diff options
Diffstat (limited to '40007-0.txt')
| -rw-r--r-- | 40007-0.txt | 7019 |
1 files changed, 7019 insertions, 0 deletions
diff --git a/40007-0.txt b/40007-0.txt new file mode 100644 index 0000000..eaa8d2a --- /dev/null +++ b/40007-0.txt @@ -0,0 +1,7019 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40007 *** + +SÄKENIÄ + +Kokous runoelmia + + +Kirj. + +A. Oksanen (Ahlqvist) + + +G. W. Edlund, Helsinki, 1898. + + + +SISÄLLYS: + + August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta + Säkenet + + I. + Savolaisen laulu + Suomen valta + Sotamarssi + Unelmia + Miksikä aina suret? + Suomalainen sonetti + Silloin saisi Tuoni tulla + Tuopa tuopi tuiman tunnon + Uunna vuonna 1853 + Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos + Iitillä on nälkä + Eräs nälkätalven kuvia + Valtiollista + Meidän vieraissa-käynnit + Päivä koittaa + Ilmarista tarvis + Kreikkalaisen vala + Virolaisen valitus + + II. + Elämä + Epäilijä + Kohtalon ivaus + Koston päivä + Murheen hedelmä + Rangaistuksen kovuus + Nosta silmäsi + Marian murhe + Kaste + Kuolettaminen ja eläväksiteko + Jodokon leipä + Hevosen kenkä + Huokaus työtä aljettaessa + Tunnon rauha + Syksytoiveita + Betlehemin tähti + Jouluaamuna + Hautausvirsi + Joulun merkitys + + III. + Pyydetty pyytäjä + Etelälle + Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa + Ruotulaisen morsian + Rannalla-istuja neito + Turha odotus + Runonkerääjä + Servialaisia kansanlauluja: + 1. Kehon neito kasvanut + 2. Kukalle + 3. Tuomio + 4. Toivomat + 5. Kirous + 6. Rakkaiden hauta + 7. Julkasematoin rakkaus + Kuinka rakkaus tulee ilmi + Angelika + Eräs kihlaus + + IV. + Laulajan sija + Palannut runotar + Puuseppä ja runoseppä + Laulu on monta laatua + Lapsuuteni paikoilta + Kynälampi + Eräs nuorukaismuisto + Eräsnä syntymäpäivänäni + Syksyllä + Joulupuu + Pienelle tyttärelleni + Pikku Annan kuoltua + Leivolle + Eräsnä katkerana hetkenä + Mun kesäni + Sydämeni asukkaat + Unetoinna + Kerran viinikellarissa + + V. + Koskenlaskijan morsiamet + Lähteelle kadussa + Punkaharjun Laulutytön laulu + + VI. + Schillerin laulu kellosta. + + VII. + Porthanin kuvapatsaan paljastettua + Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille + Filosofian-Majisterille + Nordenskiöldille Suomesta + Ruotsalaisille + Malja paroni Munckille + Vänrikki Stålin laulaja + Runebergin muistoksi + Franzénin muistoksi + Sjöstrandin Kullervo + M. A. Castrénin haudalla + Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle + Porthanin kuvapatsaan kantakiveen + Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes + J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885 + + VIII. + Susi ja Lammas + Kettu ja Korppi + Matkaaminen + Kompia + Loppulaulu ja Laulun loppu + + IX. + Satu + + + + +AUGUST AHLQVIST (OKSANEN). + +7/8 1826 -- 20/11 1889. + + +August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti +samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli +ylioppilaaksi. + +Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu +puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis +August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa, +hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta +puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen +opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen. + +Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli +itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen +ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta +valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia +sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin +tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun +penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi +Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka +ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa +v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen +toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti +Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi +osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa +kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845 +alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja +Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana +käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä +"Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen +kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia: +"Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka" +ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin +"Annikka"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan. + +Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa +ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847 +uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin +"oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati +A. Warelius". + +Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne +kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia +päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä +laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli +Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään, +osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin +jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän +saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi +rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus +perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä. + + Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet, + miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja + Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti, + kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me + tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä + jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja + varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten + ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. -- + + Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me, + Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta + pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan + käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi + tarpeeksemme: + + _Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki + oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat + tiedoksensa voittaneet. + + Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla + tartuttava. Siitä seuraa: + + _Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin + keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme + puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. -- + + Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti + täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin + vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään + täyttäneeksi. -- + + Me tahdomme valon maassamme voittavan. + + Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla, + ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle, + ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen. + + Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin + tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään + matkalla kohtava este vierauttava. -- + + Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847. + + Aug. Ahlqvist. Karl Collan. Andreas Warelius. + Aksel Aspelund. Fredr. Polén. D.E.D. Europaeus. + P. Tikkanen. Oscar Toppelius. Aug. Schauman. + C. F. Forsius. Nestor Tallgren. + +On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen +luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat +vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät +osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä. +Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli +viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa. +Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä +ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita +yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi +oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä. + +Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi +tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle +siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian +eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia, +ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen +raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä +vain muutamiin harvoihin lomahetkiin. + +Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja +aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun +meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista +kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin. +Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan +olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka +kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena +ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla +ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon +vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen. +Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän +alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta +1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme +vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja +Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän +valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä, +sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka +ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin +kielen tutkimusta varten. + +Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen +valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa +on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan +Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja +Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle, +julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa +kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen +matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään +Siperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia +tutkimuksiansa. + +Erittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka +niihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä +kuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen +sattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan. +Meillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä +kukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta. +Hänen teoksensa "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858", +ensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän +päivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme +seurata "Unter den Wogulen und Ostjaken" (1883) nimisestä teoksesta, +joka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja +kuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt. + +Ahlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia +hänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen +opettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn +alaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä +huomauttaa. + +Suurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi +Tiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston +(1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen "Viron nykyisemmästä +kirjallisuudesta". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi +julkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien +täydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859) +esittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan +kielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta +myöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta +ja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen +Unkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen +sukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen +kielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan +tulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta +v. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät +pohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto. + +Kun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan, +joita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja +yliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan +niitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle +hän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi +vahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta +ja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä +on hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan +vastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja +turkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen +asianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia +suorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut. + +Syynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat, +niinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja +kirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta +häiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien +etupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen +sivistyskieleksi kohottamista varten. + +Niistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin +yliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat +hänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli +"Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta", jolla hän saavutti +professorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan +suomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös +uuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi +esittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi +ulos ensi osan v. 1877 nimellä "Suomen kielen rakennus, vertaavia +kieliopillisia tutkimuksia". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa +ei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä +supistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä +vertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen +kielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin +lähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi +julkaisemalla "Suomalaisen murteiskirjan" (1869). Mainittua "Suomen +kielen rakennusta" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen +synnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen +jatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt +valmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin +muutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa: +ne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina. +-- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten +perusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan "Kielettären", +joka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia, +arvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä +kaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on +paljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki +kirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia. + +Yksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta +hän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli +sivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi +sivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan +Porthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella +alalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita +ihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi, +suomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa +tulokset hän esitti teoksessaan "Länsisuomalaisten kielten +sivistyssanoista", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi +(1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen +tieteellisistä teoksistaan. + +Vihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori +ei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä +olikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden +joukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi +julkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius +Krohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi +päivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus, +"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta", ilmestyi +kutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen +tarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia +"pihtien pitämiä", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut, +mutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen +ennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi "Kalevalan +karjalaisuus", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: "kutka +ovat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?" Niinkuin +tunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää +käsityskantaa vastaan. + +Me olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen +toimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme +pidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen +arvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla +yleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja +puutteita. + +Suomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän +ensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä +lähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä +tulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy +tunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin +alkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan +asiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka +Ahlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund. +Joka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin +pääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle +tällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa +kehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta +antamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen +työn murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen +nimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin +mielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen +tutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei +ollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat +syntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot +verrattuina kielessä vallitseviin "lakeihin" ja sananjohtoon olisivat +katsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen +vaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen +suureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan +suuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista +oikeakielisyyskantaansa hyväksyä. + +Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot, +yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin. +Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla +muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi +sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon +ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa +koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse +hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän +tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita +Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa +Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa +teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen +edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei +ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee +matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan +pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille +kelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi." Hän siis +pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina, +ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat +ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman +ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin +kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä +oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät. + +Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka +hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista +kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta +hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen +kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin +ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan, +eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää +kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja +sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan +viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut +arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen. + +Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos +tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen +tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä +loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät +kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana +yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on +heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli +suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi, +"oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja +opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli +kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat +sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti +ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut +suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä", +niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa +hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta. + + * * * * * + +Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen +Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä. +Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille +Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron +jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia, +että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän +ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!" +huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän +tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin +tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on +iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten +on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan +morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen +runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen +työhönsä. + +Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista +runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v. +1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä, +että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli +yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta +ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on +hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen: + + Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen + synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle + luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi. + Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi + rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla + kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi + rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme + aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen + vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle + sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä + itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa + ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä + ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken + menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta + toiminnasta. + +Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista +kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt +lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on +ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen +runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon +että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi +suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut +Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta. + +Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat +runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat +"parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen. +Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli +toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen +parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn +laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset +tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen +"normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava. +V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin +tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat +runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on +sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus, +mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun +mukaan. + +Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin +määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja +voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu +isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai +runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista. + +Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli. +Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"! +Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen +Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen +kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa +äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta +toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi +murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän +tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan: + + Tuopa tuopi tuiman tunnon. + Tuo ainakin mustan mielen: + Milloinhan sulavi Suomi. + Milloin Suomessa sydämet, + Konsahan kevät tulevi, + Konsa hanget lähtenevi + Suomen poikien povista, + Verestä viluisen kansan! + +Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja +"Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa +Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu. + + -- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun + Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa, + +taikka silloin, + + Kuin näkisin näännyksistä + Suomenmaani suoriavan. + Kuin kuulisin Suomen kielen + Suomen kaiken kansan suusta. + +Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868 +tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen: + + Ees laulan torjuks' tuonen + Omalla kielelläs; + Jos auttais: sydänsuonen' + Puhkaisin mielellän'; + + Johtaisin suuhus johdon + Sulinta vertani, + Kuin tietäisin tään rohdon + Sun saavan terveeksi! + +Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän +uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa: + + Niinkuin säen pilvistä pudonnut, + Sadettenkin alla sammumatta + Kytemistään korvossa kytevi, + Salaisesti sammalikon alla + Kulkee mättähästä mättähäsen + Puiden juuret poltellen ja viimein + Ilmivalkeahan leimahtavi. + Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, + Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, + Salon hongat maahan horjahtavat, + Kumohonpa kaatuu korpikuuset; -- + Tällä lailla Suomen