initial commit of ebook 13991HEADmain

6 files changed, 20537 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/13991-0.txt b/13991-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..8a8d5e2
--- /dev/null
+++ b/13991-0.txt
@@ -0,0 +1,10068 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13991 ***
+
+PUUKKOJUNKKARIT
+
+KUVAUKSIA
+NYRKKIVALLAN AJOILTA
+
+
+Santeri Alkio
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Werner Söderström Osakeyhtiö 1894
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+JÄRVELÄN SANTRA
+
+
+Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi
+ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin
+aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan
+mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan
+luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun
+niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja
+toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja
+kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten
+käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin
+päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas
+jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten
+kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten
+alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi
+jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista,
+joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden
+suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut,
+samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina
+puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän
+lutin seutuvilla.
+
+Tyttö itse oli varsin sievä -- tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi
+niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä
+luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät
+pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän
+heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro
+vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän
+lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan
+selville muutamista Santran oikuista.
+
+19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli
+useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku
+nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen
+saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja
+ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun.
+Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen
+ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka
+kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein
+säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten
+kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa
+kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt
+tiehensä.
+
+Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota
+hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä
+tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin
+Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun
+Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti
+alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä
+rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
+
+»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!»
+Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on
+uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille.
+Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille,
+joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
+
+Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan
+ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui.
+Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja
+ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos
+toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen
+puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa».
+Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin
+arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa
+koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän
+äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
+
+Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä,
+tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään
+ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä,
+joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin
+Santra siis yksin jäi.
+
+Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä
+monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman
+ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi
+tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä
+kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi
+Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto
+oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että
+hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain
+syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne
+äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon
+kädessä tahdoton kinnas.
+
+Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän
+ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman
+arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta
+varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet
+hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
+
+Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet
+hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä
+suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä
+körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä
+peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia
+kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää
+tappeluita.
+
+Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen
+loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa
+kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että
+tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin
+kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun
+Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät
+lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo
+kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin
+osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja
+sukulaisia.
+
+Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.
+Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.
+
+Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä
+sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat
+lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.
+
+»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin
+kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.
+
+»No?»
+
+Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman
+merkityksen.
+
+»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»
+
+»Mitä ottaa?»
+
+»Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on
+valikoiman varaa ja muutenkin...»
+
+»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella
+äänellä.
+
+»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»
+
+»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo,
+että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin
+ruvetaan jaksattamaan.»
+
+Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi
+lähteä viemään ulos.
+
+»Älä mene», kielsi emäntä.
+
+»Mitä sitten vielä?»
+
+»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella
+sen kuitenkin saa...»
+
+»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä
+en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en
+ainakaan Kuivasen Ellaa...»
+
+Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
+
+»Mitäh?» kysäisi hän.
+
+Emäntä säpsähti.
+
+»Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain
+sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
+
+»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»
+
+»Mitä naurat», matki Santra.
+
+»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»
+
+»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä.
+
+»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala
+tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta
+muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle
+vastaantulevalle työntää.»
+
+Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
+
+»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin
+puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin
+hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»
+
+Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
+
+»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman
+saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö
+juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...»
+
+»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen
+sanoa.
+
+»On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.»
+
+»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen
+isäänsä.
+
+»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata
+asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla
+koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on
+jaloissa ajelehtinut.»
+
+»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin
+pikkuinen, mutta ... ta...»
+
+»No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun
+pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin
+ollut.»
+
+»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...»
+
+»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
+
+»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, -- olithan sinäkin --
+siellä? -- Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
+
+»Mikä Konsta?»
+
+»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin
+pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin
+pitkä vielä kokottaa...»
+
+»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille
+ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään
+mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho...
+Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun
+siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin
+silmä välttää.» --
+
+Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla
+todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei
+hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi
+ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä
+avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli
+silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.
+Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
+
+»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja
+pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he
+olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän
+raskasta sydäntä.
+
+Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä
+ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän
+oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran.
+Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut
+erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut
+suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
+
+Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa,
+jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään,
+jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja -- Santra ei
+tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa
+joutunut -- eikä käskenyt pois.
+
+Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä,
+että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta
+puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt
+vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi
+tuntua itsemurhalta.
+
+Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
+
+Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen,
+niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui
+jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
+
+»Äiti.»
+
+»No?»
+
+Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo
+jutella sellaisia asioita.
+
+»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
+
+»Mitä sinä nyt sanot?»
+
+»Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku.
+
+Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja
+muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata
+jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä
+nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut
+korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
+
+Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin
+juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin
+kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa
+taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi,
+tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre
+tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
+
+Santran päätä huimasi. -- Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
+
+»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti,
+mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
+
+»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän
+olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen
+juuri on saanut.
+
+Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin
+mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin
+kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden
+mukulain juonia»!
+
+Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes
+todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.
+
+Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa
+sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
+
+Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin
+nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei
+millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon,
+milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan
+tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan
+korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi
+huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi
+rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni,
+naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi
+itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa
+Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli,
+että tottahan jo itsekin ymmärtää.
+
+Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja
+emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä
+palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
+
+Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
+
+»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.
+»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
+
+»Mitä puhunut? Mistä?»
+
+»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä
+näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
+
+»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne
+tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies,
+äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin
+puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille
+nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»
+
+Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
+
+»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.
+
+»Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni
+luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän
+näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko
+mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin
+pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta
+asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui
+Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä
+pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se
+oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies,
+oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. --
+
+Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret
+pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen
+Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta
+sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo
+jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle.
+Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
+
+»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»
+
+
+
+
+II
+
+JUNKKARIT
+
+
+On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta
+miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea
+sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta
+kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun
+Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia.
+Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen
+päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset
+kohmeloiset poikamiehet.
+
+Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,
+Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan
+Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä
+Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain
+juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.
+
+Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella.
+Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella
+vahingossa Iikan Antin jalkoihin.
+
+»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»
+
+»Onpa kuin sääretkin!»
+
+»Ne ovatkin miehen sääret.»
+
+»Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa,
+niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.»
+
+Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää
+kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja
+pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan
+pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta
+Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena
+lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.
+
+»Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi
+hammasten väliin.»
+
+»Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä.
+
+»No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan
+pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi
+sen.
+
+Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.
+
+»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.
+
+»Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä
+vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan.
+
+»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.
+
+»Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi
+vuoron Iikan Antille.
+
+»No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta
+kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.
+
+»Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.»
+
+»Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja
+navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja
+juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.
+
+»Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä
+yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja
+ota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa
+otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa
+puhaltaa.»
+
+»Luuleeko?»
+
+»Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut
+toista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!»
+
+»Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei
+sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi
+einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»
+
+»Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta
+pata, suolat ja leivät.»
+
+Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta,
+erosi Antti toisista.
+
+»Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi perään
+Koipi-Siukku.
+
+»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»
+
+Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen
+jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.
+
+»Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?»
+
+»Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän
+viluttaakin. Toiset nauroivat.
+
+»Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun
+rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa.
+
+»Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.»
+
+»Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin
+sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun
+tuuma.
+
+»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet
+joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran
+saunottaa niitä körttiläisiäkin.»
+
+»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka
+mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.
+
+»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin
+... melkeinpä hän kotonansa makailee.»
+
+»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»
+
+»Onko minunkin rinnallani?»
+
+»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»... Karhun Esaa nähtävästi
+miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.
+
+»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla
+leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen
+raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta
+ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja
+he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus
+tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla
+laulaa:
+
+      »Minä olen pappani vanhin poika
+      Härmän Kankaanpäästä,
+      Enkä mä sure ittiäni
+      Enkä toisen henkeä säästä!»
+
+Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli
+niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan.
+Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille
+ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:
+
+»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...» Hän
+kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.
+
+»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi
+soveliaan matkan päähän.
+
+»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:
+
+»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä
+löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö
+sua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. -- Pysy
+edempänä Siukku! -- Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo
+Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja
+meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta
+tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne
+tupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin
+olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni
+pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole
+tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...»
+
+Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi
+ihastutti.
+
+»Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä
+sillä, että Järvelän Santran saat?»
+
+»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt
+tappelemaan viitsi ruveta.»
+
+»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain
+tahdot, niin...»
+
+»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi
+*tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.
+
+»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta
+yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä,
+sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.
+
+Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.
+
+Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.
+
+»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin,
+»kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa.
+Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja
+sellaisia touhuja.»
+
+»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku
+irvistellen.
+
+»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»
+
+»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä
+ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi
+tuonaan tässä metsässä?»
+
+»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut
+kuulevinansakaan, pesi vain pataa.
+
+»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään
+körttiseuraa.»
+
+»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt
+kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn
+ääreen ja jutteli asian uudestaan.
+
+»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä
+uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»
+
+»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»
+
+»Hoo, no oletko sinä sen veli?»
+
+»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»
+
+»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»
+
+»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän
+muori on herännyt.»
+
+»Meidän Annako?»
+
+»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»
+
+»Niin minäkö?»
+
+»Niin.»
+
+»Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä
+rupesi sitä kaivamaan.
+
+»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan,
+ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette
+jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo
+ajatella...»
+
+»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.
+
+»Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen
+itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta
+ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»
+
+»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.
+
+»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.
+
+»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.
+
+»Ahah? Noo?»
+
+»Tuleeko pata?»
+
+Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen
+suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos
+laulellen:
+
+      »Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,
+      Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»
+
+Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa
+tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt
+vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli
+toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle
+sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.
+
+Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät
+iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä
+puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja
+parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien,
+kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle.
+Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta
+liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen
+ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.
+
+»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.
+
+»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.
+
+»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin
+ajaakin», arveli Ella.
+
+»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.
+
+»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan
+tässä vielä varkaus», sanoi Ella.
+
+»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä
+tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»
+
+»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin
+välitä.»
+
+»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin
+kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään»,
+vakuutti Esa.
+
+»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli
+Ella.
+
+»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!»
+ilakoi Esa.
+
+»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on»,
+riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta
+kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että
+asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten,
+niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin
+riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna,
+kun luulee sekin mies olevansa...
+
+Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian
+päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä
+jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut,
+painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet
+apeilta ja myrryisiltä.
+
+Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa
+lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja
+toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa
+kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän
+siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen
+kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja
+lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä
+oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa
+äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin
+virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata
+vietiin mökille.
+
+Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut
+palasivat nousevan päivän mukana.
+
+
+
+
+III
+
+PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ
+
+
+Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli
+»nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena
+salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin
+kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja
+Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta
+Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin
+honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi
+näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit»
+pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei
+ilennytkään koskea kelvottomiin!
+
+Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja
+varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä
+oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa
+eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin
+ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä
+ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi,
+väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi,
+sai kohta koettaa.
+
+Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt,
+ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei
+usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään
+tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin
+paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi
+hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki
+nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On
+niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.
+
+Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan.
+»Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat
+nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa
+kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti
+elähdyttävästi kahden puolen.
+
+Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti
+tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty,
+johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä
+»hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus,
+jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus
+yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä
+melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja
+naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.
+
+Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti
+väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä
+moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään
+tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu
+tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois
+edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin.
+Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä
+kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle
+lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä
+ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä
+pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale,
+rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi
+aatamin nahka.
+
+»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä
+penkiltä, vedä tukasta.»
+
+Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis,
+tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi
+uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät:
+mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä
+iskevän kuin mustanketun kaunis talja.
+
+»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja
+toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin
+tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.
+
+»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.
+
+Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi
+hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo
+Kaapo!
+
+»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako
+siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?...
+No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
+
+Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä
+ja usutteli poikia.
+
+Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan
+syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain
+poikain ympärille kiillottelemaan:
+
+»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei
+ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa,
+mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
+
+»So so, Esa!»
+
+Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi
+Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin
+saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta
+huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta
+vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään
+naureskellen ja noituen:
+
+»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira,
+kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin
+sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
+
+Toverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!
+
+»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
+
+»Varastettiin eilen, ja...»
+
+»Etkä ole vielä toista hankkinut?»
+
+»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä,
+jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen
+puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta
+puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.
+
+»Kelpaisiko se?»
+
+»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»
+
+»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.
+
+»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin
+potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»
+
+»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.
+
+»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä
+huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se
+varastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle
+niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»
+
+»Tällainen se on miehen puukko.»
+
+»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»
+
+»Mutta mitenkä ne saisit?»
+
+»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja
+tappelen kalajokista?»
+
+»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»
+
+»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku
+kohal satutaah. No saanko?»
+
+»Saat.»
+
+»Saanko? Koetas vannoa.»
+
+Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket
+punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa
+vannoi.
+
+»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta
+kalajokiseksi.
+
+»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»
+
+»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.
+
+»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä
+aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä
+nauratti oikein vatsan täysin.
+
+»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion
+pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo,
+kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa
+repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin
+kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.
+
+Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat
+loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon
+kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja
+kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin
+innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin
+vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä
+kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että
+otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.
+
+»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.
+
+»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.
+
+»Aina kuitenkin sinua parempi.»
+
+Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä
+estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen
+silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin
+yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät
+Kasarin Tommin uuhen.
+
+»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.
+
+»Niin, mitä sinä siitä?»
+
+»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»
+
+»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»
+
+»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten
+naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa
+miten hyvään.»
+
+»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.
+
+»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne,
+niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka
+meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin
+luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»
+
+»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet
+monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»
+
+»Naapurienkinko?»
+
+»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»
+
+»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää
+*naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja
+kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat!
+Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas
+Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä
+toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli
+poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat
+nauramaan.
+
+»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»
+
+»Häh, mikä?»
+
+»Mikä!»
+
+»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.
+
+»Saakurin poika!»
+
+»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.
+
+»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan
+nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»
+
+Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on
+oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen
+takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.
+
+»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin
+edessä lattialla.
+
+»Tietysti.»
+
+»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.
+Joko sinä oot silloin kotona?»
+
+Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.
+Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.
+
+»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset
+naureskellen.
+
+Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti
+silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin
+saarnaa.
+
+Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen
+nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään.
+Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä
+jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi
+vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi
+saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman
+loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta
+kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä
+vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen
+oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin
+kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.
+
+»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi
+panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui
+vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen
+hymyily.
+
+Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä
+rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen
+käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan
+kuin eloton patsas.
+
+»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka
+liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?»
+Kirves kohosi.
+
+Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden
+ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko
+kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine,
+vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija,
+niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän
+panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän
+katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi
+tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla
+äänellä:
+
+»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden
+että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti
+kuin pelosta tapahtuvan.
+
+»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi
+ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen.
+Vastausta ei tullut vähään aikaan.
+
+»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että
+hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja
+kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut
+mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.
+
+»Tuleeko siitä mitään?»
+
+Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli
+kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin,
+Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen,
+jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
+
+»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.
+Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
+
+»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien.
+Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti
+kirveen ja kohotti jo sitä.
+
+»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä
+eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään
+käyttänyt.
+
+Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen
+syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He
+tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen
+»koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu,
+niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin
+puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut
+kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä
+ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä
+katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin
+Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla
+jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka,
+verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit,
+joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin
+jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät
+ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli
+pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja
+palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta
+Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja
+hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että
+niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä
+vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti
+kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi
+niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun
+Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun
+silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi
+kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla
+heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti,
+että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin
+viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto
+ja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan,
+Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt
+väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän
+saavutti malttinsa jälleen.
+
+»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä»,
+virkahti Vennu nyt huohottaen.
+
+Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä
+elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
+
+Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja
+liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja
+lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä,
+mitä Vennu ajattelee...
+
+Vennu hypähti ylös.
+
+»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua
+lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla
+(hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet
+meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy*
+tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»
+
+Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.
+
+»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru
+ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»
+
+»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla
+kylmyydellä.
+
+»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta,
+näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»
+
+»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi
+tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä
+olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta
+minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa
+asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä
+vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että
+se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä
+rupea.»
+
+Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no,
+mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...
+
+»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä
+naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja
+kysyi toisilta:
+
+»Otitteko te sen lampaan?»
+
+»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti
+murahti jotakin samaan suuntaan.
+
+»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti
+ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.
+
+»Kolme ruplaa.»
+
+Esa tempasi taskunsa.
+
+»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat
+sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä
+mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.
+
+»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa.
+
+»Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja
+meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei
+tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja
+hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut
+sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu,
+Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus.
+Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.
+
+»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut,
+mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli
+pudonnut lattiaan.
+
+»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä,
+naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.
+
+»No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.»
+Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven
+luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.
+
+»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti
+katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa
+häneen.
+
+»Uskostako, vai?»
+
+»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti
+Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi
+ääneen, mutta Vennu virkahti:
+
+»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä
+enkä Jumalan sanan vaivainen.»
+
+Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää
+ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja
+lähti kotiin päin.
+
+Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen
+pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille
+mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja
+kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä
+eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä
+yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt
+painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
+
+»Nythän oli *minun* vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi
+kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät
+säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
+
+»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa*
+paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette.
+Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi.
+Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet
+hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja
+toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti,
+ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle
+varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja
+melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin
+olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman
+hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja
+ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin
+hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
+
+»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi
+loppuun!»
+
+Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät
+heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen,
+vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään,
+katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus
+ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin
+»seitsemän pappia».
+
+Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi
+päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo -- Vennukin
+mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui
+puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain
+retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat
+vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko
+kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.
+
+
+
+
+IV
+
+VALEEN KEINOT
+
+
+»Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla
+sinun housuissasi.»
+
+»Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa
+housuissani.»
+
+»Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin
+siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.»
+
+»Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella
+tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä
+yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran
+kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin
+ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää
+yritäkään.» Valee nauroi.
+
+»Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua
+herastuomarin ja emännän kanssa?»
+
+»Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin
+minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.»
+
+»Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä
+kurilla sinä selviät tästä jupakasta.»
+
+»Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin
+selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin
+Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani
+saatuna.»
+
+»Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin
+suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin,
+jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen
+puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa
+palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan
+omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.»
+
+Toinen nauroi.
+
+»Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.»
+
+»Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo
+ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy
+siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi
+jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?»
+
+»Koetetaan.»
+
+»Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy
+Santran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...»
+
+»Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä
+lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.»
+
+»Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi
+palkitsen.»
+
+»Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä
+tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä
+nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista
+nohjaletta kuin Ella, niin...»
+
+»Niin sinä tulit ja sanoit minulle: 'Mene nyt poika väliin.' Mistähän
+sinä sen niin arvasit, että minä?...»
+
+»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei
+niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»
+
+Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan
+Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen
+Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä
+viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi
+melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.
+
+Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin
+pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta,
+joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit
+pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon
+taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse
+piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse
+ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä
+valo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi
+leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään
+jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana
+varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun.
+Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin
+palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän
+alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi.
+Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin
+loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä
+rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä
+huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen
+ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa
+vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.
+
+Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt
+siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten
+tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.
+
+»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi
+pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.
+
+»En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla
+onkin sellaiset tulukset, että...» Ukko alkoi iskeä, huolimatta
+valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja
+taula otti tulen.
+
+»Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi
+äijä.
+
+»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.
+
+»On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon
+tuluksia», ärisi ukko.
+
+»Minä poltankin tikkuja.»
+
+»Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä
+tuulessa kolloosi valkeata.»
+
+»Otan minä vaikka kuinka puhaltais.»
+
+»Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.»
+
+»Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.»
+
+»On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.»
+
+»Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki
+kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni
+pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja
+kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin
+aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä
+ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se
+oli joku silmänkääntäjä.»
+
+»Taisipa ollakin», arveli emäntä.
+
+»Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.»
+
+»No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää
+silmät niin, että näytti herralta.»
+
+»Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta
+raapii?»
+
+»Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se
+housuistansa? -- Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä
+kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.»
+
+»Mitä sitten? Omiani ovat.»
+
+»Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan
+ruotiäijä, »sillä minä kerran...» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi
+puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan
+humalassa.
+
+»Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis
+pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä
+Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa
+sylkeä.»
+
+»Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No
+miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo'o, vai Seljälle päin nyt
+pitää.»
+
+Santra nousi pöydästä.
+
+»Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.»
+
+»Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista.
+
+»Minä makaan nyt yksin, Maija.»
+
+»Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen.
+
+»E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen
+jo ovenraossa.
+
+Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.
+
+»Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä
+ryömällään pöydän takana.
+
+»Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija.
+
+»Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä
+nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan
+lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten:
+»Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei
+ollenkaan ajatella mistä se tulee.»
+
+»Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä,
+syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa»,
+sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut
+pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka
+polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä
+juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan
+kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.
+
+Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu
+niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja
+puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta
+sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä
+omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä
+enemmän nuottia.
+
+Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka
+takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.
+
+»Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti
+emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.»
+
+»Ja maha viereen», liitti Maija.
+
+»Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu.
+
+»Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin
+tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?»
+
+Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.
+
+»Johan te nyt oikein riitelemään...», alkoi herastuomari. Mutta Jassu
+keskeytti:
+
+»Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat:
+voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat
+isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.»
+
+»Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...»
+
+»No, ryypätään kun rookataan.»
+
+»Kiitos suuri!»
+
+»Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata
+Jumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.»
+
+»Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?»
+
+»Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi
+täällä kenties muut kuin mun saappaani.»
+
+Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti.
+
+»Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.»
+
+»Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.»
+
+Herastuomari nousi.
+
+»Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.»
+
+»Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.»
+
+»Sano nyt sitten.»
+
+»Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä.
+
+»Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.»
+
+Tytöt pidättyivät.
+
+»Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.»
+
+»Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa
+virkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet
+puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä
+kirkosta?»
+
+»Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin
+ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.
+
+»Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen
+lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava
+valitus.»
+
+Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä
+penkillä.
+
+»Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä
+körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena
+yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.»
+
+»Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti.
+
+»Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!»
+
+»Herra armahda! Hyi!»
+
+»Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!»
+
+Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.
+
+»Niin se pani.»
+
+»No vieläkö se nyt aina...?»
+
+»Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...»
+
+»Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen.
+
+»Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun
+pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin:
+uooi uooi uooi!»
+
+»Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä.
+
+»No tuota...», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani
+piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin
+Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.
+
+»Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi
+hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.
+
+»Niin no, mutta kuinkas se juttu...?»
+
+»No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani:
+aaoouii...»
+
+»Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä.
+
+»Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.»
+
+»Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.»
+
+»Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin
+se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.»
+
+»Sinä?»
+
+»Minä juuri.»
+
+»Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?»
+kyseli emäntä.
+
+»Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle
+ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän
+lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.»
+
+»Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä.
+
+»Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli
+vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se
+olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä
+koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan
+Hermanni.»
+
+»Voi sinua!»
+
+»Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.»
+
+»Kirkosta?»
+
+»Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa
+sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että
+messu oli maassa.»
+
+»Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä.
+
+»Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin,
+että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on
+huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun
+minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään
+erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin
+likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä
+ihan nenäni edessä.»
+
+»Hy-i!»
+
+»Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni
+reikään...»
+
+»Hy-y-yy!»
+
+»Käteni sattui karvaiseen elävään...»
+
+»Huu-uu!»
+
+»Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä
+riipaisin sen ulos.»
+
+Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain
+heikosti valittelivat.
+
+»Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka
+semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.
+
+»No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari.
+
+»Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.»
+
+»Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika.
+
+»Eei-ei», todisti emäntä.
+
+»Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven
+rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan
+kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän
+pelastanut sellaisesta kauhusta.»
+
+»Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti.
+Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta
+saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä
+valitti», väitti emäntä.
+
+»Mutta siihen se loppui ääni.»
+
+»Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.»
+
+Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.
+
+»Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä
+rintaansa oikaisi.
+
+»Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija.
+
+»Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!»
+
+Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon
+hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että
+hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne,
+pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta,
+kun oli luvattu kannu viinaa.
+
+Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre
+valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja
+ääniä.
+
+»Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä,
+kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin
+huonoksi itseänsä valitti.»
+
+»Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan
+tullessaan. »Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän
+kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi
+joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.
+
+
+
+
+V
+
+KOLINOITA
+
+
+»Mutta ... mutta ... mikähän J--sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi
+emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt
+oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan
+arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.
+
+»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»
+
+Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan,
+isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta
+ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi
+saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu
+se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.
+
+Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon
+ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja
+udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.
+
+»Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä
+vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien
+sinne tänne.
+
+»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.
+»Kun Santra on kadonnut.»
+
+»Kadonnut?» kuului joka suusta.
+
+»Kadonnut! -- ja, sys siunatkoon!»
+
+»Mitä?»
+
+»Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»
+
+»Ellan kihlat!... herra ... no mutta...»
+
+»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!»
+
+»Mitä?»
+
+»Ettei ole oikein surmillensa...»
+
+Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja
+meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen
+elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti
+kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä
+paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen
+kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle
+taholle.
+
+Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli
+vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja
+pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä
+kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään?
+Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen
+vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa
+pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät
+emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka
+puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän
+surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia
+syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta
+ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän
+suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan
+osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta
+johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra
+»surmilleen» olisi mennyt.
+
+»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy
+kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi
+mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö
+Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.
+
+»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat
+vieneet!»
+
+Sepä vasta ajatus!
+
+»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»
+
+Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa
+siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he
+sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan
+varmanakin.
+
+»Onhan sellaista nähty!»
+
+Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin
+tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun
+Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka
+olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen
+alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman
+luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö
+surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin
+eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain.
+Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja
+sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.
+
+»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa
+popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa
+herrastella -- juuttaan tyttö!»
+
+Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja
+herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla
+kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei
+voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli
+yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli
+jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin
+hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten
+syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta
+selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli
+sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin
+oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan
+heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi
+ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee
+ajatella.
+
+Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan,
+mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin
+pieneksi.
+
+»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»
+
+»Onhan se niinkin.»
+
+Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi
+muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?
+
+Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli
+syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:
+
+»No on se ollut!»
+
+»Mistä tiedät?»
+
+Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli
+ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.
+
+»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus,
+että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä
+ryöstöstä.
+
+Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain
+mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat
+taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi
+vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle
+tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.
+
+»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»
+
+Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo
+kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille
+lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt
+sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan
+ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän
+komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne
+mennyt.
+
+»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi
+herastuomari.
+
+»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»
+
+Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut
+työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.
+
+»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.
+
+»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.
+
+»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo
+ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.»
+
+Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.
+
+»Mahdat nousta jo, suutari!»
+
+»O-hoogrooh», huokui suutari.
+
+»Nouse, nouse.»
+
+Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja
+venyttelemään lattiaan.
+
+»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen
+nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani
+puhunut?»
+
+Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.
+
+»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä
+komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa.
+Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne
+menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi
+aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle
+puolelle jokea.
+
+Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra
+olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin,
+että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä
+kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin
+lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä
+mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei
+tuo jo siksi kotiin tulisi.
+
+Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen
+penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja
+vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja
+isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden
+tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+      »Hurjasti, komiasti, kotkotti,
+      vaikka paikalla kulkuri tulit!
+      Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,
+      niin ei nämä pojat suris!»
+
+Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun
+huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan.
+Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan
+hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja
+räyhäten.
+
+»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te
+olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan,
+mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti
+vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.
+
+»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te
+ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin
+olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma.
+Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä
+suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet -- voi sen tuhat! -- olet niin
+kuin olisit kipeä ja köyhä!»
+
+Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.
+
+»No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen
+jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet
+vasta...»
+
+Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen
+käsissään.
+
+»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä,
+niin...»
+
+Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät
+nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja
+miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen
+tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille
+istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja
+lauleli täydellä kurkulla:
+
+      Lauletahan vain nuoret poijat
+      kylämme kunniaksi,
+      jottei tämä nuoruuden aika
+      käysi tukalaksi.
+
+      Eletähät poijat hurjasti,
+      kyllä kruunu palkan maksaa,
+      jos vaan nämä nuoret poijat
+      herrastella jaksaa!
+
+      Puukko tuppehen ja malmari povehen,
+      kun kylälle lähdetähän,
+      niidenpä tähden karskia poikia
+      aina peljätähän.»
+
+Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti
+kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi
+peloissaan Ellan luo...
+
+»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.
+
+»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.
+
+»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla
+lailla vanhan ihmisen rääkkää.»
+
+»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun
+käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.
+
+»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka
+lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä
+ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi
+ensimmäisenä puukon.
+
+»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.
+Vennulla oli myöskin jo puukko.
+
+»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen
+lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja
+ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun
+näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.
+
+Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja
+huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa
+kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia,
+taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin
+säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi
+olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi
+valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei
+kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta,
+uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se
+olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän
+oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa
+hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen
+olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta
+Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri
+tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn
+esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa
+muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein
+valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.
+
+Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä
+kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä
+johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.
+
+Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä,
+äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat
+kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä,
+kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan
+näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi
+saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään
+puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän
+olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin
+*Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut
+*Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin
+verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn
+huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin
+tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti
+tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä
+siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon
+valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa
+teurastettavan. --
+
+Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan.
+Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet
+lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä
+asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä
+ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin
+paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos
+tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat
+tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän
+ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista
+tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä
+voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat
+huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan.
+Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan
+erääseen ojaan.
+
+Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt
+tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei
+aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset
+ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen.
+Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo
+ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei
+toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat.
+Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan,
+hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana
+purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin
+viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton
+hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin
+monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan,
+mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä,
+joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin
+naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta
+omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen
+kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen
+häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä
+hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi
+terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.
+
+Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja
+emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä
+siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä
+ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli
+ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä
+olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla
+viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että
+ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.
+
+»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja
+kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.
+
+»Voi vaivaisia häjyjä!»
+
+Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen
+voivottelemiseen.
+
+»Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä
+olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.
+
+Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi
+ikään kuin itsestään.
+
+»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»
+
+»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä
+katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi
+sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä
+pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.
+
+»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä
+sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa»,
+sanoi isännälle.
+
+»Ensin minä lahden vallesmanniin.»
+
+»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi
+ja vihamiehiksesi.»
+
+»Mutta...»
+
+Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä
+jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja
+emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella
+näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni
+suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.
+
+»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.
+
+»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.
+
+»En minä tiedä Santraa.»
+
+»Ette tiedä?»
+
+»En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän
+sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo
+kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei
+ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran
+naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa,
+eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan
+katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi
+tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän
+käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:
+
+»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne
+kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein
+vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan.
+Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan
+niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.
+
+»Missä se Santra on?»
+
+Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän
+oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen
+katsahti Ellaan.
+
+»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.
+
+Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin
+ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien
+ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui
+niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin
+vain pitäisi sanoa.
+
+»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»
+
+»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.
+
+»Noo...», nauroi emäntä.
+
+»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...»
+
+Ella nousi.
+
+»Sanokaa nyt, missä hän on?»
+
+Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana,
+että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella
+alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen
+täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut
+eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen
+selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän
+kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.
+
+»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut
+jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.
+
+»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»
+
+»No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...»
+
+»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»
+
+Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.
+
+»Mutta missä hän nyt on?»
+
+»Kaa!»
+
+Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.
+
+»No onkohan hänet joku vienyt tai?...»
+
+»Mistä minä tiedän.»
+
+Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi
+luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi
+jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan
+keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti
+kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä.
+Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit
+käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi
+tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset,
+kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.
+
+»No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti
+käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen
+pitäjää naittajaisiin kutsunut!
+
+Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan
+sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin
+raivokkaasti nurkkaan.
+
+»Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti
+lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki
+saatuaan kysyi:
+
+»Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?»
+
+»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.
+
+»Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.
+
+Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta
+hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa
+parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa
+kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli
+johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti,
+kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään
+lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä
+kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän
+maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.
+
+He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä
+halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa
+linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten
+rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin
+siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä
+vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä
+lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää
+kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.
+
+
+
+
+VI
+
+ÄIDIT
+
+
+Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen
+takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä
+millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he
+kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään.
+Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten
+muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja
+rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja
+keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka
+olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia
+pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja
+tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan
+Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa
+oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään
+riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että
+he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään
+tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa
+kurssia omaksi tarpeeksi.
+
+Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon
+nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät
+koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn
+pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat
+kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä
+niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein
+sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät,
+antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia
+on kulkenut.»
+
+Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari
+vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun.
+Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon.
+Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko
+luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia
+taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta
+silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa,
+että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta
+tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla
+oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo
+rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta
+takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja
+luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä
+itsekään mistä se johtui.
+
+Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa
+kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä
+hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka
+Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain
+muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.
+
+Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui
+taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri
+leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle
+väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään.
+Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja
+uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei
+hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä
+helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan.
+Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi
+pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen
+muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku
+kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista
+asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten
+vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka
+miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina
+miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja
+unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan
+lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran
+kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä
+juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko
+se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut
+tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään
+tiesi, -- valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne
+silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen
+hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei
+Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja
+ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan
+Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi
+perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä
+kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran,
+eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi.
+Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka
+vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän
+herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun
+saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta
+kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja
+muidenkin pitäjän poikain puolelta.
+
+Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei
+herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan
+suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä
+hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla
+lähtee...
+
+Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan
+sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut
+hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä
+kotiinsa.
+
+Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen
+takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui
+tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten
+niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin
+nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti
+hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra
+koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta
+muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun
+piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi,
+hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun
+salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan
+tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan,
+joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut
+ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään.
+Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.
+
+Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski,
+kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään,
+niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei
+tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut,
+että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli
+odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi.
+Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä
+Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä
+syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan!
+Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui
+haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. --
+
+Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä
+aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle
+alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta
+täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut
+kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen
+työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt
+jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin
+mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa
+mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos
+sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.
+
+Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa,
+menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua
+kaikille.
+
+Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa
+hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän
+pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo
+Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta
+nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole
+kauppakalu!
+
+Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.
+Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.
+Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.
+
+»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...»
+
+Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän
+pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän
+estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä
+uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta
+näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti
+vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen
+ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.
+
+Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ...
+ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun
+Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja
+Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli
+kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja
+livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.
+
+Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee
+katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka
+tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu
+pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä,
+että mitä se äiti nyt täällä? -- kun muori samassa loi pitkän, syvän
+katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja
+lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen
+Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa
+tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin
+katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi
+siellä jotakin askartelemaan.
+
+Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran
+kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin
+tuskalliselta.
+
+Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran
+tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän
+piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa,
+hän virkahti:
+
+»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»
+
+Se tuli kuin ukonnuoli.
+
+»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.
+
+Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:
+
+»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.
+
+Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli
+luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo
+väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi
+puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt
+tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla,
+ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä,
+ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle
+kannalle.
