Add files from ibiblio as of 2025-03-08 01:41:04HEADmain

3 files changed, 3881 insertions, 4263 deletions

diff --git a/42295-0.txt b/42295-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b4234fd
--- /dev/null
+++ b/42295-0.txt
@@ -0,0 +1,3881 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 ***
+
+PALVELUSVÄKEÄ
+
+Kirj.
+
+Santeri Alkio
+
+
+WSOY, Porvoo, 1904.
+
+
+
+Senssuurin hyväksymä. Porvoo, 5 p. marrask. 1904.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori
+mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle
+levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena
+tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta
+laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat
+läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin
+verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen
+pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja
+madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli
+sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia
+mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa,
+makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon
+katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin
+muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka
+edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan
+sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos
+aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui --
+kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella
+olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan
+pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja
+muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan
+näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti
+lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti
+kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin ... niin...
+
+»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja
+Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli
+havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan
+vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät
+tänäkin iltana.
+
+Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että
+omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta
+pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja
+hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa
+viinaa, jotka kaikki olivat päällä.
+
+Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon.
+Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa,
+kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, -- aivan kuin
+muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.
+
+Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu.
+Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja
+souti kätkyttä.
+
+Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni
+tarjoomaan emännälle kättä:
+
+»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.
+
+»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi
+vaan ja onnea uuteen paikkaan.»
+
+»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin
+luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»
+
+»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»
+
+»Eipä ole nälkäkään tässä... Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle
+terveisiä.»
+
+»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»
+
+Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat
+kainaloonsa ja alkoi astua.
+
+Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini
+painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha
+olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla
+vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa.
+Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin
+paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä,
+Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin
+orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. --
+Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä,
+ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin
+vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima ... hän olisi koettanut
+pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein
+vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun
+oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä
+ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän
+ymmärtänyt ... ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan.
+Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset
+aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on
+parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee
+Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan,
+että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan ... hän taas ei
+välitä kehumisesta, sillä se on narraamista...
+
+»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! -- kun se siksi tulee», hän
+ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan.
+
+Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein
+hosua, -- aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin
+Iikkakin saa.
+
+»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä
+ihmisenäkään pidetä ... kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen
+mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan.
+
+Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, -- juoksi hänen
+ajatuksissaan.
+
+»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.»
+Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä
+Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut.
+Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä
+puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan
+syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän.
+
+»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä
+Ratulaisen pojalle olisi suotu!... Se on vaan lorvi, renkiveklus,
+joutava piru, hylky!»
+
+Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen
+Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja
+mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja
+kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta.
+Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu
+tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein
+puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta
+Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous
+huippukohtana, -- ja hän eli taas hetken elämää.
+
+Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli
+korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun
+pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä
+hän läheni jo Raitalaa.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Alakuloisuus alkoi uudestaan kasvaa mikäli läheni uutta
+palveluspaikkaa. Se ei ollut hyvässä maineessa palvelusväen kesken,
+tämä Raitala. Isäntä oli pitäjän isäntäyhdistyksen puheenjohtaja,
+lautamies ja mitä liekään. Jo nämä virkanimitykset äitelöittivät
+Mattia.
+
+»Ne sellaiset ne juuri ovat aina palkollistensa niskassa! Ovat
+olevinaan herroja -- mitä herroja! -- ja lukevat kotona ja kokouksissa
+lakia pal... -- saamari, kun olin vähällä kaatua! Muutama paksumaha
+(tarkoittaa tulevaa isäntäänsä) ei edes pihasiltaansa korjaa, kun
+ihmiset oikein kaatuvat.»
+
+Taas malttoi hän mielensä, kun saapuessaan Raitalan pihaan joukko uusia
+ajatuksia ja tunnelmia täytti mielen. Vitkastellen sisään menoa katseli
+uusi renki ikkunoihin, joista loisti tuli. Toisiaan takaa-ajaen
+kiitivät ajatuksissa vauhdilla kaikki ne juorut, joita palvelijain
+kesken oli tästä talosta liikkeellä. Matin mielikuvituksessa
+esiintyivät pahat puolet nyt synkässä valossa.
+
+»Ne syövät kamarissa, isännät ja pojat, ja tällaisten jätkämiesten
+täytyy tyytyä tuvan pöydässä keltaiseen silakkaan ja meijerihuituun...»
+
+Vinttikamarista näkyi ystävällinen tulenvalo.
+
+»Se poika, Vilhelmi, siellä varmaankin...» ja vaistomaisesti kääntyi
+Matin pimeässä teroittunut katse toiselle puolelle pihaa, kohti
+luttirakennusta, joka oli taasen seinä seinässä tallin kanssa, missä
+hevoset kolistelivat ja söivät. Kylmä vastenmielisyyden väristys karsi
+pitkin selkäpiitä.
+
+Pian sen jälkeen löysi renki itsensä tuvan ovensuusta. Tehden iloisen
+ja reippaan hyvänpäivän, johon sai itsensä pakoitetuksi, kävi
+sivupenkille istumaan.
+
+»Päivää», sanoi emäntä, pannen painoa viimeiselle tavulle ja Vilhelmi,
+joka oli jotain nakerrellut höyläpenkin vieressä, meni ystävällisesti
+tarjoomaan kättä.
+
+»Terve tuloa taloon.» Vilhelmi katsoi että onko se päissään.
+
+»Terveeksi vaan!» Matti nousi ja vähän niijasi toisella jalallaan ja
+nyökäytti päätä samalla kuin terävällä silmäyksellä tutkasi Villen
+katseita. Mielessä välähti samalla: mahtaneko tuo ruveta nuorisoseuraan
+vaatimaan? Ajatus synnytti orjuuttavan tunnelman. Silmänräpäyksessä
+nousi uhka.
+
+»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi.
+
+»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta
+jonkullaista tyydytystä.
+
+Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika
+oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna
+muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa
+Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön
+kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka
+säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia.
+
+Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki,
+väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi.
+
+Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa
+visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä...
+
+Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja
+päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan.
+Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan
+pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä
+hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on
+sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia.
+
+Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet
+tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä
+kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen
+tupakoitsi, virkkoi:
+
+»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.»
+
+Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi,
+kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan.
+
+Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten.
+Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui.
+
+»Lähdetään jo.»
+
+Matti lähti.
+
+»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas
+sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.»
+
+»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin
+viimeinen ryyppy jätkälle ... sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä,
+aamuun asti.»
+
+Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin,
+mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka:
+
+»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa
+pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä... Mutta nyt en
+minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta... Kello 5 huomenaamuna
+pankaa mihin tahdotte... Hyvää yötä vain.»
+
+He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. -- Kun
+olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se
+ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet.
+
+»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi.
+
+Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti.
+
+»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien
+luttia tarkoittaen.
+
+Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä
+kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea
+läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat
+katsomaan.
+
+»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan
+kurottamaan.
+
+»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»
+
+»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»
+
+»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun
+viidennellätoista.»
+
+»Kuka sitä?»
+
+Liisa nauroi.
+
+»Tyttö vain, yksi tyttö.»
+
+»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»
+
+»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»
+
+»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.
+
+    »Ja neljä kertaa kuulutettiin
+    se Saapas-Matin Heikki»
+
+lauloi Iikka.
+
+»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
+Liisa Matille.
+
+»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän
+vuoden palkkaan», kertoi Iikka.
+
+Liisa äikitteli:
+
+»Käskee juoda.»
+
+»Syödäkö se pitäisi?»
+
+»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»
+
+»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on
+juonut.»
+
+»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.
+
+»Häh, missä?»
+
+»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»
+
+»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.
+
+»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.
+
+»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»
+
+»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.
+
+»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse
+ketään orjailla», selitti Liisa.
+
+»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin
+vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:
+
+»Iestä kantamaan.»
+
+Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi
+toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi
+selittää:
+
+»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset,
+niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä,
+niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai
+laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
+
+»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin
+kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä
+istui tyttö ja alkoi sanoa:
+
+»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää,
+muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen...»
+
+»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
+
+»Istumme kyyhöttäen...»
+
+»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät
+itse tarvitsisi likautua...» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen
+keskeytti:
+
+»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
+Isäntäyhdistyksissä...»
+
+»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että
+kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin...»
+
+»Varikset», täytti Matti.
+
+»Voi voi voi-i!»
+
+»Sano nyt.»
+
+»Kissa!»
+
+»Oletko sinä paha suuttumaan?»
+
+»Olen!»
+
+Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:
+
+    »Neljä kertaa kuulutettiin
+    se Saapas-Matin Heikki.»
+
+Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:
+
+    »Helluni laulu se kauas kuuluu
+    ja saappaat narahtelee,
+    vellikello se aisassa heiluu
+    ja pyörät jyrähtelee.»
+
+Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata
+jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen
+lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt
+vuoteelle ja Matti haukotteli.
+
+»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
+
+»Mikä?»
+
+»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala ... maanviljelijän poika ...
+herra Raitala...»
+
+Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että
+missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
+
+»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella
+äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
+
+»Preivejä», lisäsi Iikka.
+
+»Sivistyneitä preivejä.»
+
+»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki
+kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan,
+jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää
+harsouutimet.
+
+»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.
+
+»Ja riijailee», jatkoi Matti.
+
+Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun.
+-- -- --
+
+»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin
+rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:
+
+»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»
+
+Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee
+sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.
+
+»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
+»Mitäpä meikäläinen...»
+
+Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:
+
+»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta
+Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa
+kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti
+hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien
+oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.
+
+Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:
+
+»Matti! ... mihin se joutui? ... jätän sinut!»
+
+»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.
+
+»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan
+mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan
+aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.
+
+»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.
+
+»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.
+
+»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.
+
+Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä
+äänellä.
+
+»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti
+vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin
+puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan
+taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.
+
+Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää
+vaan kuului.
+
+»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät,
+vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa
+tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta
+aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.
+
+Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli
+Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja
+Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa.
+Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka
+kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, -- puserteli Marttaa kädestä ja
+vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään,
+kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan
+kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat,
+paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, -- mutta ei
+mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä
+käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.
+
+Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli,
+leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut.
+Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.
+
+Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään.
+Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut
+juoniteltua Liisan iltamaan!
+
+Kello alkoi jo 11:sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.
+
+»Mitähän tässä ihminen tekisi?...»
+
+Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu
+ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa
+kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös.
+
+Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi
+ainakin sinnepäin. -- -- --
+
+»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas
+rämisee kun on ryypännyt.
+
+»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella
+kujalla.
+
+Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit
+alkaman.
+
+»Mitä pääsylippu maksaa?»
+
+»Viisikymmentä penniä.»
+
+»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»
+
+»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee
+oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.
+
+»Onko siellä muita kuin niitä --?»
+
+»Keitä niitä?»
+
+»Mahtavia ja isoja vain?»
+
+»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»
+
+»Keitä?»
+
+»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»
+
+Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta
+ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi
+sisään.
+
+Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa.
+Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla
+kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.
+
+Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta
+sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui
+sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena
+kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi
+astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa... Ei mikään saisi häntä
+astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden
+joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä
+voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli
+aivan toista.
+
+Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen
+ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.
+
+»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli
+»herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.
+
+Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään
+nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut,
+eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus
+pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa
+silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi
+käydä.
+
+»Mutta missä on Liisa?»
+
+Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo
+rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa,
+kuten siivon tytön tulee ja sopii!...
+
+Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi
+on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja
+aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki
+on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja
+ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän
+penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa
+hymyssä.
+
+»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»
+
+Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu
+mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet
+hymyssä tanssivia.
+
+»Ei täällä saa polttaa, mies!»
+
+»Mies!» matki toinen tirskuen.
+
+»Onpa teillä ahdasta.»
+
+Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä
+komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin
+silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen,
+niin se niitä ahdistaa...
+
+Vilhelmi meni tanssien ohitse.
+
+-- Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.
+
+Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa
+tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.
+
+»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki
+päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»
+
+-- Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen,
+vaan ääneen hän sanoi:
+
+»Samapa tuo lie missä polttaa.»
+
+Vaan lakin otti hän päästänsä.
+
+»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta»,
+jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä
+katseista.
+
+»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»
+
+Nousi ja aikoi mennä.
+
+Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.
+
+»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää
+noudattaa sääntöjä.»
+
+»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»
+
+»Sekin rikkoo sääntöjä.»
+
+»Eipä hänelle kukaan muistuta.»
+
+»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»
+
+»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja
+kiitoksia.»
+
+Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin
+Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko
+hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että
+häntä on täältä ajettu?
+
+Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.
+
+
+
+
+V.
+
+
+»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
+
+Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden
+kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän
+vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti
+taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä.
+Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte
+yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja
+kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä
+tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin
+istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi,
+kävi useampia kertoja kesässä katsomassa...
+
+Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
+
+»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa
+siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä
+jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette
+itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa,
+jolla on luonto kuin kristalli...
+
+»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut ... pimeässä ihan kuin varas!
+
+Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon
+lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa
+rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella
+alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei
+aukenekaan! Mitähän tämä on?
+
+»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa
+tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän.
+Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.
+
+Vihdoin aukeni ovi.
+
+»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.
+
+Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.
+
+Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.
+
+Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin
+kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen
+miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän
+kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle.
+Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!...
+
+Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies
+routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin
+alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului
+tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti
+Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana
+hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.
+
+»Hou!»
+
+»Hou, hou! Mattiko siinä on?»
+
+»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»
+
+Matti lyöttäysi Oton seuraan.
+
+»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.
+
+»Mitä sinä sinne ... miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»
+
+»Siellä on jo muita.»
+
+»Keitä?»
+
+Ei tiennyt Matti.
+
+»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.
+
+Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
+
+»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut
+niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
+
+»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi
+vasituinen morsian...»
+
+Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
+
+Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei
+tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt.
+Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli
+toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja
+sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli
+rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet
+patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän
+taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat
+lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi
+muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
+
+Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden
+lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata
+sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että
+itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi
+omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
+
+Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa
+istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että
+joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä,
+niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä
+on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan,
+eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, -- ikuinen
+tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti
+rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki
+vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta
+murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat
+pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien...
+
+»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.
+
+Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat.
+Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa
+muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi
+uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia
+kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen.
+Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat
+olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen.
+Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka
+ei vielä näytä itseänsä...
+
+»Apuun! Armoa!»
+
+»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli
+unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.
+
+»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella
+äänellä arveli.
+
+»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.
+
+Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan
+tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja
+yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka
+hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen.
+Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa?
+Lähteäkö tukkitöihin?
+
+Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.
+
+Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman
+miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan
+kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli
+oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun
+ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta
+toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata
+järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä
+kuitenkin silloin maksoi vaivan.
+
+Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.
+
+Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää
+aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä
+rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin
+näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi
+kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän
+seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.
+
+-- Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. -- Saa Liisakin nähdä, että hän ei
+paljon tästä maailmasta välitä.
+
+-- Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan
+lähettäisi pisteliäät terveiset ... oikein kurilliset terveiset.
+Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä
+tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, -- eiköhän
+Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan
+tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään
+itseään... Sepä olisi tosiaankin!... -- -- --
+
+Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät
+pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin
+yritykset supistuivat pieniin, -- eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan
+ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean
+näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen
+niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa
+mielityötään: polttaa piippua.
+
+Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia.
+Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi
+kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat
+olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että
+anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan
+olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille
+yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo
+haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja
+hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili
+ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.
+
+Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan
+epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ
+edistyi, kasvoi innostus.
+
+Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.
+
+Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus
+antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli
+jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi
+pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta
+työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö
+takkavalkean valossa koululukujaan luki.
+
+Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän
+nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan
+saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä
+tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa,
+koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista
+sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua
+synnyttävämpiä tunteita.
+
+Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen
+pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti
+piippunsa sytyttää, hän virkkoi:
+
+»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»
+
+»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi
+päätä toisaalle.
+
+Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:
+
+»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»
+
+»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
+Matti.
+
+»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin
+vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu,
+että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»
+
+»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella
+pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi
+vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän
+mitään puhunutkaan.
+
+Isäntä huokasi suu hymyssä:
+
+»Liian ylpeä luonto.»
+
+»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.
+
+»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka
+kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.
+
+Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi
+Vilhelmi:
+
+»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».
+
+Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:
+
+»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii ... ei viitsi
+yrittääkään».
+
+»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska
+ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.
+
+Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:
+
+»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»
+
+Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein
+perusteellisesti puolustautua:
+
+»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan
+opettanut ... ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain
+yritti, niin paremmat jo huusivat: -- tules näyttämään Masa!»
+
+»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me
+kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska,
+ei mitään muuta.»
+
+»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.»
+
+Pilkallisesti nauroi isäntä:
+
+»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä
+miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy
+ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän
+halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt.
+
+»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen
+tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.»
+
+Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne:
+
+»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja
+elättämisestä.»
+
+Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä
+naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut
+huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi
+nuhtelevalla äänellä:
+
+»Äiti!»
+
+»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen
+salaperäistä ivahymyään.
+
+Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt
+tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita.
+
+Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne
+vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi
+tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta
+kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi
+varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.
+
+Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
+Ratulaisen poika, Ratulaisen poika... Ja sitte hän jo suuttui itseensä
+samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. --
+Ratulaisen poika!...
+
+»Minkä minä sille voin!... Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni
+valinnut ... enkä lahjojani tehnyt...»
+
+Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden
+nojaan.
+
+»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin
+poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni,
+omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin
+laiskotella... Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi
+vahinko kuin selkäsauna...»
+
+Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.
+
+»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!...
+Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän
+tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide
+valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia
+talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli,
+sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain
+joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla
+näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.
+
+Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista
+huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä
+väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on
+lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.
+
+»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?»
+kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta.
+Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja
+voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään
+ominneuvoin... »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan
+nöyrtyneenä.
+
+Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle
+lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä.
+Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä
+aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä
+toisaalle ja kysyi:
+
+»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on _aate_?»
+
+»Aate, mikä aate?»
+
+»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta
+puhutaan?»
+
+»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.
+
+»Tiedätkö sinä?»
+
+»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli
+kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»
+
+»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.
+
+»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se
+mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän
+selittää.
+
+»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»
+
+»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan
+ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»
+
+»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa
+naimisiin, niin se on aate.»
+
+»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.
+
+»Pure kieleesi» ärisi Iikka.
+
+»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»
+
+»Naimisen aate.»
+
+»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse
+vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.
+
+»Valehtelet.»
+
+»Jumaliste! -- jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi
+myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä...»
+
+Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma
+ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka
+kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle
+kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon
+säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan
+värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja
+kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä
+suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen,
+lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna
+teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja
+lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan
+ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön
+paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi
+takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta
+ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon
+paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua...
+
+Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus
+oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät
+mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä
+harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti
+melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.
+
+»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.
+
+»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka
+hyväntuulisena vastaamaan.
+
+Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:
+
+»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan
+itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja
+parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on
+tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä
+ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä
+tulisi veljiä...»
+
+Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi
+keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:
+
+»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»
+
+Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin
+suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:
+
+»Iikka!»
+
+Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
+
+»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että
+nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä
+muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti
+ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu.
+Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on
+satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle,
+kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
+
+Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
+
+»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin
+veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin
+oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
+
+»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme
+tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan
+ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten
+ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla.
+Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
+
+Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
+
+»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt
+menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme
+velipuolia!'»
+
+Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen
+koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja
+itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku
+houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan.
+Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni
+toisista hyvän matkan edellä.
+
+Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan
+sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan
+kohta sai takaisin rattoisuutensa. -- Suuttukoon, ajatteli, kyllä
+munkin suuni hyvän maistaisi... Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä
+varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen...
+
+Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui
+Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin
+paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua
+unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:
+
+»Hoi aate!»
+
+»Aate!» matki Matti ja nauroi.
+
+Iikka rupesi laulamaan:
+
+    »Talonpojat ne istuvat
+    ja renkipojat seisoo,
+    kun Topran Samppaa vihitään
+    niin kotia kuuluu veisoo.»
+
+Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään
+kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää
+iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen
+näköisenä kävi kamariin.
+
+»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.
+
+»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»
+
+»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät
+ole siihen tottuneet.»
+
+»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin
+väittelyihin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen
+jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista,
+kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana
+hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi
+ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan
+kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin
+pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli
+siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien
+ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi,
+mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot
+sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät
+terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin
+tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman
+sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle
+joutuvan.
+
+Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti
+ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla
+kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään
+ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa
+ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja
+ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin
+pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä
+reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen.
+Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä
+asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies,
+tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin
+savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.
+
+»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii
+sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä
+eväskontit.
+
+»Saamme lumesta tyhjäksi, niin...» Hän luo lempeän, tarkoittavan
+katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen,
+askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt
+tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan
+käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo,
+virkkaa:
+
+»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»
+
+Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät
+hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin
+piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on
+saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille
+syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset
+kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime
+vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt... Oikeastaan
+olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin...
+
+Iikka ei saata olla enää sanomatta:
+
+»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi
+totuttelee?»
+
+»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että...»
+
+Lintuneva naurahti.
+
+»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota...»
+
+Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja
+aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä,
+kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain
+kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja
+aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan.
+Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä:
+
+»Matun on vilu! ... voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin
+herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako
+se on?»
+
+»Hiltako se on!...» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan
+vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä
+kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut
+ennen palveluksessa etäämmällä.
+
+»Kaah!»
+
+Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä
+myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen
+pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin
+sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta
+sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista
+ja verevää.
+
+»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja
+huivia ... jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli
+tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty...
+
+»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman
+tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?»
+
+Pojat toisissa reissä nauroivat.
+
+»Rupee sinä!»
+
+Matti yritti joutua hämille.
+
+»Niin, rupee sinä!»
+
+»Näytät niin viluiselta ... ja laihalta, poika parka, millä minä sun
+lämmitän?»
+
+Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi
+alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella.
+Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari
+tuli, laittoi hevoset liikkeelle.
+
+»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä,
+sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule
+katsomaan... Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja
+kävi työhön tämän ajatuksen innostamana.
+
+Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi
+hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut.
+Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut
+suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään.
+Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit
+taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme
+kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee
+rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se
+putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät
+tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko
+joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi
+ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi...
+
+»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden
+jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei
+kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa.
+
+»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä
+laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa
+lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä.
+
+»Putookohan tuo?»
+
+Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan
+pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse
+katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee
+hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee
+tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on
+muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä
+levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa
+tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu
+pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa
+näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta... Hilta
+kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä
+irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat
+päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan
+lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa
+hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja
+tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa...
+
+Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin
+hengetönnä ja murskautuneena ylös.
+
+Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka
+hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti
+monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon
+ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt
+hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen
+ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä...
+
+Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli
+vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala
+olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo
+luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty
+millä kuolemalla kukin kuolee... Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä.
+Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi
+ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei
+sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä
+hetkellä... Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa
+niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän
+olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa
+kohtaa... Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla
+hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin
+-- ensin määrättyään pojille työjärjestyksen.
+
+Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi
+pienempiin ryhmiin juttelemaan.
+
+Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä
+kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu.
+Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu...
+
+Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.
+
+»On sullakin naurunainetta ... paremmillasi naurat!»
+
+Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana,
+silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.
+
+»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen ... olimme tämän vainajan
+kanssa lapsina aina yksissä.»
+
+Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että
+Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut
+kunnalta elatuksensa.
+
+Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat
+syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut,
+ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita
+kanssansa, -- menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois
+aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä
+poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia
+kuolemia...
+
+»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on
+ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja?
+Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! -- Niin seisoo sanassa.
+Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva,
+hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:
+
+»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee.
+Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua... Hän oli nähnyt
+hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin
+tapaturmaisella tavalla.»
+
+»Salli, salli, sitä te aina!...»
+
+Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni
+mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.
+
+»Sallimus», matki hän vielä kerran.
+
+Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja
+joukkoon päin kääntyen:
+
+»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»
+
+»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi
+tällaisia tekoja lukisi.»
+
+»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.
+
+»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»
+
+Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari
+sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen
+kestäessä yhtä myötään:
+
+»Se on Jumalankieltäjä ... ei sitä viitsi kuulla!»
+
+Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät
+rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä
+tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin
+parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.
+
+Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa
+sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta
+halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut
+että »Hilta menee».
+
+»Miksi et sinä mennyt?»
+
+»Isä ei laskenut.»
+
+Siinäpä se oli! -- nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun
+rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen
+tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei
+laskenut...
+
+»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan
+kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.
+
+Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä,
+levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset
+rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka
+ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä
+työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi
+katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon
+suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi,
+että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän
+nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle...
+
+»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia
+palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»
+
+»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»
+
+»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.
+
+Suutari vastasi:
+
+»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa.
+Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on
+8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän
+tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte
+teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»
+
+Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi
+toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat
+jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki
+toista:
+
+»Kuules nyt ... mitä se puhuu!... Se vaan puhuu...»
+
+Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena
+jatkoi:
+
+»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo
+hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä
+järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne
+tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle
+vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin
+esti!»
+
+»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat
+lisäksi vähän omiaan.
+
+»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei
+vaarasta huomauteta, siitä estetään.»
+
+Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät
+kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana
+puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan:
+»rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi
+puollustautuville rengeille:
+
+»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te
+ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te
+ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka
+pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden
+ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»
+
+Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla
+utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen
+piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse
+ennustaen:
+
+»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään
+suuremmalla osanotolla kuin tänään.»
+
+Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan
+kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin
+sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.
+
+»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva.
+Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta
+enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta
+kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:
+
+»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»
+
+»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.
+
+»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en
+riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»
+
+Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti
+iskeä piippuun.
+
+»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet
+yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»
+
+»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»
+
+Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:
+
+»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan
+kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi
+työskennellä, yhä vaijeten.
+
+»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.
+
+Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:
+
+»Mitä se hyödyttää! ... tee enempi tahi vähempi, niin...»
+
+Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
+Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:
+
+»Eihän se ole kumma... Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun
+olivat pieniä. Kerrankin muistan...» Ja hän kertoi miten nämä molemmat
+olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta.
+Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä
+keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä
+metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan
+käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen
+tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään
+ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä,
+Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?»
+Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin
+vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille
+oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti
+täyttämään.
+
+»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen
+hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s----noita tässä pitää palvellakin!'»
+
+»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä
+uudelleen sijoittuneena suusoppeen. --
+
+Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja
+vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää.
+Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä
+tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti
+lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella
+saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut
+eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu
+julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli
+melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä
+akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja
+pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti
+jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään
+muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli
+epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa
+menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut
+Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta.
+Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti
+minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti;
+tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut
+häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun
+puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva
+salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa...
+Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi
+tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset
+olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän
+nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui
+valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan
+annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten
+häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi,
+sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä
+ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin
+suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että
+tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan
+satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.
+
+Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin
+ainakin tavallisesti:
+
+»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa... On kipeäkin.»
+
+»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»
+
+»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»
+
+»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä,
+vaikka vannon sen päälle... Menköön töihin, niin paranee.»
+
+»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt
+töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»
+
+»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»
+
+»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!... Aivan elävältä saa nälkään
+kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»
+
+Halveksien sanoi poika:
+
+»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte ...
+ainakin niin sanotaan.»
+
+»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin...
+Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa
+työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»
+
+»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.
