diff options
| author | Roger Frank <rfrank@pglaf.org> | 2025-10-15 04:53:26 -0700 |
|---|---|---|
| committer | Roger Frank <rfrank@pglaf.org> | 2025-10-15 04:53:26 -0700 |
| commit | 5f2990838a44d0fed596921385d0460657144f6d (patch) | |
| tree | 81d613c6df472c9893065040b1e1e2b31ba2817e /18481-h | |
Diffstat (limited to '18481-h')
| -rw-r--r-- | 18481-h/18481-h.htm | 4457 |
1 files changed, 4457 insertions, 0 deletions
diff --git a/18481-h/18481-h.htm b/18481-h/18481-h.htm new file mode 100644 index 0000000..07c124d --- /dev/null +++ b/18481-h/18481-h.htm @@ -0,0 +1,4457 @@ +<!DOCTYPE HTML PUBLIC "-//W3C//DTD HTML 4.01 Transitional//EN"> +<html> +<head> +<meta http-equiv="Content-Type" content="text/html; charset=ISO-8859-1"> +<title>Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa, kirjoittanut B. F. Godenhjelm</title> +</head> +<body> + + +<pre> + +The Project Gutenberg EBook of Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden +historiassa, by B. F. Godenhjelm + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa + +Author: B. F. Godenhjelm + +Release Date: June 1, 2006 [EBook #18481] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OPPIKIRJA SUOMALAISEN *** + + + + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + + + + + +</pre> + +<center><h1>OPPIKIRJA +SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN +HISTORIASSA.</h1> +<p> </p> + +<h2>Kirjoittanut +B. F. Godenhjelm.</h2></center> +<p> </p> + +<h3>Ensimmäisen kerran julkaissut<br> +Weilin & Göös 1884.<br> +Digitalisoitu vuonna 1900 ilmestyneestä<br> +neljännestä, uudistetusta painoksesta.</h3> + + +<p> </p> + +<center><h2>Alkulause ensimmäiseen painokseen.</h2></center> + + +<p><i>Tämän kirjan tarkoitus on kahdenlainen, josta syystä sen sisällys on +järjestetty kahteen jaksoon. Pääteksti on kouluja varten toimitettu ja +perustuu Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa tehtyihin +muistoonpanoihin. Lisäyksiin olen koonnut, mitä olen katsonut laajempaan +oppijaksoon kuuluvaksi, jotta kirja kokonaisuudessaan voisi olla lyhyt, +mutta johonkin määrin täydellinen oppi- ja käsikirja suomalaisen +kirjallisuuden historiassa. Tämä laveampikin jakso on saanut alkunsa +opetustoimestani yllämainitussa opistossa: se vastaa pääasiallisesti sen +jatko-opistossa suoritettavaa oppimäärää. Lisäyksiin on paitsi sitä +pantu kaikenlaisia tarpeellisia selityksiä, esimerkkejä y. m., varsinkin +semmoisia, joista opettaja voi saada aihetta lyhyemmässä oppijaksossa +esitettyjen seikkojen tarkempaan valaisemiseen. Kertomus Kalevalan +sisällyksestä samaten kuin muutkin Kalevalaa koskevat laveammat +selitykset on niin-ikään sovitettu lisäyksiin, koska kouluissa +tavallisesti, kun joudutaan kirjallisuuden historiaan, Kalevala jo on +loppuun luettu ja oppilaat silloin tietysti jo ovat saaneet kuulla +kaikki nämä selitykset.</i></p> + +<p><i>Suomalaisen kirjallisuuden historia on siinä suhteessa omituista +laatua, että se ei voi supistaa ainettansa ainoastaan suomeksi +ilmestyneihin kirjateoksiin, vaan että sen niiden ohessa täytyy pitää +silmällä koko sitä kansallista kehitystä, joka sen on tuottanut, s. o. +suomalaisen kirjallisuuden historia on samalla suomalaisuuden historiaa. +Sentähden tärkeä sija on annettava Suomen kielen tieteelliselle +tutkimukselle, ja samaten tulee semmoisiakin kirjoittajia huomioon +ottaa, jotka voimallisesti ovat vaikuttaneet kansallistunnon tai +kotimaisen sivistyksen varttumiseen ja niinmuodoin ainakin välillisesti +edistäneet suomenkielistäkin kirjallisuutta, vaikk’eivät ole +kirjoittaneet kansan omalla kielellä. Sellaiset miehet kuin Porthan, +Arwidsson, Snellman, Castrén ansaitsevat kyllä kunniapaikkansa +suomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka heidän teoksensa ovat +latinan- tai ruotsinkielisiä. Eikä mainitsematta sovi jättää noita +ruotsinkielisiä runoilijoitakaan, Runeberg’iä etupäässä, joilla on ollut +niin suuri merkitys meidän maan sivistyshistoriassa. Oikeimmaksi olen +kuitenkin katsonut vaan lyhyeltä viitata heidän kirjalliseen toimeensa, +koska tämä voipi saada oikean selvityksensä ainoastaan Ruotsin +kirjallisuuden historiasta; muuten koulunuorisomme ruotsinkin tunneilla +heihin tutustuu. – Selitykset suomensukuisista kielistä ja Suomen +kielen murteista pidän sopivimpana koulu-opetuksessa liittää +kirjallisuuden historiaan.</i></p> + +<p><i>Tuskin tarvinnee sanoa, että kirjallisuuden historia koulussa on +runsailla esimerkeillä valaistava ja että sen rinnalla siis pitää lukea +kirjallisuutta niin paljon, kuin aika suinkin myöntää. Sentähden olen +koettanut mahdollisuuden mukaan lueteltujen teosten joukossa mainita +semmoisia helposti saatavia runoja ja muita lyhyitä kappaleita, jotka +koulussa sopivat esimerkeiksi. Erittäin tahdon, mitä vanhempaan aikaan +tulee, viitata tunnettuun kirjaan ”Helmivyö suomalaista runoutta”<a href="#a1">[1]</a>. – +Kaikkein uusin aika ei ole vielä historiaa eikä sitä siis voi samalla +tapaa esitellä kuin edellisiä ajanjaksoja. Asianmukaisimmaksi olen +katsonut suurimmassa lyhykäisyydessä asettaa näkyviin, mitä meillä tätä +nykyä on olemassa kansalliskirjallisuuden eri aloilla.</i></p> + +<p><i>Näin lähetän tämän kirjasen ulos maailmaan hyvin tietäen, että +teokseeni on saattanut puikahtaa paljokin erehdyksiä, semminkin kun se +on ensimmäinen laatuansa eivätkä olot ole sallineet minun panna aivan +runsaasti aikaa sen lopulliseen suorittamiseen.</i></p> + +<p><i>Syrjässä Lopen pitäjässä Elokuulla 1884.</i></p> + +<p> <b><i>Tekijä.</i></b></p> + + +<p> </p> + +<center><h2>Alkulause kolmanteen painokseen.</h2></center> + + +<p><i>Ne muutokset ja lisäykset, joita tämän kirjan nyt ilmestyvä kolmas +painos on vaatinut, koskevat pääasiallisesti joko johdatusta ja +ensimmäisiä aikakausia taikka nykyajan kirjallisuutta. Kielentutkimuksen +uusimmat tulokset olivat huomioon otettavat, mitä suomalais-ugrilaisiin +kieliin ja suomensukuisten kansojen vanhimpiin asuinpaikkoihin tulee, ja +samaten myös Kantelettaren osittainen uudistus, joka oli tapahtunut +toisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Viime aikojen kuvailussa on +edellisissä painoksissa nuorina kirjailijoina, vieläpä +aloittelijoinakin, mainittu monta, joiden asema kirjallisuudessa nyt jo +on vakaantunut; niihin on tietysti nyt luotu enemmän huomiota, ja uusia +kirjailijoita on otettu lukuun nykyisen kirjallisuuden kokonaiskuvan +täydentämiseksi. Kirjallisuutemme onkin juuri viime vuosikymmenenä niin +suuresti karttunut, että entinen ”loppukatsaus” on täytynyt kokonaan +uudistaa. Kun tälle kirjalle toissa vuonna tapahtui se odottamaton +kunnia, että se herra E. D. Butler’in taitavalla kädellä käännettiin +Englannin kielelle, tein jo muutamia lyhyitä lisäyksiä englantilaista +laitosta varten; mutta nyt olen katsonut tarpeelliseksi vielä tarkemmin +esittää uusinta aikaa. Mainittakoon tämän yhteydessä, että uusi teksti +jo valmistui Marraskuun loppupuolella ja että kirjallisuuden kehitystä +siihen asti on pidetty silmällä. Ainoastaan pari viittausta muutamiin +sen jälkeen ilmestyneihin teoksiin on sittemmin lisätty. – Paitsi sitä +on eri paikoin tehty parannuksia ja yleensä koetettu ottaa varteen, mitä +viime aikojen tutkimus on tuonut ilmi.</i></p> + +<p><i>Kaikille niille, joilta olen saanut ystävällisiä tiedon-antoja, etenkin +toht. K. Grotenfelt’ille ja toht. K. Krohn’ille, pyydän saada lausua +lämpimät kiitokset.</i></p> + +<p><i>Helsingissä, Tammikuulla 1898.</i></p> + +<p> <b><i>Tekijä.</i></b></p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b3">Johdatus.</a></h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="1">§ 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.</a></h2></center> + + +<p><i>Kirjallisuudeksi</i> sanotaan yhteisellä nimellä kaikki ne kansain +henkiset tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla, ja jokaisella +korkeammalle sivistyksen kannalle joutuneella kansalla on oma +kirjallisuutensa. Kieli on henkisen toiminnon luonnollinen välittäjä ja +niinmuodoin kirjallisuudenkin kannattaja; kun puhutaan <i>suomalaisesta +kirjallisuudesta</i>, tarkoitetaan siis sitä kirjallisuutta, joka on +suoritettu Suomen kielellä.</p> + +<p><i>Suomalaisen kirjallisuuden historia</i> esittää siis suomenkielisen +kirjallisuuden kehkiämistä eli, toisin sanoen, Suomen kansan sivistyksen +edistymistä, niinkuin se ilmaantuu sen omakielisessä kirjallisuudessa.</p> + +<p><i>Kansalliskirjallisuudeksi</i> nimitetään ne kirjallisuuden tuotteet, jotka +selvästi kuvastavat kansan omituista henkeä ja katsantotapaa. Sitä +laatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen +luetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat +kansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan +omituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti +kansalliskirjallisuuteen.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Kirjallisuutta ovat oikeastaan vaan ne kansanhengen +tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla. Tarkkaan katsoen siis +muinais-ajan runot, tarut, sananlaskut y. m., jotka elävät kansan +huulilla, eivät ole kirjallisuutta, ennenkuin tulevat muistoon +kirjoitetuiksi. Mutta niille on kuitenkin annettava tärkeä sija +kirjallisuuden historiassa; sillä puhtaimpana ilmaantuu kansan +alkuperäinen omituisuus näissä sen runouden ensimmäisissä hedelmissä, ja +ikäänkuin raikkaasta luonnon-lähteestä runous myöhempinäkin aikoina +niistä ammentaa uutta elinvoimaa.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Kansalliskirjallisuuden luonnollinen välittäjä on kansan oma +kieli. Poikkeuksena on pidettävä, jos sitä toimitetaan jollakin +vieraalla kielellä. Niin tapahtuu kuitenkin toisinaan historiallisten +olojen vaikutuksesta, joko ennenkuin kansallinen elämä on päässyt +täyteen voimaan, taikka kun se on päättynyt ja kansa on kuolemaisillaan. +Olipa esim. latina keskiajalla kaiken korkeamman sivistyksen +kannattajana; ei ainoastaan tieteellisiä teoksia, vaan myöskin runoutta +ja muuta kaunokirjallisuutta syntyi mainitulla kielellä. Samaten +meidänkin maassa ruotsi kauan aikaa on ollut ylhäisemmän +hengenviljelyksen melkein yksinomaisena välittäjänä, ja uudestaan +heränneen kansallishengen ensimmäiset ilmaukset pakeutuivat +ruotsinkieliseen muotoon. Sellainen kirjallisuuden tila on kuitenkin +vaan haihtuva väliaste kansojen kehityksessä; pian kansanhenki +vahvistuneena vaati sisällyksellensä omakielisen muodon. – +Päinvastaisena esimerkkinä sopii mainita keltiläiset heimokunnat, esim. +Irlantilaiset, joiden kansallisen runouden nykyaikaiset tuotteet ovat +englanninkielisiä, surkeana todisteena siitä, kuinka häviämäisillään +olevat kansakunnat menettävät kielensä.</p> + +<p>Meidän maan omituiset olot tekevät tarpeelliseksi, että suomalaisen +kirjallisuuden historiassa välisti otetaan lukuun myöskin ruotsin- ja +latinankielisiä teoksia, kun ne tehokkaasti ovat vaikuttaneet +kansallisen sivistyksen muodostumiseen.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="2">§ 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo.</a></h2></center> + + +<p>Suomen kieli kuuluu <i>Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon</i>. +Suomalais-ugrilaiset kielet ynnä muutamien muiden kieliheimojen kanssa +luetaan suureen <i>Altailaiseen kielikuntaan</i>.</p> + +<p>Tärkeimmät kielikunnat ovat Altailaisen rinnalla <i>Semiläinen</i> ja +<i>Arjalainen</i>. Edelliseen luetaan esim. Hebrean ja Arabian kieli, +jälkimäiseen Indian ja Persian kielet (Sanskrit, Zend, y. m. ja ne, +jotka niistä ovat alkunsa saaneet) sekä enimmät Euroopan kielet: +Kreikka, Latina ja Romanilaiset kielet (Ranska, Italian ja Espanjan +kieli y. m.), Germanilaiset kielet (Saksa, Ruotsi, Englannin kieli +y. m.), Slaavilaiset kielet (Venäjä y. m.), Baltilaiset eli +Liettualaiset kielet (Liettua, Lätti) ja Keltiläiset kielet.</p> + +<p>Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluu seuraavat seitsemän +kieli-yhteyttä:</p> + +<p>1. <i>Suomen kieli</i> ja sen lähimmät sukukielet (Yhteis-Suomi);</p> + +<p>2. <i>Mordvan kieli</i>, jota on kaksi murretta: Ersa ja Moksha;</p> + +<p>3. <i>Tsheremissin kieli</i>, jota niin-ikään on kaksi murretta: +Niitty-Tsheremissien ja Vuori-Tsheremissien murre;</p> + +<p>4. <i>Lapin kieli</i>, jota on neljä murretta (Ruotsin, Norjan, Suomen eli +Inarin ja Venäjän Lapin murre);</p> + +<p>5. <i>Permalaiset kielet</i>: Syrjäänin ja Perman kielet, jotka ovat hyvin +lähellä toisiansa, sekä Votjakin kieli;</p> + +<p>6. <i>Obilainen kieli-yhteys</i>: Ostjakin ja Voguulin kieli;</p> + +<p>7. <i>Unkarin</i> eli <i>Magyarin kieli</i>.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Altailaiseen kielikuntaan luetaan viisi kieliheimoa: +<i>Suomalais-ugrilainen</i>, <i>Samojeedilainen</i>, <i>Turkkilais-tatarilainen</i>, +<i>Mongolilainen</i> ja <i>Mandshu-tungusilainen</i>; mutta kielitiede ei ole +vielä ehtinyt kaikin puolin selvittää näiden keskinäistä sukulaisuutta. +Yleensä altailaisten kieliheimojen yhteys ei ole niin luja ja selvästi +havaittava kuin Arjalaisten kielten.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Mainio kielentutkija <i>M. A. Castrén</i> jakoi +Suomalais-ugrilaiset kielet neljään ryhmään, jotka jokainen käsittävät +useampia kieliä. Nämä ryhmät ovat:</p> + +<p>1. <i>Ugrilainen</i>, johon kuuluu Ostjakin, Voguulin ja Unkarin (Magyarin) +kieli;</p> + +<p>2. <i>Bulgarilainen</i> eli <i>Volgalainen</i>: Tsheremissin ja Mordvan kieli +murteineen;</p> + +<p>3. <i>Permalainen</i>: Syrjäänin ja Perman sekä Votjakin kieli;</p> + +<p>4. <i>Suomalainen</i> ryhmä: Suomalaiset kielet sekä Lapin kieli.</p> + +<p>Tästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta +nykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden +varsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka +todistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten +läheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta +välittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun +tavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä +Permalaistenkin kielten kanssa.</p> + +<p><b>Lisäys 3.</b> Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset +sivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät +heistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren +rantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa +kalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa, +Unkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla, +kaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma +kansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, – Bulgarilaiset +kansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta +ja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella. +Nykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta +päästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä. +Vaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä +lehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin +osaksi vielä kastamattomia. – Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän +varsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen +kaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla +mainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään +on antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli. +Muutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä +useat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit. +Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. – Tunnettua on, miten +Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin, +Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan +tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren +vuonoista. – Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="3">§ 3. Suomalaiset kielet.</a></h2></center> + + +<p>Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä; +kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen, +Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: <i>Suomi</i>, <i>Karjala</i>, +<i>Aunus</i> eli <i>Liygi</i>, <i>Vepsä</i>, <i>Vatja</i>, <i>Viro</i> ja <i>Liivi</i>.</p> + +<p>Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset +heimot, – <i>Karjalaiset</i>, <i>Hämäläiset</i>, <i>Varsinais-Suomalaiset</i>, +<i>Vepsäläiset</i>, <i>Vatjalaiset</i>, <i>Virolaiset</i> ja <i>Liiviläiset</i>, – vielä +meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella +nykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa +Väinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja +germanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat +suomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin; +muuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien +hyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat +aihetta yleiseen kansainvaellukseen.</p> + +<p><i>Karjalaiset</i> levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä +eteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän +Karjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta +suuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten +uskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver’in, Novgorod’in y. m. +kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan +kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin +Suomenmaasta uusia asukkaita. – Karjalaisten alkuperäinen kieli on +säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen +itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.</p> + +<p>Lähellä Karjalan kieltä on <i>Aunuksen</i> eli <i>Liygin</i> kieli, jossa +kuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.</p> + +<p>Muista heimoista <i>Vatjalaiset</i> pysyivät entisillä asuinpaikoillaan +Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan +lähitienoilla; <i>Vepsäläiset</i> taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven +länsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, <i>Virolaiset</i>, +jotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan +pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat <i>Liiviläiset</i> ja <i>Kuurilaiset</i>, +jotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka +heistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, <i>Liivin kieli</i>, +on jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä +paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.</p> + +<p>Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi +Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: <i>Varsinais-Suomalaiset</i>, kulkien pitkin +Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on +puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja +<i>Hämäläiset</i>, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät +Etelä-Pohjanmaalle.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="4">§ 4. Suomen kielen murteet.</a></h2></center> + + +<p>Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset, +jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä +yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen <i>Suomen kieli</i>. +Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: <i>Itä-Suomen</i> ja <i>Länsi-Suomen</i>; +edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja +Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu +useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä +Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre <i>Salmin</i> +kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen +alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan <i>Rauman</i> ja +<i>Uudenkaupungin</i> seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista +päämurretta, on Länsi-Suomen alalla <i>Hämeen</i> kieli Hämeessä, +Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla <i>Savon</i> murre, +jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä +Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli +ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä, +kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset +ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä +eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat +erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut +pois (talost’, kaupungiss’ y. m.) Näin on syntynyt erityinen +<i>rantamurre</i>, sekä <i>itä-</i> että <i>länsi-suomalainen</i>, joka Turun seuduilla +yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja +Uudenkaupungin murteeseen.</p> + +<p>Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla. +Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos <i>d</i>-äänen pysyminen tai +pois-heittäminen<a href="#a2">[2]</a> otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä +Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää +länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden +muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin +Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä +rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo +paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat +erittäinkin <i>Oulun</i> ja <i>Viipurin</i> lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös +<i>Inkerinmaan</i> ja <i>Venäjän Karjalan</i> murteet.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="5">§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.</a></h2></center> + + +<p>Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:</p> + +<p>1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan +alle ja kristin-usko tuli maahan.</p> + +<p>2. Keskiaika 1157–1542.</p> + +<p>3. Uskonpuhdistuksen aika 1542–1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan +ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.</p> + +<p>4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640–1721.</p> + +<p>5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721–1809.</p> + +<p>6. Uusin aika vuodesta 1809.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b4">Ensimmäinen aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Vanhin aika vuoteen 1157.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="6">§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.</a></h2></center> + + +<p>Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti +kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan +kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit, +jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista +muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta +sopiikin siitä syystä sanoa <i>myytilliseksi</i>. Kansanrunous on tosin yhä +ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia; +mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka +käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai +sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen +muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen +kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.</p> + +<p>Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia +ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, <i>eepilliset runot</i>, +joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet; +ikivanhoja ovat Suomessa <i>loitsurunotkin</i>, joiden avulla ihminen koetti +luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat +<i>lyyrilliseen runouteen</i>, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin +jutelmia, <i>satuja</i>, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina +aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin +<i>sananlaskuihin</i> ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä +<i>arvoituksilla</i>.</p> + +<p>Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja, +kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen +tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi +vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän +Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin +seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä +niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan +runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut, +Arvoitukset) julkaisi nerokas <i>Elias Lönnrot</i> (vertaa § 30); ”Satuja ja +Tarinoita” antoi ulos <i>Eero Salmelainen</i> (vrt. § 37).</p> + +<p>Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät +meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista +on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä +rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin +itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo +alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee +koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.</p> + +<p>Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan +kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä +sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista +trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa +olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa +kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset. +Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on +tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai +nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan +runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron +ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle +erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla: +”Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat +yhdessä, toinen <i>laulajan</i>, <i>päämiehen</i> eli <i>edeltäjän</i> (<i>edellä +kävijän</i>) nimellä, toinen <i>puoltajan</i>, <i>säistäjän</i>, <i>kertojan</i>, +<i>kerallisen</i> (<i>keralla laulajan</i>) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten +istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja +säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän +laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies +miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta +laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa +kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin +vakaisen ja miettiväisen näköisenä”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="7">§ 7. Kalevala.</a></h2></center> + + +<p>Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt +laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi <i>Kalevalan</i> nimen; sillä, vaikka +nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa, +hän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä +muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio +kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa. +Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849. +Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan +(Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon +hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko +joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman +luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on +kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät +Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on ”taivoa takonut, +ilman kantta kalkutellut”, ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis +sotaretkille lähtemään. – Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin +Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin +ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on +miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen +sankari-ihanteet, – sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa +ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä +tavalla esitettynä.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> <i>Kalevalan pääsisällys</i> (uudemman laitoksen mukaan) on +lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman +luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen +emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen +polvellensa, luullen sitä ”heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi”; vaan +Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden +palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. – +Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa +Sampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi +kasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku +miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa +ensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja. +Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren, +itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata +sisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä, +että häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee +korvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen. +Turhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa +Pohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä +vastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun +hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin +Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan +emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon, +ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan, +toimittaa seppo Ilmarisen, ”takojan iän-ikuisen”, synkkään Pohjolaan +Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin ”joutsenen kynän nenästä, +maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta”; +vaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin +palata kotia.