+
+Muori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt
+ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä
+ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä
+kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen
+vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi.
+Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen
+käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin
+kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen
+vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen
+mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, -- vaikka ei Jumala
+ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.
+
+»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.
+
+»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»
+
+»Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...»
+
+»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän
+valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat
+voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä
+lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin
+tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta
+poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria
+yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.
+
+Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja
+kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha,
+hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu,
+että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli
+tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, -- tunsi
+vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja
+pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön
+ja lapsellinen...
+
+Niin hän tekikin.
+
+Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui.
+Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin
+kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita
+pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.
+
+Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin
+mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan
+sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen
+ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se
+menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin
+vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus
+itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla
+apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä
+asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi
+siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti
+mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän
+sanoi.
+
+Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee
+vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin
+kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa
+näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi
+jälleen täytellä kysellen:
+
+»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä
+käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili
+suusopissa ja Valee joutui hämille.
+
+»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»
+
+»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso,
+että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä
+istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä
+lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.
+
+»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti
+käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.
+
+»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku.
+Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti
+tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli
+kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.
+
+»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset
+tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.
+
+»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä
+nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat
+minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»
+
+»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.
+Muori tuli samassa sisään.
+
+»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»
+
+Muoria vähän nauratti.
+
+»Vai eivät selvitä.»
+
+»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne
+tuntevatkaan toisiaan.»
+
+Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin
+asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän
+tuontuostakin selityksiä keskeytti.
+
+»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä
+teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»
+
+Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.
+
+»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!»
+Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä
+vakuutustaan:
+
+»En se-ollen!»
+
+»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.
+
+»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi
+Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja
+olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»
+
+Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin
+kiusoitteleminen.
+
+»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»
+
+»Ota sitten!»
+
+»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»
+
+Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan
+rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen
+muutamia savuja piipustaan.
+
+»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen
+tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se
+tapahtui näin», sanoi Valee.
+
+»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne»,
+huomautti setä.
+
+»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.
+
+Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.
+
+»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli
+Matti.
+
+»Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»
+
+»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»
+
+»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»
+
+Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.
+
+»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen.
+Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan
+pohjaanpalanutta.
+
+»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä
+vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»
+
+Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi
+eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne
+ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.
+
+Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti
+mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia
+päättyy vielä hyvinkin.
+
+Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon,
+jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle
+Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa
+Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti
+osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin
+Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti.
+Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä
+retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin
+tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän
+lähteä.
+
+Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain
+kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi
+yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran
+olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä
+päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos
+niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää
+sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan
+toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi
+kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat,
+pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä
+oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään
+yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen
+urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa
+useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa
+melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.
+
+Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja,
+nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä
+pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja
+kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa
+kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin
+juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia
+jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen
+viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä
+luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin
+kanssa.
+
+Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen
+paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen
+alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi
+juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa
+poikia yhden toisensa perään.
+
+Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän
+etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset
+kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin
+nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät
+siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja
+huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat
+näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra
+tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui
+ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja
+tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin
+pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa
+tuli muori.
+
+»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään
+pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän
+julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla
+Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta
+kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen,
+kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa
+rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa
+hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli
+metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs
+neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta
+siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota
+pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä
+pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin
+hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki
+oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten
+menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa
+kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi
+kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat
+vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita
+rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä.
+Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.
+
+Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän
+tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli
+joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä
+selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:
+
+»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso,
+nyt on puhemiehet paikalla!»
+
+Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja
+puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta
+löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo
+vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui
+jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn
+veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä
+puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin.
+Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat
+kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun
+tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut
+aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin
+ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi
+mennä olisi saanut...
+
+Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän
+menettelynsä kaikin puoliseen valoon.
+
+Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen
+aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt
+muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä
+herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos
+saa henkensä pitää.
+
+Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja
+kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa
+takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he
+turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi
+kauan salassa pysyä.
+
+Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä
+Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai
+kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn
+tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä
+muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten
+huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet,
+joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään
+näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon
+ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa...
+Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan
+vielä varasten kärryille istunut. -- Mutta hänellä onkin, jumalankiitos,
+ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa
+tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta
+eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa,
+niistä tilinteolle...
+
+»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes
+vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.
+
+
+
+
+VII
+
+HERÄNNEITÄ
+
+
+Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin
+sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla.
+Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta
+pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä,
+ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
+
+Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet
+ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin.
+Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset
+jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin
+talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-,
+juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä
+olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja
+alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla,
+ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet
+ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.
+
+Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä
+tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori
+oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime
+aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä
+kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän
+vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla
+ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen
+elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja
+ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka
+olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin
+kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin
+tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää
+olevankaan, -- esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja
+naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on
+hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain
+miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin
+laumoittain.
+
+Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja,
+joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton
+innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus!
+Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt
+katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa,
+että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken
+tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat
+he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen
+autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain
+vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
+
+Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla
+tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun
+sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa
+rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden
+tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat
+melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa
+eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä
+voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa
+elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu,
+joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui
+sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti
+siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta
+aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla,
+kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota
+sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso
+ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki
+sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää
+varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta,
+paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
+
+Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet
+liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä
+vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat,
+ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi
+melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa
+ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja
+heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
+
+Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän
+laatuun. --
+
+Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen
+kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen
+jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota
+olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat
+käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten
+tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja
+korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli
+tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta.
+Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat,
+odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi
+liikkua.
+
+Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat
+saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin
+luo.
+
+Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi
+itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki
+huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous
+juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin,
+suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli
+saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo
+tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi
+himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä
+miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin
+ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien
+edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi
+vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
+
+»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni,
+»sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
+
+»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun
+kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin
+vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla
+hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti
+yrittänyt tänne?»
+
+»Kyllä sen olen kuullut.»
+
+»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän
+kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»
+
+»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä
+suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä
+jumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja
+kolme muuta hyvää.»
+
+»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.
+
+»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui
+suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi
+pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta
+samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen
+luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he
+selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi
+emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»
+
+Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.
+
+»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari,
+»sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun
+haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä
+tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa
+minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»
+
+»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten
+puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin
+oikeutettuina.
+
+»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja
+Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa
+tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun
+ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä
+pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin
+ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin
+niiltä kerrankin holtit pois?»
+
+»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni.
+»Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä
+vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia
+vihollisia.»
+
+»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia
+heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut
+sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen
+lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja
+pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja
+seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat?
+Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä
+hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan.
+Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja
+häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me
+olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja
+vihaavat lastansa.»
+
+»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa
+hohti rautainen varmuus.
+
+»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta
+meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja
+saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se
+miekkaan hukkuu.»
+
+»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja
+sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa
+nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän
+ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin
+paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden
+kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.
+
+Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:
+
+»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä
+sitä ympärillemme levittää?»
+
+»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.
+
+»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten
+sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy
+näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin
+miekka!»
+
+Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että
+säkenöitsi innosta.
+
+»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän,
+heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan
+kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...»
+
+»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää
+meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen
+haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa,
+paatuvat vain.»
+
+»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka
+menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin
+oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse
+olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että
+olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»
+
+»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...»
+
+»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.
+
+»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän.
+Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta
+kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.
+
+»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.
+
+»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto
+herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui
+Talvikosken Hermanni.
+
+»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni
+pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.
+Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä
+on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua
+saada.»
+
+»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin
+näyttää jäävän tutkimatta.»
+
+»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne
+raadot todista toistensa päälle.»
+
+»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
+
+»Mutta kun ei kovisteta.»
+
+»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana
+tapahtuu.»
+
+Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma
+tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän
+jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet
+hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet
+tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät
+hullaantuvan!
+
+Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
+
+»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma
+nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä,
+ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla.
+Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden
+täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä
+sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot
+ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
+
+Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui
+hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi
+häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan
+toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja
+tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin
+saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein
+vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja
+lopettaa ajoleikki kerrassaan!
+
+Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia
+keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet,
+mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla
+päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti
+poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän
+kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
+
+»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti
+miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei,
+niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne
+sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
+
+»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää
+vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.
+
+»Koetetaan!»
+
+»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta.
+»Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen
+luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin
+Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia
+kylään.»
+
+»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan
+johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»
+
+»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän
+mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»
+
+Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi
+käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä
+suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään
+Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa,
+sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan
+puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.
+
+»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut
+hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan
+Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista
+miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»
+
+»Ohoh! No mistä syystä?»
+
+»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.
+Olette kait kuulleet siitä?»
+
+Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?
+
+»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun
+Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten
+suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime
+yönä kävivät siellä?»
+
+Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja
+viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan,
+aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat
+jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan,
+siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja
+pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet,
+vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen
+vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain
+parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.
+
+»Vai niin, soo'o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän
+ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.
+
+»Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin,
+lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin
+olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa
+heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten
+karattiin.»
+
+»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»
+
+»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä
+puhemiehenä -- mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain
+asioiksi joutavia. -- Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton
+talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»
+
+»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.
+
+»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu
+antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»
+
+Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä
+kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi
+nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.
+
+»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.
+
+Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika
+ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun
+siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö
+pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin
+varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää.
+»Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni
+oteta», lopetti Matti.
+
+»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät
+ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»
+
+»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan
+Janne.
+
+»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari
+hymyillen.
+
+»Se onkin hyvä keino, se.»
+
+»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on
+jo pannut saatavansa kuvernööriin.»
+
+»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»
+
+»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian
+menee tyhjäkatoon.»
+
+»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»
+
+»Varmaan.»
+
+Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston
+järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä
+Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään.
+Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä
+vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne
+ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.
+
+
+
+
+VIII
+
+HERRA NIMISMIES
+
+
+Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja
+Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa
+Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa
+ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu.
+Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on.
+Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole
+aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin.
+Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli
+jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.
+
+»Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen,
+kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa
+kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. -- »Ja nuo
+körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä
+kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa,
+niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa
+vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen
+saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen
+miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.
+
+»Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo
+toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun
+nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...»
+
+Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää
+vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee)
+jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja
+tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.
+
+»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket
+päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran
+kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.
+
+»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei
+tuo virkakultanen mene ennen pitkää. -- Hääh? Että eikökö jo saa mennä?
+Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä
+mikään oven lukko.»
+
+»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi,
+»vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»
+
+Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.
+Nolostuen hiukan virkahti hän:
+
+»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa
+supisten:
+
+»Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin
+suuri!»
+
+Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt
+ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.
+
+»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.
+
+»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti
+puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.
+
+»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi
+lammasta ja ... häh?»
+
+»Nytkö hiljan?»
+
+»-- sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin
+luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa.
+
+»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi
+yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas,
+viimeisillä maailman ajoilla ... häh?»
+
+»Tiedättekö varkaita?»
+
+»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt...
+Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset
+veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo,
+pumpsilainen ... ja riivatut veivät.»
+
+(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa
+tuolle leipäpala, raukalle.»)
+
+»Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne
+vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset,
+ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet
+kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä
+vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä -- häh? --
+huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän
+kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin
+Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi
+vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...»
+
+»Missä sieltä oli miehet?»
+
+»No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan,
+juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain,
+että saa henkensä pitää.»
+
+(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa
+kymmenen viinapannullista!»)
+
+»...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...»
+
+»Häh?»
+
+»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»
+
+Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä
+töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla
+äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin
+miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän
+haastelee.
+
+»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa
+matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»
+
+»Itse sinä olet matammi.»
+
+»Eikö ole kotona, häh?»
+
+Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet
+nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko
+valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa
+maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat
+Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja
+riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui
+Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat
+silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli
+teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne
+herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti
+heitä paikoillaan.
+
+»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on
+istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui
+kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.
+
+»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.
+
+»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että
+jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen
+kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä
+jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt
+lattialla.
+
+»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa
+hyvän levon», nauroi.
+
+Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.
+
+Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun
+mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen
+lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi
+ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä
+ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa
+hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:
+
+»Öhm äh! Mi-mitä?»
+
+»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä
+on kysymys.
+
+»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan
+Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli
+Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi
+ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko
+nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä
+ottikin pari askelta kohti:
+
+»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...»
+
+»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.
+
+»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta
+luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.
+
+»Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...»
+
+»Luuta!» marmatti Marketa.
+
+Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja
+inhotti.
+
+»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan
+käsissä tasapainoa etsien.
+
+Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian
+kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:
+
+»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan
+huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.
+
+Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa
+huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo
+istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän,
+kädellään olkansa yli viitaten:
+
+»Pane ove kiini!»
+
+Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli
+päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään
+vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven
+kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin
+nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin
+kysäisi:
+
+»Mites te tahto?»
+
+Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.
+
+Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti
+suuvuoron:
+
+»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli,
+niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän
+isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja
+ajaa niillä, sillä...»
+
+Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:
+
+»Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille
+kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... *Kompaniija kasakat* ...
+kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta
+autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»
+
+Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan
+jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä
+eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja
+laupiaimmalla äänellä.
+
+»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin
+nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei
+sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.
+
+»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä
+ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi
+väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.
+
+»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»
+
+»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet
+ja...»
+
+»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä
+ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.
+
+»Joo.»
+
+»No voi sun...»
+
+Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin
+kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja
+tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat
+tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo
+juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä
+ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää.
+Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon
+pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän
+kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin
+toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen
+rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti
+Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut
+vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:
+
+»Mittees sine nyt oiken meinata?»
+
+Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.
+Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:
+
+»Noo -- ja!»
+
+Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies
+juhlallisella painolla:
+
+»Noo -- ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu*
+virkavelvollisuutta! Häh?»
+
+»Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?»
+
+»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull
+virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa
+raivossa astuen peremmälle.
+
+Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät,
+posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa
+korvaan:
+
+»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla
+hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.
+
+Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että
+nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli
+hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla
+silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä
+kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.
+
+»Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!
+Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.
+
+Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka
+häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon.
+Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!
+
+Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta
+koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle
+apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan,
+taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin
+käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan,
+joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun
+siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän
+nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle,
+väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi
+pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea
+kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi
+paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi
+ajattelevan:
+
+»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»
+
+Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin
+uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä
+kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin
+hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:
+
+»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»
+
+»Kyllähän nimismies minut tuntee.»
+
+»Sinu tunte!»
+
+»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»
+
+»Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus
+sen torppa vai talo?»
+
+Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli
+loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat
+yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre
+nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän
+vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani
+jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään
+polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:
+
+»Se on talo!»
+
+Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren
+nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös
+yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen
+hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä
+hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.
+
+»Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi
+kasakanpampun seinältä.
+
+»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea
+kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui
+äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen,
+poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa
+tuoliin:
+
+»Ylös pärkele!»
+
+Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui
+tämän käsivarsiin.
+
+»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»
+
+Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren
+juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat
+hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä
+vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.
+
+»Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin
+pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein
+rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista
+ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat
+kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti
+hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin
+toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän
+hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten
+uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:
+
+»Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...»
+
+»En minä *sitä* pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa
+minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen
+sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.»
+Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen
+pampun kädessään.
+
+»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat
+jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa,
+joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti
+viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi
+keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi
+hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan,
+koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla
+edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.
+
+Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi
+katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä
+seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia
+siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä
+alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain
+kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi
+kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut
+tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt,
+tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä
+juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä
+saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on
+mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.
+
+Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.
+
+»Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta
+sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan,
+matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt
+ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä
+mieluimmin hyväksyy.
+
+»Jaa-soo!... mhm!»
+
+»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»
+
+»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest
+sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän
+selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et
+jok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?»
+
+»Niin.»
+
+»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»
+
+Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä
+kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne.
+Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä
+oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa,
+että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä
+tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit
+ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston
+järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti
+talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.
+
+Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora
+talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom
+lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan
+jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit
+Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden
+välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.
+
+Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville.
+Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa
+ja kysäisi:
+
+»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»
+
+»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene
+jo.»
+
+»Häh?... mitä sanoitte?»
+
+Muori ei enää puhu mitään.
+
+»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja
+itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea,
+sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta
+sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen.
+Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa
+pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa
+ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.
+
+Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi,
+kääntyi häneen päin.
+
+»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.
+
+»Asiaa?»
+
+»Häh?»
+
+»Asiaa!»
+
+»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi
+lammasta yht'aikaa...»
+
+»Kutka?»
+
+»Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin
+aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut
+nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»
+
+»No, no, kuka se on varasta?»
+
+»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos
+sanoisitte vähän kovempaa. -- Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli
+järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka
+paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos
+olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten
+niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...»
+
+»Oleko sulla todistajat?»
+
+»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä
+paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se
+nyt olisikin.»
+
+Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.
+
+»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle
+teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni.
+Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä,
+katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.
+
+»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.
+
+»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori
+herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle
+päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle,
+voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.
+
+»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo
+äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin
+kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä
+lie taas antanut sille selkään. -- No, kuulettekos te?»
+
+»Joo. Mitä se sanoi?»
+
+»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä
+kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä
+mukaanne. Kuuletteko te?»
+
+»Kyllä minä.»
+
+»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te
+kuulisitte.»
+
+»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»
+
+»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian
+luontoansa takaisin.»
+
+»Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset?
+Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta
+ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan?
+Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän
+kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta
+kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.
+
+Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja
+ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:
+
+»Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»
+
+
+
+
+IX
+
+»PITÄJÄN PARAS POIKA»
+
+
+Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten
+urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin
+sopivan.
+
+Sukujuuri oli tällainen.
+
+Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun
+talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin,
+isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi
+tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä
+naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi.
+Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin
+naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.
+
+Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse,
+mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen
+taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi
+kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja
+viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä
+akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen*
+omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä
+milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli
+hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia
+erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja
+kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi
+ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä
+siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin
+avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui
+loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta
+irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin
+toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää,
+ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja
+mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun
+toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi
+haukuskelemaan.
+
+»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!»
+naureskeli makeasti partaansa.
+
+Esa oli heidän ainoa lapsensa.
+
+Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan
+välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään
+talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin
+tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan
+siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein
+tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli
+tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään.
+Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa
+toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
+
+Sillä tavoin Esa varttui.
+
+Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta
+kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi
+hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui
+tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä
+juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita
+puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
+
+Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun
+muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin
+aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä
+kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia
+käsiinsä.
+
+Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin
+seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista.
+Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen.
+Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa
+emännyyttä Esan isännöidessä.
+
+Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen
+ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli
+pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula.
+Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu
+kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla
+tappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja
+kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan,
+jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa
+ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He
+rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein
+arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä
+naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
+
+Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi,
+paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian
+halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään
+huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota
+niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi,
+nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä
+kuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen
+teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä
+suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin
+piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin.
+Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu
+maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua.
+-- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän
+tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka
+hämmästyttäisivät puolta maailmaa.
+
+Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon.
+Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin
+kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa
+talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut
+makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella
+pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime
+aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja
+ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
+
+Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä
+huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut
+Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä
+liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan,
+että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan
+suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella
+kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa
+kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra
+niin erinomainen lienekään.
+
+Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi
+puille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes
+hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin
+loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin
+körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie
+väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle
+körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin.
+Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia
+tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi
+ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan
+häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
+
+Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa
+tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin
+huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei
+hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
+
+Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa
+ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran
+pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti
+itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja
+nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
+
+Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka,
+meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii
+ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se
+lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että
+olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
+
+Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin
+hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan
+ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin
+pois.
+
+Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri
+niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi
+kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä
+varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli
+joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään
+kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti
+tuumiskelivat:
+
+»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»
+
+
+
+
+X
+
+NUORISO ELEMENTISSÄÄN
+
+
+On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja
+rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne
+mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita.
+Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen
+omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä
+oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät
+mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään
+hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla
+kertomuksilla ja esimerkeillä.
+
+Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva
+ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman
+näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat
+saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse
+kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta
+tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin
+piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten
+he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat
+rentoina olemaan.
+
+Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat
+yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja
+keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään
+seisokoot!
+
+Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä,
+rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo
+laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti
+ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen
+iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen
+hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi
+joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä
+poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka
+eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen.
+Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä.
+Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki,
+taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki
+oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä
+suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin
+liittyi ja sekaantui.
+
+Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili
+pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä
+haitannut.
+
+Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta.
+Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen
+niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri
+kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä
+vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas
+suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta
+ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä
+ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki
+sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat
+niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain
+ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan
+enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle.
+Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että
+äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja
+kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot:
+verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun
+housuissa käveltiin».
+
+Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä
+parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt,
+rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina
+seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat
+korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.
+
+Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse
+silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla
+Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi
+vartiojoukko.
+
+Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu
+alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella
+omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden
+puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan
+kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä
+lähellä siltaa.
+
+Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:
+
+»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»
+
+»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon
+rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista
+leipämaata?»
+
+»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä
+tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole
+käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella
+puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»
+
+»Kenen se on?»
+
+»Kenen! Karhun Esan.»
+
+»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.
+Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»
+
+»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta
+sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä
+ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»
+
+»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»
+
+»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö
+me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään
+kiinni.»
+
+»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi
+Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle
+niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.
+
+»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään
+ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»
+
+Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua
+vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.
+
+Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja
+laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle.
+Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät
+kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.
+
+Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat
+kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat
+puitten varjoon.
+
+Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen
+loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu
+muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.
+
+»Tpruu!»
+
+Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun
+sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen,
+ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja
+miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä,
+ilmestyivät vahdit metsästä.
+
+»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi
+Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.
+
+»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi
+poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti
+saada sen menemään murroksen yli.
+
+Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen
+kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä
+pitänyt.
+
+»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.
+
+»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä
+paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon,
+missä isä vielä viipyi.
+
+»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?»
+Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän
+kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.
+
+Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla
+murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän
+ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat
+hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä
+ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain
+otettuja.
+
+»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut
+sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa
+kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.
+
+Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun
+pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin
+onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi
+isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan
+sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.
+
+Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika
+vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.
+
+»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.
+
+»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen
+polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun
+jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle.
+Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt
+syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan
+tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua
+maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että
+kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta
+etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli
+puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät
+tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä
+niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat
+tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi
+Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan
+minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi
+mennessään:
+
+»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»
+
+Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi
+kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli
+yht'aikaa:
+
+»Isänsä tappaja?»
+
+»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.
+
+Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi
+niin, ettei edes sanoilla riidelty.
+
+»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.
+
+»Kuoleeko?» kyseltiin.
+
+Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia,
+nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan
+kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.
+
+»Tules katsomaan tänne!»
+
+»Mitä?»
+
+»Mitä!»
+
+Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään
+sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta
+kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet
+makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi
+kirkasta valoa.
+
+»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta
+ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille
+sinertävän värin.
+
+»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ...
+kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.
+
+Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun
+isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä
+mainitsi kotiin viennistä.
+
+»No onpa täällä hevonen.»
+
+»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.
+
+»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.
+
+»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että
+sinut viemme mukana», sanoi Kasari.
+
+»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään
+naurattanut.
+
+»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin»,
+valitti Hermanni.
+
+Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin
+likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin
+mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada.
+Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden
+riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois
+lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi
+poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat
+haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että
+hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo
+liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat
+Hermannin kantopaarille.
+
+»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka
+näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä
+huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.
+
+»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi
+Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.
+
+Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen
+nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo
+laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin
+pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro,
+lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni
+tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste
+himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä
+vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka
+viereen Kasari yksin oli jäänyt.
+
+»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»
+
+Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.
+
+»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen
+kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.
+
+»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan
+isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto»,
+huusi Kasari.
+
+Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä
+välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta
+jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle
+kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla
+ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat
+perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin.
+Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt
+vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan
+ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti
+halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut
+kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden
+toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois
+osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi
+siitä vähin vaivoin ajaa.
+
+»Pois tieltä ja jaloista!»
+
+Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä
+iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä
+ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.
+
+»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli
+paikalle.
+
+»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.
+
+»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne
+eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä
+kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»
+
+»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»
+
+»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa
+kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös
+ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä
+omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään
+nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei
+risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta.
+Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina
+päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät
+yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.
+
+»Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan
+alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä
+halvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?»
+
+Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli.
+Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin
+ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.
+
+»Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt
+olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.
+
+Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän
+päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki
+empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä.
+Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei
+yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan.
+Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota
+hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun
+rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä
+kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät.
+Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman
+elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli
+tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt
+sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon
+varsinainen joukko.
+
+Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun
+viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja
+pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä
+kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko
+miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja
+heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään
+huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä
+verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä
+pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden
+varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen
+sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin,
+laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa
+sekasotkussa.
+
+Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän
+pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen
+jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.
+
+»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»
+Ääni lähti Iikan Antista.
+
+»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin
+uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen
+matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja
+pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä
+pensaasta isku tulee...
+
+»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan
+sitoi ratsuaan puuhun.
+
+»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden
+puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan
+mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin
+tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan
+lyömään», toimitti Esa.
+
+»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet
+kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.
+
+»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä
+niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu
+vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään
+ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»
+
+Toisia kovin nauratti.
+
+»Se musta, se on poikaa!»
+
+Taputeltiin mustaa.
+
+»Sellaista hevosta ei ole toista.»
+
+»Eikä sitä olekaan!»
+
+»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken
+murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko
+vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan
+ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.
+
+»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti
+kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon,
+jos ei vain ole tilaltaan.»
+
+Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin
+ihmeitä tehnyt.
+
+»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan
+kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin
+koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti
+rupesivat ahdistelemaan.»
+
+»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun
+ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»
+
+»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»
+
+»Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt
+siellä selkäsaunaa odottelevat.»
+
+»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa
+mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»
+
+»Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä
+miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä
+asuulillaan?»
+
+»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää,
+vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»
+
+      »Karhun sappea nuorille pojille,
+      sanoi Salmin Jussi,
+      siitäpä karskille koijarille
+      tulee suden kurssi.»
+
+Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä
+jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui
+siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti
+joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella
+oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla
+tällaisia miehiä pelottelevansa!
+
+»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen
+murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli
+ajetun.»
+
+»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana
+pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin
+mennään?»
+
+»Älä nyt siitä vielä murehdi! -- So hevonen!»
+
+»Soo!»
+
+»Noo liinukka!»
+
+      »Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!
+      -- -- --»
+
+Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului
+etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa
+kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat,
+katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava
+uikerrus.
+
+Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken
+Hermannia, joka melkein joka askelella valitti.
+
+»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois
+lähdössä.
+
+»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt
+noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä
+paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan
+tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.»
+Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.
+
+Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä
+kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.
+
+»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo
+kokonaan alettu?»
+
+»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä
+haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei
+usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»
+
+»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä
+oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.
+
+»Kiroile siihen vielä!»
+
+»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»
+
+Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa
+kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista
+saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin
+kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja
+valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan
+syrjään ja kysyi:
+
+»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»
+
+»Mikä?»
+
+»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»
+
+»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»
+
+»Niin mutta, arvelin vain, että...»
+
+»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies.
+Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti,
+mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:
+
+»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»
+
+»Älä piru...», murisi Ella.
+
+»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät,
+nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan
+johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin
+olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.
+
+»Kaa, älähän nyt...»
+
+»Koetetaanko paikalla?»
+
+»Niin, aina sinä olet niin kamala.»
+
+»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»
+
+»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»
+
+Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.
+
+»No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka
+riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane
+vastaan muuta kuin mahdottomia.»
+
+Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään,
+etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.
+
+Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli
+mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa,
+mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa
+tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui
+tappelunhalusta ja kiihkosta.
+
+
+
+
+XI
+
+KORVENLOUKON TAPPELU
+
+
+»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään
+hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne
+pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette
+Lukko?»
+
+»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
+
+»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin
+paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö
+palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen
+käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka
+kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
+
+»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
+
+»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla
+kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen
+luuvaloista ruumistaan.»
+
+Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla
+Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat
+olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja
+siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan
+kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen
+vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja
+huutoja kuului kaikkialta.
+
+Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä
+ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä.
+Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
+
+Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien
+kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun
+hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
+
+»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he
+molemmat häpiään tulevat.»
+
+»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan
+miehet.
+
+»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin
+sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
+
+»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
+
+»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
+
+»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
+
+»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään
+aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle
+vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
+
+Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle
+massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
+
+»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo
+Syyrakki.»
+
+»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
+
+»Niin, ja moni muu.»
+
+»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
+
+»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin
+minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
+
+»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän
+ruokkimisesta.»
+
+Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen
+tähden pistää väliin:
+
+»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran
+korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole
+vait' ja pidä suus kiinni.»
+
+»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan
+Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet
+sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei
+Raamatussa niin ole.»
+
+»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne
+varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti,
+mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia
+ääniä.
+
+»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia
+uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen
+morsianta.»
+
+»Koko häjy se oli se Valee.»
+
+»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin
+liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä
+tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
+
+»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä
+vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut
+sellaisissa löylyissä.»
+
+»Niin, no mutta katsomaan.»
+
+Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan
+takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän
+kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten
+mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot
+kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun
+kuin kolmitalviaat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja
+valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän
+tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin
+miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia
+neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan
+valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään
+eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan
+korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä
+tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies,
+jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty
+siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon
+kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli
+yksin.
+
+»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?»
+jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
+
+»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi
+soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...»
+
+»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan
+meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta
+kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
+
+»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan,
+se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään,
+niin siinä tulee kohta murhia ja...»
+
+»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
+
+»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla
+tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on
+tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä
+ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan
+kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
+
+»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
+
+»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä
+joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille
+ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä
+sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi
+henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi
+niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt,
+joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään
+antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä
+annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat
+pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla,
+niin te pidätte puolenne.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa
+Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
+
+»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan,
+»että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina
+sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
+
+»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
+
+»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken
+seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
+
+»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä
+siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä
+pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin,
+eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona
+liikkua.»
+
+»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
+
+»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi
+elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla
+oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
+
+»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita
+kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä
+seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
+
+Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan
+Jannen luo.
+
+»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä
+nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen
+keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin
+olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän
+kylässä!»
+
+»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin
+silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
+
+Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
+
+»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
+
+»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne»,
+todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
+
+»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun...
+Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...»
+
+»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne
+vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä
+kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
+
+»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte
+selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
+
+»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo
+erääseen keihääseen.
+
+»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon
+keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille
+hypähdellen kerskua ja härnäillä.
+
+»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat
+valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen
+vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun
+tulla. Ja siihen se jäi.
+
+Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista
+asetta.
+
+»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
+
+»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin.
+Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää
+kurssiasi.
+
+Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
+
+Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen
+tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia
+heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa
+ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä
+erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi
+pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa
+joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään
+akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain
+luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
+
+Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan?
+kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen
+valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita
+tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat
+varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
+
+»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän
+matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta
+laivaa!»
+
+»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
+
+»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei
+saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
+
+Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti
+ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse
+erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen
+siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun
+miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja
+ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon
+tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon
+kuuluisan urotyönsä.
+
+»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että
+ovipieliäkin minä kriivoin!»
+
+»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa
+olemaan.»
+
+»Kaikki? Tule koettamaan!»
+
+Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin
+ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa,
+eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
+
+»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
+
+»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla
+koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta
+luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
+
+Hongantyvi nauroi:
+
+»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
+
+Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
+
+»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
+
+Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
+
+»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
+
+»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
+
+»Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita
+huudahduksia.
+
+»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän
+sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin
+elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
+
+»Nyt tulevat!»
+
+»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
+
+»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
+
+»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
+
+Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan,
+veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
+
+Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo
+kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
+
+»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
+
+»No? kuka se on joka huutaa?»
+
+»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin
+vaikeroimassa pellon pientarella.
+
+»Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut
+kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso,
+se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun
+täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
+
+»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
+
+»Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.»
+
+Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa,
+niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin
+supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen
+kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle,
+oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan
+seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut
+yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten,
+toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon
+pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
+
+Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat
+piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista
+harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä
+kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä
+pelloilla.
+
+»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä
+ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne
+rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden
+tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä
+kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
+
+Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului
+vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten
+luona parvittain seisoskelemassa.
+
+Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja
+parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin
+väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä
+vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat,
+kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet
+siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti
+neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa
+seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja
+vaihdettiin kahden puolen.
+
+»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka
+soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti
+ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
+
+»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?»
+Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri
+nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
+
+»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli
+hypätä.
+
+»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat
+hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
+
+»Mennään!» moni jo sanoi.
+
+»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo
+huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin
+kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
+
+»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
+
+Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi
+takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
+
+»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että
+puukko oli povitaskussa.
+
+»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia
+muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
+
+Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta
+nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua
+eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin
+epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun
+Esa mellastamaan perässä tuleville.
+
+»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi
+kangellaan veräjänpuolaan.
+
+»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa
+hypähtelivät.
+
+Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden
+joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi
+Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
+
+Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili
+veräjän toiselle puolen.
+
+»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että
+lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?»
+
+Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein
+pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin
+elementtinsä herätti.
+
+»Mennään!»
+
+Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset
+riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja
+kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo
+veräjällekin iskun antoivat.
+
+Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
+
+»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin
+jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän
+teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä.
+Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
+
+Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat
+romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille
+keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten
+ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat
+lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen
+matkan päässä.
+
+Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka
+taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville
+sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä
+johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten
+tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin
+suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät.
+Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat
+vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi
+aseiksi.
+
+Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa
+toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten
+mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
+
+Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin.
+Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen
+veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin,
+mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä
+hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä
+kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa
+lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate
+tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi
+kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat
+ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi
+sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden
+sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät
+katselemaan.
+
+»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun
+kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän
+ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä
+pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin
+sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui
+nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo
+alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski
+kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan
+poikittain hevosensa kaulan päälle.
+
+Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan
+lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian
+oman kyläläisiin sattunut.
+
+Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä
+kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana
+oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut
+vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen
+osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin.
+Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa
+eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä
+pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo
+pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
+
+Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin
+kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu,
+liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota
+asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa
+oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä
+aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen
+kulkuteitään.
+
+Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen
+jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan
+olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta
+sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset
+metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi,
+että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa
+Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään
+pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään
+kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi
+puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri
+kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti
+paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia
+korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi
+sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti
+liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän
+naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella
+ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli
+haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili
+ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
+
+Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli
+sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
+
+Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin
+pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan.
+Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli
+nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat
+tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin
+vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt,
+poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia
+kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin
+kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt
+muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli
+ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi
+puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin
+kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
+
+Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli
+korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat
+taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja
+osoittelemaan.