Suomalaisuus + Sydämestä syttyy sydämehen, + Mielestä menevi toiseen mieleen, + Kunne yksi toivo, yksi tunne + Sydämessä kaiken kansan sykkää. + +Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle +valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla +runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän +toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä +emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti: + + -- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + Suloisin Suomen sanoin painetahan + Jo Suomen nuorukaisten kulmille. + +Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka +yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt +yliopiston nuorisoa. + +Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään, +mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään +kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan +rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka +on Oksasen runottaren ihanimpia luomia. + +Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat +runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä, +tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa +"Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää +katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai +"Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku +Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää, +kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään +sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin +pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa +maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja +tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena +virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle. + +Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja +klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee +loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa +kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen +moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon +muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran +viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri +puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan, +niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina. + +Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt, +vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja +naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat +runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo +nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka +julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren +kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti +ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi +julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän +nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan +novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut +lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle +osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä +palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa. +Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto +osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och +länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)! + +Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen +kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat +runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen +esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli. +Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei +ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana, +vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan +ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana +hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen +sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen +"Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin +sydämiä sytytelleet, saaneet + + -- -- -- laulun innon + Uutta, tulta leimuamaan + Sydämissä Suomalaisten + Yli kaiken Suomenmaan. + +Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi +iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle, +voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle. + +Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka +olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut: + + Yks' perkele. + Yks' enkeli + Asuvat sydämessäni: + Ne taistelee + Ja kamppailee, + Yks' toistaan voittaa koittelee. + +Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien +mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä, +jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli +kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda +silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka +piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta +kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita +intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo +ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään +jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta +vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen +tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen +tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa". + +Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli +suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän +joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi +työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme +nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut +varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi +itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi, +puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin +jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo: + + "Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon + mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei + ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne, + luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen + kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa + kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa + suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata + niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin + uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä + tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä + lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma + mies!" + +Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen +olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli +alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi +tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän +yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat +eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden +pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo +"Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa: + + "Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa + Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa. + Päivän voittaa. + + Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä, + Siksi älkää sammuttako kynttilöitä." + +Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä +"kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys +oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän +oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti +lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa +"Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi +velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan, +jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875 +pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan +valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin +mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä +suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa. +Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä +"kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille +osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät +tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme +kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa, +että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä +epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien +käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi +heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi +"pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin +joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin +vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat +intohimonsa kuohuksiin. + +Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin +vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan. +Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se +aika, jolloin + + Yksi mieli ... yhdistävi + Henget keskenään nyt kiistäväiset + Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, + Sopusointuisaksi Suomenmaaksi. + + * * * * * + +Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä +tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää +sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön +laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää, +runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime +hetkeen saakka. + +Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin +Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin +painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi +kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p. +marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt +ikuisiin avaruuksiin. + +August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei +kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää. +Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa. +Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista +lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu: + + Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme: + Miehuudella lempiä synnyinmaata, + Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä, + Kuin teki Ahlqvist. + +E. N. Setälä. + + + + + SÄKENET. + + + _Syksyn kolkko, synkkä ilta + Kattaa kaupungin ja maan, + Raskahasti rannan aalto + Vastaa kuusten huminaan. + + Kuusten alla seisoo suojus, + Sepä kattotorvestaan + Sukkelasti suitsuttavi + Säkeniä ilmahan. + + Säkenet ne säihkyellen + Tuulen kanssa tanssivat, + Heloittavat hetken aian, + Tuikahtavat, -- sammuvat. + + Lämmintä ei niistä lähde, + Valkene ei valju yö, + Mut ne kertoo, kuinka siellä + Ahkera on alla työ. + + Kaikuvalla kalkkehella + Seppä rautaa kuonnuttaa, + Painavilla palkehilla + Taaskin tulta tupruuttaa. + + Säkeniä uusi sarja + Lentää yöhön sankeaan, + Kylän lapset seisottavat + Noita tuossa katsomaan. + + Säkenell' ei pitkä kaari + Ole ilmamatkoaan, + Tulen vaan saa syttymähän + Käyden tulta-ottavaan. + + Näinpä, lauluni, sä lennä + Säkenenä säihkyten, + Nuorten mieltä miellytellen, + Sytytellen, sammuen. + + Ehkä saisit laulun innon + Uutta tulta leimuumaan + Sydämissä Suomalaisten + Yli kaiken Suomenmaan._ + + + + +I. + + + + Savolaisen laulu. + + + Mun muistuu mieleheni nyt + Suloinen Savonmaa, + Sen kansa kaikki kärsinyt + Ja onnehensa tyytynyt, + Tää armas, kallis maa! + + Kuin korkeat sen kukkulat, + Kuin vaarat loistoiset! + Ja laaksot kuinka rauhaisat, + Ja lehdot kuinka vilppahat, + Kuin tummat siimehet! + + Sen salot kuin siniset on, + Puut kuinka tuuheat, + Ja kuin humina hongikon + Syv' on ja jylhä, ponneton, + Ja tuulet lauhkeat! + + Ja kussa tähdet tuikkavat + Kovalla talvella, + Ja kussa Pohjan valkeat + Suloisemmasti suihkavat + Kuin Savon taivaalla? + + Tok' yhtä vielä muistelen, + Sen suihke armaampi, + Se silmä on Savottaren, + Johonka taivas loistehen + Ja sinens' yhdisti. + + Me emme liioin kerskuko, + Sanomme kumminkin: + Muu Suomi, ellys ilkkuko, + Jos meill' on hoikka kukkaro, + Jos köyhiks' keksittiin. + + Useinpa pelto kultainen + Se sulla kellerti, + Kuin meidän vaivan, viljehen + Kumohon löi vihoillinen + Ja poltti tuhkaksi. + + Ja monta kertaa sattui niin, + Kuin meitä vainot löit, + Kuin vaimot, lapset kaadettiin + Ja miehet sortui sotihin, + Sä rauhan leipää söit. + + Jos kielin voisi kertoa + Näkönsä vanhat puut, + Ja meidän vaarat virkkoa, + Ja meidän laaksot lausua, + Sanella salmensuut; + + Niin niistäpä useampi + Hyv' ois todistamaan: + "Täss' Savon joukko tappeli, + Ja joka kynsi kylmeni + Edestä Suomenmaan!" + + Siis maat' en muuta tietää voi + Savoa kalliimpaa, + Ja mulle ei mikään niin soi + Kaikesta, minkä Luoja loi, + Kuin: "armas Savonmaa!" + + + + Suomen valta. + + + Nonse, riennä, Suomen kieli, + Korkealle kaikumaan! + Suomen kieli, Suomen mieli, + Niiss' on suoja Suomenmaan: + Yksi mieli, yksi kieli + Väinön kansan soinnuttaa. + Nouse, riennä, Suomen kieli, + Korkealle kaikumaan! + + Suomalaisen kuokka, aura + Kyntäneet on Suomenmaan; + Kasvoi vehnä taikka kaura, + Maa on meidän perkamaa. + Kelläs täss' ois äänen vuoro + Meidän maata johdattaa? + Nouse siis sä, Suomen kieli, + Korkealle kaikumaan! + + Suomalainen yksin kesti + Ruton, näljän aikana, + Yksin miekallansa esti + Vihoillisen maastansa; + Suomalain' siis yksin käyköön + Käsin ohjiin onnensa. + Nouse, nouse, Suomen kieli, + Korkealle kaikumaan! + + Äänisjärvi, Pohjanlahti, + Auranrannat, Vienansuu, + Siin' on, Suomalainen, mahti, + Jok' ei oo kenenkään muun, + Sillä maalla sie oot vahti; + Älä ääntäs halveksu! + Nouse, riennä, Suomen kieli, + Korkealle kaikumaan! + + + + Sotamarssi. + + (Porrassalmen tappelun muistoksi.) + + + Syttynyt on sota julma, + Vihan liekki leimuaa; + Punainen on Pohjan kulma, + Verta, tulta ennustaa. + Rientäkäämme, Savolaiset, + Sekä poijat Pohjolaiset, + Myös sä, kansa Karjalan, + Vihollista vastahan! + Meidän hurraa kankaat kaikuu, + Niinkuin tuhat ääntä ois, + Vaarat virkkaa, rannat raikuu: + Väkivalta täältä pois! + + Laukku selkään, miekka vyölle, + Tulikeihäs olalle! + Vihurina veren työlle + Rientäkäämme rajalle! + Rientäkäämme j.n.e. + + Meidän tääll' on niityt, pellot, + Meidän lehdot, laaksot, puut; + Meidän karjain kuuluu kellot: + Meidän maata ei saa muut. + Rientäkäämme j.n.e. + + Kas, kuin sotalippu liehuu, + Entäin kohti etelää! + Kohta kyllä rauta riehuu, + Verivirrat höyryää. + Rientäkäämme j.n.e. + + Marssi päälle, Pohjan poika, + Vihollista varsin luo! + Hakkaa päälle, Pohjan poika! + Luoja sulle voiton suo. + Rientäkäämme Savolaiset, + Sekä poijat Pohjolaiset, + Myös sä, kansa Karjalan, + Vihollista vastahan! + Meidän hurraa kankaat kaikuu, + Niinkuin tuhat ääntä ois, + Vaarat virkkaa, rannat raikuu: + Väkivalta täältä pois! + + + + Unelmia. + + + Kuin monta unta kullaista + On, kurja Suomi, sulle nähty, + Ja toivotusta harrasta + Kuin monta, mont' on sulle tehty! + + Pois aavaan maahan Aasian + Sä täältä toivottiin takaisin, + Sun ratsus polki hiekkahan, + Ja tuuli jälkesi lakasi. + + Siell' istuit luona karjaisi + Ja mietit huopasuojan alla, + Ja lapsesi ne viihdytti + Sua soittain, laulain, tanssimalla. + + Ja toisen kerran lohkaistiin + Sä entisiltä juuriltasi, + Ja merten keskeen heitettiin + Näin nauttimahan onneasi. + + Min suloisena saarena + Kohosit siellä lainehesta, + Ja palmut peitti varjollaan + Sua kuuman päivän polttehesta. + + Omana siellä kansanas + Olostit tyytyväisin mielin, + Ei estetty siell' onneas + Ei miekoin, eikä vierain kielin. + + Ja laajat lahtes ahtausi + Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein, + Ja niin sun siell' ol' ollasi + Kuin neidon tyyntä merta kylpein. + + Taas toisen kerran toivottiin + Sä kaukaisehen lännen maahan, + Ja palstat laajat lohkottiin + Kylvääsi korpeen viljavahan. + + Sä maata läksit perkkaamaan + Vapautuneella voimallasi; + Maa siellä antoi antiaan + Sataisen viljan vaivastasi. + + Näin hyödyit, kasvoit laajensit + Sä valtaas, maitas, mantereitas, + Ja suuret laulun sankarit + Sun helkyttävät kanteleitas. + + Sun kuulus kulki maailmaan, + Ja onnen oksia sä taitoit; + Maan toista puolta ohjaamaan + Myös miehen suomalaisen laitoit. + + * * * + + Näin, Suomeni, on moni mies + Jo uniansa sulle nähnyt, + Ja toivotusta, ken ne ties, + Kuin monta onnellesi tehnyt. + + Et koskaan näiden nähdä saa + Hourauksien totehen käyvän, + Tää köyhä maasi antamaan + On suotu sulle onnes päivän. + + Tääll' olet vahvaks' varttuva, + Tääll' elos kauniiks' muutettava, + Tääll' on sun kieles karttuva, + Vapautes, valos voitettava. + + + + Miksikä aina suret? + + + Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat, + Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina + Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan? + Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität. + Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo? + Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina + Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi? + -- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu, + Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös. + Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja, + Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy! + Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä + Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. -- + Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot, + Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis: + Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat, + Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen; + Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta + Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään, + Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin, + Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. -- + -- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee, + Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin + Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito, + Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt: + Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky + Kullin kultailla, käsky rusoin punata, + Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun + Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa, + Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta + Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan? + Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin + Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus, + Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen + Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin. + Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin + Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai, + Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa: + "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!" + + + + Suomalainen sonetti. + + + E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla, + Ett' oisi kenkään laulajoista meillä + Soveltuva sonettien siteillä + Runon tekoon Kalevalaisten kuulla. + + Ei istukaan käkömme mandelpuulla, + Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; -- + Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä + Ei soi sonetti Arnolaisen suulla. + + Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi, + Ja siitä Suomalainen toivojensa + Tulelle uutta kiihoitusta toisi, + + Jos kautta näiden lanlukahlettensa + Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi + Siteistä muista päästä irrallensa. + + + + Silloin saisi Tuoni tulla. + + + Milloin saisi Tuoni tulla, + Mua kuolema kohata? + + Silloin saisi Tuoni tulla, + Sulo kuolema kohata, + Kuin tuo tyttö suuta soisi. + + Ja silloin saisi Tuoni tulla, + Kova kuolema kohata, + Kuin loppuisi laulaminen, + Väsähtäisi virren virta. + + Ja silloin saisi Tuoni tulla, + Armas kuolema kohata, + Kuin näkisin näännyksistä + Suomenmaani suoriavan, + Kuin kuulisin Suomen kielen + Suomen kaiken kansan suusta. + + + + Tuopa tuopi tuiman tunnon. + + + Nurmell' on jo nukka päällä, + Päällä kaunis peittehensä, + Peittehellä päivän immet, + Aurinkoisen armahaiset, + Kukat kaikilla keoilla, + Lehti täysi jo lehoissa. + + Jopa lammin lämmin laine + Likistävi rantaansa, + Iltavirttä veisoavi, + Kullallensa kuiskuttavi, + Kunne kulta nukkunevi, + Kaunis maa makaelevi, + Kunne itsekin ihana + Armas aaltonen nukahti, + Kullan vierehen väsähti. + + Jopa linnut laulelevat, + Käköset kukahtelevat; + Mitä linnun laulaminen, + Mikä käellä kukunta? + -- Toivon tult' on rinta täysi, + Lemmen liekkiä povensa, + Toivo kultansa tuloa, + Armahan alenemista, + Mieli muiskujen mehua, + Suloisuutta suuta-saannin. + + Kaikki on riemu, kaikki rakkaus, + Kaikki kultien kujerrus, + Kaikki autuas ilonen, + Taivahan tulen palanta; + Missä toivo, siinä täyttö, + Missä laulu, siinä vastaus. + + Tuota kuuntelin ja katsoin, + Katsoin kurja kaiken yötä, + Iloni alas aleni, + Aleni kuin allin mieli + Uiessa vilua vettä, + Toivoni tuli tukehtui, + Sammuivat suloiset suonnat, + Mieleni matala mustui, + Syämeni surkastihen, + Silmästä vetonen vieri, + Kyynel kulki kasvoilleni. + + Mikä toi sen tuiman tunnon, + Mikä mustan mielialani? + + Tuopa tuopi tuiman tunnon, + Tuo ainakin mustan mielen: + Milloinhan sulavi Suomi, + Milloin Suomessa syämet, + Konsahan kevät tulevi, + Konsa hanget lähtenevi + Suomen poikien povista, + Verestä viluisen kansan! + + + + Uunna vuonna 1853. + + + Voi, kuinka usmat raskaat, summat + Nyt kaiken ilman täyttävät! + Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat, + Ja pilvet päivän peittävät! + + Näin Maa salaisten huoliensa + Sumuja huokuu yksinään, + Ja paljoutta vaivojensa + Välistä ratkee itkemään. + + Juur' tällä lailla ihmisyyden + Nyt surun sumut peittelee. + Ken näiden arvannee syvyyden, + Luvun ja määrän laskenee! + + Pimeyden valt' on joukkoinensa + Lihan ja muodon ottanut, + Pahuuden herra istuimensa + Isosti ilmi nostanut. + + Sen istuimensa alaiseksi + Hän ihmisyyden kahlitsee, + Ja jalkojensa astuimeksi + Valosi, Herra, vangitsee. + + Kuitenkin tiedän tarkoillehen + Ja toivon turvallisesti: + Et unhota unohduksehen + Ikuiseen ihmisyyttäsi. + + Sä muistat kaikki kyyneleemme, + Kuin koston päivä valkenee, + Ja juotat ne vihoilliseemme, + Ken niille nyt myhähtelee. + + Ja muistat, kuinka monta kertaa + Hän meihin miekan syösnyt on, + Ja vaikk' ei aina näykään verta, + Sydän se tyhjäks' juosnut on. + + Kuin liian suuren huolten painon + Sä päällemme näät karttuvan, + Ja kuin vihoillistemme vainon + Näät meitä liioin sortavan; + + Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta + Jo loppuu pitkämielisyys; + Kovasti silloin isket tulta, + Ei kestä konnain ilkeys. + + Kumohon silloin kaikki kaatuu + Valois pyhän vihoilliset, + Ja niiden neuvot maaksi maatuu, + Jos olkoot kuinka loistoiset. + + Tät' aikaa meidän ootellessa + Sä meihin nöyrä mieli luo! + Ja maalla myrskyin raivotessa + Sä rauha Suomellesi suo! + + + + Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos. + + + Yks' rengas kahleistasi + Nyt katkes', Suomi, taas: + Selvillä sanoillasi + Nyt lak' on lukeas, + Jok' oikean ja väärän + Eroittaa toisistaan, + Ja lausuu, minkä määrän + Vapauttas sallitaan. + + Despootti saattaa sortaa + Lain vangiks' allensa, + Lain muurit rikki murtaa, + Oikeuden tallata; + Hän Themin alttarilta + Voi tulen temmata, + Sen viedä ihmisiltä, + Yöks' päivän tummentaa. + + Vaan vaikka hän sen heittäis + Aluenjärvehen, + Ja vuorillakin peittäis + Maan paksuun mantereen; + Niin kipinäinen sielläi + Kytisi oikeutta, + Maailmaa ei hän vieläi + Vois ijäks' orjentaa. + + Ois Deak-Väinämöinen + Tok' vielä silloinki, + Jost' aika tumma, öinen + Tukalaks' tuntuisi: + Se pyytäisi sen sieltä + Ja syttäis jällehen, + Ja kansalaisten tieltä + Pois loistais vääryyden. + + Sä, Suomalainen, kulje + Lain tietä aina vaan; + Sä älä toista polje, + Äl' itsees poljeta! + Kuin kansa eksymättä + Oikeutta noudattaa, + Ehdotta, estymättä + Perivi oikeus maan. + + + + Äitillä on nälkä. + + (Kevättalvella v. 1868.) + + + Ah äiti armahani, + Sä, surkee Suomenmaa, + Kuin katson vaivojasi, + Sydäntän' kouristaa! + + Kyll' usein uhkui ennen + Ravinto rinnoistas, + Runsaudell' äitinlemmen + Sä ruokit lapsias. + + Nyt ompi kasvos kalvas, + Ja rintas tyhjät on; + Nyt silmäs, ennen valpas, + On tumma, tuikkeeton. + + Sun sydäntäsi tuimaa, + Ja nälkä sull' on nyt; + Ja päätäsikin huimaa + Jo tuska yltynyt. + + Oi äiti, tänne pääsi + Mun paina parmaillen', + Niin sua viihdyttääni + Ees laulan itkien! + + Ees laulan, torjuks' Tuonen + Omalla kielelläs; + Jos auttais: sydänsuonen' + Puhkaisin mielellän'; + + Johtaisin suuhus johdon + Sulinta vertani, + Kuin tietäisin tään rohdon + Sun saavan terveeksi! + + + + Eräs nälkätalven kuvia. + + (1867 vuoden lopulla.) + + + Oli kolkko: mä kangasta kuljin + Lumi singoten silmihin lyö; + Jop' on päiväki maillensa mennyt, + Pian jontuvi jouluinen yö. -- + Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla + Maantietä mun eelläni päin? + Koto kaukana lienevi sillä, + Joka matkall' on tuiskussa näin! + + Hepo joutuen juoksi sen kiinni. + Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös! + "Kuhun kuljet sä, onneton äiti, + Miss' arvelet vietellä yös? + Peninkulmalt' on kummankin puolen + Talotointa, ja ummessa tie; + Pyry, yö, vilu surmasi suuhun + Sinut, surkea vaimo, nyt vie!" + + "Hyvin joudanki kuolla ma kurja. + Koto kuoltuan' mullakin ois! + Liki hiipasikin Manan siipi, + Tämän lapsen kun sammutti pois; + Kipuhuns' olis syönyt se rintaa -- + Mitä vielä, kun läks' veri vaan! + Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, + Nukun luo, menen myös Manalaan!" + + + + Valtiollista. + + (v. 1865.) + + + "Äl' usko Ruotsalaista, + Sä, suora Suomen mies; + Hän viekastaa ja pettää, + Vaikk' ystävyksiä on; + Hän kielen sulta sorti, + Ol' sortaa mielenkin; + Äl' usko Ruotsalaista, + Sä, suora Suomen mies!" + + Kyykäärmehet näin kuiskaa + Nyt Suomen korvahan; + Min sadat vuodet liitti, + Sen syövät irralleen. -- + Pois, väärät viettelijät! + Ei käy se koskaan niin! + Niin Suomen mies ei luovu + Vanhasta veljestään. + + Ne on kuin kuus' ja koivu, + Jotk' yhteen kasvoivat: + Yks' tähti yltä tuikkaa, + Yks' juurten all' on maa; + Jos koivun lehvät liehaa, + Vaan kuusen humajaa, + Niin äänensä omansa + Se kuuluu kummaltai. + + Yks' _Kaarle_ meitä johti, + Yks' _Kusta_ kumpaakin, + Yhteinen _Lützin_ kenttä + Ja _Narvan_ tanner on; + Ain yhdet virrat verta + Ne huuhtoi kummankin, + Ja vierekkäinpä viertiin + _Pultavan_ hautaankin! + + Niin miksi meidän kiistää + Vieraita syitä vaan! + Ei kiistä kaksi virtaa + _Ves'jaosta_ alkaneet, + Kut kumpikin on lapset + Tään yhden lähtenen, + Vaikk' onkin äyräät toisin, + Tie toinen kummallai. + + Jos Suomen kieli sortuis + Ja kansa hukkuis pois, + Ei Ruotsi rangaistusta + Ja syytä siitä sais; + Syy ois se Suomalaisten, + Jotk' itse torkkuvat, + Tai turhin syin ja mielin + Yks' toistaan sortavat. + + Siis, veikko Ruotsalainen, + Sä, vanha ystävä, + Pois kiista keskeämme! + Ja liitto lyökämme: + Jos sulta taikka meiltä + Katoisi ystävyys, + Niin silloin sydämemme + Rinnasta ratketkoon! + + + + Meidän vieraissa-käynnit. + + + Mikä kuuluvi kumina, + Mikä hurraus, humina + Tuolta länsituulen päältä, + Ylitse Itäisen meren, + Poikki suuren Pohjanlahden? + + Sinne on joukkoja samonnut, + Tuhansia tulvaellut, + Norjanmaalta matkustanut, + Tasan tullut Tanskastakin, + Ruotsia anastamahan, + Väkevätä voittamahan; + Mutta ei nyt, niinkuin