</p> + +<p>Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen, +”veitikan verevän”, retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää +vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja +lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia +ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta, +kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on +loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen. +Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille. +Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee +mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla +hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla, +joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin +onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.</p> + +<p>Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden +purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy +käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään +Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja +Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana +Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään +komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan +luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja +tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa +hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen +on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan +suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko +asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä +hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää +vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä +tekevät siitä surkean lopun.</p> + +<p>Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset, +eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo +kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka +orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo +valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa, +kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki +työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon +Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen +Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen +eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä +perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon +ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi. +Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa +kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo +viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten +kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen. +Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan +päättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt. +Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita +eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä +harhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa +on tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa +vastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.</p> + +<p>Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on +pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit, +Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa +valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen +leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän +ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse +jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja +merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot +pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen +nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä, +johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta +herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan, +jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse +sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima +taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen +muruja vierii ”alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi”. Toisia +muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on ”alku onnen ainiaisen +Suomen suurille tiloille”. Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon +kirjakannen; ”siit’ on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa”.</p> + +<p>Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan +kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden; +kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja +kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla +sulhastansa odotteli.</p> + +<p>Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia +tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa +tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy +pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat +poistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.</p> + +<p>Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla +esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin +välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen +tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja ”ukko” +ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee +venehellä vaskisella ”yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin”. +Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä +kaivataan ”uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun +kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi”; mutta kanteleensa hän on +jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> <i>Kalevalan ainekset</i> ovat enimmältään tarunomaisia, +myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan +muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin +luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on +tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia +luonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa, +kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y. m., +puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä, +niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon +kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta +ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.<a href="#a3">[3]</a></p> + +<p>Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa +luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja +nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja +sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat +vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina +runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat +ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm. +Sampo-laulut, kosiorunot y. m. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on +viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan +Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty, +niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita ”esitöitä”.</p> + +<p><b>Lisäys 3.</b> <i>Kalevalan henkilöin luonteet.</i> Kalevalan päähenkilöitä on +kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin ”vaka, +vanha” <i>Väinämöinen</i> on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo +mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää +Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina +ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka +jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava +laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen +luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä +ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen +runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet, +älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen +hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia +leikillisesti esitellään. <i>Ilmarinen</i> Väinämöisen rinnalla esiintyy +käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut +taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen +tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta, +liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua +sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja +yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan +yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä +pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on <i>Lemminkäinen</i>, ”Suomen +runottaren lempilapsi”, tuo seikkailuksia halajava sankari, impien +ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä +kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen +pääsankarin rinnalla <i>Kullervo</i>, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka +sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä +ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino, +hentotuntoinen <i>Aino</i>, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle, +– maan mainio <i>Pohjolan neito</i>, hempeä ja oikullinen kotonansa, +sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa +kohtaan, – <i>Lemminkäisen</i> hellä, uskollinen <i>äiti</i>, puhtain +äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, – <i>Louhi</i>, +Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota +kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. – Yleensä Suomen +muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine +omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla +niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta +myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.</p> + +<p><b>Lisäys 4.</b> Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht. +<i>Fr. B. Kreutztvald</i> († 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on +<i>Kalevipoeg</i> (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää +kaksikymmentä laulua.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="8">§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.</a></h2></center> + + +<p>Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa +on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan <i>Kantelettareen</i>. Se ilmestyi +1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli ”kirjan” +Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot +ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa +laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri +aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta +aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä, +Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta +uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos +kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan +pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä +runomittaa ja esitystapaa.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa: +<i>vanha lyriikka</i>, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon, +ja <i>uuden-aikuinen kansanlaulu</i>, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää +taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia +vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä <i>puhtaasti +lyyrillistä</i> että <i>kertovaista</i> laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista +useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia +aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja +vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa +esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa +käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään +erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi, +paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen +historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja +toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista, +Lönnrot’in ”virsilauluista”). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin; +poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista +vapaammin muodostunut laulu, niinkuin ”Hyvä ilta lintuseni” (Kant. I, +122) ja ”Lunastettava neiti” (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). – +Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin +eepillinenkin.</p> + +<p><i>Varsinaiset laulurunot</i> ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka +alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri +tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä +elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten, +poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten +runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä +laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. – Kaikkien maitten +lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel; +kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin +yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon +kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden +tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren +ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: ”soitto on suruista tehty, +murehista muovaeltu”. Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet +runoissa ”Muinaiset ajat paremmat” ja ”Vierin maalle vierahalle” (I, 32, +33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm. +”Korpi kurjalla kotina” I, 36, ”Parempi syntymättä” I, 46, ”Elkää sanoko +huolettomaksi” I, 52, ”Monihuolinen” I, 53, ”Usiahuolinen” I, 54, ”Ei +sula syän suruinen” I, 60, ”Pimeä isoton pirtti” I, 62, y. m.) – +Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett’ei Suomen kansanrunous +viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän, +kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. ”Ohoh kullaista +kotia!” I, 75, ”Tanssin kulku” I, 175, ”Hämehen kävijä” ja ”Kuulin +kummat kuusialta” I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat +tyttöjen lauluista, niinkuin ”Korpikotinen” II, 67 y. m. Tyyntä +iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat +lemmenlaulut, niinkuin ”Armahan kulku” I, 174. – Suomalaisen +kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto, +joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina, +jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I, +175 ”Enkö mi näki toivoisi?”):</p> + +<table cellpadding=0 cellspacing=0 border=0 align="center"> +<tr><td align="left" valign="top"> +<p>Tule tänne, pieni lintu,<br> +Lennä tänne, lintu rukka,<br> +Haastele halusi mulle,<br> +Ikäväsi ilmottele;<br> +Mie sanon sinulle jällen,<br> +Haastan mielihaikiani.<br> +Sitte vaihamma vajoja,<br> +Kahenkesken kaihojamme.</p> +</td></tr> +</table> + +<p>Ja ”Huoliansa haasteleva” (I, 59) valittaa, ett’ei ole ketään, jolle +voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu +viimein:</p> + +<table cellpadding=0 cellspacing=0 border=0 align="center"> +<tr><td align="left" valign="top"> +<p>Menen metsähän mäelle,<br> +Puhelen Jumalan puille,<br> +Haastan haavan lehtyisille,<br> +Pakajan pajun vesoille;<br> +Ne ei kerro kellenkänä,<br> +Kuihkaele kullenkana.</p> +</td></tr> +</table> + +<p>Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat +epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm. +metsämiesten laulut (katso ”miesten lauluja” Kantelettaren II osassa, +329–354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet, +niinkuin ”Vangittu pannu” I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n +päiviltä.</p> + +<p><i>Kertovaiset runot</i> löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa +kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo +pilkallinen eläinsatu ”Lintuin keräjät” I, 91, samanlaatuinen ”Revon +valitus” I, 92, tarun-omainen ”Ensimmäinen rautio” I, 94 sekä +opetusrunon tapainen ”Väinämöisen sanoja” I, 90 y. m.). Karttuneiden +runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen +kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat +kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan +muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen +tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia, +esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät +suppeammassa muodossa.</p> + +<p>Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin. +Sellainen on esm. ”Suomettaren kosijat” (vanha laitos III, I) eli +”Suomettaren synty ja kosijat” (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten +Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen +ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka +Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja +Lemminkäis-runoista sisältää ”Neiden rosvo Ikutiera”, u. 19, vaikka +immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22). +Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa, +monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon ”Katri ja Riion +poika”, u. 68, ”Merenkylpejä neiti”, u. 86, 87, ja ”Katri paimenessa”, +u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on ”Helka paimenessa”, v. 37 +ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa +”Oinonsarvinen kantele”, u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan +monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. ”Kiikan lapset”, v. 18, +lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin +luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut +eepillisemmän muodon (”Kiian lapset”, 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat +”Tuiretuisen lapset”, v. 19, ja ”Kullervon sotaan lähtö”, v. 30, y. m. +m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta +tai muita Kalevalan aineita.</p> + +<p>Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. ”Pääskyläinen”, u. 1, +kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta +kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa ”Turo, +kuun ja auringon pelastaja”, u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka +Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille +paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille +ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän +siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja +huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen ”oksille keskellä puuta” ja +silloin päivä tasoin paistoi</p> + +<table cellpadding=0 cellspacing=0 border=0 align="center"> +<tr><td align="left" valign="top"> +<p>Köyhille ja rikkahille,<br> +Se paistoi isällisille,<br> +Rikkahille, rakkahille,<br> +Ja paistoi isättömille,<br> +Köyhille, kerä’äjille.</p> +</td></tr> +</table> + +<p>Tarullinen sisällys on myös runoissa ”Meren neito ja metsän sulho”, u. +5, ”Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö”, u. 18, ja ”Meren kosijat”, v. +38, u. 77.</p> + +<p>Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia +runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin +koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan +runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja +tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. ”Hukkunut veli”, v. 43, +ja ”Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö”, u. 115, jotka +nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin +näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa ”Anno neitonen ja +lintunen lehossa”, u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään +useassa kertoelmassa; mainittakoon ”Mattu emonsa kuoltua” ja ”Tyttö +emonsa haudalla”, u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset +ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. ”Neiti omenapuussa”, v. 52, u. +65, ”Neitten kivinen linna”, u. 67, ja ”Viisastunut”, v. 59 (= u. 128). +Totisempaa laatua on ”Hiihtävä surma”, u. 136 (v. 60). Surma ei luule +tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet +lapset jäävät emottomina surkastumaan.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="9">§ 9. Loitsurunous.</a></h2></center> + + +<p>Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä, +perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa, +niin pian kuin sen synty on tunnettu. <i>Synnyt</i> eli <i>syntysanat</i> +sisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla +saattoi <i>tietäjä</i> eli <i>loitsija</i> sanan voimalla luontoa hallita: poistaa +kaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti +lausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua +ja itse laulajaa pidettiin. – Jo Kalevalaankin otettiin paljo +loitsulukuja; mutta runsaan kokoelman ”<i>Suomen kansan muinaisia +loitsurunoja</i>” toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="10">§ 10. Satuja.</a></h2></center> + + +<p>Paitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu +joukottain suorasanaisia <i>satuja</i>. Näissä kyllä tavataan vanhoja +taru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo uuden-aikuisia +aineita. ”<i>Suomen kansan satuja ja tarinoita</i>”, Eero Salmelaisen +toimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852–1866), joista kolmas +sisältää eläinsatuja.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut kansanrunouden +tuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska kielten mukaan +vaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä. Sentähden +huomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain satuvaroissa. +Likimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi <i>Fr. R. Kreutzwald</i> +nimellä <i>Eesti rahva Ennemuistesed jutud</i> (1866). Virolaisten satujen +kertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald’in kokoelmassa, on +yleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu hentoa runollisuutta, +muutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta yleensä ne ovat +vähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin esitystapansa kuin +sisällyksensäkin puolesta.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> <i>Suomalaisia kansansatuja</i> eli satujen alkuperäisiä toisintoja +on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on +kaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen <i>Eläinsatuja</i>, on +<i>Kaarle Krohn</i>’in ja jälkimäinen, <i>Kuninkaallisia satuja</i>, Kaarle +Krohn’in ja <i>Lilli Liliuksen</i> toimittama.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="11">§ 11. Sananlaskuja ja arvoituksia.</a></h2></center> + + +<p>Harvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E. +Lönnrot’in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma <i>Suomen kansan Sananlaskuja</i> +sisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on runomittaisia, +harvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet lausutaan sangen +osaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä runollisilla +vertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai huumorilla.</p> + +<p><i>Suomen kansan Arvoituksia</i> Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli +jo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi +toista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee +suomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.</p> + +<p>Sananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet +ensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan aikakauden +tuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä vieläkin +uusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b5">Toinen aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Keskiaika vv. 1157–1542.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="12">§ 12. Keskiajan sivistys-olot.</a></h2></center> + + +<p>Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto +poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi +syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika +tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia +lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään +kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän +aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli +sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana. +Syvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten +paraasta päästä Prag’in ja Leipzig’in, viimein Upsalan yliopistosta. +Etupäässä pappien kasvattamista varten oli ”katedraalikoulu” Turussa, +niinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä +joku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan +sivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja +niissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan, +ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle +sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä +tulee iloisen kasvannon aika. – Ellei oteta lukuun virallisia +kirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita +kirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka +sekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="13">§ 13. Kansanrunous.</a></h2></center> + + +<p>Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka +toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut +Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin +Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain +muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta. +Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden +jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän +ballaadintapaisia.<a href="#a4">[4]</a> Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan +muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan +esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa +on tavallista. – Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä +aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin +kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin. +Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen +runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat +kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.</p> + +<p>Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:</p> + +<p><i>a) <b>Legendoja:</b></i> Enimmän tunnettu on <i>Piispa Heinrikin surma</i> eli +<i>Piispa Heinrikki ja Lalli</i> (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan +tuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen +tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.</p> + +<p><i>Viron orja ja isäntä</i> eli <i>Orja ja isäntänsä</i> (Kant. III, v. 4, u. 26) +mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.</p> + +<p><i>Mataleenan vesimatka</i> eli <i>Mataleena ja Jesus</i> (Kant. III, v. 5, u. 24) +muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian +vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen +häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.</p> + +<p>Kantelettaren vanhan laitoksen <i>Neitsy Maarian virsi</i> (III, 6) eli n. s. +”Luojan virsi”, jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta, +on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: <i>Neitsy +Maaria</i> <i>Vapahtajan synnyttäjä</i>, <i>Vapahtajan syntyminen</i> ja <i>Vapahtajan +kuolema</i> (III, 20–22).</p> + +<p><i>b) <b>Ballaadeja</b></i>, joista ovat merkillisimmät:</p> + +<p>1. <i>Turusen neiti</i> eli <i>Annikki ja Kesti</i> (Kant. III, v. 13, u. 34), +kuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on +antanut ”kestin”, s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan<a href="#a5">[5]</a>, viekoitella +itsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää +kotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa ”Ukkoa, ylistä +herraa”, pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän +hukkuu myrskyiseen mereen.</p> + +<p>2. <i>Inkerin sulhot</i> eli <i>Lalmanti ja Inkeri</i> (Kant. III, v. 9, u. 32), +ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta +ballaadista.</p> + +<p>3. <i>Elinan surma</i> (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa <i>Klaus +Kurki ja Elina rouva</i> (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan +runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra, +Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa ”Elina rouvaa” +kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman +puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan +tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä. +Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina +Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään +erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla. +Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin +esiintyy ”sa’an saattomiehen kanssa, sa’an satulaurohon”; ”tulennasta +tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta”, sanotaan runossa. Annetaanpa +samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.