+
+
+
+
+TOINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+PAKOLAINEN
+
+
+Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta
+huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi
+taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen,
+tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta
+olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän
+ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä
+kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä
+huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä
+oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi
+oli melkein tunnoton.
+
+»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti
+puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen
+tuskallisesti siitä puristaen.
+
+»Voi tulimmainen!»
+
+Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se
+tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin
+saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti
+tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten,
+jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä
+kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä
+iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti
+ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.
+
+Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään
+sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja
+sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.
+
+Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen
+hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään
+sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi
+hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli
+hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin
+ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan
+hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja
+pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei
+tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen
+sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli
+suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin
+kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta
+paksun kepin ja nousi selkään.
+
+Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan.
+Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta,
+niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla,
+niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä
+ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.
+
+Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että
+siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko
+miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta
+ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli
+pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet
+»loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä
+jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän
+luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä
+suuri joukko kaupan päälle, -- kertoivat ja uskottelivat itseänsä.
+
+»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä
+sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan
+syleilyynsä.
+
+Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla
+monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin
+panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi
+temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja
+Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat
+tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt
+hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se
+Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa.
+Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?
+
+Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.
+
+-- Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin
+tullut vähän komea juttu! -- Älkääs muuta, saakelit! -- Eikä sitä
+Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. -- No, ei, hui, hai,
+olisihan tässä muitakin.
+
+»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
+
+»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
+
+Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai
+haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri
+mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana
+sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö
+takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu
+ja -- sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen
+sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin -- uusi tappio. Kyllä
+Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun
+kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen
+keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan
+mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi
+tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian
+ehdi.
+
+Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja
+samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset
+huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
+
+Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi
+murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa
+näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä
+remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka
+raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, --
+kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien
+varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta,
+-- oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä
+täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon
+helmassa.
+
+Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi.
+Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden
+ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
+
+»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti,
+suu hymyssä.
+
+Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä
+ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan
+päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa
+äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni
+muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
+
+Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti
+toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä
+kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat
+jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä
+seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan
+lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään
+kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri
+kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
+
+Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia
+tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli
+sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat
+lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina
+vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan
+tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin
+huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia
+tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat
+surullisesti päätänsä ja virkkoivat:
+
+»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»
+
+Tunsivathan kaikki hänet.
+
+»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin
+pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»
+
+»Kyy-yllä.»
+
+Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.
+
+»Karhun Esako se siinä meni?»
+
+Se oli mennyt, tiettiin.
+
+»Ajoi kuin ilmassa.»
+
+»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»
+
+»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»
+
+»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»
+
+Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja
+arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista,
+että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset,
+useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti
+siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun
+Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin,
+edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin
+ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty
+ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää...
+
+Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja
+isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä,
+eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia,
+jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja
+raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä
+mukaan osoitti.
+
+Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin
+aikaa katseltu ja ihailtu.
+
+Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä
+kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan
+herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin
+terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta
+kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori
+vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin
+tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin
+jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin
+huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän
+mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon
+johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen
+herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin
+ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa
+julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä
+halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa
+katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa
+hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen
+mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta,
+taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi
+sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt.
+Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli
+ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt,
+seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin
+asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut
+ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen.
+»Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»
+
+Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen
+nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen
+hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa
+alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja
+komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin
+häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla
+hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee...
+Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!
+
+Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin
+paisuvat tunteet, että karjaisi:
+
+»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan
+sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa
+virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä
+vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien
+äärimmäistä reunaa.
+
+»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä
+pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»
+
+Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi
+tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen
+suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne
+kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin
+ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa
+eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut
+mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.
+
+»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa,
+»tapathan sinä mustasi.»
+
+»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme
+kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha,
+taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä
+aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli
+katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se
+oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet
+etäältä katsoessa peittyivät.
+
+Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun
+olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut
+huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
+
+Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
+Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
+vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
+Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
+
+Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän
+ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
+
+Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun
+ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen
+silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo,
+nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä;
+heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta
+isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen,
+ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli
+kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien
+isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
+
+Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista
+sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta
+heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös,
+musta...!»
+
+Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista
+kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut
+hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta
+niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
+
+»Musta, musta parka!»
+
+Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan
+pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.
+
+»Voi jumaliste!»
+
+Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen
+sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut
+kunnon hevosta, paitsi musta.
+
+Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki
+jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset
+silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti,
+katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän
+ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti
+raskaasti astelemaan kartanolle päin.
+
+
+
+
+II
+
+KOTONA
+
+
+Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään,
+sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi
+luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä
+kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie
+porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista
+vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa.
+Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen
+siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia
+esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin,
+tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta,
+jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa
+sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan
+huonekaluja.
+
+Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli
+häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen
+kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan
+äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.
+
+»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.
+
+Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti
+huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:
+
+»(En) ... tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.»
+
+»Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes
+tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ...
+tuhannen!...» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli
+perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.
+
+»Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti,
+katsahtamattakaan Esaan.
+
+Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse
+sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän
+kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä
+käsihapuisin muistuttaen:
+
+»Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?»
+
+»Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.
+
+»Hääh! Tiedätkös missä Matti on?»
+
+»Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.»
+
+»Ajolla? Kenen hevosella?»
+
+»En mä tiedä.»
+
+»Missä Maija on?»
+
+»Maija on navetassa», ilmoitti muori.
+
+»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.
+
+»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä
+tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»
+
+»Mikä koninraato?» kysyi poika.
+
+»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.
+
+»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet
+löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän
+penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä
+painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo
+kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni
+hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten
+tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan
+raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni.
+Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.
+
+»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko
+talon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo
+tulekin nuoranpää!»
+
+»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.
+
+»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi...
+Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin
+kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui
+takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se
+ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo
+unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen
+on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan
+viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan
+kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää
+leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»
+
+»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.
+
+»Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee
+sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo,
+parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos
+vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en
+lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut,
+vaikka...»
+
+»Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait
+isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei
+ollut kuulevinansa.
+
+»Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken
+syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.»
+
+»Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä.
+Jos et olisi äitini...» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin
+olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni
+ja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa
+miehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?»
+
+Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän
+tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule,
+ei ole pakko vastatakaan.
+
+»Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei
+tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen
+repale.»
+
+Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli
+kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella
+Esaa aisoihinsa.
+
+»Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.
+
+»Mistä tuli köyhälle nisukeitto.»
+
+»Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.»
+
+»No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei
+katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli
+ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois
+edestään.
+
+»Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään
+löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä
+ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa
+jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.»
+
+Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö
+hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän
+nylkemään.
+
+Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen
+kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa».
+Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia
+tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin
+likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi
+oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.
+
+Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen
+kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja,
+mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi
+toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen
+sänkyyn.
+
+Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko
+nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät
+hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.
+
+»Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli
+tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.»
+
+»Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi
+muuan Pikku-Karhun Ella.
+
+»Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin
+kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä
+köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta
+rikkaat ne köyhtyy.»
+
+»Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle
+joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.»
+Naurettiin.
+
+»Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään
+joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.
+
+»Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.»
+
+»Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse
+köyhtymäänkään.»
+
+Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.
+
+»Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo
+kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...»
+
+»Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!»
+
+Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja
+kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:
+
+»Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä
+apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla
+rapailla.»
+
+Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin
+nykimään. Suuremmat miehet nauroivat.
+
+»Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.»
+
+»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta
+tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»
+
+»Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene
+sinne, jos meinaat paree olevasi.»
+
+»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin
+selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa.
+Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään,
+jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.
+
+»Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä
+suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon
+vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin
+kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi
+takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.
+
+»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet
+kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden
+kanssa.»
+
+Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.
+
+»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»
+
+»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»
+
+Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.
+
+»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?»
+kysyi hevosen nylkijä.
+
+»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»
+
+»Kaksiko?»
+
+»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli
+liinaharja ja toinen oli musta.»
+
+»On se ajanut», todisti joku.
+
+»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin»,
+ruvettiin kehumaan.
+
+»No vielä hullumpi.»
+
+»Kahta pöhlömpi!»
+
+Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi
+juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.
+
+»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja
+istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä
+niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut
+rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia
+liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan,
+koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:
+
+»Kerrankin kun minä...»
+
+»Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät.
+
+»Vennuko?»
+
+Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden
+perällä roikalehti.
+
+»Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on
+hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli
+hevosensa luota oitis tarhaan.
+
+»Musta se on», monellakin suulla todistettiin.
+
+»Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi.
+
+Monikin yht'aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin
+tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.
+
+Vennu pudisteli päätä:
+
+»Hyvä hevonen!»
+
+»Hyvä, pakon hyvä hevonen.»
+
+Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun
+tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.
+
+»Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!»
+
+Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että
+mitä se lurjus siinä kähmäilee.
+
+»Mitä se poika siinä...» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.
+Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.
+
+»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta,
+jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa),
+jossa on noin ruma ruutisarvi!»
+
+Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko
+häjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei
+hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon
+poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet
+kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia
+tarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!
+
+Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan
+työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin
+istui takkakivellä piippua imien.
+
+»Onko Esa kotona?»
+
+Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min'
+ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi
+parhaan hevosensa.»
+
+»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»
+
+»En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle
+pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.»
+
+»Lyötykö oli?»
+
+»Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi,
+joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni
+niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret
+ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi
+muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä
+nuoret.»
+
+»No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa
+ole?»
+
+»Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä
+siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne
+nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon
+ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun
+kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.»
+
+Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana
+omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.
+
+Vennukin oli vakavana.
+
+»Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?»
+
+»Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin
+uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo
+körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun
+pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.»
+
+Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen
+takkakiveä.
+
+»Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan,
+jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä
+Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä
+tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika
+nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.»
+
+Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja
+röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.
+
+»Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika
+olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se
+on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan.
+
+»Onko?»
+
+»No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja
+ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli
+niin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.»
+
+»Mitähän niistä vanhoista.»
+
+»Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään,
+joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on
+huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten
+minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin
+kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa
+antaisi, ei mitään.»
+
+»Jopa se on poissa laidalta.»
+
+»Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.»
+
+»Ei se siitä huoli.»
+
+»Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla
+mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...»
+
+»Pelkääköhän?»
+
+»Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene
+katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.»
+
+»Mitä minä siitä katson.»
+
+»Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.»
+
+Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori
+veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.
+
+»Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.»
+
+»Ka, onhan teillä.»
+
+»Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan
+... paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon
+poveensa.
+
+»Täytyy olla vähän sukkela. -- No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä
+ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!»
+
+Kari rupesi lähtemään kamariin.
+
+»Kari, älähän nyt vielä mene.»
+
+»Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.»
+
+»Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.»
+
+Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin
+kanssa juttelemaan.
+
+Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että
+heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös
+kuin nuoli.
+
+»Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?»
+
+»Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän
+hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt
+tahtoisin tietää.»
+
+»Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme
+Korvenloukolla selkäämme!»
+
+»Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.»
+
+»Ihan ... pakoon joka mies!»
+
+Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!
+
+Ovesta kurkisti Kaapo.
+
+»Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?»
+
+»Häh? Joko se nyt on nyljetty?»
+
+»Nyljetty kuin orava. Annatko?»
+
+Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän
+vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.
+
+»Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä
+asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.
+
+»Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin
+kun istuivat sohvalla. »*Nyt pitää sinun* lähteä minun kanssani
+Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...»
+
+Kaapo pisti päänsä ovenraosta.
+
+»Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön
+kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!»
+
+»Kotonansa? Viime yönäkinkö?»
+
+»Niin. Kotonansa oli.»
+
+Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.
+
+»Onko se totta?» kysyi hän vielä.
+
+»Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.»
+
+»No voi sun...» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.
+
+
+
+
+III
+
+PAHA OLLA
+
+
+Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi
+kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi
+syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli
+pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen
+jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin
+hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.
+
+»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.
+
+»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes
+työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se
+sai talon alle se poiju.»
+
+»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»
+
+Silloin muori meni mutisten kamarista.
+
+Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja
+makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili
+jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli,
+mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä,
+mutta ei syvintä.
+
+Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla
+veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin
+nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava
+isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa
+pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin
+miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus
+uudesta, joka rahalla saadaan.
+
+Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään
+rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen
+uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! -- ajatteli. Minä kokoon tänne
+Vennun ja Iikan Antin ja s---- ja vaikka yksin minä niille näytän.
+Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein
+miehen kurssi!
+
+Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä
+selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän
+Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun
+hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä
+suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen,
+omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella
+muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle,
+välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne
+kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi
+jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra
+tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.
+
+Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin
+kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän
+rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen
+elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä,
+että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan
+mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä
+velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.
+
+Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.
+Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.
+
+Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän
+mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää?
+Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran
+itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka
+koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran
+suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä
+kohdellut.
+
+Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja
+mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä
+päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi,
+niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi,
+ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä
+laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet
+oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi,
+tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi
+palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä
+lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän
+otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon
+hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma
+juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään
+eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.
+
+Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan
+mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei
+tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain
+peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan,
+hän piti pahimpana.
+
+Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja
+kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä
+toisinaan Rekipellon Sanna.
+
+Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton,
+edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja
+parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen
+aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta
+tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin
+hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli
+komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt,
+ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut
+morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja
+hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.
+
+Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi
+kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla
+kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei
+itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän
+ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin
+vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi?
+Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.
+
+Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun
+kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin
+seisahtui.
+
+Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan
+vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.
+
+Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut
+sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin
+Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan
+nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta
+samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska
+se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon,
+ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi
+elämään kuin pellossa.
+
+»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.
+
+Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada:
+kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua,
+jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin
+kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja
+tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?
+
+Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että
+hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä
+oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa
+Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko
+näytelmässä.
+
+Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos
+olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten
+kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen
+velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties
+yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten
+kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui
+ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.
+
+Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli
+rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan
+kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa
+kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei
+sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.
+
+Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä
+säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa
+toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata
+loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.
+
+»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla
+kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»
+
+Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori
+ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi.
+Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on
+ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi,
+että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa
+menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään,
+ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa
+saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...
+
+»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori
+viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli
+ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.
+
+»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.
+Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.
+
+»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa
+perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä
+nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.
+
+»En minä kaikkia anna», sanoi.
+
+»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»
+
+Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun
+tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti
+pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen
+kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.
+
+»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.
+
+Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.
+
+
+
+
+IV
+
+»MINÄ TAIKKA SINÄ...»
+
+
+Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,
+Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut
+olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.
+Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.
+
+Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan
+lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan
+istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen.
+Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen
+väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri
+kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi
+itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan,
+juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä
+johtunut:
+
+»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»
+
+Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen
+sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.
+
+»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»
+
+Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki
+ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli
+ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.
+
+»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla
+juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään
+laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori
+kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja
+Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:
+
+»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...»
+Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä
+sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli
+auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo
+yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.
+
+»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein
+kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»
+
+»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista
+arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin
+vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului
+toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi,
+pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee.
+Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt
+sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että
+häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja
+maatuska kotona...
+
+Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti
+hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan
+tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.
+
+Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen
+veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka
+häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa
+nojaili kättensä päällä ryömällään.
+
+»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota
+lipetti!»
+
+»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku
+kurkussa.
+
+»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja
+työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.
+
+»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»
+
+»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni
+häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.
+
+»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»
+
+»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka
+selällään loikoi kamarin sohvassa.
+
+Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut
+ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos
+kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.
+
+»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin
+pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää
+enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi
+uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja
+virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.
+
+»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.
+
+»Aa muori...»
+
+Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi
+Vennun ulkopihalta.
+
+»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva
+hymyily.
+
+»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla
+ympärilleen.
+
+»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta
+vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan»,
+jatkoi hän ajatuksissaan.
+
+»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja
+siellä se sen säilyttää.»
+
+»Varmaanko sata ruplaa?»
+
+»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.
+
+»Hm... Perkele...»
+
+»Mitä?»
+
+»Se on melkein liian vähän, jos...»
+
+»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella
+todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä
+teille.»
+
+»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta
+asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista
+minulle.»
+
+»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä
+viidelläkymmenellä ruplalla teen?»
+
+»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että
+*minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu
+naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova
+ilme silmissään.
+
+»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos
+sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai
+luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»
+
+Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli
+hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli
+käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään
+koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi,
+josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja
+alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku
+ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku
+huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut
+tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä
+kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin
+tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa
+taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä
+vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino
+hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla
+hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän*
+vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä,
+sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista
+elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän
+käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi,
+että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli
+näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan
+parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.
+
+Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa
+hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa
+todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki
+Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta
+yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa
+päättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut
+olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen
+oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun
+päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.
+
+Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli,
+kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin
+Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena,
+olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä
+auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä
+varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...
+
+Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että
+mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.
+
+Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn
+päällä istui ja mietti.
+
+»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että
+ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä
+näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen
+mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä
+ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja
+suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...
+
+Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon
+Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?
+
+»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan
+saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet
+uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi
+varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun
+kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä*
+vielä enemmän ja sitten...!
+
+Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä
+seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui
+niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa
+hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt
+Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.
+
+»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden
+samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka
+sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää
+luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he
+kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa
+monta...
+
+Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei
+hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista
+ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä
+asiaa tietämään.
+
+Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin
+laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki,
+siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.
+
+Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa.
+Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa
+ja vakuuttaen yhä:
+
+»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan
+ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»
+
+Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat
+laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa,
+sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli:
+kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia
+ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän
+kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan
+ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja
+muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä
+hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti
+raa'an kirouksen.
+
+Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.
+
+Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin
+laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin
+vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut
+koko huvin.
+
+Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille
+ivallinen ilme.
+
+»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin
+varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään,
+tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä
+herättävän.
+
+»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka
+vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.
+
+»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi
+ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan,
+yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä
+tarkkasi Esaa.
+
+»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki
+mielenne tuon ryssän kamoja.»
+
+»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.
+
+»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä.
+»Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne
+ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja
+silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.
+
+Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme
+silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä
+totiseksi.
+
+»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.
+
+Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään
+ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.
+
+»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se
+heti paikalla laita lisää viinaa.»
+
+Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän
+kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja
+meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui
+tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta
+toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin
+sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti
+latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku
+nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen
+nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.
+
+Toiset melskasivat kuin kakarat.
+
+Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti
+epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski
+tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta
+Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman
+naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli
+niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa
+naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä
+hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta
+lattiaan.
+
+»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut
+kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:
+
+»Knapin varas!»
+
+Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta
+sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.
+
+Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä
+pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!
+
+»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole
+tilkkaakaan viinaa.»
+
+»No hae.»
+
+»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.
+
+»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään,
+mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.
+
+»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.
+
+»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.
+
+»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.
+
+Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin
+kertaan yli lattian harteitansa puristellen.
+
+»Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli
+kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.
+
+Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi
+kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten
+sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan
+puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja
+Vennun nousi.
+
+»Mitä sinä pistelit?»
+
+»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi
+Vennu.
+
+»Minä en kärsi pistelemistä.»
+
+»No, olenko minä knapin varas?»
+
+Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli
+koskenut.
+
+Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli
+Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä
+nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.
+
+Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken,
+kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.
+
+»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen
+viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»
+
+»Vellipöksy?»
+
+»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»
+
+»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.
+
+»Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...»
+
+»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen
+käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...»
+
+Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut
+synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.
+
+»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...»
+Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme
+silmissä Esaa, kun tuota saneli.
+
+»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu
+iski suuren nyrkkinsä pöytään.
+
+Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut
+painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut
+ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:
+
+»Tuletko takaamaan minua?»
+
+Vennu ei ollut tuota odottanut.
+
+»Häh?»
+
+»Tuletko takaamaan, minä sanon?»
+
+»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus.
+Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos
+sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään
+itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin.
+Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta
+saatavaansa hakea?»
+
+Esa ei puhunut mitään.
+
+»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi
+puoliksi kuiskaten:
+
+»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»
+
+»Lapsi? Älä...»
+
+»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit.
+Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes,
+mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se
+pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!»
+
+»En pelkää sinua.»
+
+»Sinäkö?»
+
+»Minä -- en -- pelkää!»
+
+»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä
+pudistellen. »Mutta...»
+
+»En minä pyydä anteeksi.»
+
+»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on
+yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla
+vähän viekas...»
+
+»No niin sinä ainakin olet!»
+
+»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...»
+
+Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt
+vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja
+sanomaisillaan puolen sydäntänsä.
+
+»No, ja sitten?» kysäisi Esa.
+
+»Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä
+viinaa jo tule?»
+
+»Sano kaikki», uteli Esa.
+
+»En!»
+
+»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti
+ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.
+
+Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa.
+Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena
+olleista asioista.
+
+Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä
+kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.
+
+»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä
+varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei
+meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja
+oikeus.»
+
+»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti
+muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.
+
+Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja
+eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet,
+mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?
+
+»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti
+Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen
+kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan,
+sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet,
+kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:
+
+»Paha olla?»
+
+»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte,
+mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut
+todellakin niin kuin helvetin piinassa.»
+
+»Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.
+
+»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi
+enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun
+körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä
+ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan
+muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan
+jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin
+lapset.»
+
+»Niin kuin lapset, todellakin!»
+
+»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?»
+
+Vennu nauroi.
+
+»Ota ryyppy!»
+
+»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee
+morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»
+
+»Minäkö?»
+
+»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei
+sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen
+torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti
+pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko
+voiman.
+
+»Älä vain niin, että kiinni joudut.»
+
+»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että
+koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna
+ryyppy!»
+
+»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu
+kaataessaan.
+
+»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi
+Esa.
+
+»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.
+
+»Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä
+niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin
+tämä Ella...»
+
+Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta
+nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä
+hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.
+
+»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»
+
+»Rikas ja rakas.»
+
+»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»
+
+»Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa
+vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean
+rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota
+ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka
+otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi
+keinoa.»
+
+Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.
+
+»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on
+jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta
+suurta kunnioitetaan.
+
+»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli
+niin päissään.
+
+»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»
+
+»Häh?»
+
+»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja
+rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»
+
+»Nilkku?»
+
+»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin
+yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...»
+
+Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi
+ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:
+
+»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään
+kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.
+
+»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä
+seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.
+
+»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta
+odota... Joko minä taikka sinä...»
+
+»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän
+tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi
+töllistelemään.
+
+Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.
+Esa oli istuutunut tuolille.
+
+»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.
+
+»Mikä hätä nyt on?»
+
+»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»
+Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.
+
+»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän
+tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän
+kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja
+vastaan ponnistella, mutta turhaan.
+
+
+
+
+V
+
+SEURAUKSIA
+
+
+Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut
+Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti
+kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista
+isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä
+kuollut, ne parantuivat kilpaa. -- Sitten kuultiin, että Järvelän Santra
+olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, -- naurettiin ja ilkuttiin pojille
+vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän
+mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, -- pöhlömäinen retale. Ei ole
+edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole
+kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat,
+nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi
+olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä,
+kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...
+
+Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin
+uskomattomia juttuja.
+
+Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että
+herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää
+marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
+
+Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan
+tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua
+ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan
+Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin
+oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon
+onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien
+päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin
+kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt
+akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi
+elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on
+sukuakin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut
+ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä?
+Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja
+lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin
+levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä
+varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen
+piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten...
+Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...
+
+Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä
+tavalla nimismiesten luo menty, -- ei hänen luoksensa sentään vielä
+koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...
+
+Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin.
+Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja
+*junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli,
+jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten
+selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa
+kilpaa juoksemaan, -- eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä
+kunnollisesti yötänsä nukkua...
+
+Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi
+muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen
+lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin
+mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan
+noita junkkareita vastaan.
+
+»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa
+he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan
+pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat,
+syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän
+levitti mahdottomuudelle käsiään.
+
+»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi
+pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin
+luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun
+uusia ääniä kuului maailmalta.
+
+»Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi
+aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää.
+Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon
+alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota
+villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän
+vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta
+pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin
+jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi
+pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...
+
+Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli
+tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että
+kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli
+hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin
+haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut
+toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja
+korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun.
+Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei
+kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun
+kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...
+
+Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei
+ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä
+toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!
+
+Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli
+kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut
+nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen
+alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt.
+Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että
+poika on karkutiellä.
+
+Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi
+Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari
+isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä
+juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää
+myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan
+kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai
+körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi
+mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla
+tulla ilmoittamaankaan...!
+
+Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia
+päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo
+odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että
+sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
+
+Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän
+melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan
+lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen
+semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että
+nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän
+raivostui.
+
+»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte
+koira!»
+
+Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt
+tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
+
+»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on
+muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»
+
+Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.
+
+»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie
+tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi
+tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi
+parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat
+huonolla jäljellä.»
+
+»Sanoko Karin Vännu nin?»
+
+»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut
+riita.»
+
+Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän
+nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan:
+»Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»
+
+»Niin näyttää.»
+
+»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»
+
+»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»
+
+»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»
+
+»On.»
+
+Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan
+itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden
+päivän päästä lähteä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies
+jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä
+olemaan.
+
+»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän
+kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me
+tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!
+
+Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi
+vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin
+sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että
+miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:
+
+»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin
+estääksensä sisään tulemasta.
+
+»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka
+oli jäänyt hieman jälkeen.
+
+»Vai asioita. Mitä asioita?»
+
+»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...»
+
+»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»
+
+»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»
+
+Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten
+tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia
+katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli
+rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.
+
+»Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi
+miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.
+
+»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.
+
+»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»
+
+»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.
+
+»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»
+
+Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi
+liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen
+alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin
+viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa
+luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna
+pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
+Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.
+
+»No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen
+astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan
+jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin
+kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun
+että »mennään nyt».
+
+Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika
+toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista.
+Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään
+päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli
+ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.
+
+»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin,
+niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen,
+siniviiruiseen hameeseen.
+
+Nimismies oli nyt saanut vauhtia.
+
+»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan
+Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa.
+Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin
+papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja
+tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä,
+jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.
+
+»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori
+yhtäkkiä.
+
+»Häh?»
+
+»Niin minä vain sanon että...» uudisti muori.
+
+Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.
+
+»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut
+emäntänä...»
+
+»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.
+
+Esan katse kohosi penkin loukosta.
+
+»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että
+Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti
+liikahtivat.
+
+Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen
+lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
+
+»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään,
+niin että lattia jysähti.
+
+»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka
+parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
+
+»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
+
+»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti
+siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
+
+Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei
+makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
+
+»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
+
+»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä
+pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli
+pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo
+ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan
+syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin
+omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan
+päässä.
+
+Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin
+vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei
+se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan
+suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä
+ja irtainta.
+
+Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui
+kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa
+jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä».
+Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten
+talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut
+kuin lampaannahkainen tuppi.
+
+Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin
+mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli
+selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen.
+Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita,
+iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan
+järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä
+vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti
+siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution
+talon yksikseen.
+
+
+
+
+VI
+
+YÖLLISIÄ TAPAUKSIA
+
+
+Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin
+pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan
+tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski
+kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa
+odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului
+tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti
+ovenraosta.
+
+»Kuka se on?» kysyi isäntä.
+
+»Minä.»
+
+»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja
+sulki oven. Sen tehtyään kysyi:
+
+»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»
+
+»Asiaa mulla on.»
+
+Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta
+avainta ei siinä ollut.
+
+»Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.»
+
+Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu
+paraillaan housuja jalkoihinsa veti.
+
+»Mitä sinä nyt?»
+
+»Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.»
+
+»Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?»
+
+»Sain kaupaksi.»
+
+»Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?»
+
+»On niitä ostajia.»
+
+»Etkö aio sanoa?»
+
+»Mitä sillä tiedolla tekisit?»
+
+»Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...!
+Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?»
+
+»Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä
+täällä tallennetaan.»
+
+»Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis
+kaivattu?»
+
+»Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen
+jutun levittänyt.»
+
+»Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?»
+
+»Minäkö?»
+
+»Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä,
+niin... Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti.
+
+»No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.»
+
+»Sannalleko?»
+
+»Luultavasti.»
+
+Vennu mietiskeli vähän aikaa.
+
+»Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?»
+
+»Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.»
+
+»Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?»
+
+»Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko
+maailman...»
+
+Vennu nauroi.
+
+»Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja...
+Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa
+ne näki?»
+
+»En minä muista.»
+
+»Jaa, siinäpä se on! -- Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen
+on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.»
+
+»Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!»
+
+Päätä vääntäen jatkoi Vennu:
+
+»Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.»
+
+»Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja
+kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...» --
+
+»Mitä sitten?»
+
+»Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On
+olevinansa niin kovin rehti.»
+
+»Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit
+sinulle.»
+
+Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan
+kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti
+sisäänpäästyään sammutti.
+
+»Tuos' on huivit. Onko sulla piippu, tuos' on tupakkaa», sanoi Vennu ja
+tarjosi massiansa.
+
+»Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten
+pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.»
+
+»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin
+korjapoikakin», nauroi Vennu.
+
+Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli
+siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut
+ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin
+kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra
+pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen
+ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin
+puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu.
+Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan
+taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että
+kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.
+
+»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen
+veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.
+
+»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on
+iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»
+
+Siukkukin luuli samaa.
+
+»Ellalle se oliskin sopivampi.»
+
+»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»
+
+»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän
+selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän
+pelkään, että hän tekee meille ... -- mutta eikö pihalle tultu?»
+
+Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja
+pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun
+nurkkaan.
+
+»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.
+
+Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi
+lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita,
+vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä.
+Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta.
+Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat
+tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti.
+Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä
+nähnyt *täällä* kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä
+peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.
+
+Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes
+minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo
+hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä.
+Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että
+miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.
+
+»Ja hyvän *osan* saat», sanoivat.
+
+»Mitähän näistä sitten saa.»
+
+Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista
+rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva
+luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun
+peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa
+olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu
+suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat
+ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä
+ilmestyvät uudelleen näille maille.
+
+Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä
+kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni
+uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta
+tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun
+vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö
+näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon,
+ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli
+sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan
+lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja
+pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen
+tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi
+melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui
+pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä
+Karin Vennun ylisellä.
+
+Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin
+ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan
+ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku
+heräsi.
+
+»Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?»
+
+»Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi.
+
+»No ei kuulukaan.»
+
+»Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.»
+
+Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä
+Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta
+taas kuului kova rattaiden jytinä.
+
+»Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui
+kuuntelemaan.
+
+»Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.
+
+»Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin
+sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi,
+kun Esa pääsee sisään.»
+
+Siukku jo lähti.
+
+»Hiljaa mene!» varoitti Vennu.
+
+»Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä,
+taikka minä...»
+
+Silloin jo Vennu avasi.
+
+»Tuos' on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei
+se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua!
+En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli
+juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun,
+rupesi nauramaan.
+
+»Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä
+ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun
+yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin
+ja Vennu hankki tulta kynttilään.
+
+»Onko sulia viinaa?» kysyi Esa.
+
+»On sitä aina ryypyn verta.»
+
+»Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me
+oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille
+ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu
+pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli
+Sakarin Jassua.
+
+»Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla
+on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja
+kerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.»
+
+Esa ja Vennu nauroivat.
+
+»Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa.
+
+»Anna nyt Jassun olla.»
+
+»Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!»
+
+»Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.»
+
+»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.»
+
+»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»
+
+»Pikinytky, rajasuutari!»
+
+Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten
+matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti
+Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä
+Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin
+remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi
+paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään
+talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat
+suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä
+ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna
+panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin.
+Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.
+
+Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei
+rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.
+
+Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta
+niin hevin selkenevän.
+
+»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»
+
+»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta
+toisaalle.
+
+»Mihin?»
+
+»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»
+
+Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.
+
+»Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi.
+
+»Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi
+kutsuttu.»
+
+»No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun.
+
+Mutta Jassua unetti.
+
+»Hoi mies! nyt lähdetään. -- Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin
+sivumennen.
+
+»Ylihuomenna.»
+
+»Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin
+sikoja vedetään.»
+
+Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.
+
+Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:
+
+»Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.»
+
+Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa
+olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.
+
+»Et sinä karkaa, rajasuutari!»
+
+»Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.»
+
+»Pikinytky!»
+
+Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä
+hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos
+rapaisesta pihasta.
+
+Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten
+lähtöä.
+
+»Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo
+mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan.
+Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes
+vihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että
+Jassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti
+Jassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.
+
+»Sin'oot karkuryssä», Esa jankutti.
+
+»Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.»
+
+»Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä
+leikkiä.
+
+»Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.»
+
+»Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta.
+
+»Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.»
+
+Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.
+
+»Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu.
+
+Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.
+
+»Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli.
+
+Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen
+selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua
+kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.
+
+»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin
+vielä maassa ryömien.
+
+Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään
+tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että
+Jassu rupesi rukoilemaan.
+
+Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä
+pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota
+miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi
+tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan
+kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella
+lauleli Jassu hänen vieressään:
+
+      »Turvassa olet ystävä kulta
+      mun kainaloni alla.»
+
+Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»...
+
+»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja
+luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui
+miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli
+puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut...
+
+»Ovi pois paikalla, taikka!»
+
+      »Turvassa olet ystävä kulta
+      mun kainalo...»
+
+Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.
+
+»Esa.»
+
+»Häh? Sinäkö se olet?»
+
+Nainen tirkisteli pimeässä Jassua.
+
+»Kuka tuo on?»
+
+»Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.»
+
+»Trump trump tpruu», rumputti suutari.
+
+Sanna jo tunsi hänet.
+
+»Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi.
+»Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.»
+
+»Ella?... Minä ajan sen tiehensä!»
+
+»Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.»
+
+      »Suutarin akalla ne päivät on,
+      on niin kuin emännällä»,
+
+lauloi suutari.
+
+»Avaa ovi», käski Esa.
+
+»Olisi vain tupaan menty...» päivitteli Sanna ja avasi.
+
+-- -- --
+
+Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa
+syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan
+paosta.
+
+Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen
+lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli
+ja meni vilusta hyristen makaamaan.
+
+Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt
+missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli
+aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos
+katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän
+takaisin huoneeseen.
+
+»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli
+Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja
+syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota
+kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti
+rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja
+jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:
+
+»Kovinpa sinä olet ravassa.»
+
+»Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa Sakarin
+Jassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.»
+
+Sanna naurahti.
+
+»Aina sinä vain pyörittelet.»
+
+Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon
+mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:
+
+»Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?»
+
+»En minä viitsinyt kieltää.»
+
+»Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!»
+
+»Mitä siitä nyt sitten...»
+
+»On siitä!»
+
+»No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan
+kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.
+
+»Älä leveile.»
+
+»Miks'et, kun kyllä kannattaa!»
+
+Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.
+
+»Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.»
+
+»Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.»
+
+Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä
+vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän
+puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan
+kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin
+oli jotakin omituista, jotakin...
+
+Esa rupesi aavistamaan. -- -- --
+
+Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan
+kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen
+hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta
+raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.
+
+Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan
+vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin
+koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi,
+tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on
+todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?