muinoin, + Entis-aikoina pahoina, + Sotimalla, sortamalla, + Ryöstämällä, raastamalla, + Vaanpa kättä antamalla + Velikansa veljellensä. + Pois on kaatunut käsistä + Sodan ankarat asehet: + Pikarit pivoiss' on heillä. + Sarkat suuret saapuvilla, + Joista juovat ystävyyttä, + Verestävät veljeyttänsä, + Kauan outoin' oltuansa, + Eksyksiss' elettyänsä + Veli toinen veljestänsä, + Heimos heimokunnastansa. + + * * * + + Samoinpa tuli sanomat, + Viestit vieri Venäjältä, + Kansaisesta kaupungista, + Moskovasta mahtavasta, + Jotta kulki joukko suuri + Venäläisten veljeksiä + Etelästä etempätä, + Slavilaisia samosi + Oppimass' omaisiahan, + Toisiansa tuntemassa. + Paljon piiruja pitivät. + Suuren joukon juhliansa, + Suunsa puhtaaksi puhuivat, + Sydämensä sytyksihin; + Ystävyydess' yhdistivät + Sulosanoilla sitoivat + Luojan luomaiset sitehet, + Kaikkivallan vahvistamat, + Joit' oli aika auki saanut, + Onnen retket ratkellehet. + + * * * + + Niin mihinkäs me menemme, + Suomalaiset suoriamme? + + Onhan meilläkin omoa + Sukuamme sangen suurta, + Laajoa lajipereä + Yltäkyllin ympärimme, + Mennä vieraiks' vaikka minne. + -- Lähdemmekö Lapinmaahan? + + Lähtenemme Lapinmaahan. + Lappalainen, laiha poika, + Vesisilmä, vääräsääri, + Nokisella nuotiolla + Tuiman tunturin selällä + Pian laittavi pitonsa, + Joutuisasti juominkinsa: + Ulos veitsensä vetävi, + Pitkän puukon paljastavi. + Jolla juhdan teurastavi, + Poron kaulan katkaisevi; + Veren korjaa kaukalohon, + Taljan päältä tempoavi, + Lihat taiten leikkelevi, + Rasvat luopi lautaiselle: + "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku, + Pidä pitoja hyviä; + Syö tuota sydänytyä, + Munuaista maksan kanssa, + Tahi keuhko kelvanneepi, + Vaiko aivoista alotat, + Tahi tahtonet lihoa + Luun luota, liki kuvetta, + Tai takoa lautaiselta? + Sitten syötyäs lihoa, + Kuuta, muuta kyllältäsi, + Rasva ryyppeä lopuksi, + Veri varsin viimeiseksi: + Niin tulet tukeva poika, + Miesi muita muhkeampi!" + Ei tämä makuisa meistä; + Mennä muuanne pitävi. + + * * * + + Niin mihinkäs nyt menemme? + -- Jos mennemme Inkerihin. + + Inkeriss' isäntän' ompi + Venäläinen vieraskieli, + Vieraskieli, vierasmieli; + Vaan ei tuo pahoin pitele, + Ynseästi yllättele; + "Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1] + Meille virkkaa vastahamme; + Kupin kaalia panevi, + Tuopi tuopin vaassavettä: + "Kuschai kisluju kapustu[2] + Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!" + + * * * + + Ei tämä makea meistä; + Mennä muuanne pitävi. + + Niin mihinkäs nyt menemme? + -- Jos mennemme Vironmaalle. + + Virolainen, vaivalainen, + Kallis kielikumppalimme, + Velikulta, veikkosemme! + Et ole itse isäntä + Viljavilla vainioillas, + Etkä itse vahtimassa + Rahaisia rantojasi; + Siell' on rannassa ritari, + Tuimasilmä Saksalainen, + Haarniskainen hartioilla, + Rautapaita parmahilla, + Rautakintahat käessä, + Rautakäsi kintahassa, + Jolla viittavi vesille, + Tuonnemmaks' jo, tullessamme, + Sekä huutoa huhuvi, + Kiivahasti kiljaisevi: + "Kann die Ehre gar nicht haben![3] + Poies täältä Pohjalainen, + Tuppisuinen Suomalainen!" + + * * * + + Niin mihinkäs nyt menemme, + Koetamme kostiloihin, + Kansapitoihin pyrimme, + Koska pois paeta täytyi, + Pois paeta pohjaisesta, + Tulla takaisin idästä, + Eteläst' evättyn' olla, + Luopua likisuvusta, + Heimo heitteä omainen? + + Lähtenemme länttä kohden, + Rehevähän Ruotsinmaahan. + + Ruotsi, Suomen valon juuri, + Sin' et, Suomen äiti suuri, + Laske kesken palaamaan; + Jos vaan voimme vieraiks' tulla + Luokses sun, niin äitikullan + Sylet suloiset on sulla + Meit' avoinna halaamaan! + + + + Päivä koittaa! + + + Öinen huuru hälvenee jo taivahalle, + Levättyään lähtee tuuli kankahalle, + Siellä täällä lintunenkin laulahtaa, + Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa; + Päivä koittaa. + + "Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa, + "Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta; + Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa, + Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa; + Päivä koittaa!" + + Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa, + Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa; + Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa + Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa; + Päivän voittaa. + + Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä, + Siksi älkää sammuttako kynttilöitä; + Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ; + Pirttihimme pinttynyt pimeä yö; + Päivän voittaa. + + Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta, + Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta, + Vasta silloin sammutella aika ois, + Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois: + "Päivä voittaa!" + + + + Ilmarista tarvis. + + + Ilmarin, ihmetten herran, + Selvimmän seppien pään, + Soisin viel' käyväksi kerran + Ilmoilla maan pahan tään. + + Tenhosan teettäisin miekan: + Silläkös silpoa vois + Päältänsä myrkkyisen, viekkaan + Kyyn kähykieliä pois! + + Vieläpä teettäisin seulan, + Tietosan, taiteliaan, + Oikean ihmisten-seulan, + Kummaks' ja kammoksi maan. + + Seula se puohdinna oisi + Patriotismin ja muun, + Ruumenten röykköhön loisi + Pois nämä pieksäjät suun! + + + + Kreikkalaisen vala. + + (Menneestä vuosisadasta).[4] + + + Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme + Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme? + Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin? + Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan, + Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? + Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan, + Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan; + Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä, + Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä! + Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on! + Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön. + Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan + Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan: + "Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija + Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa, + Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan, + Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman. + Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa, + On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella. + Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan' + Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'. + Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase, + Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!" + + + + Virolaisen valitus. + + (Mukaelma.) + + + Enpä tuohon tuskastuisi, + Pahastuisi pakkotyöhön, + Enkä kaskea kajoisi, + Palon polttoa pakene. + Vaan ma tuskastun talohon, + Pahastun hovin pahoihin, + Kajoan kovan kuria, + Kovan ilkeän isännän, + Suuta suuren Saksalaisen, + Kättä korkean komannon. -- + Voi sinua, Virolainen, + Virolainen, vaivalainen! + Punaiset on herran portit, + Herran ukset hurmehiset + Verestä Viron urosten, + Viron poikien punasta. + Miehet rauoissa rujuvat, + Virot vertensä vilussa. + Pojat pauloissa pahoissa, + Toiset tyrmien tuhossa. + Immet itkien matavat, + Valittaen vanhat vaimot + Armoa anelemahan, + Huojennusta huutamahan + Herralta kovan kovalta, + Isännältä ilkeältä. + Isäntä ulos ajavi, + Herra heitti huonehesta, + Rengillänsä ruoskittavi, + Passarillansa panetti + Armojen anelijoita, + Hakijoita huojennuksen. -- + Min kana munan munivi, + Se on syöä Saksalainen; + Minkä lammas lapsen saapi, + Se on paistiksi pahalle; + Lehmä vasikan valutti, + Herttaisen härän Heluna, + Ottipa, osasi senkin, + Riisti raukalta Virolta; + Tamma varsansa tekasi, + Orihin olille saatti, + Ori Saksan reen etehen, + Saksan suositeltavaksi; + Äiti poian tuuitteli, + Turvaksensa toivotteli, + Sinnepä sekin sekautui, + Orja olkosi pojiksi; + Päivät viettävi pelossa + Rukoellen ruoskijoita, + Yöt uuettomat vesissä + Rukoellen Luojoansa, + Luojalta lohutustansa, + Kullan kuoleman tuloa. -- + + Paha on päähän pääseminen, + Tuima aikahan tulenta; + Tulta tuoahan hovissa + Hovin leipänä etehen. + Itkua oluet siellä, + Viinansa haluvesiä, + Kipunoit' on kakkaransa, + Vitsoja veropalansa. + + Jos ma pääsisin pahasta, + Pahan pauloista pahoista, + Pääsen tuimasta tulesta, + Hukan hirveän kiasta, + Pääsen karhun kainalosta, + Hauin suuren hampahista. + Jos ma pääsisin hovista, + Herran linnan liepeheltä, + Et sinä enämpi minua, + Koira kirjava, purisi, + Etkä päälleni enämpi + Kavahtaisi, koira musta. + + Tehkös liitto, koiraseni, + Luja liitto laatikamme, + Ett' etten enämpi hauku, + Purisi kovan kovasti, + Niin minä lihoa toisin, + Kakut kantaisin eteenne, + Kainalossani Kokille, + Huivillani Hurttaselle, + Simolle hihan sisässä, + Pennulle poveni päällä. + + + + +II. + + + + Elämä. + + (Kreikasta.) + + + Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä, + Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa; + Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna, + Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie; + Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa, + Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy! + + + + Epäilijä. + + + Minä etsin ja etsin jo kauvan -- + Ilon polvuilta poiketen pois -- + Sitä lähdettä, jostapa rauhan + Sydänparkani siemata vois. + + Elon vimmahan heitimme hurjaan, + Olin maailman markkinamies; + Minä arvelin: mielehen' kurjaan + Tämä lohtua tuo kukaties. + + Nepä, hekkuman hehku ja huiske, + Pian tuhkalta tuntuivat vaan, + Sulonaisenki suutelot, kuiske + Rupes' kohta jo inhoittamaan. + + Ja ma istuimme viisasten luokse + Sekä juurehen tietojen-puun: + Muka tästä se neste nyt juoksee, + Joka jäähtää mun polttavan suun'! + + Ja he ottivat omenan puustaan, + Ja mun syödäni antoivat sen. + Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan', + Siten jäähdintä saanut ma en. + + Jopa selvemmän vastauksen, luulin, + Toki taitehen hengeltä saan; + Mut vaan kantelon kaikua kuulin + Kysymykseeni polttelevaan. + + Ja ma kaikesta, kuin täten koetin, + Läpi etsien taivahan, maan, + Mitä vaivainen muuta ma voitin: + Epätoivon ja epäilyn vaan! + + + + Kohtalon ivaus. + + + Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti, + Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan; + Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa + On Tuonen hääpuvussa arkussaan! + + Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa + Kalliita kasvoja sen nähdä saa; + Ah, tummennut on, sammunut se silmä, + Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta! + + Täss' ompi murtua jo miehen mieli; + Vaan murheen maljan pohjahan hän juo: + Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta + Nuorinta äitin arkun luokse tuo. + + Laps' äitiänsä katselee ja nauraa, + Ei tunne Tuonen tässä käynehen, + Ei Manalaan menoa, luulee äitin + Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen! + + Herättää tahtoo äitin, tapailevi + Sen kääriliinasia kädellään, + Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet, + Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään! + + + + Koston päivä. + + (Dies irae, dies illa.) + + + Koston päiv' on julma, suuri, + Silloin murtuu luonnon muuri, + Tietäjät näin lausuu juuri. + + Silloin kaikki hämmästyvi, + Luodut kaikki peljästyvi, + Tuomari kuin lähestyvi. + + Enkelit ne torvillansa + Kutsuu kuolleet haudoistansa + Saamaan palkan Luojaltansa. + + Luonto, kuolo kauhistuvi, + Syntis-parka surkastuvi, + Tuomari kuin julmistuvi. + + Luku silloin lasketahan, + Teot tarkoin tutkitahan, + Kaikki kyllin kostetahan. + + Ja kuin päätös annetahan, + Pahat silloin rangaistahan, + Hurskahat ne armaitahan. + + Kuinkas, kurjat, vastannemme, + Kuinka puoltamme pidämme, + Ken on puolusmiehenämme? + + Herra suuri, voimallinen, + Ole mulle armollinen, + Tuomarini turvallinen! + + Jesus armias, tuskallasi + Ostit mun ja vaivallasi, + Ota siis nyt kansanasi! + + Verta tähteni hikosit, + Jumaluudestas erosit, + Kuoleman väen kirosit. + + Vaikk' on kaikki kirjassasi, + Kuitenkin sä armostasi + Armahtele lapsiasi! + + Sydäntäni synnin vaiva + Niinkuin Tuonen toukka kaivaa, + Parane ei tunnon haava. + + Keksithän Marian huolen, + Muistit ryövärinkin puolen, + Muista muakin, kuin kuolen! + + Ansiot' ei ole mulla, + Vaan on laupeutta Sulla, + Anna mun tyköösi tulla! + + Äl' eroita karjastasi, + Laske lammaslaumanasi + Oikealla puolellasi! + + Erotuit' ei vihas säästä + Ijankaiken itkemästä; + Mua lastes joukkoon päästä! + + Sulle huokaan hartahasti, + Anon, että armiaasti + Suot mun kuolla autuaasti! + + + + Murheen hedelmä. + + (Mukaelma.) + + + Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin, + Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees; + Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee, + Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen! + + + + Rangaistuksen kovuus. + + (Mukaelma.) + + + Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi, + Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi! + + + + Nosta silmäsi. + + + Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit, + Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit, + Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä + Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä: + Nosta silmäsi! + + Koska tauti, taittanut sun vuotehelle, + Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle, + Elohon ei, eikä kuolemahan päästä, + Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää: + Nosta silmäsi! + + Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää, + Talosi ja tavarasi sulta kettää, + Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi + Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi: + Nosta silmäsi! + + Nosta silmäsi, + Ajatukses anna lentää liitäellä + Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain; + Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä + Oleminen täällä ainoa ja parhain, + Että rientos, riehus, riitas on vaan retki, + Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen, + Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki, + Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen! + + + + Marian murhe. + + (Stabat mater dolorosa.) + + + Murehella haikealla + Seisoi äiti ristin alla, + Johon poika naulitaan. + Sydän sykki surkeasti, + Kyyneleitä katkerasti + Silmä vuosi tulvanaan. + + Voi sen tuskaa verratointa + Vaivattaissa viatointa + Ainokaista poikaansa! + Voipa määrää huokausten, + Kuin hän seisoi rinnatusten + Ristin kanssa rakkaansa! + + Ken ei itkun pisaroita + Vuodattaisi katkeroita + Tätä huolta nähdessään! + Kuinpa äitin neidellisen + Poika hurskas, taivaallinen + Käytetähän kärsimään! + + Jesust' äiti pilkattavan + Näki, ynnä kiusattavan + Synnin tähden maailman; + Kuuli hänen ristin alla + Riutuenkin siunaamalla + Kiusaajansa kostavan. + + Voi sit' äitin kärsimystä! + Hänen kanssans' yhdistystä + Mun pitävi etsiä; + Palavalla sydämellä + Kyyneleillä kylvetellä + Herran ruumista pyhää. + + Poveheni, äiti, paina + Haavat vuotamahan aina, + Joita vuosi poikasi, + Vuosi ruoskin suomittaissa + Sekä ristinnaulittaissa + Tähden suurten syntini! + + Häntä tahdon katsastella, + Hartahasti huokaella + Päivieni päätteesen. + Kyyneltesi kumppaliksi + Ja surusi toveriksi + Jään mä ristin juurehen. + + Mua ellys eroittako, + Luotasi pois luovuttako, + Pyhä, puhdas impyinen. + Veisata valitusvirttä + Tahdon, ja syleillä hirttä, + Joll' on poikas ainoinen. + + Mua hänen haavoissansa + Hautele ja vaivallansa + Poies päästä synnistä, + Häntä kuulemaan kehoita, + Taivahan taloon osoita + Viimeisenä päivänä! + + Ristinsä tukeni olkoon, + Kuolostansa mulle tulkoon + Turva vahva Tuonelaan, + Että Luoja armahtaisi, + Sielu kurja onnen saisi, + Käydessäni kuolemaan! + + + + Kaste. + + (Saksasta.) + + + Arapian erämaan rajalla + Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan + Entiseen erokas Eukaristo. + Kaikille hän lauha ol' ja tyyni, + Tutuille ja tuntemattomille, + Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt. + Ja sentähden nöyrä nuhteissansa, + Lempeäinen lohdutuksissansa: + Josta kansa häntä kuulemassa + Läheltä kävi usein, kenenkä + Mieltä murhe liioin ahdisteli. + + Tulipa hänen tyköönsä kerran + Vaimo vastasyntynyttä lasta + Käsivarrellansa kantavainen; + Kalveat ol' kasvot kantajalla, + Kahta kalveamp' ol' kannettava. + "Isäni", hän itkusilmin lausui, + "Mistähän nyt löydän lohdutuksen? + Tämä lapsi kurja kuoli multa + Kastehen vedessä käyttämättä, + Eikä taida tulla tuomiolla + Ikuisen ilon perilliseksi". + + Silloin lausui nuhdellen erokas: + "Minkätähden, vaimo, lapsen laskit + Kuolemaan pyhättä kastehetta, + Hätäkastehettakin, poloinen?" + + Valittaen vaimoparka virkkoi: + "Erämaass', isäni, aukeassa, + Joss' ei vettä ollut kasteheksi, + Tuli mulle synnytyksen tunti. + Päivä poltti päätäni tulinen, + Hieta poltti jalkopohjiani, + Muut' ei mulla ollut kastetta kuin + Huokauksia ja kyyneleitä". + + Tämä liikutti ukon sydäntä, + Ja hän arveli asian juonta, + Hetken mielessänsä mietiskellen, + Ja hänessä vahvistui va'aksi + Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt + Lauhasti ja lempeästi lausui: + "Vesi ei sitä tee itsestänsä, + Mutta sen tekevi Herran henki, + Joka veden kanss' on yhdistetty. + Ole vaimo vahvassa varassa, + Ett' on lapsesi lunastettuna! + Hietakankaan kuumalla kedolla + Herran henki on sen kastanunna + Huokauksillas ja itkullasi." + + + + Kuolettaminen ja eläväksi-teko. + + (Saksasta.) + + + "Kuolettaa tuon villihärjän voin ma + Yhden vaan sanan suhahtamalla + Sille korvahan." Näin lausui kerskuin + Taikur' Jambres tuomarin edessä; + "Todistukseksi se tuomarille + Olkoon oikeasta uskostani + Tätä väärää viettelystä vastaan!" + + Sanoi näin, ja sarvista talutti + Härjän, sinne tänne töytäilevän, + Tuomarin etehen. Hiljallehen + Sille sitte korvahan suhahti; + Ja mölähtäin härkä maahan kaatui. + + Kristittypä, jota taikur' tahtoi + Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa: + "Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin. + Mutta voitkos kerran kuolenutta + Eläväksi tehdä uudellensa? + Sillä siitä, jonka mull' on usko, + Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja + Eläväksi jälleen taidan tehdä;' + Vieläpä enemmänkin: hän voipi + Villin luonnon lempeäksi saada," + + Ja hän painoinen nyt polvillensa + Ja rukoili rinnasta pyhästä: + "Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä, + Eikä uskosi edistykseksi + Taikurin tekoja tarvitakaan; + Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta + Sisällistä merkkiä anoisin, + Missä ja mitenkä uskosi on + Tehollinen totta puoltamahan; + Sitä merkkiä anon rukoillen, + Anna armollisesti se mulle!" + + Näin rukoiltuaan ylös hän nousi + Ilolla ja mielellä hyvällä. + Ja kovasti lausui kaikkein kuulla + Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän + Härjän kuollehen ylitse. Ja se + Liikahti. Ja liukkahasti lensi + Elämän kipuna uudellensa + Lihan, suonien ja luun läpitse. + Härkä, hallita kamala ennen, + Kesynä kohosi ylös maasta, + Nöyrin silmin katsoin ympärinsä. + Sitten läheni se lempeästi + Kristittyä ja keralla kulki, + Ikäskuin isäntänsä keralla. + + Kukistaa ei, eikä kuolettoa + Pidä uskon oikean, sen pitää + Kuolluista herättää ja kesyksi + Rajuluontoisia lemmitellä. + Tämä on sen taivaallisen juuren + Ainoa, totinen tunnusmerkki. + + + Jodokon leipä. + + (Saksasta.) + + + Palveljansa mieltä koitellakseen + Tuli Herra kerran kerjäläisen + Halvassa ja huonossa asussa + Jodokon luo, almua anoen. + + "Anna köyhälle palanen!" lausui + Jodoko taloudenvartijalle. + + "Isä", vastais vartija sanoen, + "Meill' ei oo enää kuin yksi leipä; + Jos nyt siitäi vielä antanemme, + Niin ei jää palaista suuhun panna + Sulle, mulle eikä koirallemme." + + "Anna vaan!" apotti häntä käski, + "Kyllä Herra meille toista tuottaa." + + Niin taloudenvartija se otti + Veitsensä, visusti sillä viilsi + Neljähän osahan leivän yhden, + Ja osan osottavi ukolle, + Vielä virkkaen vähän vihassa: + "Tuossa on nyt sulle leivän lohko, + Apotin osaksi jääpi toinen, + Kolmas mun ja neljäs koirallemme." + Ja apotti naurahtaa myhähti, + Kerjäläinen läksi kulkemahan. + + Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran + Vielä vaivaisempana jo Herra + Tulla horjui almua anoen. + + "Anna hälle!" niin apotti lausui, + "Anna hälle nyt minun osani! + Kyllä Herra meille toista tuottaa." + Ja taloudenvartija se antoi, + Kerjäläinen läksi kulkemahan. + + Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti + Kahta kurjemman näköisnä Herra + Tulla horjui almua anoen. + + "Anna hälle!" niin apotti lausui, + "Anna hälle nyt oma osasi! + Kyllä Herra meille toista tuottaa." + Ja taloudenvartija se antoi, + Kerjäläinen läksi kulkemahan. + + Eipä aikaakaan, alastomana, + Sokeana sekä sauvatoinna, + Heikkona, vähissä hengin Herra + Tulla horjui, almua anoen. + + "Anna hälle", niin apotti lausui, + "Anna hälle koiramme palanen! + Kyllä Herra meille toista tuottaa." + + Ja taloudenvartija se antoi, + Kerjäläinen läksi kulkemahan. + Mutta silloin kuului heille ääni: + "Vahva on ja suuri sulla usko, + Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!" + + Niin taloudenvartija ulos luo + Ikkunasta silmänsä, ja katso! + Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä + Leipää; viinaa, öljyä ja mettä. + + Tuo taloudenvartijapa kohta + Rientää rantahan hyvillä mielin. + Laivamiehiä hän ei havaitse, + Mutta rannan hietikolla heiluu + Tuulessa nyt valkeainen vaate, + Johon kullalla on kirjoitettu: + + "Se, joka se kaarnehetkin ruokkii, + Apotille neljä laivaa laittaa, + Yhden laivan itselleen hänelle, + Toisenpa taloudenvartijalle, + Laivan kolmannen on koirallenne, + Mutta neljännen jaeltavaksi + Lähettäjän köyhälle suvulle." + + + + Hevosen kenkä. + + (Saksasta,) + + + Tällä maalla vielä ollessansa, + Ulkoarvoltansa alhaisena, + Herramme Vapahtaja rakasti + Autuudesta kansansa keralla + Teillä ja turuilla tutkistella, + Sillä taivahan avaran alla + Väljä on ja kaunis keskustella. + Missä hän pyhiltä huuliltansa + Vuodatti suloisia sanoja, + Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän + Teki temppelin joka turusta. + Vaan opetuslapsistai ol' monta, + Jotka ei alussa voineet aina + Tajuta sanojen tarkoitusta; + Tällöin hän opetti osviitoilla, + Esimerkeillä ja vertauksilla. + + Näin vaeltaissansa heidän kanssa + Kerran pientä kaupunkia kohti + Vilahti hänelle tieltä silmään + Poikkikatkennut hevosen kenkä. + Ja hän sanoi siinä Pietarille: + "Ota ylös, Pietari, tuo rauta." + + Pietari, ajatuksissaan astuin + Maallisesta vallan voitannasta, + Halvaksi hevosen kengän katsoi, + Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut + Eikä voiman valtikka, niin ei hän + Ruumistaan ruvennut kuuristamaan, + Astui vaan eteenpäin, eikä ollut + Käskemistä kuulevinansakaan. + + Pitkämielisyydessään hänehen + Herra ei vihastunut, vaan itse + Ylös kengän kappaleen kohotti, + Eikä sen enempätä sanonut. + Sitten kaupunkihin tultuansa + Poikkesi hän seppien pajahan + Ja sepille sinne möi sen raudan + Kolmesta kuparipenningistä. + Sivu kauppiasten kulkeissansa + Osti siit' omenankauppiaalta + Kirsikoita kypsiä sen verran, + Minkä kolmella rahalla saapi, + Ja heti hihansa pohjukkahan + Ne tapaansa myöten tarkoin kätki. + + Siitä pois nyt toisen portin kautta + Läksi hän opetuslapsinensa + Talotointa tietä kankahalla + Aukealla astumahan, joss' ei + Pientäkään pimentopuuta ollut. + Päiväpaiste kiihtyi helteheksi, + Ja janossaan oisi paljonkin nyt + Maksanut vedestä matkalainen. + + Toisia edellä astuissansa + Herra heittävi salaa hihastaan + Tällä tiellä kirsimarjan maahan. + Pietaripa, marjan nähtyänsä, + Nöyrästi kumartui, nokkasi sen + Suuhunsa nyt aivan sukkelasti. + Vähän matkan päässä laski Herra + Toisen kirsikan kädestään maahan, + Jonka taas kumartuin Pietar' otti. + + Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra + Kumarrutti kirsimarjain tähden, + Ja myhähtämällä viimein virkkoi: + "Aioissa jos oisit valpas ollut, + Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt; + Ken vähää hyvää vähäksynevi, + Vähemmästä vaivaa nähdä saapi." + + + + Huokaus työtä aljettaessa. + + (Mukaelma.) + + + Herra, Luoja taivasten, + Isä armas ihmisen, + Tukemme ja turvamme, + Edessäs nyt nöyrrymme. + + Taivahan Sä tähtineen, + Maan ja ilman täytehen + Ihmehiä kaikki loit, + Kaikki lahjat meille soit. + + Sult' on päivän kirkkaus, + Kukkasenkin kauneus, + Sulta ihmisjärki myös, + Kaikki, Herra, on Sun työs. + + Suo siis, että voisimme + Hyvin käyttää oppimme, + Työllemme suo siunaus, + Toivollemme tointumus! + + + + Tunnon rauha. + + + Ah, kellä puhdas tunto on + Ja kalvamaton mieli, + Jonk' ain' on retki polveton + Ja laittamaton kieli. + Jot' oikeast' ei luovuttaa, + Ei väärän puoleen horjuttaa + Voi vilpin viehätykset; + + Sen silmä aina kirkas on, + Ja otsa puhdas hohtaa, + Povess' on sydän pelvoton, + Jos kunka kumman kohtaa. + Hän on kuin nuori neitonen, + Jokaisen mielitehtoinen, + Vaikk' olkoon vanhus harmaa. + + Kuin yöksi maata painaksen + Ja luojahansa luottaa, + Hän kummitusten, peikkojen + Näköj' ei säiky suotta, + Vaan yön unittoman lepää + Ja riemullisesti herää + Hyvien töiden toimeen. + + Jos korvensyöntä yksinään + Hän kolkkoakin kulkee, + Tai meren aallot myrskyillään + Hätään jos häntä sulkee, + Hän hämmästy ei silloinkaan, + Hänell' on rauha rinnassaan + Ja turva tunnossansa. + + Hän kaunis on kuin kukkainen, + Raitis kuin kevätaamu, + Vaan omantunnon-vaivainen + Se hoippuu niinkuin haamu, + Ja päivät sekä pitkät yöt + Sen entiset pahuuden työt + Hänt' aina ahdistavat. + + + + Syksytoiveita. + + + Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, + Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; + Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, + -- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön! + + Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee, + Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: + Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, + Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; + Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, + Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, + Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee + Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin. + + Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, + Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, + Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, + Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. + Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, + Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, + Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, + Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. + Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, + Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei, + Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita, + Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin. + + + + Betlehemin tähti. + + (Mukaelma.) + + + Kuin Betlehemiss' itse Herra + Neitseessä otti miehuuden, + Ja Maria kuin ensi kerran + Lapsensa laski