+
+»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta
+pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»
+
+Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen
+isonlaisen lääkepullon ja sanoi:
+
+»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on.
+(Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole,
+kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»
+
+»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»
+
+»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan... Ja tarvitseeko sitä
+niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin
+turhanaikainen!»
+
+Poika täytti äidin pyynnön.
+
+»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti
+kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten
+isoa tupakkamassia.
+
+»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi... Kun te yhtä saatte, niin toista
+jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.
+
+»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa... Tapaan isälles
+sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat
+rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä
+paperossilla narraa...»
+
+Poika lähti täyttämään tupakkamassia.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne
+ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät
+äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän.
+Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä
+oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä:
+sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää
+huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla,
+oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat
+kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja
+naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä,
+saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti
+pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.
+
+Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi
+olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului
+isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä
+pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti
+huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn
+jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.
+
+»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. --
+Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi
+heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen,
+mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin,
+hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle
+sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset
+aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi -- ja
+vaikka ei pyytänytkään.
+
+»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa
+lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo
+äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi
+viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi
+hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia
+leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria,
+sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai
+houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli
+kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut
+ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu
+kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki.
+Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä
+sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain
+yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin
+lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi
+pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä
+lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan
+ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin
+pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään
+poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon.
+Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan
+jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia.
+Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla
+kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
+
+»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten
+välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja
+sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
+
+Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta
+koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä,
+koukistunutta ruumistaan.
+
+»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
+
+»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä
+haukut, vietävä.»
+
+Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita
+tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he
+lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja
+kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen
+sijaan astui Matin luo.
+
+»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
+
+Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
+
+»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli
+naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.
+
+»Mitä, Salmenperään?»
+
+»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja
+lammasten paimeneksi luvattu.»
+
+»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.
+
+»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
+Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.
+
+»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole
+aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti
+rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:
+
+»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»
+
+»Minkä?» tiuskasi äiti.
+
+»Sen vain, että talollisten ruokaan.»
+
+»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»
+
+»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.
+
+»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
+
+Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
+
+»Ja sellainen, aimo talo.»
+
+»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja
+sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa,
+tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan.
+Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on
+ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
+
+»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt
+poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi
+jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka
+pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
+
+»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. -- Ootko
+sinä mun tupakkiani ottanut?»
+
+»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana,
+takkaan vaan syleksii.
+
+»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
+
+»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun...» kähisee Mikko.
+
+Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku
+eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä
+huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen
+joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin
+häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.
+
+Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin
+jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa
+ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun
+salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan
+uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä,
+josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista
+katkeruuttakin.
+
+»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän
+painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä,
+mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.
+
+»Eivät ne ota», sanoi isä.
+
+»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.
+
+Hekin olivat sitä siis ajatelleet.
+
+Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut
+sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on _viallinen_»,
+sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he
+tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot
+poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka
+äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli
+valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset
+liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan
+nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen
+miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä,
+omituisella miesäänellään:
+
+»Minä rupean hevosvarkaaksi.»
+
+Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.
+
+»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti
+tulta.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet.
+Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen
+rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen»
+kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan
+paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se
+koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.
+
+»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka,
+muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla
+pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»
+
+Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää
+uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa
+toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua
+veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina,
+yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu
+laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on
+ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä
+Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä,
+taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa
+virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi...
+
+Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta
+tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun
+tulee ei ole luonnollinen... Matti tulee vielä harvemmin, on aina
+umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä
+olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin
+luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja
+palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!
+
+»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme
+pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan,
+niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä
+todellisesta toveruudentunteesta.»
+
+Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän,
+esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat
+renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin
+Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei
+taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle
+sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa
+ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän
+sitte voi? -- --
+
+Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen
+oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi
+siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada
+ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, -- ja
+niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä
+tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä
+aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin
+sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne
+menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon
+ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä;
+mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka
+päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, -- ja mitä
+hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta
+paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti
+taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan
+silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin
+kanssa ei käynyt neuvotteleminen!
+
+Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
+sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
+Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
+Amerikka, kansakouluseminaari.
+
+Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja
+määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään,
+sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli
+jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen
+alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin
+renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin
+lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan
+perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin
+huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein
+mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää
+kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta
+umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin
+kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä
+juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä,
+hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi
+sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä
+tavallaan:
+
+»Kaa ... Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»
+
+»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä
+töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen
+nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää
+suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi
+salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli
+pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui
+moneen koukkuun.
+
+Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:
+
+»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.
+
+Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan,
+ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:
+
+»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»
+
+»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»
+
+»Mutta ota sinä vain ... kirjoita vain paperiin.»
+
+Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on
+kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:
+
+»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»
+
+Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan,
+vilkuili sivuilleen ja virkkoi:
+
+»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»
+
+»Juuskanpa sinne-hgk -- saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli
+toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki,
+mutta hitaammin.
+
+Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka
+paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa
+kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:
+
+»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan... Ovat aika
+juoppoja, toinen toistaan parempia... En minäkään niille piisaa.»
+
+Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa,
+arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo
+tuli uloskin.
+
+»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»
+
+Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin
+nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä
+leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja
+hoki:
+
+»Saakelin saakeli!...»
+
+Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.
+
+Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin
+poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui
+tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli
+valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.
+
+Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä
+virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.
+
+»Käykää istumaan, pojat... Istukaa tuonne sohvaan, siellä on
+pehmoinen ... olkaa rohkeana vaan... Vilhelmi aina käskee tänne.»
+
+Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:
+
+»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot
+raitis.»
+
+Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:
+
+»Noo...»
+
+Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat
+vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa
+käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta
+nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu
+ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin
+sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta
+rupee sen sijaan juttelemaan.
+
+»On ollut oikein siivo-ilmat.»
+
+Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee.
+Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin
+paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua
+asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun
+tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin
+havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan
+alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.
+
+Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:
+
+»Sinä puhut häpeemättömiä... Nämä ovat juovuksissa... Ei seuraan
+juopuneita oteta ... enkä minä ketään sinne ota... Esimies niitä ottaa,
+eli kirjuri.»
+
+Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen
+tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:
+
+»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa
+maksavat.»
+
+»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan ... eikä
+tämä Juuskakaan.»
+
+Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.
+
+»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla
+paikallaan... Kakara olet vielä, etkä mies!... Mikä juopottelija sinä
+olet?»
+
+Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
+Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.
+
+Vilhelmi oli suunniltaan.
+
+»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta.
+Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan
+Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän
+lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen
+katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi
+näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin
+mielellään.
+
+Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
+Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
+Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
+huusi:
+
+»Kylläpä ne koluuttavat...»
+
+Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:
+
+»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».
+
+Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.
+
+Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit
+paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän
+raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut
+että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut...
+
+-- Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän
+ajattelee...
+
+-- Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He
+eivät osaa parempaa.
+
+Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa,
+kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla
+sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin
+arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta
+väsyneet silmät painuivat kiinni ... ja sitte painui Juuskan ruumis
+painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan
+kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt
+löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan...
+
+Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule
+milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran
+ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen
+mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!...
+
+Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut,
+ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti
+turmella kaikki ... kaikki... Että joku toinenkin olisi samoin
+menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut ... hän kun ei ajattele
+niinkuin ne...
+
+Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois...
+Hän ei kuitenkaan jaksa ... ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä
+on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja
+ihmisten kelvottomuutta ... ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan
+Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää,
+ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne
+menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja
+kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa
+kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi
+äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin...
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja
+höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen
+mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita
+hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.
+
+»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä
+puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi
+lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten
+tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:
+
+»Teet rekeä.»
+
+»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee
+toisena, toinen toisena iltana.»
+
+»Samaako rekeä?»
+
+»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut ... mutta tällaisen
+yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»
+
+Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi
+olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten
+kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului
+sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa,
+että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
+
+»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
+
+Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin
+pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää,
+vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että
+hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä.
+Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
+
+»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi
+luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos
+vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen
+uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin.
+Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina
+suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan
+vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he
+isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä
+ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin
+vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa
+pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän
+isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se
+jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle:
+»Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin
+järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä
+sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä
+ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä
+missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten
+sen vaan järjestäisi?
+
+»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä
+lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
+
+»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä
+ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin
+yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät
+ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi.
+Mies todisti:
+
+»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna
+perään. Se on sellainen muija.»
+
+Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme
+koko olennossa.
+
+»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua,
+niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi
+Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka
+muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät
+mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
+
+»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei
+palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä
+minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät
+käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä
+mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske
+oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut
+vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa
+siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se
+mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja
+emännällekään.
+
+Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen
+taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien
+vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei
+ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
+
+»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä
+mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä
+tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko
+haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa
+vaivan?»
+
+»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten
+välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi
+enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia
+sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain
+palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan.
+Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin
+paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin
+lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme
+että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja
+riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain
+rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta
+otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset
+ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja
+kodittomuutta?...
+
+Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta
+puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään
+syömään.
+
+»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan.
+»Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee,
+-- en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan...»
+
+»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
+
+Emäntä luuli ymmärtävänsä:
+
+»Hemppa tarkoittaa...»
+
+»Älkää ... antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun
+kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin
+soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty
+kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan
+paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda
+ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa... Kun ihminen alkaa
+osata, rupeaa innostumaan.»
+
+»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti
+emäntä.
+
+»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.
+
+»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.
+
+»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
+Onnistumisen viehätys se on.»
+
+»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään
+ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.
+
+Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että
+esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole
+rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien
+kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä...
+Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa
+neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että
+sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi
+kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka
+sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:
+
+»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»
+
+»On.»
+
+»Ettei se jo lakkaa!... Mutta kyllä vielä sekin aika tulee... Älä vaan
+puhu sille.»
+
+»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.
+
+»Yleensä vaan ... ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla,
+kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka ... niin
+kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»
+
+»Ylpeä», virkkoi Valjakka.
+
+Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet
+vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä
+joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.
+
+»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta
+ruisleipää ja voita.
+
+»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä
+on.»
+
+»Ei todellakaan!»
+
+»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.
+
+Ja Hemppa kertoi:
+
+»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»
+
+Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:
+
+»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse
+puuhun ei pitkään.»
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo
+päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi
+kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei
+hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja
+kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o.
+ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa
+pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin
+hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa.
+Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin
+talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen
+kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää
+taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi,
+voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi
+lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
+
+Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja
+rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että
+Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin,
+alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen
+keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se
+ainakaan olisi mitään hullua, se... Niin että Vilhelmi voisi puhua
+isälle.
+
+Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse
+kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui
+katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
+
+He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä
+katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
+
+»Minä olen sitä aavistanut.»
+
+»Vai olette.»
+
+»Olen. Sinä olet muuttunut.»
+
+»Minäkö?»
+
+Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:
+
+»Mistä syystä?»
+
+»Muuttunutko?»
+
+»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»
+
+Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään
+onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys
+laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa
+lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä
+vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan
+halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä... Isä maltillisena kuultelee yhä.
+Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei
+ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene...
+
+»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»
+
+»Opettajaksi...»
+
+»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta
+palkankoroitusta?»
+
+»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»
+
+»Onko sinulta jotain puuttunut?»
+
+»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»
+
+»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»
+
+»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»
+
+»Tietysti _ihanteellisesti_...»
+
+»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin
+alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»
+
+»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen
+kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi
+toimeen?»
+
+»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole
+laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka
+määräävät opettajan velvollisuudet.»
+
+»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja
+turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»
+
+Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden
+hän sanoi:
+
+»Se on kyllä ... en ole tullut sitä ajatelleeksi... Talonpoika on yhä
+edelleen minun ihanteeni, mutta...»
+
+»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä
+sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»
+
+Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle
+miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi.
+Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä
+puhuaksen, alotti isä:
+
+»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille
+pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi
+kyllitellen maanviljelysammattia?»
+
+»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston,
+mutta...»
+
+»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
+
+Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
+
+»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä
+vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi?
+Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli
+veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus
+toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia
+houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli
+nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa
+vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän
+nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä
+isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin,
+toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
+
+Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on
+kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen
+vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole
+käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki
+vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu.
+Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä
+toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee
+edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet
+polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan.
+Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain
+niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä
+innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä
+maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän
+työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain
+suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa
+kuolee tahto...
+
+Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti
+keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa
+kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä
+säteili ikäänkuin rukous.
+
+»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa
+harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi
+oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet
+muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On
+monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan
+oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen,
+kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että
+tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta
+elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan.
+Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ:
+tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja
+keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies,
+itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha
+enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton
+hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut
+tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
+
+»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»
+
+Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko,
+kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat
+tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
+
+»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte
+muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa
+toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle... Hän tietää että tämä on
+velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut
+Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven
+pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta... Aseta vapaan
+maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista
+virkamieselämää vastaan ja sinä näet!...
+
+»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
+
+»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja
+silmät loistavina.
+
+»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan
+vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet
+meidän ainoa poikamme... Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun,
+maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi
+uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne.
+Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi
+niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät
+viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä
+juo... Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
+
+Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti
+osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät
+niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut
+avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko
+valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti
+tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää.
+Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset
+laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on
+heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli
+käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää
+hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee
+ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan
+kiirehdi.
+
+Matti lepää, polttelee ja miettii.
+
+»Mattu-u! ... uhuhu-hu-hii-hi-haa!»
+
+Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa.
+Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä
+reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama
+leikki uusiutuu.
+
+»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»
+
+»Martta!»
+
+Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on
+tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja
+nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa
+kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat
+kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä
+hillitysti, ettei kauas kuuluisi.
+
+Ja Martta nauraa.