+
+Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.
+
+Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta:
+siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta,
+-- olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen,
+ettei enää koskaan palaa.
+
+Sillä tavoin he erosivat. --
+
+Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän
+aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi.
+Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi
+rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.
+
+
+
+
+VII
+
+MUUAN RIIHIPÄIVÄ
+
+
+Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo
+ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin
+aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin
+vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään
+makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika
+ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen
+ynisten ja uristen.
+
+Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin
+hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä
+painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
+
+»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
+
+»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
+
+»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja
+minä polttaisin tässä piipullisen.»
+
+Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.
+
+»Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.
+
+»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»
+
+»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»
+
+»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät
+vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän
+maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan
+kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»
+
+»Älä niin kovin revi suutasi.»
+
+»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä
+sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella
+viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»
+
+»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.
+
+»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan
+suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»
+
+»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun
+ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.
+
+»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.
+
+»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää
+nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»
+
+Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin
+olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli
+lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän
+tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen
+siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:
+
+»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»
+
+»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.
+
+»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.
+
+»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.
+
+»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen
+siellä vain on ja rattaat.»
+
+»Valjaissako?»
+
+»Valjaissa.»
+
+Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja
+rupesi nuttujansa etsimään.
+
+»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.
+
+»Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»
+
+»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole
+mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa,
+hajoitellen vaatekasoja penkeillä.
+
+»Aina sun lakkisi on kateessa.»
+
+Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.
+
+»Oliko?» kyselivät rengit.
+
+Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi
+vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli
+istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten
+vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt
+mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään.
+Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut
+kuullut Esan tuloa.
+
+»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?»
+tutki Maija.
+
+»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»
+
+Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen
+historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät
+ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja
+tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan
+saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa
+löytää, jos löytääksensä on.
+
+»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin
+isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt
+oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.
+
+»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika
+
+Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.
+
+»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.
+
+»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja
+omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle,
+kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.
+
+»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»
+
+»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti
+mulle piipullisen tupakkaa?»
+
+»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten
+lailla.»
+
+»Jottako älä varasta?»
+
+»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»
+
+»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se
+pönttö on?»
+
+»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en
+havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»
+
+»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi
+tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin
+ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko
+karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»
+
+»Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?»
+
+»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»
+
+»Tuki suus, taikka...»
+
+»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»
+
+»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»
+
+»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»
+
+Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän
+ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa
+katseli lattialle kohmeloisin silmin.
+
+»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan
+huomasi.
+
+»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.»
+
+»Onko sun sitten nälkä?»
+
+»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»
+
+»Onko sulia uusia juttuja?»
+
+»On paljo ja pitkältä.»
+
+»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»
+
+»Ei niin ristin sielua.»
+
+»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta
+kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota
+täikopelia...»
+
+»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.
+
+»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.
+
+»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.
+
+»Esa, kuuletko, kun -- -- --», muori koetti jukittaa.
+
+»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin
+poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää
+riisua ilki alasti.»
+
+»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori
+mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»
+
+»Riisu pois, joutuin!»
+
+»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.
+
+»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään,
+sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.
+
+»Hellitätkös!»
+
+»En, riisu pois nyt, taikka...»
+
+»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn
+vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin.
+Kenenkä se hevonen on?»
+
+»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli
+tullut hevosella kotiin.
+
+»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni
+tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
+
+»Valjainensako?»
+
+»No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti
+neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!»
+huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
+
+»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
+
+»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei
+jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan
+juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että
+kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että
+*sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni
+leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja
+tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä,
+eikä paljon surkeile vaikka...
+
+Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi
+muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin
+sinne asiaa.
+
+Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa,
+penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa
+riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä,
+tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi.
+Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti
+kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä
+naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla
+millään tavalla herättämättä Esan huomiota.
+
+Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi
+hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa
+ryöstöhuutokauppa.
+
+»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten
+ja kiiristellen.
+
+Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut
+sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet
+joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.
+
+»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta
+höyryä lasketaan.
+
+Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso
+joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.
+
+»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»
+
+Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin
+viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.
+
+»Mitä sellainen mies!»
+
+»Ellako?»
+
+»Niin. Mutta ketä muita?»
+
+»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...»
+
+Jo lupasi Esakin mennä.
+
+»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä
+viikolla?» kyseli Kaapo.
+
+»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»
+
+»Menetkö sinne?»
+
+»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»
+
+»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»
+
+»Olkoon.»
+
+»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»
+
+»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»
+
+»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»
+
+»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»
+
+»Luonto sulia on pahempi.»
+
+Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus
+Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja
+virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:
+
+»Kun tuolla sais...»
+
+Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:
+
+»Sepä!»
+
+Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.
+
+»Esa, älä nyt!»
+
+Esaa nauratti pojan pelko.
+
+»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
+
+»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
+
+Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi
+oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
+
+»Esa-a!»
+
+Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko
+kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi
+puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi
+sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas
+nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
+
+»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että
+hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
+
+»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä
+lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä
+annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä
+niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos
+siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se
+ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata
+lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole
+nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa
+tehnyt?»
+
+Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
+
+»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet
+ovat menneet töihin?»
+
+»Eiköhän ne siitä menneet.»
+
+»Mihin ne menivät?»
+
+»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi
+puoli täyttämiin.»
+
+»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»
+
+»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi
+sinne vähän katsomaan.»
+
+»Mikä päivä nyt onkaan?»
+
+»Tiistai.»
+
+»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle
+Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»
+
+Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään
+laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli
+hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta
+»viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.
+
+Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti
+arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa
+riihimäkeä kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu.
+Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten
+jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he
+arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä
+ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä,
+ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen
+leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle
+omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo
+hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan
+kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
+
+Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat
+suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo
+veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt
+sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta
+riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka
+pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
+
+»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse
+usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian
+laiskaksi opit.»
+
+»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
+
+»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
+
+»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä,
+eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole
+tilaa.»
+
+»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
+
+»Noras on paremman miehen kädessä.»
+
+Esa nauroi.
+
+»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä
+monta riihtä eloa ulos?»
+
+Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.
+
+»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti
+lyhdettä ylös. »Mitäs? --» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa
+katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta
+kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain
+syrjittäin ovelle.
+
+»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka
+jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.
+
+»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt
+työstänsä.
+
+»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi
+ovelle.
+
+»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen
+hevonen?»
+
+»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»
+
+»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»
+
+Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.
+
+»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani?
+Sen sinä ainakin tunnet?»
+
+»Mitä hevosta?»
+
+»Suotia.»
+
+»En.»
+
+»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»
+
+»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»
+
+»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä
+kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
+
+»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»
+
+»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi
+Hautalan Janne.
+
+»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut
+Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa
+sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja
+omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea,
+eikä jänistämään, älä luulekaan!»
+
+Miehet nauroivat.
+
+»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.
+
+»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.
+
+»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»
+
+»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»
+
+»Sinäkö?»
+
+»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.
+
+»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.
+
+Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi
+tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.
+
+»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja
+hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen
+kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»
+
+»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä
+äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon
+äänen kuultuaan.
+
+»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»
+
+»Olin mikä olin.»
+
+»Et sinä näy olevan paljon mikään.»
+
+»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei
+meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän
+Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.
+
+Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!
+
+»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten
+matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut
+elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka
+miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle,
+jotka panevat pian lapsen *itkemään*.»
+
+Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.
+
+»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin
+suinkin. Mutta se onnistui huonosti.
+
+»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.
+
+»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu
+puhuttavankaan.»
+
+»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän
+lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se
+tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen
+toveriensa puoleen.
+
+»Menkää!» huusi Esa.
+
+»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat
+lähtöön.
+
+Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä
+käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan
+heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se
+varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi
+kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa
+päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan
+otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.
+
+Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan
+ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos
+linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes
+kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
+
+Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti.
+Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa
+läheni.
+
+»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti
+astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
+
+Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat
+käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä
+mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä
+vihdoin joutuu.
+
+Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän,
+seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin
+miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
+
+Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei
+vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän
+asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo,
+joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.
+
+»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa
+vielä oli nuuskatoosa.
+
+»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
+
+Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei
+saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli
+kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon
+rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä
+ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi
+äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
+
+»Ottiko kipeästi?» kysyi.
+
+Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
+
+Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
+
+»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa.
+Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa
+helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne,
+kasvatuksestanne.»
+
+Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen
+kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
+
+»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina
+silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että
+tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!»
+kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
+
+»Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin
+pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa
+näkynyt enää.
+
+»Esa!»
+
+Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
+
+»Esa ho-o-oi!»
+
+Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän
+riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
+
+»Herra Jeesus armahtakoon!»
+
+Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa
+kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.
+
+
+
+
+VIII
+
+KARKURI
+
+
+Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen,
+vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä
+metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti
+huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään
+mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi
+kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla
+maksamaan enemmän kuin tavallisesti...
+
+Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu,
+ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta.
+Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen
+leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä
+uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi
+hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli
+jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta,
+juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne
+tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.
+
+»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka
+oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.
+
+Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään.
+Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa
+joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa...
+Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse
+tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...
+
+Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon
+tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat,
+jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset
+tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä,
+että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään
+kuin ahkera urakkamies.
+
+Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen
+muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää.
+Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi
+hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen
+vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin.
+Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen
+vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen
+häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut
+kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät
+tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.
+
+Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.
+
+Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi
+halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.
+
+Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän
+voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan
+mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta
+körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan
+ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa
+ihaili.
+
+Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän
+kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään
+elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt
+kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja
+ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt,
+niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime
+yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman
+vaikutuksen.
+
+»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa
+maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua
+lie siihen villinnytkin?»
+
+Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi -- ja
+rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan
+kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota
+rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna
+iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan
+kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia,
+jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän
+oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä
+vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se
+oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti
+rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki
+tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat
+raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*!
+Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan
+mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi
+nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa
+herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi
+sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi
+voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet
+poistaisikin, -- Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*...
+
+Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman
+erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse...
+
+Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota
+kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty
+rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, --
+hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt
+ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat
+selkänsä kääntää?
+
+»Samassa liitossa koko maailma!»
+
+Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan
+oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin
+hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli
+aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...
+
+Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut
+sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.
+
+Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja
+kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti
+järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee
+kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten
+koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin
+metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka
+hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä
+sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään
+muiden»!
+
+Mitä se oli?
+
+Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa
+seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui,
+mutta ei sittenkään...
+
+»Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi
+puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti.
+Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen
+kulkijaa.
+
+»Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', -- -- -- Heill'
+on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat
+miekat.»
+
+Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi
+kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti
+ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka
+edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja
+tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi
+tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...
+
+Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi
+tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin
+työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa,
+että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut
+puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt
+itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin
+haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan,
+kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti
+kävelemään kokoutumispaikalle.
+
+
+
+
+IX
+
+HERÄNNEITTEN SEURASSA
+
+
+Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin
+hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan
+töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, -- »pränmestari» lie ollut
+juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten,
+kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän.
+Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä
+ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon
+vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!
+
+Totta tosiaankin -- sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää
+väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti
+suunnataan.
+
+Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä
+kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?
+
+Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta
+osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan
+vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut,
+liepeet takapuolilta halki leikatut.
+
+Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».
+
+Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, -- ne eivät ole
+heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan
+sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa
+»jumalattomuudellaan».
+
+Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan
+näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät
+läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon,
+kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä
+avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin
+silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa.
+Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.
+
+Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla
+hän sanojaan säestää, vahvistelee.
+
+Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset
+huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota
+herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko
+tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat
+aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten
+heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee
+opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten
+jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän
+tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki
+kaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä,
+joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä
+vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita
+miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat
+arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja,
+joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta
+nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen
+kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa
+luottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja
+nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen
+tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme
+siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä
+ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä
+hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä
+istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli
+murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan
+suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin
+hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja
+ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea
+tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen
+poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin
+tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa
+ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla,
+sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon
+tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.
+
+»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden
+ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori
+puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan
+totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana
+puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on
+kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta
+jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran
+pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen,
+pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat,
+jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa.
+Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin
+Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa
+sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.
+
+»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta,
+vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän
+nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa,
+tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei
+olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin
+kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä
+ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa
+ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen
+puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi
+miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja
+Beelin riettaalle alttarille!
+
+Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu
+vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan?
+Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne
+pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi
+kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän
+veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden
+löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?
+
+Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät
+sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus,
+johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.
+
+Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono»,
+hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin
+on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä,
+eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä
+lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä
+taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla
+perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa
+yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi
+ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
+-- -- --
+
+Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja
+ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa
+tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti
+muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan,
+levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa
+keskeytettyään:
+
+»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää
+vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin
+paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa
+kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»
+
+Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos.
+Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus
+Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat
+selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä
+muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä
+olevasta kirvesvinkasta.
+
+»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.
+
+»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole
+heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät
+vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta
+saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja
+palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa
+kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä,
+samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.
+
+»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole
+näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä
+kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme.
+Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että
+Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain
+pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin
+pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»
+
+Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.
+
+»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan
+hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...»
+
+Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat
+liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän
+tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan,
+että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan
+kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo,
+joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä
+liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi
+joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen*
+oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti
+olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso
+ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston
+paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän
+vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman
+meressä...
+
+Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä
+olkapäät nytkyivät...
+
+Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat
+sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin
+seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan
+tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään
+säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin
+omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan
+pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme.
+Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät
+ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin
+sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät,
+tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä
+ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.
+
+»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme,
+armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset
+kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti...
+Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.
+
+»Alkakaamme virsi», käski pastori.
+
+»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä
+suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt
+siellä.
+
+Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja
+heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi
+saavuttaa tasaisuutensa.
+
+Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...
+
+Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen
+ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.
+
+»-- -- Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär'
+käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit'
+estää.»
+
+Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää,
+luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle
+omituisen, liikuttavan värityksen.
+
+Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven
+puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät
+alkavat paljastua.
+
+Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta,
+se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.
+
+Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki
+päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman
+pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä.
+Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin
+siitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä
+laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää
+alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan
+häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo
+ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus
+loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?
+
+Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he
+pelkää ketään?
+
+Joku avaa oven. Silmänräpäys -- ja koko joukko on taas porstuassa.
+Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin
+salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen.
+Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä
+katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti
+taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri
+huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa
+suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu
+kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.
+
+Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen
+äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi
+kätensä ristiin ja ääntää:
+
+»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy
+iankaikkisesti, amen.»
+
+
+
+
+X
+
+NUORTEN SEURASSA
+
+
+Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun
+saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja
+noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty
+»hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen
+vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki
+seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä
+seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli
+heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin
+nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti
+siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen
+välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada
+äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni
+pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.
+
+Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.
+
+»Mitä ... mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset
+Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei
+siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.
+
+»Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja
+asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?
+
+Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen
+jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen
+tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua
+välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:
+
+»Voi, voi, voi sun...», ja sitten hän kirosi.
+
+»Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan
+ympärille... Osaahan se kuitenkin puhua!
+
+»Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät *tappelemaan*, antamaan selkään
+körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja
+ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten
+lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon
+kanssa... Mitähän te oikein ajattelette?»
+
+Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään
+tohtinut!»
+
+»Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä
+olisi tohtinut, minä?»
+
+»Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta
+säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä
+oikean valtin.
+
+»Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi *aina alkaa*?»
+
+Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan.
+Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä
+viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.
+
+»Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut.
+Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani
+alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi
+lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina
+pitäisi alkaa?»
+
+Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta
+odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata
+kurssia, koska ei kerran ollut alkanut.
+
+»Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä,
+vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.»
+
+Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain
+haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen
+riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.
+
+»Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi.
+
+Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla
+oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.»
+Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.
+
+»Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin
+lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.»
+
+Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen
+myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan
+kyselemään, että olikohan niillä aseita?
+
+»Körttiläisilläkö?»
+
+»Kellä sitten!»
+
+»Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.»
+
+»Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.»
+
+»Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.»
+
+»Ei enempää kuin meitäkään.»
+
+Esa nauroi:
+
+»Pelkoko teidät ajoikin?»
+
+Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.
+
+»No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti
+siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen
+vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi
+tullut.
+
+»Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen
+jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin
+leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella,
+että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä
+virkkoi:
+
+»Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.»
+
+Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se
+tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään,
+jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa
+muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin
+huumauksessa:
+
+»Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin
+komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu.
+Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni
+ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä,
+kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta
+että...»
+
+»Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti.
+
+»Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?»
+
+»Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.»
+
+»Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin
+tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.»
+
+»Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti.
+
+»Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti
+joku.
+
+»Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta
+olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit
+tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta,
+vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.
+
+»Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin»,
+virkkoi Iikan Antti.
+
+»Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä
+maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada
+tapella!»
+
+»Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli.
+
+»Niinkuin synti.»
+
+»Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan.
+
+»Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on
+myöskin Taipaleen takaisia.»
+
+»Ihan varmaan.»
+
+»Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.»
+
+»Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!»
+
+»Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä
+kostamatta.»
+
+»Ja sinä lähdit?»
+
+»Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.»
+
+»Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.»
+
+»Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?»
+
+»Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas,
+niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen
+uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:
+
+»Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään
+toiseen aikaan.»
+
+»Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa,
+jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta
+olisi vastusta.»
+
+»Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?»
+
+»Tottapa lähdetään?»
+
+»Lähdetään tietysti.»
+
+»Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.»
+
+»Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.»
+
+»Nyt sitten mennään.»
+
+»No, no, no!» huudettiin.
+
+»Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.»
+
+»Niin, mitä tekee?»
+
+»Vartoo taipaleentakaisia.»
+
+»Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan
+tryyiltä.»
+
+»Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta
+ei se tähän nenähän haise.»
+
+»Eikö?»
+
+»Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.»
+
+»No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...»
+
+»Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen
+markkaa rahaa...»
+
+»No vie sun... Mutta tätä: »Enkesmannin linja...»
+
+»Joo ... joo ... sitä ... »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin
+parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.
+
+Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa
+leikkaa enkesmannin luista.»
+
+-- -- --
+
+»Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...»
+Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.
+
+»Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika.
+
+»Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...» Esa viskasi pojan nurin ojaan.
+
+»Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka
+koko illan oli ollut möhrytuulella.
+
+»Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon,
+vai?»
+
+»Mitähän tuossa nyt?»
+
+»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis
+kuin sotamies.»
+
+»Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta.
+Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»
+
+»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»
+
+»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.
+
+»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt
+hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»
+
+»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.
+
+»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»
+
+»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti
+Lomppi.
+
+»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.
+
+»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja
+naurettiin.
+
+»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»
+
+»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää
+puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.
+
+»Se sopiikin näin:
+
+      Karhun sappea nuorille pojille
+      sanoi Karhun Esa!»
+
+»Joo-o, niinkuin silkkiä!»
+
+»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»
+
+»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.»
+
+»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin
+kantoon.»
+
+Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.
+
+Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli
+hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän
+kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.
+
+Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään
+pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän
+akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu
+tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä.
+Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen
+suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana
+istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa
+tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva
+höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan
+ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli
+tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan
+ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin
+ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja
+itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä
+yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa
+lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä
+paria yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä
+riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä
+riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois
+vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta
+huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into
+laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien
+ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin
+koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.
+
+Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli.
+Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta
+pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten
+huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi
+kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät
+vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.
+
+Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa,
+kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta.
+Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin.
+Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan
+myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa
+tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari
+pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja
+vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja
+tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia,
+vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka
+olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi
+pullistua ja nurkkain ratketa.
+
+Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan
+jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä
+kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.
+
+Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi
+laulaen:
+
+      »Hurja luonto kun pojalla on
+      ja merellä se nyt seilaa,
+      älä sinä vanha kulta
+      minua nyt enää meinaa.» --
+
+Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan
+Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät
+tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä
+syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin
+joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen
+vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee
+jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee
+lattialla riehuvaa tanssijoukkoa -- vasen silmäkulma on ilkeässä,
+pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla
+pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee.
+Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia
+pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että
+hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!
+
+Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.
+
+Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi,
+että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!
+
+Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan,
+joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä
+myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei
+silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä
+ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...
+
+Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste
+rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi.
+Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei
+näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.
+
+»Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen.
+
+»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty
+huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja
+tarttui Esan käteen...
+
+Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin
+pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat.
+Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä
+näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin
+hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä
+valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi
+ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti
+tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka
+ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne
+kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli
+heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja
+narrailemaan heitä.
+
+Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...
+
+»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli
+niskasta puristellut.
+
+»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.
+
+»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.
+
+»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»
+
+»Ellalle?»
+
+»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»
+
+»Tuletko?»
+
+»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»
+
+»Mutta jos et sinä tulekaan.»
+
+»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»
+
+»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.
+
+»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»
+
+»Noh!»
+
+Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui
+kellokaapin sivulla naulassa.
+
+Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi
+taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin
+tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla.
+Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.
+
+Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta
+kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se
+oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.
+
+»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi
+rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos
+huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita
+etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.
+
+Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka
+ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja
+juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi
+itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja
+pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita
+synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi
+oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat,
+parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn.
+Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja
+ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen
+viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan,
+kirotaan, itketään ja voivotellaan.
+
+Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.
+
+Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy
+isäntää, ei emäntää.
+
+»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.
+
+»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla.
+Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he
+liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen
+neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden,
+lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...
+
+Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä
+kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei
+ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää
+toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa
+tekoaan koko maailmalle. -- Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he
+toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:
+
+      »Puukko se oli vain pikkuinen,
+      Mutta Heikki se oli suuri,
+      Yksin seisoi ovella
+      Kuin linnan kivimuuri.»
+
+
+
+
+XI
+
+ESA!
+
+
+Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi
+Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi
+hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli
+hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä
+ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin
+hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.
+
+»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä
+päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»
+
+»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.
+
+»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.
+
+»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.
+
+»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»
+
+»Häihinkö?»
+
+»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»
+
+»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua.
+Saamari, kun mua kovin unettaakin.»
+
+Esa jo alkoi levottomasti kävellä.
+
+»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»
+
+Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän
+muistot.
+
+»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin
+innostuneena.
+
+»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että
+hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.
+
+»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit?
+Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään
+niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
+pidetyksi niitä auki.
+
+»Minä lyön ketä tahdon!»
+
+»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»
+
+»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina
+Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen
+seisomaan:
+
+»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin
+uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä
+hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.
+
+»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.
+
+»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen
+lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen
+sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.
+
+»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden
+eteen.»
+
+»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla
+oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.
+
+»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»
+
+Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan
+hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja
+koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä
+sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee
+eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se
+ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se
+ainakin kaikki rentoon heittää.
+
+Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen
+pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen
+panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi
+edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa
+pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...
+
+Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli
+vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät
+loistottomat ja himmeät.
+
+»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten
+juostessa omista silmistä.
+
+»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä
+hevosenajosta?»
+
+»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»
+
+»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin
+nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä
+niistä sellaisista käräjiin menty.
+
+Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi
+nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka
+ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen
+näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti
+sen ohessa kuunnella puheita pihalta.
+
+Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi
+pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa,
+tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä,
+huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta
+välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti
+korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei
+yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta
+ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen
+hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi
+palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.
+
+»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen
+oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka
+pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua
+rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä
+hittoa se siinä nyt tempoo?
+
+»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului,
+että hän nauroi.
+
+»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.
+
+»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.
+
+»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia.
+»Ilveiletkö sinä?»
+
+Matti kavahti.
+
+»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...»
+
+»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia
+rintapäihin.
+
+»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.
+
+Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen
+kummallisen ilmeen.
+
+»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään,
+hammasta vain puri ja hypähteli.
+
+»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet
+ennen?» kysäisi Esa vihdoin.
+
+»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»
+
+»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta.
+Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit
+sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...»
+Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren
+päätänsä.
+
+»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun
+sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä
+sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut
+hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»
+
+»Noo.»
+
+Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:
+
+»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»
+
+»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.
+
+»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta
+linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja
+hakemaan.»
+
+»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa
+sille Saviojalle.»
+
+»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi
+eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun
+Esastakin!»
+
+»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»
+
+»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas
+kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti
+Mattiin.
+
+»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini
+ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut
+ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut,
+Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut
+minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin
+halutti. Niin se talo on mennyt.»
+
+»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.
+
+»Odota! -- Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä
+ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa
+pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja
+sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua
+toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan.
+Vihatkoon! Se on minulle -- Jumaliste onkin! -- saman tekevä. Sentähden
+en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo
+konijuttu. En ikänä!»
+
+»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»
+
+»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä
+on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa
+ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy
+tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei
+se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta,
+Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja
+hyvästi nyt.»
+
+Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti
+itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka
+nähtävästi sitä tarkoitti.
+
+»Hyvästi, älä muista pahaa.»
+
+»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.
+Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»
+
+»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei
+sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.»
+
+Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että
+Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin
+odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta
+myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan
+perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.
+
+»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli
+taas tuollainen tavallinen, lihallinen.
+
+»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.
+
+»Ei. -- Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi
+oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan
+mikäli jaloista lähti.
+
+»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.
+
+Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta
+ilmaisevalta.
+
+»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut
+ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»
+
+Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.
+
+»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti.
+Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen
+kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin,
+ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin
+vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt
+ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.
+
+»Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat
+ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.»
+
+»No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä
+olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.
+
+»Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli.
+
+»Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.
+
+Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta
+kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.
+
+Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla
+oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.
+
+Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli
+penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria
+työpöydän toisella puolen.
+
+Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa,
+eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen
+silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.
+
+»Istumaan», virkahti hän uudelleen.
+
+Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa
+hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan
+työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt
+painamaan toisesta päästä.
+
+»Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi.
+
+»Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä
+sakuska.»
+
+»Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas,
+kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.
+
+»No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.»
+
+»Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni
+itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin
+juttelemaan.
+
+»Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?»
+
+Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin
+ihmisittäin puhuu?
+
+»Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi.
+
+»No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.»
+
+»Kyllä Jussista suutari tulee.»
+
+Lomppi pani piippuunsa.
+
+»Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä
+tarvitse», kuiskutti Esa suutarille.
+
+»Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari.
+
+»Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan.
+
+»Ei ole tässä viinoja.»
+
+»Köyhäpä sinä olet.»
+
+»Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.»
+
+»Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.»
+
+Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:
+
+»Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin
+jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.»
+
+»En minä ikänä körttiläiseksi rupea.»
+
+»Ei sitä tiedä.»
+
+»No ei vaikka...»
+
+»Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.»
+
+»Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa
+veisuuta siellä Toivolassa eilen illalla», virkahti Esa.
+
+»Oliko se?» kysyi suutari silmät loistavina.
+
+»Oli se.»
+
+»Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain
+yksinkertaisesti.»
+
+»Omaantuntoon!» matki Lomppi ja nauroi.
+
+»Otti se», sanoi Esa.
+
+»Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?»
+
+»Noo, en tiedä.»
+
+»Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet
+sinne lyömään meitä?» jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä.
+
+»Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin
+vain heidän mukanaan», sanoi Esa.
+
+»Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?» kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä
+tietävänsä.
+
+Suutari innostui.
+
+»Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi
+pahain aikomukset.»
+
+»Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi
+syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen
+puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan
+persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa
+sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle
+tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että
+eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja
+muistuttanut hylkäämään pahaa tietä?
+
+»Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut
+takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan
+ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?
+
+Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä
+ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät
+Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli
+jotakin tekemistä pihalla.
+
+»Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni
+suoraan äijän viereen.
+
+»Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen.
+
+»Viinaa?... O-on sitä.»
+
+»Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?»
+
+»Sian...?»
+
+»Sianlihaa!»
+
+»On sitä», emäntä ehätti ennen isäntää.
+
+»En minä tiedä», isäntä sanoi, »emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle
+Esalle ruokaa pöytään.»
+
+Ukko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin
+tulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt
+pöytään.
+
+Yhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen
+ilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan,
+ettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja
+yhtyi nöyrästi samaan rukoukseen.
+
+»Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin
+silakan!»
+
+»Älä, älä, hyvä ihminen», rukoili emäntä.
+
+»Armahdahan nyt vanhaa miestä», pyysi vaari itkien.
+
+»Mitä varten te panitte hakemukseen?»
+
+»Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.»
+
+»Kuka sanoi?»
+
+»Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä
+nyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.»
+
+»Niin, se annetaan olla, Esa», säesti muori.
+
+»Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?»
+
+»Kyllähän se suutarikin sanoi.»
+
+»Jottako panna hakemukseen.»
+
+»Niin, se sanoi niin kuin muutkin.»
+
+»Suutari Erkkikö?»
+
+»Niin.»
+
+»Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi
+käskeneet?»
+
+»No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.»
+
+Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli
+Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.
+
+Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei
+Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa
+niin kauan. Itse meni tupaan.
+
+Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken
+omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.
+
+»No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari.
+
+Esa meni suoraan suutarin viereen.
+
+»Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!»
+
+»Minäkö?»
+
+»Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä
+lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä
+yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa
+vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään
+ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa
+kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle
+ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei
+odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas
+hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle,
+tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen
+nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli
+pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta
+toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin
+tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu.
+Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla,
+tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:
+
+»Esa!»
+
+Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.
+
+»Kuule, älä nyt aja!»
+
+Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin
+täytyi pysytellä tasapainossa.
+
+
+
+
+XII
+
+SOLMU
+
+
+Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua
+ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen
+rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että
+saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät
+tyttärelleen.
+
+Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta
+sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille
+mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli
+Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin
+äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti
+vastaan kun sattui -- ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi,
+sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein
+nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian
+loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.
+
+Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen
+oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä
+oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin
+toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!
+
+Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat
+synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja
+puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi
+kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään
+niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun
+Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei
+leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla!
+Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat
+lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset
+mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole
+nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties
+kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän
+huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että
+tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...
+
+Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se
+kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti.
+Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä
+ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun,
+eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano,
+niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee,
+lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan
+omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata,
+eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.
+
+Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos
+vihamiehet tulisivat häihin, niin -- siitäpä vasta hirmuiset seuraukset.
+Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon
+syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu
+yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino
+hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä,
+häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu
+muuten, mutta varovaisuus käski.
+
+Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli
+käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat,
+viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan
+kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää
+katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat
+Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja
+tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten
+saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä
+tarjoomaan.
+
+Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri
+nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen
+vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta
+kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin
+yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat
+itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat!
+Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.
+
+Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole
+häntä tunteneet.
+
+Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä
+vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen
+temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin
+eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman
+hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?
+
+Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka
+terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee
+sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen
+liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että
+Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta,
+kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella
+on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat
+silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä
+äärettömän onnellisina.
+
+Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin,
+kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin
+läpi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan
+lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä
+riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja
+nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho
+ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.
+
+Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden
+kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta
+kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta
+tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen,
+miellyttävä mies.
+
+Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta
+viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta.
+Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka
+nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista
+repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin
+asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse
+kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja
+luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja
+Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että
+heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, -- sitä
+heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat
+tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla
+toisilleen avullisia ja yksimielisiä.
+
+Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää,
+että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan!
+Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä
+semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon
+väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...
+
+Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille
+ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa,
+juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on
+jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.
+
+Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht'aikaa.
+Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja
+paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin
+pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen
+juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa,
+»kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon,
+niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi,
+että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit
+huutelivat, vastailivat ja kehuivat.
+
+Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan.
+Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä
+että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.
+
+»Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin
+varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.»
+
+»Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä
+ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.»
+
+Siitä tietomiehet väittelivät.
+
+Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat,
+arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla
+kutsuvieraiden joukossa...
+
+Syntyy yht'äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin.
+Kaikki näkevät sen:
+
+Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle
+heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja
+lihavadit, juoma-astiat -- kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä
+katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota
+juoksua.
+
+Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti
+tuijottelee sulhasta...
+
+Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan..
+Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten
+tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!
+
+Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli
+ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä
+potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan
+puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti
+ja vajosi syvälle.
+
+Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä
+kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on
+rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...
+
+Esaa tuodaan ulos -- kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee,
+toiset jalkapuolesta.
+
+Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat
+kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.
+
+Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi
+ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin
+tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo
+heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi
+jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.
+
+»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja
+toisiin huoneisiin.
+
+Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän
+saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi
+luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo
+entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa
+tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.
+
+Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On
+alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät,
+rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.
+
+Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari
+jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan
+ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa
+ystävää puolustamaan.
+
+Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa
+polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen
+ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton
+ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan
+etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti
+alkavan kukistua väkevän käden alle.
+
+»Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin
+nousi ja he taas vastakkain seisoivat.
+
+Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja
+katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin
+kokonaan tyhjiin rauennut.
+
+»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan
+olalle.
+
+»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.
+
+»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»
+
+Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen.
+
+»Köyttä?» kysyi.
+
+»Köyttä tietenkin!»
+
+»Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin
+turvaten.
+
+»Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä
+on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.»
+
+»Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa.
+
+Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko
+lupa Esaa köyttää.
+
+»Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta
+hänet kytkisin.»
+
+Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää
+*hevosvarkauksista*! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki,
+vilahti ajatuksissa.
+
+Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun
+likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti
+kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen
+kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.
+
+»Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät.
+
+Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä
+puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja
+silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku
+puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa
+seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki
+muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti
+tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät
+Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:
+
+»Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!»
+
+Valee säpsähti ... häntähän se *taas* juuri katsoi ja Santraa, häntä
+siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:
+
+»Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...»
+
+»Hiljaa!»
+
+Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka
+hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.
+
+Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään
+häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui
+mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka
+loppui vihdoin raivoisaan itkuun.
+
+»Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan
+Janne.
+
+Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt
+uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se
+elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin
+kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä
+»ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille
+astuessaan jo tunsi itsensä *suureksi junkkariksi*, josta kyllä sopii
+lauluja tehdä.
+
+Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa.
+Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen
+kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka
+tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli
+silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea?
+Sitä ei *hän* olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa
+nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän,
+joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.
+
+Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan
+äskeisestä tapauksesta.
+
+»Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin.
+Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies
+tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki
+kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka
+parhaiten ylistää osaa.
+
+Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne
+totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä
+suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä
+syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä
+ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla
+tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?
+
+Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta
+ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne
+tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun
+kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen
+silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle
+katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi
+on ainoastaan ajan kysymys.
+
+Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän
+riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat
+häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän
+ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset
+tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta
+-- ainakin vähäksi aikaa.
+
+Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.
+
+Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä
+varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...
+
+Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei
+kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he
+kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota
+panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!
+
+Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja
+Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta
+heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...