seimehen; + + Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti, + Yön loistollansa valaisten, + Ja tietäjät nuo kaukaa johti + Jesuksen jalkain juurehen. + + Se tähti kirkas vielä koittaa + Polvesta polveen maailmaan; + Se pimeyden vallan voittaa, + Elohon johtaa taivahan. + + Tää kirkkaus, jok' aina loistaa, + On Herran sana harhaton. + Se valheen, synnin, kuolon poistaa. + Ja meille tuki, turva on. + + + + Jouluaamuna. + + (Saksalaisen mukaan.) + + + Oi aikaa armahinta, + Jok' ompi jouluna! + Nyt raukimmankin rinta + Iloiten riemahtaa, + Kuin loistot öisell' aikaa + Kirkolta heijastaa, + Ja kelloin ääni kaikaa + Ja kirkkoon kuljetaan, + Kuin juhlavirttä sääntäin + Vanhukset, nuoremmat + Nyt kaikki yhteen ääntäin + Vahvasti veisaavat: + Jumalalle kunnia + Korkeudessa! + + Oi aikaa armahinta, + Jok' ompi jouluna! + Iloa rauhansinta + Nyt kaikin nautitaan. + Pois pannaan päivän vaiva + Pois kiistat, riitaisuus, + Ei mieltä saa nyt kaivaa + Kateus, katkeruus. + Nyt kohtaa lempein mielin + Jokainen toistansa, + Kuin enkelien kielin: + Ään' ompi kuuluva: + Rauha maassa! + + Oi aikaa armahinta, + Jok' ompi jouluna! + Valoa kirkkahinta + Nyt yö on loistava: + Poikansa maailmalle + Suo Herra Jumala, + Köyhälle, rikkahalle + Autuudeks' armosta. + Siis uusi mieli tulkoon + Nyt meihin nuhteeton, + Elomme uusi olkoon, + Ja todeks' tulkohon, + Ihmisille hyvä tahto! + + + + Hautausvirsi. + + (Käännös.) + + + Mä kuljen kohti kuolemaa, + Jos kunne tien' lie käätty, + Jos kuin se olkoon vaikeaa, + Mun matkan' hautaan päättyy, + En sitä välttää voi; + Jos täällä riemu soi, + Tai mua murhe rasittaa, + Mä kuljen kohti kuolemaa. + + Mä kuljen kohti taivasta, + Jos Jesusta en heitä; + Mun sielun' silloin elon saa, + Kuin ruumiin' multa peittää. + Mä itse päättää saan: + Jos kautta kuolon maan + Mä seuraan Jesus Kristusta, + Niin kuljen kohti taivasta. + + + + Joulun merkitys. + + + Kas, luonto kaikki kuollut on + Ja lehto paljas, verhoton; + Ja pohjan talvi peittää maan, + Yö synkkä täyttää taivahan. + + Vaan iloissaan on ihminen, + Tuo synnin orja vaivainen: + Jo syntyi Jesus maailmaan, + Valaisemaan, vapahtamaan. + + Nyt hengen valo, vapaus + On tullut, armo, pelastus; + Pahuuden valt' on vaipunut, + Ja kuolon kauhu haipunut! + + + + +III. + + + + Pyydetty pyytäjä. + + + Mikä lie minulle tullut, + Kumma kurjoa kohannut? + Kovan on ikävä eloni, + Toimehen tulo tukala; + En tunne omia maita, + En omoa itseäni, + Enkä mieleni menoa, + Arvelujeni ajoa. + Ilo on entinen eronnut, + Lepo luopunut minusta, + Syän on saanut sykkämähän, + Rintani rajuamahan, + Tulena povi palavi, + Veri vierren valkeana. + + Mikä lie minulle tullut, + Kumma kurjoa kohannut? + Työn' unehtuvi usein, + Askareet alinomoa, + Kirves liiaksi lepäävi, + Hakko haihtuvi ajusta, + Välehen käsi väsyvi, + Sormet suoniset sujuvat. + Minne on väkeni mennyt, + Minne muinainen neroni, + Kunne toimi kulkenunna, + Kunne kuntoni kaonnut? + Kuin ennen saloa luihin, + Asettelin ansojani, + Pyysin pyyn, tapasin teiren, + Osasin oravan saaha. + Suotta nyt suorin sankojani, + Suotta rihmoja ripustan, + Ei puutu pätöistäkänä, + Käy ei kunkahan ko'oista; + Omanahan, onnenahan + Susi syöpi syötteheni; + Huviksehen, hyödyksehen + Jänö juoksi langoitseni. + + Jo taisin poloinen poika, + Pyytäjä polonalainen, + Itse ansahan osata, + Itse tarttua toenkin, + Taisin pauloihin paneta, + Saaha sankojen sisähän! + + Oli pantuna pahasti + Sinisilmät syötikseni, + Sangoiksipa suoritettu + Sylet surkean-suloiset, + Rakennettu rihmaiseksi + Kätöset kovan keveät; + Paulat ol' punomat Lemmen, + Sukkamielyen sukimat; + Pyytäjä on piika pieni, + Saaja suu sulasimainen, + Tytti taivon tuuittama, + Tähtien emittelemä; + Tuollap' on joen takana, + Kosken kuohuvan kylellä, + Ahon armahan ohessa, + Lehtovaaran liepehellä. + + + + Etelälle. + + + Tuuli, joka kohti kuljet + Suloisata Savoa, + Joka jok' aholla muistat + Suudella sen kukkia! + + Sinulle mä viestin viedä + Annan armahalleni, + Viestin viedä, toisen tuoda + Sieltä liekkuessasi. + + Jos sen siellä, jossa ennen, + Lähtehellämme tapaat, + Niin hänelle hellimmästi + Suuta annella sä saat. + + Kosken kunnahall' omani + Astuis askelin aroin, + Varo siinä vienoistani, + Varo kuin minä varoin! + + Jos tuo lahta soutamassa + Oisi pursin pienoisin. + Souda häntä, tuuittele, + Kuin mie sousin, tuuitin. + + Vaan astuisko vastahasi, + Niinkuin aina astui mun. + Sylit hälle suorittaasi + Vastahan pitäisi sun. + + Vaan jos hänt' et kohtaella + Paikoilla tutuilla vois, + Jos jo turve tyynelläni + Peittehenä päällä ois; + + Heitä kukka kunnahalle, + Hiljaa kuiskaa hautahan: + "Tulemass' on kultasikin + Jälestäsi Tuonelaan!" + + + + Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854. + + (Osiksi mukaelma.) + + + Kesk'yöllä ypö-yksinän' + Kuin astun vahti' ees ja taas, + Niin muistelen mä mielellän' + Erottaessa rakkauttas. + + Kuin meille lähdön hetki tul', + Kuin rumpu käski joutumaan, + Ja miehuus kaikki maahan sul' + Käydessä kättä antamaan; + + Mu' itkusuin sä suutelit, + Puristit helläst' kättäni, + Ja sulkkunauhan solmisit + Rintaani lemmen muistoksi. + + Siis luule en unohtanees + Lupauksiamme vieläkään, + Ja enpä usko mieltynees + Sun vielä toiseen ystävään. + + Ja senpä tähden mieleni + On kuin keväinen lämpimyys, + Keveesti käy sydämeni, + Vaikk' ympärin' on yö ja syys. + + Sä näillä aioin astelet + Tuvassas tyynin askelin, + Ja Herran puoleen huokailet + Edest' etäisen kullankin. + + Vaan se jos mielees lennähtäis: + Mun miekan alle joutuvan', + Jos kyynel silmääs vierähtäis, + Äl' ole, lapsen', milläiskään! + + Sodankin pauhu ääretöin + Kädess' on Kaikkivaltaisen, + Ja sotamiesi vilpitöin + On Luojallen otollinen. + + Vaan viimeinkin jo kello lyö, + Ja täys' on vahtivuoroni: + Lepää levossa armas yö, + Ja muista mu' unissasi! + + + + Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854. + + + Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan, + Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan. + + Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen; + Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee! + + Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa, + Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa. + + Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat: + Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa. + + Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi, + Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi! + + + + Rannalla-istuja neito.[6] + + + Yksin istun ja lauleskelen, + Aikan' on niin ikävä; + Vesi seisoo ja linnut laulaa, + Eikä tuulikaan vedätä. + + Oisko pursi ja punapurjeet, + Millä mennä merten taa, + Tuolta tuottaisin sulholleni + Ko'on kultaa ja hopeaa. + + Sitten kutoa helskyttäisin + Papin-paitakangasta; + Kihlasormus se kiilteleisi -- + Voi mua, hullua neitoa! + + + + Turha odotus. + + + Odottain alla akkunan + Mä seisoin tunnin, kaksi, + Ja aina toivoin Aunetan + Sanassaan seisovaksi. + + Jos lehti lenti sieltä päin + Ja päitsen' maahan raukeis, + Mä luulin, että Aunin näin, + Ett' akkuna jo aukeis. + + Jos yökkö eetsen' huiskahti, + Jos huokaeli tuuli, + Het' Aunin huiskutukseksi + Ja ääneksi ne luulin. + + Mut häntä vaan ei kuulunut, + Mä kolkon illan vietin, + Jo toivokin ois sammunut, + Vaan toisekseen näin mietin: + + "Jos tähti täivahallakaan + Nyt tuskin yhtä tuikkaa, + Jos pilvi vettää vihmallaan + Sun märjemmäksi kuikkaa; + + Niin tyttö silmin tuikkavin, + Sinulle käypä vastaan, + Sun kuivaa sylin lämpösin, + Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!" + + Näin oisin tainnut pitkentää + Kok' yöksi turhan piinan, + Kuin rankka nauru tyrskähtää + Takana varjosliinan. + + Mi lie sen päähän astunut, + Mik' immen viisaan houkkais, + Ett' ei sisään nyt laskenut, + Vaan lempeni näin loukkais. + + Vaan vuota, vuota, vallaton, + Sä tyynemmäksi taivut, + Ja niinkuin hirvi hermoton + Syliini vielä vaivut; + + Mut silloin pientä pettäjään' + En laskekaan, -- se muista! + En suultani, en vierestän', + Jos vaikka kuinka puista. + + + + Runonkerääjä. + + + Mä läksin kauas Karjalaan + Tekoa laulun oppimaan; + Samosin metsiä ja soita, + Sain lauluja ja laulannoita. + + Mut turha ol' se matkani, + Kuin tointunut ei taitoni, + Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä, + Ei laulu itseltäni käynnä, + + Niin seitsentoista-vuotinen + Tul' vastahani neitonen; + Se naurahtel' niin lempeästi, + Ja posket hohti hempeästi. + + En haastatella taitanut, + Ei hänkään mitään virkkanut, + Mut katsehensa mustantummat + Poveeni loivat tunteet kummat. + + Ne tunteet ol' niin karvahat, + Ne tunteet ol' niin armahat, + Ja jäät ne läksi luonnostani, + Ja tulvat nousi tunnossani. + + En lähde koskaan Karjalaan + Runoja enää oppimaan, + Kuin mieleni, runoja täynnä, + On siitä päivin virsin käynnä. + + + + Servialaisia kansanlauluja. + + (Saksan kielestä.) + + + 1. Kehen neito kasvanut. + + Neito nuori, kaunis kukkaseni, + Kehenkä sä katsoit kasvaissasi? + Lienet koivun hoikkuutta katsellut, + Tahi kuusen korkean kenoutta, + Vaiko veljyeni vartaloa, + Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit? + + "Poika pulska, armas aurinkoni! + Enpä kivun hoikkuutta katsellut, + Enkä kuusen korkean kenoutta, + Enkä veljyesi vartaloa: + Sinuhunpa loin vaan silmän' aina." + + + 2. Kukalle. + + Kukkaseni, kaunoiseni, + Punaiseni, pienoiseni, + Vasta päiville puhennut, + Elosalle ennättänyt! + Kellenkä sinun nyt kannan, + Kelle kannan, kellen annan? + Annan äitille hyvälle, + Emolleni armahalle. + -- Äitin' on tuvassa Tuonen, + Manalan kotimajoissa. + + Kukkaseni, kaunoiseni, + Lintuseni, lietoiseni, + Kellenkä sinun nyt kannan, + Kelle kannan, kellen annan? + Antanen sisarelleni, + Sikkoselleni sulolle. + -- Sisar on kultansa koissa, + Miehensä majahyvänä. + + Kukkaseni, kaunoiseni, + Ainoiseni, armahani, + Kellenkä sinun nyt kannan, + Kelle kannan, kellen annan? + Antanen veli vesalle, + Veikolle hopealleni. + -- Veli on verisoissa, + Miesten tappotanterilla. + + Kukkaseni, kaunoiseni, + Punaiseni, pienoiseni, + Kellenkä sinun nyt kannan, + Kelle kannan, kelle annan? + -- Annan armahaiselleni, + Kullalleni, kuululleni, + Pojalle punaposkelle, + Simahuuli sulholleni. + -- Ei kulta kukan otossa, + Lempeni lehoilla näillä; + Kullan on kaukana kotinsa, + Kolmen kosken tuolla puolen, + Viian viiennen takana, + Kylän kymmenennen päässä. + + + 3. Tuomio. + + Kolme kaunokaista impilasta + Kylvi kukkasia kunnahalle. + Jo tulevi siihen poika huima, + Kukkia keräävi kourallisen. + Niin tytöt salaa viritti ansan, + Johon poikanen poloinen puuttui. + Yksi näin: "tulehen työntäkämme!" + Toinen näin: "ajakamme kylästä!" + Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!" + Poika siihen vastahan sanovi: + "En ole kulta työntäänne tulehen, + En pahantekijä maast' ajaanne, + Poik' olen, poloinen, hirtettävä + Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!" + + + 4. Toivomat. + + Niilo nurmella lepäsi, + Koivun kaunosen kylellä, + Tuli siihen kolme neittä, + Kolme kaunoista kanoa; + Tullessahan tuumoavat. + Astuessaan arvelevat, + Kuk' ois kulienkin komeinta, + Mikäpä millenkin sominta. + + Niinpä virkki vanhin impi, + Lausui tällä lausehella: + "Sormus ois somin minusta, + Kullankiiluva komein, + Jok' ois sulhon suorittama, + Menon merkki miehelähän." + + Siitä virkki toinen tyttö, + Lausui tällä lausehella: + "Vyö oisi somin minusta, + Vyöpä kaiken kaunokainen, + Jok' ois kullan kirjaeltu, + Ja hopein huoliteltu; + Vyölle poikaset pälyvät, + Silmän luovat sulhais-miehet." + + Siitä virkki nuorin neiti, + Tyttö taitaen sanovi: + "Niilop' ois somin minusta, + Metsänpyytäjä parahin; + Sormus sormessa kuluvi, + Tuli kullan tummenevi, + Vyöstä kirjaset katoovat, + Hälvenee helo hopean; + Kulu ei Niilon kaunis kaula, + Tummene tuli silmästä, + Ei katoa kylki lämmin, + Huulten hälvene hunaja." + + + 5. Kirous. + + Kaikkia keräsi tyttö, + Uupui siit' uneen. + Tulipa poikanen pahainen, + Havahutti näin: + "Nouse, nouse, armas impi, + Nyt elä lepää enää! + Kukkakullat rinnoillasi + Kai jo kuihtuvat, + Se, kenelle ne keräsit, + Toista lemmitsee." + + "Lempensä mä anteheksi + Annan, kuitenkin + Koston nuoli, Luoja, laske + Kohti kurjoa!" + + + 6. Rakkaiden hauta. + + Oli kaksi kaunokaista + Kaksi kuikista käköä, + Ne tekivät lemmen liiton, + Laativat lujan lupansa; + Kumpikin käkö kukahti + Yhden kuusosen kukilla, + Kumpikin käkö pesihen + Yhessä joen ve'essä, + Yhen virran pyörtehellä, + Yhen pyhkimen varalla. + + Kului kuuta viisi, kuusi, + Kuluipa koko kesäkin, + Eikä tiennyt yksikänä, + Arvannut ainoakana. + Kuluipa kesonen toinen + Vierähti Jumalan vuosi, + Jo tiesi koko kyläjäs, + Akat arvasi kyläiset, + Tiesi miehet, tiesi vaimot, + Iso tiesi, tiesi äiti. + Tuostapa emo tytärtä, + Vanhin virkkaen varoitti: + "Paha on hukan keralla, + Paha on karhun kainalossa, + Pahempi pojan parissa, + Suoravartalon sylissä; + Sill' on suu suloa voita, + Hunajata huulet kaikki: + Myrkkyä hänellä mieli, + Sisu mustia mujuja; + Ellys menkö, lapsueni, + Noien poikien parihin, + Niien kaunisten kisoihin." + + Poika vuotti, viikon vuotti + Tulevata tyttöänsä, + Käköä käkeävätä; + Eipä tyttö tullutkana, + Eikä kuulunut käköistä; + Siitä vuottava valitti, + Haikiansa huokaeli + Tuikkavalle tähtyelle, + Lemmen luoulle lohulle, + Tähen käskevi sanoa, + Viestin viemähän tytölle: + "Kuole kultani ehtoolla, + Aattoiltana nukaha, + Niin minä pyhänä päätyn, + Vaietessa aamun vaivun." + Kultansa ehtoolla kuoli, + Impi illalla nukahti, + Poikapa pyhänä päättyi, + Vaietessa aamun vaipui. + + Siitä hauta kaivettihin, + Ovi Tuonen auaistihin, + Siihen kätkettiin käköset, + Lemmen lapset laskettihin, + Kylki kyljen lämpimähän, + Rinta rintoa lähelle, + Käsi kätköhön kätösen, + Huuli huulen hohtehesen. + Kului kuuta viisi, kuusi, + Vieri viikkoja Jumalan, + Jopa poian päälaelta + Nousi kuusi kukkalatva; + Kului vielä kuuta kuusi, + Vieri aikoa vähäisen, + Jo nousi noropajuja, + Kyynelpäitä kukkasia + Sylistä ihanan immen, + Tuonelan tytin tilalta, + Nousi taimelle tasalle, + Varsin varrelle hyvälle; + Ne varret venyttelihen, + Kukkansa kohottelivat, + Kukat kuusen ympärille, + Kuusen kaulan kierräntähän; + Impeä itkevät siinä, + Vienoista valittelevat, + Nuorra mennyttä Manalle, + Tyttinä tupahan Tuonen. + + + 7. Julkasematoin rakkaus. + + Oi sinua, autio ahonen, + Kuin minulle muistutat muretta! + Täss' erosi ystävä minusta, + Eik' erotessaan sanonutkana: + Herran halttuhun ma sun nyt heitän! + Päähäns' painoi vaan kypäreänsä, + Maahan mustat silmänsä alensi, + Ja kätensä, oikean kätensä + Poveansa vasten painallutti. -- + Kypäränsä päähään painamalla + Armas aikoi lausua minulle: + "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!" + Silmänsä alentamalla maahan: + "Kaiken kallihin oot kultueni!" + Poveansa painalluttamalla, + Silläpä sanoaksensa mietti: + "Mielestän' et milloinkaan murene!" + + + + Kuinka rakkaus tulee ilmi. + + (Kreikkalainen.) + + + Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa! + Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa. + "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan, + Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille, + Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille, + Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa." + + + + Angelika. + + (Malmströmin.) + + + Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät, + Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan? + Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat, + Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani? + Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte + Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat! + Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit + Taivahan ranteellen temmata Angelikan? -- + Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule, + Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä; + Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska + Mielessäin meluaa, poltto povessani on. + Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin + Mustien murhetten pilviä piilevä ois? + Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon + Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat! + Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda, + Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin, + Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson, + Jossa mun armahani, jossa Angeelika on. + Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja, + Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on! + Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka, + Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei. + + + + Eräs kihlaus. + + + Me valat vahvat vannoimme + Ja sormuksia vaihdoimme, + Kuin läksin Helsinkiin; + Ja Ulla tyrski uskossaan + Luj' ollaksensa ainiaan, + Ja lensi pyörryksiin. + + Tuon toivon kanssani nyt vein, + Ja yöt ja päivät työtä tein, + Ja aina arvelin: + Jos vuodet voisin ratkaista, + Ja leivän kantaa katkaista, + Niin uskon kostaisin. + + Mä luottavasti tuumin näin, + Ja miel' ol' aina sinnepäin, + Ett' Ullan vielä nain. + "Omalta Ullaseltani" + Nimellä: "armas Aatuni!" + Usein sanomat sain. + + Mut vasten tuuli viskasiin, + Ja lemmen laivan luotoihin + Minulta myrsky vei: + Jos kuinka oisin nuhdellut, + Ett' oli mun unohtanut, + Hän vastannunna ei. + + Vaan uusiin tuumiin antoihen, + Ja otti toisen sulhasen -- + En tuota luullut ois! + Mut siitä viisi virkkaisin, + Vähänpä muusta huolisin: + Kuin saisin kihlat pois! + + + + +IV. + + + + Laulajan sija. + + + Kyll' on maata, manteretta + Suomen suurilla saloilla + Monenlaisten lintusien + Laadullansa laulaella, + Viserrellä, sirkutella: + Leivon tuolla taivahalla + Pilven alla liitäellen, + Kertun lehdossa leväten + Kesäyöllä yksinänsä, + Rastahankin raksutella + Korven kylmän kainalossa, + Peipon pellon pientarella, + Västäräkin rauniolla; + Allin on laulella aloa + Savon suurilla selillä, + Joutsenella joukutella + Jokisuissa, suvannoissa. + + Niin miks' ei minulla oisi + Sijoa, sanan aloa + Suomen laulajasalissa, + Suomen runojen seassa, + Vaikk' on muilla pää ylempi, + Pää ylempi, ään' isompi, + Virret kaikki kaunehemmat! + + En mä ylhäälle yritä, + Peremmäksi pyrikänä: + Seison, laulan seinän luona, + Oven suussa, orren alla, + Laulan lasteni huviksi, + Oman itseni iloksi. + + + + Palannut runotar. + + + Ken vieras tuolta tuntuu + Nyt käyvän luokseni? + Ah, harvinainen on se, + Vaan tuttu kuitenki: + Tuhansin tervetullut, + Runotar, lempeni! + Kyll' on jo aikaa siitä, + Kuin kävit luonani! + + En tästä syyttää saata + Sinua kuitenkaan; + Sä yhtenään yritit + Tyköni tulemaan, + Vaan ovet mull' ol' aina + Sun tullas salvassa, + Ens'-lempeni likihin + Mä kartin joutua. + + Ah, harhateille eksyin, + Sinusta vierastuin! + Mä toisen oudon naisen + Kahleihin kiehtouduin, + Jon posket punaa hohti, + Ja katse kuumuutta; + Se sai mun juottaneeksi, + Sen nim' on _Mammona_. + + Tään orjana ma hoipuin + Ja häntä palvelin, + Siks' kunnes silmän' aukeis, + Ja irstaus inhoitti; + Hän lemmenlaivojansa + Ei mulle suonutkaan, + Mut muille aina antoi, + Ja mulle nauroi vaan. + + Siit' irti päästen jouduin + Taas toisen taikoihin. + Tää, _Kunniatar_, kiehtoi + Mun uusiin kahleisin. + Kääns' silmän' kiilloillansa, + Ja lumoi liehuillaan. + Vaan kuiva, puinea, luinen + Hän ain' ol' armastaan'. + + Ja monta muuta naista, + Ens'-lempen' unhottain, + Mä uhraellen pyysin, + Ja tyhjän aina sain. + Näin sydänparkan' nuutui + Ja ratk' ol' raueta, + Kuin jälleen nyt mun etsit, + Sä, immyt ihana! + + Suloinen taivaan tytti, + Suur' kiitos sulle vaan, + Kuin vielä tahdoit saattaa + Sydämen' virkoomaan; + Alatipa nyt annan + Sun siellä ollasi: + Tuhansin tervetullut, + Runotar, lempeni! + + + + Puuseppä ja runoseppä. + + + Puuseppä se allani alkaa + Työhuoneessa aikaisen aamun, + Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää, + Puun kylkeä höylätä kurnii. + En suutu ma tuosta, en tuskau, + Vaikk' unta en kylläksi saanut, + Vaan nousen ja työhöni istun + Ja laulua höylätä koetan. + Mut työtäni puusepän työhön + En, en silavuudessa vertaa; + Mull' onkin puu rosopintaa, + Myös lienevät höyläni tylsät. + + + + Laulu on monta laatua. + + + Lämmin kun kukkia luo, + Taivahan kaari kun juo + Lahtosen lainetta vaan; + Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy + Laulelemaan. + + Laulajan viehtävi myös, + Amor, sun armahat työs: + Poika kun neitoa voi + Huulosin muiskuta, helkkyen silloin + Kantelo soi. + + Äiti kun multahan maan + Saattaen armainaan + Kyynelten maljoja juo, + Laulu sen rintahan hellillä äänin + Lohtua luo. + + Toisinki kielin se soi: + Ääni sen vienonen voi + Pitkäisen pauhuna myös + Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa, + Konna, sun työs. + + + + Lapsuuteni paikoilta. + + + Täss' on tämä Louhivaaran salo, + Josta kautta kouluhun kulimme + Ennen poikapolvess' ollessani. + Täss' ei nähdä mökkiä, majoa, + Eikä kuulu karjan kellonkilke + Eikä hallin haukunta salolla. + Hongat hattaroita hajoittavat, + Kuuset käyvät taivahan kumuhun, + Jähmenneitten jättiläisten haamuin + Kelot kamoittavat kulkevaista. + + Voi, kuin minä aina olin uljas + Tästä kautta syksyin kuljettaissa! + Minä olin, -- muiden peljätessä + Salon karhun käyvän kimppuhumme + Taikka rosvon ryöstämään tulevan, + Mielestäni suurin sankaria. + Minäpä, niin uneksin ja toivoin, + Keskellä saloa saavuttaisin + Karannehen Kustu-Mustalaisen, + Hänet kamppailtua kiini löisin, + Kihlakunnan kiitokset niin saisin. -- + Toiste tiellemme tulisi karhu, + Kiljuen, kitaansa aueksien; + Puukkoveitsen vyöltäni vetäen + Minä sankarin väkevän käellä + Syoksisin sen karhulle kitahan, + Tapettua taljan saisin kuulun, + Jonka koivet reestän' reuhkeleisi! + + Pois on mennyt, pois, tää poikainto, + Vaikk' on käsivarten' vahventunut: + Mua mustalaiset mustentavat, + Irti käyden, ilman kostottani; + Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin + Kynttä koettamatta saanen käydä + Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan! + + + + Kynälampi. + + + Pikku lampinen + Hietalietteines, + Joka rantoines + Minun lapsuen + Olit merenän': + Sua tervehdän! + + Kaarnalaivojan' + Laskin laineilles, + Sinun saattaakses + Tuulen mukahan + Maihin kaukaisiin, + Merentakaisiin! + + Taikka vallatoin + Poikaparvessa + Kesän kuumalla + Uida polskuroin + Haaleiss' aalloissas + Hietarannoillas. + + Taikka kiitelin, + Talven tultua, + Jääsi kannella + Liukkain luistimin, + Niinkuin iloinen + Ilman leivonen. + + Oi, ken muuttaa vois + Vielä kerrankaan + Lapsimaailmaan! -- + Vaan se mennyt pois, + Pois on polvekseen, + Lapsuus rauhoineen! + + + + Eräs nuorukaismuisto. + + + Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen, + Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen, + Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni, + Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini. + Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta. + Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla, + Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa: + Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan. + + Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen, + Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen, + Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean + Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan; + Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen, + Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen, + Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin, + Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin. + + Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen, + Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'! + Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman', + Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman'; + Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni, + Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, -- + -- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen, + Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen! + + + + Eräsnä syntymäpäivänäni. + + + Jo kahdeksanneljättä vuotta, + Ja poikana hulluan vielä! + Olis aika jo mieheksi tulla, + Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin! + + Jo kahdeksanneljättä vuotta! + Ei viisauden hampahat varmaan + Minun suuhuni syntyne koskaan, + Kuin kappale toista jo puolta + Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt, + Ja poikana hulluan vielä! + + Jo kahdeksanneljättä vuotta! + Sanotaan: mitä nuorena oppii, + Sitä vanhana taitavi vielä. + Väh' on saattanut oppini olla, + Runotaitoa kenties hiukan, + Vähän saattanen vanhana taitaa, + Runojalkaki jäykäksi käynee, + Ja viisasten harmaiden partain + Parihinpa en kelvanne koskaan! + + Jo kahdeksanneljättä vuotta! + Ja tehnyt en juur' ole muuta + Kuin kantanut kortisen, kaksi + Tuon yhteisen työn yritykseen! + Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä + Joka puutoint' on, kivitöintä, + Laki säätänyt on, joka miehen, + Ken muualta matkavi maahan, + Kiven kirkoksi kanssansa tuoda; + Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi, + Sivumennen röykköhön heittäin; + Vaan kiire on kaikilla eelleen, + Ja valmista ei näe kenkään! + + + + Syksyllä. + + + Idän römsy ikkunata huuhtoo, + Tuuli tuivertavi pihlajata, + Pimeyden peitto maalla riippuu, + Tähtiä ei tuika taivahalta, + Eikä kuudanta kumota maalle. + + Suloisempi tällöin on kuin muulloin, + Koto kellä on, sen suojass' olla. + Tuli vilkas liekkuu liedellämme, + Tulen ympärillä tuossa istuu + Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku" + Sep' on mummon nukkunut sylihin, + Toinen tultukka se vauvoinensa + Vakavasti seisoo vanhain luona, + Sannan suusta kuunnellen satuja. + + Täti, nuori täti, hän vaan yksin + Puutate ei toisien puheihin; + Pahan ilman ääntä kuuntelevi, + Levotoinna liikkuu sinne, tänne; + Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi + Manalan jaanaan välillä riippuu, + Odottavi taudin taittumusta. + + Ah, ne tällä hetkellä tätillä + Ajatukset Atlantin merellä + Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa, + Kannella "Kalevan" yhdyttävät + Hänen nuoren ylkä-ystävänsä, + Joka meren, yön ja myrskyn kanssa + Hengestänsä tuimin taistelevi. + Apuhun ei auta lähteminen, + Kätt' ei kullalle käy antaminen; + Sydänparka syvästi vaan sykkää, + Rinta raskahasti huokailevi! + + + + Joulupuu. + + + Kuusen poika, korven luota saatu, + Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat, + Ei enämpi oksillas orava + Yötä istu, ei jänölän jussi + Juuressasi piile poikinensa, + Viereltäsi puolavarvikost' ei + Pyrähtele pyiden parvet lentoon, + + Kotoaspa kauas kaupunkihin + Olet joutunut jo joulupuuksi. + Liehuihin nyt puen punaisiin sun, + Keltaisiin ja kullankarvaisihin; + Kävyiksi sinulle solmielen + Punaruusut vasta puhjennehet, + Omenoita oksiisi sitelen + Sekä hedelmiä Hesperian, + Etnan kylkilöillä kypsyneitä; + Viimein oksas, lehväsi ja latvas + Valasen ma vahatuohuksilla, + Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin + Mehiläisen saamista varoista. + + Näin pukien joulupuuni teen sun + Niiden autuaisten armolahjain + Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi, + Jotka kerran jouluna valuivat + Meille Luojan laupeaan kädestä! + Ja mun piskuiseni puuhajavat, + Iloiten ja sua ihmetellen, + Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen, + Kelt' on oikein lahjat lähtenehet! + + + + Pienelle tyttärelleni. + + + Väsyen minä katsoen silmääs, + Joko itkenet tai iloellet; + Ole itkus ei ilkeä ynseys, + Se on lauha kuin lämpimä vihma; + Myhäellessäisipä taasen + Minust' on kun taivas aukeis + Sekä rauhan enkelin siivet + Liki leuhkaisi syntistä syöntän'. + Minä silloin ain' arvaan selvään, + Miten oot sä niin enkelinlainen: + Muka syntyin taivaasta läksit + Viatoinna ja puhdasna tänne. + Suru vaan käy mieleen', kun muistan: + Kuta kiireemmin ihmistyt täällä, + Sitä ennemmin enkelis haihtuu, + Ja sä taivaasta poikkenet pois! + + + + Pikku Annan kuoltua. + + + Muuanna yönä taivaasta + Katosi pikku enkeli; + Hän läksi maata katsomaan, + Ja meidän mökkiin laskeusi. + + Hän ol' niin kirkas, kaunoinen. + Ja armas, lämmin luonnoltaan; + Ei ken niin ollut kurjainen, + Jot' ei hän saanut lohtumaan! + + Vaan enkelistä itsestään + Maan ilma tuntui raskaalta; + Hän liikutteli siipiään, + Takaisin tahtoi kotiinsa. + + Ken, taivas, puhtaat lapsesi + Maan mustuudessa viihtää vois! + -- Surusuulla hänkin myhähti, + Ja liikahti ja lensi pois! + + Sä kirkas, puhdas enkeli + Siell' autuasten seurassa, + Maan heltehesen hetkeksi + Tule vielä käymään vieraina! + + Kuin tunnet huoliin sortuneen', + Ja kaipaus käy korvaasi, + Kuin arvaat silmän' itkeneen, + Niin silloin laskeu luokseni! + + Oi, silloin laskeu luokseni, + Ja ympärillän' lentele; + Niin huojeneepi huoleni, + Ja sydämmeni tyynenee! + + + + Leivolle. + + (Kesällä v. 1869.) + + + Et suinkaan voisi leivo, + Noin riemuisasti laulaa, + Jos ken sun poikas poies + Pesästäs ottaisi! + + Vaan pääsi siipes alle + Sä piiloon peitteleisit, + Ja kurja sydänparkas + Surusta pakahtuis! + + + + Eräsnä katkerana hetkenä. + + + Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin, + Ja laskeutui mun ryntäillen', + Povehen' hiljaa hiivi, + Ja luikahtihen lempehen'. + + Vaan kyyhky kyyksi muuttui, + Ja mua pisti povehen, + Ja pistimensä puuttui + Syvälle raukkaan sydämeen'. + + Kyyn mustan myrkky kiehuu + Ja kovin kuohuu suonissan', + Ja koston vimma riehuu + Nyt vielä vaan mun rinnassan'. + + Vaan poies, kosto, vaivu, + Pois haihdu, myrkky, mielestän'! + En teidän alle taivu; + Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'! + + + + Mun kesäni. + + + Keväällä lohdutin näin aina itseäni: + "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni, + Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä, + Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!" + + "Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen, + Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen, + Ja ilman valoa ihailen keskiöin. + Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin." + + Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa, + Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa, + Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan, + Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan. + + Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa, + Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa; + Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu, + Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu. + + Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa, + En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. -- + Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton: + Kuvapa kulkunne mun elostani on! + + + + Sydämeni asukkaat. + + + Yks' perkele, + Yks' enkeli + Asuvat sydämessäni; + Ne taistelee + Ja kamppailee, + Yks' toistaan voittaa koettelee. + + Kuin voitolle + Pääs' perkele, + Niin sydän synnin ahjona + Se suitsuaa + Ja kuumoittaa, + Kuin Etna tulta tupruaa. + + Kuin voittaapi + Taas enkeli, + Se muuttuu lemmen laaksoksi; + Ja rakkautta + Ja rauhaa vaan + Nyt Etnan kohta kukoistaa. + + O, milloinkaan + Tään sodan saan + Sydämessäni sammumaan? + Oi enkeli, + Jos joutuisi + Sun avukses viel' enkeli! + + + + Unetoinna. + + + Unonen, Jumalan luoma, kiehauta + Unimettä uutta valmun pulpuista; + Unimalja kainalohos painalla, + Tule tänne, täällä sua tarvitaan! + + Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan, + Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee + Unissaan hän onnellisna irrallaan, + Lehtikossa lapsinensa leikitsee. + + Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit + Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin, + Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit + Univiinoin kesken tuskain torkuksiin. + + Merimiehen-poian maston huipussa, + Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa, + Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa, + Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta. + + Tule siis jo, Uniukko, tänneki, + Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen, + Ripahuta riipsilleni mettäsi; + Otavall' on sarvet päin jo suvehen! + + + + Kerran viinikellarissa. + + + Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi, + Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on! + -- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa, + Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois! + Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet, + Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. -- + Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet, + Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on: + Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi + Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo; + Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit, + Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois! + + Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii; + Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on! + Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit, + Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas! + Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon, + Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää; + Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka, + Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt: + Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi, + Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt! + + + + +V. + + + + Koskenlaskijan morsiamet. + + + "El', armas Annani, vaalene, + Jos Pyörtäjäkoski pauhaa; + Sen voimaa en tosin vallitse, + Ei löydä se koskaan rauhaa, + Mut kellä sen kalliot tiedoss' on. + Niin sille se nöyr' on ja voimaton." + + Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen + Ja itsekin purteen astuu, + Ja päästi purtensa valloilleen, + Sen koskessa laidat kastuu, + Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan + Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan. + + "Voi, kuinka kirkas on illan kuu + Ja välkkyvä virran kalvo! + Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, + Ei muut kuni tähdet valvo; + Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, + Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!" + + Näin Anna äänteli hiljalleen, + Sen silmähän kyynel entää; + Mut koski kiihtyvi eellehen, + Sen voimassa venhe lentää; + Vaan Vilho on oppinut laskemaan, + Tää kulku se on hänen riemujaan. + + Jo laski poikana purressaan + Hän Lyyjoen kaikki kosket, + Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan + Se kasteli hältä posket; + Ei paatoa löytynyt yhtäkään, + Jot' ei olis tottunut välttämään. + + Mut kosken kuumassa kuohussa, + Juur' jossa sen juoksu suorin, + On, päällä vaahtinen vaippansa, + Yks' Ahtolan neito nuorin; + Se Vellamon karjoja paimentaa. + Ja koskien kuohua katsastaa. + + Sydän on Vellamon neidollai + Sen vaahtisen vaipan alla, + Ja lemmen liekki se aallossa! + Voi syttyä niinkuin maalla: + Ja Vilhoa neitonen Vellamon + Se katsellut kauan ja liioin on. + + Ja tuostapa neitosen rintahan + On syttynyt outo mieli, + Povensa kuulevi huokaavan, + Mut kertoa voi ei kieli; + Hän kuohujen keskehen istuksen, + Siin' ainakin Vilhoa vuotellen. + + Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa + Kuin Pohjolan vankin myrsky, + Se kons' on aaltojen harjalla, + Kons' yltäki käypi hyrsky; + Mut itse perässä hän pelvott' on, + Vaan Annasen poski on ruusuton. + + Ilolla Vellamon neitonen + Sen vastahan uida täyttää: + "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, + Jok' immeltä silmään' näyttää? + -- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen, + Sill' ompi jo kultana ihminen!" + + Jo päättää Vellamon neitonen + Nyt toivonsa turhan kostaa, + Ja kosken pohjasta paatosen + Hän äkkiä pintaan nostaa, + Johon vene Vilhelmin loukahtaa, + Ja hän kera kultansa kuolon saa. + + Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin + On _Vellamonneidonpaasi_, + Se paasi, jolla hän Vilhelmin + Veneen sekä onnen kaasi; + Mut neitosen itsensä kerrotaan + Meressä murehtivan rakkauttaan. + + + + Lähteelle kadussa. + + + Ken kehno luonnon tyttö + Sun paikkahan pahaan + Kuljetti kaupunkihin + Kadusta juoksemaan? + Olos' on aivan outo + Ja ratki riemuton, + Kuin läikkys, lähdeparka, + Luvatoin täällä on. + + Kadull' on katsojansa + Ja tarkat korjaajat, + Kivillä peittämällä + Sun nämät surmaavat, + Tai täytesi la'aisten + Rupaa ja ruuhkia, + Sun eivät, kehnot, salli + Kuvastaa taivasta. + + Tai ohjaavat väkisen, + Ojittamalla maan, + Sun mustien murien + Sekahan juoksemaan. + Ei siellä päivät paista, + Ei luo hopeeta kuut, + Ei hohda kukkaparvet, + Hohaja honkapuut. + + Jos kirkkaan silmäs' oisit + Hämeessä auaissut, + Niin hietakankahalla + Tienkäyjä uupunut + Se päivän paahtaessa + Sun vuostas voimaa jois, + Ja reunallas levähtäin + Matkaansa aprikois. + + Jos oisit syntynynnä + Savohon, Karjalaan, + Niin oisi kuuset nousseet + Norossas huojumaan, + Niin oisi kuuset nousseet + Ja tuomet tuoksumaan, + Ja niiden siimehessä + Käköset kukkumaan. + + Siell' oisi poppamiehet + Ja rammat vaivaiset + Hopeeta ynnä kultaa + Veteesi vuollehet; + Ois tyttäret tyköösi + Kesäöillä kulkeneet. + Ja lempeä sinussa + Salassa kylpeneet. + + Ja itse viimein oisit + Liikkeelle lähtenyt, + Välitse kukkakumpuin + Ja vaarain vierellyt, + Siit' äitisi sylihin + Lopulla pauhanna + Imeisten ihmetellä + Imatran koskena. + + Vaan kehno luonnon tyttö + Sun paikkahan pahaan + Kuljetti kaupunkihin + Kadusta juoksemaan. + Olos' on aivan outo + Ja ratki riemuton, + Kuin läikkys, lähdeparka, + Luvatoin täällä on. + + + + Punkaharjun Laulutytön laulu. + + + Kuin päiv' on illaks' vaipunut, + Yö alkaa maita peittää, + Kuin tuulen henk' on haipunut, + Ja laine loiskeen heittää; + Niin silloin vaan + On airoillaan + Tää tyttö ja myös lauluillaan. + + Ken kullastaan on kaukana + Ja ikävyyttä huokaa, + Se huolensa ja kaihonsa + Mun kuuluville tuokaan: + Min täällä vaan + Ne kaiullaan + Mun laulun' saapi lauhtumaan. + + Sä, jonka tunteen turtaneet + On melskeet maailmassa, + Jolt' ihanteet on haihtuneet + Ja sydän sammumassa: + Käy tänne vaan, + Niin hehkullaan + Mun laulun' saa sun sulamaan. + + Jo kerttu helkkää lehdossa + Kuu kumottaa tuoll' yllä; + Näit' aistellen sä hurmeissa + Jo huudat varmaan kyllä: + Oi, onkohan + Maan maailman + Piirissä tälle vertaistaan! + + + + +VI. + + + + Schillerin laulu kellosta.[7] + + Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango. + + + Maahan vankkaan vahvistettu + Kaava seisoo kuopassa, + Valu on kellon valmistettu. + Työhön, poiat, joutukaa! + Hien otsalta + Täytyy tippua. + Työmme meillen arvon tuopi, + Siunauksen Herra suopi. + + Kuin alamme nyt oiva työtä, + Täss' oiv' on sanat paikallaan; + Kuin kelpo lause työss' on myötä, + Niin juoksee työmme helpompaan. + Siis tässä tarkoin tutkikamme, + Min heikko voima aikaan saa, + Ja sitä miestä moittikamme, + Ken työnsä suotta alottaa. + Se onkin lahja ihmisellä + Ett' ensin miettii mielessään + Ja mittaa järjen mittehellä, + Mink' aikoo tehdä työllähän. + + Tuokaa puuta, kuusipuuta, + Kuivaa, jota liekki sois! + Lähemmäksi haudan suuta! + Että helteen horniin lois. + Vask' jo pehmeni. + Tuokaa tinaki! + Että syntyis kellon aine + Sitkeä ja kaikuvainen. + + Se, jonka taito maassa alla + Nyt valkealla valmistaa, + Se kirkon yllä korkealla + On meitä kiittäin kaikuva; + Se polvien vast' ilmauvaisten + Käy monta korvaa koskemaan, + Käy huolta soimaan huolivaisten. + Ja hurskaat templiin huutamaan. + Ja maassa täällä ihmisparkaa + Jos mitkä vaiheet saavuttaa, + Sen laidasta siell' ääni karkaa + Ja kansalle ne ilmoittaa. + + Valkoisia vaskestamme + Kuplia jo kumpuaa, + Lipeällä ainettamme + On nyt aika luikentaa. + Puhdas vaahdostaan + Myös se olkahan, + Että soinnon selvän antais, + Sekä kaiun kauas kantais. + + Sill' riemuisella soitollansa + Se lapsikultaa tervehtää, + Jok' alkaa maalla matkoansa, + Leväten unta lempeää; + Tään osat matkan kohtalossa + On vielä onnen kainalossa; + Nyt äitinrinnan hellä lempi + On heikon armas aamuhempi -- + Vaan vuodet joutuin vierähtää. + Ja viskaten pois tyttöin vauvan + Jo poika syöksee maailmaan, + Ja lähtee kanssa matkasauvan + Nyt maata, merta tuntemaan. -- + Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa, + Niin niinkuin tähti taivahan + Siell' impi ruusuposkin hohtaa + Ujoinen hälle vastahan. + Niin toivo, tuska vaihetellen + Nyt hällä mieltä ahdistaa, + Ja yksinänsä käyskennellen + Hän kyyneleitä vuodattaa. + Ja milloin neittä seuraellen + Hän hältä silmänluonnin saa, + Niin silloin mieli leimahdellen + Jo kohta aaltoo onnea. + Oi armaita ja autuaita + Ens'-lemmen kulta-aikoja, + Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita, + Ja sydän juo vaan hekkumaa; + Oi, jospa aina kestää taitais, + Ens'-lempi, armas riemuaikais! + + Kas, kuin piippu ruskettuvi! + Pistän puikon taikinaan, + Jos se siitä lasittuvi, + Saamme käydä valamaan. + Poiat, koetelkaa + Valinainetta, + Tokko hauras norjan kanssa + Ottaa yhteen puuttuansa. + + Sill' missä vahva vienoon ryhtyy, + Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, + Niin siinä syntyy sointoisuus. + Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee, + Jos taltuu luonto luontoon yhteen, + Niin ett'ei tulis katumus. + Hempeä on morsiamella + Päässä kukkaseppele, + Koska kellon soimisella + Häntä viedään vihkille. + Vaan tää elonjuhla päättää + Ilon kukka-aianki, + Lakki ynnä huntu säätää + Neidon nuoren vaimoksi. + Kuin himo on pois, + On rakkaus jäävä; + Ja kukkanen on + Nyt heelmän tuova. + Ja mies elämään + Nyt vieraasen lähtee, + Hän liikkuu ja hankkii, + Ja liehuu ja riehuu, + Hän riistää ja raastaa, + Hän uhkaa ja puhkaa, + Kuin onnea etsii. + Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa, + Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa, + Niin perhe karttuu kuin kartano myös; + Tuo kelpo vaimo + Ja lapsien äiti + Siell' toimella holhoo + Ja lemmellänsä + Hän perhettänsä; + Ja tyttöjä neuvoo + Ja poikia ohjaa, + Ja päivällä, yöllä + Hän aina on työllä, + Ja voittoa vaan + Hän järjellä saa, + Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan, + Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa, + Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää + Hän villaa ja kangasta kiiltelevää, + Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa, + Ja liikkuu aina. + + Isä kartanoportaaltaan + Ilomielellä ympäri katsoo + Sekä laskevi onneaan, + Nähden niityt ja notkuvat pellot, + Kuullen kaukoa karjansa kellot, + Nähden aittoja, lakkoja monta, + Täynnä viljoa laskematonta, + Kerskuen naurahtaa: + Vahva kuin vankka maa + On minun onneni, + Huoneeni, voimani! + Vaan ei liioin kiittämistä + Ole onnen kestämistä; + Pian rientää vahinko. + + Nyt on valmis ainehemme, + Valamaan jo käydä saa, + Nyt kuin torven aukasemme, + Herran puoleen huoatkaa: + Kaitse huonetta! + Tappi auaiskaa! + Savuten ja kuumin lainein + Hyökää kaavaan kellonaine. + + Kuink' arvoinen on valkea, + Jok' ihmisen on vallassa! + Hänt' aina töissään, taidoissaan + Täm' auttaa lahja taivahan. + Vaan hirmuinen on valkea, + Kuin kahleistansa karkoaa, + Ja entisille juonilleen + Kun joutuu luonnon neitonen. + Päästyänsä valloillensa + Katuloissa kaidoissa, + Lyö se kaikki leimujensa + Vimmatulla voimalla. + Sillä työtä ihmiskätten + Luonnon voimat vainoovatten. + Pilvi antaa + Sateen, kasteen, + Maalle nesteen, + Pilvest' ukko myös + Nuolen lyö. + Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy, + Kellot käy! + Taivaskin + Ruskottavi: + Päivän rant' ei hohda niin! + Kansa kiljuu: + Auki tie! + Vettä vie! + Tuli patsain läikkyy, liekkuu, + Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy. + Piiput horjuu, hirret jyskää, + Maahan sortuin pylväät ryskää, + Pylväät ryskää, räystäät särkyy, + Äitit tyskää, lapset parkuu, + Karja vinkuu, + Hyppii, sinkuu: + Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu, + Kantamusten alla kiikkuu, + Kätten kautta kiitävillä + Ämpärillä + Vettä saadaan ruiskun juoda, + Kaarin korkein liekkiin luoda. + Ulvoin joutuu myrsky siihen + Tulen voimaa auttamaan, + Liekki lentää aittahan, + Tarttuu siellä kuiviin orsiin, + Seinähirsiin, paksuin parsiin, + Kiitää, telmää sillä pohdin, + Että luulis vievän maan + Vakavilta juuriltaan, + Töytää taivaankantta kohdin, + Vallatoin. + Toivotoinn' + Ihminen ei luonnon kanssa + Tohdi koettaa voimiansa, + Paeten hän ahkeran + Näkee työnsä hukkuvan. + + Tyhjät on + Jääneet seinät, + Ikkunoista tyhjät reiät, + Joista tuulet kaikki käyvät; + Suoraan aivan + Pilkistävät pilvet taivaan + Huoneesen. + + Ihminen tuo + Hukkuneellen + Onnellehen + Silmän kerran vielä luo -- + Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan: + Muu kaikk' on mennyt, mennä saa, + Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt, + Ei lapsia, ei vaimoo vienyt, + On perhe kaikki tallella. + + Siell' on vask' nyt valmis maassa, + Muottihinsa mahtunut; + Tokkohan se lähtee maasta, + Onko työmme palkinnut? + Valu ehk'ei luontunut? + Tai lie muotti haljennut? + Monta kertaa toivostamme + Kovan onnen ottaa saamme. + + Tääll' ihmislapsi mustan mullan + Maapeittoon uskoo töitähän, + Maamieskin kylvää kylvöään, + Ja toivoo siitä viljakullan, + Kuin aika joutuu, niittävään. + Myös tiedämm' itse joutuvamme + Me kaikki mustaan peittoon maan, + Vaan nousevamme arkuistamme + Ijäiseen riemuun taivahan. + + Kirkon päältä + Verkalleen + Kaikuu kellot + Hautaisten. + Surukelloin ääni saattaa siellä + Matkamiestä viimeisellä tiellä. + + Puolisoa, sen uskollisen, + Ah, sen hellän lasten äitin + On nyt Tuoni temmannunna, + Omiltansa ottanunna, + Mieheltä ja lapsiltai, + Joita hälle monta sai, + Joita itse kasvatti, + Hellästi myös hoiteli. + Valo on nyt perheen, huoneen + Ijäksensä sammunut, + Kuin on perheen äiti Tuoneen + Majansa nyt muuttanut: + Hänen kaipaa huoliansa + Lapsiparvi äititön, + Siassansa, toimissansa + Liikkuu vieras lemmetön. + + Kunne kello jäähtynevi, + Työ nyt raskas seisokoon, + Niinkuin lintu laulelevi, + Kukin jouten olkohon. + Koska kirkkahat + Tähdet tuikkavat + Ja kuin iltakellot soivat, + Irti työst' on miehet oivat. + + Askelilla ahkerilla + Metsämiesi kiirehtivi + Kodon kullan lämpimille. + Kotiin käyvät määkyin lampaat, + Paksurintaa, + Puhdaskarvaa nautakarjaa + Ammuin astuu + Navetoihin pitkä sarja; + Kulkee myös + Lyhdekuorma, + Lyhtehill' on + Kirjavainen + Kiehkurainen + Kukkia; + Nuoret niittomiehet käyvät + Tanssimaan. + Tiet ja raitit raukenevat; + Tulen reiman ympärille + Talon rahvas tunkeuvat. + Portit hiljan sulkeuvat. + Vaippa tumma + Vaipuu maalle; + Vaan ei rauhanmiestä kumma + Haahmo yön + Hämäräinen hämmästytä: + Lain voima poistaa pahatyön. + + Laki kallis, viljavainen, + Luojan luoma taivahainen, + Side yksi ylhäisille, + Hyville ja halvimmille; + Kansakunnat liität, laitat, + Vallattoman mielen taitat; + Villit ihmistöille ohjaat, + Siveyden vallan pohjaat, + Itsekkään myös valjun saatat + Muistamahan isänmaataan! + + Kaikki, toivoin työstä riistan, + Auttaat toinen toisiaan, + Koetella kilvan, kiistan + Saavat kaikki voimiaan. + Isäntä ja palvelija + Vapaudessa suojan saa, + Kaikilla on varma sija + Vastustella sortajaa. + Työ on miehen kunnia, + Viljan vaivannähnyt saa; + Ruhtinaalle arvo antakaa, + Arvo meille työmme vaivasta. + + Rakas rauha, + Sulo sopu, + Olkaa, olkaa + Tässä meidän maassakin! + Älköön päivä moinen tulko, + Jolloin sodan julmat joukot + Tätä maata raatelevat, + Jolloin taivas, + Jonka hellä illan rusko + Kaunistaa, + Kylien ja kaupunkien + Palostakin heijastaa! + + Särkekää nyt kellon kuori, + Tarpeens' on se täyttänyt, + Että silmää miellyttäisi + Kalu siinä syntynyt. + Vasaralla kolhikaa, + Kunne kuori halkiaa. + Kuinka kello ilmoin saadaan, + Ell'ei rikota sen kaavaa! + + Työn taitaa irti kuorestansa + Vaan mestar' itse irtauttaa; + Oi surkeutta, jos virtanansa + Tulikuuma vaski vallan saa! + Se seinät vahvat maahan lyöpi, + Ja kiehuin, paukkuin virtoaa, + Ja ahnain nieluin kaikki syöpi. + Tult', onnettuutta oksentaa. + Kuin raaka voim' on vallan saanut, + Niin järjestys on varsin laannut, + Kuin tyhmä kansa ohjiin käy, + Niin siin' ei järjen tointa näy. + + Voi maata, jossa hiljallensa + On kertynyt paloainetta, + Ja kansa katkoin kahlehensa + Se itse ottaa oikeutta! + Pahanki kellon lieriin tarttuu, + Se vaikk' ois soipa sopua, + Ja pauhu paisuu, kansa karttuu. + Ja kello ulvoo kapinaa! + + Vapaus, veljeys! ääni raikuu; + Nyt rauhanmies käy miekkahan. + Ja torit täytyy, kadut kaikuu, + Ja ryöstää, tappaa aljetaan; + Ja ilvehillä hirmuisilla + Myös vaimot leikkiä nyt lyö, + Ja raatelijan hampahilla + He vastustajan syömen syö. + Ja Herran pelko aivan taukoo, + Myös säätyisyys on voimaton, + Ja konna kahlehensa laukoo, + Ja kaikki hurjuus irti on. + Julm' ompi kyllä sutten vimma, + Terävä hammas leijonan, + Vaan hirmuisimpa hirmuisimman + On ihmispeto vimmassaan. + Voi niitä, jotka sokeille + Tuon taivaansoihdun antavat! + He sill' ei nää, vaan kaupungille + Ja maille palon kantavat. + + Kiitos, luoja lempeäinen! + Niinkuin taivon kuu + Kello kirkas, välkkyväinen + Kuorestansa paljastuu, + Aina kannasta + Asti laitahan + Tekijätä kiittää kirjat, + Laidan lehdet, lehvät, marjat. + + Tänne, tänne + Työmiehet kaikki! vihkikämme + Ja uusi kello ristikämme, + _Concordia_ sillä nimi on, + Se sopua vaan aina soikoon + Ja mielet yhteen saattaa voikoon! + + Se olkoon sillä aina työ, + Nyt mestari sen siksi lyö. + Maast' ylhäällä se riippukohon + Kumussa sini-taivahan, + Ja ukon kanssa kaikukohon + Se läsnä tähtimaailman; + Se sieltä ääni ihmisille, + Kut maassa täällä matavat, + Ja oppi olkoon syntisille, + Ett' luojoansa muistavat. + Tuo vakaisia virkkakohon + Ja pyhiä sen vaskisuu, + Ja hetket lyöden lausukohon + Kuink' armon aika karkoittuu. + Se vaiheist' onnen vankukohon, + Vaikk' itse ompi tunnoton, + Ja kumeasti kaikukohon + Maanmatkaajitten kohtaloon. + Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt, + Jo kohta hiljenevi taas, + Se neuvokoon: kuin pysyväistä + Ei ole luotu maailmaan. + + Nuorin vahvoin nostakatte + Kellomme nyt kuopastaan, + Äänten maahan auttakatte, + Ylös taivaan ilmahan. + Nosta, nostakaa! + Jo se kohoaa! + Riemun kaupungille kantaa, + _Rauhast'_ ensi äänen antaa. + + + + +VII. + + + + Porthanin kuvapatsaan paljastettua. + + (9 p. Syyskuuta v. 1864.) + + + Olettenhan nähneet, näätte nytkin, + Syksyn tullen, lehden kellastuen, + Koska päiväkulta poikkenevi + Poies Pohjan puolelta ja valtaa + Perimään palaavat yö ja talvi, + Kuinka luonto lapsukaisiansa + Utarilla ruokkii uhkuvilla: + Elon kultaa pellot pöllyävät, + Puut ja pensahat ne painumassa + Ovat maahan marjakuormistansa; + Ladot, aitat täytyy ahtamalla + Maan ja meren riistan rikkautta, + Sekä maanmies mielin tyytyväisin + Kesän kuollehen jo hautaan saattaa. + + Tämänlainen runsas, täyteläinen, + Hedelmällinen ja viljanraskas, + Suomen tiedonnälkää sammuttava, + Ol' sen miehen elinkerran syksy, + Jonka muodon, vaskehen valetun, + Tässä nyt näemme edessämme. + + Louhi, vanha Väinölän vihaaja, -- + Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena, + Muinaisia tarkoin muisteleva, + Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen + Hänet kaiken kansansa keralla + Raskaasen unehen uuvuttanut, + Salaisesti silloin Sammon vienyt, -- + Hänp' ol' kostanut Kalevalalle, + Nukuksihin kansan nuudutellut: + Vierastapa täytyi sen totella, + Vierasta ja vierahan lakia, + Vierain kielin kirjoitettua ja + Vierain kielin hälle lausuttua; + Vieras vieri päällä niinkuin kerma, + Herana vaan kansa alla hautui; + Sävyä ja kieltä Suomalaisen + Ei niit' oppihuoneissa osattu, + Eikä koskaan kouluissa kysytty; + Vilun varjossa ne värjöttivät, + Sydänmailla synkeill' asuivat, + Savutuvissa vaan tuhraeli, -- + Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, + Isintimän valtaan joutuneena, + Pimeissä piilee soppiloissa, + Vaikka kaikki kartano ja karja + Oman on vanhempansa vaivannäkö. + + Sinua, Porthani, Suomen kieli + Kiittää arvohonsa auttamasta! + Sin' otit tuon orvon lapsintiman, + Korjasit pois kaihosta sijasta, + Poveasi vasten painallutit, + Vaivaista poloista vaaliellen, + Sinä oksat karsit, tien osotit, + Miltä puolen polvi uusi vasta + Löytävä ol' Suomen kansan kehdon, + Sinä tutkit tarkalla älyllä + Niitä Luojan luomia lakia, + Joita myöten Suomen kieli kulkee + Niinkuin virran hohtava hopea + Polvitellen reunojansa myöten. + Sinäpä sukelsit virran alle, + Aarteen löysit sieltä simpsukoita, + Joista Kalevala, Kanteletar + Kudottihin sitte Suomen kielen + Tukevaksi turva-, taikavyöksi. + + Hajallaan ja kaikki hämmentynnä + Oli Suomen kansan aikakirjat, + Niinkuin rauneikko raivaamaton, + Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä + Telmäessään louhenlohkareilla, -- + Mitä matkamiesi muukalainen + Taukoo kummastellen katsomahan. + Tietäjän ikuisen into liikkui + Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, + Hajaltansa louhet liikahtivat, + Muotojen mukahan järjestyivät, + Hiitten hirmurauneikko rakentui + Suomen aiantieto-temppeliksi. + + Ja mi mies ja mikä miehenkunto + Sinussa on silmiemme eessä! + Kokonansa mies, mies kerrallansa! + Jok' ei joutavia jaaritellut, + Alennellut toisten ansioita, + Rahan ei ajellut aartehia, + Eikä herkkupöytiä himonnut + Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut, + Eikä kultatähtiä tapaillut, + Huojunut ei joukon huudannasta, + Kumarrellut päivän kuulumille. + Vakavana seisoi vaan kuin vuori, + Jonka juurta, runkoa, sydäntä + Rautasuonet sitkeet kiertelevät, + Vaan sen huippu horjumattomana + Pilvein yltä välkyttää valoa; + Sumut sinne, saastaiset ja summat, + Eivät pääse häntä peittämähän, + Juuritse vaan nöyrästi matavat + Ja sen kirkkautta kiihoittavat! + + Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis + Jouda eikä joudu unhotuksiin. + Vaivasi se Louhen vallan murti, + Suomen kansan henkihin herätti, + Oli uuden aian aamurusko, + Uuden paljoa paremman aian. + + Tämä aika, meidän aaveksima, + Ole ei kuvitus Kaukomielen, + Eikä piile pilvien takana; + Syntynyt se on ja syntymässä + Suomen kelpo poikien povissa, + Sydämissä Suomen neitosien. -- + Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, + Sadettenkin alla sammumatta + Kytemistään korvessa kytevi, + Salaisesti sammalikon alla + Kulkee mättähästä mättähäsen + Puiden juuret poltellen, ja viimein + Ilmivalkeahan