+
+Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta
+huohottaen.
+
+»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle
+kivelle puhkuen ja nauraen.
+
+»Juoksen.»
+
+»Sitä vartenko olet tullutkin?»
+
+»Mutta!»
+
+»Lehmiä toit?»
+
+»Olenko minä mikään paimen?»
+
+Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa
+toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt
+mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee,
+täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella.
+Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.
+
+»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti
+astua omalle puolelleen.
+
+»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään
+hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»
+
+»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
+Martta.
+
+»Eivät ne pidä sen paremmasta.»
+
+»Vaikka kuinka hosuis.»
+
+»Se teidänkin kiklu.»
+
+»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»
+
+»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
+
+Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti
+hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle,
+näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna
+syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat
+piimäleilistä ja istuivat.
+
+»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle
+yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
+
+»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
+
+»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
+
+»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti
+pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
+
+»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki...»
+
+»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
+Tuos on voileipä, syö.»
+
+»Mitä minä sinun ruokaasi!...»
+
+»Syö nyt, mun se onkin ... saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan
+antaa kelle tahdon...»
+
+»Saat pyhänä konvehtia sinä. -- Mun laukussani oli pari kuivanutta
+silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
+
+»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
+
+»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina
+kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain... Niiden työllä sitte
+koko huusholli pystyssä pysyy.»
+
+»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta,
+»mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä
+mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
+
+»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli
+syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti
+luoksensa, viereensä nukkumaan.
+
+»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme ... ja siitä kiklu löytää! Mitä
+sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle.
+Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi
+ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo
+syleillen toisiaan kuin sisarukset.
+
+Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän
+palkastani. Mutta Martta sopersi:
+
+»Voi ... kun ei ihmisiä vaan tulisi...»
+
+He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle
+aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni
+ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen
+syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja
+hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla
+kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän
+katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan
+päivällislepoa...
+
+»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»
+
+Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän
+hameitten päälle, jos nukkuu.
+
+»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen
+mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää
+konit nahkana parkkiin... Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja
+lihoja mahat täyteen...
+
+»Täällä se makaa mollottaa vaan ... Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
+
+Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme
+voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu
+hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
+
+Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko
+oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille
+kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet
+hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle
+turvaksi.
+
+Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi.
+Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti
+alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
+
+»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! ... saa vielä niskaansa
+ja vainoavat joka polulla... Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa
+toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?... Mitä lie
+emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan
+ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! ... entä ei ole syönyt sitä aivan
+kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että
+silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä ... kun se pari yhteen
+tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen... Vai oikein nyt friiataan
+takamailla, päiväpalkoin... Ovat ne todellakin väkeä, kun
+päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan,
+niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä
+tässä kikkaloivat... Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän
+voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun,
+Raitalan emäntä... Eivätkä ne sen parempia ole!... Näkee nyt tässäkin:
+meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika
+huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina
+sikoina!...»
+
+Nauraa ja nousee ylös.
+
+»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas
+itsekseen virkkaa:
+
+»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen
+minä sanonkin!... Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli
+hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille
+annattelen tuota seipään tyveä. -- Nukuttaako?»
+
+Hän jalallaan potki Marttaa.
+
+»Kylläpä nukkuu.»
+
+Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi
+jaloilleen.
+
+»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse
+puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten
+ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli
+ihmisten kanssa miten tahansa.»
+
+»-- siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun
+söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo
+pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
+
+»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut
+ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh...»
+
+»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin
+siunaaman ajaksi pitkälleni.»
+
+»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa
+seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
+
+Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
+
+»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
+
+»Kukahan sitte, heh.»
+
+Mattikin otti sananvuoron.
+
+»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
+Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
+
+»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
+
+Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
+
+»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta
+hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
+
+»Menen juottamaan mustan.»
+
+Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen
+äännellen:
+
+»Olette te aika vekluksia, olette jo!... Mutta ruveta näiden kanssa
+riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja
+kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. -- Anna sen
+hevosen syödä vielä!»
+
+Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen
+uudestaan valjaisiin.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina
+sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä,
+tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi,
+sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli
+useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina
+vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies,
+joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes
+muijansa kanssa.
+
+Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai
+kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin
+kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu
+hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin
+kauan kuin vaan sitä riittää.
+
+Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita
+muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria
+ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada
+kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta
+kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut.
+Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.
+
+Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli
+hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita
+tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä
+ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan
+haju.
+
+    »Minäpä olen laulajapoika
+    ja mull' on laulunääni!
+    Hei illalla, minä laulelen vaan...»
+
+»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea,
+pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka
+ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin
+kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.
+
+»Minäpä olen laulajapoika...»
+
+»Laulajapoka ... laulajapoka ... laulajapoka...» laulaa lapsi mukana.
+Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee
+sen meheviä huulia.
+
+»Kenen poika? ... kuulitko Samu, kenen poika, hää? ... kenen?»
+
+»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi
+yrittäen tajuta kysymystä.
+
+»Kenen poika?... Kenen Samu?... Isän Samu...»
+
+»Itä tamu...»
+
+Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä
+sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän
+silmiin.
+
+»Haitee.»
+
+»Haitee ... ha, ha haa... Äiti hoi!»
+
+»Noo ... hääh?»
+
+Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva
+vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä,
+mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri
+muualla kasvoilla.
+
+»Tämä poika on viisas!»
+
+Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi
+huomattavalla juopuneen ilmeellä.
+
+»Noo, sitäkö...»
+
+Äiti palaa samantien tupaan.
+
+Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
+Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.
+
+»Moron Törrönen! ... eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan
+Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää,
+poikajunkkari! ... velikulta...»
+
+»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»
+
+»Oletteko saanut ryyppyä?»
+
+»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis ... sellainen vasikka.»
+
+Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.
+
+»Minä annan, tuota noin.»
+
+»Olkoon sinään, en välitä.
+
+»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»
+
+»En välitä.»
+
+Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti
+väittely kuulua. »Tuo vaan ulos ... juodaan herroiksi kahvit, ulkona
+ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja
+kaupungista tuon joka pennin.»
+
+Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee
+vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan
+pienet plöröt.
+
+Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen
+hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä
+kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan... Muijankin kuppiin on
+isä-Samu tahtonut tilkan panna.
+
+Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
+Törröseen:
+
+»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin
+näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen,
+että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva... Mun sarkani on
+kivestä -- tuossa noin!... Niin että, tosi ja leikki niin, jonka
+ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä
+elä ... jolla pieniä mukuloita on.»
+
+»Kun kaikki tehdään koneilla.
+
+»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei
+tarvita kuin leikkuuaikana.»
+
+»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin,
+mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään
+saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä
+sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»
+
+»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin
+jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne
+talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin!
+Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa
+katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
+
+Vanha mies nauroi ja matki:
+
+»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
+
+»Sepä oli hauska havainto! -- Terve sentään, emäntä!»
+
+Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas
+mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui
+istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään
+puollustellen:
+
+»Sulle ei sovi plöröä tarjota ... et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
+
+»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
+
+Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
+
+»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa
+paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli:
+täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi
+ei niitä kivitetä?»
+
+»Jopa sinä nyt!... Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se
+on kaupunkilainen!» nauroi isä.
+
+»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja
+kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»
+
+»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja
+herroja ... rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä
+maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa
+leveään, voitolliseen hymyyn.
+
+»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»
+
+»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja
+taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia...»
+
+»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen
+osoittaakseen ymmärtävänsä.
+
+»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja
+köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että
+kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa
+viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy.
+Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. -- Valehtelen, äsken
+näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen
+palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää
+kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun
+maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»
+
+»Mutta mistä se johtuu?»
+
+»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä
+tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta --
+ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa
+enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»
+
+»Minä en ymmärrä, tuota...» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja
+isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi
+mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta
+tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.
+
+»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»
+
+»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat
+maan, he ainakin _elävät_ niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden
+yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta
+maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»
+
+»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.
+
+»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin
+kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki
+houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla
+palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi
+aivan kuin joutavan roskan.»
+
+»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi
+Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan,
+lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa
+parikymmentä kesältä.»
+
+»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla
+päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi
+Törrönen.
+
+»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.
+
+Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti.
+Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon
+alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.
+
+»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä
+kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö
+minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani?
+E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran
+kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella
+itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»
+
+Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän
+siihen osaa sanoa mitään.
+
+Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:
+
+»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa
+sinä oikein, Matti... Leikatkoon koneella.»
+
+»Saman minä sanon», yllytti Joel.
+
+»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen
+verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme
+kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, -- ja sitte voidaan kaikin
+hyvin.»
+
+Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos
+portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä
+kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:
+
+»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!... On työtä,
+saa palkkaa ja tulee toimeen --. hih hei! -- ja mökki päällä.»
+
+Vaimo tuli jälessä ja suhditti:
+
+»Tuki suus, rehvana. -- Jumalatonta kuinka veti itsensä.»
+
+Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle
+ilolle.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä
+sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.
+
+»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi
+saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini
+töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.
+
+»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan
+näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.
+
+»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»
+
+Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten
+hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein
+mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä
+enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli
+tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa
+leikata...
+
+»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.
+
+Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi
+suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän
+mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:
+
+»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»
+
+»Miksi ei? Totta minä puhuin.»
+
+Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta
+sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli
+oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja
+Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.
+
+»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.
+
+»Sun totuutes ... kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään
+ulos.
+
+Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä
+ettei saanut selkäänsä.
+
+Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan.
+Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin
+tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, -- ja kun tarvitaan
+päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla
+korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet.
+Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt
+tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet.
+Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo
+kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»...
+
+»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän
+virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen
+johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:
+
+»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa... Isäntä on
+hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»
+
+»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»
+
+»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi
+anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse
+puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä
+suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän
+tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos
+isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa
+koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi
+jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on
+mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla
+maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on
+hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän
+tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo
+kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä
+niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun
+ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan
+häntäkin...
+
+»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt
+vuoteen viereen kuuntelemaan.
+
+»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»
+
+Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.
+
+»Ei mutta...»
+
+»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta
+meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja
+kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli
+saanut sijansa kaapin päällä.
+
+»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen
+huomenna.»
+
+»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää
+tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan.
+Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää
+tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.
+
+»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»
+
+»Nooh, sehän on pikkuasia.»
+
+»Jotka olen työlläni maksanut.»
+
+»Vai olet saanut töilläs maksaa!»
+
+»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»
+
+»Kalliita?»
+
+»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa,
+mitä urakkatöissä ansaitsen.»
+
+»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten
+tavallisesti?»
+
+»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin
+kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään
+kiitollisuuden velkaa.»
+
+Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan
+muuttumisesta, sanoi Raitala:
+
+»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat
+mökkis pois mun maaltani.»
+
+Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän
+virkkoi:
+
+»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi,
+isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin
+kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti
+suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut
+ehdotusta korvaansa.
+
+»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa,
+»sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää
+maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua
+olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen.
+Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.
+
+Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa
+nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa
+poskille.
+
+»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.
+
+Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja
+purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt
+olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma
+pääsi hänessä vaikuttamaan.
+
+»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja
+havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.
+
+»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan
+kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli
+vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti
+myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään
+syyllisenä:
+
+»Voidaan jättää, jos niin haluat.»
+
+Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan.
+Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva
+istui.
+
+»Hyvästi vaan ... kyllä minä sitte...» Lintuneva ei nostanut
+päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli
+koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut
+tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt.
+Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän
+ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän
+oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa
+lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä
+keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies
+neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän
+on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä.
+Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan.
+Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä
+enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa
+puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin,
+rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.
+
+»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.
+
+Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta
+tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.
+
+»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii,
+polveen nojaten.
+
+»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee
+kyynäspäät polvien nojaan.
+
+Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana.
+Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele.
+Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen
+välinpitämätöntä sieluntilaa ... sellaista, joka ennen oli hänelle niin
+tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin
+paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.
+
+Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja
+kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo
+huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain
+innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja
+puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen:
+
+»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!»
+
+Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa
+ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan
+omia. Vaan mitä ne ovat!... Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet
+ole käsissä...
+
+»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?»
+
+Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet
+löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta
+kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo
+lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään...
+
+»Kuuletko sinä, poika!»
+
+Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään... Mutta
+tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan
+lujan käden.
+
+»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt
+suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi
+emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään.
+
+»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen»,
+hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä
+puhkui purkauksensa jälkeen.
+
+»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee.
+
+»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.»
+
+Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa.
+Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon
+päästiin eteisestä.
+
+Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea
+huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin
+kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa:
+
+»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla ... äläkä nyt ollenkaan
+laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy
+mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki
+ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää
+olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy
+vikkelästi, juokse... Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla
+juostaan... (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile!
+Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin... Aina se
+paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas
+muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan
+poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?... Oletko jo valmis? Käy nyt
+sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.»
+
+Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja
+neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi
+isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä
+ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on
+kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat
+kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi
+pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi
+soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa.
+Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin
+muutenkin, ei vaan noloudelleni... Vilhelmikin oli saanut vieraita
+sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla
+hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta
+Vilhelmillä oli käskettävää:
+
+»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se
+vilustuu.»
+
+Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti
+pahantuuliselta.
+
+Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär
+Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa
+kahvia kyselemässä.
+
+Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa
+touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten
+sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa,
+ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö.
+Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä
+tyttöjen helakoita nauruja.
+
+Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi,
+rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä
+ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan
+innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet,
+itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät.
+Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla
+äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin
+nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies,
+rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel
+hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita
+tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen
+syömisiä ja juomisia alas ja ylös.
+
+»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä
+tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän
+alakuloisuuden sävy.
+
+Eero hymähtää osanottavasti:
+
+»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein
+nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja
+setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja
+neuvoa veljenpoikaa.»