</p> + +<p>4. <i>Antero ja Kaloniemen neito</i> (Kant. III, u. 36), syvätunteinen +ballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero ”ylinen ylkä”, kuultuaan nuoren +vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin ”yksi puron tälle +puolen, toinen puron tuolle puolen”; nuori koivu nousi sitten +kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun +koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.</p> + +<p><i>c) <b>Historiallisista kansanrunoista</b></i> kuuluu tähän aikakauteen +<i>Viipurin linnan hävitys</i> eli <i>Iivana kuningas</i> (Kant. III, v. 10, u. +54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän +hallitsija, ”Iivana iso isäntä”, valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja +ruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi +pakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy +liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on +muutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.</p> + +<p><i><b>Ridvalan Helkavirret.</b></i> Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison +vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua +eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt +lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin ”Helan huutamiseksi”. +Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä +juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina +arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten +kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa +osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa ”kokkoa” +juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita +”helavalkeilla”. Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä: +<i>Alkusanat</i>, <i>Mataleenan vesimatka</i>, <i>Inkerin sulhot</i> ja <i>Annikan runo</i>. +Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista +lauluista. ”Alkusanat” ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet, +että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan +”alkukieltä”. ”Mataleenan vesimatka” ja ”Inkerin sulhot” ovat jo +edellisessä olleet puheena. ”Annikan runo” (= ”Kestin lahja”, Kant. III, +v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta ”Turusen neidestä”.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein +vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia +toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia +(jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa +laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo ”Kankahan kutoja” eli +”Kuollutta kultaansa itkevä neito” (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka +molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä +hellätuntoisesti esitetty ”Aholla itkijä” (Kant. III, v. 39) eli ”Itkejä +impi” (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin +lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille +kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen. +Niin ”Tyttö pellavan kitkennässä” (Kant. III, u. 62) kuvailee +alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa +vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett’eivät +hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen +toisinnoissa ”Kalevalan neiti” ja ”Kalevalan neiti paimenessa” (v. 21, +u. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän +vastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet +ballaadintapaisesti (vrt. ”Kiian lapset”, § 8, lis.). – Muutamissa +runoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka +ennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää. +Sellaisia ovat ”Lunastettava neiti”, josta on paljon eri muodostuksia +(Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 ”Neiti lepetissä”, ja u. 29–31) sekä +”Veenkantaja Anni” eli ”Vedennoutaja Anni” (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä +kerrotaan, kuinka nuori tyttö, ”Karjalaisen” ryöstämä, vihdoin vapautti +itsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. – Runossa +”Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito” (u. 41) puhutaan neidosta, joka, +onnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta +lohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä +hirttääksensä hänen viettelijänsä.</p> + +<p>Legendojen joukkoon kuuluvat vielä ”Katrin parannus” eli ”Katri neidon +pelastus tuliroviosta” (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on +”Leino leski” (u. 25).</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b6">Kolmas aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542–1640.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="14">§ 14. Mikael Agricola.</a></h2></center> + + +<p>Uskonpuhdistuksen seurauksena oli kaikkialla kansan kielen kohoaminen +suurempaan arvoon, kun sitä ruvettiin käyttämään jumalanpalveluksessa ja +kansaa varten toimitettiin Raamatun käännöksiä ja hengellistä +kirjallisuutta. Niin tapahtui Suomessakin, ja suomenkielisen +kirjallisuuden alku oli täällä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä hedelmiä. +Suomen kirjallisuuden perustaja oli <i><b>Mikael Agricola</b></i>. Hän syntyi +köyhän kalastajan poikana Torsby’ssä Pernan pitäjässä Uudellamaalla noin +vuonna 1508, kävi koulua Viipurissa, tuli piispa Skytte’n käsikirjuriksi +ja lähetettiin hänen toimestaan muutamien muiden nuorten miesten kanssa +Wittenberg’iin, jossa kuunteli Luther’in ja Melanchthon’in opetusta sekä +saavutti maisterin arvon. Sitten Agricola tuli Turun koulun rehtoriksi, +virkaa-tekeväksi piispaksi ja vihdoin Turun piispaksi (1554–1557). Hän +määrättiin rauhan sovittajana Moskovaan lähtemään ja kuoli paluumatkalla +Kyrönniemellä nykyisessä Kuolemajarven pitäjässä lähellä Viipuria 1557 +sekä haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.</p> + +<p>Väsymättömällä työllä ja innolla Agricola koetti edistää elämänsä +päätehtävää, uuden opin levittämistä Suomen kansaan omakielisen +kirjallisuuden avulla. Hänellä on se ikuinen ansio, että hän ensiksi +taivutti Suomen kielen kirjallisuudessa täytettäväksi, joka siihen +aikaan, kielen vielä viljelemättömänä ollessa, ei ollut aivan helppo +tehtävä. ”Kylle se cule Somen kielen, joca ymmerdhe caickein mielen”, +vakuutti Agricola Rukouskirjansa alkulauseessa niille, jotka oudoksuivat +Suomen kielen käyttämistä hengellisellä alalla. Agricola aloitti +kirjallisen toimensa <i>Aapiskirjalla</i> (luultavasti 1542); mutta hänen +tärkein teoksensa on <i>Uuden Testamentin</i> suomennos, johon hän jo +Wittenberg’issä oli ryhtynyt ja joka häneltä valmistui 1542, vaan ei +ilmestynyt ennen kuin 1548. Hänen toimestaan julkaistiin vielä: +<i>Rukouskirja</i>, <i>Käsikirja</i>, <i>Messu</i>, <i>Psaltari</i> ja muita kappaleita +Vanhasta Testamentista, joista viimeiset tulivat ulos 1552. Kaikki nämä +kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa siihen aikaan ei ollut +mitään kirjapainoa. Ne tarkoittivat etupäässä pappien sivistystä, koska +nämä yleensä olivat sangen tietämättömiä; muutamat eivät osanneet +latinaakaan, joka siihen aikaan oli välttämättömänä sivistyksen +välikappaleena. Että Agricola heitä varten toimitti kirjansa suomeksi +eikä ruotsiksi, todistaa pappien sen-aikuista suomenkielisyyttä. – +Agricolan kieli on pääasiallisesti Turun murretta, mutta sisältää +kuitenkin paljon itäsuomalaisiakin aineksia, arvattavasti Viipurin +murteen vaikutuksesta (refleksiivimuotoja, akkusatiivit ”meidät” ja +”teidät” y. m.).</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Agricolan teokset ovat: <i>Abc-kiria</i> ennen vuotta 1543 (?); +<i>Rucouskiria</i>, jossa paitsi rukouksia on muutakin, esm. almanakka ja +muutamia lukuja evankeliumeista, 1544; <i>Se Usi Testamenti</i> 1548; +<i>Käsikiria castesta ia muista Christikunnan menoista</i> ja <i>Messu eli +Herran echtolinen</i> 1549; <i>Psaltari</i> ja <i>Veisut ja Ennustoxet Mosesen +laista ia Prophetista uloshaetut</i> 1551; <i>Ne Prophetat Haggai, Sacharia +ia Maleachi</i> 1552 ynnä otteita Moseksen laista. Paitsi näitä mainitaan +Agricolan teosten joukossa, Aapiskirjan jälkeen, <i>Alcuoppi uscohon</i> eli +<i>Katkismus</i>; mutta näillä nimityksillä tarkoitetaan luultavasti +Aapiskirjaa. – Suomennostyössä Agricola osittain käytti oppilaittensa +apua, joiden työtä hän itse korjasi. Teostensa esipuheisiin hän välistä +pani tietoja muistakin kuin hengellisistä asioista; niin hän esim. +Psaltarin alkulauseessa puhuu Muinais-Suomalaisten jumalista.</p> + +<p>Näytteenä Agricolan kielestä ja kirjoitustavasta olkoon Isä-meidän hänen +Aapiskirjastaan:</p> + +<dl><dd>Ise meinen (meiden?), ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun +nimmes. Lehestulkon sinun waldacunnas. Olcon sinun tactos niin +maasa quin on taiuassa. Anna miele (meile) tenepeiuen, meiden +ioca-peiuenen leipen. Ia anna meiden syndinne andexi, ninquin me +meiden welgolisten anname. Ia ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta +päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldacunda, ia voima, ia +cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.</dd></dl> + +<p>Saksalaisen Seb. Münster’in saman-aikuisessa ”Cosmographey” nimisessä +teoksessa (1544) on näin kuuluva suomennos Isä-meidän rukouksesta:</p> + +<dl><dd>Isä meidhen ioko oledh taivahissa: pühettü olkohon siun nimesi: +tulkohon siun waltakuntasi; olkohon siun tahtosi kuwin taivahissa +nyn manpällä: meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiväne: ia +anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden vastahan +rickoillen: ia älä sata meitä kiusauxen, mutta päästä meitä +pahasta: Amen.</dd></dl> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Paitsi Agricolan käännöstä on samalta ajalta vielä toinenkin +Käsikirjan ja Messun suomennos, jonka toimittaja luultavasti oli +<i>Mathias (Johannis) Westh</i>, Rauman kappalainen ja +”kaupunginpedagoogi”<a href="#a6">[6]</a>.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="15">§ 15. Hengellistä runoutta.</a></h2></center> + + +<p>Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan toimittaja on <i><b>Jaakko +(Pietarinpoika) Suomalainen</b></i> eli <i><b>Finno</b></i>. Hän oli luultavasti +Länsi-Suomesta kotoisin, kävi Saksan yliopistoissa tietojansa +täydentämässä ja tuli Turun koulun rehtoriksi 1568. Usean vuoden hän oli +Räntämäen kirkkoherrana; samaan aikaan hänelle suotiin muitakin +palkkaetuja; päästyänsä tällä tavoin vapaaksi koulutyöstä, Suomalainen +toimitti muutamia kirkollisia kirjoja, joiden suorittamisen Johana III +oli hänelle uskonut. Niiden joukossa oli ensimmäinen suomalainen +virsikirja, joka ilmestyi noin 1580–1582. Se sisältää 99 virttä, joista +2 Agricolan tekemää. Enimmät ovat suomennoksia latinasta, saksasta tai +ruotsista. Suomalaisen omat virret eivät osoita runollista lahjaa ja +käännöksetkin ovat kankeita. Jaakko Suomalainen kuoli Turun koulun +rehtorina ruttotautiin vuonna 1588.</p> + +<p>Uuden lisätyn virsikirjan toimitti (vuosien 1610 ja 1614 välillä) Maskun +kirkkoherra <i><b>Hemminki Henrikinpoika</b></i>, Maskusta syntyisin ja tunnettu +nimellä ”Maskun herra Hemminki” († 1618 ja 1620 välillä). Sitä tuli +monta eri laitosta, mutta pääasiallisesti suomalainen virsikirja +senjälkeen pysyi muuttumattomana 17:nnen vuosisadan loppuun asti. Paitsi +sitä on Hemminki suomentanut erään katolis-aikaisen virsikokoelman, +<i>Piae Cantiones</i>, nimellä: <i>Vanhain Suomen maan piispain ja kircon +esimiesten Latinankielised laulud Suomexi käätyd</i> (1616). Kaikkiansa on +Hemminki jättänyt jälkeensä vähän kolmatta sataa virttä, joista suurin +osa on käännöksiä (enimmiten latinasta), vähempi osa omatekoisia. +Hänessä havaitaan yleensä mielikuvitusta ja tunnetta, kieli on rikasta +ja elävää ja mielellään hän käyttää vanhan runouden kaunistuskeinoja, +alkusointua ja kertoa; mutta kielellinen muoto ja runomitta ovat +hänenkin virsissään vielä varsin vaillinaiset. Jaakko Suomalaisen ja +Hemmingin kautta Turun murre katkonaisine sananmuotoineen sai +virsikirjassa vallan; samoin loppusointukin nyt tuli Suomen runouteen.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="16">§ 16. Suorasanaista kirjallisuutta.</a></h2></center> + + +<p>Tämän aikakauden loppupuolella ilmestyi piispa <i>Eerik Sorolaisen</i> eli +<i>Ericus Erici’n</i> <i>Postilla</i>, kaksi osaa, 1621 ja 1625, joka todistaa +tekijänsä laveata oppia ja hyvää kirjallista kykyä. <i><b>Eerik Sorolainen</b></i> +(† 1625), tunnettu sen ajan valtiollisestakin historiasta, on vielä +mainittava etevimpänä jäsenenä siinä kahdeksan-miehisessä +toimituskunnassa, joka asetettiin v. 1602 Raamatun suomentamista varten. +Näyttääpä siltä, kuin kääntäjät olisivat saaneet suurimman osan +työstänsä suoritetuksi; mutta vasta seuraavalla aikakaudella (1642) +Raamatun suomennos lopullisesti valmistui (vrt. § 18).</p> + +<p>Samaan aikaan <i><b>Liungi Tuomaanpoika</b></i> suomensi <i>Kuningas Kristoferin +Maanlain</i> (1602) ja <i>Kaupunginlain</i> (1609). Hän ryhtyi mainittuun työhön +kuningas Kaarlo IX:nen kehoituksesta, ja suomennosta ruvettiinkin jo +painamaan; mutta painaminen keskeytyi kuninkaan kuoltua.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Jo samana vuonna, kuin Agricolan Uusi Testamentti tuli +julkisuuteen (1548), oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra, +<i>Martti</i>, kääntänyt Kristoferin Maanlain suomeksi; mutta tämä teos ei +tullut koskaan painetuksi. – <i>Liungi Tuomaanpoika</i> syntyi Limingassa, +jossa isä oli kirkkoherrana, oli loppu-iällänsä Perä-Pohjan provastina +ja kirkkoherrana Kalajoella ja kuoli valtiopäivämiehenä Nyköping’issä +vuonna 1611 ”Lainlukijana” Liungi Tuomaanpoika monta vuotta kirkollisen +virkansa ohessa toimitti tuomarin tehtäviä Pohjanmaalla, ja Nuijasodan +metelisinä aikoina hän usein oli talonpoikien asiamiehenä, valvoen +heidän etuansa sekä Kaarlo herttuan luona että keskusteluissa Arvid +Stålarm’in kanssa. Hän on paitsi sitä kirjoittanut ruotsinkielisen +<i>kertomuksen Nuijasodasta</i>, joka vasta meidän aikoinamme on tullut +painetuksi.</p> + +<p>Mainitsemista ansaitsevat tältä ajalta vielä ensimmäiset Suomen +historiaa koskevat teokset, piispa <i>Paavali Juusten</i>’iin († 1576) <i>Acta +legationis Muscoviticae</i> (kertomus lähetyksestä Moskovaan, painettiin +vasta 1775) ja erittäinkin hänen kirjoittamansa <i>Chronicon episcoporum +Finlandensium</i> (Ajantieto Suomen piispoista), jonka Porthan sittemmin +laski perustukseksi historiallisille tutkimuksilleen. Paavali Juusten +esiintyi myös suomenkielisenä kirjailijana hengellisen kirjallisuuden +alalla.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b7">Neljäs aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun asti vv. 1640–1721.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="17">§ 17. Yleinen katsaus.</a></h2></center> + + +<p>Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut +Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen +muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti +tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo +Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin +sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden +arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn +vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä +Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan +keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit, +vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia +tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen +johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan. +Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat +enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja +kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten, +ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat +ruotsalaisen muodon<a href="#a7">[7]</a>. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus +Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti +kansallistuntoa. Niin esim. <i>Johannes Paulinus</i> (aateloittuna +<i>Lillienstedt</i>) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä +kreikankielisessä runoelmassa (”Suomen kunnia” 1678). Että suomalaisuus +tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne +muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin +oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista +Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen +tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista +suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat +varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin +aikakaudella pysyi latinankieli.</p> + +<p>Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta, +tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin +kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata +liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä +pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään. +Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan +ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja +turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden +alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi. +Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä +kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus +kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen +ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja; +jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista, +jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta +ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään +Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="18">§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.</a></h2></center> + + +<p>Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten +(vrt. § 16), ja painosta ilmestyi <i>Raamatun suomennos</i> vuonna 1642. Näin +päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden +sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä +oli, niinkuin ylempänä mainittiin, <i>Eskil</i> eli <i>Aeschillus Petraeus</i> +(synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa, +sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa, +viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat +professori <i>Martti Stodius</i>, Maskun kirkkoherra <i>Henrik Hoffman</i> ja +<i>Gregorius Favorinus</i>, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin <i>Henrik +Florinus</i>, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun +käännöksen (1685).</p> + +<p>Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, <i>Suomen kieliopin</i>; +hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna +1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin +Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu +<i>Florinus</i>, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen +sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä <i>Vanhain Suomalaisten tavalliset ja +suloiset Sananlaskut</i>.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Eskil Petraeuksen kirja <i>Linguae finnicae brevis institutio</i> +on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka +se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka +runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen +kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken +mainitusta, toimitti <i>Mattias Martinius</i>, Viipurin lukion lehtori +(<i>Hodegus Finnicus</i>, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus +<i>Bartholdus Vhael</i>’in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin +teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen +luonteesta (<i>Grammatica fennica</i>, painettu tekijän kuoleman jälkeen +1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle +vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten +vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin’in käskystä määrättiin +Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa +valtiopäivillä.</p> + +<p>Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston +opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista. +Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen <i>Mikael Wexionius</i> +(sittemmin aateloittuna <i>Gyldenstolpe</i>), historian ja valtio-opin +tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen +laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä +latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: ”Epitome +descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum” +1650) ja Suomalainen <i>Antti Thuronius</i>, ensimmäinen itsenäinen +filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori († +1665).</p> + +<p>Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta +kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat <i>Laurentius Petri</i>, +Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja <i>Tuomas Rajalenius</i>, joka oli +kirkkoherrana Tyrväässä. – <i>Hartikka Speitz</i> julkaisi asetusten +suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja +vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi, +vaikk’ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="19">§ 19. Runoutta.</a></h2></center> + + +<p>Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä +huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä, +tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita +runoteoksia.</p> + +<p><i><b>Hengellistä runoutta.</b></i> Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on +<i>Ilolaulu Jesuksesta</i> (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja +kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus +on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein +virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa. +Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia, +jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu<a href="#a8">[8]</a>. Sen tekijä oli <i>Mattias +Salamnius</i>, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti +opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten +sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun +saaristossa) vuonna 1691.</p> + +<p>Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886 +vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka +nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin +entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun +koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby’n kirkkoherran, <i>Eerik Cajanuksen</i> +toimesta. – Tuon tunnetun kauniin virren <i>Katoovaisuudesta</i> (”Etkös +ole, ihmisparka, aivan arka”) on kirjoittanut <i>Juhana Cajanus</i>, +ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa +1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet, +jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu +runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna +virsikirjaan.</p> + +<p><i><b>2. Tilapää-runoutta.</b></i> Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana +sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin +joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi, +onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa +väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne +kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun +valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat +historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat +runollista arvoa vailla.</p> + +<p>Mainittavin tilapää-runoilija on <i>Eerik Justander</i>, runoustaiteen +professori ja virallinen suomentaja, † 1678 kirkkoherrana Mynämäellä. +Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän +”Tuhlaaja-pojasta”, joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun +yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.</p> + +<p><i><b>3. Historiallista runoutta.</b></i> Suomalaisen riimikronikan, nimeltä +<i>Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost</i>, toimitti julkisuuteen (1658) +Tammelan kirkkoherra <i>Laurentius Petri</i> (<i>Aboicus</i> eli <i>Tammelinus</i>), +muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos +viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella +Suomen runomitalla. – Tietty on, ett’eivät Ison-vihan tuottamat +surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin +säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita +aikoja. Etevin niistä on <i>Bartholdus Vhael</i>’in (kieliopin-tekijän, katso +§ 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava <i>Valitusruno</i>, +”runo raudalla rakettu”<a href="#a9">[9]</a>. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan +kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä +kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:</p> + +<table cellpadding=0 cellspacing=0 border=0 align="center"> +<tr><td align="left" valign="top"> +<p>”Carle cuuluisin cuningas,<br> +Tule cullainen cotihin,<br> +Tuoppas rauha tullessansi!”</p> +</td></tr> +</table> + +<p>Varsin huomattava on niin-ikään <i>Gabriel Calamniuksen</i> kuvaus Ison-vihan +hirmutöistä ja muista tapauksista, <i>Sururunot suomalaiset</i> (vrt. § 21).</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon +<i>Anterus Aschelinus</i> (kappalainen Askaisissa, † 1713), jonka tekemiä +ovat ”Virsi suuresta nälästä 1697”, ”Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta” ja +”Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä”, sekä <i>Sakari +Lithovius</i> († 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta +runoa ajan tapausten johdosta.</p> + +<p>Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon +<i>Huoneen-peili</i>, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota +kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja +<i>Veisu talonpojille kunniaksi</i> (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma +eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra +<i>Gabriel Tuderus</i>, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken. +Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija <i>Elias Brenner</i>, +joka painatti mainitun ”veisun”, on antanut sille suomalaisen muodon.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia +<i>historiallisia kansanrunoja</i>, joissa ajan tapauksia esitetään kansan +mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan. +Semmoisia ovat <i>Kaarle herttuan sotaretki Suomeen</i> (u. 52), <i>Puntuksen +sota</i> eli <i>Jaakko Pontus</i> (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta +tarkoittavat runot <i>Kaarlon sota</i> eli <i>Kaarlo kuningas</i> (v. 12, u. 55) +ja <i>Sota Narvan tienoilla</i> (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta +muutamia historiallisia lauluja.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b8">Viides aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Ruotsin vallan loppuaika 1721–1809.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="20">§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.</a></h2></center> + + +<p>Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka +siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi +kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys +ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se +seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa +pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten, +kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään +ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella +karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan +kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja +ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa +valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli +tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan +kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän +liikkeen kannattajia sanottiin <i>Fennofiileiksi</i>, s. o. suomalaisuuden +ystäviksi.