +Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, +kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi +ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon +ei tuskaa tunne eikä nälkää näe. + +Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet +niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi. +Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla +hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän +jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla. + +»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...» + +Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä, +pimeyteen alas... + +Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin +takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi? + +Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita +toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon... + +»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...» + +Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi. +Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne +repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat +kätensä ristinpuun ympäri ja huusi... + + + + +II. + + +»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?» + +Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili +hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän +oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen +häntä tarkemmin. + +»Mikä sinun on, kah!» + +Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta +peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri. + +»Mitä sinä huusit?» + +»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin». + +»Ketkä?» + +»Ne, ne samat.» + +Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin +hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha +aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä +karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille +lähettää. + +»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä +ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.» + +Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan. + +»Oletko sinä kipeä?» + +»En. Kuinka niin?» + +»Kun olet ihan vesimärkänä.» + +Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan. + +»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?» + +»Unta kait.» + +Mari pöyristeli sitä muistaessaan. + +»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.» + +Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli. + +»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.» + +»Palakoon sitten.» + +Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, +valmiina pian jatkamaan unta. + +»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen +päälleen. + +Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen +hartioihin. + +»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat +näyt taas tulevat». + +Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne +kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa. +Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä +hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen +taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä, +ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa, +vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi +heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat +murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin +ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei +tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen +mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli, +eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa +lopettaneet. + +Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät +hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt... + +Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä +vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. +Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon +takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan +herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan +nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen +selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta +vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista +viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti +puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, +toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois +noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan +herkesi heitä uhattelemasta. + +Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan. + +»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.» + +Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti +häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi +hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta +hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen +kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn. + +»Minkätähden sinä minua löit?» + +Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä +uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään. + +»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?» + +»Olen.» + +Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi +olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän +pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi. + +»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?» + +»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.» + +»Oletko sinä kipeä?» + +»En. Pahoja unia näen.» + +»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.» + +Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle +kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla. + +Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja +»herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, +sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. +Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka +tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä, +nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän +jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi. + +»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?» + +Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi, +sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne +pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä +sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä +heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä +se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin +selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan +katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen +miestään. + +»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa +pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla +kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.» + +Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat +tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa. + +»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.» + +Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun +uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään +nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki +onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten +viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun. + +»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.» + +Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen +niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut, +hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni. +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen, +silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi... +Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi +miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ... +hiljaa... + +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... + +Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli. +Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi +paranemaan? + +Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi +kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen, +sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa. + +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... + +Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui. + +Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä +hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt +ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, +kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko +ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut +syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi +heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta +enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä +ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä +Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui +kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari +sai levätä... + +Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan +lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi +pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, +kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä +kyllä auttaisi... + +Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi +heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari +havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen +luokse. + +Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti +tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu +taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan +karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä +auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, +missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja +uikuttaminen muuttui itkuksi. + +Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja +liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan. + +»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne +viereesi?» kysyi Holpainen. + +Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän +tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle +rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä +huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni +oli heikko ja käheä. + +»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas. + +Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; +nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. +Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa +itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen +ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta +vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän +itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee. + +Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta +odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä +unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja +tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä +hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli +pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui +hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta +tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan +olikin. + +Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa +pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, +kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. +Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla +asiasta keskustelivat. + +»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri. +»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää +Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä +mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.» + +»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua +pahimmasti peloitti.» + +»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, +mutta vastasipa sentään.» + +»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?» + +»En.» + +»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta +nostettu.» + +»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin +kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.» + +»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä +huonoja.» + +»Kyllä, kyllä.» + +Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut. +Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän, +tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi. + +Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni +heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut +rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi +lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita +eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä +tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen +vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni +mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta +entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei +voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat +yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella +ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä +huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä, +missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat +hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä +katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki +hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin +hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään +toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään +olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta +muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku +toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut, +syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä +haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla, +kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen +sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata +kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun +hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän +tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi. + +Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen +puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei +kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli +vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä +enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä +perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei +sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa. + +Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään. + +Ȁiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?» + +Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois +tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi. + +Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee, +eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat +kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan +käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki +kuolemata. + +Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli +lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo +pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen +karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä +nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni +takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää +piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua +kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa. + +Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli +hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän +leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen. +Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä +pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu +siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä +tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, +joita arveli pahoiksi. + +»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi +Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että +vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.» + +Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä. + +»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti, +mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja, +sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen +sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu +tulisi lapsen vaivoille. + +Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät +jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän +lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät +häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään +kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä +hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman +kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään +verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin +kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas +huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle, +lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun +hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen, +täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät +vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki, +mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt, +eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään. + +Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella +hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni. + +»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi. + +»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen. + +Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut +alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan +Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei +enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi +ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä +räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen. + +Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin +vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut. + +Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet +olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus +oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan +hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen +läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa. + +Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät +pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia +syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi. +Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei +rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen +oli luvannut. + +Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana. + +Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen +kaikki loppui. + +Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi +hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli +rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt +kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi +sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin +itkettämään. + +Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan. + +»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se +kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi +kiitetty olkoon.» + +Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa. + +Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan +alle. + +»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se +kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.» + +»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen. + +Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä +puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi. + +»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka +käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.» + +»Kyllä, kyllä.» + +Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi +luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli. + +»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen. +Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.» + +»Ei, ei, ole huoletta.» + +»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen +markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja +kukka, käteen ja ranssi...» + +Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva +teki miehen uudelleen levottomaksi. + +Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti: + +»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan +lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin, +rupea tuohon.» + +»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua, +sitä kirstua...» + +»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja +me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan +rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.» + +Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät +kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi +ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle. + +Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän +nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä +kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki +Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä, +uhkaava tuli. + +Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan. +Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä. + +»Lähtekää pois», kuiskasi hän. + +Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla +töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan. + +Ȁiti, äiti...» + +Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle, +hän astui heidän ohitsensa kamariin. + +»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja +ottaen sydämestään kiinni. + +»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä. +Sanokaa, että minä lähetin.» + +Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni +oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen +valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi +vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta, +tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat. + +Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen +hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli. +Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin. + +»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi +ovelle. + +»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan. + +Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat +noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään. + +Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua +ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut +lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että +Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi. + +»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta +odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.» + +Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä +hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana +seisoi heidän takanaan uunin luona. + +»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.» + +Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin +kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen, +toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas +vaatekasalle nurkkaan. + +Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia. + +»Mustetta ja kynää?» + +Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta. + +Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos. + +»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta. + +Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti +pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti. + +»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui +tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle. + +»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä +muuta tehtävää». + +»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin...--Liekö +tässä mitään toivoa parannuksesta?» + +Hän katsoi lääkäriin. + +»Kuinka niin?» + +»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne +rupea tuota kuuntelemaan.» + +Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan +ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen: + +»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan? + +»Otettaisiinkos häntä sinne?» + +»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä +vaivaishoitokunnan esimiehelle.» + +»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään +nyt», sanoi Tiina Katri. + +Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois. + +»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla. + +»Ei», vastasi tohtori lyhyeen. + +Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan +kuluttua, lausui taas pastori: + +»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.» + +»On sitä maailmassa paljonkin.» + +»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja +pahinta ettei voida sitä auttaa.» + +»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.» + +»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.» + +»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen +ehto.» + +»Helppo sanoa. Entä sitten?» + +»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla +tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.» + +»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan +sallimuksia muuttamaan.» + +»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi +pyrkii.» + +»Ei, ei, tohtori--» + +Pastori pudisteli päätään. + +»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi +parantua, mitä silloin teette?» + +»Mutta sehän on toinen asia.» + +»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen +kärsimyksiä lopettamaan?» + +»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle +lähettää.» + +»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme +siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja +ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo +on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien +lähettämistä.» + +»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole +oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.» + +»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän +kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan +silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita +miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä +päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla +kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin +itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään +tappamaan.» + +»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala +hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista +itseänsä.» + +»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa +varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat +maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan +vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään +hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin +kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin +myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.» + +»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja +varoitukseksi.» + +»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen +ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin. +Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä +minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt, +pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa +hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo +oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on +poikkeaminen tähänkin taloon.» + +Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja +totisena. + +Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen +luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli +Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä +hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten +oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin +kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat +oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai +jättäisivätkö aamuun. + +»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän +kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.» + +»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri. + +»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan +taas.» + +Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat +hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden +nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä +purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla. +Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä. + +»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...» +hän uikutti valittavalla äänellä. + +»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada +häntä esiin. + +»Pois, pois, pois...» + +»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, +»menemme katselemaan kaupunkia». + +»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli +Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan». + +»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois.--Pois!» +Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä. + +»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet +kiinni». + +»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...» + +Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen +häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä +viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran +kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti +jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla +äänellä. + +»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua +kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.» + +He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän +alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä. + +»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.» + +Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen. + +Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat +heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina. + +»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?» + +»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri. + +He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja +kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan. + +Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa +näyttämään. + +Hoitaja kynsäisi korvallistaan. + +»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo +entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?» + +»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.» + +»Hukassa niitten kanssa on.--Mihinkä se nyt pannaan?» + +Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa. + +»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.» + +Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta, +joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat. +Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen +huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten. +Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä. + +Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi +avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin +kerroin suun ja sieramien eteen. + +Lapset itkivät ja juonittelivat. + +»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä. + +Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät +yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset +karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä +tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat +lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa. +Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän. + +»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.» + +Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa +huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman +saastaisuutta. + +Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan. + +»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...» +hän uikutti. + +Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan. + +»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja. + +»En minä, en minä, en, en, en...» + +huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon. + +Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla +äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta +molempaa yhdessä. + +Ȁhä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!» + +Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut +tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät. + +Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat. +Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat +huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon +tuska ilmoille pyrki. + +Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki +vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli +kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä +antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos +ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia +pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili. + +Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi. + +»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se +vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen +hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta +olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun +koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.» + +»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän +helpommalle. + +»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen +kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni. + +»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät +kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen +koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän +siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät +niin laihoilta ja kalpeilta.» + +»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.» + +»Onneton, joka sinne joutuu.» + +»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.» + +»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.» + +He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen +matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän +polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa +seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui +hänen päällään; housut olivat takaa rikki. + +Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi +henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi +aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka +kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos +täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti. + +Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä +he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin +uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku +Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta +saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä +omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin +selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä +äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he +tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja +muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat +yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt, +aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat +telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää, +eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle +kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt. + +Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että +vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä +itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki +pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai +karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan +iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä +takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa +eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka +umpisokeaksikin tulisi. + +Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin +ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia +kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia +lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota +alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään +pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin +sitten ne pysyivät. + +Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli +pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui +kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle. + +Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada +kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti +kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä +ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua +ja aina sieltä joku tuli. + +Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää +piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta +kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein +toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun +hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin +kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin. + +Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni +rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen +aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla +hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä +vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä +hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää. + +Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin +suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri +pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo +onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista +puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että +jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin +Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois +huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan +ajetuksi. + +Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen +sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän +suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään +lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen +ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku +astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen, +mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut. + +Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka +hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä. + +»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin. + +»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös. + +»No, tulehan.» + +Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen. + +»Tuossa saat. Ota ja syö.» + +»Mitä se on? Kivenmuraa?» + +»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.» + +»Ole vaiti. Kuka tuota syö?» + +»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille +kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat +leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.» + +»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi +Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen. + +»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata +suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.» + +»Ha, ha, ha», nauroivat toiset. + +Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi +lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun +hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma +tuntui kylmältä ihoon. + +Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, +karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset +sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois. +Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui +ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja +kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi +taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, +riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen +tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. + +Kuopiossa keväällä 1886. + + + + + + +SALAKARI + + + + +I. + + +Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, +niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui +ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui +kauvas ympäri. + +»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli +Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee +vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas +noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas +tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti». + +Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään. + +»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat +pihaan.» + +»Herroja vai rouvia?» + +»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se +on?--Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?» + +»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.» + +»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden +perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, +oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.» + +»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy +heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.» + +»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka +nokare.» + +»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.» + +»Tietäisin minä vielä yhden keinon.» + +»Mikä se on?» + +»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.» + +»Kuinka monta?» + +»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.» + +Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää. +Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi +rauhaan. + +Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki +puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin +polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja +hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin. + +Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä +nyrkkiä. + +»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.» + +Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, +hän nauroi ja sanoi »gää». + +»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo +sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt: +mam-ma!» + +Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi +jäljittelemällä liikuttaa huuliaan. + +»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli. + +Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...» + +Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä. + +»Mamm, mamm, mamm...» + +Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta. + +Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule +kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».» + +John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän +ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen +silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt +hänen harrasta haluaan. + +»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma! +Noo?» + +Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan +tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni. + +John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan. + +»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.» + +Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi. +Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs +ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään. + +»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas, +tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.» + +»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia +alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.» + +»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte +paistetuita kananpoikia.» + +»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis +ilta.» + +»Enkö minä vaan häiritse teitä?» + +»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?» + +»Välistä niin tuntuu.» + +»Alma!» + +John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin. + +»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.» + +John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa, +että saisi sen sitten nukkumaan. + +»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle», +hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan. + +»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että +Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan. + +Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo +menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen +makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen. + +Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin +ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin +»Tyysäksi» näin kotiväen kesken. + +»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän +onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein +ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota +kokoa!» + +»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala +säikähti», sanoi Ella. + +»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän +tiellä ja vielä se kerran putoo.» + +»Enpät puttoo», soperteli Lyyli. + +»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti. + +»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi. + +»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?» + +»Valoittaa Lyyli.» + +Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän +valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen. +Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin +edessä päähänsä. + +Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas. + +»Tuollapa hän tulee», sanoi John. + +»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma. + +»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark. + +»Siinä teitte sangen kohteliaasti.» + +»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa», +ilmoitti pormestari Lagander. + +Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana +tämmöiseen. + +»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi +Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on +muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.» + +»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?» + +»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen +jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.» + +»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?» + +»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin. + +»Kohta kolmenkymmenen.» + +»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.» + +»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen +oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä +edelleenkin.» + +»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.» + +»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin +seuraamme takaisin», sanoi Lagander. + +»Olen utelias kuulemaan.» + +»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.» + +»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.» + +»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.» + +»Semmoisia on yltäkyllin.» + +»Esimerkiksi?» + +»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.» + +»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John. + +»Sitten myöskin, ettei minua haluta.» + +»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark. + +»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin +vapautta rajoittaa.» + +»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark. + +»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua +suustaan. + +»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin +erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei +täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä +mikään meitä häiritsemässä.» + +»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander. + +»En toki aikonut olla niin tyhmä.» + +»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi +Nymark. »Mitä John siitä arvelee?» + +»Minä kuuntelen hämmästyneenä.» + +»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.» + +Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne. + +»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?» + +»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.» + +Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt +valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään. + +»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén, +»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he +voivat enempää tahtoa?» + +John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan +ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön +mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet +kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden. + +»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki +kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa +verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla +oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja +nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, +hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.» + +»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää +tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. +Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.» + +»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja +kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä +keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään +sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi +»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten +osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi +elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.» + +Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa +rypyssä. + +»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.» + +Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä +ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni. + +»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se +ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa +hävitetään.» + +»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; +sillä se asia parannetaan.» + +Leistén pudisti päätään. + +»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja +lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata +tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa +yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.» + +»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.» + +»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa +eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä +ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa, +mutta mitä se yksin voi?» + +»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on +perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa +itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta +lopulliseen voittoon.» + +Leistén taaskin pudisti päätään. + +»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin +rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee +kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.» + +»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä. + +»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan +vallankumouksen aikaan.» + +»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen +eteenpäin ja viisastunut.» + +Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka +John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta, +ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei +tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut +niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki. + +Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. +Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja +tulemaan ylös illalliselle. + +Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen +hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen +ovenraosta. + +»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan +hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät +älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti +rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, +kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. +Juokse leikkaamaan, minä haen korin.» + +Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa +tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan +hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin +häntä huomasivatkaan. + +John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta +Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita. + +»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark. + +»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma. + +»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan +valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.» + +»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?» + +»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.» + +»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?» + +»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi +olla juuri päin vastoin.» + +Alma nauroi. + +»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.» + +»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että +hän antaa miehen päästä voitolle.» + +»Tuosta ei viisastu.» + +»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen +suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?» + +»Vallan.» + +»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.» + +»No niin?» + +»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, +näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen +rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.» + +»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen +olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?» + +»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan +sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon +välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden +ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen +rakkauttaan eleillä.» + +»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole +avioliitossa.» + +»Josta Jumalalle kiitos!» + +»Kuinka niin?» + +»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi +tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne +tavallisesti ovat.» + +»Te olette hirveän kevytmielinen.» + +»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat +velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään +toimeen heidän seurassaan.» + +»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma. + +»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi +näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin +häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.» + +»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?» + +»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.» + +Alma pudisteli päätään. + +»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.» + +»Se ainakin olisi hauskempaa.» + +»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun +toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.» + +»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi +silloin oikein valvonut etujaan.» + +Alma katsoi häneen. + +»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.» + +»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.» + +»Kuinka niin?» + +»Pelko on heikkouden merkki.» + +»Ei aina.» + +Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten +puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä +ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa, +joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa +kevytmielisyydessään. + +Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma +saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä, +käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut +Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma +ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät +juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä +rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin, +ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan +lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät. + +Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se +oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui +Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen, +ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja, +jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän +kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle +hellästi. + + + + +II. + + +Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista +luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla. + +»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?» + +»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti +panna maata näin kauniina yönä.» + +»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.» + +»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.» + +»Entä pikku Helmi?» + +»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään +iltayöstä.» + +»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.» + +»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.» + +»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?» + +»Istu sinä perään, minä soudan.» + +»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.» + +»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen +suuhun.» + +Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen +mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti. + +»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia +pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan +suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta +tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta +näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.» + +»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu +asia.» + +Hän ajatteli kasvullisuutta. + +»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?» + +»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä, +Almaseni?» + +»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin +pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta +ijankaikkiseen.» + +John nauroi. + +»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.» + +»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?» + +»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja +lähdet oikein halusta sisään jälleen.» + +Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli, +ettei John häntä ymmärtänyt. + +»Noo, Alma?» + +John koetti tavoittaa hänen silmiään. + +»Alma, suutuitko sinä?» + +Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea. + +»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No, +kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet +silmistäsi.» + +Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen. + +»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!» + +Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä. + +»Oma vaimoni!» + +Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen +kaulansa ympäri. + +»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta +taivaassa tai maassa.» + +»Sen tiedän, armaani.» + +Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä +kerran. + +»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle +eikä isänmaalle.» + +»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.» + +»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.» + +»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua +joudu paljon muistamaankaan.» + +»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?» + +»Se vielä puuttuisi!» + +Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä. + +»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan +johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen +isänmaalle.» + +»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.--Täytyyhän mun», lisäsi hän +huoaten. + +»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John. + +Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John +silitteli hänen päätään. + +»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut +sinulta kysyä.» + +»Mikä se on?» + +»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja +sinä istuit pianoa soittamassa?» + +»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?» + +»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en +saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.» + +Alma naurahti, vähän hämillään. + +»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?» + +»Eikä, muuta se oli.» + +»Mitä?» + +»Joutavia. Ilman aikojaan.» + +»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä +mielestäni pois.» + +»Etkä puhunut mitään. Rakas John!» + +»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, +eikö niin.» + +»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En +minä kehtaa, John.» + +Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin. +Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa. + +»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.» + +»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon +kyllä olisit sanonut?» + +»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.» + +»En naura. Olen ihan totinen.» + +»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota +rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi +minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti +sitä itkenyt.» + +Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, +sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin +heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä +niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli +kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, +kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt. + +John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut. + +Molemmat olivat äänettöminä. + +Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. +Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, +likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa. + +»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti +moittivan katseen Johniin. + +»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele +eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.» + +»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.» + +»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.» + +»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, +että--» + +»Että mitä?» + +»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät +minut ja lapset--» + +Alma ei voinut enää pidättää itkuaan. + +»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt +lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne +haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna +olet kipeä.» + +»Enkä ole.» + +Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä. + +»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, +kello onkin jo puoli kolme.» + +»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?» + +Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että +veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; +airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas +rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä. + +»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet +veneen rannalle. + +»Myönnetään, myönnetään.» + +»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?» + +»Ellet vaan tule kipeäksi.» + +»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.» + +He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden +papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä +sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla +kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle. + +»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.» + +Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen +päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät +seljällään katseli Almaa. + +»Ylös, ylös», naurahteli Alma. + +Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki +hiuksia silmiltään. + +»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.» + +Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; +pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma +vielä pidätti. + +»Entä tyyny?» + +Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti +kädellään tyynyä. + +Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti +Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni. + +Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän +taas nauroi. + +»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene +nyt.» + +Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni +myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne +nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli +herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla +täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi +Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen. + +»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa +vallinnutkin. + +Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko +on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut? + +Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut. + +Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata! + + + + +III. + + +Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori +Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa +varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua. + +Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan +likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin +nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset +istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu +ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen +harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. +Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis +heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja +niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina +pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja. + +»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän +kysyi. + +»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.» + +Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli +ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin +kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. +Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta +samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla +läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja +rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa. + +Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli +nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut +paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, +eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa. + +Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän +nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei +ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan! + +Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta +päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla +mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään +eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, +luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä +hyljätyksi, yksinäiseksi. + +Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. +Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka +monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli +kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja +hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä +ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä +ystävällinen. + +Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt +Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli +ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä. + +John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja +kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. +Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli +sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita. + +Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman +rinnalle istumaan. Alma ompeli. + +»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?» + +Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan. + +»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle +sivulle. + +Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan. + +»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, +valkealla varsalla kotiin, niinkös?» + +Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi. + +»Pappa kuulee», sanoi Ella. + +»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?» + +»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?» + +»Mikä kaikki?» + +»Tämä maailma.» + +»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä. + +»Niinpä sano sinä, Arvi.» + +»Sitä varten, kun Jumala sen loi.» + +Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin. + +»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän. + +»Ka, tyhjästä.» + +»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?» + +»No, se oli jo olemassa.» + +Ella vaikeni. + +»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala +loi sitten maailman?» + +»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina. + +»Että kellä olisi lystimpi olla?» + +»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.» + +»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia +pannuun. + +Ella, näet, oli hänen lempilapsensa. + +»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa». + +Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen. + +»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?» + +»Kun niitä pidetään, semmoisia.» + +»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?» + +»On kyllä.» + +»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne +tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri +käsitystä ekonomiasta.» + +»Kiitos komplimangista.» + +John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi +hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja +alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki +ollut kysymyksessä. + +Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut +kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä. + +John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi +paikoilleen lehtimajaan. + +Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja +ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen +rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala +ja niin kovaksi kuin kivi. + +Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä +uutterammin kuin ennen. + +John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää +käsivarrellaan. + +»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän +puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni +vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.» + +»Menköön ylös Miinan luokse.» + +»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle +äsken.» + +»Onhan Maijaliisa.» + +John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan. + +»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.» + +John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle. + +»Alma, mitä varten?» + +Ei vastausta. + +»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?» + +Ei sittenkään vastausta. + +»Alma--». + +Hän aikoi vetää häntä luokseen. + +»Oih, anna minun olla.» + +Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta. + +»Kuinka? Vaivaanko sinua?» + +»Vaivaat.» + +John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne +peittivät. + +»Ihanko todella?» + +Ei taaskaan hiiskausta. + +Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, +että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen +milloinkaan ollut tapahtunut. + +Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja +jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt? + +Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella +veti etehisen oven jäljessään kiinni. + +»John, John»--hän kuiskasi. + +Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään +puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti. + +Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää +hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, +vielä tylymmäksi, ja hän--? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan +alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja +ijäksi? + +Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli +muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät +puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen +korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen. + +Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi +pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän +välinsä oli hyvä tai paha. + +Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella +eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein +kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt +mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja +koko ruumis vapisi. + +Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän +meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa +ylös. + +Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää. + +»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta. + +Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni +itsekin. + +Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. +Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten +sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, +pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. +Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, +uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa +mitään. + +Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. +Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että +hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä +sohvalle omassa huoneessaan? + +Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka +ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun +uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, +hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät +niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet. + +Mutta nyt--nyt! + +Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman +sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana +kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi +hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi +ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa +hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä +jälleen kiinni. + +Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja +puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja +kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, +seurasi pienintäkin liikettä. + +»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun +omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en +jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova! + +Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, +mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, +ei tietänyt tuskista mitään. + +Alma painui takaisin sijalleen. + + + + +IV. + + +Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander +olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat +tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton +puuhissa. + +Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä +tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan. + +Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän +nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei +näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein. + +Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen +kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. +Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden +luonteesta miehissä... + +»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin +vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa +hänen rakkauttaan...» + +Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset +alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan. + +Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain +olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee +naiseen vaikutuksen. + +Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark +kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta +siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa. + +»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi. + +»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?» + +»Se riippuu teistä», sanoi Nymark. + +»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.» + +Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei +ollut siitä millänsäkään. + +»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki +ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, +miellyttääkö teitä volantin heitto?» + +»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark. + +»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.» + +»Minä vakuutan.» + +»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.» + +Hän hieman arasteli sitä kysyessään. + +»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä +sillä aikaa». + +»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander. + +»Ei, juomme kahvia ensin.» + +Hän meni sitä toimittamaan. + +Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan +pöydällä. + +»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta. + +»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen +yhdistys.» + +»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark. + +»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa +totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, +ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?» + +»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä +Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut +vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.» + +»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. +Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee +nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin +kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa +vallattomuutta ja irstaisuutta.» + +»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra +varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, +taide taidetta, uskonto uskontoa.» + +»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se +ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen +kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin +haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei +myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän +aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri +tavoittelee.» + +»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan +uskonnon kanssa.» + +»Minkätähden ei?» + +»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.» + +»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei +tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.» + +»Ja laittelee rajapylväitä.» + +»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne +oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden +vaarapaikkojen merkkejä.» + +»Salakarien--?» + +»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään. + +»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä +muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin +siellä ylhäällä.» + +»Minäkö siitä muistutan?» + +»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.» + +»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?» + +»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka +palaa.» + +»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän +pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.» + +»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.» + +Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta. + +»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?» + +»Alvan niin.» + +»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, +tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?» + +»En mitään, sillä minä en tunne häntä.» + +»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä +tuntea?» + +»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.» + +»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?» + +»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin +saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.» + +»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä +täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja +täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot +rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään +peitetä, eikä mitään salata.» + +John hymyili. + +»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan +rouvansa lukea Zolata.» + +»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee +jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.» + +»Minäpä en estelekään», hymyili John. + +»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.» + +»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. +Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.» + +»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä +siveellisyyden apostolia?» + +»Sinne se hiukan kallistuu.» + +»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä +joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!» + +»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!» + +»Olen valmis.» + +»Entä John?» + +»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.» + +He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä +kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka +kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin +sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä +ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin +mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet +esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina +väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät +jalkansa kahisevien helmojen alta. + +»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi +Nymark Laganderille. + +»Elä vaan rakastu toisen omaan.» + +»Minä hänet ryöstän Karellilta.» + +»Nono.» + +»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt +varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.» + +»Mistä sen tiedät.» + +»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin +aviomiehet.» + +»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen +suosioonsa?» + +»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.» + +»Hurja!» + +»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän +yksitoikkoisuudessa.» + +»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin +renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä. + +Nymark kohotti keppiään. + +John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki +sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli +pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin +volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta +sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös +verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa. + +»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän. + +»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä. +»Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena +Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme +salaa mitään herroilta.» + +Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten +kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman +luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan. + +»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös. + +Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan +rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin +aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän +likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen +pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää +ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen. + +Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa +kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin +rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani +heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi. + +»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole +tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on +luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän +valppaampia.» + +»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä +on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.» + +»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa +takanamme.» + +»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.» + +»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.» + +»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu +mieleeni keskustelumme viime kerralta.» + +»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin +juuri näinä päivinä», hymyili Alma. + +»Oikeinko todella?» + +Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat +tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta +miehen ja naisen välillä. + +»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?» + +»En vielä.» + +»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken +hävitetä», hymyili Nymark. + +»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte». + +Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi +tahtonut sitä keskustelua uudistaa. + +Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi. + +»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään +kotinsa ulkopuolella.» + +Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat +pienen salaisen liiton. + +»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen +tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa». + +»Eläköön vapaus», sanoi Karell. + +»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun +puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?» + +»Tietysti ei.» + +»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä +taipumaan?» + +»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.» + +»Kuuletteko, rouva Karell?» + +»Kyllä.» + +Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli +hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun +toiseen. + +Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas +valkoiselle hiviölle. + +»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?» + +»Sopii koettaa.» + +»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.» + +»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole +kenellekään iloa.» + +»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander. + +He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle. + +»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen +sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa. + +»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette +kenestäkään välitä.» + +Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä +John ja Lagander menivät alas lehtimajaan. + +»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä +varten kietaisi sen käsivartensa ympäri. + +Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen, +niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin +vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, +mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista. + +»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli +tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.» + +»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon +tavan heittäneet.» + +»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea +saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, +niinpian kuin vyyhti on lopussa.» + +»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne +hallitsija.» + +»Kuinka voitte sen tietää?» + +»Noo--.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän +hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin +ritariajan tavat.» + +»Nimittäin?» + +»Galanterian.» + +»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua +meidän aikana.» + +John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki +jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui +luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi +hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. +Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia +kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja +saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen. + +Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle. +Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja +huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan +heiluttelivat. + +Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän +ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat +epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen +aivoissaan. + +Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein +saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat. +»Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se +merkitsi »usein». + +Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa +julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne +sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän +johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen +muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien +muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että +ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä +esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni. + +Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko +hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että +John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri +senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. +Yksinomaan hänelle... + +Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi... + +Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa, +keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi +valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja +tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja +kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia +silmäyksiään,--silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään +aikaan... + +Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai +moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen +syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan +oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten +rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli +vahva turva rakkaudessaan John'iin... + +Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen +kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja +iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä +se omituisuus ei haitannut... + +Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion +osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi +vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin +John!... + +Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä +viihtymään. + +»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi. + +Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui +vuoteelle. + +»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä». + +»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.» + +Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui +hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli +nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli +äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä +kääntänyt silmiään häneen. + +Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi +»gää», herättääkseen hänen huomiotaan. + +»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen +rinnan Helmin suuhun. + +Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä +jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein +nukahtikin. + +Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin +ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in +kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa. + +Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun +Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani +kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa. + +Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin +ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja +puhutteli häntä. + +»Täälläkö sinä vielä istut?» + +Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen. + +John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä +lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä. + +Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan +hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla +myöskin liikuttavan suloisilta. + +»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä. + +Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään +puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään +kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana. + + + + +V. + + +Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto +antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava +kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai +tehdä työtä. + +John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja +kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän +nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään. + +»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa +järjestellä». + +John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi. + +Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki +ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden +ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja +tasoitti mullan päältäpäin. + +Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin +olivat puuhatessa valuneet alas. + +Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen. + +Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä +huoneesen, joka oli jo puhdistettu. + +Ei, hän ei tahtonut häiritä. + +»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin +hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.» + +Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se +tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. + +»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti +Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen. + +»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.» + +Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä +tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi. + +Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän +väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan, +oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan +käymään. + +»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin». + +Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui +päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli +aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin. + +Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen +kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten +ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle +tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi. + +Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta, +joka ei oikeastaan ollut juuri mitään. + +Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty; +nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä +ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä +ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan +sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään +kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat +sisään. + +Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut +huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi +vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin +muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia +ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli. +Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret +vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei +seurannut vastaavaa iloa. + +Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei +siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka +puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja +mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut. +Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua +saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain +panettelemista. + +Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa +nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään. + +»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?» +sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita. + +»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.» + +Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään. + +»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.» + +»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.» + +Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän +oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta +kuolettavasta tyhjyydestä. + +He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan. + +»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin +tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset +olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.» + +»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä +pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?» + +»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos +kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.» + +»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin +alotamme taistelun?» + +»Tänä iltana.» + +»Ja millä tavalla?» + +»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä +lupauksestanne.» + +»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.» + +»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka +sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois. + +»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.» + +Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään. + +»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.» + +Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään +vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin. + +»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma. + +»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on +valtuuskunnan kokous». + +»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?» + +»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri +haluta koko juhlaan.» + +»Siinäpä se on.» + +Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin. + +»Tulkaa te kumminkin.» + +»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.» + +»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti +jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.» + +Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka +hän oli sattunut saamaan käsiinsä. + +»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden», +vastasi John vakavasti. + +Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään +sanoa. + +»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta +sitä kuitenkin pidetään pahana.» + +»Ken pitää? Te itse?» + +»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.» + +»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin, +tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin +ahdasmielisyyttä.» + +Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään +painoi hän nenäliinaa kasvoilleen. + +»Kuinka lapsellinen minä olen.» + +»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista +sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.» + +»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville, +niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.» + +»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille +elämä tarjoo ihanampaa onnea.» + +Nymark tarttui hattuunsa. + +»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?» + +»Tahdotteko tehdä niin hyvin?» + +»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.» + +»Näkemään asti!» + +He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen. + +»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään,--»ei +kumma, että hänen seurassaan viihtyy». + +Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja +maantieteen kanssa hänen luokseen.. + +»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin +vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.» + +»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.» + +»Pappa ei ole kotona.» + +»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.» + +»Kun minä en löydä.» + +Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään. + +»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta. +Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista +poikaa.» + +Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti +häntä salissa. + +»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui +sisään. + +»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen. + +»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.» + +»Mahdatte olla tuntija.» + +»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.» + +»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni +uusia.» + +»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?» + +»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle +tuommoisessa.» + +»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa +teille vertoja vedä.» + +»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen +katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen. + +Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas +kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi». + +»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle. + +»Mikä hänen nimensä on?» + +»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.» + +»Kaikkien yhteinen?» + +»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta +valitsee kukin omansa. + +»Onko tuo paroni joku lyseolainen?» + +»Luultavasti.» + +»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.» + +»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa +liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.» + +»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian +paljon.» + +»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.» + +»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.» + +Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti +käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!» + +»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen. + +»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.» + +»Kuinka voitte olla noin paha?» + +»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä +kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg. +Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.» + +»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?» + +»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee +toki hiukan leikkiä laskea.» + +»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?» + +»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee +vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.» + +»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?» + +»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden. +Eikö totta?» + +»Teille täytyy väkisenkin nauraa.» + +»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?» + +Hän tarjosi käsivartensa. + +»Mihinkä?» kysyi Alma. + +»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.» + +Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi +vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt +häntä hetkeksikään silmistään. + +Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet +Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä +vajosi alas tuoliinsa. + +»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse. + +»Minkätähden ei?» kysyi Alma. + +Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin. + +»Terveytenne ei sitä siedä.» + +»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.» + +Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan. + +Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui +kavalierinsa käsivarrelle. + +»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan. + +Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen +sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka +häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän +nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin. + +»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata +silmiään. + +»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark. + +»Elkää toruko, minä olen taas terve.» + +»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.» + +»Täytyy olla kuuliainen.». + +Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan +karmiin. + +»Kuinka kalpea te vielä olette.» + +»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan», +hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.» + +Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma +täydellisesti. + +Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti. + +»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa +teitä laske», hän sanoi. + +Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista, +puhelivat iloisesti ja nauroivat. + +Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan, +osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta +sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät +rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon +vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi +puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista +ollenkaan. + +Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta +ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle. + +»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John. + +»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä +välittänyt tulla ruualle. + +»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin +suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa +rintaa.» + +»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina, +joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat. + +»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.» + +»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti, +»antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette, +kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.» + +Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja +jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään. +Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli +ja koputti ruutua. + +»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!» + +Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa. + +»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John +ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä, +Hyvärinen ja Pääkkönen.» + +»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen. + +»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John. +ja tuli sisään. + +»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?» + +Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja. + +»En ole kipeä, muuten vaan heikko.» + +»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen. + +Alma el virkkanut mitään. John nousi. + +»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el +ole osannut mitään tänäpäivänä.» + +»Kyllä.» + +Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko +päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen +illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä +ilahdutti. + +Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin +olikin. + +Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa. +Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut +hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun +helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle. + +Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri +halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja +tässä puvussa. + +Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä +tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko +ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään. + +Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli +näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen +käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä +pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien +pohjana. + +Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään +lattialle ja juoksi avaamaan ovea. + +Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän, +kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata. + +Alma punastui. + +»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti. + +Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä. +Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu?--Hän koetti +hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta. + +Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään +asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen +peiliin. + +»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä. + +»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia. + +Nymark vetäisi sen lähemmäksi. + +»Kenties tahtoisitte levätä?» + +»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.» + +»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.» + +»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?» + +»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte +entisille katsantotavoille.» + +»Entisille?» + +»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte +irtautua.» + +Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama +kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut +uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei +hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli +vastaan vai pahaa,--eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa +se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti. + +Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin +oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta +eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin +vertaista seurakumppania ollut. + +Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa. + +»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.» + +»Entäs nyt?» + +»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt +teitä». + +»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.» + +»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.» + +»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte +päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.» + +Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun +odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan. + +Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään +saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä +hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän +päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen +koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma +oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli +kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan +oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia +voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja +tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli +hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän +rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei +unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos +hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin +Nymark tehnyt. + +»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä. + +»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme +toisiamme pian.» + +»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen. + +Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret +poskille. + +»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois. + +Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa +tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei +hän ajatellut mitään,--eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia +kuumotti ja suloinen tunne täytti poven. + +»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?» + +Alma kavahti samassa pystyyn. + +»Arvi, oletko lukenut läksysi?» + +»Olen. Jos mamma kuulustelisi.» + +Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa +kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; +sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; +Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa. + +Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan. + + + + +VI. + + +Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas». + +»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi. + +»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma. + +Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin +Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman +pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne +Garborgin »Mandfolk» muiden muassa. + +»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John. + +»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?» + +»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa +Mandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta +etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän +kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.» + +»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.» + +»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä +ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.» + +»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.» + +»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon +ajatuksilla päätäsi vaivaa.» + +John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna +hänen kätensä pois. + +»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?» + +»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.» + +»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.» + +»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.» + +John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni +kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi +sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä. + +»Hm», äänteli hän lyhyesti. + +Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään. + +»Hm!» + +Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse. + +»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.» + +John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä +nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; +he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta. + +Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti +päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan. + +»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään +minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että +minulle.» + +Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä +vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. +John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että +tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse. + +Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona. +John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin +Alman ääni kuului hänen jälkeensä. + +»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.» + +»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.» + +Hän hymyili. + +»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.» + +Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille. + +»Eikö se ole kaunis?» + +»Onhan se.» + +Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti +häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi +pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille. + +»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin». + +»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.» + +John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma +puikahti hänen käsistään pois. + +»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi. + +John meni kamarin ovelle. + +»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.» + +Mutta Alma alkoi puhua muusta. + +»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.» + +»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.» + +»Ei sitä auta katsoa.» + +»Tietysti ei.» + +»Minun vaan--» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista--»pitäisi olla +näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.» + +»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun +kamarissani.» + +»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina +menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.» + +»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt +harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä--? Tämä minusta olisi juuri +oivallinen tilaisuus.» + +Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään. + +John katsoi erästä kirjaa pöydällä. + +»Nymark on käynyt täällä?» + +»Pistäytyi äsken pikipäin.» + +John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi +hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa. + +Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni, +mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli. + +»Itkeekö Helmi, vai--?» kysyi John hymyillen. + +»Ei, ilman minä--. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti +työnsä syrjään. + +»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.» + +Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa. +John rypisti hiukkasen otsaansa. + +»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark. + +»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.» + +»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.» + +Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan +ylös. + +»Mitä se oli?» + +»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.» + +»Höyrylaivalla Imatralle?» + +»Sinä siis jo tiedät?» + +Nymark katsoi Almaan. + +»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.» + +»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva +Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.» + +»Mitä sanot, Alma?» + +»Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu +sinusta.» + +»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.» + +»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis +tulette?» + +»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?» + +Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä. + +»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John. + +»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni, +etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva +Karell.» + +Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea. + +»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen. + +»John ei ollenkaan estellyt.» + +»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.» + +»Muistatteko, kello seitsemän?» + +Nymark otti häntä kädestä vielä kerran. + +»Muistan, muistan!» + +John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän +päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään. + +Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli +vakavasti Almaan. + +»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi. + +»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti. + +»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan +tuumaan?» + +Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi +vaan. + +»Tiesitkö sen, Alma?» + +»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa. + +Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti. + +»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen +kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti». + +Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä +istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen. + +»Niin, Arvin luvut--» + +Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä. + +Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin +ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja +laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla +mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä +palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin +nuorentunut jälleen. + +Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan +ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla. + +»Etkö saa antaa?» kysyi John. + +»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko +lienee kello?» + +»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?» + +John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla +loistavilla silmillä: + +»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.» + +»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen +makuulle. + +Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä +unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja +lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja +niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka. + +John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn +kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka +hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin +kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen +verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman +närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse +hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä +mieltyneen huvituksiin. + +Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei +haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei +joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin, +varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta +Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita +vanhoja konvenansitapoja. + +»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä +koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne +samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa +toista ja tuskittelee.» + +»Niin, mutta kumminkan--» koetti Alma vielä väittää. + +»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä +havaintoja!» + +Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, +pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat +tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan +melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion +eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa +istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet. + +»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän? +Ooh, lyömmekö veikkaa?» + +Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä +lopettamaan. + +»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», +hän sanoi. + +Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John +jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin. + +Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan +miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti +esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana. + +Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli +raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se +riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit +olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä +valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne +ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei +auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin +kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat +suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin? + +Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi +laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia +esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä +kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. +Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset +murheensa. + +»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi +rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja +pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, +suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei +edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen +niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö +heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.» + +»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa +pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle +kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää +noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa +kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.» + +»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, +niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...» + +»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!» + +Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja +hopeanhohtavassa harsopuvussa. + +»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?» + +»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John. + +Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka +paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle +maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat +raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen. + +»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?» + +»Kun en jaksa enää.» + +»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan +viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.» + +John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen. + +»Jalanko menet?» hän kysyi. + +»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.» + +»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä +ajattelet?» + +»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.» + +»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?» + +»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt, +John!» + +Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten, +ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän +molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä. + +»Hyvästi!» + +»Hyvästi! Elä kylmety!» + +Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa. + +Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin +äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa +ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien +takaa, joita ei muulloin milloinkaan. + +He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli +kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark +oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan +äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut +Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei +ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo +katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, +kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari +peitti... + +Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa +oli ympärillä. + +Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan. + +Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat +keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin +kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti +käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin. + +»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?» + +»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.» + +»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.» + +»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.» + +Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten +seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa. + +Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat +kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja +se alkoi häntä harmittaa. + +»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa», +sanoi eräs. + +»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen. + +»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.» + +»Ja pimenevät.» + +Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui +rouva Leistén sohvalla. + +»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi +paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa +tyhmyyksiään.» + +Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti, +ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne. + +»Minuako ne pakenivat?» + +Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat, +että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa. + +Almalle pysähtyi veri poveen. + +»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!» + +»Kai sen jo itsekin arvaat.» + +»En mitään minä arvaa. En mitään.» + +»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.» + +»Onko mahdollista? He--?» + +»Niin, te olette olleet varomattomia.» + +»Varomattomia?» + +»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, +kuinka paljon teistä jo puhutaan.» + +Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua. + +»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on +ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo +pois?» + +»Menen. Minä en saata enää olla täällä.» + +»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun +rupesit kyselemään.» + +»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.» + +Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja +läksi yksin ulos kolkkoon yöhön. + + + + +VII. + + +Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä +viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. +Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin +kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä +monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein +lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät +toisilleen. + +John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään. + +»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen. + +»Jo.» + +»Oliko hauskaa?» + +»Ei.» + +John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin +rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki. + +Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut. +Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin +edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen. +Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua +tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla. + +Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja +tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien +ihmisten yhteydestä. + +Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin +ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä +edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt +palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli +takaisin sohvalle. + +Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti +äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa +nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen +selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli. + +»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään. + +Alma el tullut vastanneeksi. + +»Oletkos kipeä?» + +»En.» + +»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?» + +»Kuuma.» + +Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa. +Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi +hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon. + +»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene +nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.» + +Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään, +ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta +puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny +tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja +tarttuivat nihkeään otsaan. + +Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui +vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan +tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti. + +Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen +alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. +Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki +samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan +muuttunut, tullut aivan toiseksi. + +Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät +ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä +luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä +silmäyksistä. + +Miina toi hänelle kirjelapun. + +»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.» + +Alma repäisi sen auki. + +»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén +sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka +saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän +pikaiseen poistumiseenne. + +Haluaisin hartaasti teitä tavata... + +Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on +ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn +luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.» + +Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi: + +»Tulkaa!» + +Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä +vedellä. + +Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä +kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä +tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta. +Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi +häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut. + +Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi +uuteen itkuun. + +»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko, +minä arvaan kaikki.» + +Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen +kädestä. + +»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat +juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla +toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja +lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja +iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti +ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun +nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.» + +Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan +ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut +näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta +jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen. + +Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua. +Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä, +joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen. + +»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se +teitä kaunistaa.» + +Alma hiukkasen hymyili. + +»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.» + +»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja +muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.» + +»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?» + +»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä +panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein, +viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi +teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän +kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.» + +»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat +minua, aivan kuin jotain saastaista.» + +»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä +täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä, +ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät +ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä +pahoitatte mielenne heidän tähtensä.» + +»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...» + +»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri, +että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla +kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni. +Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat, +niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin, +kuinka heikko vielä olette?» + +»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.» + +He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa. +Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin. + +Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja +saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne. + +Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala +kaikkian avarimmalle ulottui. + +»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi +Nymark. + +»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin +mahdollista.» + +»Mutta te väsytte.» + +»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia +näkyisi.» + +»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme +siitä enää tiedä mitään. + +Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli +ympärilleen. + +»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle +kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.» + +»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja +kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.» + +Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää. +Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella +vielä palaamista. + +»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!» + +Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark +puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei +suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska, +verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia +leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle +hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa. + +Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän +osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle +ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli +suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat +sille molemmat, söivät ja puhaltelivat. + +Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia, +joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi +puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa +leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet +keskeyttäen sanoi Nymarkille: + +»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me +täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin +ihanaa.» + +»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä. + +Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain +likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa. + +»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.» + +»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen. + +»Onhan niitä merkkiä.» + +»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?» + +»Oikeinko se pitää sanoa?» + +»Tietysti.» + +»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin +lempeästi rouvaansa katso.» + +»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.» + +»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia. + +»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa +minua valehtelijaksi.» + +Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän +oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin. + +Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että +Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi +tarkemmin. + +Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja +kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille, +vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen +hän nojasi ohaustaan. + +Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin +siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän +päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset +tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon +konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan +Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan +kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo +hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan. + +Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä. +Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen +hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti +Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta. + +Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä +jäähyväiset talonväelle. + +Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja +kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja +kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden +lähtisivät ulos yksinäisyyteen. + +»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta. + +Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja +seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet +hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei +mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike, +pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti, +peloitti ja hurmasi samalla. + +Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle. +Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä +houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla +siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä +helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä +mustia, äänettömiä varjoja. + +He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin +kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan +suinkin saattoi sitä välttää. + +Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla +lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden. + +»Sinnekö?» kysyi Alma arasti. + +»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.» + +Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen +jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen, +jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut +liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä +huumasi. + +Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle; +Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne. +Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei +hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin +pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun +sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin +hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten +aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä +kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen +huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas. + +Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät +harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut +seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta +ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei +niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. + +Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle +korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli +saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa +asennossa. + +»Joko lähdemme?» + +Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon +sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi +kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta +sitä hän ei tuntenut. + +»Alma, elä ole lapselinen.» + +Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös. + +»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei +kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. +Alma, armas, tottele minua.» + +Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan. + +»Rauhoitu nyt, ole reipas!» + +Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään. + +»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.» + +Alma vastasi valittavalla huokauksella. + +»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä +vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.» + +Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin. + +He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin +luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan. + +»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi. + +Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen +katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös +sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää +kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi +muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen +nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle +pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi +vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se +aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään +outoa eikä tavatonta. + +Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui +saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen. + +John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi +maata. + +»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken +kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää +tulirokkoa.» + + + + +VIII. + + +Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi; +silmät pyörivät veristävinä kuopissaan. + +Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että +meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti +epäävästi päätään. + +Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi +hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa. + +»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.» + +Hän katsoi Almaan. + +»Taisit peljästyä kovin?» + +Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin +hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman +koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan +muuttanut. + +»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua». + +Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten +kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään. +Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle +yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin, +että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin, +sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä +tuskaa lieventävältä. + +Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri +muuta mitään tiennyt. + +Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma +ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle. + +»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.» + +Hän huohotti ja katsoi äitiin. + +»Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.» + +Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi. + +»En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset. +Mutta elä sano sitä kellenkään.» + +Arvi vaikeni hetken, sitten taas: + +»Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.» + +»Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.» + +»Mistä?» + +»Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.» + +»En.» + +Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat +sisään. + +»Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia. + +Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva +Karell?» + +He katsoivat toisiinsa, John ja hän. + +»Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman +valtasuonta koetellessaan. + +Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian +tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin +kanssa. + +Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä +annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä +vuoteelle toiseen huoneesen. + +Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John +vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli +peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän +katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa +naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä +yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin +huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää +seurannut hänen askareitaan. + +Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet +ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat +muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta +maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien +läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen +sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John +sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen +kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään. + +Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä. +Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja +levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä +ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti +silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri +otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan +ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa +ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut +ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas +hän ummisti silmänsä. + +Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio +seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko +ja--! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan. + +Se ei voinut olla totta! + +Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa. +Oliko se kumminkin totta? + +Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen. + +»Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.» + +Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien +käyvän. + +»Herra Jumala, onko rouva kipeä?» + +Miina tuli likemmäksi. + +»Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?» + +»Ei, ei!» + +»Mutta te olette kipeä?» + +»En ole.» + +»Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.» + +Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän +kaatunut kumminkaan. + +»Arvissa rokko?» + +Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja +tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään. + +Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli +vaalennut. + +»Tulirokkoa», huokasi hän. + +»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun +Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen: + +»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa +pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita +muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien +lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin +ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä, +kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta +Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti, +raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä +toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä +katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken +näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti +tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti +totella, eihän siinä mikä auta.» + +Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta +nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun. + +»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin. +Sitten ollaan hukassa.» + +»En minä sairastu.» + +»Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin, +kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului +sanovan rehtorille--» + +»Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen. + +»Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän +niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että +rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.» + +»Mihin aikaan se oli?» + +»Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun +Leisténiin menimme.» + +»Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?» + +»Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan +siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin +lattiata edes takaisin.» + +»Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.» + +Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi. + +Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta +ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana +jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään. + +John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen +valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille +selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti +hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä +ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri +oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman +sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja +jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu +omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään +ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen +korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain +ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan +kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi, +vaikka hän kivunkin tunsi. + +Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen +parantumisestaan. + +Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui +vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla +pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa. +Kuolema teki tuloaan. + +Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis +nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi +hän sieltä jotakin odottanut. + +John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien +välillä. + +Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät +punoittivat. + +Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko +surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun +korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He +olivat puhtaita vielä ja viattomia... + +Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa, +ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti... + +Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä +silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut +hänenkin elämänsä samalla... + +Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila. +Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti, +tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja +rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä, +katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin. + +Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea +mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt +häiritessään nukkuneen lepoa. + +Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat +saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän +luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin +ympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän +vastasi jonkun sanan, miten sattui. + +»Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.» + +»Meidän ainoa poikamme.» + +»Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?» + +»Viisi päivää.» + +»Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.» Alussa olivat kaikki +hiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui. +Kasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta +myötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa +sopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri +kuin painon alla. + +Mutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa +vapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja +kävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa. + +Silloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle; +lähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta +toiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen +oveen päin. + +Maa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan +katoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja +kauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle. +Ihmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti +multaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta +nostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli +tuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän +ympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla +mullalla? + +Luku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas +ja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin +olisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän +huomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan +John, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat +syytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka +kerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin +kantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa, +joka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään; +puut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi +maahan ja pyörtyi. + + + + +IX. + + +»Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei +syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.» + +»Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä +entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi +asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa +paremmin unta?» + +»Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy +nousta varhemmin ylös.» + +John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla +vuoteellaan. + +»Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi +silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan. +Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön +viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia +ruokahalua myöskin.» + +Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat +tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän +toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta +vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten +makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi. +Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt. + +Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta +ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri +kehoitti. + +Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan, +milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme +lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia. +Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia +suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa +niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut, +onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi. + +Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan +huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään +hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut. + +Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja +ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden +koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin +äitiä katsomaan. + +Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei +hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat +taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla. + +Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja +syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin +nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen. + +»Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.» + +»Minua? Mitä varten?» + +Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki +voimansa: + +»Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.» + +»Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.» + +»Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.» + +»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.» + +»Mene kumminkin, John.» + +John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska. +Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki... +Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää, +sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät +mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi +ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon. + +Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi, +ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä. + +Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut +hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut +kuin nyt. + +Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään. + +»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla, +kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta +vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko +sydämesi.» + +Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan +puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti. + +Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat +selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli +pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että +järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken +sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin. + +Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he +poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen +askeleita. Hän oli mennyt! + +»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen. + +Alma hymyili hourupäisen hymyä. + +»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John. + +Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen +kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja. + +»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?» +huokasi John enemmän niinkuin itsekseen. + +»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve. +Milloinka sinä lähdet?» + +»Kahden viikon päästä.» + +»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo +pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.» + +»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.» + +Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John +tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä +välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän +sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää +milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta, +palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka +raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka +tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja +kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän +tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun +saakka... + +Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä +ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita +ympärillään. + +»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta +haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa +huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa +reipastumme ja keräämme voimia.» + +Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli +ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei +kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta +iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti +sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin. +Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän +alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, +joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan +välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai +kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja +mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta +hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut +sen huomaisivat. + +Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen +kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn +käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä +avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä: + +»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.» + +»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän +ole kotona. + +»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä +olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.» + +Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja +silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli. +Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se +oli vaan se tai se. + +Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä +kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä, +että koko kevättalveksi jäisi yksikseen. + +»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota +rehtorista?» hän kerran kysyi. + +»Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin +ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan +löytäisi.» + +»Mutta siellähän pedot teidät söisivät.» + +»Entä sitten! Kunpa söisivät!» + +»Toivoisiko rouva kuolevansa?» + +»Toivoisin.» + +»Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?» + +»Vaikka tällä hetkellä.» + +»Ettekö pelkäisi vähääkään?» + +»Mitä?» + +»Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.» + +Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin. + +Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut +Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa. +Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa +tuntevansa. + +Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo +ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?» + +Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden +valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä +huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän +kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä +selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä +ahjosta, johon hänen oli mentävä. + +Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden +keskellä. + +»Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat +piirretyt. + +Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi +niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken +aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan. + +Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää +ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen +ympärilleen ja meni kyökkiin. + +Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän +ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan. + +»Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?» + +»Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne +sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?» + +»Kyllä.» + +Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen +nurkkapöydälle toisella puolen huonetta. + +Sitten painui hän jälleen vuoteelle. + +»Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta. + +»En minä hirviä sitä kertoa.» + +»Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata +ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä +ole oikeata unta.» + +»Minulta se on jäänyt viime aikoina.» + +»Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.» + +»En.» + +»Mutta sehän on paha.» + +»Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.» + +»Kyllä minä rukoilen.» + +Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui +raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä. + +»Maijaliisa, joko te nukutte?» + +»Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni. + +»Minua vaan niin peloittaa.» + +»Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.» + +»Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.» + +»Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit +anteeksi, kun ihminen katuu.» + +»Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.» + +Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut +rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan, +ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät +painuivat väkisen kiinni. + +»Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa +vähän aikaa». + +»Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää +nukuttaa.» + +»Minua kutsutaan tuomiolle.» + +»Herra Jumala!» + +»Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!» + +»Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?» + +»En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten, +kun rikos oli tapahtunut.» + +»Mikä rikos?» + +»Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään +voinut muuttaa. Tehty on tehty.» + +»Mistä rouva puhuu?» + +»Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas, +ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on +tehty.» + +»Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.» + +Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa. + +»Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.» + +»En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.» + +Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin. + +»Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen +sängyssään. + +Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla +kaatoi hänen suuhunsa. + +»Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan +tavallisen määrän. + +»Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.» + +Hän katsoi Maijaliisaan. + +»Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti. + +»Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa. + +Miina teki niin. + +»Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa +hiljaa.» + +»Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?» + +»Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja +kivet.» + +»Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa. + +»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi. +Kaikki, kaikki.» + +»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina. + +»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.» + +Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän +makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat +ja katse sumea. + +Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen. +Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti +selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän +kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli +jännitetty. + +»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä, +ja sieppasi hänestä kiinni. + +»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään +rävähtämättä. + +Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle. + +»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.» + +Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös. +Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät +olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat +liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn. + +»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta. + +Tämä pudisti päätään. + +Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti. +Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven +takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät +antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää. + +Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma +äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja +hätääntyneen näköinen. + +»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?» + +»Herra Jumala ketkä?» + +Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä. + +»Vilustaa», sanoi hän viimein. + +»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian +sänkyynne takaisin.» + +»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan +päälleni?» + +»Mutta jaksatteko te?» + +»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.» + +»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman +hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte +niin kipeä yöllä.» + +»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.» + +Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa +istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki +luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi +tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä. + +Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti +mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun +tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä +piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden +olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä +tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki +siihen? + +Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia +tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo +pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja +puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa +kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka +mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän +kanssaan! + +Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät +sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä +eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli +nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä +yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin +toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken, +ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden +molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu. +Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen. + +Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi, +muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran +syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet. +Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset +vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin +syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa +ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi +jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut, +mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi... + +Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa +vaipui istumaan alas lumelle. + +»Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa. + +Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat +niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho +pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet. +Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet. + +Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia +vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka +paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän +viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen +vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli +uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa +oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli +palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut. + +Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin +hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat +häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät +ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat? + +Ja hän lauloi: + +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!» + +Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja +Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni. +Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin +jaksoi. + +Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä, +kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat +lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän +ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa: +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» + +»Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen +luokseen. + +Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi +yhtämittaa nytkähtelivät. + +»Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää +lähettää sähkösanoma.» + +Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja +mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun +samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle +pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin +visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle. + +»Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille. + +Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen: + +»Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.» + +Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle. + +Mutta Alma hyräili vieläkin: + +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» + +Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun +palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen +erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt +tiesi olevan saatavina. + +Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat +kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä +hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä +palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat +liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta +kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen +ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan +päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen +sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät +jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua. + +Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä +nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki +esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä, +hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun. + +Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä... + +»Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle +hoitajalle. + +Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului +tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa. + +»Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt +ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!» + +He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä, +kenen kanssa itsekukin ajoi. + +»Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?» + +»En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.» + +»Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.» + +»Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan +tervennä ollut.» + +»Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.» + +»Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota. + +He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt +todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois. + + * * * * * + +Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä +avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa +alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin, +jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka +kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen +silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä +suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja +Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet +silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli +Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa +ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti +Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään, +katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa +Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi +häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin. + +(1887.) + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13976 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..95e28ed --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #13976 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13976) diff --git a/old/13976-8.txt b/old/13976-8.txt new file mode 100644 index 0000000..fb263af --- /dev/null +++ b/old/13976-8.txt @@ -0,0 +1,6771 @@ +The Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Köyhää kansaa; Salakari + +Author: Minna Canth + +Release Date: November 8, 2004 [EBook #13976] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + +KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI + +Kirj. + +Minna Canth + + +Otava, Helsinki, 1917. + + + + + + +KÖYHÄÄ KANSAA + + + + +I. + + +Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi +vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi. +Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä +hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi +itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki +turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja +huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän +pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja +sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari +kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä +karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen +hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta +mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan. + +Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui +kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat +roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut +nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä +pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut +oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut. + +Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka +lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti +samassa vähän silmiään. + +»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi. + +»Eikö liene kipeä.» + +Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta +vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen +peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle, +Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni +ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja +jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli +Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja +teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli +menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen +syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas. +Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen +vähän tyyntymään. + +»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän. + +»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan +apua». + +»Olishan koettaa, yhtäkaikki.» + +»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat +oikeita kunnollisia.» + +»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.» + +Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun +ja runsaita kyyneliä valui alas poskille. + +»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo +aamusta käymään tohtorin luona.» + +»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun, +joka oli lapsen ympärillä. + +Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat +märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella. + +Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä +entisten porojen päälle. + +»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle, +joka oli pukenut päälleen. + +Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun. + +»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei +niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.» + +Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään +valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean +näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, +toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli +niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin +viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta +hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään +ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään +viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta +mihinkään ilman häntä. + +Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua +tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän +heräisi. + +Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli +sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi +sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi. +Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän +kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja +teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin +tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja +vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan +haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota +pikaa suussa. + +Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi +hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi. +Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin +oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi +omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä +oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin +huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta +hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka +oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka +ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen; +mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo +poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan +koetti eikä sittenkään onnistunut. + +Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia, +vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen +kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä +oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä +tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan +sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti +syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin. + +Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran +kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään +kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa. +Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi +jäähtyi. + +Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan +päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta +vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama +vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin. +Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni, +eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi +esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis +välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen +katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan +lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen +hyvin viihtyivät. + +Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat +tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui. + +»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi. +»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin +olen huoneen siivonnut.» + +Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja +läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle. + +Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni +nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun +Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s, +hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat +viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä +kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään. + +»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta. + +»Pihalla, kuinka niin?» + +»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri +uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan +syrjästä leikannut.» + +Hän taukosi hengästyneenä. + +»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen. + +»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En +minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko +leivän.» + +»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.» + +He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti +kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven +käyvän. + +»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!» + +Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen +toivo. Kädet olivat seljän takana. + +»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.» + +Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät. + +»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan +taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt. + +»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?» + +Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin. +Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään. + +»Ville!» huusi äiti. + +Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään, +eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli +hänen luokseen. + +»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.» + +Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi. +Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa. + +»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri. + +Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille. + +»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti +kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?» + +»Petu, yhyy.» + +»Mihinkäs Petu pani lopun?» + +»Tuonne, yhyy.» + +Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin +itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen. + +Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta +kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen +silmäyksen. + +»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule». + +Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään. + +»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui +Mari hänen jälkeensä. + +»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan +liiterin ovesta pihalle. + +Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä +käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut. +Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa +puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka +hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään. + +Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui +Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan. + +»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään. + +Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena. +Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti +tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka +poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin +kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti +hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski +vitsalla paljaasen ihoon. + +»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla. + +Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin +käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku +Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut +omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan +päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen. + +Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. +Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka +rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen +raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia +pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos +hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa? + +Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle. +Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle. + +»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin +minä sinut vaivaiseksi pieksän.» + +Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät +suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna, +vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi. + +Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle +käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri +suurella mielihalulla. + +»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi. + +Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut. +Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä +perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt +maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan +loput kaappiin isää varten. + +Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan. +Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille +sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa. + +»Hyvää huomenta!» lausui Heikura. + +»Jumal' antakoon», vastasi Mari. + +»Eikös Holpainen olekaan kotona?» + +»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.» + +Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan +kuluttua hän taas alkoi: + +»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi +päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa, +enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.» + +»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus. + +»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee +teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.» + +»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari. + +»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime +kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin +totuus.» + +»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi +raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.» + +Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua. +Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta +pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet +murheesta mitään. + +Heikura vetäisi muutamia savuja. + +»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi. +Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.» + +Mari itki. + +»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?» + +»EL» + +»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus +pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.» + +»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan +ole noita rohkealuontoisia.» + +»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs +elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.» + +»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä +peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen +markan arvosta.» + +Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä. + +»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa +tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin +täytyisi kai tyytyä noihinkin.» + +Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin +toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet +ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone +tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt. +Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet +uuden ja avaramman leikkipaikan. + +Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat, +joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle: + +»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö +rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.» + +»Viivyttekö kauan?» + +»En kuin siunaaman hetken.» + +Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli +semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut +oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi +tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti +laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat +jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin. + +Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas. +Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin +syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan +mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut. +Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä +käsitti. + +Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä. + +Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän +haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja +lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan +paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei +tahtonut pystyssä pysyä. + +Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle +kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena +ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat +muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen. +Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta +toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas +kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan +niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja +koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän +tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän +siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut +hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten +kuinka kovaa tahansa. + +Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois. +Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti +jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli +Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka +jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He +pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta +ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja +heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä +tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran +kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut +ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he +olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja +tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin +omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta +semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää; +monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa. +Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen, +vai muutenko tuttu vaan. + +»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari +itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...» + +Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä +kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut. +Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät. + +Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän +auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo +jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät... + +Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo +hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen +luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman +lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan, +ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller +tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista. + +Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa. +Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka +kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona; +valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen +ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti +hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin +lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat, +sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella +hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan +käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä +viikossa. + +»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää +tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana». + +Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten +pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan +niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe, +useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin. +Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun +niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin +puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen +kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi +täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa. + +Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi. +Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta +kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa +yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä +huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei +hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala +totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma. + +Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli +jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos +antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti +sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi +sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja +meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin +lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla +kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä +armahtaisi. + +Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään +odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi +rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin. +Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa. + +Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai. + +»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta, +näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä +minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.» + +»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari. + +»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.» + +»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.» + +»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten +ensimmäisestä ovesta.» + +Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja +oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet +liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä. +Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki +tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja +meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto +lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin +uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa, +hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei +vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään +alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään +yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä. + +Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui +lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa +oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui +päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras +tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin +koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo +lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan. +Hän rykäisi... + +Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva, +kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä +puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui +likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä +kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei +huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu, +rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla +toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät. +Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui: + +»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa +velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä +maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.» + +»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut +pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.» + +»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on +niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä +paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin, +ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse +minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin +jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta +kuin käteistä rahaa vastaan.» + +Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja +läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui +portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt +arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni +jo ehkä itki kotona. + +Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan +eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta +käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset +juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla. +Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa +liikkeelle. + +»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian +vaivaloista?» hän kysyi. + +»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka +katkeaisi tuohon paikkaan.» + +»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.» + +»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina +kerrallaan.» + +»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on +meno?» + +»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.» + +»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua +minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän +sukkelammin.» + +»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.» + +»Mistä olette kotoisin?» + +»Karttulasta.» + +»Elääkö teillä mies?» + +»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää +kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja +kuivaksi.» + +Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan. + +»Eikö teillä ole apua kunnalta?» + +»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei +mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra +siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä +kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä +kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata +jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema +tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.» + +Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi +sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa. +Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat, +olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi +heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas +rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli. + +»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai +ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta +kiinni.» + +Sitten hän jatkoi puhettaan Marille: + +»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole +aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja +neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta. +Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän +talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään +täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä +maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että +olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.» + +»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?» + +»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä +ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää +kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja +toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.» + +»Tässähän se nyt on, piispan asunto.» + +Mari laski pojan sylistään maahan. + +»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi. + +»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.» + +»Holpaisia minä olen.» + +»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.» + +»Ei kestä.» + +He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän +tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä +katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja +kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut +häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi +heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi +oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille +saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä. + +Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi +siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa +hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat +kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään +sisään, mutta ei poika malttanut. + +»Anni kuolee», hän huusi. + +»Herra siunaa!» + +Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä +itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia +taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka +vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin +oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin +asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen +sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan +itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää +perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin +haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä +lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin +ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli. +Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön. +Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni +nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia +olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja +painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut +syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois +rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää, +sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei +pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta +outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa, +sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne +hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken +tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi +todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille. + +Näin tulivat sanat hänen korviinsa: + + »Tule rakas Jesu tänne, + Korjaa meitä maasta pois. + Tule rakas Jesu tänne, + Ota kaikki taivaasen.» + +Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut +sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä, +rauhaan ja lepoon hän uupui... + +Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat +telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän +nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa, +ennenkuin hän siitä havahti. + +Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa +astui sisään. + +»Äiti, äiti!» huusi Hellu. + +Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään. + +»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!» + +Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään. + +»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.» + +Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa, +siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne +varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa +keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä. +Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä +puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda. + +Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän +peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja +hämmentyi vielä enemmän. + +»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja, +taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin +hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin +päivänä pantiin pannuun...» + +Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan +pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää +muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin +poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan +pahoilla mielin. + +Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja +kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän +pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa. +Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua. + +»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja +nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo +tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta +kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta +siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on +hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on +huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.» + +Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän +ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä. + +Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville +seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet +housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni +ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän +vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei +sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti +muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt +parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi. +Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi +kiusoittelemaan: + +»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos. + +»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva. + +»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.» + +Rouva nauroi. + +»Lieneehän sinulla sentään nimi?» + +»Petu.» + +»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.» + +Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää +tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. + +Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti +sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen +pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta +ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin +harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois. +Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa +lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin +väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja +poikain silmät hän pesi. + +»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes +laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.» + +Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat +keskenään puhuivat heiltä lähdettyään. + +»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin +syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään. +Vesi el kumminkaan mitään maksa.» + +Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja +mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa +kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka +mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie. + +Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona +paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen. + +»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella +kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido +tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.» + +Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja +Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa, +vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä +valveilla. + +Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni, +toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten. +Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää +nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin +seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas +säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni +uudelleen meni uneen. + +Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja +eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla. + +»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat +kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni, +niin olet hiljaa sen hetken.» + +Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt, +vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi: + +»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.» + +Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari +istumaan. + +»Herra siunaa, mikä sille tuli?» + +Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni +kirkui, Petu tuuditti ja lauloi. + +»Teitkö sinä sille mitään?» + +»En.» + +Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon +omalle puolelleen ja tuli katsomaan. + +»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta. + +Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli. +Kaikki turhaan. + +»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi. + +»Ei se ota.» + +»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se +osaisi tälle jotain.» + +»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi +Mari mennessään. + +Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti +suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi. + +»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri. + +Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia +ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa +asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun +määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli +vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet +vihdoin talttumaan. + +»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo +monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle. + +»Isäntä vei hyyrystä.» + +»Ooho!» + +Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että +aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä +kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat +ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt +tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto +tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos +suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän +niukemmin. + +»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on +sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä, +valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun +pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.» + +»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli +mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten +tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole +moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.» + +»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta +panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen +tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen +nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on +asettanut.» + +»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi +Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia, +joka hienosti valitti unissaan. + +»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?» + +»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se +on kipeän näköinen kasvoiltaan.» + +»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku +jalkojaan kopisteli porstuassa. + +Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies. + +»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?» + +Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari +aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan +saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle. + +»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi. + +Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat +vaatekasalle nurkkaan. + +»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan +piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.» + +»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan +kiitos», puhui Lopo. + +»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä +palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen. + +»Noo?» + +»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.» + +»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se +riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan +puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän +kuin tavallisesti.» + +»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö +puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri. + +»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään +paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun +kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin +kuolema.» + +Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa. + +»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun. +Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui. + +»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat +sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä +orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon. +Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa +maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna +vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon +viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä +vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.» + +»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?» + +»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo +uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.» + +»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari. + +»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa, +työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. +Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä, +vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan +työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla +kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin +valtiokaan.» + +»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa +siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», +tiesi Holpainen kertoa. + +»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä +sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, +ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, +minkä voivat, kyllä kosto koituu.» + +»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse +ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri. +»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt +velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi +jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin +taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena +eletään.» + +»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä +lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo. + +»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka +taas oli hereillä hänen sylissään. + +»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?» + +»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.» + +Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti +saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä. + +»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri. + +»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä +pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu +kumminkaan.» + +Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa +käsivarrellaan. + +»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa», +sanoi hän. + +Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa. + +»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan. + +»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka +jätin tulelle.» + +»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä. + +»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen; +odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.» + +Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle. + +»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.» + +»Minä sen jo kuulin isännältä.» + +»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi. +Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.» + +»Antaa, äiti, leipää.» + +»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee +portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.» + +Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä +näkynyt. + +Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan. + +»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.» + +»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä +koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia. +Menkää nyt, niin olette kilttiä.» + +»En minä.» + +Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän +lakkasi kuin naulaan. + +Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen +päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen +vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään. + +»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi + +»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina +Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä, +palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä +seisoko, päästäkää Helluakin likelle.» + +Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin +suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu +syrjästä kurotti lusikkaansa. + +»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri. + +Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli, +perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa, +milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin +paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin +hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja +laski sen sitten pois. + +»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli +kätkyen ääreen. + +»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.» + +Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi +hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin +ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan +täydeltä heille kaikille riittänyt. + +Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään +lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä +mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin +unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun, +jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten +pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni +valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin. + +Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin +varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille +entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen +tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen +uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet +vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle +ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän +puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja +ruunihtava tukka takaraivolta. + +Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti +valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi +seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa +haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli. +Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja +risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla +sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä +vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin, +jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit +heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi +itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä +joutuisivat. Herra Jumala! + +Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen +rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja +sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun +kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja +synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa! + +Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki +kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa, +vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen +ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen +kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki +synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi +itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa +ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen, +joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä +pelastaisi. + +Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja +alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin +silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että +murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran +huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen +vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti +kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? +Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki +taivaallisen isän kädestä. + +Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, +eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. +Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän +köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen +tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä +häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan +päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista +ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu +paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa, +armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli +niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä +saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata. + +Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas +selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä +taivasta haamotti. + +Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun +olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, +eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei +kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa +kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa +tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti +kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin +tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata. +Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli +sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri +pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille +teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin +pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono +nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa +sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä +Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, +kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi +ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon +ei tuskaa tunne eikä nälkää näe. + +Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet +niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi. +Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla +hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän +jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla. + +»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...» + +Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä, +pimeyteen alas... + +Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin +takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi? + +Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita +toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon... + +»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...» + +Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi. +Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne +repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat +kätensä ristinpuun ympäri ja huusi... + + + + +II. + + +»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?» + +Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili +hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän +oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen +häntä tarkemmin. + +»Mikä sinun on, kah!» + +Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta +peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri. + +»Mitä sinä huusit?» + +»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin». + +»Ketkä?» + +»Ne, ne samat.» + +Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin +hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha +aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä +karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille +lähettää. + +»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä +ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.» + +Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan. + +»Oletko sinä kipeä?» + +»En. Kuinka niin?» + +»Kun olet ihan vesimärkänä.» + +Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan. + +»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?» + +»Unta kait.» + +Mari pöyristeli sitä muistaessaan. + +»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.» + +Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli. + +»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.» + +»Palakoon sitten.» + +Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, +valmiina pian jatkamaan unta. + +»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen +päälleen. + +Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen +hartioihin. + +»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat +näyt taas tulevat». + +Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne +kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa. +Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä +hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen +taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä, +ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa, +vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi +heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat +murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin +ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei +tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen +mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli, +eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa +lopettaneet. + +Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät +hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt... + +Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä +vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. +Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon +takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan +herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan +nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen +selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta +vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista +viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti +puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, +toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois +noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan +herkesi heitä uhattelemasta. + +Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan. + +»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.» + +Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti +häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi +hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta +hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen +kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn. + +»Minkätähden sinä minua löit?» + +Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä +uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään. + +»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?» + +»Olen.» + +Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi +olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän +pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi. + +»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?» + +»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.» + +»Oletko sinä kipeä?» + +»En. Pahoja unia näen.» + +»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.» + +Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle +kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla. + +Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja +»herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, +sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. +Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka +tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä, +nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän +jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi. + +»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?» + +Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi, +sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne +pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä +sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä +heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä +se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin +selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan +katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen +miestään. + +»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa +pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla +kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.» + +Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat +tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa. + +»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.» + +Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun +uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään +nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki +onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten +viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun. + +»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.» + +Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen +niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut, +hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni. +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen, +silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi... +Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi +miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ... +hiljaa... + +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... + +Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli. +Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi +paranemaan? + +Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi +kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen, +sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa. + +Täytyi olla hiljaa ... hiljaa... + +Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui. + +Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä +hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt +ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, +kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko +ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut +syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi +heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta +enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä +ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä +Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui +kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari +sai levätä... + +Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan +lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi +pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, +kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä +kyllä auttaisi... + +Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi +heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari +havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen +luokse. + +Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti +tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu +taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan +karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä +auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, +missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja +uikuttaminen muuttui itkuksi. + +Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja +liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan. + +»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne +viereesi?» kysyi Holpainen. + +Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän +tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle +rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä +huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni +oli heikko ja käheä. + +»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas. + +Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; +nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. +Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa +itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen +ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta +vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän +itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee. + +Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta +odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä +unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja +tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä +hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli +pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui +hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta +tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan +olikin. + +Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa +pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, +kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. +Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla +asiasta keskustelivat. + +»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri. +»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää +Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä +mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.» + +»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua +pahimmasti peloitti.» + +»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, +mutta vastasipa sentään.» + +»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?» + +»En.» + +»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta +nostettu.» + +»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin +kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.» + +»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä +huonoja.» + +»Kyllä, kyllä.» + +Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut. +Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän, +tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi. + +Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni +heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut +rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi +lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita +eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä +tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen +vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni +mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta +entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei +voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat +yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella +ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä +huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä, +missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat +hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä +katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki +hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin +hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään +toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään +olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta +muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku +toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut, +syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä +haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla, +kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen +sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata +kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun +hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän +tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi. + +Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen +puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei +kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli +vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä +enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä +perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei +sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa. + +Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään. + +»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?» + +Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois +tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi. + +Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee, +eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat +kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan +käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki +kuolemata. + +Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli +lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo +pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen +karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä +nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni +takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää +piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua +kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa. + +Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli +hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän +leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen. +Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä +pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu +siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä +tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, +joita arveli pahoiksi. + +»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi +Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että +vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.» + +Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä. + +»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti, +mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja, +sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen +sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu +tulisi lapsen vaivoille. + +Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät +jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän +lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät +häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään +kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä +hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman +kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään +verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin +kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas +huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle, +lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun +hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen, +täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät +vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki, +mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt, +eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään. + +Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella +hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni. + +»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi. + +»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen. + +Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut +alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan +Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei +enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi +ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä +räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen. + +Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin +vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut. + +Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet +olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus +oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan +hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen +läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa. + +Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät +pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia +syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi. +Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei +rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen +oli luvannut. + +Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana. + +Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen +kaikki loppui. + +Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi +hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli +rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt +kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi +sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin +itkettämään. + +Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan. + +»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se +kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi +kiitetty olkoon.» + +Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa. + +Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan +alle. + +»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se +kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.» + +»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen. + +Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä +puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi. + +»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka +käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.» + +»Kyllä, kyllä.» + +Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi +luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli. + +»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen. +Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.» + +»Ei, ei, ole huoletta.» + +»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen +markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja +kukka, käteen ja ranssi...» + +Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva +teki miehen uudelleen levottomaksi. + +Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti: + +»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan +lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin, +rupea tuohon.» + +»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua, +sitä kirstua...» + +»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja +me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan +rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.» + +Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät +kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi +ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle. + +Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän +nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä +kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki +Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä, +uhkaava tuli. + +Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan. +Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä. + +»Lähtekää pois», kuiskasi hän. + +Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla +töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan. + +»Äiti, äiti...» + +Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle, +hän astui heidän ohitsensa kamariin. + +»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja +ottaen sydämestään kiinni. + +»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä. +Sanokaa, että minä lähetin.» + +Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni +oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen +valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi +vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta, +tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat. + +Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen +hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli. +Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin. + +»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi +ovelle. + +»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan. + +Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat +noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään. + +Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua +ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut +lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että +Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi. + +»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta +odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.» + +Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä +hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana +seisoi heidän takanaan uunin luona. + +»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.» + +Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin +kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen, +toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas +vaatekasalle nurkkaan. + +Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia. + +»Mustetta ja kynää?» + +Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta. + +Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos. + +»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta. + +Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti +pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti. + +»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui +tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle. + +»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä +muuta tehtävää». + +»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin...--Liekö +tässä mitään toivoa parannuksesta?» + +Hän katsoi lääkäriin. + +»Kuinka niin?» + +»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne +rupea tuota kuuntelemaan.» + +Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan +ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen: + +»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan? + +»Otettaisiinkos häntä sinne?» + +»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä +vaivaishoitokunnan esimiehelle.» + +»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään +nyt», sanoi Tiina Katri. + +Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois. + +»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla. + +»Ei», vastasi tohtori lyhyeen. + +Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan +kuluttua, lausui taas pastori: + +»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.» + +»On sitä maailmassa paljonkin.» + +»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja +pahinta ettei voida sitä auttaa.» + +»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.» + +»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.» + +»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen +ehto.» + +»Helppo sanoa. Entä sitten?» + +»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla +tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.» + +»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan +sallimuksia muuttamaan.» + +»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi +pyrkii.» + +»Ei, ei, tohtori--» + +Pastori pudisteli päätään. + +»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi +parantua, mitä silloin teette?» + +»Mutta sehän on toinen asia.» + +»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen +kärsimyksiä lopettamaan?» + +»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle +lähettää.» + +»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme +siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja +ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo +on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien +lähettämistä.» + +»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole +oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.» + +»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän +kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan +silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita +miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä +päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla +kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin +itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään +tappamaan.» + +»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala +hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista +itseänsä.» + +»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa +varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat +maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan +vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään +hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin +kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin +myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.» + +»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja +varoitukseksi.» + +»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen +ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin. +Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä +minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt, +pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa +hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo +oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on +poikkeaminen tähänkin taloon.» + +Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja +totisena. + +Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen +luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli +Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä +hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten +oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin +kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat +oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai +jättäisivätkö aamuun. + +»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän +kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.» + +»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri. + +»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan +taas.» + +Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat +hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden +nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä +purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla. +Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä. + +»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...» +hän uikutti valittavalla äänellä. + +»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada +häntä esiin. + +»Pois, pois, pois...» + +»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, +»menemme katselemaan kaupunkia». + +»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli +Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan». + +»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois.--Pois!» +Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä. + +»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet +kiinni». + +»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...» + +Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen +häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä +viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran +kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti +jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla +äänellä. + +»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua +kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.» + +He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän +alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä. + +»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.» + +Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen. + +Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat +heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina. + +»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?» + +»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri. + +He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja +kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan. + +Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa +näyttämään. + +Hoitaja kynsäisi korvallistaan. + +»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo +entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?» + +»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.» + +»Hukassa niitten kanssa on.--Mihinkä se nyt pannaan?» + +Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa. + +»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.» + +Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta, +joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat. +Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen +huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten. +Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä. + +Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi +avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin +kerroin suun ja sieramien eteen. + +Lapset itkivät ja juonittelivat. + +»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä. + +Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät +yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset +karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä +tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat +lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa. +Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän. + +»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.» + +Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa +huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman +saastaisuutta. + +Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan. + +»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...» +hän uikutti. + +Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan. + +»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja. + +»En minä, en minä, en, en, en...» + +huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon. + +Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla +äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta +molempaa yhdessä. + +»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!» + +Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut +tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät. + +Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat. +Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat +huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon +tuska ilmoille pyrki. + +Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki +vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli +kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä +antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos +ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia +pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili. + +Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi. + +»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se +vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen +hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta +olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun +koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.» + +»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän +helpommalle. + +»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen +kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni. + +»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät +kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen +koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän +siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät +niin laihoilta ja kalpeilta.» + +»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.» + +»Onneton, joka sinne joutuu.» + +»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.» + +»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.» + +He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen +matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän +polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa +seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui +hänen päällään; housut olivat takaa rikki. + +Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi +henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi +aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka +kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos +täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti. + +Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä +he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin +uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku +Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta +saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä +omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin +selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä +äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he +tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja +muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat +yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt, +aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat +telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää, +eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle +kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt. + +Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että +vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä +itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki +pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai +karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan +iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä +takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa +eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka +umpisokeaksikin tulisi. + +Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin +ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia +kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia +lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota +alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään +pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin +sitten ne pysyivät. + +Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli +pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui +kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle. + +Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada +kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti +kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä +ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua +ja aina sieltä joku tuli. + +Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää +piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta +kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein +toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun +hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin +kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin. + +Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni +rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen +aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla +hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä +vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä +hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää. + +Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin +suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri +pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo +onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista +puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että +jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin +Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois +huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan +ajetuksi. + +Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen +sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän +suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään +lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen +ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku +astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen, +mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut. + +Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka +hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä. + +»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin. + +»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös. + +»No, tulehan.» + +Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen. + +»Tuossa saat. Ota ja syö.» + +»Mitä se on? Kivenmuraa?» + +»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.» + +»Ole vaiti. Kuka tuota syö?» + +»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille +kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat +leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.» + +»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi +Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen. + +»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata +suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.» + +»Ha, ha, ha», nauroivat toiset. + +Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi +lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun +hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma +tuntui kylmältä ihoon. + +Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, +karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset +sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois. +Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui +ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja +kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi +taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, +riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen +tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa. + +Kuopiossa keväällä 1886. + + + + + + +SALAKARI + + + + +I. + + +Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, +niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui +ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui +kauvas ympäri. + +»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli +Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee +vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas +noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas +tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti». + +Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään. + +»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat +pihaan.» + +»Herroja vai rouvia?» + +»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se +on?--Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?» + +»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.» + +»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden +perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, +oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.» + +»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy +heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.» + +»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka +nokare.» + +»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.» + +»Tietäisin minä vielä yhden keinon.» + +»Mikä se on?» + +»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.» + +»Kuinka monta?» + +»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.» + +Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää. +Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi +rauhaan. + +Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki +puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin +polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja +hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin. + +Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä +nyrkkiä. + +»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.» + +Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, +hän nauroi ja sanoi »gää». + +»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo +sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt: +mam-ma!» + +Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi +jäljittelemällä liikuttaa huuliaan. + +»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli. + +Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...» + +Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä. + +»Mamm, mamm, mamm...» + +Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta. + +Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule +kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».» + +John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän +ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen +silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt +hänen harrasta haluaan. + +»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma! +Noo?» + +Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan +tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni. + +John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan. + +»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.» + +Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi. +Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs +ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään. + +»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas, +tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.» + +»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia +alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.» + +»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte +paistetuita kananpoikia.» + +»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis +ilta.» + +»Enkö minä vaan häiritse teitä?» + +»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?» + +»Välistä niin tuntuu.» + +»Alma!» + +John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin. + +»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.» + +John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa, +että saisi sen sitten nukkumaan. + +»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle», +hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan. + +»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että +Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan. + +Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo +menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen +makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen. + +Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin +ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin +»Tyysäksi» näin kotiväen kesken. + +»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän +onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein +ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota +kokoa!» + +»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala +säikähti», sanoi Ella. + +»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän +tiellä ja vielä se kerran putoo.» + +»Enpät puttoo», soperteli Lyyli. + +»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti. + +»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi. + +»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?» + +»Valoittaa Lyyli.» + +Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän +valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen. +Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin +edessä päähänsä. + +Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas. + +»Tuollapa hän tulee», sanoi John. + +»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma. + +»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark. + +»Siinä teitte sangen kohteliaasti.» + +»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa», +ilmoitti pormestari Lagander. + +Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana +tämmöiseen. + +»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi +Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on +muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.» + +»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?» + +»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen +jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.» + +»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?» + +»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin. + +»Kohta kolmenkymmenen.» + +»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.» + +»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen +oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä +edelleenkin.» + +»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.» + +»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin +seuraamme takaisin», sanoi Lagander. + +»Olen utelias kuulemaan.» + +»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.» + +»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.» + +»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.» + +»Semmoisia on yltäkyllin.» + +»Esimerkiksi?» + +»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.» + +»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John. + +»Sitten myöskin, ettei minua haluta.» + +»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark. + +»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin +vapautta rajoittaa.» + +»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark. + +»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua +suustaan. + +»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin +erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei +täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä +mikään meitä häiritsemässä.» + +»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander. + +»En toki aikonut olla niin tyhmä.» + +»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi +Nymark. »Mitä John siitä arvelee?» + +»Minä kuuntelen hämmästyneenä.» + +»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.» + +Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne. + +»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?» + +»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.» + +Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt +valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään. + +»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén, +»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he +voivat enempää tahtoa?» + +John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan +ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön +mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet +kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden. + +»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki +kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa +verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla +oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja +nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, +hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.» + +»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää +tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. +Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.» + +»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja +kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä +keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään +sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi +»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten +osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi +elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.» + +Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa +rypyssä. + +»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.» + +Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä +ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni. + +»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se +ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa +hävitetään.» + +»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; +sillä se asia parannetaan.» + +Leistén pudisti päätään. + +»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja +lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata +tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa +yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.» + +»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.» + +»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa +eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä +ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa, +mutta mitä se yksin voi?» + +»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on +perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa +itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta +lopulliseen voittoon.» + +Leistén taaskin pudisti päätään. + +»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin +rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee +kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.» + +»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä. + +»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan +vallankumouksen aikaan.» + +»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen +eteenpäin ja viisastunut.» + +Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka +John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta, +ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei +tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut +niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki. + +Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. +Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja +tulemaan ylös illalliselle. + +Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen +hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen +ovenraosta. + +»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan +hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät +älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti +rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, +kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. +Juokse leikkaamaan, minä haen korin.» + +Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa +tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan +hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin +häntä huomasivatkaan. + +John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta +Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita. + +»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark. + +»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma. + +»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan +valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.» + +»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?» + +»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.» + +»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?» + +»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi +olla juuri päin vastoin.» + +Alma nauroi. + +»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.» + +»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että +hän antaa miehen päästä voitolle.» + +»Tuosta ei viisastu.» + +»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen +suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?» + +»Vallan.» + +»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.» + +»No niin?» + +»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, +näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen +rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.» + +»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen +olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?» + +»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan +sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon +välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden +ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen +rakkauttaan eleillä.» + +»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole +avioliitossa.» + +»Josta Jumalalle kiitos!» + +»Kuinka niin?» + +»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi +tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne +tavallisesti ovat.» + +»Te olette hirveän kevytmielinen.» + +»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat +velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään +toimeen heidän seurassaan.» + +»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma. + +»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi +näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin +häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.» + +»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?» + +»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.» + +Alma pudisteli päätään. + +»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.» + +»Se ainakin olisi hauskempaa.» + +»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun +toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.» + +»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi +silloin oikein valvonut etujaan.» + +Alma katsoi häneen. + +»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.» + +»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.» + +»Kuinka niin?» + +»Pelko on heikkouden merkki.» + +»Ei aina.» + +Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten +puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä +ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa, +joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa +kevytmielisyydessään. + +Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma +saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä, +käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut +Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma +ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät +juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä +rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin, +ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan +lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät. + +Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se +oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui +Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen, +ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja, +jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän +kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle +hellästi. + + + + +II. + + +Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista +luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla. + +»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?» + +»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti +panna maata näin kauniina yönä.» + +»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.» + +»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.» + +»Entä pikku Helmi?» + +»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään +iltayöstä.» + +»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.» + +»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.» + +»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?» + +»Istu sinä perään, minä soudan.» + +»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.» + +»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen +suuhun.» + +Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen +mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti. + +»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia +pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan +suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta +tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta +näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.» + +»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu +asia.» + +Hän ajatteli kasvullisuutta. + +»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?» + +»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä, +Almaseni?» + +»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin +pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta +ijankaikkiseen.» + +John nauroi. + +»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.» + +»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?» + +»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja +lähdet oikein halusta sisään jälleen.» + +Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli, +ettei John häntä ymmärtänyt. + +»Noo, Alma?» + +John koetti tavoittaa hänen silmiään. + +»Alma, suutuitko sinä?» + +Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea. + +»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No, +kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet +silmistäsi.» + +Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen. + +»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!» + +Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä. + +»Oma vaimoni!» + +Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen +kaulansa ympäri. + +»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta +taivaassa tai maassa.» + +»Sen tiedän, armaani.» + +Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä +kerran. + +»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle +eikä isänmaalle.» + +»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.» + +»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.» + +»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua +joudu paljon muistamaankaan.» + +»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?» + +»Se vielä puuttuisi!» + +Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä. + +»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan +johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen +isänmaalle.» + +»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.--Täytyyhän mun», lisäsi hän +huoaten. + +»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John. + +Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John +silitteli hänen päätään. + +»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut +sinulta kysyä.» + +»Mikä se on?» + +»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja +sinä istuit pianoa soittamassa?» + +»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?» + +»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en +saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.» + +Alma naurahti, vähän hämillään. + +»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?» + +»Eikä, muuta se oli.» + +»Mitä?» + +»Joutavia. Ilman aikojaan.» + +»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä +mielestäni pois.» + +»Etkä puhunut mitään. Rakas John!» + +»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, +eikö niin.» + +»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En +minä kehtaa, John.» + +Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin. +Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa. + +»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.» + +»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon +kyllä olisit sanonut?» + +»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.» + +»En naura. Olen ihan totinen.» + +»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota +rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi +minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti +sitä itkenyt.» + +Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, +sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin +heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä +niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli +kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, +kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt. + +John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut. + +Molemmat olivat äänettöminä. + +Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. +Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, +likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa. + +»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti +moittivan katseen Johniin. + +»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele +eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.» + +»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.» + +»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.» + +»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, +että--» + +»Että mitä?» + +»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät +minut ja lapset--» + +Alma ei voinut enää pidättää itkuaan. + +»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt +lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne +haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna +olet kipeä.» + +»Enkä ole.» + +Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä. + +»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, +kello onkin jo puoli kolme.» + +»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?» + +Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että +veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; +airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas +rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä. + +»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet +veneen rannalle. + +»Myönnetään, myönnetään.» + +»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?» + +»Ellet vaan tule kipeäksi.» + +»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.» + +He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden +papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä +sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla +kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle. + +»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.» + +Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen +päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät +seljällään katseli Almaa. + +»Ylös, ylös», naurahteli Alma. + +Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki +hiuksia silmiltään. + +»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.» + +Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; +pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma +vielä pidätti. + +»Entä tyyny?» + +Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti +kädellään tyynyä. + +Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti +Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni. + +Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän +taas nauroi. + +»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene +nyt.» + +Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni +myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne +nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli +herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla +täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi +Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen. + +»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa +vallinnutkin. + +Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko +on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut? + +Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut. + +Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata! + + + + +III. + + +Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori +Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa +varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua. + +Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan +likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin +nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset +istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu +ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen +harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. +Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis +heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja +niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina +pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja. + +»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän +kysyi. + +»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.» + +Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli +ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin +kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. +Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta +samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla +läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja +rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa. + +Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli +nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut +paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, +eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa. + +Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän +nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei +ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan! + +Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta +päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla +mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään +eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, +luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä +hyljätyksi, yksinäiseksi. + +Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. +Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka +monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli +kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja +hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä +ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä +ystävällinen. + +Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt +Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli +ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä. + +John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja +kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. +Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli +sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita. + +Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman +rinnalle istumaan. Alma ompeli. + +»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?» + +Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan. + +»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle +sivulle. + +Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan. + +»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, +valkealla varsalla kotiin, niinkös?» + +Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi. + +»Pappa kuulee», sanoi Ella. + +»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?» + +»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?» + +»Mikä kaikki?» + +»Tämä maailma.» + +»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä. + +»Niinpä sano sinä, Arvi.» + +»Sitä varten, kun Jumala sen loi.» + +Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin. + +»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän. + +»Ka, tyhjästä.» + +»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?» + +»No, se oli jo olemassa.» + +Ella vaikeni. + +»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala +loi sitten maailman?» + +»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina. + +»Että kellä olisi lystimpi olla?» + +»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.» + +»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia +pannuun. + +Ella, näet, oli hänen lempilapsensa. + +»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa». + +Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen. + +»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?» + +»Kun niitä pidetään, semmoisia.» + +»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?» + +»On kyllä.» + +»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne +tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri +käsitystä ekonomiasta.» + +»Kiitos komplimangista.» + +John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi +hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja +alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki +ollut kysymyksessä. + +Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut +kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä. + +John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi +paikoilleen lehtimajaan. + +Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja +ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen +rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala +ja niin kovaksi kuin kivi. + +Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä +uutterammin kuin ennen. + +John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää +käsivarrellaan. + +»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän +puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni +vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.» + +»Menköön ylös Miinan luokse.» + +»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle +äsken.» + +»Onhan Maijaliisa.» + +John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan. + +»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.» + +John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle. + +»Alma, mitä varten?» + +Ei vastausta. + +»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?» + +Ei sittenkään vastausta. + +»Alma--». + +Hän aikoi vetää häntä luokseen. + +»Oih, anna minun olla.» + +Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta. + +»Kuinka? Vaivaanko sinua?» + +»Vaivaat.» + +John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne +peittivät. + +»Ihanko todella?» + +Ei taaskaan hiiskausta. + +Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, +että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen +milloinkaan ollut tapahtunut. + +Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja +jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt? + +Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella +veti etehisen oven jäljessään kiinni. + +»John, John»--hän kuiskasi. + +Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään +puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti. + +Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää +hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, +vielä tylymmäksi, ja hän--? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan +alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja +ijäksi? + +Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli +muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät +puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen +korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen. + +Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi +pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän +välinsä oli hyvä tai paha. + +Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella +eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein +kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt +mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja +koko ruumis vapisi. + +Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän +meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa +ylös. + +Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää. + +»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta. + +Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni +itsekin. + +Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. +Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten +sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, +pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. +Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, +uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa +mitään. + +Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. +Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että +hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä +sohvalle omassa huoneessaan? + +Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka +ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun +uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, +hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät +niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet. + +Mutta nyt--nyt! + +Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman +sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana +kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi +hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi +ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa +hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä +jälleen kiinni. + +Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja +puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja +kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, +seurasi pienintäkin liikettä. + +»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun +omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en +jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova! + +Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, +mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, +ei tietänyt tuskista mitään. + +Alma painui takaisin sijalleen. + + + + +IV. + + +Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander +olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat +tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton +puuhissa. + +Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä +tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan. + +Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän +nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei +näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein. + +Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen +kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. +Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden +luonteesta miehissä... + +»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin +vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa +hänen rakkauttaan...» + +Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset +alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan. + +Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain +olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee +naiseen vaikutuksen. + +Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark +kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta +siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa. + +»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi. + +»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?» + +»Se riippuu teistä», sanoi Nymark. + +»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.» + +Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei +ollut siitä millänsäkään. + +»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki +ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, +miellyttääkö teitä volantin heitto?» + +»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark. + +»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.» + +»Minä vakuutan.» + +»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.» + +Hän hieman arasteli sitä kysyessään. + +»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä +sillä aikaa». + +»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander. + +»Ei, juomme kahvia ensin.» + +Hän meni sitä toimittamaan. + +Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan +pöydällä. + +»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta. + +»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen +yhdistys.» + +»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark. + +»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa +totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, +ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?» + +»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä +Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut +vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.» + +»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. +Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee +nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin +kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa +vallattomuutta ja irstaisuutta.» + +»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra +varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, +taide taidetta, uskonto uskontoa.» + +»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se +ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen +kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin +haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei +myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän +aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri +tavoittelee.» + +»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan +uskonnon kanssa.» + +»Minkätähden ei?» + +»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.» + +»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei +tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.» + +»Ja laittelee rajapylväitä.» + +»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne +oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden +vaarapaikkojen merkkejä.» + +»Salakarien--?» + +»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään. + +»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä +muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin +siellä ylhäällä.» + +»Minäkö siitä muistutan?» + +»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.» + +»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?» + +»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka +palaa.» + +»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän +pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.» + +»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.» + +Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta. + +»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?» + +»Alvan niin.» + +»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, +tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?» + +»En mitään, sillä minä en tunne häntä.» + +»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä +tuntea?» + +»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.» + +»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?» + +»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin +saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.» + +»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä +täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja +täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot +rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään +peitetä, eikä mitään salata.» + +John hymyili. + +»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan +rouvansa lukea Zolata.» + +»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee +jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.» + +»Minäpä en estelekään», hymyili John. + +»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.» + +»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. +Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.» + +»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä +siveellisyyden apostolia?» + +»Sinne se hiukan kallistuu.» + +»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä +joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!» + +»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!» + +»Olen valmis.» + +»Entä John?» + +»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.» + +He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä +kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka +kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin +sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä +ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin +mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet +esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina +väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät +jalkansa kahisevien helmojen alta. + +»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi +Nymark Laganderille. + +»Elä vaan rakastu toisen omaan.» + +»Minä hänet ryöstän Karellilta.» + +»Nono.» + +»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt +varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.» + +»Mistä sen tiedät.» + +»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin +aviomiehet.» + +»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen +suosioonsa?» + +»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.» + +»Hurja!» + +»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän +yksitoikkoisuudessa.» + +»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin +renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä. + +Nymark kohotti keppiään. + +John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki +sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli +pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin +volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta +sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös +verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa. + +»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän. + +»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä. +»Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena +Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme +salaa mitään herroilta.» + +Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten +kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman +luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan. + +»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös. + +Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan +rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin +aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän +likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen +pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää +ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen. + +Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa +kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin +rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani +heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi. + +»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole +tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on +luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän +valppaampia.» + +»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä +on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.» + +»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa +takanamme.» + +»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.» + +»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.» + +»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu +mieleeni keskustelumme viime kerralta.» + +»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin +juuri näinä päivinä», hymyili Alma. + +»Oikeinko todella?» + +Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat +tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta +miehen ja naisen välillä. + +»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?» + +»En vielä.» + +»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken +hävitetä», hymyili Nymark. + +»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte». + +Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi +tahtonut sitä keskustelua uudistaa. + +Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi. + +»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään +kotinsa ulkopuolella.» + +Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat +pienen salaisen liiton. + +»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen +tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa». + +»Eläköön vapaus», sanoi Karell. + +»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun +puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?» + +»Tietysti ei.» + +»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä +taipumaan?» + +»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.» + +»Kuuletteko, rouva Karell?» + +»Kyllä.» + +Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli +hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun +toiseen. + +Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas +valkoiselle hiviölle. + +»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?» + +»Sopii koettaa.» + +»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.» + +»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole +kenellekään iloa.» + +»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander. + +He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle. + +»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen +sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa. + +»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette +kenestäkään välitä.» + +Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä +John ja Lagander menivät alas lehtimajaan. + +»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä +varten kietaisi sen käsivartensa ympäri. + +Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen, +niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin +vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, +mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista. + +»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli +tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.» + +»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon +tavan heittäneet.» + +»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea +saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, +niinpian kuin vyyhti on lopussa.» + +»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne +hallitsija.» + +»Kuinka voitte sen tietää?» + +»Noo--.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän +hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin +ritariajan tavat.» + +»Nimittäin?» + +»Galanterian.» + +»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua +meidän aikana.» + +John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki +jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui +luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi +hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. +Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia +kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja +saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen. + +Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle. +Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja +huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan +heiluttelivat. + +Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän +ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat +epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen +aivoissaan. + +Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein +saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat. +»Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se +merkitsi »usein». + +Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa +julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne +sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän +johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen +muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien +muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että +ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä +esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni. + +Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko +hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että +John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri +senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. +Yksinomaan hänelle... + +Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi... + +Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa, +keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi +valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja +tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja +kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia +silmäyksiään,--silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään +aikaan... + +Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai +moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen +syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan +oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten +rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli +vahva turva rakkaudessaan John'iin... + +Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen +kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja +iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä +se omituisuus ei haitannut... + +Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion +osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi +vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin +John!... + +Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä +viihtymään. + +»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi. + +Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui +vuoteelle. + +»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä». + +»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.» + +Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui +hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli +nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli +äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä +kääntänyt silmiään häneen. + +Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi +»gää», herättääkseen hänen huomiotaan. + +»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen +rinnan Helmin suuhun. + +Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä +jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein +nukahtikin. + +Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin +ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in +kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa. + +Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun +Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani +kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa. + +Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin +ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja +puhutteli häntä. + +»Täälläkö sinä vielä istut?» + +Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen. + +John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä +lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä. + +Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan +hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla +myöskin liikuttavan suloisilta. + +»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä. + +Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään +puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään +kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana. + + + + +V. + + +Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto +antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava +kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai +tehdä työtä. + +John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja +kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän +nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään. + +»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa +järjestellä». + +John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi. + +Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki +ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden +ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja +tasoitti mullan päältäpäin. + +Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin +olivat puuhatessa valuneet alas. + +Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen. + +Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä +huoneesen, joka oli jo puhdistettu. + +Ei, hän ei tahtonut häiritä. + +»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin +hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.» + +Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se +tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. + +»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti +Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen. + +»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.» + +Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä +tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi. + +Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän +väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan, +oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan +käymään. + +»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin». + +Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui +päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli +aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin. + +Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen +kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten +ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle +tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi. + +Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta, +joka ei oikeastaan ollut juuri mitään. + +Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty; +nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä +ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä +ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan +sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään +kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat +sisään. + +Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut +huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi +vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin +muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia +ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli. +Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret +vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei +seurannut vastaavaa iloa. + +Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei +siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka +puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja +mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut. +Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua +saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain +panettelemista. + +Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa +nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään. + +»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?» +sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita. + +»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.» + +Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään. + +»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.» + +»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.» + +Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän +oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta +kuolettavasta tyhjyydestä. + +He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan. + +»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin +tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset +olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.» + +»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä +pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?» + +»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos +kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.» + +»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin +alotamme taistelun?» + +»Tänä iltana.» + +»Ja millä tavalla?» + +»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä +lupauksestanne.» + +»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.» + +»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka +sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois. + +»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.» + +Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään. + +»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.» + +Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään +vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin. + +»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma. + +»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on +valtuuskunnan kokous». + +»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?» + +»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri +haluta koko juhlaan.» + +»Siinäpä se on.» + +Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin. + +»Tulkaa te kumminkin.» + +»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.» + +»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti +jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.» + +Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka +hän oli sattunut saamaan käsiinsä. + +»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden», +vastasi John vakavasti. + +Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään +sanoa. + +»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta +sitä kuitenkin pidetään pahana.» + +»Ken pitää? Te itse?» + +»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.» + +»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin, +tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin +ahdasmielisyyttä.» + +Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään +painoi hän nenäliinaa kasvoilleen. + +»Kuinka lapsellinen minä olen.» + +»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista +sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.» + +»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville, +niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.» + +»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille +elämä tarjoo ihanampaa onnea.» + +Nymark tarttui hattuunsa. + +»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?» + +»Tahdotteko tehdä niin hyvin?» + +»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.» + +»Näkemään asti!» + +He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen. + +»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään,--»ei +kumma, että hänen seurassaan viihtyy». + +Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja +maantieteen kanssa hänen luokseen.. + +»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin +vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.» + +»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.» + +»Pappa ei ole kotona.» + +»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.» + +»Kun minä en löydä.» + +Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään. + +»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta. +Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista +poikaa.» + +Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti +häntä salissa. + +»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui +sisään. + +»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen. + +»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.» + +»Mahdatte olla tuntija.» + +»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.» + +»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni +uusia.» + +»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?» + +»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle +tuommoisessa.» + +»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa +teille vertoja vedä.» + +»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen +katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen. + +Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas +kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi». + +»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle. + +»Mikä hänen nimensä on?» + +»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.» + +»Kaikkien yhteinen?» + +»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta +valitsee kukin omansa. + +»Onko tuo paroni joku lyseolainen?» + +»Luultavasti.» + +»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.» + +»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa +liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.» + +»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian +paljon.» + +»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.» + +»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.» + +Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti +käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!» + +»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen. + +»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.» + +»Kuinka voitte olla noin paha?» + +»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä +kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg. +Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.» + +»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?» + +»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee +toki hiukan leikkiä laskea.» + +»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?» + +»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee +vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.» + +»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?» + +»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden. +Eikö totta?» + +»Teille täytyy väkisenkin nauraa.» + +»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?» + +Hän tarjosi käsivartensa. + +»Mihinkä?» kysyi Alma. + +»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.» + +Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi +vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt +häntä hetkeksikään silmistään. + +Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet +Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä +vajosi alas tuoliinsa. + +»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse. + +»Minkätähden ei?» kysyi Alma. + +Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin. + +»Terveytenne ei sitä siedä.» + +»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.» + +Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan. + +Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui +kavalierinsa käsivarrelle. + +»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan. + +Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen +sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka +häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän +nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin. + +»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata +silmiään. + +»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark. + +»Elkää toruko, minä olen taas terve.» + +»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.» + +»Täytyy olla kuuliainen.». + +Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan +karmiin. + +»Kuinka kalpea te vielä olette.» + +»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan», +hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.» + +Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma +täydellisesti. + +Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti. + +»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa +teitä laske», hän sanoi. + +Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista, +puhelivat iloisesti ja nauroivat. + +Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan, +osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta +sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät +rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon +vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi +puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista +ollenkaan. + +Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta +ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle. + +»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John. + +»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä +välittänyt tulla ruualle. + +»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin +suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa +rintaa.» + +»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina, +joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat. + +»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.» + +»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti, +»antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette, +kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.» + +Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja +jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään. +Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli +ja koputti ruutua. + +»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!» + +Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa. + +»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John +ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä, +Hyvärinen ja Pääkkönen.» + +»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen. + +»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John. +ja tuli sisään. + +»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?» + +Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja. + +»En ole kipeä, muuten vaan heikko.» + +»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen. + +Alma el virkkanut mitään. John nousi. + +»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el +ole osannut mitään tänäpäivänä.» + +»Kyllä.» + +Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko +päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen +illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä +ilahdutti. + +Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin +olikin. + +Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa. +Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut +hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun +helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle. + +Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri +halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja +tässä puvussa. + +Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä +tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko +ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään. + +Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli +näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen +käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä +pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien +pohjana. + +Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään +lattialle ja juoksi avaamaan ovea. + +Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän, +kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata. + +Alma punastui. + +»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti. + +Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä. +Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu?--Hän koetti +hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta. + +Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään +asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen +peiliin. + +»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä. + +»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia. + +Nymark vetäisi sen lähemmäksi. + +»Kenties tahtoisitte levätä?» + +»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.» + +»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.» + +»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?» + +»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte +entisille katsantotavoille.» + +»Entisille?» + +»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte +irtautua.» + +Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama +kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut +uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei +hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli +vastaan vai pahaa,--eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa +se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti. + +Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin +oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta +eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin +vertaista seurakumppania ollut. + +Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa. + +»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.» + +»Entäs nyt?» + +»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt +teitä». + +»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.» + +»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.» + +»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte +päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.» + +Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun +odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan. + +Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään +saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä +hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän +päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen +koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma +oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli +kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan +oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia +voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja +tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli +hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän +rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei +unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos +hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin +Nymark tehnyt. + +»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä. + +»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme +toisiamme pian.» + +»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen. + +Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret +poskille. + +»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois. + +Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa +tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei +hän ajatellut mitään,--eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia +kuumotti ja suloinen tunne täytti poven. + +»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?» + +Alma kavahti samassa pystyyn. + +»Arvi, oletko lukenut läksysi?» + +»Olen. Jos mamma kuulustelisi.» + +Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa +kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; +sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; +Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa. + +Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan. + + + + +VI. + + +Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas». + +»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi. + +»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma. + +Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin +Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman +pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne +Garborgin »Mandfolk» muiden muassa. + +»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John. + +»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?» + +»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa +Mandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta +etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän +kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.» + +»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.» + +»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä +ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.» + +»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.» + +»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon +ajatuksilla päätäsi vaivaa.» + +John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna +hänen kätensä pois. + +»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?» + +»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.» + +»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.» + +»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.» + +John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni +kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi +sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä. + +»Hm», äänteli hän lyhyesti. + +Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään. + +»Hm!» + +Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse. + +»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.» + +John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä +nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; +he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta. + +Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti +päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan. + +»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään +minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että +minulle.» + +Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä +vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. +John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että +tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse. + +Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona. +John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin +Alman ääni kuului hänen jälkeensä. + +»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.» + +»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.» + +Hän hymyili. + +»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.» + +Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille. + +»Eikö se ole kaunis?» + +»Onhan se.» + +Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti +häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi +pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille. + +»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin». + +»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.» + +John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma +puikahti hänen käsistään pois. + +»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi. + +John meni kamarin ovelle. + +»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.» + +Mutta Alma alkoi puhua muusta. + +»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.» + +»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.» + +»Ei sitä auta katsoa.» + +»Tietysti ei.» + +»Minun vaan--» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista--»pitäisi olla +näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.» + +»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun +kamarissani.» + +»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina +menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.» + +»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt +harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä--? Tämä minusta olisi juuri +oivallinen tilaisuus.» + +Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään. + +John katsoi erästä kirjaa pöydällä. + +»Nymark on käynyt täällä?» + +»Pistäytyi äsken pikipäin.» + +John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi +hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa. + +Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni, +mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli. + +»Itkeekö Helmi, vai--?» kysyi John hymyillen. + +»Ei, ilman minä--. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti +työnsä syrjään. + +»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.» + +Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa. +John rypisti hiukkasen otsaansa. + +»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark. + +»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.» + +»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.» + +Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan +ylös. + +»Mitä se oli?» + +»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.» + +»Höyrylaivalla Imatralle?» + +»Sinä siis jo tiedät?» + +Nymark katsoi Almaan. + +»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.» + +»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva +Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.» + +»Mitä sanot, Alma?» + +»Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu +sinusta.» + +»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.» + +»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis +tulette?» + +»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?» + +Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä. + +»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John. + +»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni, +etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva +Karell.» + +Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea. + +»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen. + +»John ei ollenkaan estellyt.» + +»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.» + +»Muistatteko, kello seitsemän?» + +Nymark otti häntä kädestä vielä kerran. + +»Muistan, muistan!» + +John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän +päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään. + +Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli +vakavasti Almaan. + +»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi. + +»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti. + +»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan +tuumaan?» + +Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi +vaan. + +»Tiesitkö sen, Alma?» + +»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa. + +Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti. + +»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen +kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti». + +Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä +istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen. + +»Niin, Arvin luvut--» + +Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä. + +Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin +ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja +laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla +mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä +palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin +nuorentunut jälleen. + +Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan +ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla. + +»Etkö saa antaa?» kysyi John. + +»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko +lienee kello?» + +»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?» + +John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla +loistavilla silmillä: + +»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.» + +»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen +makuulle. + +Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä +unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja +lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja +niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka. + +John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn +kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka +hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin +kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen +verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman +närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse +hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä +mieltyneen huvituksiin. + +Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei +haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei +joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin, +varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta +Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita +vanhoja konvenansitapoja. + +»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä +koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne +samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa +toista ja tuskittelee.» + +»Niin, mutta kumminkan--» koetti Alma vielä väittää. + +»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä +havaintoja!» + +Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, +pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat +tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan +melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion +eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa +istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet. + +»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän? +Ooh, lyömmekö veikkaa?» + +Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä +lopettamaan. + +»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», +hän sanoi. + +Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John +jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin. + +Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan +miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti +esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana. + +Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli +raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se +riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit +olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä +valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne +ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei +auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin +kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat +suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin? + +Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi +laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia +esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä +kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. +Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset +murheensa. + +»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi +rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja +pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, +suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei +edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen +niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö +heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.» + +»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa +pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle +kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää +noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa +kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.» + +»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, +niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...» + +»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!» + +Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja +hopeanhohtavassa harsopuvussa. + +»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?» + +»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John. + +Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka +paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle +maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat +raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen. + +»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?» + +»Kun en jaksa enää.» + +»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan +viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.» + +John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen. + +»Jalanko menet?» hän kysyi. + +»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.» + +»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä +ajattelet?» + +»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.» + +»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?» + +»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt, +John!» + +Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten, +ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän +molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä. + +»Hyvästi!» + +»Hyvästi! Elä kylmety!» + +Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa. + +Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin +äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa +ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien +takaa, joita ei muulloin milloinkaan. + +He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli +kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark +oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan +äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut +Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei +ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo +katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, +kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari +peitti... + +Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa +oli ympärillä. + +Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan. + +Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat +keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin +kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti +käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin. + +»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?» + +»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.» + +»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.» + +»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.» + +Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten +seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa. + +Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat +kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja +se alkoi häntä harmittaa. + +»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa», +sanoi eräs. + +»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen. + +»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.» + +»Ja pimenevät.» + +Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui +rouva Leistén sohvalla. + +»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi +paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa +tyhmyyksiään.» + +Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti, +ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne. + +»Minuako ne pakenivat?» + +Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat, +että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa. + +Almalle pysähtyi veri poveen. + +»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!» + +»Kai sen jo itsekin arvaat.» + +»En mitään minä arvaa. En mitään.» + +»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.» + +»Onko mahdollista? He--?» + +»Niin, te olette olleet varomattomia.» + +»Varomattomia?» + +»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, +kuinka paljon teistä jo puhutaan.» + +Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua. + +»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on +ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo +pois?» + +»Menen. Minä en saata enää olla täällä.» + +»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun +rupesit kyselemään.» + +»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.» + +Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja +läksi yksin ulos kolkkoon yöhön. + + + + +VII. + + +Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä +viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. +Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin +kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä +monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein +lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät +toisilleen. + +John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään. + +»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen. + +»Jo.» + +»Oliko hauskaa?» + +»Ei.» + +John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin +rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki. + +Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut. +Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin +edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen. +Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua +tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla. + +Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja +tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien +ihmisten yhteydestä. + +Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin +ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä +edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt +palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli +takaisin sohvalle. + +Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti +äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa +nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen +selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli. + +»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään. + +Alma el tullut vastanneeksi. + +»Oletkos kipeä?» + +»En.» + +»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?» + +»Kuuma.» + +Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa. +Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi +hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon. + +»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene +nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.» + +Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään, +ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta +puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny +tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja +tarttuivat nihkeään otsaan. + +Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui +vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan +tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti. + +Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen +alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. +Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki +samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan +muuttunut, tullut aivan toiseksi. + +Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät +ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä +luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä +silmäyksistä. + +Miina toi hänelle kirjelapun. + +»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.» + +Alma repäisi sen auki. + +»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén +sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka +saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän +pikaiseen poistumiseenne. + +Haluaisin hartaasti teitä tavata... + +Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on +ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn +luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.» + +Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi: + +»Tulkaa!» + +Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä +vedellä. + +Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä +kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä +tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta. +Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi +häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut. + +Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi +uuteen itkuun. + +»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko, +minä arvaan kaikki.» + +Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen +kädestä. + +»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat +juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla +toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja +lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja +iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti +ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun +nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.» + +Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan +ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut +näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta +jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen. + +Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua. +Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä, +joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen. + +»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se +teitä kaunistaa.» + +Alma hiukkasen hymyili. + +»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.» + +»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja +muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.» + +»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?» + +»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä +panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein, +viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi +teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän +kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.» + +»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat +minua, aivan kuin jotain saastaista.» + +»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä +täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä, +ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät +ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä +pahoitatte mielenne heidän tähtensä.» + +»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...» + +»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri, +että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla +kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni. +Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat, +niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin, +kuinka heikko vielä olette?» + +»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.» + +He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa. +Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin. + +Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja +saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne. + +Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala +kaikkian avarimmalle ulottui. + +»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi +Nymark. + +»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin +mahdollista.» + +»Mutta te väsytte.» + +»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia +näkyisi.» + +»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme +siitä enää tiedä mitään. + +Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli +ympärilleen. + +»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle +kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.» + +»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja +kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.» + +Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää. +Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella +vielä palaamista. + +»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!» + +Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark +puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei +suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska, +verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia +leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle +hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa. + +Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän +osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle +ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli +suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat +sille molemmat, söivät ja puhaltelivat. + +Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia, +joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi +puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa +leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet +keskeyttäen sanoi Nymarkille: + +»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me +täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin +ihanaa.» + +»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä. + +Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain +likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa. + +»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.» + +»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen. + +»Onhan niitä merkkiä.» + +»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?» + +»Oikeinko se pitää sanoa?» + +»Tietysti.» + +»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin +lempeästi rouvaansa katso.» + +»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.» + +»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia. + +»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa +minua valehtelijaksi.» + +Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän +oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin. + +Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että +Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi +tarkemmin. + +Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja +kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille, +vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen +hän nojasi ohaustaan. + +Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin +siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän +päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset +tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon +konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan +Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan +kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo +hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan. + +Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä. +Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen +hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti +Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta. + +Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä +jäähyväiset talonväelle. + +Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja +kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja +kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden +lähtisivät ulos yksinäisyyteen. + +»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta. + +Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja +seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet +hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei +mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike, +pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti, +peloitti ja hurmasi samalla. + +Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle. +Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä +houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla +siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä +helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä +mustia, äänettömiä varjoja. + +He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin +kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan +suinkin saattoi sitä välttää. + +Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla +lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden. + +»Sinnekö?» kysyi Alma arasti. + +»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.» + +Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen +jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen, +jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut +liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä +huumasi. + +Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle; +Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne. +Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei +hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin +pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun +sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin +hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten +aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä +kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen +huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas. + +Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät +harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut +seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta +ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei +niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. + +Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle +korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli +saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa +asennossa. + +»Joko lähdemme?» + +Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon +sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi +kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta +sitä hän ei tuntenut. + +»Alma, elä ole lapselinen.» + +Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös. + +»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei +kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. +Alma, armas, tottele minua.» + +Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan. + +»Rauhoitu nyt, ole reipas!» + +Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään. + +»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.» + +Alma vastasi valittavalla huokauksella. + +»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä +vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.» + +Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin. + +He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin +luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan. + +»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi. + +Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen +katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös +sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää +kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi +muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen +nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle +pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi +vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se +aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään +outoa eikä tavatonta. + +Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui +saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen. + +John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi +maata. + +»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken +kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää +tulirokkoa.» + + + + +VIII. + + +Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi; +silmät pyörivät veristävinä kuopissaan. + +Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että +meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti +epäävästi päätään. + +Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi +hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa. + +»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.» + +Hän katsoi Almaan. + +»Taisit peljästyä kovin?» + +Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin +hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman +koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan +muuttanut. + +»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua». + +Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten +kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään. +Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle +yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin, +että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin, +sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä +tuskaa lieventävältä. + +Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri +muuta mitään tiennyt. + +Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma +ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle. + +»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.» + +Hän huohotti ja katsoi äitiin. + +»Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.» + +Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi. + +»En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset. +Mutta elä sano sitä kellenkään.» + +Arvi vaikeni hetken, sitten taas: + +»Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.» + +»Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.» + +»Mistä?» + +»Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.» + +»En.» + +Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat +sisään. + +»Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia. + +Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva +Karell?» + +He katsoivat toisiinsa, John ja hän. + +»Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman +valtasuonta koetellessaan. + +Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian +tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin +kanssa. + +Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä +annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä +vuoteelle toiseen huoneesen. + +Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John +vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli +peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän +katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa +naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä +yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin +huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää +seurannut hänen askareitaan. + +Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet +ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat +muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta +maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien +läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen +sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John +sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen +kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään. + +Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä. +Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja +levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä +ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti +silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri +otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan +ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa +ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut +ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas +hän ummisti silmänsä. + +Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio +seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko +ja--! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan. + +Se ei voinut olla totta! + +Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa. +Oliko se kumminkin totta? + +Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen. + +»Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.» + +Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien +käyvän. + +»Herra Jumala, onko rouva kipeä?» + +Miina tuli likemmäksi. + +»Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?» + +»Ei, ei!» + +»Mutta te olette kipeä?» + +»En ole.» + +»Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.» + +Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän +kaatunut kumminkaan. + +»Arvissa rokko?» + +Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja +tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään. + +Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli +vaalennut. + +»Tulirokkoa», huokasi hän. + +»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun +Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen: + +»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa +pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita +muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien +lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin +ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä, +kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta +Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti, +raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä +toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä +katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken +näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti +tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti +totella, eihän siinä mikä auta.» + +Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta +nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun. + +»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin. +Sitten ollaan hukassa.» + +»En minä sairastu.» + +»Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin, +kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului +sanovan rehtorille--» + +»Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen. + +»Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän +niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että +rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.» + +»Mihin aikaan se oli?» + +»Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun +Leisténiin menimme.» + +»Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?» + +»Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan +siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin +lattiata edes takaisin.» + +»Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.» + +Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi. + +Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta +ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana +jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään. + +John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen +valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille +selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti +hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä +ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri +oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman +sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja +jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu +omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään +ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen +korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain +ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan +kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi, +vaikka hän kivunkin tunsi. + +Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen +parantumisestaan. + +Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui +vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla +pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa. +Kuolema teki tuloaan. + +Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis +nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi +hän sieltä jotakin odottanut. + +John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien +välillä. + +Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät +punoittivat. + +Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko +surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun +korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He +olivat puhtaita vielä ja viattomia... + +Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa, +ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti... + +Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä +silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut +hänenkin elämänsä samalla... + +Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila. +Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti, +tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja +rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä, +katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin. + +Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea +mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt +häiritessään nukkuneen lepoa. + +Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat +saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän +luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin +ympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän +vastasi jonkun sanan, miten sattui. + +»Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.» + +»Meidän ainoa poikamme.» + +»Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?» + +»Viisi päivää.» + +»Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.» Alussa olivat kaikki +hiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui. +Kasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta +myötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa +sopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri +kuin painon alla. + +Mutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa +vapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja +kävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa. + +Silloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle; +lähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta +toiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen +oveen päin. + +Maa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan +katoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja +kauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle. +Ihmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti +multaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta +nostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli +tuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän +ympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla +mullalla? + +Luku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas +ja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin +olisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän +huomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan +John, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat +syytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka +kerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin +kantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa, +joka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään; +puut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi +maahan ja pyörtyi. + + + + +IX. + + +»Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei +syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.» + +»Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä +entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi +asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa +paremmin unta?» + +»Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy +nousta varhemmin ylös.» + +John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla +vuoteellaan. + +»Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi +silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan. +Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön +viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia +ruokahalua myöskin.» + +Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat +tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän +toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta +vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten +makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi. +Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt. + +Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta +ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri +kehoitti. + +Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan, +milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme +lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia. +Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia +suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa +niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut, +onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi. + +Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan +huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään +hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut. + +Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja +ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden +koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin +äitiä katsomaan. + +Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei +hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat +taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla. + +Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja +syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin +nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen. + +»Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.» + +»Minua? Mitä varten?» + +Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki +voimansa: + +»Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.» + +»Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.» + +»Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.» + +»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.» + +»Mene kumminkin, John.» + +John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska. +Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki... +Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää, +sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät +mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi +ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon. + +Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi, +ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä. + +Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut +hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut +kuin nyt. + +Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään. + +»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla, +kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta +vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko +sydämesi.» + +Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan +puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti. + +Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat +selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli +pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että +järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken +sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin. + +Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he +poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen +askeleita. Hän oli mennyt! + +»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen. + +Alma hymyili hourupäisen hymyä. + +»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John. + +Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen +kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja. + +»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?» +huokasi John enemmän niinkuin itsekseen. + +»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve. +Milloinka sinä lähdet?» + +»Kahden viikon päästä.» + +»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo +pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.» + +»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.» + +Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John +tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä +välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän +sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää +milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta, +palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka +raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka +tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja +kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän +tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun +saakka... + +Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä +ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita +ympärillään. + +»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta +haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa +huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa +reipastumme ja keräämme voimia.» + +Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli +ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei +kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta +iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti +sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin. +Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän +alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, +joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan +välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai +kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja +mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta +hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut +sen huomaisivat. + +Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen +kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn +käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä +avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä: + +»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.» + +»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän +ole kotona. + +»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä +olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.» + +Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja +silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli. +Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se +oli vaan se tai se. + +Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä +kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä, +että koko kevättalveksi jäisi yksikseen. + +»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota +rehtorista?» hän kerran kysyi. + +»Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin +ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan +löytäisi.» + +»Mutta siellähän pedot teidät söisivät.» + +»Entä sitten! Kunpa söisivät!» + +»Toivoisiko rouva kuolevansa?» + +»Toivoisin.» + +»Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?» + +»Vaikka tällä hetkellä.» + +»Ettekö pelkäisi vähääkään?» + +»Mitä?» + +»Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.» + +Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin. + +Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut +Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa. +Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa +tuntevansa. + +Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo +ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?» + +Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden +valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä +huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän +kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä +selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä +ahjosta, johon hänen oli mentävä. + +Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden +keskellä. + +»Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat +piirretyt. + +Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi +niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken +aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan. + +Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää +ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen +ympärilleen ja meni kyökkiin. + +Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän +ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan. + +»Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?» + +»Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne +sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?» + +»Kyllä.» + +Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen +nurkkapöydälle toisella puolen huonetta. + +Sitten painui hän jälleen vuoteelle. + +»Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta. + +»En minä hirviä sitä kertoa.» + +»Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata +ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä +ole oikeata unta.» + +»Minulta se on jäänyt viime aikoina.» + +»Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.» + +»En.» + +»Mutta sehän on paha.» + +»Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.» + +»Kyllä minä rukoilen.» + +Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui +raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä. + +»Maijaliisa, joko te nukutte?» + +»Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni. + +»Minua vaan niin peloittaa.» + +»Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.» + +»Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.» + +»Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit +anteeksi, kun ihminen katuu.» + +»Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.» + +Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut +rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan, +ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät +painuivat väkisen kiinni. + +»Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa +vähän aikaa». + +»Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää +nukuttaa.» + +»Minua kutsutaan tuomiolle.» + +»Herra Jumala!» + +»Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!» + +»Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?» + +»En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten, +kun rikos oli tapahtunut.» + +»Mikä rikos?» + +»Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään +voinut muuttaa. Tehty on tehty.» + +»Mistä rouva puhuu?» + +»Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas, +ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on +tehty.» + +»Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.» + +Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa. + +»Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.» + +»En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.» + +Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin. + +»Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen +sängyssään. + +Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla +kaatoi hänen suuhunsa. + +»Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan +tavallisen määrän. + +»Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.» + +Hän katsoi Maijaliisaan. + +»Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti. + +»Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa. + +Miina teki niin. + +»Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa +hiljaa.» + +»Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?» + +»Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja +kivet.» + +»Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa. + +»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi. +Kaikki, kaikki.» + +»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina. + +»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.» + +Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän +makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat +ja katse sumea. + +Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen. +Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti +selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän +kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli +jännitetty. + +»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä, +ja sieppasi hänestä kiinni. + +»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään +rävähtämättä. + +Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle. + +»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.» + +Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös. +Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät +olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat +liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn. + +»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta. + +Tämä pudisti päätään. + +Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti. +Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven +takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät +antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää. + +Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma +äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja +hätääntyneen näköinen. + +»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?» + +»Herra Jumala ketkä?» + +Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä. + +»Vilustaa», sanoi hän viimein. + +»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian +sänkyynne takaisin.» + +»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan +päälleni?» + +»Mutta jaksatteko te?» + +»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.» + +»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman +hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte +niin kipeä yöllä.» + +»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.» + +Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa +istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki +luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi +tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä. + +Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti +mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun +tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä +piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden +olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä +tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki +siihen? + +Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia +tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo +pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja +puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa +kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka +mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän +kanssaan! + +Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät +sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä +eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli +nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä +yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin +toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken, +ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden +molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu. +Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen. + +Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi, +muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran +syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet. +Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset +vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin +syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa +ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi +jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut, +mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi... + +Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa +vaipui istumaan alas lumelle. + +»Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa. + +Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat +niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho +pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet. +Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet. + +Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia +vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka +paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän +viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen +vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli +uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa +oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli +palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut. + +Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin +hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat +häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät +ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat? + +Ja hän lauloi: + +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!» + +Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja +Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni. +Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin +jaksoi. + +Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä, +kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat +lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän +ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa: +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» + +»Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen +luokseen. + +Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi +yhtämittaa nytkähtelivät. + +»Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää +lähettää sähkösanoma.» + +Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja +mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun +samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle +pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin +visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle. + +»Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille. + +Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen: + +»Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.» + +Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle. + +Mutta Alma hyräili vieläkin: + +»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» + +Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun +palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen +erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt +tiesi olevan saatavina. + +Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat +kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä +hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä +palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat +liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta +kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen +ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan +päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen +sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät +jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua. + +Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä +nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki +esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä, +hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun. + +Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä... + +»Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle +hoitajalle. + +Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului +tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa. + +»Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt +ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!» + +He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä, +kenen kanssa itsekukin ajoi. + +»Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?» + +»En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.» + +»Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.» + +»Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan +tervennä ollut.» + +»Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.» + +»Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota. + +He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt +todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois. + + * * * * * + +Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä +avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa +alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin, +jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka +kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen +silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä +suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja +Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet +silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli +Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa +ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti +Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään, +katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa +Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi +häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin. + +(1887.) + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI *** + +***** This file should be named 13976-8.txt or 13976-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/9/7/13976/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/13976-8.zip b/old/13976-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..5f4da34 --- /dev/null +++ b/old/13976-8.zip |