+
+»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän
+päälle... Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla
+paimenena talollisilla...» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa
+yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta
+pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus
+rengin virasta luopuu... Kun menee mieleen sellainen ajatus, että
+pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein
+hirvittää...
+
+»Kolme, neljäkymmentä vuotta.»
+
+»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis
+tottelemaan ja muille hyödyksi.»
+
+»Ja aina kärsiä halveksimista...»
+
+»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» -- --
+
+Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä
+puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa.
+Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli
+jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä
+ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna
+Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä
+olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja
+hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai
+keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda
+teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse
+nöyrästi ja hiljaa.
+
+»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.»
+
+Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui
+aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään
+pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää.
+
+Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa:
+
+»Mitä joutavia!... Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja
+mahtaako siellä enää olla vettäkään?»... Hän etsi kirjastaan kohtaa,
+johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään
+pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi
+puoli-ääneen vaikeasti lukea.
+
+»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti.
+
+»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja
+siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa
+juodaan, että... Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan
+mennyt.»
+
+Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli
+kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo,
+huomasi hän pojat.
+
+»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?»
+
+»Olen.»
+
+»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan
+ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!»
+
+Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla
+ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle
+ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen
+jälessä.
+
+»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.»
+Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä.
+
+»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.»
+
+»Puita on sola täynnä.»
+
+»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat
+päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina
+kohta juoda kun vähä maistaa?»
+
+»Tuota ... aina sinä... Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna
+Tossavaisen kanssa...»
+
+Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti:
+
+»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, -- eivät sieltäkään näy vieraat
+osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät
+ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa
+viinaa!»
+
+Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu,
+jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa.
+Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan
+kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja
+tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi,
+toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi
+unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään
+syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli
+heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli
+irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän
+hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi
+maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero
+tuli talliin.
+
+»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti.
+
+»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on
+kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.»
+
+»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.»
+
+»Taitavat olla tässä talossa vähän...»
+
+»Ovat ne paljonkin...» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin
+kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa:
+
+»Missä Iikka on?»
+
+»Missä lie... Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.»
+Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista.
+
+»Lähdetään pois», sanoi.
+
+»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.»
+
+»En.»
+
+»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle.
+
+»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti
+nojaili koko ajan tallin ovipieleen.
+
+»Särkeköön!»
+
+Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti
+syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua.
+
+»Anna niille heiniä», käski Eero.
+
+»Anna itse!»
+
+Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin
+yliselle ja heitti hevosille heiniä.
+
+Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi
+ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun,
+saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja
+lähti.
+
+»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi
+antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi
+silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven
+peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta
+huutamaan:
+
+»Kuulitko Matti? Et saa mennä ... minä kiellän!... Kaikki kelvottomatpa
+tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene...»
+
+Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana
+moskana.
+
+Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti
+pysähtyi ja kuunteli.
+
+»Matkamiesten hevosia!»
+
+Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.
+
+»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään ...
+juon ... juon!...»
+
+Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi
+suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään?
+Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä
+niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja
+humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee
+astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa
+nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee... Pihasta alkaa
+kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava
+tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun... Mieliala on hyvä ja iloinen niin
+että laulattaa.
+
+Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran
+ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen
+kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei
+Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.
+
+»La-a-a-ais-ka...» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin
+mökkiä. Sappi alkoi kiehua... Sanoo sille räätälille, että mitä se
+hänestä tahtoo... Hän sanoo...
+
+»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa...»
+
+Hän potki ja paukutti räätälin ovella.
+
+»Ja rallallaa...»
+
+Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja
+kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea,
+löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin
+nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi,
+innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi
+viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän
+riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun.
+Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti
+pelästyi ja laulu lakkasi.
+
+Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi
+kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei
+onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä
+paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte
+huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää
+puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän
+työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja
+vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen
+samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä
+ärhenteli ja haukkui siitä.
+
+
+
+
+XIX.
+
+
+Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän
+olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla
+varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi
+päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski
+kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi
+harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella
+eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen
+jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä
+muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi
+yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka
+keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
+
+Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä.
+Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin
+vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa
+kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän
+silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja.
+Kysyi arkoen:
+
+»Mitä minä olen tehnyt?»
+
+Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun
+vastasi:
+
+»Murhan.»
+
+Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen
+syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.
+
+»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi
+helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta
+ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi
+puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja
+epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori
+palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona
+ja jyrkkänä kuin ennenkin.
+
+»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»
+
+Sepä edes hyvä!
+
+»Mitä minä olen tehnyt?»
+
+Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin
+tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin
+käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.
+
+Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö
+pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä
+pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan.
+Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna
+tulematta ylpeäksi... Siitä ei saattaisi missään tapauksessa
+aivan pitkää vankeutta tulla... Ujoina alkoivat mieleen tunkea
+vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi
+vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta
+lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.
+
+Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt
+vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava
+haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.
+
+Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän
+tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä
+näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa
+näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee
+vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa
+siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta
+nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja
+puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun
+ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty
+toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma... Jos
+hän tulisi tänne, -- jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin,
+ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä ... että Martta
+todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän
+parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin
+pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa...
+
+Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi
+vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu
+pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja
+odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen
+illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja
+hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain
+veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä...
+
+Ihmisiä käy talossa.
+
+»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä
+tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta
+kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle
+esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele!
+Suussa on jo sana... Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan
+siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja
+kuiskuttelee:
+
+»Kuinka sinä, velikulta...»
+
+Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin
+silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.
+
+»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu
+edes makaavan.»
+
+Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut
+lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta,
+antamatta elävää rauhaa ... ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun
+ikkunan särki.
+
+»Mutta mistä sait viinaa?»
+
+»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.
+
+»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»
+
+Vilhelmi ei enempää udellut.
+
+»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.
+
+Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt
+oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli
+itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen
+katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin
+ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.
+
+Marttaa vaan ei näy.
+
+Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.
+
+»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä
+tuolla tavalla...» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli
+käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin
+mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies
+linnaan... Matti ei enää jaksanut pidättyä.
+
+»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.
+
+»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja
+lohdutti:
+
+»Kaippa se tulee.»
+
+»Luuletko?»
+
+Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.
+
+Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?
+
+»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen
+emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle
+mennä, vai kuinka tarkkaa on?»
+
+»Saa», sanoi isäntä.
+
+»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»
+
+Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.
+
+»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt»,
+jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin
+piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi,
+niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»
+
+»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»
+
+»Mitäs minä... Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin
+ahkera kyliä juoksemaan.»
+
+Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun
+koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti,
+josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?... Miten tässä
+asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi
+jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt
+siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:
+
+»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»
+
+Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin
+pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta
+pelastavana keinona.
+
+»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.
+
+»Hyvä koulu ... saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He
+keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.
+
+»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.
+
+Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa
+omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy
+lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:
+
+»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.
+
+»Täällä.»
+
+Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro
+vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Palvelusväkeä, by Santeri Alkio
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 ***
diff --git a/42295-8.txt b/42295-8.txt
deleted file mode 100644
index 0c646e2..0000000
--- a/42295-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,4263 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Palvelusväkeä, by Santeri Alkio
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-
-Title: Palvelusväkeä
-
-Author: Santeri Alkio
-
-Release Date: March 10, 2013 [EBook #42295]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PALVELUSVÄKEÄ ***
-
-
-
-
-Produced by Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-PALVELUSVÄKEÄ
-
-Kirj.
-
-Santeri Alkio
-
-
-WSOY, Porvoo, 1904.
-
-
-
-Senssuurin hyväksymä. Porvoo, 5 p. marrask. 1904.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori
-mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle
-levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena
-tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta
-laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat
-läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin
-verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen
-pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja
-madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli
-sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia
-mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa,
-makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon
-katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin
-muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka
-edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan
-sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos
-aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui --
-kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella
-olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan
-pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja
-muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan
-näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti
-lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti
-kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin ... niin...
-
-»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja
-Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli
-havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan
-vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät
-tänäkin iltana.
-
-Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että
-omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta
-pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja
-hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa
-viinaa, jotka kaikki olivat päällä.
-
-Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon.
-Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa,
-kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, -- aivan kuin
-muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.
-
-Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu.
-Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja
-souti kätkyttä.
-
-Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni
-tarjoomaan emännälle kättä:
-
-»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.
-
-»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi
-vaan ja onnea uuteen paikkaan.»
-
-»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin
-luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»
-
-»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»
-
-»Eipä ole nälkäkään tässä... Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle
-terveisiä.»
-
-»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»
-
-Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat
-kainaloonsa ja alkoi astua.
-
-Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini
-painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha
-olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla
-vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa.
-Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin
-paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä,
-Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin
-orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. --
-Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä,
-ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin
-vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima ... hän olisi koettanut
-pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein
-vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun
-oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä
-ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän
-ymmärtänyt ... ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan.
-Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset
-aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on
-parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee
-Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan,
-että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan ... hän taas ei
-välitä kehumisesta, sillä se on narraamista...
-
-»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! -- kun se siksi tulee», hän
-ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan.
-
-Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein
-hosua, -- aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin
-Iikkakin saa.
-
-»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä
-ihmisenäkään pidetä ... kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen
-mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan.
-
-Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, -- juoksi hänen
-ajatuksissaan.
-
-»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.»
-Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä
-Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut.
-Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä
-puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan
-syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän.
-
-»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä
-Ratulaisen pojalle olisi suotu!... Se on vaan lorvi, renkiveklus,
-joutava piru, hylky!»
-
-Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen
-Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja
-mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja
-kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta.
-Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu
-tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein
-puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta
-Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous
-huippukohtana, -- ja hän eli taas hetken elämää.
-
-Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli
-korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun
-pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä
-hän läheni jo Raitalaa.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Alakuloisuus alkoi uudestaan kasvaa mikäli läheni uutta
-palveluspaikkaa. Se ei ollut hyvässä maineessa palvelusväen kesken,
-tämä Raitala. Isäntä oli pitäjän isäntäyhdistyksen puheenjohtaja,
-lautamies ja mitä liekään. Jo nämä virkanimitykset äitelöittivät
-Mattia.
-
-»Ne sellaiset ne juuri ovat aina palkollistensa niskassa! Ovat
-olevinaan herroja -- mitä herroja! -- ja lukevat kotona ja kokouksissa
-lakia pal... -- saamari, kun olin vähällä kaatua! Muutama paksumaha
-(tarkoittaa tulevaa isäntäänsä) ei edes pihasiltaansa korjaa, kun
-ihmiset oikein kaatuvat.»
-
-Taas malttoi hän mielensä, kun saapuessaan Raitalan pihaan joukko uusia
-ajatuksia ja tunnelmia täytti mielen. Vitkastellen sisään menoa katseli
-uusi renki ikkunoihin, joista loisti tuli. Toisiaan takaa-ajaen
-kiitivät ajatuksissa vauhdilla kaikki ne juorut, joita palvelijain
-kesken oli tästä talosta liikkeellä. Matin mielikuvituksessa
-esiintyivät pahat puolet nyt synkässä valossa.
-
-»Ne syövät kamarissa, isännät ja pojat, ja tällaisten jätkämiesten
-täytyy tyytyä tuvan pöydässä keltaiseen silakkaan ja meijerihuituun...»
-
-Vinttikamarista näkyi ystävällinen tulenvalo.
-
-»Se poika, Vilhelmi, siellä varmaankin...» ja vaistomaisesti kääntyi
-Matin pimeässä teroittunut katse toiselle puolelle pihaa, kohti
-luttirakennusta, joka oli taasen seinä seinässä tallin kanssa, missä
-hevoset kolistelivat ja söivät. Kylmä vastenmielisyyden väristys karsi
-pitkin selkäpiitä.
-
-Pian sen jälkeen löysi renki itsensä tuvan ovensuusta. Tehden iloisen
-ja reippaan hyvänpäivän, johon sai itsensä pakoitetuksi, kävi
-sivupenkille istumaan.
-
-»Päivää», sanoi emäntä, pannen painoa viimeiselle tavulle ja Vilhelmi,
-joka oli jotain nakerrellut höyläpenkin vieressä, meni ystävällisesti
-tarjoomaan kättä.
-
-»Terve tuloa taloon.» Vilhelmi katsoi että onko se päissään.
-
-»Terveeksi vaan!» Matti nousi ja vähän niijasi toisella jalallaan ja
-nyökäytti päätä samalla kuin terävällä silmäyksellä tutkasi Villen
-katseita. Mielessä välähti samalla: mahtaneko tuo ruveta nuorisoseuraan
-vaatimaan? Ajatus synnytti orjuuttavan tunnelman. Silmänräpäyksessä
-nousi uhka.
-
-»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi.
-
-»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta
-jonkullaista tyydytystä.
-
-Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika
-oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna
-muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa
-Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön
-kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka
-säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia.
-
-Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki,
-väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi.
-
-Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa
-visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä...
-
-Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja
-päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan.
-Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan
-pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä
-hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on
-sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia.
-
-Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet
-tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä
-kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen
-tupakoitsi, virkkoi:
-
-»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.»
-
-Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi,
-kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan.
-
-Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten.
-Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui.
-
-»Lähdetään jo.»
-
-Matti lähti.
-
-»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas
-sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.»
-
-»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin
-viimeinen ryyppy jätkälle ... sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä,
-aamuun asti.»
-
-Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin,
-mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka:
-
-»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa
-pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä... Mutta nyt en
-minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta... Kello 5 huomenaamuna
-pankaa mihin tahdotte... Hyvää yötä vain.»
-
-He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. -- Kun
-olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se
-ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet.
-
-»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi.
-
-Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti.
-
-»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien
-luttia tarkoittaen.
-
-Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä
-kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea
-läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat
-katsomaan.
-
-»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan
-kurottamaan.