+
+Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Puukkojunkkarit, by Santeri Alkio
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13991 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..641decb
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #13991 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13991)
diff --git a/old/13991-8.txt b/old/13991-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..081a49c
--- /dev/null
+++ b/old/13991-8.txt
@@ -0,0 +1,10453 @@
+The Project Gutenberg EBook of Puukkojunkkarit, by Santeri Alkio
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Puukkojunkkarit
+
+Author: Santeri Alkio
+
+Release Date: November 9, 2004 [EBook #13991]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***
+
+
+
+
+Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
+
+
+
+
+
+PUUKKOJUNKKARIT
+
+KUVAUKSIA
+NYRKKIVALLAN AJOILTA
+
+
+Santeri Alkio
+
+
+Ensimmäisen kerran julkaissut
+Werner Söderström Osakeyhtiö 1894
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+JÄRVELÄN SANTRA
+
+
+Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi
+ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin
+aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan
+mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan
+luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun
+niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja
+toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja
+kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten
+käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin
+päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas
+jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten
+kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten
+alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi
+jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista,
+joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden
+suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut,
+samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina
+puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän
+lutin seutuvilla.
+
+Tyttö itse oli varsin sievä -- tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi
+niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä
+luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät
+pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän
+heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro
+vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän
+lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan
+selville muutamista Santran oikuista.
+
+19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli
+useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku
+nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen
+saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja
+ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun.
+Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen
+ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka
+kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein
+säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten
+kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa
+kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt
+tiehensä.
+
+Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota
+hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä
+tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin
+Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun
+Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti
+alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä
+rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
+
+»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!»
+Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on
+uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille.
+Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille,
+joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
+
+Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan
+ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui.
+Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja
+ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos
+toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen
+puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa».
+Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin
+arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa
+koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän
+äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
+
+Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä,
+tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään
+ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä,
+joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin
+Santra siis yksin jäi.
+
+Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä
+monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman
+ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi
+tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä
+kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi
+Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto
+oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että
+hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain
+syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne
+äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon
+kädessä tahdoton kinnas.
+
+Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän
+ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman
+arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta
+varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet
+hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
+
+Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet
+hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä
+suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä
+körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä
+peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia
+kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää
+tappeluita.
+
+Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen
+loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa
+kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että
+tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin
+kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun
+Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät
+lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo
+kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin
+osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja
+sukulaisia.
+
+Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.
+Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.
+
+Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä
+sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat
+lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.
+
+»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin
+kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.
+
+»No?»
+
+Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman
+merkityksen.
+
+»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»
+
+»Mitä ottaa?»
+
+»Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on
+valikoiman varaa ja muutenkin...»
+
+»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella
+äänellä.
+
+»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»
+
+»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo,
+että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin
+ruvetaan jaksattamaan.»
+
+Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi
+lähteä viemään ulos.
+
+»Älä mene», kielsi emäntä.
+
+»Mitä sitten vielä?»
+
+»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella
+sen kuitenkin saa...»
+
+»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä
+en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en
+ainakaan Kuivasen Ellaa...»
+
+Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
+
+»Mitäh?» kysäisi hän.
+
+Emäntä säpsähti.
+
+»Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain
+sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
+
+»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»
+
+»Mitä naurat», matki Santra.
+
+»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»
+
+»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä.
+
+»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala
+tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta
+muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle
+vastaantulevalle työntää.»
+
+Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
+
+»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin
+puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin
+hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»
+
+Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
+
+»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman
+saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö
+juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...»
+
+»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen
+sanoa.
+
+»On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.»
+
+»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen
+isäänsä.
+
+»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata
+asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla
+koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on
+jaloissa ajelehtinut.»
+
+»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin
+pikkuinen, mutta ... ta...»
+
+»No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun
+pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin
+ollut.»
+
+»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...»
+
+»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
+
+»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, -- olithan sinäkin --
+siellä? -- Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
+
+»Mikä Konsta?»
+
+»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin
+pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin
+pitkä vielä kokottaa...»
+
+»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille
+ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään
+mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho...
+Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun
+siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin
+silmä välttää.» --
+
+Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla
+todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei
+hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi
+ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä
+avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli
+silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa.
+Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
+
+»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja
+pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he
+olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän
+raskasta sydäntä.
+
+Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä
+ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän
+oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran.
+Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut
+erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut
+suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
+
+Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa,
+jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään,
+jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja -- Santra ei
+tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa
+joutunut -- eikä käskenyt pois.
+
+Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä,
+että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta
+puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt
+vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi
+tuntua itsemurhalta.
+
+Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
+
+Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen,
+niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui
+jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
+
+»Äiti.»
+
+»No?»
+
+Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo
+jutella sellaisia asioita.
+
+»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
+
+»Mitä sinä nyt sanot?»
+
+»Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku.
+
+Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja
+muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata
+jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä
+nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut
+korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
+
+Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin
+juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin
+kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa
+taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi,
+tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre
+tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
+
+Santran päätä huimasi. -- Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
+
+»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti,
+mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
+
+»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän
+olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen
+juuri on saanut.
+
+Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin
+mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin
+kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden
+mukulain juonia»!
+
+Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes
+todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.
+
+Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa
+sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
+
+Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin
+nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei
+millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon,
+milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan
+tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan
+korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi
+huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi
+rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni,
+naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi
+itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa
+Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli,
+että tottahan jo itsekin ymmärtää.
+
+Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja
+emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä
+palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
+
+Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
+
+»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.
+»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
+
+»Mitä puhunut? Mistä?»
+
+»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä
+näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
+
+»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne
+tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies,
+äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin
+puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille
+nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»
+
+Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
+
+»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.
+
+»Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni
+luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän
+näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko
+mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin
+pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta
+asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui
+Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä
+pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se
+oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies,
+oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. --
+
+Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret
+pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen
+Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta
+sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo
+jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle.
+Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
+
+»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»
+
+
+
+
+II
+
+JUNKKARIT
+
+
+On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta
+miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea
+sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta
+kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun
+Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia.
+Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen
+päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset
+kohmeloiset poikamiehet.
+
+Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,
+Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan
+Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä
+Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain
+juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.
+
+Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella.
+Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella
+vahingossa Iikan Antin jalkoihin.
+
+»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»
+
+»Onpa kuin sääretkin!»
+
+»Ne ovatkin miehen sääret.»
+
+»Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa,
+niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.»
+
+Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää
+kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja
+pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan
+pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta
+Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena
+lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.
+
+»Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi
+hammasten väliin.»
+
+»Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä.
+
+»No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan
+pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi
+sen.
+
+Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.
+
+»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.
+
+»Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä
+vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan.
+
+»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.
+
+»Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi
+vuoron Iikan Antille.
+
+»No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta
+kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.
+
+»Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.»
+
+»Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja
+navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja
+juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.
+
+»Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä
+yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja
+ota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa
+otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa
+puhaltaa.»
+
+»Luuleeko?»
+
+»Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut
+toista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!»
+
+»Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei
+sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi
+einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»
+
+»Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta
+pata, suolat ja leivät.»
+
+Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta,
+erosi Antti toisista.
+
+»Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi perään
+Koipi-Siukku.
+
+»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»
+
+Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen
+jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.
+
+»Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?»
+
+»Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän
+viluttaakin. Toiset nauroivat.
+
+»Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun
+rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa.
+
+»Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.»
+
+»Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin
+sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun
+tuuma.
+
+»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet
+joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran
+saunottaa niitä körttiläisiäkin.»
+
+»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka
+mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.
+
+»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin
+... melkeinpä hän kotonansa makailee.»
+
+»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»
+
+»Onko minunkin rinnallani?»
+
+»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»... Karhun Esaa nähtävästi
+miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.
+
+»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla
+leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen
+raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta
+ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja
+he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus
+tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla
+laulaa:
+
+      »Minä olen pappani vanhin poika
+      Härmän Kankaanpäästä,
+      Enkä mä sure ittiäni
+      Enkä toisen henkeä säästä!»
+
+Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli
+niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan.
+Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille
+ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:
+
+»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...» Hän
+kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.
+
+»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi
+soveliaan matkan päähän.
+
+»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:
+
+»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä
+löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö
+sua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. -- Pysy
+edempänä Siukku! -- Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo
+Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja
+meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta
+tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne
+tupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin
+olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni
+pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole
+tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...»
+
+Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi
+ihastutti.
+
+»Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä
+sillä, että Järvelän Santran saat?»
+
+»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt
+tappelemaan viitsi ruveta.»
+
+»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain
+tahdot, niin...»
+
+»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi
+*tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.
+
+»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta
+yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä,
+sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.
+
+Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.
+
+Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.
+
+»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin,
+»kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa.
+Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja
+sellaisia touhuja.»
+
+»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku
+irvistellen.
+
+»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»
+
+»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä
+ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi
+tuonaan tässä metsässä?»
+
+»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut
+kuulevinansakaan, pesi vain pataa.
+
+»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään
+körttiseuraa.»
+
+»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt
+kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn
+ääreen ja jutteli asian uudestaan.
+
+»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä
+uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»
+
+»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»
+
+»Hoo, no oletko sinä sen veli?»
+
+»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»
+
+»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»
+
+»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän
+muori on herännyt.»
+
+»Meidän Annako?»
+
+»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»
+
+»Niin minäkö?»
+
+»Niin.»
+
+»Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä
+rupesi sitä kaivamaan.
+
+»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan,
+ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette
+jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo
+ajatella...»
+
+»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.
+
+»Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen
+itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta
+ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»
+
+»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.
+
+»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.
+
+»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.
+
+»Ahah? Noo?»
+
+»Tuleeko pata?»
+
+Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen
+suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos
+laulellen:
+
+      »Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,
+      Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»
+
+Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa
+tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt
+vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli
+toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle
+sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.
+
+Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät
+iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä
+puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja
+parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien,
+kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle.
+Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta
+liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen
+ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.
+
+»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.
+
+»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.
+
+»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin
+ajaakin», arveli Ella.
+
+»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.
+
+»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan
+tässä vielä varkaus», sanoi Ella.
+
+»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä
+tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»
+
+»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin
+välitä.»
+
+»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin
+kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään»,
+vakuutti Esa.
+
+»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli
+Ella.
+
+»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!»
+ilakoi Esa.
+
+»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on»,
+riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta
+kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että
+asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten,
+niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin
+riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna,
+kun luulee sekin mies olevansa...
+
+Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian
+päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä
+jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut,
+painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet
+apeilta ja myrryisiltä.
+
+Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa
+lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja
+toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa
+kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän
+siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen
+kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja
+lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä
+oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa
+äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin
+virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata
+vietiin mökille.
+
+Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut
+palasivat nousevan päivän mukana.
+
+
+
+
+III
+
+PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ
+
+
+Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli
+»nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena
+salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin
+kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja
+Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta
+Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin
+honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi
+näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit»
+pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei
+ilennytkään koskea kelvottomiin!
+
+Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja
+varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä
+oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa
+eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin
+ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä
+ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi,
+väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi,
+sai kohta koettaa.
+
+Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt,
+ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei
+usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään
+tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin
+paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi
+hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki
+nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On
+niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.
+
+Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan.
+»Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat
+nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa
+kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina -- sehän vaikutti
+elähdyttävästi kahden puolen.
+
+Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti
+tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty,
+johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä
+»hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus,
+jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus
+yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä
+melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja
+naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.
+
+Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti
+väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä
+moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään
+tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu
+tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois
+edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin.
+Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä
+kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle
+lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä
+ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä
+pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale,
+rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi
+aatamin nahka.
+
+»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä
+penkiltä, vedä tukasta.»
+
+Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis,
+tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi
+uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät:
+mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä
+iskevän kuin mustanketun kaunis talja.
+
+»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja
+toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin
+tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.
+
+»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.
+
+Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi
+hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo
+Kaapo!
+
+»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako
+siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?...
+No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
+
+Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä
+ja usutteli poikia.
+
+Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan
+syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain
+poikain ympärille kiillottelemaan:
+
+»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei
+ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa,
+mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
+
+»So so, Esa!»
+
+Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi
+Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin
+saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta
+huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta
+vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään
+naureskellen ja noituen:
+
+»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira,
+kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin
+sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
+
+Toverit nauroivat: -- tuohan kuului miehekkäälle!
+
+»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
+
+»Varastettiin eilen, ja...»
+
+»Etkä ole vielä toista hankkinut?»
+
+»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä,
+jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen
+puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta
+puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.
+
+»Kelpaisiko se?»
+
+»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»
+
+»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.
+
+»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin
+potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»
+
+»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.
+
+»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä
+huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se
+varastettu... Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle
+niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»
+
+»Tällainen se on miehen puukko.»
+
+»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»
+
+»Mutta mitenkä ne saisit?»
+
+»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja
+tappelen kalajokista?»
+
+»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»
+
+»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku
+kohal satutaah. No saanko?»
+
+»Saat.»
+
+»Saanko? Koetas vannoa.»
+
+Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket
+punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa
+vannoi.
+
+»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta
+kalajokiseksi.
+
+»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»
+
+»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.
+
+»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä
+aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä
+nauratti oikein vatsan täysin.
+
+»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion
+pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo,
+kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa
+repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin
+kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.
+
+Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat
+loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon
+kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja
+kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin
+innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin
+vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä
+kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että
+otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.
+
+»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.
+
+»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.
+
+»Aina kuitenkin sinua parempi.»
+
+Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä
+estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen
+silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin
+yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät
+Kasarin Tommin uuhen.
+
+»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.
+
+»Niin, mitä sinä siitä?»
+
+»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»
+
+»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»
+
+»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten
+naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa
+miten hyvään.»
+
+»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.
+
+»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne,
+niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka
+meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin
+luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»
+
+»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet
+monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»
+
+»Naapurienkinko?»
+
+»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»
+
+»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää
+*naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja
+kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat!
+Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle... Annas
+Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä
+toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli
+poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat
+nauramaan.
+
+»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»
+
+»Häh, mikä?»
+
+»Mikä!»
+
+»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.
+
+»Saakurin poika!»
+
+»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.
+
+»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan
+nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»
+
+Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on
+oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen
+takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.
+
+»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin
+edessä lattialla.
+
+»Tietysti.»
+
+»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.
+Joko sinä oot silloin kotona?»
+
+Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.
+Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.
+
+»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset
+naureskellen.
+
+Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti
+silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin
+saarnaa.
+
+Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen
+nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään.
+Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä
+jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi
+vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi
+saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman
+loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta
+kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä
+vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen
+oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin
+kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.
+
+»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi
+panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui
+vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen
+hymyily.
+
+Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä
+rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen
+käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan
+kuin eloton patsas.
+
+»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka
+liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?»
+Kirves kohosi.
+
+Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden
+ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko
+kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine,
+vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija,
+niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän
+panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän
+katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi
+tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla
+äänellä:
+
+»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden
+että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti
+kuin pelosta tapahtuvan.
+
+»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi
+ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen.
+Vastausta ei tullut vähään aikaan.
+
+»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että
+hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja
+kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut
+mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.
+
+»Tuleeko siitä mitään?»
+
+Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli
+kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin,
+Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen,
+jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
+
+»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.
+Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
+
+»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien.
+Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti
+kirveen ja kohotti jo sitä.
+
+»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä
+eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään
+käyttänyt.
+
+Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen
+syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He
+tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen
+»koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu,
+niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin
+puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut
+kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä
+ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä
+katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin
+Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla
+jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka,
+verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit,
+joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin
+jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät
+ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli
+pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja
+palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta
+Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja
+hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että
+niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä
+vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti
+kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi
+niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun
+Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun
+silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi
+kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla
+heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti,
+että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin
+viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto
+ja -- sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan,
+Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt
+väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän
+saavutti malttinsa jälleen.
+
+»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä»,
+virkahti Vennu nyt huohottaen.
+
+Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä
+elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
+
+Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja
+liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja
+lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä,
+mitä Vennu ajattelee...
+
+Vennu hypähti ylös.
+
+»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua
+lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla
+(hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet
+meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy*
+tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»
+
+Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.
+
+»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru
+ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»
+
+»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla
+kylmyydellä.
+
+»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta,
+näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»
+
+»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi
+tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä
+olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta
+minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa
+asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä
+vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että
+se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä
+rupea.»
+
+Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no,
+mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...
+
+»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä
+naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja
+kysyi toisilta:
+
+»Otitteko te sen lampaan?»
+
+»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti
+murahti jotakin samaan suuntaan.
+
+»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti
+ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.
+
+»Kolme ruplaa.»
+
+Esa tempasi taskunsa.
+
+»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat
+sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä
+mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.
+
+»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa.
+
+»Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja
+meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei
+tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja
+hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut
+sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu,
+Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus.
+Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.
+
+»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut,
+mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli
+pudonnut lattiaan.
+
+»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä,
+naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.
+
+»No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.»
+Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven
+luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.
+
+»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti
+katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa
+häneen.
+
+»Uskostako, vai?»
+
+»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti
+Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi
+ääneen, mutta Vennu virkahti:
+
+»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä
+enkä Jumalan sanan vaivainen.»
+
+Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää
+ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja
+lähti kotiin päin.
+
+Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen
+pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille
+mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja
+kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä
+eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä
+yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt
+painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
+
+»Nythän oli *minun* vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi
+kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät
+säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
+
+»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa*
+paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette.
+Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi.
+Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet
+hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja
+toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti,
+ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle
+varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja
+melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin
+olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman
+hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja
+ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin
+hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
+
+»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi
+loppuun!»
+
+Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät
+heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen,
+vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään,
+katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus
+ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin
+»seitsemän pappia».
+
+Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi
+päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo -- Vennukin
+mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui
+puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain
+retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat
+vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko
+kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.
+
+
+
+
+IV
+
+VALEEN KEINOT
+
+
+»Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla
+sinun housuissasi.»
+
+»Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa
+housuissani.»
+
+»Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin
+siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.»
+
+»Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella
+tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä
+yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran
+kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin
+ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää
+yritäkään.» Valee nauroi.
+
+»Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua
+herastuomarin ja emännän kanssa?»
+
+»Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin
+minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.»
+
+»Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä
+kurilla sinä selviät tästä jupakasta.»
+
+»Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin
+selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin
+Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani
+saatuna.»
+
+»Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin
+suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin,
+jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen
+puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa
+palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan
+omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.»
+
+Toinen nauroi.
+
+»Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.»
+
+»Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo
+ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy
+siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi
+jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?»
+
+»Koetetaan.»
+
+»Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy
+Santran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...»
+
+»Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä
+lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.»
+
+»Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi
+palkitsen.»
+
+»Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä
+tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä
+nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista
+nohjaletta kuin Ella, niin...»
+
+»Niin sinä tulit ja sanoit minulle: 'Mene nyt poika väliin.' Mistähän
+sinä sen niin arvasit, että minä?...»
+
+»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei
+niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»
+
+Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan
+Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen
+Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä
+viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi
+melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.
+
+Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin
+pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta,
+joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit
+pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon
+taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse
+piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse
+ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä
+valo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi
+leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään
+jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana
+varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun.
+Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin
+palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän
+alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi.
+Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin
+loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä
+rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä
+huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen
+ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa
+vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.
+
+Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt
+siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten
+tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.
+
+»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi
+pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.
+
+»En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla
+onkin sellaiset tulukset, että...» Ukko alkoi iskeä, huolimatta
+valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja
+taula otti tulen.
+
+»Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi
+äijä.
+
+»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.
+
+»On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon
+tuluksia», ärisi ukko.
+
+»Minä poltankin tikkuja.»
+
+»Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä
+tuulessa kolloosi valkeata.»
+
+»Otan minä vaikka kuinka puhaltais.»
+
+»Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.»
+
+»Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.»
+
+»On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.»
+
+»Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki
+kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni
+pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja
+kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin
+aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä
+ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se
+oli joku silmänkääntäjä.»
+
+»Taisipa ollakin», arveli emäntä.
+
+»Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.»
+
+»No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää
+silmät niin, että näytti herralta.»
+
+»Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta
+raapii?»
+
+»Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se
+housuistansa? -- Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä
+kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.»
+
+»Mitä sitten? Omiani ovat.»
+
+»Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan
+ruotiäijä, »sillä minä kerran...» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi
+puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan
+humalassa.
+
+»Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis
+pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä
+Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa
+sylkeä.»
+
+»Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No
+miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo'o, vai Seljälle päin nyt
+pitää.»
+
+Santra nousi pöydästä.
+
+»Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.»
+
+»Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista.
+
+»Minä makaan nyt yksin, Maija.»
+
+»Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen.
+
+»E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen
+jo ovenraossa.
+
+Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.
+
+»Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä
+ryömällään pöydän takana.
+
+»Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija.
+
+»Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä
+nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan
+lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten:
+»Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei
+ollenkaan ajatella mistä se tulee.»
+
+»Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä,
+syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa»,
+sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut
+pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka
+polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä
+juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan
+kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.
+
+Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu
+niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja
+puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta
+sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä
+omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä
+enemmän nuottia.
+
+Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka
+takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.
+
+»Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti
+emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.»
+
+»Ja maha viereen», liitti Maija.
+
+»Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu.
+
+»Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin
+tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?»
+
+Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.
+
+»Johan te nyt oikein riitelemään...», alkoi herastuomari. Mutta Jassu
+keskeytti:
+
+»Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat:
+voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat
+isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.»
+
+»Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...»
+
+»No, ryypätään kun rookataan.»
+
+»Kiitos suuri!»
+
+»Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata
+Jumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.»
+
+»Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?»
+
+»Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi
+täällä kenties muut kuin mun saappaani.»
+
+Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti.
+
+»Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.»
+
+»Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.»
+
+Herastuomari nousi.
+
+»Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.»
+
+»Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.»
+
+»Sano nyt sitten.»
+
+»Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä.
+
+»Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.»
+
+Tytöt pidättyivät.
+
+»Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.»
+
+»Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa
+virkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet
+puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä
+kirkosta?»
+
+»Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin
+ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.
+
+»Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen
+lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava
+valitus.»
+
+Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä
+penkillä.
+
+»Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä
+körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena
+yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.»
+
+»Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti.
+
+»Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!»
+
+»Herra armahda! Hyi!»
+
+»Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!»
+
+Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.
+
+»Niin se pani.»
+
+»No vieläkö se nyt aina...?»
+
+»Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...»
+
+»Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen.
+
+»Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun
+pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin:
+uooi uooi uooi!»
+
+»Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä.
+
+»No tuota...», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani
+piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin
+Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.
+
+»Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi
+hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.
+
+»Niin no, mutta kuinkas se juttu...?»
+
+»No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani:
+aaoouii...»
+
+»Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä.
+
+»Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.»
+
+»Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.»
+
+»Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin
+se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.»
+
+»Sinä?»
+
+»Minä juuri.»
+
+»Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?»
+kyseli emäntä.
+
+»Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle
+ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän
+lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.»
+
+»Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä.
+
+»Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli
+vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se
+olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä
+koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan
+Hermanni.»
+
+»Voi sinua!»
+
+»Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.»
+
+»Kirkosta?»
+
+»Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa
+sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että
+messu oli maassa.»
+
+»Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä.
+
+»Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin,
+että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on
+huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun
+minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään
+erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin
+likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä
+ihan nenäni edessä.»
+
+»Hy-i!»
+
+»Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni
+reikään...»
+
+»Hy-y-yy!»
+
+»Käteni sattui karvaiseen elävään...»
+
+»Huu-uu!»
+
+»Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä
+riipaisin sen ulos.»
+
+Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain
+heikosti valittelivat.
+
+»Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka
+semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.
+
+»No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari.
+
+»Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.»
+
+»Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika.
+
+»Eei-ei», todisti emäntä.
+
+»Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven
+rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan
+kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän
+pelastanut sellaisesta kauhusta.»
+
+»Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti.
+Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta
+saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä
+valitti», väitti emäntä.
+
+»Mutta siihen se loppui ääni.»
+
+»Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.»
+
+Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.
+
+»Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä
+rintaansa oikaisi.
+
+»Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija.
+
+»Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!»
+
+Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon
+hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että
+hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne,
+pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta,
+kun oli luvattu kannu viinaa.
+
+Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre
+valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja
+ääniä.
+
+»Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä,
+kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin
+huonoksi itseänsä valitti.»
+
+»Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan
+tullessaan. »Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän
+kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi
+joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.
+
+
+
+
+V
+
+KOLINOITA
+
+
+»Mutta ... mutta ... mikähän J--sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi
+emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt
+oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan
+arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.
+
+»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»
+
+Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan,
+isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta
+ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi
+saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu
+se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.
+
+Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon
+ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja
+udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.
+
+»Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä
+vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien
+sinne tänne.
+
+»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.
+»Kun Santra on kadonnut.»
+
+»Kadonnut?» kuului joka suusta.
+
+»Kadonnut! -- ja, sys siunatkoon!»
+
+»Mitä?»
+
+»Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»
+
+»Ellan kihlat!... herra ... no mutta...»
+
+»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!»
+
+»Mitä?»
+
+»Ettei ole oikein surmillensa...»
+
+Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja
+meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen
+elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti
+kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä
+paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen
+kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle
+taholle.
+
+Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli
+vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja
+pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä
+kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään?
+Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen
+vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa
+pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät
+emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka
+puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän
+surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia
+syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta
+ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän
+suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan
+osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta
+johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra
+»surmilleen» olisi mennyt.
+
+»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy
+kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi
+mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö
+Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.
+
+»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat
+vieneet!»
+
+Sepä vasta ajatus!
+
+»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»
+
+Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa
+siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he
+sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan
+varmanakin.
+
+»Onhan sellaista nähty!»
+
+Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin
+tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun
+Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka
+olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen
+alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman
+luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö
+surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin
+eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain.
+Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja
+sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.
+
+»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa
+popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa
+herrastella -- juuttaan tyttö!»
+
+Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja
+herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla
+kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei
+voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli
+yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli
+jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin
+hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten
+syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta
+selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli
+sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin
+oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan
+heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi
+ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee
+ajatella.
+
+Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan,
+mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin
+pieneksi.
+
+»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»
+
+»Onhan se niinkin.»
+
+Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi
+muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?
+
+Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli
+syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:
+
+»No on se ollut!»
+
+»Mistä tiedät?»
+
+Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli
+ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.
+
+»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus,
+että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä
+ryöstöstä.
+
+Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain
+mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat
+taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi
+vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle
+tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.
+
+»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»
+
+Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo
+kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille
+lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt
+sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan
+ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän
+komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne
+mennyt.
+
+»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi
+herastuomari.
+
+»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»
+
+Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut
+työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.
+
+»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.
+
+»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.
+
+»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo
+ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.»
+
+Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.
+
+»Mahdat nousta jo, suutari!»
+
+»O-hoogrooh», huokui suutari.
+
+»Nouse, nouse.»
+
+Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja
+venyttelemään lattiaan.
+
+»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen
+nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani
+puhunut?»
+
+Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.
+
+»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä
+komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa.
+Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne
+menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi
+aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle
+puolelle jokea.
+
+Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra
+olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin,
+että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä
+kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin
+lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä
+mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei
+tuo jo siksi kotiin tulisi.
+
+Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen
+penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja
+vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja
+isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden
+tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+      »Hurjasti, komiasti, kotkotti,
+      vaikka paikalla kulkuri tulit!
+      Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,
+      niin ei nämä pojat suris!»
+
+Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun
+huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan.
+Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan
+hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja
+räyhäten.
+
+»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te
+olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan,
+mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti
+vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.
+
+»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te
+ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin
+olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma.
+Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä
+suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet -- voi sen tuhat! -- olet niin
+kuin olisit kipeä ja köyhä!»
+
+Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.
+
+»No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen
+jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet
+vasta...»
+
+Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen
+käsissään.
+
+»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä,
+niin...»
+
+Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät
+nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja
+miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen
+tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille
+istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja
+lauleli täydellä kurkulla:
+
+      Lauletahan vain nuoret poijat
+      kylämme kunniaksi,
+      jottei tämä nuoruuden aika
+      käysi tukalaksi.
+
+      Eletähät poijat hurjasti,
+      kyllä kruunu palkan maksaa,
+      jos vaan nämä nuoret poijat
+      herrastella jaksaa!
+
+      Puukko tuppehen ja malmari povehen,
+      kun kylälle lähdetähän,
+      niidenpä tähden karskia poikia
+      aina peljätähän.»
+
+Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti
+kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi
+peloissaan Ellan luo...
+
+»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.
+
+»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.
+
+»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla
+lailla vanhan ihmisen rääkkää.»
+
+»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun
+käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.
+
+»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka
+lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä
+ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi
+ensimmäisenä puukon.
+
+»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.
+Vennulla oli myöskin jo puukko.
+
+»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen
+lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja
+ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun
+näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.
+
+Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja
+huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa
+kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia,
+taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin
+säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi
+olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi
+valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei
+kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta,
+uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se
+olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän
+oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa
+hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen
+olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta
+Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri
+tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn
+esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa
+muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein
+valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.
+
+Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä
+kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä
+johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.
+
+Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä,
+äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat
+kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä,
+kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan
+näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi
+saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään
+puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän
+olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin
+*Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut
+*Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin
+verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn
+huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin
+tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti
+tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä
+siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon
+valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa
+teurastettavan. --
+
+Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan.
+Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet
+lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä
+asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä
+ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin
+paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos
+tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat
+tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän
+ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista
+tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä
+voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat
+huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan.
+Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan
+erääseen ojaan.
+
+Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt
+tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei
+aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset
+ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen.
+Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo
+ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei
+toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat.
+Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan,
+hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana
+purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin
+viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton
+hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin
+monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan,
+mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä,
+joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin
+naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta
+omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen
+kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen
+häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä
+hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi
+terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.
+
+Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja
+emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä
+siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä
+ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli
+ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä
+olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla
+viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että
+ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.
+
+»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja
+kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.
+
+»Voi vaivaisia häjyjä!»
+
+Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen
+voivottelemiseen.
+
+»Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä
+olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.
+
+Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi
+ikään kuin itsestään.
+
+»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»
+
+»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä
+katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi
+sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä
+pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.
+
+»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä
+sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa»,
+sanoi isännälle.
+
+»Ensin minä lahden vallesmanniin.»
+
+»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi
+ja vihamiehiksesi.»
+
+»Mutta...»
+
+Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä
+jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja
+emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella
+näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni
+suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.
+
+»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.
+
+»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.
+
+»En minä tiedä Santraa.»
+
+»Ette tiedä?»
+
+»En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän
+sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo
+kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei
+ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran
+naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa,
+eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan
+katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi
+tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän
+käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:
+
+»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne
+kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein
+vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan.
+Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan
+niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.
+
+»Missä se Santra on?»
+
+Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän
+oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen
+katsahti Ellaan.
+
+»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.
+
+Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin
+ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien
+ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui
+niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin
+vain pitäisi sanoa.
+
+»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»
+
+»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.
+
+»Noo...», nauroi emäntä.
+
+»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...»
+
+Ella nousi.
+
+»Sanokaa nyt, missä hän on?»
+
+Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana,
+että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella
+alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen
+täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut
+eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen
+selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän
+kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.
+
+»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut
+jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.
+
+»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»
+
+»No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...»
+
+»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»
+
+Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.
+
+»Mutta missä hän nyt on?»
+
+»Kaa!»
+
+Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.
+
+»No onkohan hänet joku vienyt tai?...»
+
+»Mistä minä tiedän.»
+
+Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi
+luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi
+jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan
+keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti
+kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä.
+Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit
+käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi
+tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset,
+kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.
+
+»No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti
+käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen
+pitäjää naittajaisiin kutsunut!
+
+Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan
+sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin
+raivokkaasti nurkkaan.
+
+»Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti
+lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki
+saatuaan kysyi:
+
+»Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?»
+
+»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.
+
+»Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.
+
+Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta
+hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa
+parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa
+kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli
+johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti,
+kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään
+lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä
+kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän
+maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.
+
+He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä
+halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa
+linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten
+rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin
+siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä
+vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä
+lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää
+kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.
+
+
+
+
+VI
+
+ÄIDIT
+
+
+Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen
+takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä
+millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he
+kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään.
+Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten
+muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja
+rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja
+keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka
+olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia
+pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja
+tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan
+Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa
+oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään
+riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että
+he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään
+tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa
+kurssia omaksi tarpeeksi.
+
+Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon
+nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät
+koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn
+pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat
+kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä
+niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein
+sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät,
+antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia
+on kulkenut.»
+
+Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari
+vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun.
+Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon.
+Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko
+luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia
+taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta
+silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa,
+että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta
+tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla
+oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo
+rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta
+takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja
+luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä
+itsekään mistä se johtui.
+
+Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa
+kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä
+hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka
+Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain
+muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.
+
+Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui
+taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri
+leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle
+väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään.
+Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja
+uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei
+hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä
+helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan.
+Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi
+pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen
+muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku
+kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista
+asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten
+vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka
+miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina
+miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja
+unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan
+lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran
+kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä
+juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko
+se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut
+tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään
+tiesi, -- valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne
+silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen
+hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei
+Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja
+ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan
+Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi
+perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä
+kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran,
+eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi.
+Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka
+vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän
+herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun
+saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta
+kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja
+muidenkin pitäjän poikain puolelta.
+
+Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei
+herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan
+suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä
+hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla
+lähtee...
+
+Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan
+sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut
+hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä
+kotiinsa.
+
+Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen
+takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui
+tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten
+niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin
+nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti
+hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra
+koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta
+muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun
+piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi,
+hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun
+salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan
+tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan,
+joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut
+ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään.
+Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.
+
+Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski,
+kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään,
+niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei
+tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut,
+että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli
+odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi.
+Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä
+Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä
+syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan!
+Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui
+haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. --
+
+Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä
+aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle
+alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta
+täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut
+kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen
+työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt
+jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin
+mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa
+mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos
+sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.
+
+Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa,
+menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua
+kaikille.
+
+Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa
+hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän
+pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo
+Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta
+nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole
+kauppakalu!
+
+Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.
+Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.
+Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.
+
+»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...»
+
+Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän
+pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän
+estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä
+uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta
+näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti
+vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen
+ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.
+
+Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ...
+ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun
+Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja
+Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli
+kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja
+livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.
+
+Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee
+katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka
+tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu
+pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä,
+että mitä se äiti nyt täällä? -- kun muori samassa loi pitkän, syvän
+katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja
+lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen
+Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa
+tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin
+katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi
+siellä jotakin askartelemaan.
+
+Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran
+kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin
+tuskalliselta.
+
+Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran
+tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän
+piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa,
+hän virkahti:
+
+»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»
+
+Se tuli kuin ukonnuoli.
+
+»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.
+
+Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:
+
+»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.