</p> + +<p>Fennofiilien etupäässä oli <i><b>Daniel Juslenius</b></i>, syntynyt 1676 +Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän +kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa +kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä +aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston +konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius +nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja +hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin +täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta +Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän +tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi, +jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa +hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan +jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran +piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä +tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan <i>Aboa vetus et nova</i> (vanha ja uusi +Turku) ja <i>Vindiciae Fennorum</i> (Suomalaisten puolustus), joka +jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin +Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus; +palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän +ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen +sanakirjansa: ”<i>Suomalaisen sana-lugun coetus</i>, Jumalan avulla, suurella +työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu”, +painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin +täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty +latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen +lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa +suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä +virkaanasettajais-puhe <i>Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean +kanssa</i>, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet, +innokkaasti puolusteli. – Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen +kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon. +Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen <i>Svebeliuksen +katkismuksesta</i>. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut +keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. – Ajan +valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin +valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena +oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä +kansaa koskevat asetukset.</p> + +<p>Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen +elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa. +Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta. +Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää +kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja +luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin +tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen +kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja +historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten +lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen +luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja +hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat +mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon +<i>Niilo Idman</i> (Huittisten provasti, † 1790), joka, hyläten kielemme +sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen +yhtäläisyyttä, ja <i>Kaarle Kustaa Weman</i>, joka sen ohessa oli +runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun +yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, † +provastina Kemiössä 1803.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="21">§ 21. Runoelmia.</a></h2></center> + + +<p>Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin +edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja +täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain +kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein +yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon +tekijät ovat seuraavat:</p> + +<p><i><b>Gabriel Calamnius</b></i>, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta), +synt. 1695, † Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui +Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin +kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla +kuvaili teoksessaan <i>Sururunot suomalaiset</i> (vrt. § 19.3), joka +kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät +runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä <i>Vähäinen Cocous +suomalaisista runoista</i>, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä +Ruotsin ajalta<a href="#a10">[10]</a>. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista +intoa; paras kappale on ”Keväällä tehty hääruno”.</p> + +<p><i><b>Henrik Lilius</b></i>, Messukylän kirkkoherra († 1745), on kirjoittanut +muutamia onnistuneita suomalaisia runoja (”Kehtoruno” y. m.).</p> + +<p><i><b>Juhana Frosterus</b></i> syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä +oli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten +kontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa +ja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä ”Hääruno” ja ”Runo +Jumalan pyhästä laista”. Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on +hänen teoksensa <i>Hyödyllinen huvitus luomisen töistä</i> (1791), +ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa +kansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta +kertaa uudestaan painettu.</p> + +<p><i><b>Abraham Achrenius</b></i>, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin +tunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo +ylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita +akatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi; +viimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen +runomitan käyttäjiä (”Onnentoivotus väitökseen” ja ”Uuden vuoden +toivotus Suomenmaan asujamille”). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt +silloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti +hengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon +vielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli +tullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet +koviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena +Pohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja +julkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta +vapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana +Nousiaisissa 1769. – Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon +virsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi +että ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat <i>Sionin Juhlavirret</i>. Hänen +kirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu. +Hänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä +runollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia. +Onnistuneempia ovat ruotsalaiset.</p> + +<p>Veljekset <i><b>Simo</b></i> († 1758) ja <i><b>Henrik Achrenius</b></i> († 1798), Abraham +Achreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet +tunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä +vakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä +tilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla +kirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli ”Uudet hengelliset +runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista”. Henrik Achreniuksen +lauluista ovat hauskimpia ”Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta” ja +”Tavallinen morsiantanssi”.</p> + +<p><i><b>Tuomas Ragvaldinpoika</b></i>, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä +(Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä +tunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen, +ja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka +enimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole +runollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan +jumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="22">§ 22. Porthan ja hänen aikalaisensa.</a></h2></center> + + +<p>Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi +melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta, +joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden +varsinaisena perustajana. Tämä mies, <i><b>Henrik Gabriel Porthan</b></i>, oli +syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739. +Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen +veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden +poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli +Kronoby’n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari +Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun +yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen +Porthan tuli ”kaunopuheisuuden” (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja +yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi +ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa +virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.</p> + +<p>Porthan’in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun +kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee +Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian +isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi +asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen +nojalla tekee päätöksiänsä.</p> + +<p>Muutoin Porthan’in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi +oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat +Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia +suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja +muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki +Porthan’in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina<a href="#a11">[11]</a>. Enimmät +hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi. +Suomen kieltä Porthan sanoo ”varsinaiseksi äidinkielekseen” ja sen +viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään +suomeksi kirjoittanut.</p> + +<p>Porthan’in tärkein kirjallinen teos on <i>Selitykset Paavali Juusten’in +piispain-kronikkaan</i><a href="#a12">[12]</a>. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi +kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa +uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen +(vuosina 1784–1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa <i>Turun +yliopiston kirjaston historia</i>. – Varsin merkillinen on hänen teoksensa +<i>De poësi Fennica</i> (Suomen runoudesta, 1766–1778), jossa hän puhuu sekä +vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen +luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän +kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous +ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin +muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan<a href="#a13">[13]</a>.</p> + +<p>Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman +oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten +pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa +rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa +siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja +historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta +ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta +kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat +alkunsa esm. <i><b>Kristfrid Ganander</b></i>’in ruotsiksi kirjoitettu +taru-opillinen sanakirja <i>Mythologia Fennica</i> ja <i>Kristian Eerik +Lencqvist</i>’in teos <i>Vanhain Suomalaisten taika-uskosta</i> (<i>De +superstitione veterum Fennorum theoretica et practica</i>). Samoin +ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan +maantieteen, sai Porthan’ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. – +Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset +muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall’in +sanakirja-työssä käytettäviksi.</p> + +<p>Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin +ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren, +perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, <i>Aurora-seuran</i>; sen +rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti <i>Tidningar +utgifna af ett sällskap i Åbo</i>, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän +viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä +tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen +sanomalehti, <i>Suomenkieliset Tietosanomat</i>, joiden näyttönumero ilmestyi +syksyllä 1775 (nimellä ”Suomalaiset Tietosanomat”) ja jotka sitten +pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen +provasti <i><b>Antti Lizelius</b></i>. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta +päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista +toimista.</p> + +<p>Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen +harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet +pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon. +Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä +runoudessa, olletikkin <i><b>Frans Mikael Franzén</b></i>’in ihanissa lauluissa.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Yllämainittu <i>Antti Lizelius</i>, Suomenkielisten Tietosanomain +toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä, +syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin +Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.</p> + +<p><i>Kristfrid Ganander</i>, ”Mythologia fennica’n” kirjoittaja, syntyi 1741 +Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna +1790. ”Mythologia fennica” (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi +erääseen <i>suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan</i>, joka Ganander’illa oli +tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen +runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall’in +sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan +sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja +antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia +(”Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut”, +”Runokirja”, muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).</p> + +<p>Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta +ansaitsevat Franzén’in rinnalla mainitsemista: <i>Jaakko Frese</i> (synt. +Viipurissa 1691, † 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä; +<i>Gustav Filip Creutz</i> (synt. 1731, † Ruotsin kunink. kanslian +presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään ”Atis ja Camilla”; +<i>Mikael Choraeus</i> (synt. 1774, † 1806). Etevin heistä on kuitenkin, +niinkuin ylempänä mainittiin, <i>Frans Mikael Franzén</i>, synt. Oulussa +1772, † Hernösand’in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden +joukossa ”Selma ja Fanny”, ”Vanha sotilas” y. m., kertomarunot ”Emilie +eli Ilta Lapissa”, ”Kustaa Aadolf Saksassa”, ”Julie de Julien eli +Vapauden kuva” j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun +lauhin ”Eläköön armias”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b9">Kuudes aikakausi.</a></h2></center> + +<center><h2>Uusi aika vuodesta 1809.</h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b10">I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809–1835.</a></h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="23">§ 23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.</a></h2></center> + + +<p>Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen +asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan +keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan +tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin, +tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen +syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen +kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen +elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen +aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten +rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden +ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan’in +tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle +suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin +teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä +lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin +selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja +yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se +<i>suomalaisuuden harrastus</i>, jolle ennen pitkää annettiin <i>fennomaniian</i>, +suomikiihkoisuuden nimi.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="24">§ 24. Suomen kielen tutkimus.</a></h2></center> + + +<p>Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen +kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä +oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli <i>Renvall</i>, tahtoivat +perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin +<i>Becker</i>, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta <i>Lönnrot</i>’in +kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat +kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli +aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin <i>Gottlund</i> ja +<i>Lagervall</i>, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan +tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti +Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.</p> + +<p><i><b>Kustaa Renvall</b></i> syntyi rusthollarin poikana Halikossa +(Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen +kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja +opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan +kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen +tarkka ja luotettava <i>Suomalainen Sanakirja</i> (1826), johon hän on saanut +paljon ainetta Porthan’in ja varsinkin Ganander’in jälkeen-jääneistä +käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset +ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä. +Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija +<i>Erasmus Rask</i>, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin +tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen +tieteenharrastajan, kreivi <i>Rumjantsov</i>’in, suostumaan Renvall’in +sanakirjan kustantamiseen. – Toinen Renvall’in teos on <i>Suomen +kielioppi</i> ”puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan” (”Finsk spräklära +enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten”; oli jo +valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on +antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.</p> + +<p><i><b>Reinhold von Becker</b></i> syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen +isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa +filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian +dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816, +jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti +suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa +on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu <i>Suomen kielioppi</i> (”Finsk +Grammatik”), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet +ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden +kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker’in esitys Suomen +kielen lauseopista. – Suuri merkitys on R. v. Becker’in toimilla +sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan <i>Turun +Viikkosanomia</i>, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne +sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja +hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan +kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain +toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. – Becker keräili myös +kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa +julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja +runoja.</p> + +<p>Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti <i><b>Antti Juhana +Sjögren</b></i>. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin +pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Sjögren’ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin +hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella +hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän +päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta +yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi +kreivi Rumjantsov’in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen +valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa +Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten +kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä +ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta +useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren +nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi +matkustusta, toisen – kovin vaivalloisen – Kaukasiaan Ossetien kielen +tutkimista varten 1835–1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen +silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa +pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli +<i>Liivin kielioppi ja sanakirja</i>. Enimmät hänen monilukuisista +teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi, +ruotsiksi ja venäjäksi.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät +erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista, +joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa +sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he +koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen +kielessä tarpeettomia <i>c</i>, <i>q</i>, <i>x</i> ja <i>z</i> kirjaimia sekä muita +epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja +länsimurteen käyttämisestä koski erittäin <i>d</i>-kirjainta, jota edellisen +puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas +vanhan kirjoitustavan puolustaja oli <i>J. Strahlmann</i> eli <i>Stråhlman</i>, +Valkjarven provasti, jonka ”Finnische Sprachlehre” (1816) oli kovin +puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan +aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="25">§ 25. Juteini ja Gottlund.</a></h2></center> + + +<p>Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin +myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina +tällä alalla tulee mainita <i>Jaakko Juteini</i> ja <i>K. A. Gottlund</i>.</p> + +<p><i><b>Jaakko Judén</b></i> eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää, +<i><b>Juteini</b></i> oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä) +ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin +tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan’in +opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. – +Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana +maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui +kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin +epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut, +vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin +Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi +kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle +annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja +z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n +ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli +maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.</p> + +<p>Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon +runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä +erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän +nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite- +ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa +puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten +kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia +draamallisiakin kokeita (<i>Perhekunta</i> ja <i>Pila pahoista hengistä</i>).</p> + +<p>Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja +suosituiksi Suomen kansassa, esm. <i>Arvon mekin ansaitsemme</i> ja <i>Luonnon +suuren lapsukaiset avaruuden alla</i>. Ollen katsantotavaltaan menneen +vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo +kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii +taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin +oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja +siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt +hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien +puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, <i>Tankar +i varianta ämnen</i>, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia +sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin +rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta; +mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan. +Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia +muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa <i>Suomen +kieliopin</i>. – Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina; +kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen. +Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään +vihkoon ja julkaistiin nimellä <i>Juteinin kirjoja</i>.</p> + +<p><i><b>Kaarle Aksel Gottlund</b></i> syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla; +sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli +kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten +Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s. +Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten +oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä +henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja +lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan +kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen +eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund’ia huudettiin Venäläisten +palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu +omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa +kohdin parantui. – Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui +Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen +lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.</p> + +<p>Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja, +sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa +antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: <i>Pieniä runoja Suomen +pojille ratoksi</i> (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818). +Merkillisin Gottlund’in teoksista on <i>Otava</i> (kaksi osaa 1831 ja 1832), +ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä +ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä +on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta +ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita, +alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon <i>Runola</i>, +eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista +mytologiaa, runokalenteri <i>Sampo</i>, sanomalehdet <i>Suomalainen</i> ja <i>Suomi</i> +sekä <i>Fredmannin lauluja ja loiluja</i> (suomennoksia Bellman’in runoista). +Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla. +Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee +monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja +muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä +tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.</p> + +<p>Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund’in +omituinen luonne teki, ett’ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden +harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia +polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä, +jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan, +samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="26">§ 26. Kansanrunojen keräileminen. Sakari Topelius vanhempi.</a></h2></center> + + +<p>Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen +toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund’in toimista on jo +edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen <i>H. R. von +Schröter</i> kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen +kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen +osaajana oli hänellä apuna<a href="#a14">[14]</a>. – Mutta vanhain runojen keräilijänä on +mainittava etenkin <i><b>Sakari Topelius</b></i>, samannimisen runoilijan isä. Hän +syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831. +Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä <i>Suomen +kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja</i> (1822–31).</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="27">§ 27. Runoilijoita.</a></h2></center> + + +<p>Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:</p> + +<p><i><b>Jaakko Fredrik Lagervall</b></i>, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti +kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli +sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä +maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut +ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun +mukaelman Shakespearen Macbeth’ista, nimeltä <i>Ruunulinna</i>, joka +kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on +painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia, +sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä +muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään +mainittakoon näytelmät <i>Tuhkapöperö</i>, <i>Kaini</i>, <i>Josephi</i> ja <i>Judithi</i>.</p> + +<p><i><b>Abraham Poppius</b></i> syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja +Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on +kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä +ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson’in +toimittamassa ”Oskyldigt Ingenting”<a href="#a15">[15]</a>. Onnistuneimpia ovat: ”Perhosen +synty”, ”Kukkasen taivas”, ”Punnittu Amor”, ”Varpunen” ja ”Valistuksen +vaikutus”, jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa +nimien muukalaiseksi vääntämisestä.