-
-»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»
-
-»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»
-
-»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun
-viidennellätoista.»
-
-»Kuka sitä?»
-
-Liisa nauroi.
-
-»Tyttö vain, yksi tyttö.»
-
-»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»
-
-»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»
-
-»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.
-
-    »Ja neljä kertaa kuulutettiin
-    se Saapas-Matin Heikki»
-
-lauloi Iikka.
-
-»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
-Liisa Matille.
-
-»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän
-vuoden palkkaan», kertoi Iikka.
-
-Liisa äikitteli:
-
-»Käskee juoda.»
-
-»Syödäkö se pitäisi?»
-
-»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»
-
-»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on
-juonut.»
-
-»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.
-
-»Häh, missä?»
-
-»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»
-
-»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.
-
-»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.
-
-»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»
-
-»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.
-
-»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse
-ketään orjailla», selitti Liisa.
-
-»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin
-vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:
-
-»Iestä kantamaan.»
-
-Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi
-toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi
-selittää:
-
-»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset,
-niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä,
-niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai
-laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
-
-»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin
-kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä
-istui tyttö ja alkoi sanoa:
-
-»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää,
-muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen...»
-
-»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
-
-»Istumme kyyhöttäen...»
-
-»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät
-itse tarvitsisi likautua...» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen
-keskeytti:
-
-»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
-Isäntäyhdistyksissä...»
-
-»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että
-kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin...»
-
-»Varikset», täytti Matti.
-
-»Voi voi voi-i!»
-
-»Sano nyt.»
-
-»Kissa!»
-
-»Oletko sinä paha suuttumaan?»
-
-»Olen!»
-
-Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:
-
-    »Neljä kertaa kuulutettiin
-    se Saapas-Matin Heikki.»
-
-Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:
-
-    »Helluni laulu se kauas kuuluu
-    ja saappaat narahtelee,
-    vellikello se aisassa heiluu
-    ja pyörät jyrähtelee.»
-
-Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata
-jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen
-lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt
-vuoteelle ja Matti haukotteli.
-
-»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
-
-»Mikä?»
-
-»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala ... maanviljelijän poika ...
-herra Raitala...»
-
-Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että
-missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
-
-»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella
-äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
-
-»Preivejä», lisäsi Iikka.
-
-»Sivistyneitä preivejä.»
-
-»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki
-kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan,
-jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää
-harsouutimet.
-
-»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.
-
-»Ja riijailee», jatkoi Matti.
-
-Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun.
--- -- --
-
-»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin
-rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:
-
-»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»
-
-Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee
-sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.
-
-»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
-»Mitäpä meikäläinen...»
-
-Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:
-
-»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta
-Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa
-kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti
-hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien
-oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.
-
-Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:
-
-»Matti! ... mihin se joutui? ... jätän sinut!»
-
-»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.
-
-»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan
-mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan
-aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.
-
-»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.
-
-»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.
-
-»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.
-
-Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä
-äänellä.
-
-»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti
-vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin
-puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan
-taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.
-
-Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää
-vaan kuului.
-
-»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät,
-vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa
-tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta
-aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.
-
-Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli
-Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja
-Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa.
-Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka
-kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, -- puserteli Marttaa kädestä ja
-vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään,
-kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan
-kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat,
-paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, -- mutta ei
-mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä
-käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.
-
-Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli,
-leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut.
-Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.
-
-Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään.
-Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut
-juoniteltua Liisan iltamaan!
-
-Kello alkoi jo 11:sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.
-
-»Mitähän tässä ihminen tekisi?...»
-
-Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu
-ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa
-kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös.
-
-Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi
-ainakin sinnepäin. -- -- --
-
-»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas
-rämisee kun on ryypännyt.
-
-»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella
-kujalla.
-
-Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit
-alkaman.
-
-»Mitä pääsylippu maksaa?»
-
-»Viisikymmentä penniä.»
-
-»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»
-
-»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee
-oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.
-
-»Onko siellä muita kuin niitä --?»
-
-»Keitä niitä?»
-
-»Mahtavia ja isoja vain?»
-
-»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»
-
-»Keitä?»
-
-»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»
-
-Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta
-ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi
-sisään.
-
-Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa.
-Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla
-kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.
-
-Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta
-sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui
-sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena
-kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi
-astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa... Ei mikään saisi häntä
-astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden
-joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä
-voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli
-aivan toista.
-
-Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen
-ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.
-
-»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli
-»herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.
-
-Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään
-nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut,
-eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus
-pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa
-silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi
-käydä.
-
-»Mutta missä on Liisa?»
-
-Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo
-rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa,
-kuten siivon tytön tulee ja sopii!...
-
-Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi
-on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja
-aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki
-on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja
-ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän
-penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa
-hymyssä.
-
-»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»
-
-Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu
-mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet
-hymyssä tanssivia.
-
-»Ei täällä saa polttaa, mies!»
-
-»Mies!» matki toinen tirskuen.
-
-»Onpa teillä ahdasta.»
-
-Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä
-komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin
-silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen,
-niin se niitä ahdistaa...
-
-Vilhelmi meni tanssien ohitse.
-
--- Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.
-
-Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa
-tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.
-
-»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki
-päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»
-
--- Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen,
-vaan ääneen hän sanoi:
-
-»Samapa tuo lie missä polttaa.»
-
-Vaan lakin otti hän päästänsä.
-
-»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta»,
-jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä
-katseista.
-
-»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»
-
-Nousi ja aikoi mennä.
-
-Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.
-
-»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää
-noudattaa sääntöjä.»
-
-»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»
-
-»Sekin rikkoo sääntöjä.»
-
-»Eipä hänelle kukaan muistuta.»
-
-»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»
-
-»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja
-kiitoksia.»
-
-Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin
-Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko
-hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että
-häntä on täältä ajettu?
-
-Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.
-
-
-
-
-V.
-
-
-»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
-
-Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden
-kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän
-vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti
-taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä.
-Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte
-yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja
-kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä
-tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin
-istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi,
-kävi useampia kertoja kesässä katsomassa...
-
-Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
-
-»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa
-siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä
-jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette
-itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa,
-jolla on luonto kuin kristalli...
-
-»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut ... pimeässä ihan kuin varas!
-
-Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon
-lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa
-rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella
-alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei
-aukenekaan! Mitähän tämä on?
-
-»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa
-tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän.
-Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.
-
-Vihdoin aukeni ovi.
-
-»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.
-
-Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.
-
-Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.
-
-Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin
-kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen
-miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän
-kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle.
-Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!...
-
-Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies
-routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin
-alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului
-tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti
-Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana
-hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.
-
-»Hou!»
-
-»Hou, hou! Mattiko siinä on?»
-
-»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»
-
-Matti lyöttäysi Oton seuraan.
-
-»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.
-
-»Mitä sinä sinne ... miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»
-
-»Siellä on jo muita.»
-
-»Keitä?»
-
-Ei tiennyt Matti.
-
-»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.
-
-Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
-
-»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut
-niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
-
-»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi
-vasituinen morsian...»
-
-Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
-
-Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei
-tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt.
-Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli
-toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja
-sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli
-rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet
-patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän
-taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat
-lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi
-muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
-
-Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden
-lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata
-sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että
-itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi
-omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
-
-Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa
-istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että
-joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä,
-niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä
-on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan,
-eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, -- ikuinen
-tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti
-rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki
-vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta
-murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat
-pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien...
-
-»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.
-
-Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat.
-Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa
-muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi
-uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia
-kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen.
-Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat
-olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen.
-Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka
-ei vielä näytä itseänsä...
-
-»Apuun! Armoa!»
-
-»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli
-unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.
-
-»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella
-äänellä arveli.
-
-»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.
-
-Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan
-tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja
-yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka
-hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen.
-Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa?
-Lähteäkö tukkitöihin?
-
-Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.
-
-Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman
-miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan
-kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli
-oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun
-ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta
-toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata
-järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä
-kuitenkin silloin maksoi vaivan.
-
-Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.
-
-Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää
-aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä
-rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin
-näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi
-kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän
-seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.
-
--- Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. -- Saa Liisakin nähdä, että hän ei
-paljon tästä maailmasta välitä.
-
--- Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan
-lähettäisi pisteliäät terveiset ... oikein kurilliset terveiset.
-Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä
-tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, -- eiköhän
-Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan
-tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään
-itseään... Sepä olisi tosiaankin!... -- -- --
-
-Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät
-pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin
-yritykset supistuivat pieniin, -- eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan
-ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean
-näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen
-niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa
-mielityötään: polttaa piippua.
-
-Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia.
-Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi
-kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat
-olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että
-anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan
-olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille
-yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo
-haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja
-hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili
-ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.
-
-Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan
-epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ
-edistyi, kasvoi innostus.
-
-Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.
-
-Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus
-antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli
-jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi
-pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta
-työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö
-takkavalkean valossa koululukujaan luki.
-
-Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän
-nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan
-saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä
-tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa,
-koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista
-sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua
-synnyttävämpiä tunteita.
-
-Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen
-pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti
-piippunsa sytyttää, hän virkkoi:
-
-»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»
-
-»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi
-päätä toisaalle.
-
-Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:
-
-»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»
-
-»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
-Matti.
-
-»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin
-vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu,
-että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»
-
-»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella
-pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi
-vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän
-mitään puhunutkaan.
-
-Isäntä huokasi suu hymyssä:
-
-»Liian ylpeä luonto.»
-
-»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.
-
-»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka
-kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.
-
-Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi
-Vilhelmi:
-
-»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».
-
-Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:
-
-»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii ... ei viitsi
-yrittääkään».
-
-»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska
-ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.
-
-Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:
-
-»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»
-
-Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein
-perusteellisesti puolustautua:
-
-»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan
-opettanut ... ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain
-yritti, niin paremmat jo huusivat: -- tules näyttämään Masa!»
-
-»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me
-kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska,
-ei mitään muuta.»
-
-»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.»
-
-Pilkallisesti nauroi isäntä:
-
-»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä
-miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy
-ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän
-halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt.
-
-»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen
-tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.»
-
-Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne:
-
-»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja
-elättämisestä.»
-
-Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä
-naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut
-huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi
-nuhtelevalla äänellä:
-
-»Äiti!»
-
-»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen
-salaperäistä ivahymyään.
-
-Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt
-tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita.
-
-Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne
-vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi
-tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta
-kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi
-varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.
-
-Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
-Ratulaisen poika, Ratulaisen poika... Ja sitte hän jo suuttui itseensä
-samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. --
-Ratulaisen poika!...
-
-»Minkä minä sille voin!... Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni
-valinnut ... enkä lahjojani tehnyt...»
-
-Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden
-nojaan.
-
-»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin
-poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni,
-omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin
-laiskotella... Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi
-vahinko kuin selkäsauna...»
-
-Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.
-
-»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!...
-Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän
-tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide
-valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia
-talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli,
-sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain
-joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla
-näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.
-
-Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista
-huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä
-väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on
-lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.
-
-»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?»
-kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta.
-Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja
-voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään
-ominneuvoin... »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan
-nöyrtyneenä.
-
-Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle
-lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä.
-Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä
-aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä
-toisaalle ja kysyi:
-
-»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on _aate_?»
-
-»Aate, mikä aate?»
-
-»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta
-puhutaan?»
-
-»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.
-
-»Tiedätkö sinä?»
-
-»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli
-kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»
-
-»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.
-
-»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se
-mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän
-selittää.
-
-»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»
-
-»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan
-ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»
-
-»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa
-naimisiin, niin se on aate.»
-
-»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.
-
-»Pure kieleesi» ärisi Iikka.
-
-»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»
-
-»Naimisen aate.»
-
-»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse
-vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.
-
-»Valehtelet.»
-
-»Jumaliste! -- jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi
-myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä...»
-
-Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma
-ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka
-kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle
-kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon
-säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan
-värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja
-kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä
-suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen,
-lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna
-teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja
-lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan
-ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön
-paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi
-takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta
-ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon
-paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua...
-
-Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus
-oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät
-mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä
-harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti
-melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.
-
-»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.
-
-»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka
-hyväntuulisena vastaamaan.
-
-Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:
-
-»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan
-itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja
-parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on
-tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä
-ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä
-tulisi veljiä...»
-
-Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi
-keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:
-
-»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»
-
-Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin
-suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:
-
-»Iikka!»
-
-Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
-
-»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että
-nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä
-muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti
-ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu.
-Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on
-satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle,
-kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
-
-Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
-
-»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin
-veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin
-oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
-
-»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme
-tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan
-ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten
-ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla.
-Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
-
-Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
-
-»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt
-menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme
-velipuolia!'»
-
-Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen
-koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja
-itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku
-houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan.
-Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni
-toisista hyvän matkan edellä.
-
-Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan
-sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan
-kohta sai takaisin rattoisuutensa. -- Suuttukoon, ajatteli, kyllä
-munkin suuni hyvän maistaisi... Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä
-varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen...
-
-Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui
-Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin
-paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua
-unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:
-
-»Hoi aate!»
-
-»Aate!» matki Matti ja nauroi.
-
-Iikka rupesi laulamaan:
-
-    »Talonpojat ne istuvat
-    ja renkipojat seisoo,
-    kun Topran Samppaa vihitään
-    niin kotia kuuluu veisoo.»
-
-Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään
-kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää
-iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen
-näköisenä kävi kamariin.
-
-»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.
-
-»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»
-
-»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät
-ole siihen tottuneet.»
-
-»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin
-väittelyihin.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen
-jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista,
-kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana
-hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi
-ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan
-kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin
-pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli
-siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien
-ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi,
-mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot
-sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät
-terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin
-tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman
-sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle
-joutuvan.
-
-Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti
-ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla
-kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään
-ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa
-ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja
-ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin
-pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä
-reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen.
-Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä
-asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies,
-tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin
-savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.
-
-»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii
-sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä
-eväskontit.
-
-»Saamme lumesta tyhjäksi, niin...» Hän luo lempeän, tarkoittavan
-katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen,
-askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt
-tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan
-käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo,
-virkkaa:
-
-»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»
-
-Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät
-hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin
-piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on
-saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille
-syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset
-kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime
-vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt... Oikeastaan
-olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin...
-
-Iikka ei saata olla enää sanomatta:
-
-»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi
-totuttelee?»
-
-»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että...»
-
-Lintuneva naurahti.
-
-»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota...»
-
-Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja
-aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä,
-kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain
-kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja
-aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan.
-Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä:
-
-»Matun on vilu! ... voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin
-herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako
-se on?»
-
-»Hiltako se on!...» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan
-vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä
-kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut
-ennen palveluksessa etäämmällä.
-
-»Kaah!»
-
-Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä
-myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen
-pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin
-sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta
-sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista
-ja verevää.
-
-»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja
-huivia ... jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli
-tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty...
-
-»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman
-tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?»
-
-Pojat toisissa reissä nauroivat.
-
-»Rupee sinä!»
-
-Matti yritti joutua hämille.
-
-»Niin, rupee sinä!»
-
-»Näytät niin viluiselta ... ja laihalta, poika parka, millä minä sun
-lämmitän?»
-
-Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi
-alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella.
-Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari
-tuli, laittoi hevoset liikkeelle.
-
-»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä,
-sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule
-katsomaan... Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja
-kävi työhön tämän ajatuksen innostamana.
-
-Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi
-hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut.
-Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut
-suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään.
-Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit
-taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme
-kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee
-rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se
-putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät
-tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko
-joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi
-ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi...
-
-»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden
-jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei
-kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa.
-
-»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä
-laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa
-lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä.
-
-»Putookohan tuo?»
-
-Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan
-pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse
-katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee
-hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee
-tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on
-muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä
-levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa
-tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu
-pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa
-näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta... Hilta
-kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä
-irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat
-päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan
-lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa
-hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja
-tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa...
-
-Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin
-hengetönnä ja murskautuneena ylös.
-
-Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka
-hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti
-monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon
-ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt
-hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen
-ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä...
-
-Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli
-vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala
-olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo
-luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty
-millä kuolemalla kukin kuolee... Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä.
-Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi
-ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei
-sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä
-hetkellä... Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa
-niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän
-olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa
-kohtaa... Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla
-hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin
--- ensin määrättyään pojille työjärjestyksen.
-
-Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi
-pienempiin ryhmiin juttelemaan.
-
-Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä
-kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu.
-Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu...
-
-Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.
-
-»On sullakin naurunainetta ... paremmillasi naurat!»
-
-Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana,
-silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.
-
-»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen ... olimme tämän vainajan
-kanssa lapsina aina yksissä.»
-
-Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että
-Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut
-kunnalta elatuksensa.
-
-Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat
-syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut,
-ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita
-kanssansa, -- menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois
-aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä
-poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia
-kuolemia...
-
-»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on
-ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja?
-Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! -- Niin seisoo sanassa.
-Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva,
-hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:
-
-»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee.
-Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua... Hän oli nähnyt
-hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin
-tapaturmaisella tavalla.»
-
-»Salli, salli, sitä te aina!...»
-
-Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni
-mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.
-
-»Sallimus», matki hän vielä kerran.
-
-Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja
-joukkoon päin kääntyen:
-
-»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»
-
-»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi
-tällaisia tekoja lukisi.»
-
-»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.
-
-»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»
-
-Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari
-sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen
-kestäessä yhtä myötään:
-
-»Se on Jumalankieltäjä ... ei sitä viitsi kuulla!»
-
-Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät
-rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä
-tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin
-parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.
-
-Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa
-sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta
-halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut
-että »Hilta menee».
-
-»Miksi et sinä mennyt?»
-
-»Isä ei laskenut.»
-
-Siinäpä se oli! -- nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun
-rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen
-tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei
-laskenut...
-
-»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan
-kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.
-
-Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä,
-levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset
-rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka
-ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä
-työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi
-katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon
-suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi,
-että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän
-nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle...
-
-»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia
-palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»
-
-»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»
-
-»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.
-
-Suutari vastasi:
-
-»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa.
-Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on
-8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän
-tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte
-teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»
-
-Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi
-toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat
-jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki
-toista:
-
-»Kuules nyt ... mitä se puhuu!... Se vaan puhuu...»
-
-Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena
-jatkoi:
-
-»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo
-hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä
-järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne
-tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle
-vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin
-esti!»
-
-»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat
-lisäksi vähän omiaan.
-
-»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei
-vaarasta huomauteta, siitä estetään.»
-
-Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät
-kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana
-puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan:
-»rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi
-puollustautuville rengeille:
-
-»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te
-ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te
-ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka
-pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden
-ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»
-
-Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla
-utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen
-piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse
-ennustaen:
-
-»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään
-suuremmalla osanotolla kuin tänään.»
-
-Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan
-kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin
-sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.
-
-»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva.
-Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta
-enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta
-kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:
-
-»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»
-
-»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.
-
-»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en
-riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»
-
-Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti
-iskeä piippuun.
-
-»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet
-yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»
-
-»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»
-
-Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:
-
-»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan
-kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi
-työskennellä, yhä vaijeten.
-
-»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.
-
-Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:
-
-»Mitä se hyödyttää! ... tee enempi tahi vähempi, niin...»
-
-Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
-Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:
-
-»Eihän se ole kumma... Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun
-olivat pieniä. Kerrankin muistan...» Ja hän kertoi miten nämä molemmat
-olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta.
-Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä
-keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä
-metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan
-käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen
-tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään
-ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä,
-Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?»
-Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin
-vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille
-oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti
-täyttämään.
-
-»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen
-hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s----noita tässä pitää palvellakin!'»
-
-»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä
-uudelleen sijoittuneena suusoppeen. --
-
-Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja
-vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää.
-Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä
-tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti
-lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella
-saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut
-eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu
-julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli
-melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä
-akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja
-pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti
-jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään
-muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli
-epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa
-menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut
-Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta.
-Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti
-minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti;
-tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut
-häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun
-puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva
-salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa...
-Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi
-tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset
-olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän
-nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui
-valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan
-annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten
-häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi,
-sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä
-ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin
-suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että
-tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan
-satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.
-
-Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin
-ainakin tavallisesti:
-
-»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa... On kipeäkin.»
-
-»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»
-
-»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»
-
-»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä,
-vaikka vannon sen päälle... Menköön töihin, niin paranee.»
-
-»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt
-töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»
-
-»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»
-
-»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!... Aivan elävältä saa nälkään
-kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»
-
-Halveksien sanoi poika:
-
-»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte ...
-ainakin niin sanotaan.»
-
-»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin...
-Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa
-työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»
-
-»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.
-
-»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta
-pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»
-
-Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen
-isonlaisen lääkepullon ja sanoi:
-
-»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on.
-(Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole,
-kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»
-
-»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»
-
-»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan... Ja tarvitseeko sitä
-niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin
-turhanaikainen!»
-
-Poika täytti äidin pyynnön.
-
-»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti
-kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten
-isoa tupakkamassia.
-
-»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi... Kun te yhtä saatte, niin toista
-jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.
-
-»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa... Tapaan isälles
-sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat
-rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä
-paperossilla narraa...»
-
-Poika lähti täyttämään tupakkamassia.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne
-ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät
-äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän.
-Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä
-oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä:
-sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää
-huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla,
-oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat
-kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja
-naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä,
-saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti
-pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.
-
-Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi
-olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului
-isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä
-pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti
-huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn
-jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.
-
-»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. --
-Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi
-heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen,
-mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin,
-hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle
-sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset
-aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi -- ja
-vaikka ei pyytänytkään.
-
-»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa
-lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo
-äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi
-viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi
-hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia
-leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria,
-sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai
-houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli
-kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut
-ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu
-kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki.
-Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä
-sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain
-yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin
-lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi
-pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä
-lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan
-ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin
-pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään
-poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon.
-Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan
-jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia.
-Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla
-kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
-
-»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten
-välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja
-sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
-
-Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta
-koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä,
-koukistunutta ruumistaan.
-
-»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
-
-»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä
-haukut, vietävä.»
-
-Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita
-tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he
-lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja
-kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen
-sijaan astui Matin luo.
-
-»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
-
-Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
-
-»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli
-naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.
-
-»Mitä, Salmenperään?»
-
-»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja
-lammasten paimeneksi luvattu.»
-
-»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.
-
-»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
-Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.
-
-»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole
-aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti
-rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:
-
-»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»
-
-»Minkä?» tiuskasi äiti.
-
-»Sen vain, että talollisten ruokaan.»
-
-»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»
-
-»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.
-
-»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
-
-Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
-
-»Ja sellainen, aimo talo.»
-
-»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja
-sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa,
-tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan.
-Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on
-ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
-
-»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt
-poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi
-jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka
-pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
-
-»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. -- Ootko
-sinä mun tupakkiani ottanut?»
-
-»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana,
-takkaan vaan syleksii.
-
-»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
-
-»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun...» kähisee Mikko.
-
-Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku
-eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä
-huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen
-joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin
-häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.
-
-Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin
-jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa
-ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun
-salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan
-uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä,
-josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista
-katkeruuttakin.
-
-»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän
-painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä,
-mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.
-
-»Eivät ne ota», sanoi isä.
-
-»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.
-
-Hekin olivat sitä siis ajatelleet.
-
-Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut
-sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on _viallinen_»,
-sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he
-tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot
-poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka
-äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli
-valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset
-liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan
-nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen
-miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä,
-omituisella miesäänellään:
-
-»Minä rupean hevosvarkaaksi.»
-
-Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.
-
-»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti
-tulta.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet.
-Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen
-rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen»
-kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan
-paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se
-koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.
-
-»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka,
-muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla
-pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»
-
-Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää
-uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa
-toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua
-veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina,
-yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu
-laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on
-ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä
-Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä,
-taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa
-virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi...
-
-Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta
-tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun
-tulee ei ole luonnollinen... Matti tulee vielä harvemmin, on aina
-umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä
-olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin
-luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja
-palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!
-
-»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme
-pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan,
-niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä
-todellisesta toveruudentunteesta.»
-
-Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän,
-esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat
-renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin
-Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei
-taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle
-sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa
-ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän
-sitte voi? -- --
-
-Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen
-oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi
-siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada
-ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, -- ja
-niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä
-tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä
-aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin
-sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne
-menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon
-ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä;
-mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka
-päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, -- ja mitä
-hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta
-paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti
-taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan
-silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin
-kanssa ei käynyt neuvotteleminen!
-
-Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
-sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
-Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
-Amerikka, kansakouluseminaari.
-
-Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja
-määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään,
-sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli
-jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen
-alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin
-renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin
-lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan
-perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin
-huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein
-mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää
-kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta
-umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin
-kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä
-juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä,
-hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi
-sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä
-tavallaan:
-
-»Kaa ... Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»
-
-»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä
-töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen
-nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää
-suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi
-salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli
-pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui
-moneen koukkuun.
-
-Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:
-
-»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.
-
-Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan,
-ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:
-
-»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»
-
-»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»
-
-»Mutta ota sinä vain ... kirjoita vain paperiin.»
-
-Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on
-kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:
-
-»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»
-
-Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan,
-vilkuili sivuilleen ja virkkoi:
-
-»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»
-
-»Juuskanpa sinne-hgk -- saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli
-toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki,
-mutta hitaammin.
-
-Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka
-paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa
-kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:
-
-»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan... Ovat aika
-juoppoja, toinen toistaan parempia... En minäkään niille piisaa.»
-
-Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa,
-arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo
-tuli uloskin.
-
-»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»
-
-Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin
-nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä
-leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja
-hoki:
-
-»Saakelin saakeli!...»
-
-Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.
-
-Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin
-poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui
-tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli
-valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.
-
-Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä
-virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.
-
-»Käykää istumaan, pojat... Istukaa tuonne sohvaan, siellä on
-pehmoinen ... olkaa rohkeana vaan... Vilhelmi aina käskee tänne.»
-
-Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:
-
-»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot
-raitis.»
-
-Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:
-
-»Noo...»
-
-Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat
-vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa
-käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta
-nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu
-ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin
-sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta
-rupee sen sijaan juttelemaan.
-
-»On ollut oikein siivo-ilmat.»
-
-Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee.
-Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin
-paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua
-asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun
-tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin
-havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan
-alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.
-
-Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:
-
-»Sinä puhut häpeemättömiä... Nämä ovat juovuksissa... Ei seuraan
-juopuneita oteta ... enkä minä ketään sinne ota... Esimies niitä ottaa,
-eli kirjuri.»
-
-Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen
-tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:
-
-»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa
-maksavat.»
-
-»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan ... eikä
-tämä Juuskakaan.»
-
-Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.
-
-»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla
-paikallaan... Kakara olet vielä, etkä mies!... Mikä juopottelija sinä
-olet?»
-
-Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
-Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.
-
-Vilhelmi oli suunniltaan.
-
-»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta.
-Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan
-Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän
-lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen
-katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi
-näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin
-mielellään.
-
-Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
-Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
-Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
-huusi:
-
-»Kylläpä ne koluuttavat...»
-
-Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:
-
-»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».
-
-Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.
-
-Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit
-paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän
-raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut
-että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut...
-
--- Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän
-ajattelee...
-
--- Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He
-eivät osaa parempaa.