+
+Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli
+luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo
+väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi
+puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt
+tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla,
+ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä,
+ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle
+kannalle.
+
+Muori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt
+ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä
+ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä
+kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen
+vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi.
+Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen
+käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin
+kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen
+vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen
+mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, -- vaikka ei Jumala
+ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.
+
+»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.
+
+»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»
+
+»Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...»
+
+»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän
+valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat
+voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä
+lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin
+tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta
+poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria
+yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.
+
+Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja
+kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha,
+hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu,
+että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli
+tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, -- tunsi
+vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja
+pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön
+ja lapsellinen...
+
+Niin hän tekikin.
+
+Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui.
+Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin
+kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita
+pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.
+
+Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin
+mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan
+sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen
+ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se
+menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin
+vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus
+itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla
+apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä
+asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi
+siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti
+mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän
+sanoi.
+
+Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee
+vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin
+kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa
+näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi
+jälleen täytellä kysellen:
+
+»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä
+käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili
+suusopissa ja Valee joutui hämille.
+
+»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»
+
+»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso,
+että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä
+istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä
+lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.
+
+»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti
+käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.
+
+»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku.
+Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti
+tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli
+kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.
+
+»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset
+tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.
+
+»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä
+nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat
+minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»
+
+»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.
+Muori tuli samassa sisään.
+
+»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»
+
+Muoria vähän nauratti.
+
+»Vai eivät selvitä.»
+
+»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne
+tuntevatkaan toisiaan.»
+
+Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin
+asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän
+tuontuostakin selityksiä keskeytti.
+
+»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä
+teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»
+
+Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.
+
+»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!»
+Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä
+vakuutustaan:
+
+»En se-ollen!»
+
+»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.
+
+»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi
+Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja
+olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»
+
+Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin
+kiusoitteleminen.
+
+»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»
+
+»Ota sitten!»
+
+»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»
+
+Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan
+rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen
+muutamia savuja piipustaan.
+
+»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen
+tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se
+tapahtui näin», sanoi Valee.
+
+»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne»,
+huomautti setä.
+
+»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.
+
+Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.
+
+»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli
+Matti.
+
+»Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»
+
+»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»
+
+»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»
+
+Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.
+
+»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen.
+Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan
+pohjaanpalanutta.
+
+»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä
+vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»
+
+Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi
+eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne
+ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.
+
+Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti
+mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia
+päättyy vielä hyvinkin.
+
+Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon,
+jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle
+Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa
+Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti
+osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin
+Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti.
+Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä
+retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin
+tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän
+lähteä.
+
+Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain
+kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi
+yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran
+olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä
+päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos
+niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää
+sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan
+toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi
+kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat,
+pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä
+oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään
+yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen
+urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa
+useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa
+melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.
+
+Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja,
+nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä
+pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja
+kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa
+kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin
+juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia
+jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen
+viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä
+luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin
+kanssa.
+
+Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen
+paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen
+alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi
+juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa
+poikia yhden toisensa perään.
+
+Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän
+etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset
+kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin
+nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät
+siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja
+huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat
+näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra
+tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui
+ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja
+tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin
+pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa
+tuli muori.
+
+»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään
+pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän
+julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla
+Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta
+kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen,
+kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa
+rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa
+hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli
+metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs
+neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta
+siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota
+pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä
+pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin
+hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki
+oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten
+menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa
+kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi
+kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat
+vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita
+rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä.
+Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.
+
+Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän
+tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli
+joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä
+selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:
+
+»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso,
+nyt on puhemiehet paikalla!»
+
+Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja
+puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta
+löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo
+vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui
+jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn
+veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä
+puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin.
+Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat
+kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun
+tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut
+aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin
+ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi
+mennä olisi saanut...
+
+Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän
+menettelynsä kaikin puoliseen valoon.
+
+Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen
+aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt
+muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä
+herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos
+saa henkensä pitää.
+
+Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja
+kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa
+takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he
+turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi
+kauan salassa pysyä.
+
+Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä
+Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai
+kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn
+tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä
+muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten
+huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet,
+joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään
+näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon
+ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa...
+Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan
+vielä varasten kärryille istunut. -- Mutta hänellä onkin, jumalankiitos,
+ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa
+tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta
+eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa,
+niistä tilinteolle...
+
+»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes
+vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.
+
+
+
+
+VII
+
+HERÄNNEITÄ
+
+
+Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin
+sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla.
+Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta
+pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä,
+ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
+
+Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet
+ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin.
+Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset
+jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin
+talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-,
+juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä
+olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja
+alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla,
+ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet
+ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.
+
+Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä
+tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori
+oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime
+aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä
+kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän
+vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla
+ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen
+elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja
+ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka
+olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin
+kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin
+tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää
+olevankaan, -- esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja
+naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on
+hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain
+miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin
+laumoittain.
+
+Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja,
+joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton
+innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus!
+Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt
+katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa,
+että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken
+tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat
+he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen
+autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain
+vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
+
+Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla
+tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun
+sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa
+rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden
+tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat
+melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa
+eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä
+voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa
+elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu,
+joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui
+sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti
+siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta
+aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla,
+kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota
+sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso
+ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki
+sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää
+varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta,
+paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
+
+Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet
+liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä
+vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat,
+ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi
+melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa
+ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja
+heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
+
+Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän
+laatuun. --
+
+Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen
+kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen
+jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota
+olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat
+käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten
+tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja
+korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli
+tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta.
+Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat,
+odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi
+liikkua.
+
+Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat
+saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin
+luo.
+
+Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi
+itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki
+huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous
+juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin,
+suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli
+saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo
+tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi
+himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä
+miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin
+ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien
+edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi
+vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
+
+»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni,
+»sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
+
+»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun
+kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin
+vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla
+hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti
+yrittänyt tänne?»
+
+»Kyllä sen olen kuullut.»
+
+»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän
+kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»
+
+»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä
+suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä
+jumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja
+kolme muuta hyvää.»
+
+»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.
+
+»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui
+suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi
+pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta
+samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen
+luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he
+selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi
+emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»
+
+Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.
+
+»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari,
+»sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun
+haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä
+tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa
+minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»
+
+»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten
+puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin
+oikeutettuina.
+
+»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja
+Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa
+tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun
+ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä
+pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin
+ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin
+niiltä kerrankin holtit pois?»
+
+»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni.
+»Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä
+vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia
+vihollisia.»
+
+»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia
+heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut
+sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen
+lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja
+pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja
+seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat?
+Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä
+hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan.
+Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja
+häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me
+olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja
+vihaavat lastansa.»
+
+»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa
+hohti rautainen varmuus.
+
+»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta
+meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja
+saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se
+miekkaan hukkuu.»
+
+»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja
+sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa
+nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän
+ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin
+paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden
+kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.
+
+Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:
+
+»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä
+sitä ympärillemme levittää?»
+
+»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.
+
+»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten
+sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy
+näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin
+miekka!»
+
+Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että
+säkenöitsi innosta.
+
+»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän,
+heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan
+kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...»
+
+»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää
+meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen
+haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa,
+paatuvat vain.»
+
+»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka
+menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin
+oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse
+olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että
+olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»
+
+»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...»
+
+»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.
+
+»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän.
+Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta
+kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.
+
+»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.
+
+»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto
+herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui
+Talvikosken Hermanni.
+
+»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni
+pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa.
+Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä
+on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua
+saada.»
+
+»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin
+näyttää jäävän tutkimatta.»
+
+»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne
+raadot todista toistensa päälle.»
+
+»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
+
+»Mutta kun ei kovisteta.»
+
+»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana
+tapahtuu.»
+
+Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma
+tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän
+jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet
+hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet
+tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät
+hullaantuvan!
+
+Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
+
+»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma
+nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä,
+ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla.
+Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden
+täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä
+sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot
+ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
+
+Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui
+hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi
+häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan
+toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja
+tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin
+saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein
+vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja
+lopettaa ajoleikki kerrassaan!
+
+Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia
+keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet,
+mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla
+päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti
+poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän
+kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
+
+»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti
+miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei,
+niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne
+sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
+
+»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää
+vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.
+
+»Koetetaan!»
+
+»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta.
+»Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen
+luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin
+Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia
+kylään.»
+
+»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan
+johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»
+
+»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän
+mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»
+
+Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi
+käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä
+suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään
+Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa,
+sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan
+puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.
+
+»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut
+hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan
+Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista
+miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»
+
+»Ohoh! No mistä syystä?»
+
+»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.
+Olette kait kuulleet siitä?»
+
+Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?
+
+»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun
+Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten
+suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime
+yönä kävivät siellä?»
+
+Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja
+viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan,
+aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat
+jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan,
+siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja
+pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet,
+vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen
+vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain
+parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.
+
+»Vai niin, soo'o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän
+ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.
+
+»Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin,
+lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin
+olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa
+heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten
+karattiin.»
+
+»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»
+
+»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä
+puhemiehenä -- mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain
+asioiksi joutavia. -- Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton
+talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»
+
+»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.
+
+»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu
+antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»
+
+Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä
+kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi
+nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.
+
+»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.
+
+Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika
+ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun
+siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö
+pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin
+varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää.
+»Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni
+oteta», lopetti Matti.
+
+»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät
+ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»
+
+»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan
+Janne.
+
+»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari
+hymyillen.
+
+»Se onkin hyvä keino, se.»
+
+»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on
+jo pannut saatavansa kuvernööriin.»
+
+»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»
+
+»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian
+menee tyhjäkatoon.»
+
+»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»
+
+»Varmaan.»
+
+Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston
+järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä
+Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään.
+Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä
+vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne
+ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.
+
+
+
+
+VIII
+
+HERRA NIMISMIES
+
+
+Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja
+Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa
+Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa
+ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu.
+Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on.
+Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole
+aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin.
+Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli
+jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.
+
+»Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen,
+kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa
+kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. -- »Ja nuo
+körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä
+kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa,
+niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa
+vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen
+saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen
+miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.
+
+»Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo
+toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun
+nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...»
+
+Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää
+vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee)
+jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja
+tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.
+
+»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket
+päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran
+kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.
+
+»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei
+tuo virkakultanen mene ennen pitkää. -- Hääh? Että eikökö jo saa mennä?
+Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä
+mikään oven lukko.»
+
+»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi,
+»vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»
+
+Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.
+Nolostuen hiukan virkahti hän:
+
+»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa
+supisten:
+
+»Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin
+suuri!»
+
+Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt
+ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.
+
+»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.
+
+»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti
+puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.
+
+»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi
+lammasta ja ... häh?»
+
+»Nytkö hiljan?»
+
+»-- sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin
+luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa.
+
+»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi
+yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas,
+viimeisillä maailman ajoilla ... häh?»
+
+»Tiedättekö varkaita?»
+
+»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt...
+Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset
+veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo,
+pumpsilainen ... ja riivatut veivät.»
+
+(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa
+tuolle leipäpala, raukalle.»)
+
+»Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne
+vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset,
+ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet
+kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä
+vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä -- häh? --
+huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän
+kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin
+Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi
+vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...»
+
+»Missä sieltä oli miehet?»
+
+»No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan,
+juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain,
+että saa henkensä pitää.»
+
+(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa
+kymmenen viinapannullista!»)
+
+»...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...»
+
+»Häh?»
+
+»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»
+
+Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä
+töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla
+äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin
+miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän
+haastelee.
+
+»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa
+matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»
+
+»Itse sinä olet matammi.»
+
+»Eikö ole kotona, häh?»
+
+Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet
+nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko
+valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa
+maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat
+Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja
+riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui
+Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat
+silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli
+teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne
+herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti
+heitä paikoillaan.
+
+»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on
+istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui
+kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.
+
+»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.
+
+»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että
+jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen
+kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä
+jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt
+lattialla.
+
+»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa
+hyvän levon», nauroi.
+
+Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.
+
+Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun
+mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen
+lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi
+ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä
+ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa
+hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:
+
+»Öhm äh! Mi-mitä?»
+
+»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä
+on kysymys.
+
+»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan
+Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli
+Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi
+ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko
+nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä
+ottikin pari askelta kohti:
+
+»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...»
+
+»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.
+
+»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta
+luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.
+
+»Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...»
+
+»Luuta!» marmatti Marketa.
+
+Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja
+inhotti.
+
+»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan
+käsissä tasapainoa etsien.
+
+Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian
+kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:
+
+»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan
+huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.
+
+Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa
+huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo
+istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän,
+kädellään olkansa yli viitaten:
+
+»Pane ove kiini!»
+
+Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli
+päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään
+vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven
+kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin
+nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin
+kysäisi:
+
+»Mites te tahto?»
+
+Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.
+
+Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti
+suuvuoron:
+
+»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli,
+niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän
+isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja
+ajaa niillä, sillä...»
+
+Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:
+
+»Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille
+kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... *Kompaniija kasakat* ...
+kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta
+autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»
+
+Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan
+jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä
+eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja
+laupiaimmalla äänellä.
+
+»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin
+nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei
+sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.
+
+»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä
+ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi
+väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.
+
+»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»
+
+»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet
+ja...»
+
+»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä
+ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.
+
+»Joo.»
+
+»No voi sun...»
+
+Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin
+kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja
+tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat
+tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo
+juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä
+ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää.
+Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon
+pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän
+kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin
+toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen
+rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti
+Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut
+vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:
+
+»Mittees sine nyt oiken meinata?»
+
+Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.
+Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:
+
+»Noo -- ja!»
+
+Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies
+juhlallisella painolla:
+
+»Noo -- ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu*
+virkavelvollisuutta! Häh?»
+
+»Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?»
+
+»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull
+virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa
+raivossa astuen peremmälle.
+
+Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät,
+posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa
+korvaan:
+
+»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla
+hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.
+
+Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että
+nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli
+hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla
+silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä
+kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.
+
+»Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!
+Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.
+
+Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka
+häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon.
+Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!
+
+Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta
+koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle
+apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan,
+taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin
+käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan,
+joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun
+siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän
+nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle,
+väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi
+pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea
+kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi
+paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi
+ajattelevan:
+
+»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»
+
+Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin
+uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä
+kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin
+hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:
+
+»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»
+
+»Kyllähän nimismies minut tuntee.»
+
+»Sinu tunte!»
+
+»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»
+
+»Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus
+sen torppa vai talo?»
+
+Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli
+loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat
+yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre
+nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän
+vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani
+jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään
+polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:
+
+»Se on talo!»
+
+Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren
+nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös
+yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen
+hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä
+hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.
+
+»Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi
+kasakanpampun seinältä.
+
+»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea
+kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui
+äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen,
+poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa
+tuoliin:
+
+»Ylös pärkele!»
+
+Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui
+tämän käsivarsiin.
+
+»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»
+
+Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren
+juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat
+hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä
+vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.
+
+»Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin
+pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein
+rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista
+ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat
+kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti
+hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin
+toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän
+hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten
+uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:
+
+»Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...»
+
+»En minä *sitä* pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa
+minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen
+sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.»
+Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen
+pampun kädessään.
+
+»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat
+jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa,
+joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti
+viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi
+keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi
+hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan,
+koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla
+edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.
+
+Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi
+katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä
+seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia
+siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä
+alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain
+kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi
+kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut
+tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt,
+tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä
+juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä
+saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on
+mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.
+
+Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.
+
+»Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta
+sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan,
+matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt
+ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä
+mieluimmin hyväksyy.
+
+»Jaa-soo!... mhm!»
+
+»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»
+
+»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest
+sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän
+selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et
+jok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?»
+
+»Niin.»
+
+»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»
+
+Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä
+kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne.
+Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä
+oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa,
+että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä
+tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit
+ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston
+järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti
+talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.
+
+Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora
+talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom
+lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan
+jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit
+Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden
+välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.
+
+Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville.
+Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa
+ja kysäisi:
+
+»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»
+
+»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene
+jo.»
+
+»Häh?... mitä sanoitte?»
+
+Muori ei enää puhu mitään.
+
+»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja
+itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea,
+sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta
+sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen.
+Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa
+pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa
+ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.
+
+Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi,
+kääntyi häneen päin.
+
+»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.
+
+»Asiaa?»
+
+»Häh?»
+
+»Asiaa!»
+
+»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi
+lammasta yht'aikaa...»
+
+»Kutka?»
+
+»Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin
+aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut
+nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»
+
+»No, no, kuka se on varasta?»
+
+»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos
+sanoisitte vähän kovempaa. -- Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli
+järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka
+paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos
+olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten
+niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...»
+
+»Oleko sulla todistajat?»
+
+»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä
+paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se
+nyt olisikin.»
+
+Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.
+
+»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle
+teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni.
+Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä,
+katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.
+
+»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.
+
+»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori
+herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle
+päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle,
+voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.
+
+»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo
+äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin
+kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä
+lie taas antanut sille selkään. -- No, kuulettekos te?»
+
+»Joo. Mitä se sanoi?»
+
+»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä
+kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä
+mukaanne. Kuuletteko te?»
+
+»Kyllä minä.»
+
+»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te
+kuulisitte.»
+
+»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»
+
+»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian
+luontoansa takaisin.»
+
+»Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset?
+Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta
+ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan?
+Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän
+kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta
+kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.
+
+Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja
+ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:
+
+»Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»
+
+
+
+
+IX
+
+»PITÄJÄN PARAS POIKA»
+
+
+Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten
+urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin
+sopivan.
+
+Sukujuuri oli tällainen.
+
+Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun
+talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin,
+isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi
+tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä
+naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi.
+Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin
+naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.
+
+Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse,
+mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen
+taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi
+kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja
+viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä
+akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen*
+omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä
+milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli
+hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia
+erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja
+kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi
+ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä
+siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin
+avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui
+loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta
+irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin
+toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää,
+ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja
+mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun
+toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi
+haukuskelemaan.
+
+»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!»
+naureskeli makeasti partaansa.
+
+Esa oli heidän ainoa lapsensa.
+
+Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan
+välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään
+talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin
+tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan
+siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein
+tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli
+tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään.
+Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa
+toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
+
+Sillä tavoin Esa varttui.
+
+Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta
+kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi
+hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui
+tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä
+juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita
+puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
+
+Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun
+muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin
+aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä
+kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia
+käsiinsä.
+
+Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin
+seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista.
+Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen.
+Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa
+emännyyttä Esan isännöidessä.
+
+Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen
+ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli
+pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula.
+Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu
+kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla
+tappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja
+kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan,
+jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa
+ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He
+rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein
+arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä
+naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
+
+Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi,
+paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian
+halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään
+huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota
+niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi,
+nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä
+kuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen
+teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä
+suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin
+piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin.
+Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu
+maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua.
+-- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän
+tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka
+hämmästyttäisivät puolta maailmaa.
+
+Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon.
+Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin
+kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa
+talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut
+makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella
+pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime
+aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja
+ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
+
+Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä
+huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut
+Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä
+liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan,
+että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan
+suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella
+kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa
+kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra
+niin erinomainen lienekään.
+
+Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi
+puille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes
+hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin
+loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin
+körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie
+väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle
+körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin.
+Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia
+tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi
+ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan
+häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
+
+Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa
+tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin
+huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei
+hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
+
+Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa
+ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran
+pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti
+itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja
+nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
+
+Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka,
+meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii
+ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se
+lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että
+olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
+
+Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin
+hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan
+ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin
+pois.
+
+Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri
+niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi
+kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä
+varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli
+joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään
+kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti
+tuumiskelivat:
+
+»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»
+
+
+
+
+X
+
+NUORISO ELEMENTISSÄÄN
+
+
+On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja
+rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne
+mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita.
+Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen
+omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä
+oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät
+mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään
+hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla
+kertomuksilla ja esimerkeillä.
+
+Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva
+ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman
+näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat
+saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse
+kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta
+tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin
+piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten
+he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat
+rentoina olemaan.
+
+Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat
+yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja
+keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään
+seisokoot!
+
+Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä,
+rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo
+laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti
+ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen
+iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen
+hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi
+joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä
+poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka
+eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen.
+Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä.
+Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki,
+taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki
+oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä
+suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin
+liittyi ja sekaantui.
+
+Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili
+pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä
+haitannut.
+
+Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta.
+Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen
+niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri
+kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä
+vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas
+suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta
+ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä
+ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki
+sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat
+niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain
+ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan
+enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle.
+Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että
+äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja
+kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot:
+verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun
+housuissa käveltiin».
+
+Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä
+parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt,
+rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina
+seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat
+korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.
+
+Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse
+silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla
+Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi
+vartiojoukko.
+
+Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu
+alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella
+omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden
+puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan
+kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä
+lähellä siltaa.
+
+Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:
+
+»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»
+
+»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon
+rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista
+leipämaata?»
+
+»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä
+tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole
+käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella
+puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»
+
+»Kenen se on?»
+
+»Kenen! Karhun Esan.»
+
+»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.
+Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»
+
+»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta
+sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä
+ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»
+
+»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»
+
+»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö
+me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään
+kiinni.»
+
+»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi
+Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle
+niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.
+
+»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään
+ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»
+
+Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua
+vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.
+
+Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja
+laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle.
+Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät
+kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.
+
+Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat
+kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat
+puitten varjoon.
+
+Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen
+loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu
+muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.
+
+»Tpruu!»
+
+Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun
+sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen,
+ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja
+miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä,
+ilmestyivät vahdit metsästä.
+
+»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi
+Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.
+
+»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi
+poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti
+saada sen menemään murroksen yli.
+
+Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen
+kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä
+pitänyt.
+
+»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.
+
+»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä
+paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon,
+missä isä vielä viipyi.
+
+»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?»
+Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän
+kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.
+
+Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla
+murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän
+ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat
+hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä
+ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain
+otettuja.
+
+»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut
+sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa
+kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.
+
+Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun
+pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin
+onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi
+isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan
+sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.
+
+Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika
+vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.
+
+»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.
+
+»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen
+polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun
+jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle.
+Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt
+syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan
+tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua
+maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että
+kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta
+etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli
+puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät
+tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä
+niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat
+tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi
+Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan
+minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi
+mennessään:
+
+»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»
+
+Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi
+kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli
+yht'aikaa:
+
+»Isänsä tappaja?»
+
+»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.
+
+Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi
+niin, ettei edes sanoilla riidelty.
+
+»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.
+
+»Kuoleeko?» kyseltiin.
+
+Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia,
+nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan
+kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.
+
+»Tules katsomaan tänne!»
+
+»Mitä?»
+
+»Mitä!»
+
+Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään
+sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta
+kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet
+makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi
+kirkasta valoa.
+
+»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta
+ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille
+sinertävän värin.
+
+»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ...
+kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.
+
+Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun
+isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä
+mainitsi kotiin viennistä.
+
+»No onpa täällä hevonen.»
+
+»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.
+
+»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.
+
+»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että
+sinut viemme mukana», sanoi Kasari.
+
+»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään
+naurattanut.
+
+»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin»,
+valitti Hermanni.
+
+Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin
+likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin
+mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada.
+Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden
+riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois
+lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi
+poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat
+haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että
+hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo
+liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat
+Hermannin kantopaarille.
+
+»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka
+näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä
+huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.
+
+»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi
+Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.
+
+Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen
+nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo
+laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin
+pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro,
+lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni
+tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste
+himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä
+vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka
+viereen Kasari yksin oli jäänyt.
+
+»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»
+
+Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.
+
+»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen
+kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.
+
+»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan
+isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto»,
+huusi Kasari.
+
+Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä
+välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta
+jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle
+kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla
+ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat
+perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin.
+Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt
+vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan
+ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti
+halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut
+kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden
+toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois
+osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi
+siitä vähin vaivoin ajaa.
+
+»Pois tieltä ja jaloista!»
+
+Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä
+iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä
+ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.
+
+»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli
+paikalle.
+
+»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.
+
+»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne
+eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä
+kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»
+
+»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»
+
+»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa
+kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös
+ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä
+omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään
+nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei
+risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta.
+Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina
+päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät
+yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.
+
+»Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan
+alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä
+halvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?»
+
+Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli.
+Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin
+ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.
+
+»Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt
+olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.
+
+Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän
+päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki
+empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä.
+Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei
+yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan.
+Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota
+hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun
+rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä
+kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät.
+Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman
+elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli
+tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt
+sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon
+varsinainen joukko.
+
+Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun
+viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja
+pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä
+kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko
+miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja
+heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään
+huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä
+verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä
+pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden
+varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen
+sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin,
+laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa
+sekasotkussa.
+
+Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän
+pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen
+jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.
+
+»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»
+Ääni lähti Iikan Antista.
+
+»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin
+uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen
+matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja
+pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä
+pensaasta isku tulee...
+
+»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan
+sitoi ratsuaan puuhun.
+
+»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden
+puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan
+mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin
+tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan
+lyömään», toimitti Esa.
+
+»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet
+kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.
+
+»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä
+niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu
+vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään
+ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»
+
+Toisia kovin nauratti.
+
+»Se musta, se on poikaa!»
+
+Taputeltiin mustaa.
+
+»Sellaista hevosta ei ole toista.»
+
+»Eikä sitä olekaan!»
+
+»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken
+murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko
+vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan
+ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.
+
+»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti
+kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon,
+jos ei vain ole tilaltaan.»
+
+Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin
+ihmeitä tehnyt.
+
+»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan
+kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin
+koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti
+rupesivat ahdistelemaan.»
+
+»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun
+ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»
+
+»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»
+
+»Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt
+siellä selkäsaunaa odottelevat.»
+
+»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa
+mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»
+
+»Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä
+miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä
+asuulillaan?»
+
+»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää,
+vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»
+
+      »Karhun sappea nuorille pojille,
+      sanoi Salmin Jussi,
+      siitäpä karskille koijarille
+      tulee suden kurssi.»
+
+Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä
+jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui
+siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti
+joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella
+oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla
+tällaisia miehiä pelottelevansa!
+
+»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen
+murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli
+ajetun.»
+
+»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana
+pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin
+mennään?»
+
+»Älä nyt siitä vielä murehdi! -- So hevonen!»
+
+»Soo!»
+
+»Noo liinukka!»
+
+      »Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!
+      -- -- --»
+
+Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului
+etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa
+kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat,
+katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava
+uikerrus.
+
+Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken
+Hermannia, joka melkein joka askelella valitti.
+
+»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois
+lähdössä.
+
+»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt
+noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä
+paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan
+tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.»
+Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.
+
+Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä
+kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.
+
+»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo
+kokonaan alettu?»
+
+»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä
+haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei
+usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»
+
+»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä
+oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.
+
+»Kiroile siihen vielä!»
+
+»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»
+
+Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa
+kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista
+saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin
+kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja
+valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan
+syrjään ja kysyi:
+
+»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»
+
+»Mikä?»
+
+»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»
+
+»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»
+
+»Niin mutta, arvelin vain, että...»
+
+»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies.
+Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti,
+mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:
+
+»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»
+
+»Älä piru...», murisi Ella.
+
+»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät,
+nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan
+johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin
+olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.
+
+»Kaa, älähän nyt...»
+
+»Koetetaanko paikalla?»
+
+»Niin, aina sinä olet niin kamala.»
+
+»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»
+
+»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»
+
+Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.
+
+»No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka
+riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane
+vastaan muuta kuin mahdottomia.»
+
+Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään,
+etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.
+
+Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli
+mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa,
+mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa
+tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui
+tappelunhalusta ja kiihkosta.
+
+
+
+
+XI
+
+KORVENLOUKON TAPPELU
+
+
+»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään
+hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne
+pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette
+Lukko?»
+
+»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
+
+»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin
+paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö
+palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen
+käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka
+kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
+
+»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
+
+»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla
+kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen
+luuvaloista ruumistaan.»
+
+Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla
+Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat
+olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja
+siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan
+kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen
+vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja
+huutoja kuului kaikkialta.
+
+Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä
+ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä.
+Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
+
+Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien
+kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun
+hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
+
+»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he
+molemmat häpiään tulevat.»
+
+»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan
+miehet.
+
+»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin
+sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
+
+»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
+
+»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
+
+»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
+
+»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään
+aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle
+vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
+
+Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle
+massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
+
+»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo
+Syyrakki.»
+
+»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
+
+»Niin, ja moni muu.»
+
+»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
+
+»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin
+minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
+
+»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän
+ruokkimisesta.»
+
+Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen
+tähden pistää väliin:
+
+»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran
+korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole
+vait' ja pidä suus kiinni.»
+
+»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan
+Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet
+sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei
+Raamatussa niin ole.»
+
+»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne
+varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti,
+mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia
+ääniä.
+
+»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia
+uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen
+morsianta.»
+
+»Koko häjy se oli se Valee.»
+
+»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin
+liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä
+tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
+
+»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä
+vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut
+sellaisissa löylyissä.»
+
+»Niin, no mutta katsomaan.»
+
+Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan
+takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän
+kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten
+mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot
+kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun
+kuin kolmitalviaat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja
+valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän
+tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin
+miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia
+neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan
+valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään
+eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan
+korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä
+tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies,
+jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty
+siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon
+kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli
+yksin.
+
+»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?»
+jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
+
+»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi
+soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...»
+
+»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan
+meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta
+kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
+
+»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan,
+se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään,
+niin siinä tulee kohta murhia ja...»
+
+»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
+
+»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla
+tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on
+tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä
+ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan
+kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
+
+»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
+
+»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä
+joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille
+ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä
+sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi
+henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi
+niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt,
+joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään
+antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä
+annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat
+pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla,
+niin te pidätte puolenne.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa
+Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
+
+»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan,
+»että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina
+sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
+
+»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
+
+»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken
+seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
+
+»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä
+siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä
+pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin,
+eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona
+liikkua.»
+
+»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
+
+»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi
+elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla
+oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
+
+»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita
+kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä
+seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
+
+Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan
+Jannen luo.
+
+»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä
+nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen
+keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin
+olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän
+kylässä!»
+
+»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin
+silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
+
+Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
+
+»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
+
+»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne»,
+todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
+
+»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun...
+Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...»
+
+»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne
+vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä
+kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
+
+»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte
+selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
+
+»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo
+erääseen keihääseen.
+
+»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon
+keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille
+hypähdellen kerskua ja härnäillä.
+
+»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat
+valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen
+vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun
+tulla. Ja siihen se jäi.
+
+Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista
+asetta.
+
+»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
+
+»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin.
+Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää
+kurssiasi.
+
+Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
+
+Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen
+tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia
+heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa
+ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä
+erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi
+pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa
+joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään
+akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain
+luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
+
+Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan?
+kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen
+valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita
+tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat
+varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
+
+»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän
+matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta
+laivaa!»
+
+»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
+
+»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei
+saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
+
+Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti
+ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse
+erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen
+siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun
+miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja
+ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon
+tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon
+kuuluisan urotyönsä.
+
+»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että
+ovipieliäkin minä kriivoin!»
+
+»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa
+olemaan.»
+
+»Kaikki? Tule koettamaan!»
+
+Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin
+ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa,
+eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
+
+»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
+
+»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla
+koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta
+luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
+
+Hongantyvi nauroi:
+
+»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
+
+Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
+
+»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
+
+Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
+
+»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
+
+»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
+
+»Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita
+huudahduksia.
+
+»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän
+sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin
+elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
+
+»Nyt tulevat!»
+
+»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
+
+»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
+
+»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
+
+Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan,
+veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
+
+Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo
+kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
+
+»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
+
+»No? kuka se on joka huutaa?»
+
+»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin
+vaikeroimassa pellon pientarella.
+
+»Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut
+kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso,
+se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun
+täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
+
+»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
+
+»Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.»
+
+Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa,
+niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin
+supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen
+kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle,
+oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan
+seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut
+yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten,
+toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon
+pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
+
+Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat
+piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista
+harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä
+kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä
+pelloilla.
+
+»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä
+ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne
+rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden
+tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä
+kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
+
+Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului
+vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten
+luona parvittain seisoskelemassa.
+
+Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja
+parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin
+väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä
+vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat,
+kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet
+siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti
+neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa
+seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja
+vaihdettiin kahden puolen.
+
+»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka
+soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti
+ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
+
+»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?»
+Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri
+nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
+
+»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli
+hypätä.
+
+»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat
+hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
+
+»Mennään!» moni jo sanoi.
+
+»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo
+huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin
+kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
+
+»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
+
+Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi
+takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
+
+»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että
+puukko oli povitaskussa.
+
+»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia
+muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
+
+Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta
+nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua
+eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin
+epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun
+Esa mellastamaan perässä tuleville.
+
+»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi
+kangellaan veräjänpuolaan.
+
+»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa
+hypähtelivät.
+
+Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden
+joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi
+Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
+
+Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili
+veräjän toiselle puolen.
+
+»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että
+lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?»
+
+Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein
+pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin
+elementtinsä herätti.
+
+»Mennään!»
+
+Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset
+riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja
+kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo
+veräjällekin iskun antoivat.
+
+Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
+
+»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin
+jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän
+teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä.
+Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
+
+Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat
+romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille
+keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten
+ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat
+lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen
+matkan päässä.
+
+Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka
+taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville
+sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä
+johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten
+tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin
+suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät.
+Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat
+vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi
+aseiksi.
+
+Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa
+toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten
+mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
+
+Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin.
+Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen
+veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin,
+mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä
+hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä
+kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa
+lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate
+tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi
+kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat
+ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi
+sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden
+sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät
+katselemaan.
+
+»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun
+kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän
+ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä
+pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin
+sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui
+nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo
+alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski
+kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan
+poikittain hevosensa kaulan päälle.
+
+Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan
+lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian
+oman kyläläisiin sattunut.
+
+Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä
+kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana
+oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut
+vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen
+osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin.
+Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa
+eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä
+pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo
+pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
+
+Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin
+kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu,
+liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota
+asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa
+oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä
+aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen
+kulkuteitään.
+
+Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen
+jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan
+olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta
+sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset
+metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi,
+että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa
+Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään
+pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään
+kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi
+puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri
+kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti
+paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia
+korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi
+sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti
+liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän
+naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella
+ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli
+haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili
+ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
+
+Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli
+sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
+
+Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin
+pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan.
+Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli
+nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat
+tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin
+vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt,
+poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia
+kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin
+kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt
+muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli
+ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi
+puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin
+kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
+
+Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli
+korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat
+taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja
+osoittelemaan.