leimahtavi, + Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, + Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, + Salon hongat maahan horjahtavat, + Kumohonpa kaatuu korpikuuset; -- + Tällä lailla Suomen Suomalaisuus + Sydämestä syttyy sydämehen, + Mielestä menevi toiseen mieleen, + Kunne yksi toivo, yksi tunne + Sydämessä kaiken kansan sykkää, + Tuntehesta työksi muutaksen ja + Ajan tullen, hetken jouduttua, + Tuhoellen turhan vastustuksen + Edestänsä esteet raivajavi. + + Silloinpa tuo kurja Kullervoinen + Vierahan ja viekkahan emännän + Kivin-leivottuhun leipähän ei + Perittyä veistään viillä poikki. + Ei enämpi silloin Suomalainen + Sivistyksen syrjäisen nisiä + Ottolapsen almuna imeksi, + Eikä tiedon tähkä-jättehiä + Loisen lailla taikka mökkiläisen + Poime muukalaisen peltomaalta. + Omin kuokin käy hän kaivamahan + Hautaa vanhan Antero Vipusen; + Omin kielin syntyjä syviä, + Saadut mahtipontisen povesta, + Kaiken ihmiskunnan ihmetellä + Ilomielin ilmoille levittää; + Runolan rakentaa suomalaisen, + Jossa Suomen suuret laulumiehet, + Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, + Näillä Suomen soivilla sanoilla + Sulokanteleita soittelevat! + + Silloinp' ei enämpi kielikahle + Kammeltele suuta Suomalaisen, + Kaksikielisyys ei kansallemme + Luuta myöten leikkele ei liha'an + Haavaa haitallista, vaarallista, + Johon riettaat hetken herhiläiset + Munia munivat myrkkyisiä. + Yksi kieli, Väinön kieli silloin + Sitelevi kaikki Suomalaiset + Auran rannoilt' aikain armahilta + Lapin raukoille rajoille asti, + Sekä valtaistuimen valosta + Nokisille nuotioille saakka. + Yksi mieli silloin yhdistävi + Henget, keskenään nyt kiistäväiset, + Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, + Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, + Jossa oikeus kansaa ohjelevi, + Vapautta laki vartioivi! + + + + Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille + Filosofian Majistereille. + + + I. + + Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin, + Nyt Suomen suureen oppisalihin! + Tääll' on jo sija suotu sinullenkin, + Vaikk' ennen vieras, outo olitkin, + On suotu sija yksin arvoin ollas + Kuin Muusain mainioiden muinaisten, + Ja istua sä täällä saat Shaskespearen + Ja Danten, Göthen runotarten luo. + + Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään! + Sä tosin tottunut et seuroihin, + Joiss' askeleet on määrin mittailtavat, + Ja sanat, taitavasti tasoitut, + On kullanvaalla varoin punnittavat, + Ja puku höll' ei ole muiden mukainen. + Sä olet maalta, maalla kasvaellut, + Maankanteletta hiljaa soitellen: + Siell' ihaillut maailman ihanuutta + Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi + Taas hetken halaa Hämärikkää neittään, + Suut' antaa punastuin ja pakenee; + Tai hongikossa kankaan Kaiutarta + Huudellut, kiusannut ja kuunnellut; + Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut, + Kuun loistain, mesinukka-nurmilla; + Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa + Pimennoiss' ollut piiloisillakin; + Myös rannall' istunut ja ihmetellyt, + Kuin Sotkottaret kultakammoillaan + Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa, + On hivuksia taiten hiipoineet. + + Tään verta on vaan oppia sinulla, + Tään verta vaan ja tämänkaltaista. + Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit + Nuo suuret virret Väinämöisestä + Ja Sammon synnynnän ja sortumisen; + Myös lauloit Lemminkäisen äidistä + Nuo lempeät ja liikuttavat laulut, + Ja kohtalot sä kerroit kauheat + Kalervon sankarpoian Kullervoisen: + Ja lauloitpa sä kanteleellasi + Tuon "isättömän pirtin pimeyden" + Ja "sulholtansa heitetyn" suruja + Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen + Ja "surujansa sukittelijan", + Ja monta muuta laulua murehen; + Sydämen särjetyn ja suruisen + Salaisimmatkin, syvimmätkin + Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit. + + Nää on sun suuret lauluansiosi; + Niit' oudoksua kyll' Apollo tais, + Ja Helikonin immet ehk' ei ensin + Säveltäs synkkää tainneet tajuta. + Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus, + Se ijäinen ja oikea, on yks', + Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen, + Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen + Sen sädestys käy eri karvoin silmään; + Ja Suomen virret voivat viehättää + Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel + Ei ole lyyra, torvi huilu ei. + + Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi, + Ja käy vaan sisään, Suomen runotar! + Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura, + Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan + Sinua vielä talon tyttäreksi. + Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään! + Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat, + Ja ystäväsi nuoret, innokkaat, + Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla, + Ihaillen ottavat sun vastahan. + + Franzénin runotar ja Runebergin, + Jotk' ennen tääll' on emännöinehet + Ja sua tänne kauan odotelleet, + Sun siirtyäkses heidän sijaansa, + Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa, + Vaikk' et sä lapsi heille olekaan; + Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla, + Yks' suru myhähtääpi suiltanne, + Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne, + Yks' lempi mieliänne lämmittää. + He ottavat sun lauluoppihinsa, + Sä heille istu jalkain juurehen, + Ja kuuntele ja ota oppiakses -- + Sull' on viel' oppimista paljonkin! + Sun virtes vanhat eivät aina vastaa + Tään uuden aian tointa, toiveita; + Jo uusin kielin laajennella täytyy + Tuo kanteleesi viisikielinen, + Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna + Tään polven iloille ja suruille; + Sun Europalt' on oppi ottaminen, + Jos elämähän Europassa jäät; + Sen tapoihin sun taipuasi täytyy + Ja laulus, täällä alkamasikin, + Jos mieli mielet viehätellä, + Sun täällä soveltaa sen soittimiin. + + Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret, + Franzénin, Runebergin runotar, + Ne voivat näitä sulle neuvoella, + Ne näitä neuvoa ja muutakin. + Sä kieles vaaraa ällös varaelko! + He eivät laulamasta kielelläs + Sun kiellä, vaikka itse vierahalla + Kielellä sua oppiin ohjaavat. + Vieraallako? Ei niinkään vierahalla! + Sit' on jo kauan täällä tunnettu, + Ja tullaan vielä kauan tuntemahan; + Sit' olet oppimahan osaunut, + Ja onnekses sen saitkin opituksi, + Juur onnekses ja tueks', turvakses. + + Kas surkeoita sukulaisiamme, + Kas Voguuleja ja Votjaakkeja + Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa, + Joidenka heimos Suomen kansa on: + He ovat omaa kieltään käyttää saaneet + Ja ominaisuuttansa muutakin: + Ei vieras ennen heille tungetellut + Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan; + Ja minkä saaliin näin he saavuttivat? + Juur ominainen heillä raakuuskin + On vallalla ja paksuks' pinttynynnä + Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois! + He pakanoina istuvat pimeinä, + Tai lunastuksen lempisanoma + On niin vaan käynyt heidän mielihinsä, + Kuin päivän valoa käy kirkasta + Hämärä haimi silmään sokealle. + Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen + He valon vaaroja kyll' eivät tunne, + Vaan eivät valon virvoitustakaan; + Ei taiteen lahjat lohduttele heitä, + Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä + He myrisevät mieletöintä, minkä + Suu sattumoilta saapi sanaksi. + Ja pian pilautuu ja mätäneepi + -- Ja on jo pilaunut ja mädännyt -- + Se oma kielikin, kuin lammin vesi, + Jot' eivät vieraat lähteet virkistä. + + Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin, + Jos onni ei ois toisin ohjaillut. + Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa + Tuoll' idän alla alkoi ikäväks' + Jo käydä, mieli maata, maailmata + Sen teki kauempana katsomaan. + Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki, + -- Saloja, sammalsoita samoten + Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen + Laps' inehmoisen ollut ääntänyt, + Ei kirveen kolke koskaan kuulununna -- + Siks' kunnes koitti hälle silmähän + Ja mielen ilahdutti, ihastutti + Germanian maailmasta valon koi. + + Ja siitä päivin sinnepäin on silmät + Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen + Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy, + Sen lämmintä ja loisto' isoten. + Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa, + Vaan orjankahlettenpa kanssa ei; + Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa + Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä, + Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen + Nyt järjestellä ihmiskunnaksi. + Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot, + Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan, + Nyt alkoi kaupunkiakin kohota, + Varoja koonnuttain, ja kauppamies, + Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä, + Nyt skandinavilaisten lakien + Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla + Jo Suomenlahta mielin purjehti. + Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa + Ja vaaroilla ja vetten vieremin + Puujumalallensa pakana lausi, + Kiviä kumartain ja kantoja, + Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa, + Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi! + + Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi, + Ja siitä syntyi taimi, taimesta + Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä. + Tää kyllä maistuu vielä vieraalta: + Vaan lajin kerran maassa omass' ollen + Se meidän maan makuiseks' muunnaksen; + Kuin meidän virrat kyllin vettelevät + Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä + Saa kyllin lämmittää sen lehviä, + Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen + Pois haipuupi, ja makeus vaan jää. + + Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin, + Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet, + Suloisin Suomen sanoin painetahan + Jo Suomen nuorukaisten kulmille. + Ja opinaika Suomen runottaren + Jo silloin täysi on ja ohitse, + Ja Suomen kieli silloin sujuvammin + Ja somemmin soi suusta laulajan, + Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat: + _Täss' emäntän' on Suomen runotar._ + + + II. + + Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa, + Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa; + Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn, + Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön. + + Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen, + Leveten se lempeästi hautain päälle veresten + Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa -- + -- Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua! + + Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee, + Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee, + Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa + Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna! + + Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan, + Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan; + Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii: + Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi. + + Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin, + Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin: + Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna + Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa. + + Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi + Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin; + Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea + Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa. + + Elämä nyt etehenne antinensa aukenee, + Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee; + Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan, + Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan. + + Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne + Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte; + Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana + Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa. + + Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi: + Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi, + Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion + Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion. + + Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa, + Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa, + Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa, + Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa! + + * * * + + Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla + Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa. + Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan: + Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan! + + Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi, + Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi; + Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja: + Muruja on elon onni, suurin osa suruja! + + Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten + Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen, + Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti: + Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi? + + Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen; + Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen! + Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta; + Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta! + + Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar, + Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar: + Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään; + Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään! + + Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan: + Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa; + Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä, + Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä. + + Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi, + Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi; + Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö, + Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö; + + Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi, + Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi, + Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks' + Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'. + + Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys; + Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys; + Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään, + Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään! + + Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa + Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan + Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen, + Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen; + + Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin + Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin! + Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa. + Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa! + + Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais! + Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais, + Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen + Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen! + + Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus + Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus', + Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen, + Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen! + + Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus + Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus; + Menestys ja onni eivät taida häntä turmella, + Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella. + + + III. + + O isänmaa, sä kultainen ja kallis! + Sä mainesi ja mantereinesi, + Ja lakines ja kaikin laitoksines, + Ja uskoines ja äitinkielines, + Kuin oma äiti armas, armahampi + Sä mielest' olet miehen vapahan! + + Sun päältäs rasitusta poistaaksensa + Tuo Ruomin kelpo poika Curtius + -- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen + Kitahan syöksi nuoren itsensä. + + Sun vapauttas varjellaksensapa + Leonidaskin päänsä seppelöi + Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen + Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen + Rivihin vihoillisen verrattoman + Ja kaatui itse kaikin miehineen. + + Sun valtas suojana, sun sortajatas + Ja vihamiestäs voittaaksensapa + Borckhusen, uros uljas suomalainen, + Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; + Ilolla, isänmaa, sun edestäsi + Mies mieheltä ain' asti viimeiseen + He kamppailit, hän Karjalaisinensa, + Ja tervehtivät Tuonen tyttäret + Myhäillen morsiamikseen ja käärein + Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8] + + Som' on ja suloinen sotahan kuolla, + Ja kaunis kuolla miekankalskeesen, + Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, + Ja miekkas torjuu sortajata pois: + O, ihana ja ilonkin väärti + On kuolo kuolla edest' isänmaan! + + Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' + On elämä sen etuin etehen: + Sen elämä, ken työssä ahkeroipi, + Lakia, lempeyttä noudattaa, + Velvollisuuksiansa täyttäessään + Ei katso puolelle, ei toiselle, + Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, + Mi totuus on ja kohtuus, oikeus; + Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle + Maan, kansan saa, on kaikki hävittää, + Vaan alkaa uudellensa hankkimahan, + Mink' otti onnettuus ja kohtalo, + Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta + Ja mielenmukaisinta hedelmää, + Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, + Mi saada mahdollist' on milloinkin. + + Tuonkaltaisia sankaria, nuoret, + On keskessänne, kumppalinanne. + Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset + He ovat tulleet joukossanne juur + Viiskymmenvuotisia seppeleitään, + Jo vaalenneita, vereksempihin + Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan. + He seppeleensä syillä suuremmilla + Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te: + Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet + Elämän korkeata koulua, + Ja kaikki koetukset kunnialla + Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet. + He päivätyönsä päättäneet jo ovat; + Työn raskahan hikeä, hellettä, + Nyt illan viileässä istuskellen. + He jäähdyttävät pois, ja katsovat, + Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden + Rakkaita rantasia rusoitsee; + Ja odotellen lepokellon ääntä + He muiston satakieltä kuuntelee. + + Ja vuosia kuin viisikymmeninen + On vierryt edelleen, niin vuoronne + On Teidänkin jo tänne tulla taidon + Verestä seppelettä saamahan. + Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat, + Ne silloin ovat melkein harvenneet, + Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet, + Nykyinen aamu illaks' muuntunut; + Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku, + Niin notkeasti nouse jalka ei, + Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet + On hallan hartioille laskeneet. + Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne + Toiveille uskolliset olitte, + Jos valanne on vahva silloin vielä, + Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte, + Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin, + Se sykkää lämpimästi silloinkin, + Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa + Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee; + Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori -- + Nyt vielä kauan syntymätöinkin! -- + Jon kanssa silloin seppeleenne saatte, + Se Teille kunniata kumartaa, + Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi: + Nuo ovat Suomen kelpo miehiä! + + + + Nordenskiöldille Suomesta. + + (Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.) + + + Mik' ihme, mikä uljas rohkeus: + Kolumbus lähtee länttä kohti, + Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus, + Atlantin aallot alta hohti; + Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy, + Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy. + + Ja yhä eess' on viittomaton tie, + Joll' itä laivaa lykkää lieto, + Ja toivo häntä määrän päähän vie -- + Ei toivo vaan, myös varma tieto. + Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!" + Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma! + + Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties'; + Pakkaista, pimeytt' ei pelkää, + Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies; + Ja laskee pitkin hyistä selkää. + Mut Louhipa, ei hellä vierailleen, + Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen. + + Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät! + Taivasta talv' ei salli lauhaa; + Jääkarhut ympärillä kämpivät, + Puhuri täysin palkein pauhaa, + Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa, + Ja revontulet läikkyy, roihuaa! + + No, viimeinkin taas Suvi hengähtää, + Ja päivyt paistaa korkealta, + Pois hiukee hanki, irti on jo jää, + Pohjemmaks' poikkee talven valta; + Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa, + Behringin salmeen tulla tupruaa. + + Kas näin tie tuntematon tuttu on, + Ja Pohjan ukset ummest' aukes' + Uus' väylä aukes' aavistamaton; + Jo Louhen valta maahan raukes', + Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan, + Se juurrettu on Altain kultalaan! + + Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas + Maanpiiri yksin suin nyt kiittää, + Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas; + Ja Suomi äänens' yhteen liittää, + Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa + Poikansa kaukomielen kunniaa. + + Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin, + Palaten, keulaas kääntää voinut! + Ett' tervehdys vaan meren yli näin + Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut! + Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan, + Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan! + + + + Ruotsalaisille. + + (Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.) + + + Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta, + Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti + Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta, + Hartaasti meissä teitä tervehtii. + Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin + Ja tornit Thorkelin ja Oolovin + Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin, + Nyt meidän kautta teitä tervehtii. + + Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat, + Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet; + Ikuiset muka liitot ratkesivat, + Tapausten tulvaa ei ne estäneet. + Kas, meidän maan ja mantereenne teidän + Jo rajapyykit oudot eroitti; + Koettu kumppal' täytyi jättää meidän! + Se sydäntämme silloin kirveli. + + Kov' onni, joka teidät, meidät voitti, + Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin; + Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti, + Uus' ala laajempi nyt aukaisiin: + Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet, + Nyt veljinänne teihin yhtyivät, + Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet, + Seljäksi yhden rungon sääntyivät. + + Ja me? Me rajoin uusin veljiämme + Ja Suomen syntysanat löysimme; + Tuo kansa, ollut vihamiehenämme, + Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme; + Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja, + Kerroksin uusin nousee, leviää; + Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa + Valtikka vakava ja lempeä. + + * * * + + Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen + Näin seisoi Suomen poiat kanssanne; + Nyt kättä lyöden, poven paisuellen, + Viel' kerran liitymme me lippuunne, + Vannoen valan, kilvan teidän kanssa + Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme + Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa, + Mink' armainnaan hän oloon saattanee. + + + + Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille, + Herra Paronille J.R. Munck. + + (Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.) + + + Jopa kaadamme vieläkin kerran + Lasit laitoja myöten täyteen, + Ja kunnian miehen maljan + Sekä juotamme että nyt juomme, + Joka seitsenkymmeisnä seisoo + Sulosuuna ja suorana vielä, + Ja notkean nuorison parvess' + On kaikista nuorin ja notkein. + Näin kankahan viimeinen honka, + Joit' aikoja lauhkeat lehvät + Ijän halla on harmaiksi pannut, + Yhä pystyss' on pilviä kohti, + Vesakolle varjoa antain; + Sen jos toukkakin juuria jäytää, + Sydän viel' on lämmin ja terve, + Sen latvassa lintuset laulaa, + Ja juurella kukkaset kasvaa. + + Eläköön monet vuodet hän vielä! + Ikämiesten kunnia on hän, + Esimerkki on nousevan polven: + Vakamielinen valtoja vastaan, + Ja lempeä työntekijälle. + + Eläköön monet vuodet hän vielä, + Uros, ollut ja vieläkin uljas! + Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt, + Veren vuotaissa miekkansa välkkyi, + Hän ei kuoloa karta, ei pelkää, + Mut Kuolopa, kunnian tehden, + Manaviikatettansa nostain + Sivu astuu ja nuoria niittää. + -- Eläköön monet vuodet hän vielä! + Eläköön! Eläköön! Eläköön! + + + + Vänrikki Stålin laulaja. + + (v. 1860.) + + + Me, kaikenlaiset laulajat + Ja kanteloisen kantajat, + Meilt' ääni vieno maahan vaipuu, + Kuin tämä jättikannel kaikuu. + + Kuin pitkin selkää uidessaan + Vaan joutsen ääneen laulahtaa, + Niin lehdon leivo, rannan rastas + Pois lakastuvat laulamasta. + + Kuin Vuoksen koski pauhajaa, + Ett' allas' vaarini vankka maa, + Jos puronen myös lirisevi, + Niin ken sen ääntä kuuntelevi! + + Ken kotkan kanssa koettamaan + Vois käydä lentoneuvojaan? + Se kiiltää pilvistä sen siipi, + Muut linnut pitkin maata hiipii. + + Me, kaikenlaiset laulajat + Ja kanteloisen kantajat, + Meilt' ääni vieno maahan vaipuu, + Kuin tämä jättikannel kaikuu! + + + + Runebergin muistoksi. + + (6:na päivänä Toukok. v. 1878.) + + + Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, + Poissa on hän runoruhtinamme! + + Kulunut vaikk' on jo vuosikunta + Hetkest' aivan haikeasta siitä, + Jolloin läks' hän tämän ilman alta, + Valon, soinnun maahan mennäksensä, + Ijäisenpä ihanuuden maahan, + Niin ei tahdo suistua surumme, + Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, + Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, + Laulun ponsi, runoruhtinamme. + + Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin + Yhä kaihoella, kaipaella: + Tietäjäs hän oli tenho suurin, + Taitajasi taivasta läheisin. + + Ennen häntä eteläisen ilman + Ihanteita ihmetteli Pohja: + Italian iki-selvää päivää, + Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, + Olemattomiai Onnenmaita, + Joissa kansaa autuaallist' asui, + Paimenet ja paimenettaretpa, + Laitumella lammaskarjojansa + Säännellen vaan sävelillä huilun + Tahi talutellen punapauloin, + Simoa ja suudelmia söivät; + Taikka joissa viljavainioilla + Joutuneilla joukko kumma liikkui: + Talonpojista, maantyttölöistä + Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne, + Luonne oli hieno herrasluonne, + Päällä silkkiä ja samettia, + Suussa suloisia sanoja ja + Sukkeluuksia ja somuuksia. + + Silloin uusin runoin Runeberg jo + Tuli, loihti, nosti noidansauvan, + Kajahutti taikakanneltansa. + + Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! -- + Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, + Taideniekan taulull' on ihana; + Suomen maat ja maisemat ja