</p> + +<p><i><b>Kallio</b></i> eli oikealta nimeltään <i><b>Samuli Kustaa Bergh</b></i> oli lahjakkain +tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt +jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund’in Otavan +toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: <i>Oma +maa</i>, <i>Milloin muistelet minua?</i> (alkuansa ”Ystävälleni”), <i>Huolissaan +runoileva</i> (alk. ”Runo”), <i>Soidin</i> (mukaelma Goethen pienestä runosta +”Die Bekehrte”), <i>Sirkka</i> ja <i>Kultaperhoset</i>. Hän syntyi 1803 Oulussa. +Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa, +tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen +silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein +kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853. +Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon +alaiselle.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui +siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden +tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.</p> + +<p>Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi, +<i>Pietari Ticklén</i>, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan +kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat +”Lapsellinen lapsenlaulu” ja ”Leivoselle”. Nuorempi, <i>Eerik Ticklén</i>, +Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo +”Neidon valitus”, jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka +Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.</p> + +<p><i>Klaus Juhana Kemell</i> († 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa +Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas +a Kempis’in kirjasta ”Kristuksen seuraamisesta”, joka puhtaalla ja +raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen +parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen, +jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa +kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut +useampia runoin suomennoksia; paraita ovat ”Lohdutus haudalla” ja +mukaelma Bellman’in laulusta ”Ystävä kullat”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="28">§ 28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson.</a></h2></center> + + +<p>Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui +esiin <i><b>Aadolf Iivari Arwidsson</b></i><a href="#a16">[16]</a>. Hän oli syntynyt Padasjoella +(Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa +Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän +innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett’ei +nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana +Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan +hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa +vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain +kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia +Ruotsinmaalle<a href="#a17">[17]</a>. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin +vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana +joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian +dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan <i>Åbo Morgonblad</i> +nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla +jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki +yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän +selitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut, +kuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä +ennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo +suomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: ”Ruotsalaisia emme +ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia”. – +Mutta Arwidsson’in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen, +ja ”Åbo Morgonblad” lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi +<i>Oskyldigt Ingenting</i>. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa +toisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (<i>Mnemosyne</i>), kunnes eräs +”Mietteitä” niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän +erotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi +Suomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan +sisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa +sittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli +loppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa, +julkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla. +Kesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä +matkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa +”Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille” oman maan sivistyneitä +siitä, ett’eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin +eräässä professori <i>J. G. Linsén</i>’in tekemässä kirjoituksessa +Mnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava +korkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson’in rinnalla +puolusti samaa mielipidettä myöskin <i>Eerik Kustaa Ehrström</i> (Venäjän +kielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan +kirkkoherra, † 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo +Morgonblad’issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän +ja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava +oikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="29">§ 29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen.</a></h2></center> + + +<p>Tärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin <i>Suomalaisen +Kirjallisuuden Seuran</i> perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden +harrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia +yliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden +viljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien +kokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella +virkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista +kirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita +seuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori +lääkäri <i>M. J. Lindfors</i> (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen +ensimmäiseksi esimieheksi valittiin <i>Kaarle Niilo Keckman</i> (kuuluisan +runoilijan F. M. Franzén’in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen +Suomen kielen lehtori yliopistossa, † 1838); mutta Keckman luopui pian +esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri, +<i>Elias Lönnrot</i>, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom. +Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: <i>R. von Becker</i> ja <i>J. G. +Linsén</i>, joista jo ylempänä on puhuttu; <i>E. A. Ingman</i> (katso § 34, +lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori <i>Gabriel Rein</i>, +historioitsija ja tilastontutkija († 1867); <i>Mattias Akiander</i>, tunnettu +tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla († +yliopiston professorina 1871); mainio <i>J. L. Runeberg</i>; <i>Juhana Jaakko +Nervander</i>, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, † +1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.</p> + +<p>Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja +monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen +ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia +kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana +(1834) <i>Kultala</i>, <i>Keckman</i>’in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan +Zschokke’n opettavaisesta kertomuksesta ”Das Goldmacherdorf”. Sitten +kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen, +aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin +sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen +perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten +laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa, +edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen +suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen +aikakauskirja <i>Suomi</i> on ilmestynyt vuodesta 1841.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen +Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden +tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden +Seuran omassa keskuudessa <i>Suomen Historiallinen Seura</i>, jonka +toimittama on ”Historiallinen Arkisto”. Sen rinnalle asettui sitten +<i>Muinaismuisto-yhdistys</i>, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä +aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet <i>Suomalais-ugrilainen +Seura</i> sekä ylioppilaiden kesken muodostunut <i>Kotikielen Seura</i>. +Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. – Yleistajuista +kirjallisuutta on <i>Kansanvalistus-seura</i> vilkkaalla toiminnallaan +suuresti edistänyt.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b11">II. Vuodet 1835–1850.</a></h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="30">§ 30. Elias Lönnrot.</a></h2></center> + + +<p>Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan +ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan +toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja <i><b>Elias Lönnrot</b></i>. Hän syntyi +Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa +(Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua +Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta +varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi +Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen +lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja +auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi +syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg). +Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori +Törngren’illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli +tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä +hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti +kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin +piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen +professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut, +kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi +1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä +vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi +kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin. +Lönnrot’in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen +juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä +1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan +elämänsä.</p> + +<p>Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja +kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen, +läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä +Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan +läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan. +Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä <i>Kantele</i> nimistä +runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen, +että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen +eepoksen, ja tämä Lönnrot’ille nyt selviämistään selvisi<a href="#a18">[18]</a>. Saatuansa +aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin +jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui <i>Kalevala</i> Helmikuun 28 +p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin +muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran +kustannuksella. Sitten seurasi <i>Kanteletar</i> 1840 (vertaa § 8); samalla +lailla julkaistiin <i>Suomen kansan Sananlaskuja</i> 1842 ja <i>Suomen kansan +Arvoituksia</i> 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret +miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään<a href="#a19">[19]</a>, +olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli <i>Kalevalan toinen +painos</i> 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on <i>Suomen +kansan Loitsurunot</i> (1880), joka kirja ko’on puolesta ei ole Kalevalaa +vähempi (vertaa § 9). – Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden +historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä +sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman +runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen +kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä, +samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen<a href="#a20">[20]</a>.</p> + +<p>Toinen puoli Lönnrot’in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä +kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden +alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja +länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski +yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset +muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja +lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo +suuri <i>Suomalais-ruotsalainen sanakirja</i>, jonka hän valmisti vanhoilla +päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa +arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä, +muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen +sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta +matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen +lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845 +välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen +professorinväitöksensä <i>Vepsän kielestä</i> (”Om det Nordtschudiska +spräket”) ja saksaksi kirjoitettu esitys <i>Inarin Lapin murteesta</i>.</p> + +<p>Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla, +taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina +1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos <i>Mehiläisen</i>, Oulussa +ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee +ennen muita mainita <i>Kauppa- ja Maakaaren suomennos</i> ja <i>Palmén’in +lain-opillinen käsikirja</i>, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä, +sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (<i>Odysseen +vastaan-otto Faiakilaisten saarella</i> ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot’in +omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota <i>Suomen Kasvisto</i> +(1860, – uudempi laitos <i>Suomen Kasvio</i>), jossa hän toi esiin +oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot’in toimittamista +rahvaankirjoista on <i>Suomalaisen talonpojan kotilääkäri</i>. – Vuonna 1863 +Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun +komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön; +komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan +ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa). +Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen +olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. – Hänen kuolemansa jälkeen +toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon +ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta +kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="31">§ 31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat.</a></h2></center> + + +<p>Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä <i>nykyaikaisista +loppusointuisista kansanlauluista</i>, jotka sekä henkensä että +värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi +huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on +<i>yksityisten runoniekkain</i> tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja +taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa, +useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat +milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten +runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat +kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä, +Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden +tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella<a href="#a21">[21]</a>.</p> + +<p><i><b>Paavo Korhonen</b></i> syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin +pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan +Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen +ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno <i>Nimismies Kokista</i>. Enimmät +Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat +jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat +yleisempiäkin asioita, niinkuin runot <i>Suomen kielestä</i>, <i>Talonpojille</i>, +<i>Aikain paranemisesta</i> y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo +tunnettu hääruno; ”Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä +juodaan!” – Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän +kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän +kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki +murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen +niihin hänen elämäkertansa.</p> + +<p><i><b>Pietari Makkonen</b></i> syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä +(Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon, +tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli +antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli +hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua. +Huomattavimmat ovat hauska ja sievä <i>Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta</i> +sekä <i>Viinan töistä</i>. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä +kotipitäjässään.</p> + +<p><i><b>Olli Kymäläinen</b></i>, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä +Heinävedellä (Savossa), † 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena +olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä <i>Kiitos +Luojalle hyvästä vuodentulosta</i>. Onnistunut on niin-ikään runo +<i>Punkaharjusta</i>. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa +hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.</p> + +<p><i><b>Antti Puhakka</b></i>, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, † 1893, on +erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut +koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä. +Paraat niistä ovat <i>Tuhman Jussin juttureissu</i>, joka varsin osaavasti +kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja <i>Surulaulu 1850 +vuoden kiellosta</i> (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä +talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.</p> + +<p><i><b>Jaakko Räikkönen</b></i>, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren +pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen +arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla +luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja +seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy +hänen runoistaan <i>Suomelle</i>, <i>Kenpä tuon on kaiken tehnyt?</i> ja <i>Paavin +maallisen vallan loppu</i>. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin +syvää mietiskelyä, esm. <i>Mietteitäni</i>.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Näiden lisäksi sopii vielä mainita: <i>Pietari Väänänen</i>, +vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, † 1846), joka +edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai +aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, <i>Elias Tuoriniemi</i> +Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat ”Juttu juomareista” ja +”Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta”, <i>Pentti Lyytinen</i>, +kestikievari Suonnejoella († 1871), joka on kirjoittanut leikillisen +runon ”Kestikievarin virasta”, ja työmies <i>Heikki Väänänen</i> Oulusta, +joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun ”lystillisen runolaulun +kummasta kalakukosta”, niin myös <i>Pietari Mansikka</i> Viipurista (”Oravan +valitus” y. m.) ja <i>Opatti Lyytinen</i> Vesannolta, äsken mainitun Pentti +Lyytisen veljenpoika.</p> + +<p>Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen +muodostusjakson käsittävän <i>uuden-aikuiset laulut</i> eli ne kansanlaulut, +jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista +runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja. +Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia, +herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset +lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista +Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko +julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti +tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin <i>Onneton nuorukainen</i>, +<i>Toivoton rakkaus</i>, <i>Kultani kaukana kukkuu</i>, <i>Kultaansa ikävöivä</i>, +<i>Kultaansa sureva</i> y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä +huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän +tunteellisuutensa vuoksi, esm. <i>Merille lähtevä</i>. Aineena on +tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton. +Ballaadintapaisia ovat <i>Morsiamen kuolo</i>, <i>Velisurmaaja</i> (joka +muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo <i>Nauru +ja itku</i>, <i>Rannalla itkijä</i> ja humoristinen kuvaus <i>Varpusen olut</i>. +Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu <i>Poika ja tyttö</i>. +Leikillisiä ovat vielä <i>Häälaulu</i>, <i>Mutkainen matka</i> ja <i>Laulu, olut ja +viina</i>.</p> + +<p>Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta +ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä +sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä +muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden +keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, +eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett’ei se ole yhteisen +kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin +ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana +lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut +voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään +mestarillisella tavalla.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="32">§ 32. Ruotsinkielinen runous.</a></h2></center> + + +<p>Näiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden +taiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan +oma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat +jokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille +kukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan +vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi +sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan +ruotsinkielistenkin runoilijain, <i><b>Juhana Ludvig Runeberg’in</b></i>, +<i><b>Fredrik Cygnaeuksen</b></i>, <i><b>Sakari Topeliuksen</b></i> ja <i><b>Lauri Stenbäck’in</b></i> +teoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia +aatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat +niinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat +heidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen +kirjallisuuteen.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Suurin näistä runoilijoista on <i>Juhana Ludvig Runeberg</i> (synt. +Pietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, † 6 p. +Toukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa +<i>Hirvenhiihtäjät</i>, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja +nuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot <i>Vänrikki +Stoolin tarinat</i>, kertomarunot <i>Hanna</i>, <i>Nadeshda</i>, <i>Joulu-ilta</i>, <i>Hauta +Perhossa</i> ja <i>Fjalar kuningas</i> sekä ylevä antiikintapainen draama +<i>Salaminin kuninkaat</i>, niinkuin myös hänen <i>lyyrilliset</i> runoelmansa, +etenkin <i>Idyllit ja epigrammit</i>. – Etevä runoilija ja kaunopuhuja, +esteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia +rientoja, oli <i>Fredrik Cygnaeus</i> (synt. 1807, estetiikan professori +yliopistossa, † 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan +katsantotapansa vuoksi on <i>Sakari (Zachris) Topelius</i> saavuttanut +yleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori +yliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, † 12 p. Maalisk. 1898). +Hyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa (”Ljungblommor”, +”Nya blad” ja ”Ljung”), murhenäytelmä ”Regina von Emmeritz” sekä +”Välskärin kertomukset” ja novellikokoelma ”Talvi-iltain tarinoita”; +Topeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat +hänen satunsa ja lukukirjansa (”Lukemisia lapsille”, ”Luonnon kirja” ja +”Maamme kirja”). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa +jälkeen painetussa teoksessa ”Lehtisiä mietekirjastani”. – +Ruotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava +syvämielinen <i>Lauri Stenbäck</i> († 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta +<i>Josef Julius Wecksell</i> (synt. 1838), etevän ”Daniel Hjort” nimisen +murhenäytelmän tekijä.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="33">§ 33. Juhana Vilhelm Snellman.</a></h2></center> + + +<p>Kajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin +Arwidsson’in; <i><b>Juhana Vilhelm Snellman</b></i> selitti kansallisuuden +merkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen +sivistyksen perustamiseksi. – Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806 +Tukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta, +siihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat +hänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan. +Isä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin +mieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin +lienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan. +Kokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli +ylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi +Helsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita +nuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot, +Runeberg, Cygnaeus, Nervander y. m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina +1839–1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi +Tanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten +ja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti +kirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että +kaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja <i>Spanska +Flugan</i>, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi +kirjoitettu filosofinen teos <i>Die Idee der Persönlichkeit</i>. Mutta ennen +kaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa +<i>Valtio-oppi</i> (”Läran om staten” 1842), jossa näytetään kansanhengen +olevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel’in +oppikuntaan.</p> + +<p>Tieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin +Suomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan +professorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata +kaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta +kotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa +yliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun +rehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen +ulos ruotsinkieliset aikakauskirjat <i>Saima</i> 1844–1846, <i>Kallavesi</i> 1846 +ja <i>Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning</i> 1847–1849 (jota +jälkeenpäin jatkettiin 1855–1863). Sen ohessa toimitti hän alusta +vuotta 1844 suomalaista lehteä <i>Maamiehen ystävä</i>. Edellämainituissa +ruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta +ja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä +herättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen +sivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden +välttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia +yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden +parantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin +yleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman +sai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden +harrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen +Suomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain +luku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia +kansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle +Euroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka +asema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad’in +toimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa +toivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän +toivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström’in +kauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön +agentiksi.</p> + +<p>Mutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut +valta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli, +niinkuin sitä silloin nimitettiin, ”siveys-opin ja tieteiden +järjestelmän” professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja +valtiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman +iki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen +oikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden +rahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan +aineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka +jälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti +ottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä +taistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja +Litteraturblad’issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen +ikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle +rakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä +kohtasi Danskarby’n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.