+
+
+
+
+TOINEN OSA
+
+
+
+
+I
+
+PAKOLAINEN
+
+
+Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta
+huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi
+taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen,
+tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta
+olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän
+ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä
+kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä
+huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä
+oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi
+oli melkein tunnoton.
+
+»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti
+puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen
+tuskallisesti siitä puristaen.
+
+»Voi tulimmainen!»
+
+Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se
+tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin
+saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti
+tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten,
+jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä
+kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä
+iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti
+ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.
+
+Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään
+sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja
+sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.
+
+Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen
+hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään
+sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi
+hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli
+hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin
+ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan
+hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja
+pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei
+tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen
+sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli
+suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin
+kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta
+paksun kepin ja nousi selkään.
+
+Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan.
+Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta,
+niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla,
+niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä
+ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.
+
+Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että
+siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko
+miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta
+ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli
+pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet
+»loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä
+jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän
+luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä
+suuri joukko kaupan päälle, -- kertoivat ja uskottelivat itseänsä.
+
+»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä
+sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan
+syleilyynsä.
+
+Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla
+monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin
+panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi
+temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja
+Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat
+tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt
+hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se
+Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa.
+Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?
+
+Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.
+
+-- Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin
+tullut vähän komea juttu! -- Älkääs muuta, saakelit! -- Eikä sitä
+Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. -- No, ei, hui, hai,
+olisihan tässä muitakin.
+
+»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
+
+»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
+
+Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai
+haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri
+mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana
+sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö
+takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu
+ja -- sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen
+sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin -- uusi tappio. Kyllä
+Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun
+kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen
+keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan
+mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi
+tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian
+ehdi.
+
+Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja
+samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset
+huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
+
+Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi
+murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa
+näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä
+remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka
+raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, --
+kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien
+varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta,
+-- oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä
+täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon
+helmassa.
+
+Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi.
+Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden
+ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
+
+»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti,
+suu hymyssä.
+
+Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä
+ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan
+päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa
+äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni
+muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
+
+Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti
+toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä
+kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat
+jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä
+seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan
+lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään
+kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri
+kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
+
+Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia
+tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli
+sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat
+lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina
+vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan
+tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin
+huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia
+tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat
+surullisesti päätänsä ja virkkoivat:
+
+»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»
+
+Tunsivathan kaikki hänet.
+
+»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin
+pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»
+
+»Kyy-yllä.»
+
+Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.
+
+»Karhun Esako se siinä meni?»
+
+Se oli mennyt, tiettiin.
+
+»Ajoi kuin ilmassa.»
+
+»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»
+
+»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»
+
+»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»
+
+Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja
+arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista,
+että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset,
+useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti
+siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun
+Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin,
+edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin
+ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty
+ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää...
+
+Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja
+isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä,
+eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia,
+jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja
+raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä
+mukaan osoitti.
+
+Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin
+aikaa katseltu ja ihailtu.
+
+Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä
+kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan
+herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin
+terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta
+kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori
+vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin
+tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin
+jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin
+huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän
+mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon
+johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen
+herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin
+ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa
+julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä
+halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa
+katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa
+hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen
+mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta,
+taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi
+sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt.
+Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli
+ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt,
+seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin
+asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut
+ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen.
+»Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»
+
+Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen
+nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen
+hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa
+alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja
+komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin
+häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla
+hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee...
+Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!
+
+Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin
+paisuvat tunteet, että karjaisi:
+
+»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan
+sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa
+virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä
+vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien
+äärimmäistä reunaa.
+
+»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä
+pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»
+
+Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi
+tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen
+suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne
+kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin
+ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa
+eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut
+mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.
+
+»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa,
+»tapathan sinä mustasi.»
+
+»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme
+kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha,
+taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä
+aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli
+katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se
+oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet
+etäältä katsoessa peittyivät.
+
+Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun
+olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut
+huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
+
+Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
+Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
+vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
+Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
+
+Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän
+ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
+
+Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun
+ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen
+silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo,
+nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä;
+heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta
+isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen,
+ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli
+kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien
+isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
+
+Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista
+sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta
+heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös,
+musta...!»
+
+Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista
+kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut
+hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta
+niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
+
+»Musta, musta parka!»
+
+Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan
+pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.
+
+»Voi jumaliste!»
+
+Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen
+sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut
+kunnon hevosta, paitsi musta.
+
+Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki
+jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset
+silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti,
+katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän
+ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti
+raskaasti astelemaan kartanolle päin.
+
+
+
+
+II
+
+KOTONA
+
+
+Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään,
+sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi
+luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä
+kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie
+porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista
+vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa.
+Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen
+siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia
+esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin,
+tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta,
+jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa
+sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan
+huonekaluja.
+
+Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli
+häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen
+kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan
+äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.
+
+»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.
+
+Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti
+huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:
+
+»(En) ... tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.»
+
+»Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes
+tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ...
+tuhannen!...» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli
+perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.
+
+»Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti,
+katsahtamattakaan Esaan.
+
+Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse
+sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän
+kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä
+käsihapuisin muistuttaen:
+
+»Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?»
+
+»Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.
+
+»Hääh! Tiedätkös missä Matti on?»
+
+»Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.»
+
+»Ajolla? Kenen hevosella?»
+
+»En mä tiedä.»
+
+»Missä Maija on?»
+
+»Maija on navetassa», ilmoitti muori.
+
+»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.
+
+»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä
+tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»
+
+»Mikä koninraato?» kysyi poika.
+
+»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.
+
+»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet
+löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän
+penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä
+painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo
+kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni
+hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten
+tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan
+raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni.
+Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.
+
+»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko
+talon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo
+tulekin nuoranpää!»
+
+»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.
+
+»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi...
+Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin
+kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui
+takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se
+ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo
+unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen
+on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan
+viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan
+kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää
+leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»
+
+»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.
+
+»Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee
+sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo,
+parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos
+vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en
+lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut,
+vaikka...»
+
+»Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait
+isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei
+ollut kuulevinansa.
+
+»Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken
+syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.»
+
+»Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä.
+Jos et olisi äitini...» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin
+olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni
+ja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa
+miehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?»
+
+Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän
+tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule,
+ei ole pakko vastatakaan.
+
+»Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei
+tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen
+repale.»
+
+Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli
+kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella
+Esaa aisoihinsa.
+
+»Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.
+
+»Mistä tuli köyhälle nisukeitto.»
+
+»Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.»
+
+»No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei
+katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli
+ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois
+edestään.
+
+»Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään
+löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä
+ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa
+jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.»
+
+Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö
+hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän
+nylkemään.
+
+Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen
+kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa».
+Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia
+tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin
+likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi
+oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.
+
+Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen
+kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja,
+mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi
+toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen
+sänkyyn.
+
+Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko
+nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät
+hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.
+
+»Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli
+tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.»
+
+»Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi
+muuan Pikku-Karhun Ella.
+
+»Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin
+kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä
+köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta
+rikkaat ne köyhtyy.»
+
+»Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle
+joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.»
+Naurettiin.
+
+»Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään
+joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.
+
+»Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.»
+
+»Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse
+köyhtymäänkään.»
+
+Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.
+
+»Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo
+kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...»
+
+»Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!»
+
+Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja
+kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:
+
+»Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä
+apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla
+rapailla.»
+
+Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin
+nykimään. Suuremmat miehet nauroivat.
+
+»Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.»
+
+»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta
+tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»
+
+»Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene
+sinne, jos meinaat paree olevasi.»
+
+»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin
+selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa.
+Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään,
+jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.
+
+»Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä
+suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon
+vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin
+kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi
+takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.
+
+»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet
+kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden
+kanssa.»
+
+Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.
+
+»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»
+
+»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»
+
+Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.
+
+»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?»
+kysyi hevosen nylkijä.
+
+»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»
+
+»Kaksiko?»
+
+»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli
+liinaharja ja toinen oli musta.»
+
+»On se ajanut», todisti joku.
+
+»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin»,
+ruvettiin kehumaan.
+
+»No vielä hullumpi.»
+
+»Kahta pöhlömpi!»
+
+Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi
+juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.
+
+»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja
+istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä
+niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut
+rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia
+liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan,
+koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:
+
+»Kerrankin kun minä...»
+
+»Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät.
+
+»Vennuko?»
+
+Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden
+perällä roikalehti.
+
+»Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on
+hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli
+hevosensa luota oitis tarhaan.
+
+»Musta se on», monellakin suulla todistettiin.
+
+»Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi.
+
+Monikin yht'aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin
+tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.
+
+Vennu pudisteli päätä:
+
+»Hyvä hevonen!»
+
+»Hyvä, pakon hyvä hevonen.»
+
+Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun
+tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.
+
+»Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!»
+
+Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että
+mitä se lurjus siinä kähmäilee.
+
+»Mitä se poika siinä...» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.
+Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.
+
+»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta,
+jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa),
+jossa on noin ruma ruutisarvi!»
+
+Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko
+häjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei
+hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon
+poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet
+kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia
+tarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!
+
+Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan
+työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin
+istui takkakivellä piippua imien.
+
+»Onko Esa kotona?»
+
+Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min'
+ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi
+parhaan hevosensa.»
+
+»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»
+
+»En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle
+pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.»
+
+»Lyötykö oli?»
+
+»Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi,
+joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni
+niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret
+ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi
+muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä
+nuoret.»
+
+»No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa
+ole?»
+
+»Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä
+siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne
+nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon
+ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun
+kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.»
+
+Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana
+omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.
+
+Vennukin oli vakavana.
+
+»Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?»
+
+»Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin
+uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo
+körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun
+pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.»
+
+Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen
+takkakiveä.
+
+»Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan,
+jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä
+Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä
+tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika
+nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.»
+
+Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja
+röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.
+
+»Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika
+olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se
+on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan.
+
+»Onko?»
+
+»No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja
+ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli
+niin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.»
+
+»Mitähän niistä vanhoista.»
+
+»Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään,
+joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on
+huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten
+minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin
+kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa
+antaisi, ei mitään.»
+
+»Jopa se on poissa laidalta.»
+
+»Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.»
+
+»Ei se siitä huoli.»
+
+»Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla
+mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...»
+
+»Pelkääköhän?»
+
+»Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene
+katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.»
+
+»Mitä minä siitä katson.»
+
+»Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.»
+
+Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori
+veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.
+
+»Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.»
+
+»Ka, onhan teillä.»
+
+»Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan
+... paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon
+poveensa.
+
+»Täytyy olla vähän sukkela. -- No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä
+ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!»
+
+Kari rupesi lähtemään kamariin.
+
+»Kari, älähän nyt vielä mene.»
+
+»Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.»
+
+»Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.»
+
+Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin
+kanssa juttelemaan.
+
+Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että
+heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös
+kuin nuoli.
+
+»Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?»
+
+»Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän
+hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt
+tahtoisin tietää.»
+
+»Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme
+Korvenloukolla selkäämme!»
+
+»Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.»
+
+»Ihan ... pakoon joka mies!»
+
+Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!
+
+Ovesta kurkisti Kaapo.
+
+»Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?»
+
+»Häh? Joko se nyt on nyljetty?»
+
+»Nyljetty kuin orava. Annatko?»
+
+Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän
+vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.
+
+»Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä
+asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.
+
+»Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin
+kun istuivat sohvalla. »*Nyt pitää sinun* lähteä minun kanssani
+Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...»
+
+Kaapo pisti päänsä ovenraosta.
+
+»Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön
+kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!»
+
+»Kotonansa? Viime yönäkinkö?»
+
+»Niin. Kotonansa oli.»
+
+Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.
+
+»Onko se totta?» kysyi hän vielä.
+
+»Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.»
+
+»No voi sun...» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.
+
+
+
+
+III
+
+PAHA OLLA
+
+
+Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi
+kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi
+syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli
+pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen
+jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin
+hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.
+
+»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.
+
+»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes
+työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se
+sai talon alle se poiju.»
+
+»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»
+
+Silloin muori meni mutisten kamarista.
+
+Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja
+makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili
+jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli,
+mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä,
+mutta ei syvintä.
+
+Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla
+veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin
+nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava
+isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa
+pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin
+miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus
+uudesta, joka rahalla saadaan.
+
+Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään
+rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen
+uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! -- ajatteli. Minä kokoon tänne
+Vennun ja Iikan Antin ja s---- ja vaikka yksin minä niille näytän.
+Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein
+miehen kurssi!
+
+Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä
+selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän
+Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun
+hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä
+suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen,
+omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella
+muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle,
+välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne
+kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi
+jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra
+tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.
+
+Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin
+kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän
+rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen
+elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä,
+että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan
+mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä
+velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.
+
+Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.
+Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.
+
+Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän
+mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää?
+Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran
+itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka
+koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran
+suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä
+kohdellut.
+
+Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja
+mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä
+päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi,
+niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi,
+ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä
+laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet
+oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi,
+tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi
+palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä
+lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän
+otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon
+hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma
+juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään
+eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.
+
+Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan
+mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei
+tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain
+peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan,
+hän piti pahimpana.
+
+Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja
+kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä
+toisinaan Rekipellon Sanna.
+
+Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton,
+edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja
+parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen
+aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta
+tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin
+hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli
+komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt,
+ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut
+morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja
+hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.
+
+Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi
+kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla
+kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei
+itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän
+ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin
+vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi?
+Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.
+
+Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun
+kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin
+seisahtui.
+
+Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan
+vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.
+
+Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut
+sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin
+Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan
+nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta
+samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska
+se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon,
+ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi
+elämään kuin pellossa.
+
+»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.
+
+Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada:
+kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua,
+jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin
+kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja
+tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?
+
+Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että
+hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä
+oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa
+Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko
+näytelmässä.
+
+Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos
+olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten
+kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen
+velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties
+yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten
+kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui
+ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.
+
+Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli
+rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan
+kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa
+kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei
+sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.
+
+Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä
+säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa
+toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata
+loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.
+
+»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla
+kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»
+
+Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori
+ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi.
+Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on
+ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi,
+että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa
+menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään,
+ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa
+saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...
+
+»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori
+viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli
+ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.
+
+»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.
+Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.
+
+»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa
+perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä
+nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.
+
+»En minä kaikkia anna», sanoi.
+
+»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»
+
+Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun
+tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti
+pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen
+kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.
+
+»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.
+
+Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.
+
+
+
+
+IV
+
+»MINÄ TAIKKA SINÄ...»
+
+
+Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,
+Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut
+olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.
+Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.
+
+Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan
+lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan
+istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen.
+Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen
+väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri
+kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi
+itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan,
+juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä
+johtunut:
+
+»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»
+
+Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen
+sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.
+
+»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»
+
+Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki
+ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli
+ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.
+
+»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla
+juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään
+laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori
+kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja
+Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:
+
+»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...»
+Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä
+sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli
+auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo
+yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.
+
+»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein
+kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»
+
+»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista
+arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin
+vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului
+toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi,
+pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee.
+Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt
+sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että
+häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja
+maatuska kotona...
+
+Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti
+hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan
+tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.
+
+Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen
+veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka
+häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa
+nojaili kättensä päällä ryömällään.
+
+»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota
+lipetti!»
+
+»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku
+kurkussa.
+
+»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja
+työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.
+
+»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»
+
+»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni
+häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.
+
+»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»
+
+»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka
+selällään loikoi kamarin sohvassa.
+
+Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut
+ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos
+kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.
+
+»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin
+pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää
+enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi
+uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja
+virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.
+
+»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.
+
+»Aa muori...»
+
+Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi
+Vennun ulkopihalta.
+
+»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva
+hymyily.
+
+»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla
+ympärilleen.
+
+»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta
+vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan»,
+jatkoi hän ajatuksissaan.
+
+»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja
+siellä se sen säilyttää.»
+
+»Varmaanko sata ruplaa?»
+
+»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.
+
+»Hm... Perkele...»
+
+»Mitä?»
+
+»Se on melkein liian vähän, jos...»
+
+»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella
+todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä
+teille.»
+
+»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta
+asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista
+minulle.»
+
+»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä
+viidelläkymmenellä ruplalla teen?»
+
+»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että
+*minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu
+naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova
+ilme silmissään.
+
+»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos
+sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai
+luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»
+
+Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli
+hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli
+käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään
+koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi,
+josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja
+alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku
+ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku
+huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut
+tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä
+kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin
+tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa
+taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä
+vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino
+hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla
+hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän*
+vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä,
+sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista
+elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän
+käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi,
+että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli
+näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan
+parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.
+
+Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa
+hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa
+todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki
+Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta
+yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa
+päättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut
+olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen
+oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun
+päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.
+
+Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli,
+kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin
+Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena,
+olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä
+auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä
+varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...
+
+Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että
+mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.
+
+Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn
+päällä istui ja mietti.
+
+»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että
+ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä
+näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen
+mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä
+ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja
+suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...
+
+Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon
+Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?
+
+»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan
+saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet
+uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi
+varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun
+kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä*
+vielä enemmän ja sitten...!
+
+Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä
+seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui
+niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa
+hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt
+Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.
+
+»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden
+samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka
+sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää
+luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he
+kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa
+monta...
+
+Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei
+hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista
+ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä
+asiaa tietämään.
+
+Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin
+laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki,
+siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.
+
+Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa.
+Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa
+ja vakuuttaen yhä:
+
+»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan
+ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»
+
+Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat
+laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa,
+sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli:
+kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia
+ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän
+kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan
+ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja
+muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä
+hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti
+raa'an kirouksen.
+
+Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.
+
+Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin
+laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin
+vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut
+koko huvin.
+
+Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille
+ivallinen ilme.
+
+»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin
+varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään,
+tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä
+herättävän.
+
+»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka
+vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.
+
+»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi
+ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan,
+yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä
+tarkkasi Esaa.
+
+»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki
+mielenne tuon ryssän kamoja.»
+
+»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.
+
+»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä.
+»Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne
+ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja
+silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.
+
+Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme
+silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä
+totiseksi.
+
+»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.
+
+Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään
+ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.
+
+»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se
+heti paikalla laita lisää viinaa.»
+
+Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän
+kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja
+meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui
+tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta
+toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin
+sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti
+latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku
+nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen
+nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.
+
+Toiset melskasivat kuin kakarat.
+
+Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti
+epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski
+tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta
+Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman
+naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli
+niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa
+naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä
+hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta
+lattiaan.
+
+»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut
+kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:
+
+»Knapin varas!»
+
+Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta
+sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.
+
+Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä
+pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!
+
+»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole
+tilkkaakaan viinaa.»
+
+»No hae.»
+
+»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.
+
+»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään,
+mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.
+
+»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.
+
+»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.
+
+»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.
+
+Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin
+kertaan yli lattian harteitansa puristellen.
+
+»Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli
+kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.
+
+Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi
+kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten
+sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan
+puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja
+Vennun nousi.
+
+»Mitä sinä pistelit?»
+
+»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi
+Vennu.
+
+»Minä en kärsi pistelemistä.»
+
+»No, olenko minä knapin varas?»
+
+Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli
+koskenut.
+
+Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli
+Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä
+nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.
+
+Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken,
+kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.
+
+»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen
+viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»
+
+»Vellipöksy?»
+
+»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»
+
+»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.
+
+»Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...»
+
+»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen
+käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...»
+
+Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut
+synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.
+
+»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...»
+Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme
+silmissä Esaa, kun tuota saneli.
+
+»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu
+iski suuren nyrkkinsä pöytään.
+
+Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut
+painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut
+ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:
+
+»Tuletko takaamaan minua?»
+
+Vennu ei ollut tuota odottanut.
+
+»Häh?»
+
+»Tuletko takaamaan, minä sanon?»
+
+»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus.
+Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos
+sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään
+itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin.
+Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta
+saatavaansa hakea?»
+
+Esa ei puhunut mitään.
+
+»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi
+puoliksi kuiskaten:
+
+»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»
+
+»Lapsi? Älä...»
+
+»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit.
+Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes,
+mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se
+pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!»
+
+»En pelkää sinua.»
+
+»Sinäkö?»
+
+»Minä -- en -- pelkää!»
+
+»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä
+pudistellen. »Mutta...»
+
+»En minä pyydä anteeksi.»
+
+»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on
+yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla
+vähän viekas...»
+
+»No niin sinä ainakin olet!»
+
+»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...»
+
+Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt
+vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja
+sanomaisillaan puolen sydäntänsä.
+
+»No, ja sitten?» kysäisi Esa.
+
+»Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä
+viinaa jo tule?»
+
+»Sano kaikki», uteli Esa.
+
+»En!»
+
+»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti
+ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.
+
+Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa.
+Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena
+olleista asioista.
+
+Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä
+kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.
+
+»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä
+varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei
+meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja
+oikeus.»
+
+»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti
+muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.
+
+Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja
+eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet,
+mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?
+
+»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti
+Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen
+kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan,
+sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet,
+kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:
+
+»Paha olla?»
+
+»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte,
+mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut
+todellakin niin kuin helvetin piinassa.»
+
+»Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.
+
+»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi
+enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun
+körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä
+ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan
+muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan
+jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin
+lapset.»
+
+»Niin kuin lapset, todellakin!»
+
+»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?»
+
+Vennu nauroi.
+
+»Ota ryyppy!»
+
+»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee
+morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»
+
+»Minäkö?»
+
+»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei
+sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen
+torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti
+pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko
+voiman.
+
+»Älä vain niin, että kiinni joudut.»
+
+»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että
+koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna
+ryyppy!»
+
+»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu
+kaataessaan.
+
+»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi
+Esa.
+
+»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.
+
+»Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä
+niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin
+tämä Ella...»
+
+Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta
+nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä
+hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.
+
+»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»
+
+»Rikas ja rakas.»
+
+»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»
+
+»Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa
+vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean
+rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota
+ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka
+otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi
+keinoa.»
+
+Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.
+
+»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on
+jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta
+suurta kunnioitetaan.
+
+»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli
+niin päissään.
+
+»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»
+
+»Häh?»
+
+»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja
+rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»
+
+»Nilkku?»
+
+»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin
+yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...»
+
+Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi
+ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:
+
+»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään
+kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.
+
+»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä
+seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.
+
+»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta
+odota... Joko minä taikka sinä...»
+
+»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän
+tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi
+töllistelemään.
+
+Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.
+Esa oli istuutunut tuolille.
+
+»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.
+
+»Mikä hätä nyt on?»
+
+»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»
+Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.
+
+»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän
+tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän
+kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja
+vastaan ponnistella, mutta turhaan.
+
+
+
+
+V
+
+SEURAUKSIA
+
+
+Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut
+Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti
+kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista
+isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä
+kuollut, ne parantuivat kilpaa. -- Sitten kuultiin, että Järvelän Santra
+olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, -- naurettiin ja ilkuttiin pojille
+vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän
+mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, -- pöhlömäinen retale. Ei ole
+edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole
+kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat,
+nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi
+olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä,
+kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...
+
+Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin
+uskomattomia juttuja.
+
+Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että
+herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää
+marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
+
+Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan
+tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua
+ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan
+Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin
+oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon
+onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien
+päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin
+kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt
+akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi
+elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on
+sukuakin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut
+ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä?
+Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja
+lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin
+levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä
+varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen
+piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten...
+Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...
+
+Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä
+tavalla nimismiesten luo menty, -- ei hänen luoksensa sentään vielä
+koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...
+
+Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin.
+Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja
+*junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli,
+jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten
+selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa
+kilpaa juoksemaan, -- eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä
+kunnollisesti yötänsä nukkua...
+
+Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi
+muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen
+lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin
+mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan
+noita junkkareita vastaan.
+
+»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa
+he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan
+pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat,
+syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän
+levitti mahdottomuudelle käsiään.
+
+»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi
+pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin
+luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun
+uusia ääniä kuului maailmalta.
+
+»Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi
+aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää.
+Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon
+alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota
+villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän
+vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta
+pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin
+jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi
+pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...
+
+Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli
+tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että
+kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli
+hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin
+haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut
+toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja
+korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun.
+Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei
+kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun
+kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...
+
+Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei
+ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä
+toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!
+
+Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli
+kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut
+nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen
+alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt.
+Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että
+poika on karkutiellä.
+
+Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi
+Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari
+isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä
+juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää
+myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan
+kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai
+körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi
+mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla
+tulla ilmoittamaankaan...!
+
+Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia
+päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo
+odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että
+sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
+
+Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän
+melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan
+lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen
+semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että
+nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän
+raivostui.
+
+»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte
+koira!»
+
+Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt
+tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
+
+»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on
+muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»
+
+Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.
+
+»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie
+tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi
+tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi
+parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat
+huonolla jäljellä.»
+
+»Sanoko Karin Vännu nin?»
+
+»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut
+riita.»
+
+Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän
+nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan:
+»Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»
+
+»Niin näyttää.»
+
+»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»
+
+»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»
+
+»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»
+
+»On.»
+
+Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan
+itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden
+päivän päästä lähteä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies
+jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä
+olemaan.
+
+»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän
+kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me
+tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!
+
+Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi
+vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin
+sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että
+miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:
+
+»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin
+estääksensä sisään tulemasta.
+
+»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka
+oli jäänyt hieman jälkeen.
+
+»Vai asioita. Mitä asioita?»
+
+»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...»
+
+»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»
+
+»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»
+
+Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten
+tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia
+katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli
+rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.
+
+»Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi
+miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.
+
+»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.
+
+»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»
+
+»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.
+
+»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»
+
+Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi
+liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen
+alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin
+viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa
+luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna
+pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
+Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.
+
+»No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen
+astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan
+jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin
+kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun
+että »mennään nyt».
+
+Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika
+toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista.
+Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään
+päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli
+ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.
+
+»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin,
+niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen,
+siniviiruiseen hameeseen.
+
+Nimismies oli nyt saanut vauhtia.
+
+»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan
+Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa.
+Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin
+papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja
+tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä,
+jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.
+
+»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori
+yhtäkkiä.
+
+»Häh?»
+
+»Niin minä vain sanon että...» uudisti muori.
+
+Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.
+
+»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut
+emäntänä...»
+
+»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.
+
+Esan katse kohosi penkin loukosta.
+
+»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että
+Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti
+liikahtivat.
+
+Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen
+lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
+
+»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään,
+niin että lattia jysähti.
+
+»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka
+parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
+
+»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
+
+»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti
+siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
+
+Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei
+makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
+
+»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
+
+»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä
+pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli
+pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo
+ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan
+syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin
+omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan
+päässä.
+
+Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin
+vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei
+se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan
+suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä
+ja irtainta.
+
+Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui
+kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa
+jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä».
+Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten
+talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut
+kuin lampaannahkainen tuppi.
+
+Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin
+mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli
+selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen.
+Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita,
+iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan
+järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä
+vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti
+siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution
+talon yksikseen.
+
+
+
+
+VI
+
+YÖLLISIÄ TAPAUKSIA
+
+
+Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin
+pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan
+tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski
+kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa
+odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului
+tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti
+ovenraosta.
+
+»Kuka se on?» kysyi isäntä.
+
+»Minä.»
+
+»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja
+sulki oven. Sen tehtyään kysyi:
+
+»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»
+
+»Asiaa mulla on.»
+
+Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta
+avainta ei siinä ollut.
+
+»Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.»
+
+Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu
+paraillaan housuja jalkoihinsa veti.
+
+»Mitä sinä nyt?»
+
+»Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.»
+
+»Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?»
+
+»Sain kaupaksi.»
+
+»Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?»
+
+»On niitä ostajia.»
+
+»Etkö aio sanoa?»
+
+»Mitä sillä tiedolla tekisit?»
+
+»Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...!
+Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?»
+
+»Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä
+täällä tallennetaan.»
+
+»Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis
+kaivattu?»
+
+»Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen
+jutun levittänyt.»
+
+»Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?»
+
+»Minäkö?»
+
+»Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä,
+niin... Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti.
+
+»No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.»
+
+»Sannalleko?»
+
+»Luultavasti.»
+
+Vennu mietiskeli vähän aikaa.
+
+»Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?»
+
+»Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.»
+
+»Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?»
+
+»Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko
+maailman...»
+
+Vennu nauroi.
+
+»Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja...
+Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa
+ne näki?»
+
+»En minä muista.»
+
+»Jaa, siinäpä se on! -- Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen
+on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.»
+
+»Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!»
+
+Päätä vääntäen jatkoi Vennu:
+
+»Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.»
+
+»Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja
+kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...» --
+
+»Mitä sitten?»
+
+»Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On
+olevinansa niin kovin rehti.»
+
+»Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit
+sinulle.»
+
+Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan
+kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti
+sisäänpäästyään sammutti.
+
+»Tuos' on huivit. Onko sulla piippu, tuos' on tupakkaa», sanoi Vennu ja
+tarjosi massiansa.
+
+»Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten
+pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.»
+
+»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin
+korjapoikakin», nauroi Vennu.
+
+Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli
+siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut
+ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin
+kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra
+pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen
+ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin
+puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu.
+Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan
+taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että
+kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.
+
+»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen
+veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.
+
+»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on
+iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»
+
+Siukkukin luuli samaa.
+
+»Ellalle se oliskin sopivampi.»
+
+»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»
+
+»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän
+selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän
+pelkään, että hän tekee meille ... -- mutta eikö pihalle tultu?»
+
+Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja
+pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun
+nurkkaan.
+
+»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.
+
+Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi
+lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita,
+vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä.
+Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta.
+Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat
+tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti.
+Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä
+nähnyt *täällä* kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä
+peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.
+
+Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes
+minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo
+hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä.
+Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että
+miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.
+
+»Ja hyvän *osan* saat», sanoivat.
+
+»Mitähän näistä sitten saa.»
+
+Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista
+rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva
+luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun
+peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa
+olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu
+suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat
+ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä
+ilmestyvät uudelleen näille maille.
+
+Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä
+kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni
+uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta
+tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun
+vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö
+näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon,
+ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli
+sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan
+lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja
+pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen
+tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi
+melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui
+pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä
+Karin Vennun ylisellä.
+
+Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin
+ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan
+ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku
+heräsi.
+
+»Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?»
+
+»Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi.
+
+»No ei kuulukaan.»
+
+»Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.»
+
+Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä
+Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta
+taas kuului kova rattaiden jytinä.
+
+»Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui
+kuuntelemaan.
+
+»Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.
+
+»Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin
+sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi,
+kun Esa pääsee sisään.»
+
+Siukku jo lähti.
+
+»Hiljaa mene!» varoitti Vennu.
+
+»Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä,
+taikka minä...»
+
+Silloin jo Vennu avasi.
+
+»Tuos' on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei
+se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua!
+En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli
+juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun,
+rupesi nauramaan.
+
+»Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä
+ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun
+yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin
+ja Vennu hankki tulta kynttilään.
+
+»Onko sulia viinaa?» kysyi Esa.
+
+»On sitä aina ryypyn verta.»
+
+»Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me
+oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille
+ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu
+pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli
+Sakarin Jassua.
+
+»Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla
+on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja
+kerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.»
+
+Esa ja Vennu nauroivat.
+
+»Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa.
+
+»Anna nyt Jassun olla.»
+
+»Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!»
+
+»Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.»
+
+»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.»
+
+»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»
+
+»Pikinytky, rajasuutari!»
+
+Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten
+matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti
+Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä
+Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin
+remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi
+paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään
+talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat
+suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä
+ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna
+panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin.
+Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.
+
+Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei
+rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.
+
+Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta
+niin hevin selkenevän.
+
+»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»
+
+»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta
+toisaalle.
+
+»Mihin?»
+
+»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»
+
+Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.
+
+»Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi.
+
+»Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi
+kutsuttu.»
+
+»No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun.
+
+Mutta Jassua unetti.
+
+»Hoi mies! nyt lähdetään. -- Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin
+sivumennen.
+
+»Ylihuomenna.»
+
+»Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin
+sikoja vedetään.»
+
+Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.
+
+Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:
+
+»Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.»
+
+Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa
+olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.
+
+»Et sinä karkaa, rajasuutari!»
+
+»Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.»
+
+»Pikinytky!»
+
+Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä
+hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos
+rapaisesta pihasta.
+
+Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten
+lähtöä.
+
+»Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo
+mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan.
+Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes
+vihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että
+Jassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti
+Jassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.
+
+»Sin'oot karkuryssä», Esa jankutti.
+
+»Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.»
+
+»Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä
+leikkiä.
+
+»Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.»
+
+»Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta.
+
+»Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.»
+
+Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.
+
+»Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu.
+
+Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.
+
+»Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli.
+
+Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen
+selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua
+kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.
+
+»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin
+vielä maassa ryömien.
+
+Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään
+tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että
+Jassu rupesi rukoilemaan.
+
+Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä
+pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota
+miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi
+tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan
+kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella
+lauleli Jassu hänen vieressään:
+
+      »Turvassa olet ystävä kulta
+      mun kainaloni alla.»
+
+Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»...
+
+»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja
+luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui
+miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli
+puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut...
+
+»Ovi pois paikalla, taikka!»
+
+      »Turvassa olet ystävä kulta
+      mun kainalo...»
+
+Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.
+
+»Esa.»
+
+»Häh? Sinäkö se olet?»
+
+Nainen tirkisteli pimeässä Jassua.
+
+»Kuka tuo on?»
+
+»Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.»
+
+»Trump trump tpruu», rumputti suutari.
+
+Sanna jo tunsi hänet.
+
+»Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi.
+»Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.»
+
+»Ella?... Minä ajan sen tiehensä!»
+
+»Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.»
+
+      »Suutarin akalla ne päivät on,
+      on niin kuin emännällä»,
+
+lauloi suutari.
+
+»Avaa ovi», käski Esa.
+
+»Olisi vain tupaan menty...» päivitteli Sanna ja avasi.
+
+-- -- --
+
+Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa
+syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan
+paosta.
+
+Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen
+lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli
+ja meni vilusta hyristen makaamaan.
+
+Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt
+missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli
+aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos
+katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän
+takaisin huoneeseen.
+
+»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli
+Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja
+syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota
+kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti
+rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja
+jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:
+
+»Kovinpa sinä olet ravassa.»
+
+»Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa Sakarin
+Jassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.»
+
+Sanna naurahti.
+
+»Aina sinä vain pyörittelet.»
+
+Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon
+mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:
+
+»Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?»
+
+»En minä viitsinyt kieltää.»
+
+»Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!»
+
+»Mitä siitä nyt sitten...»
+
+»On siitä!»
+
+»No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan
+kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.
+
+»Älä leveile.»
+
+»Miks'et, kun kyllä kannattaa!»
+
+Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.
+
+»Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.»
+
+»Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.»
+
+Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä
+vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän
+puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan
+kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin
+oli jotakin omituista, jotakin...