ilma, + Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot + Lumoovat nyt silmäs ihanteella. + Mitäs on nuo miehet sekä naiset, + Edessämme aivan eläväiset, + Taiturin tään tauluihinsa luomat? + Liha on ne meidän, lihastamme, + Veri juuri meidän verestämme: + Kurun Matti Pohjan ompi poika, + Savon mies on Saarijärven Paavo, + Hana muinoin meill' ei harvinainen; + Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, + Oloasi osa-tointa emme + Kuivin silmin katsella me saata; + Ihanainen Hanna ensi-lemmen + Sulon muiston saattaa mielehemme; + Hedan nähden näämme herttaisia + Emäntiä entisiä maalla; + Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, + Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. + Ja te, Suomen suuret sotaurhoot, + Uskon, uljauden ja sankaruuden, + Kuulun kunniamme kannattajat, + Esikuvat, heikon jälkipolven + Ihmehtimät, yltämättömätpä, + Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut + Teidät, ehompina entistänne, + Kirkkaina ja kuolemattomina, + Maailmalle mainioksi tehnyt, + Ell' ei kaikunut ois ihmekannel? + + Laulusankar', sankar'-laulajamme + Omamme hän oli, ominpamme, + Hän, jok' aartehia aavisti ja + Löysi luontehesta Suomalaisen; + Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, + Petäisen purijan, povessakin + Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi + Kunnian ja kelvon kukoistavan. + + Omamme hän oli, omimpamme; + Mut voi kohtaloa kovanlaista, + Että sävelillä Suomen kielen + Tämä kannel kaikua ei saanut! + Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan, + Suomalainen, umpi-suomalainen, + Sulosointua sen kuulla, ääntä + Ikirunojansa ihastella, + Eikä ihanuutta ihmetellä, + Jolla Suomen suurin taideniekka + Kuvas Suomen kansan kaunihiksi! + + Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras, + Ruotsalainen, runotemppelinsä + Pyhimpähän pystyttävä, ompi + Sarjaan suurten laulusankartensa + Ruotsiks' runoillehen Runebergin! + + Mepä, aioiksi me ainaisiksi + Sydämemme syvimpähän kätköön + Taitajamme muiston tallellamme, + Hänelle, hänenpä hengellensä + Sulat, hartahimmat kiitoksemme + Lausuellen laulamastansa, ja + Odotellen, toivoellen, että + Runon into, Runebergin runon, + Ajan tullen, vuoron vierähtäen, + Vastaistenpa polvien povista + Kalevankin kansan kielellä jo + Kaiun korkean ja kauniin saapi. + + + + Franzénin muistoksi. + + (30:nä p. Kesäk. v. 1881.) + + + Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan, + Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois! + Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan: + Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois! + + Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi, + Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi, + Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi, + Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi. + + Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar + Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit. + Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar, + Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit! + + Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon! + Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt. + Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon -- + Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt. + + Ja rikas lieneekin tää armas emosemme, + Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa. + Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme, + Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa. + + Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin + -- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan! + Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin + Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan! + + + + Sjöstrandin Kullervo. + + + Kiitos Sulle, jalo taideniekka, + Kuvaamastas meille Kullervon! + Tässä seisoo, kädessänsä miekka, + Nyt se äärettömäst' onneton, + Jok' ois ollut sankariksi luotu, + Kuuluks', kunniaksi kaiken maan, + Jos ois onnea hänelle suotu + Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan. + Vaan sen syyttään isäin veljesviha + Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen, + Omat syynsä sitten, oma liha + Veivät rikoksesta rikokseen; + Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat + Povea alati poltti vaan, + Raivottaret hänet valtaans' saivat, + Kyisill' ajelivat ruoskillaan. + + Suru synkkä, ei se taivahainen, + Joka mielen nostaa, kirkastaa, + Vaan se raskas mainen, maanalainen, + Jonka Syöjättäret ilmoin saa, + Peittää kasvot varjoll' öisen tumman. + Pohjaan juonut maljan katkeran + On hän, tehnyt päätöksensä kumman, + Ei viel' ennen kuullun, kauhean. + Miekkaa oikea kätensä vahva + Paljastettua nyt kouristaa; + Alaspäin jo painuu kalvan kahva, + Ylös kärki tuima tuijottaa; + Murehella katsoo Musti maasta + Isäntänsä silmään kamalaan, + Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta; + Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan: + "Söisitkö sä syitten' sovitukseks' + Sydäntäni synkän-syyllistä?" + Kirkkahasti välkkää vastaukseks' + Kalpa kylmä, syöläs, terävä! + + Kuole, kuole, Kullervoinen, pois, + Emon onnettoman ilmoin tuoma; + Summattoman surkee kohtalois + Sull' on julmain jumalien luoma! + + + + M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852. + + Ylioppilasten puolesta. + + + Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa, + Aamuruskon alkoivat posket koittaa, + Loistamahan jo Pohjanki maita nousi + Aurinko tiedon. + + Niin se auringoinenpa armahimman + Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden + Suomen synkän muistoja, ominais-teitä, + Kieliä kohden. + + Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi, + Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan, + Kohta hunnullaan sätehen sen tempais, + Vei Manan maahan. + + Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo, + Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan, + Miehen parhaan, tietäjän taitavimman, + Ystävän uljaan. + + Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt, + Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, + Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, + Voittomme varma. + + Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme: + Miehuudella lempiä synnyinmaata, + Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä, + Kuin teki Castrén. + + + + Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle. + + (Kokemäellä.) + + + Tässä saarnasi Sanoa, + Lunastusta lausui kerran + Pyhä hurskas Henrikkimme, + Suomen piispa ensimäinen. + Sana tuotti siunauksen, + Kantoi kaunihin hedelmän, + Jost' on Herralle ylistys, + Henrikille muistopatsas. + + + + Porthanin kuvapatsaan kantakiveen. + + (Turussa.) + + + Suomen maan ja Suomen kansan + Arvohon asettajalle + Tähän kaikki Suomen kansa + Muistopatsahan panetti. + + + + Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes. + + + Kalevala, Kanteletar, + Sanakirja, Virsikirja + Kilvan kiittävät Sinua. + Turun maa ja Pohjan puoli, + Karjala ja kaikki Suomi + Aina muistavat Sinua. + + + + J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa + 12 p. Toukokuuta v. 1885. + + (Lauletaan kuin: Integer vitae.) + + + Surunsa suistaa Suomalaisen mieli, + Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli, + Snellman, kun meille hartaan työsi tuote + Toivon on luote. + + Miehuutta mieles' rakkautta hohti, + Totuus ja oikeus toimiasi johti; + Kamppaillen kansas' sortumasta estit, + Kamppauksen kestit. + + Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi + Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi: + Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs, + Sankari ylväs! + + + + +VIII. + + + + Susi ja Lammas. + + (Mukaelma.) + + + Kesän kuuman heltehellä + Joen kylmällä vedellä + Janoansa sammuttaa + Rannikolla nuori lammas. + + Susi julma, harvahammas, + Siihen tulla hurtattaa; + Sillä riippui pitkä kieli, + Lammast' alkoi tehdä mieli + Panna puolis-paistikseen. + "Voi sinua, pöllö rukka", + Hönkäsee kovasti hukka + Riidan syytä saadakseen, + "Minkätähden pohjaa potkit, + Ja minulta, konna, sotkit + Hyvän juoman kaikki näin?" + + Pakohon ois lammasparka, + Joll' on luonto heikko, arka, + Juossut varvikkohon päin; + Vaan vavisten pelkäs' sutta, + Rupesipa oikeutta + Tuolta vielä toivomaan. + "Arvon herra", niin hän äänsi, + "Mikäs vasten virtaa käänsi + Veden vankan juoksemaan? + Alempana kappaletta + Kuin se, missä te oletta, + Minä raukka vettä join; + Kuinkas, vaikka potkimalla, + Sotkea ma virran alla + Teiltä, herra, juoman voin?" + + "Vieläkö sä suurentelet + Ja minulle vastaelet, + Muuan tuhma, pöllöpää! + Kyllä kohta suusi suistan, + Niin -- ja nytpä senkin muistan", + Susi julma ärjähtää, + "Sanoneesi mennä vuonna, + Että muk' olisin juonna + Minä verta uudeltaan." + + "Tyhj' on teille juoru tuotu, + Kosk' en mennä vuonna luotu + Minä vielä ollutkaan." + + "Sen sanoja jompi kumpi + Sinä taikka veljes ompi, + Siit' et pääse minnekään." + + "Velje' ei oo mulla ollut.' + + "Vaan sinulle nyt on tullut + Kosto siitä, että teidän + Paimenet ja koirat meidän + Sukuamme surmaavat; + Ja sovintouhriksensa + Nuoren lampaan rasvoinensa + Jumalatkin vaativat", + Pilkaten sanovi hukka, + Päälle käy, ja lammasrukka, + Vaikk' on syytöin, kuolla saa. + + + + Kettu ja Korppi. + + (Mukaelma.) + + + Aamuisissa alkoi olla päivä, + Aholla kuin juoksi kettu-räivä, + Joka etsi aamusuurustansa, + Sillä nälkä kurni suoliansa, + Kuin ei eileis-päivän syömisistä + Ollut paljon yhtään virkkamista. + + Tuossapa nyt keksi korpin puussa, + Joll' ol' aika juustokyörä suussa, + Vesi kiehahtavi kielellensä, + Ja hänelle iski mielellensä: + "Milläs keinoin juuston tuolta saisin? + Jospa häntä hiukan narrajaisin!" + + Ei oo millänsäkään, eikä juokse, + Hiljalleen vaan astuu korpin luokse, + Ja sanoo hänelle tultuansa, + Hunaja ja nöyryys huulillansa: + "Hyvä huomenta, Herr Korppeliini! + Voi, kuin teidän paitanne on viini! + Meillä muill' on päällä nahkatakki, + Mutta teill' on kiiltomusta rakki, + Teill' on myös jalassa saappahaiset, + Joiss' on alla aika anturaiset, + Sormukset soreat sormissanne, + Rengas kummassakin korvassanne: + Miestä kauniimpaa ja pulskempata + Ilman alt' ei taideta tavata; + Ja kuin ain' isommissa suvuissa + Laps' on harjoitettu lauleluissa, + Niin ajattelee typerä pääni, + Että teilläkin on kaunis ääni, + Käen sekä leivon voittaisitte, + Jos vaan laulamahan antauisitte." + + Korppikos hyväksyi kiitostansa, + Laulajai muk' oli luulossansa, + Rykäsi -- ja äänen raikahutti, + Että kangas toisen kaikahutti; + Juustopa pudota putkahtavi, + Ketun suuhun suoraan sutkahtavi, + Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi + Luuli laulaneensa, niin hän keksi, + Ett' ol' suurus suustansa pudonna, + Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna, + Pojes juosta pötki juuston kanssa, + Ja hänelle nauroi juostessansa. + + + + Matkaaminen. + + (Mukaelma.) + + + Käeltä leivonen kysäsi kerran: + "Mist', ystäväni, mahtaa tulla se, + Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon, + Ei ole yhtään viisaammat kuin me?" + + "Ne on pantu meille näyttämähän", + Käkönen vastasi ja naurahti, + "Ett' ei se paljo matkustaminenkaan + Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi." + + + + Kompia. + + (Omatekoisia ja mukaelmia.) + + + Muutos. + + Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä: + Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt. + + + Kelvotoin lahja. + + Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin, + Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi! + + + Viisas päätös. + + Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa, + Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan. + + + Toinen. + + Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli, + Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt. + + + Miks' ei? + + Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo, + Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa. + Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta, + Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan; + Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä, + -- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata? + + + Hetan tukka. + + Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin, + Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen! + Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen: + Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin. + + + Kertulle. + + Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis, + Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan. + + + Ostettu ja oma. + + Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat: + Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on. + + + Eräälle tuttavalleni. + + Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi; + Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi! + + + Joka päivä! + + Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet, + Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo. + + + Rahalahjat. + + Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti: + Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa. + + + Nuuna Naamanen. + + Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä, + Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä! + Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa, + Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa? + + "Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa; + Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa, + Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa." + + + Hautakirjoitus. + + Lepäävä vaivoistaan + On tässä Matti Nuoli, + Hän syntyi maailmaan, + Söi, joi, makais, ja kuoli. + + + Toinen. + + Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen, + Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen; + Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan, + Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan. + + + Ovikirjoitus. + + "Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!" + Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan. + Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui: + "Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?" + + + Suomikiihkoisia nekin! + + (v. 1865.) + + Voi suurisuita poikanulikoita, + Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita! + He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat, + Ja aina muiden käyttää tarjoavat, + Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat + Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat! + + + Ostettu on oma. + + Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa: + Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen! + + + Eräälle parrakkaalle. + + Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa: + Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'. + + + Eräälle runoilijalle. + + Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan: + Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'. + + + Eräästä laulajasta. + + Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu, + Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin. + + + Eräälle maecenatille. + + Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut: + Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies. + + + Erään runoilijan haudalle. + + Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa, + Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta. + + + Eräs runoilija haudastaan. + + Runoilijaks' ma ristittiin, + Sanottiin Skakespeariksi, + Verraksi Väinön väitettiin: + Muut' en mä ollut kuitenkaan + Kuin taitamaton tahruri + Ja hullu viinan juoja vaan. + + + Eräälle kirjailijalle. + + Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle, + On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois! + + + Luonnon viittaus. + + Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu, + Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait. + + + Eräälle recensentilleni. + + Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi, + Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää! + + + Toiselle. + + Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan: + Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun! + + + + Loppulaulu ja Laulunloppu. + + + Soisitte vielä laulavan', + Sanoen: vanha runo, soi! + Vaan munpa täytyy tunnustaan': + En enämmin mä laulaa voi. + + Te tiedätte, kuin synnyttää + Pimeessä koteloisessa + Vähäinen luomus helmiä + Punaisen Meren pohjalla. + + Kalleina joita kantelee + Sulotar sitten kaulallaan, + Niit' iloikseen ei mato tee, + Vaan kivustaan ja vaivastaan. + + Juur näinpä runo-parkakin + Sydämessänsä sairastaa, + Ja laulaa lauluin hehkuvin + Vaan kipujaan ja vaivojaan. + + Näin lauloin ennen minäki, + Kuin sydäntän' söi surun koi; + Vaan sydämen' tul' terveeksi: + En enämmin mä laulaa voi! + + + + +IX. + + + +SATU. + +(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.) + + +Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä +Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä +on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni +elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä +paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko +tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin +laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä +saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan. + +Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden +suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin, +"kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä +lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en +nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen +nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät +petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; +mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä +iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan +miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä +niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille +en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää; +mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja +verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi +panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään +sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit +niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?" + +Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät +minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin +seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei +ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse +sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme. +Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja +tarinan kerääjä on? + +_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit? + +_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin +sanoa. + +_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä +tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa? + +_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on +vielä yötä maataksemmekin! + +Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä +olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni +rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä +kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä. + +"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis +ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat, +ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten +lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta +kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti +lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu +tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, +Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät +niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin +tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, +niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. +Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan +ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti +heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs +nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei +kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten +muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka +nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret, +ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä +säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden +tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, +ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset +viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset +ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta +muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että +rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo +eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle +päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa +kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja +sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo +käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin +palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu +nuorukainen heidän kerallansa. + +"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän +olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna +sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat, +että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he +huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä +koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle +taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se +pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta +sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja +nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja +siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät +kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein +sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat, +älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme +ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...' + +"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat +virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan +katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä +samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo +aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin +väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa +katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta +olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret, +että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme +ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, +tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret +sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen +erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi +mieleemme, ja...' + +"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka +siksi kävisi?' + +"'Muistattenko hänen nimensä?' + +"'Aina, aina!' + +"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme +toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi... +Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö +niin?'" + +Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli +haastanut. Sitte alkoi taas. + +"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin +itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin +ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi, +nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän +muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä +nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, +omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se +kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui +niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea +hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä +väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin. + +"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä +ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja +petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut +myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille +sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen +poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka +kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! +Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.' +Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan +iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului +aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia. + +"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen +lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä +keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar +katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei +tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti +vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä +ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos +toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan +hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi +kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan, +ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä +opit! + +"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä +majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja +oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan +tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli +kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli +'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa' +oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa +'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili, +asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä +kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen +mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen! +Toinen pakotti, hänen täytyi totella. + +"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo +Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen +oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet +akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti +aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui +monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt +tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta +silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin +lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista, +puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt, +hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä +aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja +ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin +iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin +puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat +hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. +Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen +kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan +portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin +kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina +tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en +täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene +sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen +kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu, +kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö +siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut +kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista +Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'" + +Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin, +että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen +puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä, +mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen. +Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen +mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan +laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon +rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan +huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen. + +"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä +monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, +kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin +kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat +kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo +opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat +sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella +aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä +säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että +kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja +savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä +patsas korkeassa kirkossa. + +"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen +sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan +kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi +jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma +kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti +terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se +on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti +vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar +luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, +sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin +nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli +sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä +lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa +kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään +lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi? + +"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se +aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä +mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä +istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se +oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt +muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan +tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, +että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli +hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi. + +"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen. + +"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar +yhden ajoin. + +"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi +pakottaen, kuin ikään voi. + +"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona. + +"'Missäs se kotisi on!' + +"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on. + +"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?' + +"Oli, oli. + +"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka +kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?' + +"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen +ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta +juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua! +Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin +tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano! + +"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan +montako sisarta teitä oli?' + +"Viisi. + +"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä +auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken +polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa +löytyy --' + +"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän +vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen, +vaikka ei mitään virkkanut. + +"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin +äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet +juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi +kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja +kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta +mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä +minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, +kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle +niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, +sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa, +jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole +hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä +usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon +hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa +uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.' + +"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka +joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! +Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat +yhteisen etsittävämme unhottaneet? + +"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin +katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, +silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat +sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi +anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. +Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä +saavansa, töytäsi emännän päälle, ja... + +"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä +elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta +yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, +pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi +venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa. +Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin. + +"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin +voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista +luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta +kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin, +samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan, +ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja +pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla +tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin +mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön +täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa. +Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, +hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli +sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin +ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan +itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse +alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti +Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman, +ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki +poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta +ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan +mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta +enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, +pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että +viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, +ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua, +norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan +tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, +niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden +suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne +lauloivat: + + "Älä itke, armas impi, + Älä, vaivainen, valita! + Mi apu itkusta sulle + Mikä kyynelten kylystä! + Silmäsi kovin sulavi, + Kerät kultaiset kuluvat, + Sammuvi säteihen säihkyt, + Tähtituikut tummenevat. + Siitä tulvien tulosta, + Siitä murehen menosta! + Rintasip' on raukenevi, + Syän surkea sujuvi, + Povesi pakahtunevi, + Ja mieli menehtynen, + Niistä pilvistä polojen, + Niistä huolen hattaroista! + Paljon kestit, paljon kärsit, + Kärsit paljoa poloa, + Paljon kestit, kestä vielä, + Kestä kylmiä kylyjä, + Kestä kuormasi kovuutta, + Kanna kaihoa katala, + Sieä suuren survimista, + Suuren niskan nakkeloa, + Sieä syytönkin sysintä, + Lykkelö kovan kovakin. -- + Näetkö, kuten tulevi, + Kutenka kohotteleksen + Kultaisen ruson kipunat, + Säihkyvät säesärämät, + Nep' e'ellä ääntelevät, + Eelläpä helähtelevät + Tietä kirkkahan tulijan, + Matkoa ison jumalan; + Se sun auttavi akasta, + Päästävi pahan parista; + Sill' on ankarat aseensa, + Väkevät varustimensa, + Tappara tuliteräinen, + Kalpa kaiken kunnollinen, + Se on toivoa tukiva, + Taivosista tänne tullut, + Se on Luojan lähettämä, + Valon valvova isäntä, + Kahleihen kolistelija, + Koston kultainen kuningas! + Siitäp' on apu sinulle, + Turva kaiketi tukeva. + Älä itke, armas impi, + Älä, vaivainen, valita, + Mi lepo itkusta sulle, + Mikä kyynelten kylystä! + +"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen +virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet +pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, +posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli +kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten +sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet +ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua, +kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä +soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä +huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut, +ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin +kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, +unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa +ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla +mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä +palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi." + + * * * * * + +"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. +Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan +hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen +kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar +lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden, +siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain +kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa +antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse +vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta +hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin +lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin +astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, +joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua, +konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin +lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on +mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei +koskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän +tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli +lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja +kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi +heidän välillänsä." + +_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka +kauniit! Onko nämä sinun? + +_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on +minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat +ystäväni. + +_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni +monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin. + +_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, +kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun +kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin, +että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi +kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän +korvissa, joita ei muut rakasta kuin...? + +_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla. + +_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...? + +_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani. + +_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat +vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu +syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä? + +_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen +kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä +kuunnellut. + +_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta +puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut +salkkusi, mitä siinä on? + +_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä. + +_Suometar_. Mistäs ne olet saanut? + +_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin +tämän lähteen kukkareunoilta, ja... + +_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään +nähnyt? + +_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon +kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, +miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.) + +_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja +simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...? +Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel +maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään! + +_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat +näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi. + +_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä +vyö; kuka sen on tehnyt? + +_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen +kutominen on minun tekemäni. + +_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet +välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet +asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita +valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, +ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä +kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita +reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi +laatuun? + +_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se +vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos +muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi +olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin +vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, +muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen +vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön +hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä +tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.) + +_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä +silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän +vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois? + +_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle +vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me. +Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se +on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen, +seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi +eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti +hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä, +joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin +viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata, +enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli +mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin +emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta +ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne +eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty. + +_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle +minua tulla, että voisi...? + +_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi +on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin +perään menet, niin lymyää hän oven suuhun. + +_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa, +millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, +vaan... + +_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on +laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen +sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen +toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi +siksi! + +_Suometar_. Hyvästi, hyvästi! + +(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä +kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte +säihkyävän!) + +Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä +äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa +tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan +mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut +niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi +hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun +luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä +luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen +sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa. + +Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen, +panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin, +odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin +itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä +onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei +vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä +häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min' +ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä." + +No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä +sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. +Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi +ollut: poikkinainen satu Suomettaresta. + +"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en +osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja +panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua, +niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui. +Minun täytyi siis häntä seurata. + +Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina +lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli +rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui. + +Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt +olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. +Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon +paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja +niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt +läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne +joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko +hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin +iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en +voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi +sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä. +Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä +koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät +sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut +suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen +holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä +pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan. +Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava? + +Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja +ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani. +Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin +päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin. + +Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta +olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman, +jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä +päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt +ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat +rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa +olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta +kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen +se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli +musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja +tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että +milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina +suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin +katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar +rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni +ja luulen, että kyynel herahti silmääni. + +Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti +mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään, +ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin +porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi +vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin +pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat. + +Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat +olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin +kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja +miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen +uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä +tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän +pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi: +"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä +kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla +voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita +tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan +tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat +vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea +mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona +sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle +pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi +Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon +ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva? +-- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten +joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen +olkapäilleen, eräät... + +Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo +hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä, +eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat +semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos. + +Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella +summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät +tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta +täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän +kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet +sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka +puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan +näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja +juhlallista odottavan. + +Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli +istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja +hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella +samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä +päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia +tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä +valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne +olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. +Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin +rahvastakin. + +Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista +metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja +sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama +noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta +liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten +tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään? +Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja +ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä +paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja +nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt. + +Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi +kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin +jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin +tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin +eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? +Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma +tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo +neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän +lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki +toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle. + +Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä +valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui +nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen +vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu +aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella +vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas +seppele otsalla. + +Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän +luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut +kuulla. + +Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä +sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä. + +Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen +kasvoillani ja -- havaitsin. + + + + +Viiteselitykset: + + +[1] Terve, ukko Suomalainen. + +[2] Syö hapankaalia. + +[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina +vastaan). + +[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka +laululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten +vapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan +hallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja +elävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä +Kreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen +sen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja +olivat näiden katkerimmat vihoilliset. + +[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen +kansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko. + +[6] 1:nen värsy kansanlaulua. + +[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston +juhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin +syntymisestä 100 vuotta oli kulunut. + +[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin +tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa +Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin +sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä +puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin, +joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen +rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa +päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän +joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat +enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan +koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka +pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta +ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen +jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä +koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan. +Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit +eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin +vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua +sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt +kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille +voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota, +vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen +taakse." + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of SÄKENIÄ, by August Ahlqvist + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40007 *** |