</p> + +<p>Snellman’in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen +kirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa, +valtio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti +paitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti- +ja ulkomaan kirjallisuudesta y. m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki +Snellman’in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, <i>Th. +Rein</i>, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi +osaa tähän asti on valmistunut<a href="#a22">[22]</a>.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="34">§ 34. Suomalainen kirjallisuus 1835–1850.</a></h2></center> + + +<p>Snellman’in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista +kirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan +ilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja +joitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat +sivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat +alkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin +<i><b>Juhana Fredrik Kajaanin</b></i> (<i>Cajan’in</i>) <i>Suomen historia</i>, ensimmäinen +senkaltainen teos Suomen kielellä, <i><b>Antero Vareliuksen</b></i> <i>Enon +opetuksia luonnon asioista</i> ja <i><b>Pietari Hannikaisen</b></i> lystillinen +näytelmä <i>Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään</i>, +ensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään +terävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta. +Hannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä <i>Kanava</i>, +suomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja +otti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan +aikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan +valtiollinen sanomalehti Suomen kielellä, <i>Suometar</i> (1847), jonka +perustajat olivat <i>A. E. Ahlqvist</i>, <i>Paavo Tikkanen</i>, <i>A. Varelius</i> ja +<i>D. E. D. Europaeus</i>. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen +toimitettavaksi. – Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava <i>Annikka</i> +niminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia +suomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman’in lauluista ja +alkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli +<i><b>Juhana Fredrik Granlund</b></i>.</p> + +<p>Mutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden +versovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli +pakoittanut Snellman’in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan <i>1850 +vuoden kiellon</i> – kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty +sivistyneiden kansojen historiassa, – <i>ett’ei Suomen kielellä saatu +painattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat +uskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä</i>. Sittemmin +tämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin +viimein kokonaan.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> <i>J. F. Cajan</i> eli <i>Kajaani</i> (synt. 1815, Piippolan +kappalainen, † 1887) toimitti ”Suomen historian” ensimmäisen laitoksen +vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot’in Mehiläisen ohessa; +toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen +osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta +julkaistiin sittemmin uudistettu painos.</p> + +<p><i>Antero Varelius</i> (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti +tunnettu yllämainitusta ”Enon opetuksia” nimisestä kirjasta, joka oli +ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä +on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa +kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän <i>Vekkulit ja +kekkulit</i> y. m.</p> + +<p><i>Pietari Hannikainen</i>, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi +Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja +rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen +Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. ”Kanava” sisälsi paljon runoelmia, +novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta +yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua +kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma- +että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita: +Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet ”Aamurusko” ja ”Otava” (1861 – +62), näytelmät ”Lapsuuden ystävät” ja ”Neitsyt Siiri” sekä ”Antonius +Putronius”, mukaelma Holberg’in Erasmus Montanuksesta, novellivihot +”Talvikukkaisia” ja ”Läheltä ja kaukaa” (edelliseen on myös +”Silmänkääntäjä”, vähän muutettuna, uudestaan painettu), +”Pitäjään-kirjasto”, kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat +käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli +helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä +onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.</p> + +<p><i>Juhana Fredrik Granlund</i> eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874. +Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis ”Kevät” niminen laulu. +Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. ”Punssipullon kuolemasta”. +Eräs näytelmäkin, ”Sisaren sukkeluus”, on hänen kirjoittamansa.</p> + +<p>Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa <i>Eerik +Aleksanteri Ingman</i> († 1858 lääketieteen professorina), jonka +kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka +hänen suomentamansa ”Anakreonin laulut” ilmestyivät jo 1834. E. A. +Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle +Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten +laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen +hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin ”Elias ja Anna” (painettu +Lönnrot’in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen +tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä (”Ovatko taudit itsenäisiä +olentoja?”).</p> + +<p>E. A. Ingman’in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja +jumaluus-opillinen kirjailija <i>Antero Vilhelm Ingman</i> († 1877 teologian +professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan +kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen +kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu +Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta. +Sittemmin julkaisi hän ”Raamatun selityksiä” (useat profeettain kirjat +ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä +varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen +ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="35">§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.</a></h2></center> + + +<p>Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä +enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja +silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan +altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli <i>Mattias +Aleksanteri Castrén</i>, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen +kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa +kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli +löytäneensä koko altailaisen eli ”ural-altailaisen” kansasuvun kehdon +Altai-vuoriston tienoilla. – M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa +(Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta +asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi +koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla +matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin +pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen +tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin. +Täällä Lönnrot’in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen +mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838 +matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna +Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin. +Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa <i>ruotsalainen Kalevalan +käännös</i>. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi +yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten +suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja +jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin +tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien +1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen +ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä +Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk’iin +asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan +Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin +sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi +Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850 +vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti +käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin +yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää +Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen +terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. – +Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja +latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa +tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. +Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset, +joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa, +ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä <i>Nordiska resor och +forskningar</i>, samalla kuin Pietarin akateemikon <i>Schiefner</i>’in +(Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen +kokoelma Castrén’in tieteellisiä tutkimuksia.</p> + +<p>Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä <i><b>Eerik Kustaa +Eurén</b></i>, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta +sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla +<i><b>Herman Kellgren</b></i>.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> <i>Eerik Kustaa Eurén</i>, synt. Porissa 1818, oli ensin +kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä +yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion +lehtorina 1872. Eurén’in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista +on kolme toimitettu ruotsiksi – yksi laveampi ja kaksi lyhyempää – ja +yksi suomeksi: ”Suomalainen kielioppi Suomalaisille”. Niissä on hän +hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot’in ja Castrén’in tutkimukset olivat +ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän +paljon apua Lönnrot’in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén +ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.</p> + +<p><i>Abraham Herman August Kellgren</i> syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo +nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti +oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp’in oppilaana Berlin’issä, ja +tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui +aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä +indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin +perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin +rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa +ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta. +Eräällä saksankielisellä kirjoituksella (”Die Grundzüge der finnischen +Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm”) +käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.</p> + +<p>Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista <i>Kustaa Aadolf Avellan</i> +(† 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran +Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin +käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä <i>Fabian Collan</i> +(† 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="b12">III. Aika jälkeen vuoden 1850.</a></h2></center> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="36">§ 36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.</a></h2></center> + + +<p>Sen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme +kohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä +elämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista +kielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on +valloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen +perustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa +elämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten +perhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa +määrässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja +virkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti +siihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin +tulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan +vielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan +sen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden +tuotteisiin.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="37">§ 37. Eero Salmelainen ja ”Satuja ja Tarinoita”.</a></h2></center> + + +<p>Ennenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista, +sopii muistiin johdattaa <i><b>Eero Salmelaisen</b></i> (<i><b>Rudbeck</b></i>’in) +ulos-antamia Suomen kansan <i>Satuja ja Tarinoita</i>, joita on ilmestynyt +neljä vihkoa (1852–1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on +tavallansa jatkoa Lönnrot’in muinaisrunoutta koskeviin toimiin. +Täydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen +niitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota +tavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen +kielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen +kirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. – Eero Rudbeck +syntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on +painattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten +muinais-elämää koskevia kirjoituksia (”Pääskysen pakinat”, ”Muinaisten +Suomalaisten pyhistä menoista” y. m.).</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="38">§ 38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja Krohn.</a></h2></center> + + +<p>Tämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat +työskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon +vaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat <i>August +Engelbrekt Ahlqvist</i>, <i>Y. S. Yrjö-Koskinen</i> ja <i>Julius Krohn</i>. Ahlqvist +kuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän +ajanjaksoon.</p> + +<p><i><b>August Engelbrekt Ahlqvist</b></i>, runoilija-nimeltään <i><b>Oksanen</b></i>, oli +etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin +huomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän +syntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon +(Lönnrot’in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884–1887 ja kuoli +1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi +Suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja. +Filosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten +kansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja +Aunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki +erittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien +kieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan +<i>Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854–58</i>. Senjälkeen hän vielä +kahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat +kielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta. +Niistä Ahlqvist’in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen +kieltä, on etupäässä mainittava <i>Suomen kielen rakennus</i>, jonka +ensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist +julkaisi väitöskirjan <i>Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta</i>, +jossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot’in elämän +hän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa <i>Elias Lönnrot, +elämäkerrallisia piirteitä</i>. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä +Ahlqvist toi esiin teoksessa <i>Kalevalan Karjalaisuus</i> (vrt. § 7, lis. 2, +muistutus).</p> + +<p>Ahlqvist’in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat +suomennokset (Runeberg’in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle +runokokoelmallensa antoi hän nimen <i>Säkeniä</i>, joiden ensimmäinen ”parvi” +tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen +sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on +Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs +”<i>Satu</i>, kansatieteellinen unelma”. Runojen taiteellinen muoto ja se +syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi +hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat +lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja +kansallislauluja, esm. <i>Suomen valta</i> ja <i>Savolaisen laulu</i>. +Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä <i>Miksi aina suret?</i> <i>Tuopa +tuopi tuiman tunnon</i>, <i>Silloin saisi Tuoni tulla</i> ja ennen kaikkia tuo +innokas, mahtava juhlaruno <i>Porthan’in kuvapatsaan paljastettua</i> (1864). +Kauniita ballaadeja ovat <i>Koskenlaskijan morsiamet</i> ja <i>Eräs nälkätalven +kuvia</i>; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän +vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä +<i>Lähteelle kadussa</i>, <i>Syksytoiveita</i>, <i>Palannut runotar</i>, <i>Kynälampi</i>, +<i>Joulupuu</i> ja <i>Pikku Annan kuoltua</i>. Suomennosten joukossa tavataan nuo +mestarilliset käännökset Schiller’in tunnetusta runoelmasta <i>Laulu +kellosta</i> sekä latinaisista virsistä <i>Marian murhe</i> ja <i>Koston päivä</i>. +– Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller’in +tragedian <i>Kavaluus ja rakkaus</i> (”Kabale und Liebe”) ja +virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos <i>Virren-ehdotuksia</i>.</p> + +<p><i><b>Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen</b></i> on tullut tunnetuksi historioitsijana ja +kansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä +aikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863 +yleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin +vaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa, +kutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan +päällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti +alkuperäisen sukunimensä <i>Forsman</i> Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten +vapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut <i><b>Yrjö Koskinen</b></i>. +Nuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen +kansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa <i>Kertomus +Hämeenkyrön pitäjästä</i> oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin +julkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei +ollut hengellinen eikä taloudellinen. – Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen +etupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen +toimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa +asioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja, +kaunokirjallisuutta y. m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät +<i>Nuijasota, sen syyt ja tapaukset</i> (1857–59), josta sittemmin ilmestyi +uudistettu laitos, yleisesti tunnettu <i>Oppikirja Suomen kansan +historiassa</i> (1869–73, toinen painos: <i>Suomen kansan historia</i>), +ensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan +vaiheista, ja <i>Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa</i> (1879), +filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä +huomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan +esityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä: +professorinväitöskirja <i>Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta</i>, toisen osan +loppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta +<i>Kertomuksia ihmiskunnan historiasta</i><a href="#a23">[23]</a>, <i>Yrjö Maunu Sprengtporten’ista +ja Suomen itsenäisyydestä</i> sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain +historiallinen kuvaelma <i>Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta</i> +(juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri +joukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa +y. m.), historiallisia lähdekokoelmia j. n. e. Yrjö-Koskisen +valtiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti +ajaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja +aikakauskirjoissa, varsinkin ”Kirjallisessa Kuukauslehdessä” ja ”Uudessa +Suomettaressa”. Eräs historiallinen novelli, <i>Pohjan piltti</i>, on +Yrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden +joukossa tuo yleisesti laulettu <i>Honkain keskellä</i>.</p> + +<p><i><b>Julius (Leopold Fredrik) Krohn</b></i>, runoilija-nimeltään <i><b>Suonio</b></i>, oli +erittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt +monella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen +dosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti +ylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen +kuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. – Julius Krohn +julkaisi ”Mansikoita ja Mustikoita” nimisessä kalenterissa ensimmäiset +runonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan <i>Kuun tarinoita</i> ja erään +esityksen ”<i>Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta</i>”. ”Kuun tarinat” +saavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä +kertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin +tanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet +runot sekä ”Kuun tarinat” koottiin sitten kahteen vihkoon, joille +annettiin nimi <i>Runoelmia</i>; v. 1882 tuli paljon enennetty painos, +<i>Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat</i>, joka sisältää muutamia +novellejakin. – Krohn’in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja +hartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia +tunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen +kuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu +aiheita. Paraita ovat <i>Suksimiesten laulu</i>, <i>Lumisateella</i>, +<i>Purjehdusretki</i>, <i>Italian herääminen</i>, <i>Karkuri</i>, <i>Virsi kotimaan +puolesta</i> ja <i>Varpunen</i> sekä juhlaruno <i>Runebergin kuvapatsasta +paljastaessa</i>, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty <i>Emma</i> +nimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien +toimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin +hän julkaisi kuvalehdet <i>Maiden ja Merien takaa</i> (1864–1866) ja <i>Suomen +Kuvalehti</i> (1873–1880).</p> + +<p>Hänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat +Suomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (<i>Viron kielioppi</i>), osittain +oman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin +Suomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä +laatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo +Krohn’in väitöskirja dosentin-virkaa varten, <i>Suomenkielinen runollisuus +Ruotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta</i>, ja +erittäin huomattava on hänen teoksensa <i>Suomalaisen kirjallisuuden +historia</i>, jonka ensimmäinen osa – ainoa, mikä häneltä ehti valmistua, +– valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon +ja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä +<i>Helmivyö suomalaista runoutta</i>, kirjallishistoriallinen kokoelma +valittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty <i>uusi +Kullervon runojen laitos</i>. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös +<i>Suomalaisen virsikirjan historia</i>, johon tekijälle antoi aihetta hänen +ahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen +virsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen. +– Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan +<i>Kertomuksia Suomen historiasta</i> (4 osaa) ja <i>Suomen historia +nuorisolle</i>; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen +osan kirjasta <i>Kertomuksia ihmiskunnan historiasta</i>. Esityksen +suomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä <i>Suomen suku</i>, hän on +julkaissut Kansanvalistusseuran ”Maantieteellisissä kuvaelmissa”.</p> + +<p>Krohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että +suorasanaisia teoksia (Körner’in ”Syyn sovitus”, Macaulay’n ”Englannin +historia”, I osa, ”Andersen’in satuja” useampia vihkoja, useat Walter +Scott’in romaanit y. m.).</p> + +<p>Julius Krohn’in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja, +etenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia. +Hänen poikansa, <i>Kaarle Krohn</i>, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston +ja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen +mytoloogiset kirjoituksensa nimellä <i>Suomen suvun pakanallinen +jumalanpalvelus</i>, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten +mukaan. Samalla lailla hän nimellä <i>Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet</i> +on julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta +eteenpäin.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> <i>A. E. Ahlqvist</i>’in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat +paitsi ylempänä mainittuja: ”Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat”, +jonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna +saksaksi (”Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen”), Vatjan +kielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan +kielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus ”Viron nykyisemmästä +kirjallisuudesta”. Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti +kuvaillut saksankielisessä teoksessa ”Unter Wogulen und Ostjaken”. – +Aikakauskirja ”Kieletär” sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia +kielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut +selityksillä varustetun laitoksen ”Valittuja Suomen kansan +sananlaskuja”. Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena +kutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus ”Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja +tämän tarkastusta”.</p> + +<p><i>Yrjö-Koskisen</i> teoksista sopii vielä mainita ”Finska språkets +satslära”, ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä ”Olavi Maununpoika +Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla”, +”Lähteitä Ison-vihan historiaan” ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus +Liiviläisistä, ”Sur l’antiquité des Lives en Livonie”. Kansantajuista +lukemista tarjoo kirjanen ”Opiksi ja huviksi”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="39">§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.</a></h2></center> + + +<p>Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin +runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori +mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli <i><b>Aleksis +Kivi</b></i> eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, <i><b>Aleksis Stenvall</b></i>. +Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa +hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet, +lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun; +köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä +ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta +lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä +useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi +käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala, +Shakespearen näytelmät ja Cervantes’in Don Quixote. Ensimmäinen teos, +jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä <i>Kullervo</i>, joka valmistui +vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom. +Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan ”Näytelmistöön”. Varattomuus ja +monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina; +mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia +runoteoksia. + +Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen +nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen +omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät +teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864 +ilmestyi komedia <i>Nummisuutarit</i>, jossa mestarillisella huumorilla +kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja ”Nummisuutarin Eskon” +onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään +suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli +runokokoelma <i>Kanervala</i>, hauska yksinäytöksinen komedia <i>Kihlaus</i> sekä +<i>Karkurit</i>, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli +<i>Yö ja päivä</i>. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä <i>Lea</i>, kokoonpanon ja +taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana +itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa +Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, ”hempeä +kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet +yhteen”. Seuraavana vuonna tuli ulos <i>Seitsemän veljestä</i>, suuri +romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja +verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että +vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta, +ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett’ei ihminen voi menestyä ilman +sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä +paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin +sivistyksen helmaan. – Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta +runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat +raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä +<i>Margareta</i> (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi +kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. ”A. +Kiven Valitut teokset” julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta +ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa, +muun muassa näytelmä <i>Leo ja Liina</i> ja sievä kertomus <i>Koti ja Kahleet</i>. +– Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on +ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa +taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa +kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti +draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen +suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa +eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas +mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia, +esm. ”Lintukoto” ja ”Lapsi”. Raikkaalta soi niin-ikään ”Metsämiehen +laulu”. Muista runoista sopii vielä mainita ”Äiti ja lapsi” sekä +”Suomenmaa”.</p> + +<p>Vuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä <i>Saul</i>, jonka tekijä on <i><b>Tuokko</b></i> +eli <i><b>Antti Törneroos</b></i> (synt. Iitissä 1835, † 1896). ”Saul” on enemmän +draaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä; +lyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin +huomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi, +jossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa. +Tuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa +hän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten +suomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg’in ”Hauta Perhossa” ja +”En voi”, Schiller’in ”Maria Stuart”, Tegnér’in ”Aksel”, useat +Franzén’in ”Selma-lauluista”, Burger’in ”Lenora” y. m. Näytelmäin +suomennoksia ei ole kaikkia painettu.</p> + +<p>Vuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on +sen nerokkaan johtajan <i><b>Kaarlo Juhana Bergbom</b></i>’in ansio (synt. 1843). +– Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän <i>Paola Moroni</i>, +useita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia +kirjoituksia sekä muutamia novelleja (”Sydämmiä ihmistelmeessä” y. m.).</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin +seuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä +Toukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän +ruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa’n (nyk. rouva +Winterhjelm’in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt +kantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin +elähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka +teaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin +draamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia +ovat <i>Minna Canth</i>’in ja <i>J. H. Erkon</i> näytelmät; näistä, niinkuin +muutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista +tehdään edempänä tarkemmin selkoa. – Suomalaiseen +näytelmäkirjallisuuteen on myös luettava <i>G. von Numers</i>’in ruotsiksi +kirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset +”Kuopion takana” ja ”Elinan surma”; edellinen on oivallinen komedia ja +jälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti +vaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers’in draamoja ovat vielä ”Tuukkalan +tappelu” ja ”Eerikki Puke”. – Inkerin kansan elämästä sai <i>Matti +Kurikka</i> aiheen näytelmäänsä ”Viimeinen ponnistus”, joka koskee orjain +vapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös <i>Robert Kiljander</i>’in +hullunkuriset huvinäytelmät: ”Amalia ystävämme”, ”Mestarin nuuskarasia”, +”Pukkisen pidot”, ”Pahassa pulassa”, ”Kumarrusmatka” j. n. e. Viime +aikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä <i>Martti Wuori</i> (<i>M. A. +Bergh</i>), <i>Juhani Sjöström</i> y. m.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="40">§ 40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku.</a></h2></center> + + +<p>Edellisen ajanjakson kirjailijoista on ainoastaan Pietari Hannikainen +muistettava novellikirjallisuuden alalla, ja hänenkin kertoelmansa +kuuluvat suureksi osaksi nyt tarkastettavan ajan tuotteisiin (vrt. § 34, +lis.). Kuusikymmen- ja seitsenkymmen-luvulla <i><b>Kaarle Jaakko Gummerus</b></i> +(synt. 1840, lyseon opettaja Jyväskylässä, † 1898) kirjoitteli romaaneja +ja novelleja (”Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita”, ”Ylhäiset ja +alhaiset” y. m.); nämä, niinkuin myöhemmin toimitetut aikakauslehdetkin +(”Kyläkirjasto” ja ”Kyläkirjaston Kuvalehti”), saivat, varsinkin kansan +kesken, laajan lukijakunnan. Samaan aikaan aloitti kirjallisen toimensa +rouva <i><b>Theodolinda Hahnsson</b></i> (o. s. <i>Limón</i>, synt. 1838), nykyään +<i><b>Theodolinda Yrjö-Koskinen</b></i>, ennen mainitun historioitsijan ja +valtiomiehen Y. S. Yrjö-Koskisen toinen puoliso. Hänen somat, +idyllintapaiset kertoelmansa kuvailevat enimmiten kansan elämää +(”Kotikuusen kuiskehia”, ”Martta” y. m.). Huomattavin hänen teoksistaan +on laveanpuolinen novelli ”Huutolaiset”.</p> + +<p>Merkillisin teos tällä alalla 1870-luvulta oli <i>Kiven</i> ”Seitsemän +veljestä”, josta jo ennen on puhuttu ja jonka vaikutus on selvästi +havaittava seuraavan ajan romaani- ja novellikirjallisuudessa.</p> + +<p>Vilkkaalla ja sievällä, usein leikillisellä kertomustavallaan viehättää +<i><b>Kaarle (Gustav Samuel) Suomalainen</b></i> (synt. 1850, lehtori Kymölän +seminaarissa), joka salanimellä <i><b>Samuli S.</b></i> on julkaissut kaksi sarjaa +<i>Novelleja</i> (”Halla-yö”, ”Kesäinen tarina”, ”Kosto”, ”Piispan Ellu”, +”Tulipalo” y. m.). Sen ohessa on Suomalainen osoittanut erinomaista +taitoa suorasanaisten kirjain kääntämisessä; paitsi muuta hän on +suomentanut useita kaunokirjallisia teoksia, varsinkin ranskan- ja +venäjänkielisiä (Sandeau’n, Pushkin’in, Gogol’in ja Turgeniev’in +kertomuksia, Topeliuksen ”Nuoruuden unelmia” y. m.). Suomalainen on myös +kirjoittanut pari pientä huvinäytelmää sekä runoja lapsia varten.</p> + +<p>Huomattava ilmiö suomalaisen kirjallisuuden alalla ovat ne monilukuiset, +kansan syvistä riveistä lähteneet kirjailijat, jotka nykyisempinä +aikoina ovat julkaisseet romaaneja ja novelleja. Suomen kansan +luonnollinen taipumus runolliseen tuotantoon näkyy myös näissä +kansankirjailijain suorasanaisissa teoksissa. Vanhin heistä on <i><b>Pietari +Päivärinta</b></i> (synt. 1827, lukkari Ylivieskassa Pohjanmaalla); hänen +kertoelmansa, ollen ensimmäisiä laatuaan, ovat nostaneet paljon +huomiota, ja luonnonmukaisella tavalla niissä kuvaillaan kansan-elämää. +Parhaat ovat <i>Elämäni</i> (jossa tekijä oikeastaan esittelee omaa +elämäkertaansa) ja ne, jotka ilmestyivät yhteisellä nimityksellä <i>Elämän +havainnoita</i> (niiden joukossa varsinkin <i>Vaimoni</i>, <i>Uudistalo</i>, +<i>Halla-aamuna</i>, <i>Puutteen Matti</i> ja <i>Kontti-Anna</i>). Muista Päivärinnan +teoksista ansaitsevat erittäin mainitsemista <i>Tintta-Jaakko</i> ja <i>Minä ja +muut, Sakeus Pyöreän kertomuksia</i>.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Romaanikirjallisuutemme vanhempaan kehitysjaksoon kuuluu vielä +<i>Evald Ferdinand Jahnsson</i> († 1895), jonka ansioksi on luettava, että +hän suomenkielisessä kirjallisuudessa pani alkuun historiallisen +romaanin (”Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa”, ”Muuan suomalainen +soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta”, y. m.); samoin hän +draamankin alalla on muistettava ensimmäisenä, joka valitsi aineensa +kotimaan historiasta (”Lalli”, ”Bartholdus Simonis”, ”Raatimiehen +tytär”). – Historiallisen kertomuksen ”Nevalaiset” on kirjoittanut +<i>J. A. Bergman</i>, niinkuin myös novellin ”Aumolan emäntä”. – +Onnistuneita kuvaelmia, varsinkin kansan elämästä, julkaisi <i>Vilho +Soini</i> Suomen Kuvalehdessä salanimellä ”Pii” (”Kirjavia kuvia pölkkyjen +historiasta”, ”Sedän toivo”); saman tekijän kirjoittamia ovat novellit +”Erkki” ja ”Kaarlo Tiira” sekä näytelmät ”Valoa kansalle” ja ”Kevään +oikkuja”. – Nimimerkillä <i>Kah</i> on <i>K. A. Heman</i> julkaissut +”Kysymysmerkkiä” ja muita kuvaelmia Hämeen kansan elämästä. – +Mainittakoon vielä <i>Emil Nervander</i> (salanimi <i>Emlekyl</i>), jonka +ruotsiksi kirjoitetut novellit (”Uotilan isäntä”, ”Katri”) sekä +satukokoelma ”Honkain tarinat” ilmestyivät Suomen kielellä.</p> + +<p>Melkein kaikki yllämainitut teokset tulivat julkisuuteen 1870-luvulla ja +1880-luvun alkupuolella. – Miellyttävänä kertoilijana ilmaantui samaan +aikaan <i>Juhana Viktor Calamnius</i> (synt. 1838, † tuomioprovastina +Kuopiossa 1891) niissä muinais-aikaisissa taruissa, joita hän esitteli +Ovidion mukaan (<i>Kreikkalaisia satuja kirjeissä Suleimalle</i>). Calamnius +on muutoin tunnettu Aristoteleen Runous-opin ja Platonin ”Faidonin” +suomentajana.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="41">§ 41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus.</a></h2></center> + + +<p>Noin 1880-luvun keskivaiheilla tapahtui käänne Suomen +kaunokirjallisuudessa; uuden-aikuinen realismi levisi varsinkin +Ibsen’in, Björnson’in, Kielland’in ja muiden norjalaisten kirjailijain +vaikutuksesta meidänkin maahan. Täällä se kuitenkin sai itsenäisen, +kansallisen luonteen, kun oman maan oloja ruvettiin luonnonmukaisesti +kuvailemaan. Uusi suunta ilmenee etenkin novellin ja näytelmärunouden +alalla. Samoin, kuin mainitut norjalaiset kirjailijat, heidän +suomalaiset hengenheimolaisensakin esittelevät tosi-elämää kaikkine +epätasaisuuksineen ja kiinnittävät sen ohessa huomionsa ajan kysymyksiin +ja korjattaviin epäkohtiin; siten realismiin enimmiten yhtyy selvästi +havaittava tendenssi eli tarkoittelevaisuus. Myöhemmin on tähän suuntaan +osittain liittynyt se uusi romantisuus, joka Euroopan kirjallisuudessa +näyttää astuvan entisen realismin sijaan. Ne kirjailijat, joissa nämä +piirteet selvimmin esiintyvät, ovat <i>Minna Canth</i> ja <i>Juhani Aho</i>.</p> + +<p><i><b>Minna Canth</b></i> (omaa sukuansa <i>Johnsson</i>) syntyi 1844 Tampereella, oli +jonkun aikaa oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja meni sitten naimisiin +seminaarin-lehtorin J. F. Canth’in kanssa. Jäätyään leskeksi 1879 muutti +hän, seitsemän pienen lapsen ainoana turvana, Kuopioon, jossa rupesi +kauppaliikettä pitämään. Täällä hän ahkerasti antautui kirjalliseen +työhön, johon oli ryhtynyt jo Jyväskylässä, kirjoittaessaan pieniä +kertomuksia miehensä toimittamaan sanomalehteen. Ensiksi hän nosti +huomiota <i>Murtovarkaus</i> nimisellä näytelmällään, jossa varsinkin +Hoppulaisen hauskasti kuvattu luonne ansaitsee kiitosta. Sen jälkeen +tuli toinen kansan-elämää esittävä draama, <i>Roinilan talossa</i>. Kolmas +näytelmä, <i>Työmiehen vaimo</i> (1885), asetti Minna Canth’in uuden, +tarkoitusperäisen realismin innokkaimpien kannattajien joukkoon; siinä +näytetään, kuinka viheliäisessä asemassa vaimo on siveellisesti +rappeutuneen, juopottelevan miehen rinnalla. Samaa suuntaa ovat +seuraavina vuosina ilmestyneet teokset: <i>Köyhää kansaa</i>, syvästi mieleen +painuva kuvaus köyhien surkeasta kohtalosta, sekä laajemmat novellit +<i>Hanna</i> ja <i>Salakari</i>, niinkuin myös pienet kertoelmat <i>Lain mukaan</i> ja +<i>Kauppa-Lopo</i>; jälkimäisessä ilmaikse tekijän lämmin osan-otto +kurjintakin ihmis-olentoa kohtaan. Tätä sarjaa on vielä näytelmä <i>Kovan +onnen lapsia</i>, jossa kirjailija luo perin synkän kuvan työväen oloista. +– Kaikissa näissä viimeksi-mainituissa teoksissa Minna Canth, usein +hyvinkin räikeillä väreillä, esittää aikamme epäkohtia, katsoen asioita +pimeimmältä puolelta. Mutta loppu-iällänsä hän luopuu jyrkästä +realismista, ja silloin sovinnollisempi käsitystapa pääsee voitolle. +Käännekohdan muodostaa näytelmä <i>Papin perhe</i>, joka koskee vanhan ja +nuoren sukupolven vastakkaisuutta. Seuraava draama, <i>Sylvi</i>, näyttää, +miten kiihkeätunteinen, henkisesti kypsymätön vaimo puolitajuisuuden +tilassa murhaa miehensä; mutta tätä kamalaa ainetta käsitellään +romantisella tavalla. Hänen viimeinen näytelmänsä <i>Anna Liisa</i> (1895) on +huomattava jännittävän toimintansa ja onnistuneen draamallisen +rakennuksensa puolesta. Sen perus-aate on rikoksen sovittaminen +vapaaehtoisen, vilpittömän tunnustuksen kautta. – Minna Canth’in +kertoelmat julkaistiin nimellä <i>Novelleja</i> kahdessa osassa. Paitsi sitä +hän on kirjoittanut vielä muutamia pieniä näytelmiä (mukaelman ”Hän on +Sysmästä”, ”Spiritistinen istunto” ja ”Kotoa pois”) sekä lyhyen +kertomuksen ”Missä onni?” – Minna Canth kuoli keväällä 1897.</p> + +<p>Minna Canth’in esitystapa on suppea ja ponteva; lyhyin, voimakkain +piirtein hän saa kuvattavansa havainnollisesti esiintymään. Hänen +taitonsa huomataan varsinkin näytelmissä; niissä on vilkas toiminta, +luonteva puhelu ja tehokas luonteiden kuvailu. Minna Canth’in herkkään +mieleen koskivat kaikki ajan virtaukset, ja palavalla innolla hän +antautui uusia aatteita harrastamaan: sentähden melkein kaikki viime +aikojen ajatussuunnat näkyvätkin hänen teoksissaan ikäänkuin +kuvastimessa. Niin hän puolusti naiskysymystä, raittiuspyrintöjä, +työväen-asiaa; eivätpä nykyisimmän ajan hengellisetkään liikkeet jääneet +hänelle vieraiksi. Into vei hänet usein liioitteluun ja tendenssi on +monesti haitaksi hänen teostensa taiteellisuudelle; mutta syynä oli jalo +ihmisrakkaus, ja kauniimpia piirteitä hänen kirjailijatoimessaan on +lämmin myötätuntoisuus kaikkia köyhiä ja sorrettuja kohtaan.</p> + +<p><i><b>Juhani Brofeldt</b></i>, enemmän tunnettu kirjailijanimellään <i><b>Juhani Aho</b></i> +(synt. Lapinlahdella Savossa 1861), edustaa teoksissaan, samoin kuin +Minna Canth, nykyajan kirjallisuuden eri suuntia, mutta ilman +tarkoitusperäisyyttä. Erinomaisella taidolla hän kuvailee luontoa ja sen +yhteydessä ihmisen sielun-elämää; useista erityispiirteistä hän osaa +luoda havainnollisen kokonaisuuden. Pienet tunnelmakuvat onnistuvat +häneltä erittäin hyvin; mutta suuremmissakin sommitelmissa ilmaantuu +hänen oivallinen kirjailijalahjansa. Usein tavataan hänen kertoelmissaan +hienoa huumoria, välistä ivaakin. Mestarillisella esityslaadullaan ja +sointuvalla, rikkaalla kielellään on Juhani Aho paljon vaikuttanut +suorasanaisen kirjoitustavan kehittymiseen.</p> + +<p>Juhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat <i>Sipolan Aapon kosioretki</i> ja +<i>Siihen aikaan, kun isä lampun osti</i>, joista varsinkin jälkimäinen +hauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota +<i>Muuan markkinamies</i>, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja +leikillisyydessään verraton kuvaus <i>Rautatie</i>, niinkuin myös <i>Papin +tytär</i>, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa +kotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu +uuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä +kertomuksissa (<i>Hellmannin herra</i> y. m.) ja yltyy korkeimmilleen +novelleissa <i>Helsinkiin</i> ja <i>Yksin</i>. Mutta jälkimäisessä, jonka hän +kirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa +ranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea, +taiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten +tunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä +laajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. – Suurta suosiota ovat hänen +teoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, <i>Lastuja</i> nimiset luonnon- ja +ihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891–1899). +Erittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta, +niinkuin ”Uudisasukas”, ”Kosteikko, kukkula, saari”, ”Katajainen +kansallisuutemme” y. m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin +leikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai +kohtauksia elämästä (”Äitien muistoksi”, ”Ruokarouva”, ”Mallikelpoinen”, +”Yhdistysten aikakaudella” j. n. e.); toisissa taas hän syventyy luonnon +herättämiin tunteisiin (”Metsäpolku” y. m.) tai kuvailee humoristisesti +eläinten eleitä. Välisti kertoelmain pohjana on Suomen kansan +muinais-elämä tai muinaisuuden tarut (”Metsän neidot”, ”Korven kosto”). +– Jatkoa teokseen ”Papin tytär” on taiteellisen muodostuksensa tähden +huomattava novelli <i>Papin rouva</i>. Senjälkeen on Aho vielä julkaissut +kertomuksen <i>Maailman murjoma</i> ja novellikokoelman <i>Heränneitä</i>, +muistelmia herännäisyyden aikakaudelta, johon liikkeeseen hän +lapsuudessaan tutustui omassa kodissaan. – Edellämainituissa teoksissa +on Aho tavallisesti esitellyt jonkun yksityishenkilön vaihtelevia +mielentiloja; mutta vuonna 1897 ilmestyneessä kertomuksessa <i>Panu</i> hän +menestyksellä on astunut uudelle uralle; tässä etevässä romaanissa hän +panee suuria ihmisjoukkoja liikkeelle ja asettaa kaksi +maailmankatsomusta vastakkain, kuvaillen pakanuuden ja kristin-uskon +lopputaistelua Pohjois-Karjalan erämailla. Elävästi tässäkin teoksessa +sekä luonto että ihmis-elämä tuodaan näkyviin, ja erittäin mainittava on +se taito, jolla tekijä on pannut eri henkilöt edustamaan uskonnollisen +katsantotavan eri vivahduksia. – Nykyisimmistä valtiollisista +tapauksista on Juhani Aho saanut aihetta kahteen kuvaelmasarjaan, joilla +on nimenä <i>Katajainen kansani</i> (1899 ja 1900).</p> + +<p>Hyvin huomattava novellinkirjoittaja on myös <i><b>Teuvo Pakkala</b></i> (synt. +Oulussa 1862). Hänen nimensä oli ensin Frosterus, mutta sen hän +sittemmin vaihtoi sukunsa alkuperäiseen nimeen. Jo Pakkalan +ensimmäisessä teoksessa <i>Lapsuuteni muistoja</i> ilmaantui hänen etevä +kirjailijalahjansa. Sitten seurasi mehevästä ja kansanomaisesta +kielestään kiitetty novelli <i>Oulua soutamassa</i>, ja jonkun väliajan +päästä ilmestyi <i>Vaaralla</i>, jossa etenkin lasten elämää kuvataan +hauskalla ja tosi-runollisella tavalla. ”Vaaralla” kirjan jatkoksi +julkaistiin <i>Elsa</i> (1894), jossa entiset lapset esiintyvät +aika-ihmisinä. Molemmat yhdessä muodostavat romaanin, jossa +erinomaisella tavalla kuvataan työväen oloja eräässä rantakaupungissa +(nähtävästi tarkoitetaan tekijän kotikaupunkia) eli oikeastaan sen +läheisyydessä olevalla ”Vaaralla”. Taitavasti tuodaan esiin henkilöin +sielun-elämää ja monta erilaista luonnetta. Teuvo Pakkala kyllä kajoo +elämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa +kuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se +hellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä. – +Herttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt +kertomuskokoelmassa <i>Lapsia</i>, johon myös on otettu muutamia kohtia +teoksesta ”Vaaralla”. – Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty +Pakkalan huvinäytelmää <i>Tukkijoella</i>.</p> + +<p><i><b>Santeri Ingman</b></i> (synt. 1866) kuvaili muutamissa kertomuksissaan +(”Hellaassa”, ”Aikansa lapsipuoli”) niitä aatevirtauksia, jotka +ilmaantuivat ylioppilas-elämässä 1880-luvulla; mutta pääasiallisesti hän +on liikkunut historiallisen: romaanin alalla. Ensin hän julkaisi +oivallisen kertoelman <i>Juho Vesainen</i>, jossa esitetään Pohjanmaan +asukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista +vuosisadan loppupuolella. Saman aineen on tekijä sittemmin muodostanut +näytelmäksi. Vielä enemmän huomiota kuin ”Juho Vesainen” sai osakseen +romaani <i>Anna Fleming</i> (1898), jossa varsinkin Klaus Fleming’in ja +nuijasodan aikuisten valtiollisten olojen kuvaus ansaitsee +mainitsemista. Kokoelma onnistuneita historiallisia kertomuksia on +<i>Margareeta</i>, joka paitsi sen-nimistä novellia sisältää muutamia +lyhyempiä kuvaelmia. Paitsi sitä Santeri Ingman on kirjoittanut hauskoja +matkamuistelmia Kuusamosta, ”Tuokiokuvia matkan varrelta”, ja kaksi +vihkoa pieniä kertomuksia nimellä ”Iltapuhteeksi” y. m. – Santeri +Ingman’in uusin teos, ”historiallinen näytelmä” <i>Lahjoitusmailla</i>, +esittelee noita tunnettuja synkkiä tapauksia Kaakkois-Suomen +lahjoitusmailla vuonna 1837.</p> + +<p>Kansankirjailijoista ovat etevimmät <i>Kauppis-Heikki</i> ja <i>Alkio</i>, joista +edellinen kuvailee Savon, jälkimäinen Pohjanmaan kansan-elämää.</p> + +<p><i><b>Heikki Kauppinen</b></i>, kirjailijanimeltään <i><b>Kauppis-Heikki</b></i>, (synt. +Iisalmella 1862, nykyjään opettajana Kehvon kasvatuslaitoksessa lähellä +Kuopiota) tuli ensin tunnetuksi mehukkaalla kansankielellä toimitetusta +kuvaelmasarjasta <i>Tarinoita</i>; sitten ilmestyi, paitsi muutamia pienempiä +kertomuksia, useita laajanpuolisia novelleja: <i>Mäkijärveläiset</i>, +<i>Viija</i>, <i>Kirottua työtä</i> ja <i>Laara</i>. Kaikissa näissä hän +luonnonmukaisella tavalla esittelee kotiseutunsa oloja, liittyen ajan +realistiseen suuntaan. Mutta erittäin huomattava on kaunis kertoelma +<i>Aliina</i>, jossa tekijä kohoaa eheään taiteellisuuteen, esittäessään +nuoren tytön sielun-elämän kehitystä. Sen jälkeen on Kauppis-Heikki +vielä julkaissut <i>Tarinoita ja tapahtumia</i>, kokoelman lyhyitä +luonteenkuvauksia ja muita pikkukertoelmia.</p> + +<p><i><b>Santeri Alkio</b></i>, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri Filander, +(synt. 1862 Laihialla, jossa elää maakauppiaana) on harras +kansansivistyksen edistäjä ja pitääkin kuvaelmissaan silmällä +sivistys-oloja ja niiden kehitystä. Hänen laajemmista teoksistaan +ansaitsevat erittäin mainitsemista <i>Teerelän perhe</i>, onnistuneen +luonteenkuvauksen sisältävä kertomus <i>Eeva</i>, kansakoulun-opettajan +elämää esittelevä novelli <i>Mennyt</i> ja ennen kaikkia kaksois-romaani +<i>Puukkojunkkarit</i> ja <i>Murtavia voimia</i>. ”Puukkojunkkareissa” kuvataan +sitä hurjaa elämää, jota vuosisadan keskipaikoilla vietettiin monessa +paikoin Etelä-Pohjanmaalla, ja ”Murtavissa voimissa” kerrotaan, miten +varsinkin kamala katovuosi 1867 masensi rajuuden ja paremmat pyrinnöt +pääsivät valtaan. Olojen ja luonteiden kuvaus on karheaa, mutta +todenmukaista ja voimallisesti esitettyä. – Alkion teoksista +mainittakoon vielä ”Aikamme kuvia” ja ”Kylistä, kodeista ja vainioilta”, +jotka sisältävät pienempiä kertoelmia.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Romaani- ja novellikirjallisuus on viime aikoina suuresti +karttunut. Sen monilukuisista edustajista mainitaan tässä +huomattavimmat.</p> + +<p><i>Juho Reijonen</i> (synt. 1855, Virolahden kappalainen) toimitti ensin +julkisuuteen muutamia vihkoja ”Kertoelmia”, jotka miellyttivät yleisöä +kauniilla kielellään ja humoristisella esitystavallaan, sekä laajemman +novellin ”Vaihdokas”. Sittemmin hän on antanut lukijakunnalle vielä +kaksi novellivihkoa, ”Uusia kertoelmia” ja ”Suuteita”. Reijosen +myöhemmissä kertomuksissa astuu huumorin rinnalle elämän ristiriitojen +kuvailu.</p> + +<p><i>Arvid Järnefelt</i> herätti ensin huomiota romaanillaan ”Isänmaa”, jossa +kuvaillaan 1880-luvun ylioppilas-oloja, mutta samalla osoitetaan +päähenkilön sielun-elämän kehitystä epämääräisten aatteiden ihailusta +todelliseen ihmisrakkauteen. Sittemmin hän puolittain +kaunokirjallisissa, puolittain mietiskeleväisissä teoksissaan +haaveellisella tavalla on kannattanut venäläisen kirjailijan Leo +Tolstoin uskonnollista katsantotapaa. – Järnefelt’in puhtaasti +kaunokirjallisista teoksista on vielä muistettava ”Ihmiskohtaloja”, joka +sisältää kolme taitavasti esitettyä kertoelmaa, sekä näytelmä ”Samuel +Cröell”, johon aihe on otettu seitsemännentoista vuosisadan tapauksista.</p> + +<p><i>Juhana Kokko</i> (salanimi <i>Kyösti</i>), kansakoulun-opettaja Iissä, +käsittelee teoksissaan pohjoisen Pohjanmaan kansan-elämää ja on +kirjoittanut kertoelmat ”Räisäspoika” ja ”Kölliskö”, niinkuin myös +huomiota ansaitsevan kuvauksen ”Kruunun metsissä”.</p> + +<p>Historiallisen romaanin alalta sopii vielä mainita pari teosta. <i>Betty +Elfving</i> (salanimi <i>Aura</i>) on suomeksi julkaissut ”Härkmannin pojat”, +kuvauksen Ison-vihan ajoilta, joka oli alkuansa ruotsiksi kirjoitettu. +<i>Juhana Vilhelm Ronimus</i> on laatinut kertomuksen ”Antonio Bröijer”, joka +liittyy Sigismundin ja Kaarlo herttuan taisteluihin.</p> + +<p>Viime aikojen nuorista kirjailijattarista tulee muistiin johdattaa rouva +<i>Maila Mikkola</i> eli, niinkuin hänen kirjailijanimensä kuuluu, <i>Maila +Talvio</i>. Hän on paitsi muuta julkaissut vienon runollisia kertomuksia ja +tunnelmakuvia (”Nähtyä ja tunnettua”), niinkuin myös muutamia pitempiä +novelleja (”Aili” ja ”Kaksi rakkautta”), y. m. Hänen pienemmistä +novelleistaan ansaitsee huomiota eräs kuvaelma Liettuasta, ”Aatteensa +uhri”.</p> + +<p>Aloittelevista naiskirjailijoista on huomattava <i>Aino Suonio</i> (rouva +<i>Aino Kallas</i>, ennen mainitun kirjailijan Julius Krohn’in tytär), jonka +esitystavaltaan miellyttävä novellikokoelma ”Kuloa ja kevättä” osoittaa +taipumusta sielun-elämän kuvailuun.</p> + +<p>Paitsi näitä ovat novellikirjallisuuden alalla toimineet <i>Edvin +Calamnius</i> eli <i>Esko Virtala</i>, <i>Kalle Kajander</i> y. m. m.</p> + +<p>Näytelmäkirjallisuuden alalla ansaitsee vielä mainitsemista <i>Jalmari +Hahl</i>’in ”Françoise d’Aubigné”, jossa tekijä on osannut hienolla tavalla +mukailla Ludvig XIV:n aikakauden ajatus- ja esitystapaa.</p> + +<p>Erityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat +kansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja +kokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa +kansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen +kuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi +Päivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan +läänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet <i>Eero Sissala</i> (<i>E. +Helin</i>, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa +”Heikki Helmikangas” ja talollinen <i>Heikki Meriläinen</i> Sotkamosta sekä +sisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa +”Korpelan Tapani”, jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit +”Pietolan tytöt” ja ”Kahleeton vanki” sekä novellin ”Huutolaistyttö”. +Savosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt <i>Nestor Niemelä</i> on +antanut kuvauksia Hämeestä (”Takamaan torpparit” y. m.). Useita +kansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä ”Syvistä +riveistä”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="42">§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.</a></h2></center> + + +<p>Nykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:</p> + +<p><i><b>Paavo Eemil Cajander</b></i> (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen +lehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi <i>Shakespearen +draamojen</i> suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät +runollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen +ja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt’ei joka vuosi lähtenyt joku +Shakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt +suomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell’in +”Daniel Hjort” sekä Runeberg’in ”Hanna” ja ”Joulu-ilta”, niinkuin myös +parannettu ”Vänrikki Stoolin tarinain” suomennos. Cajander’in omissa +runoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä +ovat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä +kiinnittäviä ballaadeja, niinkuin <i>Saaren impi</i>, <i>Vapautettu +kuningatar</i>, <i>Kehrääjä-äiti</i>, <i>Runolaulaja</i>, <i>Scipio Africanus</i>; toiset +tuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin <i>Aleksis Kiven +haudalla</i>, <i>Toivoni</i>, <i>Kuva</i>, <i>Tähti</i>, <i>Viihdytystä</i>. Leikillistä laatua +on sievä runo <i>Kärpänen</i>; kauniin luonnonkuvauksen sisältää <i>Salomaa</i>. +Usein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun +kansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa +saaneet <i>Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä</i> ja <i>Juhlaruno +Suomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897</i>.