+
+Esa rupesi aavistamaan. -- -- --
+
+Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan
+kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen
+hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta
+raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.
+
+Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan
+vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin
+koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi,
+tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on
+todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?
+
+Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.
+
+Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta:
+siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta,
+-- olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen,
+ettei enää koskaan palaa.
+
+Sillä tavoin he erosivat. --
+
+Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän
+aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi.
+Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi
+rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.
+
+
+
+
+VII
+
+MUUAN RIIHIPÄIVÄ
+
+
+Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo
+ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin
+aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin
+vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään
+makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika
+ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen
+ynisten ja uristen.
+
+Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin
+hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä
+painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
+
+»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
+
+»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
+
+»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja
+minä polttaisin tässä piipullisen.»
+
+Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.
+
+»Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.
+
+»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»
+
+»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»
+
+»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät
+vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän
+maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan
+kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»
+
+»Älä niin kovin revi suutasi.»
+
+»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä
+sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella
+viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»
+
+»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.
+
+»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan
+suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»
+
+»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun
+ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.
+
+»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.
+
+»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää
+nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»
+
+Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin
+olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli
+lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän
+tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen
+siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:
+
+»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»
+
+»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.
+
+»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.
+
+»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.
+
+»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen
+siellä vain on ja rattaat.»
+
+»Valjaissako?»
+
+»Valjaissa.»
+
+Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja
+rupesi nuttujansa etsimään.
+
+»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.
+
+»Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»
+
+»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole
+mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa,
+hajoitellen vaatekasoja penkeillä.
+
+»Aina sun lakkisi on kateessa.»
+
+Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.
+
+»Oliko?» kyselivät rengit.
+
+Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi
+vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli
+istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten
+vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt
+mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään.
+Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut
+kuullut Esan tuloa.
+
+»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?»
+tutki Maija.
+
+»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»
+
+Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen
+historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät
+ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja
+tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan
+saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa
+löytää, jos löytääksensä on.
+
+»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin
+isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt
+oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.
+
+»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika
+
+Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.
+
+»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.
+
+»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja
+omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle,
+kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.
+
+»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»
+
+»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti
+mulle piipullisen tupakkaa?»
+
+»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten
+lailla.»
+
+»Jottako älä varasta?»
+
+»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»
+
+»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se
+pönttö on?»
+
+»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en
+havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»
+
+»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi
+tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin
+ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko
+karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»
+
+»Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?»
+
+»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»
+
+»Tuki suus, taikka...»
+
+»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»
+
+»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»
+
+»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»
+
+Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän
+ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa
+katseli lattialle kohmeloisin silmin.
+
+»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan
+huomasi.
+
+»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.»
+
+»Onko sun sitten nälkä?»
+
+»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»
+
+»Onko sulia uusia juttuja?»
+
+»On paljo ja pitkältä.»
+
+»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»
+
+»Ei niin ristin sielua.»
+
+»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta
+kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota
+täikopelia...»
+
+»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.
+
+»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.
+
+»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.
+
+»Esa, kuuletko, kun -- -- --», muori koetti jukittaa.
+
+»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin
+poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää
+riisua ilki alasti.»
+
+»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori
+mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»
+
+»Riisu pois, joutuin!»
+
+»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.
+
+»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään,
+sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.
+
+»Hellitätkös!»
+
+»En, riisu pois nyt, taikka...»
+
+»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn
+vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin.
+Kenenkä se hevonen on?»
+
+»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli
+tullut hevosella kotiin.
+
+»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni
+tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
+
+»Valjainensako?»
+
+»No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti
+neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!»
+huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
+
+»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
+
+»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei
+jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan
+juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että
+kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että
+*sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni
+leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja
+tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä,
+eikä paljon surkeile vaikka...
+
+Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi
+muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin
+sinne asiaa.
+
+Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa,
+penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa
+riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä,
+tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi.
+Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti
+kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä
+naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla
+millään tavalla herättämättä Esan huomiota.
+
+Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi
+hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa
+ryöstöhuutokauppa.
+
+»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten
+ja kiiristellen.
+
+Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut
+sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet
+joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.
+
+»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta
+höyryä lasketaan.
+
+Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso
+joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.
+
+»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»
+
+Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin
+viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.
+
+»Mitä sellainen mies!»
+
+»Ellako?»
+
+»Niin. Mutta ketä muita?»
+
+»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...»
+
+Jo lupasi Esakin mennä.
+
+»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä
+viikolla?» kyseli Kaapo.
+
+»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»
+
+»Menetkö sinne?»
+
+»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»
+
+»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»
+
+»Olkoon.»
+
+»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»
+
+»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»
+
+»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»
+
+»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»
+
+»Luonto sulia on pahempi.»
+
+Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus
+Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja
+virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:
+
+»Kun tuolla sais...»
+
+Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:
+
+»Sepä!»
+
+Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.
+
+»Esa, älä nyt!»
+
+Esaa nauratti pojan pelko.
+
+»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
+
+»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
+
+Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi
+oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
+
+»Esa-a!»
+
+Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko
+kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi
+puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi
+sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas
+nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
+
+»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että
+hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
+
+»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä
+lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä
+annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä
+niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos
+siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se
+ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata
+lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole
+nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa
+tehnyt?»
+
+Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
+
+»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet
+ovat menneet töihin?»
+
+»Eiköhän ne siitä menneet.»
+
+»Mihin ne menivät?»
+
+»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi
+puoli täyttämiin.»
+
+»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»
+
+»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi
+sinne vähän katsomaan.»
+
+»Mikä päivä nyt onkaan?»
+
+»Tiistai.»
+
+»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle
+Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»
+
+Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään
+laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli
+hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta
+»viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.
+
+Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti
+arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa
+riihimäkeä kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu.
+Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten
+jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he
+arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä
+ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä,
+ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen
+leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle
+omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo
+hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan
+kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
+
+Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat
+suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo
+veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt
+sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta
+riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka
+pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
+
+»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse
+usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian
+laiskaksi opit.»
+
+»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
+
+»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
+
+»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä,
+eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole
+tilaa.»
+
+»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
+
+»Noras on paremman miehen kädessä.»
+
+Esa nauroi.
+
+»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä
+monta riihtä eloa ulos?»
+
+Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.
+
+»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti
+lyhdettä ylös. »Mitäs? --» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa
+katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta
+kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain
+syrjittäin ovelle.
+
+»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka
+jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.
+
+»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt
+työstänsä.
+
+»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi
+ovelle.
+
+»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen
+hevonen?»
+
+»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»
+
+»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»
+
+Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.
+
+»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani?
+Sen sinä ainakin tunnet?»
+
+»Mitä hevosta?»
+
+»Suotia.»
+
+»En.»
+
+»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»
+
+»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»
+
+»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä
+kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
+
+»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»
+
+»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi
+Hautalan Janne.
+
+»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut
+Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa
+sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja
+omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea,
+eikä jänistämään, älä luulekaan!»
+
+Miehet nauroivat.
+
+»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.
+
+»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.
+
+»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»
+
+»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»
+
+»Sinäkö?»
+
+»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.
+
+»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.
+
+Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi
+tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.
+
+»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja
+hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen
+kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»
+
+»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä
+äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon
+äänen kuultuaan.
+
+»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»
+
+»Olin mikä olin.»
+
+»Et sinä näy olevan paljon mikään.»
+
+»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei
+meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän
+Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.
+
+Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!
+
+»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten
+matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut
+elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka
+miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle,
+jotka panevat pian lapsen *itkemään*.»
+
+Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.
+
+»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin
+suinkin. Mutta se onnistui huonosti.
+
+»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.
+
+»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu
+puhuttavankaan.»
+
+»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän
+lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se
+tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen
+toveriensa puoleen.
+
+»Menkää!» huusi Esa.
+
+»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat
+lähtöön.
+
+Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä
+käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan
+heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se
+varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi
+kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa
+päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan
+otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.
+
+Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan
+ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos
+linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes
+kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
+
+Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti.
+Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa
+läheni.
+
+»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti
+astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
+
+Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat
+käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä
+mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä
+vihdoin joutuu.
+
+Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän,
+seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin
+miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
+
+Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei
+vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän
+asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo,
+joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.
+
+»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa
+vielä oli nuuskatoosa.
+
+»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
+
+Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei
+saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli
+kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon
+rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä
+ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi
+äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
+
+»Ottiko kipeästi?» kysyi.
+
+Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
+
+Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
+
+»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa.
+Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa
+helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne,
+kasvatuksestanne.»
+
+Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen
+kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
+
+»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina
+silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että
+tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!»
+kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
+
+»Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin
+pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa
+näkynyt enää.
+
+»Esa!»
+
+Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
+
+»Esa ho-o-oi!»
+
+Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän
+riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
+
+»Herra Jeesus armahtakoon!»
+
+Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa
+kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.
+
+
+
+
+VIII
+
+KARKURI
+
+
+Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen,
+vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä
+metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti
+huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään
+mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi
+kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla
+maksamaan enemmän kuin tavallisesti...
+
+Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu,
+ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta.
+Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen
+leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä
+uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi
+hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli
+jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta,
+juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne
+tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.
+
+»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka
+oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.
+
+Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään.
+Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa
+joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa...
+Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse
+tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...
+
+Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon
+tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat,
+jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset
+tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä,
+että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään
+kuin ahkera urakkamies.
+
+Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen
+muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää.
+Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi
+hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen
+vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin.
+Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen
+vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen
+häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut
+kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät
+tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.
+
+Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.
+
+Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi
+halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.
+
+Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän
+voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan
+mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta
+körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan
+ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa
+ihaili.
+
+Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän
+kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään
+elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt
+kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja
+ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt,
+niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime
+yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman
+vaikutuksen.
+
+»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa
+maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua
+lie siihen villinnytkin?»
+
+Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi -- ja
+rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan
+kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota
+rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna
+iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan
+kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia,
+jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän
+oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä
+vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se
+oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti
+rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki
+tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat
+raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*!
+Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan
+mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi
+nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa
+herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi
+sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi
+voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet
+poistaisikin, -- Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*...
+
+Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman
+erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse...
+
+Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota
+kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty
+rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, --
+hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt
+ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat
+selkänsä kääntää?
+
+»Samassa liitossa koko maailma!»
+
+Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan
+oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin
+hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli
+aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...
+
+Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut
+sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.
+
+Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja
+kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti
+järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee
+kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten
+koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin
+metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka
+hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä
+sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään
+muiden»!
+
+Mitä se oli?
+
+Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa
+seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui,
+mutta ei sittenkään...
+
+»Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi
+puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti.
+Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen
+kulkijaa.
+
+»Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', -- -- -- Heill'
+on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat
+miekat.»
+
+Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi
+kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti
+ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka
+edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja
+tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi
+tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...
+
+Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi
+tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin
+työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa,
+että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut
+puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt
+itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin
+haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan,
+kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti
+kävelemään kokoutumispaikalle.
+
+
+
+
+IX
+
+HERÄNNEITTEN SEURASSA
+
+
+Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin
+hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan
+töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, -- »pränmestari» lie ollut
+juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten,
+kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän.
+Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä
+ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon
+vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!
+
+Totta tosiaankin -- sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää
+väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti
+suunnataan.
+
+Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä
+kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?
+
+Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta
+osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan
+vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut,
+liepeet takapuolilta halki leikatut.
+
+Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».
+
+Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, -- ne eivät ole
+heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan
+sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa
+»jumalattomuudellaan».
+
+Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan
+näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät
+läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon,
+kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä
+avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin
+silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa.
+Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.
+
+Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla
+hän sanojaan säestää, vahvistelee.
+
+Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset
+huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota
+herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko
+tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat
+aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten
+heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee
+opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten
+jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän
+tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki
+kaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä,
+joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä
+vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita
+miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat
+arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja,
+joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta
+nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen
+kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa
+luottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja
+nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen
+tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme
+siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä
+ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä
+hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä
+istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli
+murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan
+suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin
+hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja
+ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea
+tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen
+poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin
+tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa
+ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla,
+sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon
+tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.
+
+»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden
+ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori
+puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan
+totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana
+puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on
+kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta
+jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran
+pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen,
+pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat,
+jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa.
+Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin
+Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa
+sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.
+
+»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta,
+vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän
+nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa,
+tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei
+olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin
+kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä
+ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa
+ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen
+puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi
+miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja
+Beelin riettaalle alttarille!
+
+Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu
+vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan?
+Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne
+pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi
+kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän
+veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden
+löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?
+
+Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät
+sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus,
+johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.
+
+Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono»,
+hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin
+on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä,
+eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä
+lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä
+taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla
+perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa
+yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi
+ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
+-- -- --
+
+Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja
+ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa
+tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti
+muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan,
+levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa
+keskeytettyään:
+
+»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää
+vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin
+paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa
+kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»
+
+Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos.
+Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus
+Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat
+selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä
+muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä
+olevasta kirvesvinkasta.
+
+»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.
+
+»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole
+heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät
+vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta
+saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja
+palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa
+kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä,
+samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.
+
+»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole
+näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä
+kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme.
+Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että
+Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain
+pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin
+pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»
+
+Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.
+
+»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan
+hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...»
+
+Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat
+liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän
+tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan,
+että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan
+kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo,
+joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä
+liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi
+joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen*
+oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti
+olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso
+ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston
+paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän
+vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman
+meressä...
+
+Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä
+olkapäät nytkyivät...
+
+Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat
+sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin
+seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan
+tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään
+säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin
+omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan
+pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme.
+Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät
+ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin
+sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät,
+tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä
+ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.
+
+»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme,
+armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset
+kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti...
+Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.
+
+»Alkakaamme virsi», käski pastori.
+
+»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä
+suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt
+siellä.
+
+Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja
+heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi
+saavuttaa tasaisuutensa.
+
+Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...
+
+Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen
+ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.
+
+»-- -- Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär'
+käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit'
+estää.»
+
+Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää,
+luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle
+omituisen, liikuttavan värityksen.
+
+Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven
+puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät
+alkavat paljastua.
+
+Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta,
+se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.
+
+Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki
+päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman
+pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä.
+Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin
+siitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä
+laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää
+alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan
+häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo
+ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus
+loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?
+
+Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he
+pelkää ketään?
+
+Joku avaa oven. Silmänräpäys -- ja koko joukko on taas porstuassa.
+Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin
+salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen.
+Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä
+katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti
+taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri
+huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa
+suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu
+kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.
+
+Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen
+äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi
+kätensä ristiin ja ääntää:
+
+»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy
+iankaikkisesti, amen.»
+
+
+
+
+X
+
+NUORTEN SEURASSA
+
+
+Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun
+saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja
+noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty
+»hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen
+vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki
+seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä
+seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli
+heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin
+nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti
+siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen
+välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada
+äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni
+pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.
+
+Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.
+
+»Mitä ... mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset
+Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei
+siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.
+
+»Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja
+asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?
+
+Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen
+jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen
+tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua
+välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:
+
+»Voi, voi, voi sun...», ja sitten hän kirosi.
+
+»Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan
+ympärille... Osaahan se kuitenkin puhua!
+
+»Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät *tappelemaan*, antamaan selkään
+körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja
+ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten
+lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon
+kanssa... Mitähän te oikein ajattelette?»
+
+Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään
+tohtinut!»
+
+»Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä
+olisi tohtinut, minä?»
+
+»Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta
+säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä
+oikean valtin.
+
+»Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi *aina alkaa*?»
+
+Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan.
+Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä
+viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.
+
+»Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut.
+Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani
+alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi
+lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina
+pitäisi alkaa?»
+
+Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta
+odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata
+kurssia, koska ei kerran ollut alkanut.
+
+»Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä,
+vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.»
+
+Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain
+haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen
+riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.
+
+»Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi.
+
+Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla
+oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.»
+Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.
+
+»Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin
+lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.»
+
+Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen
+myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan
+kyselemään, että olikohan niillä aseita?
+
+»Körttiläisilläkö?»
+
+»Kellä sitten!»
+
+»Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.»
+
+»Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.»
+
+»Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.»
+
+»Ei enempää kuin meitäkään.»
+
+Esa nauroi:
+
+»Pelkoko teidät ajoikin?»
+
+Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.
+
+»No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti
+siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen
+vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi
+tullut.
+
+»Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen
+jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin
+leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella,
+että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä
+virkkoi:
+
+»Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.»
+
+Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se
+tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään,
+jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa
+muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin
+huumauksessa:
+
+»Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin
+komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu.
+Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni
+ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä,
+kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta
+että...»
+
+»Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti.
+
+»Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?»
+
+»Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.»
+
+»Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin
+tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.»
+
+»Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti.
+
+»Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti
+joku.
+
+»Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta
+olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit
+tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta,
+vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.
+
+»Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin»,
+virkkoi Iikan Antti.
+
+»Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä
+maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada
+tapella!»
+
+»Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli.
+
+»Niinkuin synti.»
+
+»Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan.
+
+»Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on
+myöskin Taipaleen takaisia.»
+
+»Ihan varmaan.»
+
+»Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.»
+
+»Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!»
+
+»Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä
+kostamatta.»
+
+»Ja sinä lähdit?»
+
+»Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.»
+
+»Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.»
+
+»Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?»
+
+»Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas,
+niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen
+uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:
+
+»Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään
+toiseen aikaan.»
+
+»Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa,
+jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta
+olisi vastusta.»
+
+»Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?»
+
+»Tottapa lähdetään?»
+
+»Lähdetään tietysti.»
+
+»Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.»
+
+»Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.»
+
+»Nyt sitten mennään.»
+
+»No, no, no!» huudettiin.
+
+»Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.»
+
+»Niin, mitä tekee?»
+
+»Vartoo taipaleentakaisia.»
+
+»Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan
+tryyiltä.»
+
+»Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta
+ei se tähän nenähän haise.»
+
+»Eikö?»
+
+»Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.»
+
+»No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...»
+
+»Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen
+markkaa rahaa...»
+
+»No vie sun... Mutta tätä: »Enkesmannin linja...»
+
+»Joo ... joo ... sitä ... »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin
+parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.
+
+Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa
+leikkaa enkesmannin luista.»
+
+-- -- --
+
+»Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...»
+Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.
+
+»Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika.
+
+»Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...» Esa viskasi pojan nurin ojaan.
+
+»Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka
+koko illan oli ollut möhrytuulella.
+
+»Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon,
+vai?»
+
+»Mitähän tuossa nyt?»
+
+»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis
+kuin sotamies.»
+
+»Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta.
+Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»
+
+»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»
+
+»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.
+
+»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt
+hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»
+
+»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.
+
+»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»
+
+»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti
+Lomppi.
+
+»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.
+
+»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja
+naurettiin.
+
+»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»
+
+»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää
+puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.
+
+»Se sopiikin näin:
+
+      Karhun sappea nuorille pojille
+      sanoi Karhun Esa!»
+
+»Joo-o, niinkuin silkkiä!»
+
+»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»
+
+»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.»
+
+»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin
+kantoon.»
+
+Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.
+
+Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli
+hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän
+kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.
+
+Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään
+pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän
+akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu
+tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä.
+Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen
+suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana
+istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa
+tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva
+höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan
+ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli
+tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan
+ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin
+ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja
+itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä
+yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa
+lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä
+paria yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä
+riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä
+riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois
+vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta
+huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into
+laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien
+ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin
+koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.
+
+Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli.
+Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta
+pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten
+huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi
+kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät
+vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.
+
+Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa,
+kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta.
+Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin.
+Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan
+myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa
+tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari
+pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja
+vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja
+tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia,
+vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka
+olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi
+pullistua ja nurkkain ratketa.
+
+Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan
+jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä
+kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.
+
+Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi
+laulaen:
+
+      »Hurja luonto kun pojalla on
+      ja merellä se nyt seilaa,
+      älä sinä vanha kulta
+      minua nyt enää meinaa.» --
+
+Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan
+Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät
+tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä
+syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin
+joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen
+vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee
+jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee
+lattialla riehuvaa tanssijoukkoa -- vasen silmäkulma on ilkeässä,
+pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla
+pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee.
+Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia
+pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että
+hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!
+
+Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.
+
+Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi,
+että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!
+
+Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan,
+joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä
+myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei
+silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä
+ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...
+
+Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste
+rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi.
+Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei
+näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.
+
+»Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen.
+
+»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty
+huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja
+tarttui Esan käteen...
+
+Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin
+pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat.
+Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä
+näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin
+hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä
+valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi
+ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti
+tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka
+ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne
+kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli
+heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja
+narrailemaan heitä.
+
+Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...
+
+»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli
+niskasta puristellut.
+
+»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.
+
+»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.
+
+»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»
+
+»Ellalle?»
+
+»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»
+
+»Tuletko?»
+
+»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»
+
+»Mutta jos et sinä tulekaan.»
+
+»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»
+
+»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.
+
+»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»
+
+»Noh!»
+
+Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui
+kellokaapin sivulla naulassa.
+
+Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi
+taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin
+tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla.
+Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.
+
+Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta
+kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se
+oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.
+
+»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi
+rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos
+huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita
+etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.
+
+Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka
+ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja
+juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi
+itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja
+pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita
+synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi
+oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat,
+parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn.
+Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja
+ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen
+viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan,
+kirotaan, itketään ja voivotellaan.
+
+Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.
+
+Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy
+isäntää, ei emäntää.
+
+»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.
+
+»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla.
+Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he
+liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen
+neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden,
+lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...
+
+Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä
+kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei
+ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää
+toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa
+tekoaan koko maailmalle. -- Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he
+toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:
+
+      »Puukko se oli vain pikkuinen,
+      Mutta Heikki se oli suuri,
+      Yksin seisoi ovella
+      Kuin linnan kivimuuri.»
+
+
+
+
+XI
+
+ESA!
+
+
+Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi
+Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi
+hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli
+hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä
+ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin
+hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.
+
+»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä
+päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»
+
+»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.
+
+»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.
+
+»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.
+
+»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»
+
+»Häihinkö?»
+
+»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»
+
+»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua.
+Saamari, kun mua kovin unettaakin.»
+
+Esa jo alkoi levottomasti kävellä.
+
+»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»
+
+Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän
+muistot.
+
+»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin
+innostuneena.
+
+»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että
+hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.
+
+»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit?
+Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään
+niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
+pidetyksi niitä auki.
+
+»Minä lyön ketä tahdon!»
+
+»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»
+
+»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina
+Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen
+seisomaan:
+
+»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin
+uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä
+hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.
+
+»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.
+
+»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen
+lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen
+sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.
+
+»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden
+eteen.»
+
+»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla
+oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.
+
+»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»
+
+Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan
+hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja
+koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä
+sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee
+eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se
+ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se
+ainakin kaikki rentoon heittää.
+
+Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen
+pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen
+panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi
+edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa
+pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...
+
+Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli
+vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät
+loistottomat ja himmeät.
+
+»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten
+juostessa omista silmistä.
+
+»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä
+hevosenajosta?»
+
+»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»
+
+»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin
+nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä
+niistä sellaisista käräjiin menty.
+
+Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi
+nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka
+ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen
+näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti
+sen ohessa kuunnella puheita pihalta.
+
+Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi
+pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa,
+tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä,
+huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta
+välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti
+korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei
+yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta
+ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen
+hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi
+palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.
+
+»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen
+oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka
+pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua
+rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä
+hittoa se siinä nyt tempoo?
+
+»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului,
+että hän nauroi.
+
+»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.
+
+»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.
+
+»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia.
+»Ilveiletkö sinä?»
+
+Matti kavahti.
+
+»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...»
+
+»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia
+rintapäihin.
+
+»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.
+
+Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen
+kummallisen ilmeen.
+
+»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään,
+hammasta vain puri ja hypähteli.
+
+»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet
+ennen?» kysäisi Esa vihdoin.
+
+»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»
+
+»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta.
+Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit
+sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...»
+Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren
+päätänsä.
+
+»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun
+sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä
+sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut
+hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»
+
+»Noo.»
+
+Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:
+
+»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»
+
+»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.
+
+»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta
+linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja
+hakemaan.»
+
+»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa
+sille Saviojalle.»
+
+»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi
+eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun
+Esastakin!»
+
+»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»
+
+»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas
+kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti
+Mattiin.
+
+»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini
+ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut
+ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut,
+Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut
+minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin
+halutti. Niin se talo on mennyt.»
+
+»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.
+
+»Odota! -- Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä
+ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa
+pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja
+sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua
+toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan.
+Vihatkoon! Se on minulle -- Jumaliste onkin! -- saman tekevä. Sentähden
+en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo
+konijuttu. En ikänä!»
+
+»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»
+
+»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä
+on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa
+ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy
+tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei
+se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta,
+Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja
+hyvästi nyt.»
+
+Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti
+itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka
+nähtävästi sitä tarkoitti.
+
+»Hyvästi, älä muista pahaa.»
+
+»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.
+Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»
+
+»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei
+sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.»
+
+Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että
+Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin
+odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta
+myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan
+perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.
+
+»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli
+taas tuollainen tavallinen, lihallinen.
+
+»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.
+
+»Ei. -- Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi
+oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan
+mikäli jaloista lähti.
+
+»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.
+
+Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta
+ilmaisevalta.
+
+»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut
+ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»
+
+Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.
+
+»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti.
+Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen
+kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin,
+ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin
+vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt
+ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.
+
+»Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat
+ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.»
+
+»No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä
+olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.
+
+»Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli.
+
+»Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.
+
+Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta
+kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.
+
+Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla
+oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.
+
+Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli
+penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria
+työpöydän toisella puolen.
+
+Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa,
+eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen
+silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.
+
+»Istumaan», virkahti hän uudelleen.
+
+Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa
+hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan
+työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt
+painamaan toisesta päästä.
+
+»Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi.
+
+»Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä
+sakuska.»
+
+»Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas,
+kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.
+
+»No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.»
+
+»Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni
+itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin
+juttelemaan.
+
+»Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?»
+
+Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin
+ihmisittäin puhuu?
+
+»Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi.
+
+»No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.»
+
+»Kyllä Jussista suutari tulee.»
+
+Lomppi pani piippuunsa.
+
+»Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä
+tarvitse», kuiskutti Esa suutarille.
+
+»Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari.
+
+»Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan.
+
+»Ei ole tässä viinoja.»
+
+»Köyhäpä sinä olet.»
+
+»Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.»
+
+»Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.»
+
+Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:
+
+»Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin
+jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.»
+
+»En minä ikänä körttiläiseksi rupea.»
+
+»Ei sitä tiedä.»
+
+»No ei vaikka...»
+
+»Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.»
+
+»Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa
+veisuuta siellä Toivolassa eilen illalla», virkahti Esa.
+
+»Oliko se?» kysyi suutari silmät loistavina.
+
+»Oli se.»
+
+»Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain
+yksinkertaisesti.»
+
+»Omaantuntoon!» matki Lomppi ja nauroi.
+
+»Otti se», sanoi Esa.
+
+»Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?»
+
+»Noo, en tiedä.»
+
+»Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet
+sinne lyömään meitä?» jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä.
+
+»Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin
+vain heidän mukanaan», sanoi Esa.
+
+»Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?» kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä
+tietävänsä.
+
+Suutari innostui.
+
+»Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi
+pahain aikomukset.»
+
+»Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi
+syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen
+puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan
+persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa
+sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle
+tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että
+eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja
+muistuttanut hylkäämään pahaa tietä?
+
+»Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut
+takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan
+ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?
+
+Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä
+ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät
+Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli
+jotakin tekemistä pihalla.
+
+»Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni
+suoraan äijän viereen.
+
+»Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen.
+
+»Viinaa?... O-on sitä.»
+
+»Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?»
+
+»Sian...?»
+
+»Sianlihaa!»
+
+»On sitä», emäntä ehätti ennen isäntää.
+
+»En minä tiedä», isäntä sanoi, »emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle
+Esalle ruokaa pöytään.»
+
+Ukko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin
+tulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt
+pöytään.
+
+Yhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen
+ilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan,
+ettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja
+yhtyi nöyrästi samaan rukoukseen.
+
+»Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin
+silakan!»
+
+»Älä, älä, hyvä ihminen», rukoili emäntä.
+
+»Armahdahan nyt vanhaa miestä», pyysi vaari itkien.
+
+»Mitä varten te panitte hakemukseen?»
+
+»Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.»
+
+»Kuka sanoi?»
+
+»Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä
+nyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.»
+
+»Niin, se annetaan olla, Esa», säesti muori.
+
+»Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?»
+
+»Kyllähän se suutarikin sanoi.»
+
+»Jottako panna hakemukseen.»
+
+»Niin, se sanoi niin kuin muutkin.»
+
+»Suutari Erkkikö?»
+
+»Niin.»
+
+»Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi
+käskeneet?»
+
+»No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.»
+
+Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli
+Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.
+
+Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei
+Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa
+niin kauan. Itse meni tupaan.
+
+Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken
+omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.
+
+»No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari.
+
+Esa meni suoraan suutarin viereen.
+
+»Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!»
+
+»Minäkö?»
+
+»Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä
+lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä
+yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa
+vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään
+ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa
+kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle
+ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei
+odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas
+hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle,
+tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen
+nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli
+pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta
+toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin
+tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu.
+Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla,
+tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:
+
+»Esa!»
+
+Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.
+
+»Kuule, älä nyt aja!»
+
+Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin
+täytyi pysytellä tasapainossa.
+
+
+
+
+XII
+
+SOLMU
+
+
+Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua
+ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen
+rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että
+saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät
+tyttärelleen.
+
+Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta
+sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille
+mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli
+Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin
+äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti
+vastaan kun sattui -- ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi,
+sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein
+nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian
+loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.
+
+Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen
+oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä
+oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin
+toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!
+
+Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat
+synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja
+puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi
+kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään
+niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun
+Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei
+leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla!
+Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat
+lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset
+mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole
+nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties
+kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän
+huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että
+tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...
+
+Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se
+kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti.
+Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä
+ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun,
+eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano,
+niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee,
+lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan
+omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata,
+eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.
+
+Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos
+vihamiehet tulisivat häihin, niin -- siitäpä vasta hirmuiset seuraukset.
+Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon
+syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu
+yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino
+hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä,
+häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu
+muuten, mutta varovaisuus käski.
+
+Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli
+käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat,
+viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan
+kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää
+katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat
+Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja
+tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten
+saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä
+tarjoomaan.
+
+Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri
+nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen
+vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta
+kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin
+yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat
+itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat!
+Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.
+
+Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole
+häntä tunteneet.
+
+Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä
+vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen
+temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin
+eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman
+hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?
+
+Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka
+terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee
+sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen
+liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että
+Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta,
+kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella
+on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat
+silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä
+äärettömän onnellisina.
+
+Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin,
+kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin
+läpi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan
+lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä
+riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja
+nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho
+ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.
+
+Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden
+kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta
+kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta
+tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen,
+miellyttävä mies.
+
+Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta
+viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta.
+Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka
+nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista
+repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin
+asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse
+kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja
+luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja
+Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että
+heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, -- sitä
+heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat
+tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla
+toisilleen avullisia ja yksimielisiä.
+
+Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää,
+että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan!
+Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä
+semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon
+väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...
+
+Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille
+ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa,
+juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on
+jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.
+
+Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht'aikaa.
+Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja
+paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin
+pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen
+juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa,
+»kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon,
+niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi,
+että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit
+huutelivat, vastailivat ja kehuivat.
+
+Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan.
+Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä
+että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.
+
+»Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin
+varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.»
+
+»Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä
+ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.»
+
+Siitä tietomiehet väittelivät.
+
+Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat,
+arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla
+kutsuvieraiden joukossa...
+
+Syntyy yht'äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin.
+Kaikki näkevät sen:
+
+Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle
+heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja
+lihavadit, juoma-astiat -- kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä
+katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota
+juoksua.
+
+Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti
+tuijottelee sulhasta...
+
+Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan..
+Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten
+tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!
+
+Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli
+ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä
+potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan
+puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti
+ja vajosi syvälle.
+
+Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä
+kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on
+rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...
+
+Esaa tuodaan ulos -- kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee,
+toiset jalkapuolesta.
+
+Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat
+kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.
+
+Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi
+ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin
+tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo
+heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi
+jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.
+
+»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja
+toisiin huoneisiin.
+
+Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän
+saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi
+luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo
+entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa
+tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.
+
+Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On
+alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät,
+rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.
+
+Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari
+jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan
+ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa
+ystävää puolustamaan.
+
+Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa
+polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen
+ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton
+ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan
+etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti
+alkavan kukistua väkevän käden alle.
+
+»Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin
+nousi ja he taas vastakkain seisoivat.
+
+Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja
+katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin
+kokonaan tyhjiin rauennut.
+
+»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan
+olalle.
+
+»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.
+
+»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»
+
+Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen.
+
+»Köyttä?» kysyi.
+
+»Köyttä tietenkin!»
+
+»Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin
+turvaten.
+
+»Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä
+on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.»
+
+»Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa.
+
+Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko
+lupa Esaa köyttää.
+
+»Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta
+hänet kytkisin.»
+
+Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää
+*hevosvarkauksista*! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki,
+vilahti ajatuksissa.
+
+Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun
+likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti
+kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen
+kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.
+
+»Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät.
+
+Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä
+puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja
+silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku
+puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa
+seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki
+muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti
+tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät
+Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:
+
+»Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!»
+
+Valee säpsähti ... häntähän se *taas* juuri katsoi ja Santraa, häntä
+siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:
+
+»Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...»
+
+»Hiljaa!»
+
+Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka
+hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.
+
+Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään
+häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui
+mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka
+loppui vihdoin raivoisaan itkuun.
+
+»Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan
+Janne.
+
+Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt
+uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se
+elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin
+kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä
+»ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille
+astuessaan jo tunsi itsensä *suureksi junkkariksi*, josta kyllä sopii
+lauluja tehdä.
+
+Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa.
+Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen
+kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka
+tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli
+silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea?
+Sitä ei *hän* olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa
+nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän,
+joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.
+
+Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan
+äskeisestä tapauksesta.
+
+»Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin.
+Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies
+tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki
+kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka
+parhaiten ylistää osaa.
+
+Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne
+totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä
+suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä
+syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä
+ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla
+tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?
+
+Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta
+ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne
+tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun
+kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen
+silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle
+katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi
+on ainoastaan ajan kysymys.
+
+Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän
+riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat
+häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän
+ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset
+tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta
+-- ainakin vähäksi aikaa.
+
+Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.
+
+Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä
+varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...
+
+Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei
+kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he
+kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota
+panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!
+
+Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja
+Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta
+heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...
+
+Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Puukkojunkkarit, by Santeri Alkio
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***
+
+***** This file should be named 13991-8.txt or 13991-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/9/9/13991/
+
+Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/13991-8.zip b/old/13991-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..6e6fd64
--- /dev/null
+++ b/old/13991-8.zip