</p> + +<p><i><b>Juhana Henrik Erkko</b></i> (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain +suomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva +kieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881 +Erkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan <i>Valikoima +runoelmia</i>. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien +tai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt +nimityksillä <i>Paimenelta</i> ja <i>Kesäpoimintoja</i>. Niiden vieno sulous ja +virkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. ”Valikoimassa” +on myös ”pieni laulukihermä” <i>Paimenet</i>. Muista runoista ovat huomioon +otettavia ”Hevospaimenet yömajalla”, ”Kamppiaiset”, ”Isällemme”, +”Kotoinen sydän” y. m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja: +<i>Uusia runoelmia</i>, <i>Havaittuani</i>, <i>Kuplia</i> ja <i>Ajan varrelta</i> sekä +viimein <i>Runoelmia ja ajatelmia</i>, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko +yhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja +ihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin +mainita: ”Se kolmas”, ”Ihanteelleni”, ”Koululinna”, ”Nuorille”, +”Viirimme”, ”Rajamailla”, ”Kevätvirrat”, ”Montblanc”. Uskonnollisia +aatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa ”Havaittuani”.</p> + +<p>Erkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia +nuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon +ihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on +syväaatteinen ”viisinäytöksinen runoelma” <i>Tietäjä</i> (1887); päähenkilönä +on siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita +uskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin +runoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa +kansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön +suosiota on erittäin saavuttanut draamallinen ”runo” <i>Aino</i>; siinä meitä +tenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää, +samalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä +Joukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi. +Samanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä +<i>Kullervo</i>, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti +keksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. – Paitsi +sitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, <i>Kotoisia +tarinoita</i>, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä <i>Uskovainen</i>.</p> + +<p><i><b>Arvid Genetz</b></i> (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848, +Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä +kielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä +<i><b>Arvi Jännes</b></i>, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman +<i>Muistoja ja toiveita</i> (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia +lähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista +intoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on +hänen mahtava laulunsa ”Herää, Suomi!” (jonka hänen nuorempi veljensä, +Eemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon ”Väinölän +lapset”, ”Hakkapeliitta”, ”Vaimolleni”, ”Päästökirja Oprille”, ”Poku”, +”Veljelleni” sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä. +Erityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys; +hänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä. +Niin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen +kielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg’in +”Hirvenhiihtäjät”. ”Muistojen ja toiveiden” jälkeen on Genetz +kirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.</p> + +<p>Nuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu <i><b>Kasimir +Leino</b></i>, oikealta nimeltään <i><b>Lönnbohm</b></i> (synt. Paltamossa 1866). +Julkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin <i>Emmalan Elli</i> ja +kokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä <i>Elämästä</i>, toimitti hän +runovihot <i>Ristiaallokossa</i> (1890), <i>Väljemmillä vesillä</i> ja <i>Runoja</i>. +Hänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä +viehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa +tavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat: +”Ristiaallokossa”, ”Kansan lapsi”, ”Myrskylintu”, ”Kummakos jos maamme +kallis?” sekä kertovaiset runot ”Laulajatar”, ”Hääilta”, ”En jouda, en +jouda!” ”Maisterikekkerit”, ”Kannel ja lyyry”. Huomattava on myös +laajempi runoelma ”Elämän laulu”. – Kasimir Leino on paitsi sitä +suomeksi kääntänyt Ibsen’in näytelmän <i>Brand</i>.</p> + +<p><b>Lisäys.</b> Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä +seuraavat. <i>Aleksanteri Rahkonen</i> (synt. Viipurin pitäjässä 1841, † +1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen +vihkoon, nimeltä ”Sääskiä”, ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja +kansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin +leikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan +ovat parhaita ”Imatralla” ja ”Nykyinen Suomi”. – Seuraavalta +vuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko ”Sepitelmiä”, jonka tekijä +on <i>Olli Wuorinen</i> eli <i>Berg</i>. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät +epäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin ”Lumisilla ollessa” ja +”Luistinretki”. – Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva +<i>Minna Krohn</i> (o. s. <i>Lindroos</i>, tunnetun kirjailijan Julius Krohn’in +jälkimäinen puoliso) kirjasessa ”Pääskysen liverryksiä” (”Lasisilmät” +y. m.). Samaan aikaan toimitti <i>Kaarlo Kramsu</i> (synt. Oulussa 1855, † +1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän +oli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten +runojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia +tapahtumia; semmoisia ovat ”Hannu Krankka”, ”Jaakkima Berends”, ”Taneli +Luukkonen”; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot +”Ilkka” ja ”Santavuoren tappelu”. Kramsun puhtaasti lyyrillisissä +runoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton +katsantotapa. – Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois +mennyt runoilijatar <i>Iisa Asp</i> († 1872) ja <i>Uno von Schrove</i> († 1886), +jotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk’ei niitä ole erikseen +painettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella +<i>Jooseppi Mustakallio</i> ja <i>Leimu</i> (<i>Kustavi Grotenfelt</i>) y. m.</p> + +<p>Uusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle; +mutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle +pääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. – Niistä nuorista +runoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset +runokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.</p> + +<p>Välitöntä tunnetta ja lämmintä isänmaallista intoa henkivät <i>Irene +Mendelin</i>’in kauniit runot, joita on ilmestynyt kaksi vihkoa nimellä +”Koivikossa”. Niissä on sointuva runomuoto; aiheina ovat varsinkin +kotimaan huolet ja toiveet, entis-ajan muistot, luonto ja sydämmen +sisällinen maailma (”Maalleni”, ”Nuorisolle”, ”Tuusulassa”, ”Kun sataa”, +”Hiiloksella”, ”Etsiessä”, ”Jerusalemissa”, ”Kevään kynnyksellä”, +”Rimpi” y. m.). Muutamissa tunteet nousevat voimalliseen lentoon, +toisissa vallitsee vieno kaihomielisyys. Irene Mendelin on sen ohessa +onnistuneella tavalla suomentanut runomuotoisia näytelmiä.</p> + +<p>Toinen nuori runoilijatar on <i>Hilja Hahnsson</i>, ennenmainitun +kirjailijattaren Theodolinda Hahnsson’in tytär. Hänen sujuvasäkeisissä +runoissaan (”Oraita” ja ”Tuomenterttuja”) asuu monessakin miellyttävä +tuoreus ja virkeä luonnontunne (”Luonnon ääniä”, ”Erkon Ainoa +katsellessa”, ”Inkeri”, ”Miksi huokuvat hongat hiljaa?” y. m.).</p> + +<p>Vaihtelevia tunteita ja kuvauksia ihmis-elämästä on <i>Alpo Noponen</i> +tuonut ilmi runovihossa ”Urpuja”; sama tekijä on julkaissut +runomittaisen murhenäytelmän ”Ahab, Israelin kuningas”. – <i>Severi +Nyman</i> on toimittanut kokoelman lyyrillisiä runoja, nimeltä ”Kotoisilla +rannoilla”; paras niistä on ”Revontulet”. Sen jälkeen hän vielä on +kirjoittanut muutamia mieltä kiinnittäviä runoja, esm. ”Itätuulessa”.</p> + +<p>Uuden uran aukaisijana on pidettävä <i>Yrjö Weijola</i> eli <i>Weilin</i>, hän kun +on kirjoittanut ensimmäisen mainitsemista ansaitsevan teoksen +suomalaisen taide-epiikan alalla. ”Haavoja” nimisessä romantisessa +kertomarunossa eli ”legendassa” osoittaa Yrjö Weijola vilkasta +kuvausvoimaa ja huomattavaa kykyä luoda selväpiirteisiä kuvia.</p> + +<p>Niistä nuorista runoilijoista, jotka viime vuosina ovat astuneet +julkisuuteen, on varsinkin kolme vetänyt huomiota puoleensa. Lahjakkain +heistä on <i>Eino Leino</i> (Kasimir Leinon veli), erittäin tunnettu +tuotteliaisuudestaan ja runojensa sujuvasta muodosta. Noin neljän vuoden +kuluessa hän on sommitellut seitsemän runovihkoa, joista mainittakoon +”Yökehrääjä”, ”Sata ja yksi laulua”, ”Tuonelan joutsen”, ”Ajan +aalloilta” ja ”Hiihtäjän virsiä”. Yksityisistä runoista ovat +muistettavia ”Henrik Ibsen”, ”Kansa kalliolla”, ”Helsinki sumussa”, +”Mietelmiä”, ”Marjatan laulu”, ”Jaa, jaa!” y. m. m. – <i>Kyösti Larson</i> +(”<i>Larin Kyösti</i>”) tuli ensin tunnetuksi hilpeillä lauluillaan ”Tän +pojan kevätrallatuksia”; sitten seurasi ”Kylänlauluja” ja viimein kaksi +yht’aikaa ilmestynyttä runokokoelmaa ”Ajan käänteessä, isänmaallisia +runoja sekä ballaadeja”, ja ”Kulkurin lauluja”. – Kolmas runoilija on +<i>Ilmari Calamnius</i>, joka viime vuosina on lähettänyt julkisuuteen kolme +runokokoelmaa; uusin niistä on ”Lauluja ja runoelmia”.</p> + + +<p> </p> + +<center><h2><a name="43">§ 43. Loppukatsaus.</a></h2></center> + + +<p>Muillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus +viime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on +huomattavassa määrässä rikastunut.</p> + +<p><b>Lisäys 1.</b> Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi; +mutta lisättäköön vielä pari sanaa. – Vanhemmista suomentajista on +erittäin muistettava <i>Kaarle Martti Kiljander</i> († 1879 tuomiokapitulin +assessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat +Stagneliuksen ”Martyrat” ja Nicander’in ”Taikamiekka”, jotka painettiin +”Annikkaan” (vertaa § 34), sekä Runeberg’in ”Nadeschda”, ”Fjalar +kuningas” ja ”Salaminin kuninkaat”. Vanhemmissa suomennoksissaan perusti +hän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana +tavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. – Ensimmäinen +Shakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli <i>Macbeth</i>, <i>Kaarlo +Slöör</i>’in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. – +Runomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi +muita: <i>Juhana Enlund</i> (Oehlenschläger’in ”Aksel ja Valpuri”, Lessing’in +”Nathan Viisas” y. m.) ja <i>Kaarlo Forsman</i>, joka on suomentanut Goethen +Faust’in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon’in. ”Vänrikki +Stoolin Tarinat” ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä +toimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P. +Cajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. – +Hyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa <i>Waldemar +Churberg</i>’in <i>Uusi Romani-jakso</i> ja <i>Romani-kirjasto</i>, jotka sisälsivät +suomennoksia Dickens’in, Jókai’n, Pushkin’in, Gogol’in, Ebers’in, Silvio +Pellicon y. m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania, +varsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta, +ilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan +ruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.</p> + +<p><b>Lisäys 2.</b> Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen +lisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset +koskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.</p> + +<p>Tämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija +<i>Kaarle Alfred Castrén</i> († 1873), joka kirjoitti ”Muistelmia vuosien +1808–1809 sodasta”, ”Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. +1650–1750” j. n. e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita +muistettava <i>Juhana Richard Danielson</i>, etevä tiedemies ja valtiollinen +kirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja +selvittää Suomenmaan valtiollista asemaa (”Suomen yhdistäminen Venäjän +valtakuntaan”, ”Suomen sisällinen itsenäisyys” ja ”Viipurin läänin +palauttaminen muun Suomen yhteyteen”), sekä hänen kuvauksensa 1808–1809 +vuosien sodasta, ”Suomen sota ja Suomen sotilaat”. Muutoin kotimaan +historian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta +ansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. – Kuuluisa +muinaistutkija on <i>Juhana Reinhold Aspelin</i>, suomalais-ugrilaisen +muinaistutkimuksen perustaja.</p> + +<p>Kirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen +historiaa on hänen veljensä <i>Eliel Aspelin</i> valaissut monessa tarkkoihin +tutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon ”Kalevalan +tutkimuksia”, ”Suomalaisen taiteen historia” sekä suomalaisten +taiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner’in +elämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. – +<i>Ernst Gustav Palmèn</i>’in kirja ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran +viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831–1881” antaa +selvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.</p> + +<p>Aikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat +olleet <i>Fredrik Polén</i>’in toimittama <i>Mehiläinen</i> (1859–1863), +<i>Kirjallinen Kuukauslehti</i> (1866–1880) ja <i>Valvoja</i> (vuodesta 1881). – +Iäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin +on lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on +<i>Agathon Meurman</i>.</p> + +<p>Paitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin +tuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat +<i>Thiodolf Rein</i>, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen +kirjallisuuden Suomen kielellä, <i>Eemil Nestor Setälä</i>, etevä suomen ja +suomensukuisten kielten tutkija, sekä <i>Aukusti Juhana Mela</i>, joka +teoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen +kirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten +luetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on – +samoin kuin sanomakirjallisuuskin – ulkopuolella tämän kirjan +tarkoitusta<a href="#a24">[24]</a>.</p> + +<hr> + + +<p><a name="a1">[1] <i>Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on +tullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt’in) +toimittama ”Väinölä” (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos +1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa ”Helmivyötä”.</i></a></p> + +<p><a name="a2">[2] Länsimurteen alalla kirjakielen <i>d</i> aina ääntyy jollakin tavalla +(pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.</a></p> + +<p><a name="a3">[3] Myytilliseltä kannalta on <i>E. Aspelin</i> tarkastanut Kalevalan taruja +(Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). <i>J. Krohn</i> on Suomalaisen +kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen +historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten +siirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat +kotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen +aineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka +niiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten +kesken. <i>Ahlqvist</i> päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti +sitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja +kokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten +selittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen +pohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain +tutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden +Seuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen +osan johdannossa.</a></p> + +<p><a name="a4">[4] <i>Ballaadi</i> on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen, +täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään, +jommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan +keskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot +ovat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään <i>romanseiksi</i>.</a></p> + +<p><a name="a5">[5] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä, +niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä +tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat +kotimaahansa.</a></p> + +<p><a name="a6">[6] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista +toinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund +julkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa +”Monumenta Lingvæ Fennicæ” (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa +E. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M. +Westh’in tekemä.</a></p> + +<p><a name="a7">[7] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli <i>Arctophilacius</i> +(s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin +<i>Calajokius</i>, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi +”amnis”. Sukunimi <i>Frosterus</i> tulee Pakkalan rusthollin nimestä +(pakkanen ruotsiksi ”frost”), <i>Alopaeus</i> Kettusesta (kettu kreikaksi +”aloopeeks”). <i>Miltopaeus</i> tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää +(kreikaksi ”miltos” = punaliitu), <i>Castrén</i>, ensin <i>Castrenius</i>, Linnan +rusthollista (”castrum” latinaksi = linna), <i>Chydenius</i> Kytilän eli +Kytyniemen talosta j. n. e.</a></p> + +<p><a name="a8">[8] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt’in toimesta.</a></p> + +<p><a name="a9">[9] ”Runoelman” täydellinen nimi on: ”Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan +peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen +miecan Tygö Carlen callehimman – – Runo raudalla rakettu”.</a></p> + +<p><a name="a10">[10] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan +Calamniuksen runot, K. Grotenfelt’in toimesta, painettiin uudestaan +Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). ”Sururunot suomalaiset” on A. R. Niemi +samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).</a></p> + +<p><a name="a11">[11] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin +väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he +saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet +heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin +useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä +tähden Porthan’in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta +vuosikautta.</a></p> + +<p><a name="a12">[12] <i>M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum +Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum.</i></a></p> + +<p><a name="a13">[13] Niin oli eräs Skotlantilainen, <i>Macpherson</i>, v. 1762 antanut ulos +Gaeliläisten vanhat kertomarunot, <i>Ossian’in laulut</i>, Englannin kielelle +käännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan’ille tuttu; sitä vastoin +<i>Herder</i>’in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, <i>Stimmen der Völker in +Liedern</i>, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan’in puheenaoleva +väitöskirja-jakso päättyi, 1778.</a></p> + +<p><a name="a14">[14] Schröter’in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet +Suomen kansanrunouteen. Herder’in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei +sisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810 +erään suomalaisen runon nimellä ”Finnisches Lied” (”Jos mun tuttuni +tulisi”), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi’n vuosisadan alussa +painetusta matkakertomuksesta.</a></p> + +<p><a name="a15">[15] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot +sekä monta ennen painamatontakin ”Koittaren” I vihossa.</a></p> + +<p><a name="a16">[16] Kasteessa saadun <i>Johannes</i> nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä +luvalla muka uljaammalle soivaan <i>Iivariin</i>.</a></p> + +<p><a name="a17">[17] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä +<i>Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog</i>, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt +Kotkanmetsän poika. ”Sonen i Örnskog” on ruotsinnos Arwidsson nimen +muinais-skandinavilaisesta merkityksestä.</a></p> + +<p><a name="a18">[18] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen +pienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin +niistä muodostui ”Runokokous Väinämöisestä”, joka silloin jäi painamatta +ja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta +1895, II. Johdanto, sivv. XI–XIX, sekä ”Kalevalan esityöt”, Suomi, III +jakso, 4 ja 5 osa).</a></p> + +<p><a name="a19">[19] Näiden joukossa on erittäin huomattava <i>Daniel (D. E. D.) +Europaeus</i>, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.</a></p> + +<p><a name="a20">[20] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin, +Ranskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä +osittain vielä muutamille muillekin kielille.</a></p> + +<p><a name="a21">[21] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom. +Kirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan ”Kahdeksantoista +Runoniekkaa” (1889).</a></p> + +<p><a name="a22">[22] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.</a></p> + +<p><a name="a23">[23] Mainitusta kirjasta, jonka kertoelmat nimilehdellä ilmoitettiin +Gruben mukaan tehdyiksi, on vaan ensimmäinen ja enimmältään toinenkin +osa Gruben johdolla toimitettu; toisen osan loppupuoli sekä 3:s ja 4:s +osa ovat Y. Koskisen, 5:s (joka paraasta päästä sisältää käännöksiä) K. +Slöör’in ja 6:s ja 7:s osa J. Krohn’in toimittamia. Tätä teosta, jonka +eri osista on tullut monta painosta, on myöhemmissä laitoksissa osittain +uudistettu.</a></p> + +<p><a name="a24">[24] Uutteralla ja tarkalla työllä on <i>Valfrid Vasenius</i> toimittanut +luettelon kaikista Suomen kielellä ilmestyneistä kirjoista, joka on +oivallinen apulähde Suomen kirjallisuudenhistorian tutkijoille +(”Suomalainen kirjallisuus 1544–1877” ja useita lisävihkoja, joiden +julkaisemista yhä jatketaan).</a></p> + +<hr> + + +<center><h2>Sisällys.</h2></center> + +<dl><dd><a href="#b3">Johdatus.</a></dd></dl> +<ol> +<li><a href="#1">Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.</a></li> +<li><a href="#2">Suomalais-ugrilainen kieliheimo. (Tärkeimmät kielikunnat. +Suomalais-ugrilaiset kielet. Altailainen kielikunta. +Suomalais-ugrilaiset kansat).</a></li> +<li><a href="#3">Suomalaiset kielet.</a></li> +<li><a href="#4">Suomen kielen murteet.</a></li> +<li><a href="#5">Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.</a><br> +<br> +<a href="#b4">Ensimmäinen aikakausi. +Vanhin aika vuoteen 1157.</a></li> +<li><a href="#6">Vanhimman ajan runotuotteet.</a></li> +<li><a href="#7">Kalevala (Kalevalan pääsisällys. Kalevalan ainekset. Kalevalan +henkilöin luonteet. Virolaisten Kalevipoeg).</a></li> +<li><a href="#8">Lyyrillinen runous. Kanteletar. (Kansanlyriikan kaksi +muodostusjaksoa. Varsinaiset laulurunot. Kertovaiset runot).</a></li> +<li><a href="#9">Loitsurunous.</a></li> +<li><a href="#10">Satuja (Suomen kansan Satuja ja Tarinoita. Eläinsatuja. +Kuninkaallisia satuja. Eesti rahva ennemuistesed jutud).</a></li> +<li><a href="#11">Sananlaskuja ja Arvoituksia.</a><br> +<br> +<a href="#b5">Toinen aikakausi. +Keskiaika vv. 1157–1542.</a></li> +<li><a href="#12">Keskiajan sivistys-olot.</a></li> +<li><a href="#13">Kansanrunous (Legendoja: Piispa Heinrikin surma, Viron orja +ja isäntä, Mataleenan vesimatka, ”Luojan virsi”. – Ballaadeja: +Turusen neiti (Annikki ja Kesti), Inkerin sulhot, Elinan surma, +Antero ja Kaloniemen neito. – Historiallisia kansanrunoja. – +Ridvalan Helkavirret. – Muita runoja).</a><br> +<br> +<a href="#b6">Kolmas aikakausi. +Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542–1640.</a></li> +<li><a href="#14">Mikael Agricola.</a></li> +<li><a href="#15">Hengellistä runoutta (Jaakko Suomalainen. Hemminki +Henrikinpoika).</a></li> +<li><a href="#16">Suorasanaista kirjallisuutta (Eerik Sorolainen, Raamatun +suomennos. Liungi Tuomaanpojan y. m. lainsuomennokset. +Juusten).</a><br> +<br> +<a href="#b7">Neljäs aikakausi. +Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan +loppuun asti vv. 1640–1721.</a></li> +<li><a href="#17">Yleinen katsaus.</a></li> +<li><a href="#18">Suorasanaista kirjallisuutta (Raamatun suomennos. Petraeus, +Florinus, Martinius, Vhael. – Wexionius, Thuronius. – +Laurentius Petri, Rajalenius, Hartikka Speitz).</a></li> +<li><a href="#19">Runoutta (Hengellistä runoutta: Salamniuksen Ilolaulu +Jesuksesta, Eerik Juhana Cajanus. – Tilapää-runoutta: +Justander. – Historiallista runoutta: Laurentius Petrin +ajantieto, Vhael’in valitusruno, Calamniuksen Sururunot +suomalaiset. Aschelinus, Lithovius. – Huoneen peili. Tuderus. +– Historiallisia kansanrunoja).</a><br> +<br> +<a href="#b8">Viides aikakausi. +Ruotsin vallan loppuaika 1721–1809.</a></li> +<li><a href="#20">Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius. (Lis.: Idman ja Weman).</a></li> +<li><a href="#21">Runoelmia (G. Calamnius, Lilius, Frosterus, Abraham Achrenius, +Simo ja Henrik Achrenius, Tuomas Ragvaldinpoika).</a></li> +<li><a href="#22">Porthan ja hänen aikalaisensa (Porthan. – Ganander, Lencqvist, +Lizelius. – Franzén, Frese, Creutz, Choraeus).</a><br> +<br> +<a href="#b9">Kuudes aikakausi. +Uusi aika vuodesta 1809.</a><br> +<br> +<a href="#b10">I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809–1835.</a></li> +<li><a href="#23">Kansallistunteen uudestaan herääminen.</a></li> +<li><a href="#24">Suomen kielen tutkimus (Renvall, Becker, Sjögren, Strahlmann).</a></li> +<li><a href="#25">Juteini ja Gottlund.</a></li> +<li><a href="#26">Kansanrunojen keräileminen. Topelius vanhempi (Schröter).</a></li> +<li><a href="#27">Runoilijoita (Lagervall, Poppius, Kallio, Ticklén veljekset, +Kemell).</a></li> +<li><a href="#28">Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson. (Linsén, Ehrström).</a></li> +<li><a href="#29">Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen (Keckman y. m. +– Tieteellisiä seuroja).</a><br> +<br> +<a href="#b11">II. Vuodet 1835–1850.</a></li> +<li><a href="#30">Elias Lönnrot.</a></li> +<li><a href="#31">Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat +(Korhonen, Makkonen, Kymäläinen, Puhakka, Räikkönen. – P. +Väänänen, Tuoriniemi, P. Lyytinen, H. Väänänen, Mansikka, O. +Lyytinen. – Uuden-aikuiset kansanrunot).</a></li> +<li><a href="#32">Ruotsinkielinen runous (Runeberg, Cygnaeus, Topelius, Stenbäck, +Wecksell).</a></li> +<li><a href="#33">Juhana Vilhelm Snellman.</a></li> +<li><a href="#34">Suomalainen kirjallisuus 1835–1850 (Kajaani, Varelius, +Hannikainen, Granlund, E. A. ja A. V. Ingman y. m.).</a></li> +<li><a href="#35">Kielitiedettä. Castrén. (Eurén, Kellgren, Avellan, Collan).</a><br> +<br> +<a href="#b12">III. Aika jälkeen vuoden 1850.</a></li> +<li><a href="#36">Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.</a></li> +<li><a href="#37">Eero Salmelainen ja Satuja ja Tarinoita.</a></li> +<li><a href="#38">Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja J. Krohn.</a></li> +<li><a href="#39">Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous (Kivi. – Tuokko. +– Bergbom, Suomalaisen kansallisteaatterin perustaminen. – +Uudempi näytelmäkirjallisuus).</a></li> +<li><a href="#40">Suomalaisen novellikirjallisuuden alku (Gummerus, Theodolinda +Yrjö-Koskinen, Suomalainen. – Kansankirjailijat: Päivärinta. +– Jahnsson, Bergman, Soini y. m. – J. V. Calamnius).</a></li> +<li><a href="#41">Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus (Minna Canth, Aho, +Pakkala, S. Ingman. – Kauppis-Heikki, Alkio. – Reijonen, +Järnefelt, Kokko, Aura, Ronimus, Maila Talvio, Aino Suonio +y. m., Jalmari Hahl. – Kansankirjailijoita: Sissala, +Meriläinen, Niemelä).</a></li> +<li><a href="#42">Runomuotoinen kirjallisuus (Cajander, Erkko, Genetz, K. Leino. +– Rahkonen, Wuorinen, Minna Krohn, Kramsu y. m. – Irene +Mendelin, Hilja Hahnsson, Noponen, Nyman, Weijola, Eino Leino, +Larson, I. Calamnius).</a></li> +<li><a href="#43">Loppukatsaus. – Käännöksiä. – Tieteellistä +kansalliskirjallisuutta y. m. (Historiaa. Kirjallisuus- ja +Taidehistoriaa. Muita tieteitä. Aikakauskirjoja).</a></li> +</ol> + + + + + + + +<pre> + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden +historiassa, by B. F. Godenhjelm + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OPPIKIRJA SUOMALAISEN *** + +***** This file should be named 18481-h.htm or 18481-h.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/1/8/4/8/18481/ + +Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed +Proofreaders Europe. + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + + +</pre> + +</body> +</html> |