-
-Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa,
-kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla
-sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin
-arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta
-väsyneet silmät painuivat kiinni ... ja sitte painui Juuskan ruumis
-painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan
-kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt
-löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan...
-
-Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule
-milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran
-ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen
-mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!...
-
-Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut,
-ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti
-turmella kaikki ... kaikki... Että joku toinenkin olisi samoin
-menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut ... hän kun ei ajattele
-niinkuin ne...
-
-Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois...
-Hän ei kuitenkaan jaksa ... ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä
-on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja
-ihmisten kelvottomuutta ... ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan
-Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää,
-ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne
-menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja
-kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa
-kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi
-äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin...
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja
-höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen
-mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita
-hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.
-
-»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä
-puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi
-lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten
-tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:
-
-»Teet rekeä.»
-
-»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee
-toisena, toinen toisena iltana.»
-
-»Samaako rekeä?»
-
-»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut ... mutta tällaisen
-yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»
-
-Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi
-olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten
-kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului
-sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa,
-että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
-
-»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
-
-Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin
-pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää,
-vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että
-hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä.
-Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
-
-»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi
-luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos
-vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen
-uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin.
-Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina
-suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan
-vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he
-isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä
-ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin
-vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa
-pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän
-isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se
-jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle:
-»Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin
-järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä
-sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä
-ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä
-missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten
-sen vaan järjestäisi?
-
-»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä
-lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
-
-»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä
-ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin
-yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät
-ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi.
-Mies todisti:
-
-»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna
-perään. Se on sellainen muija.»
-
-Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme
-koko olennossa.
-
-»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua,
-niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi
-Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka
-muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät
-mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
-
-»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei
-palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä
-minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät
-käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä
-mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske
-oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut
-vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa
-siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se
-mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja
-emännällekään.
-
-Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen
-taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien
-vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei
-ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
-
-»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä
-mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä
-tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko
-haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa
-vaivan?»
-
-»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten
-välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi
-enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia
-sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain
-palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan.
-Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin
-paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin
-lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme
-että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja
-riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain
-rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta
-otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset
-ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja
-kodittomuutta?...
-
-Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta
-puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään
-syömään.
-
-»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan.
-»Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee,
--- en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan...»
-
-»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
-
-Emäntä luuli ymmärtävänsä:
-
-»Hemppa tarkoittaa...»
-
-»Älkää ... antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun
-kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin
-soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty
-kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan
-paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda
-ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa... Kun ihminen alkaa
-osata, rupeaa innostumaan.»
-
-»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti
-emäntä.
-
-»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.
-
-»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.
-
-»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
-Onnistumisen viehätys se on.»
-
-»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään
-ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.
-
-Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että
-esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole
-rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien
-kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä...
-Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa
-neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että
-sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi
-kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka
-sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:
-
-»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»
-
-»On.»
-
-»Ettei se jo lakkaa!... Mutta kyllä vielä sekin aika tulee... Älä vaan
-puhu sille.»
-
-»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.
-
-»Yleensä vaan ... ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla,
-kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka ... niin
-kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»
-
-»Ylpeä», virkkoi Valjakka.
-
-Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet
-vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä
-joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.
-
-»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta
-ruisleipää ja voita.
-
-»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä
-on.»
-
-»Ei todellakaan!»
-
-»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.
-
-Ja Hemppa kertoi:
-
-»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»
-
-Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:
-
-»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse
-puuhun ei pitkään.»
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo
-päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi
-kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei
-hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja
-kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o.
-ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa
-pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin
-hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa.
-Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin
-talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen
-kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää
-taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi,
-voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi
-lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
-
-Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja
-rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että
-Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin,
-alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen
-keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se
-ainakaan olisi mitään hullua, se... Niin että Vilhelmi voisi puhua
-isälle.
-
-Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse
-kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui
-katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
-
-He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä
-katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
-
-»Minä olen sitä aavistanut.»
-
-»Vai olette.»
-
-»Olen. Sinä olet muuttunut.»
-
-»Minäkö?»
-
-Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:
-
-»Mistä syystä?»
-
-»Muuttunutko?»
-
-»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»
-
-Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään
-onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys
-laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa
-lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä
-vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan
-halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä... Isä maltillisena kuultelee yhä.
-Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei
-ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene...
-
-»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»
-
-»Opettajaksi...»
-
-»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta
-palkankoroitusta?»
-
-»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»
-
-»Onko sinulta jotain puuttunut?»
-
-»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»
-
-»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»
-
-»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»
-
-»Tietysti _ihanteellisesti_...»
-
-»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin
-alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»
-
-»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen
-kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi
-toimeen?»
-
-»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole
-laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka
-määräävät opettajan velvollisuudet.»
-
-»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja
-turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»
-
-Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden
-hän sanoi:
-
-»Se on kyllä ... en ole tullut sitä ajatelleeksi... Talonpoika on yhä
-edelleen minun ihanteeni, mutta...»
-
-»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä
-sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»
-
-Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle
-miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi.
-Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä
-puhuaksen, alotti isä:
-
-»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille
-pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi
-kyllitellen maanviljelysammattia?»
-
-»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston,
-mutta...»
-
-»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
-
-Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
-
-»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä
-vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi?
-Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli
-veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus
-toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia
-houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli
-nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa
-vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän
-nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä
-isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin,
-toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
-
-Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on
-kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen
-vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole
-käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki
-vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu.
-Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä
-toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee
-edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet
-polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan.
-Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain
-niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä
-innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä
-maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän
-työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain
-suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa
-kuolee tahto...
-
-Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti
-keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa
-kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä
-säteili ikäänkuin rukous.
-
-»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa
-harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi
-oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet
-muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On
-monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan
-oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen,
-kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että
-tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta
-elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan.
-Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ:
-tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja
-keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies,
-itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha
-enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton
-hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut
-tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
-
-»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»
-
-Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko,
-kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat
-tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
-
-»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte
-muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa
-toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle... Hän tietää että tämä on
-velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut
-Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven
-pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta... Aseta vapaan
-maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista
-virkamieselämää vastaan ja sinä näet!...
-
-»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
-
-»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja
-silmät loistavina.
-
-»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan
-vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet
-meidän ainoa poikamme... Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun,
-maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi
-uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne.
-Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi
-niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät
-viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä
-juo... Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
-
-Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti
-osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät
-niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut
-avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko
-valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti
-tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää.
-Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset
-laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on
-heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli
-käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää
-hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee
-ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan
-kiirehdi.
-
-Matti lepää, polttelee ja miettii.
-
-»Mattu-u! ... uhuhu-hu-hii-hi-haa!»
-
-Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa.
-Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä
-reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama
-leikki uusiutuu.
-
-»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»
-
-»Martta!»
-
-Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on
-tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja
-nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa
-kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat
-kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä
-hillitysti, ettei kauas kuuluisi.
-
-Ja Martta nauraa.
-
-Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta
-huohottaen.
-
-»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle
-kivelle puhkuen ja nauraen.
-
-»Juoksen.»
-
-»Sitä vartenko olet tullutkin?»
-
-»Mutta!»
-
-»Lehmiä toit?»
-
-»Olenko minä mikään paimen?»
-
-Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa
-toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt
-mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee,
-täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella.
-Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.
-
-»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti
-astua omalle puolelleen.
-
-»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään
-hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»
-
-»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
-Martta.
-
-»Eivät ne pidä sen paremmasta.»
-
-»Vaikka kuinka hosuis.»
-
-»Se teidänkin kiklu.»
-
-»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»
-
-»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
-
-Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti
-hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle,
-näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna
-syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat
-piimäleilistä ja istuivat.
-
-»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle
-yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
-
-»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
-
-»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
-
-»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti
-pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
-
-»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki...»
-
-»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
-Tuos on voileipä, syö.»
-
-»Mitä minä sinun ruokaasi!...»
-
-»Syö nyt, mun se onkin ... saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan
-antaa kelle tahdon...»
-
-»Saat pyhänä konvehtia sinä. -- Mun laukussani oli pari kuivanutta
-silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
-
-»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
-
-»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina
-kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain... Niiden työllä sitte
-koko huusholli pystyssä pysyy.»
-
-»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta,
-»mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä
-mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
-
-»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli
-syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti
-luoksensa, viereensä nukkumaan.
-
-»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme ... ja siitä kiklu löytää! Mitä
-sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle.
-Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi
-ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo
-syleillen toisiaan kuin sisarukset.
-
-Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän
-palkastani. Mutta Martta sopersi:
-
-»Voi ... kun ei ihmisiä vaan tulisi...»
-
-He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle
-aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni
-ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen
-syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja
-hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla
-kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän
-katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan
-päivällislepoa...
-
-»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»
-
-Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän
-hameitten päälle, jos nukkuu.
-
-»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen
-mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää
-konit nahkana parkkiin... Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja
-lihoja mahat täyteen...
-
-»Täällä se makaa mollottaa vaan ... Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
-
-Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme
-voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu
-hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
-
-Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko
-oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille
-kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet
-hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle
-turvaksi.
-
-Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi.
-Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti
-alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
-
-»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! ... saa vielä niskaansa
-ja vainoavat joka polulla... Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa
-toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?... Mitä lie
-emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan
-ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! ... entä ei ole syönyt sitä aivan
-kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että
-silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä ... kun se pari yhteen
-tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen... Vai oikein nyt friiataan
-takamailla, päiväpalkoin... Ovat ne todellakin väkeä, kun
-päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan,
-niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä
-tässä kikkaloivat... Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän
-voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun,
-Raitalan emäntä... Eivätkä ne sen parempia ole!... Näkee nyt tässäkin:
-meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika
-huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina
-sikoina!...»
-
-Nauraa ja nousee ylös.
-
-»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas
-itsekseen virkkaa:
-
-»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen
-minä sanonkin!... Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli
-hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille
-annattelen tuota seipään tyveä. -- Nukuttaako?»
-
-Hän jalallaan potki Marttaa.
-
-»Kylläpä nukkuu.»
-
-Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi
-jaloilleen.
-
-»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse
-puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten
-ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli
-ihmisten kanssa miten tahansa.»
-
-»-- siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun
-söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo
-pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
-
-»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut
-ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh...»
-
-»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin
-siunaaman ajaksi pitkälleni.»
-
-»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa
-seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
-
-Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
-
-»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
-
-»Kukahan sitte, heh.»
-
-Mattikin otti sananvuoron.
-
-»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
-Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
-
-»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
-
-Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
-
-»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta
-hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
-
-»Menen juottamaan mustan.»
-
-Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen
-äännellen:
-
-»Olette te aika vekluksia, olette jo!... Mutta ruveta näiden kanssa
-riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja
-kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. -- Anna sen
-hevosen syödä vielä!»
-
-Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen
-uudestaan valjaisiin.
-
-
-
-
-XV.
-
-
-Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina
-sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä,
-tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi,
-sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli
-useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina
-vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies,
-joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes
-muijansa kanssa.
-
-Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai
-kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin
-kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu
-hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin
-kauan kuin vaan sitä riittää.
-
-Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita
-muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria
-ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada
-kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta
-kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut.
-Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.
-
-Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli
-hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita
-tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä
-ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan
-haju.
-
-    »Minäpä olen laulajapoika
-    ja mull' on laulunääni!
-    Hei illalla, minä laulelen vaan...»
-
-»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea,
-pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka
-ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin
-kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.
-
-»Minäpä olen laulajapoika...»
-
-»Laulajapoka ... laulajapoka ... laulajapoka...» laulaa lapsi mukana.
-Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee
-sen meheviä huulia.
-
-»Kenen poika? ... kuulitko Samu, kenen poika, hää? ... kenen?»
-
-»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi
-yrittäen tajuta kysymystä.
-
-»Kenen poika?... Kenen Samu?... Isän Samu...»
-
-»Itä tamu...»
-
-Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä
-sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän
-silmiin.
-
-»Haitee.»
-
-»Haitee ... ha, ha haa... Äiti hoi!»
-
-»Noo ... hääh?»
-
-Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva
-vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä,
-mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri
-muualla kasvoilla.
-
-»Tämä poika on viisas!»
-
-Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi
-huomattavalla juopuneen ilmeellä.
-
-»Noo, sitäkö...»
-
-Äiti palaa samantien tupaan.
-
-Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
-Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.
-
-»Moron Törrönen! ... eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan
-Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää,
-poikajunkkari! ... velikulta...»
-
-»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»
-
-»Oletteko saanut ryyppyä?»
-
-»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis ... sellainen vasikka.»
-
-Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.
-
-»Minä annan, tuota noin.»
-
-»Olkoon sinään, en välitä.
-
-»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»
-
-»En välitä.»
-
-Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti
-väittely kuulua. »Tuo vaan ulos ... juodaan herroiksi kahvit, ulkona
-ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja
-kaupungista tuon joka pennin.»
-
-Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee
-vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan
-pienet plöröt.
-
-Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen
-hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä
-kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan... Muijankin kuppiin on
-isä-Samu tahtonut tilkan panna.
-
-Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
-Törröseen:
-
-»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin
-näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen,
-että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva... Mun sarkani on
-kivestä -- tuossa noin!... Niin että, tosi ja leikki niin, jonka
-ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä
-elä ... jolla pieniä mukuloita on.»
-
-»Kun kaikki tehdään koneilla.
-
-»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei
-tarvita kuin leikkuuaikana.»
-
-»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin,
-mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään
-saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä
-sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»
-
-»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin
-jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne
-talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin!
-Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa
-katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
-
-Vanha mies nauroi ja matki:
-
-»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
-
-»Sepä oli hauska havainto! -- Terve sentään, emäntä!»
-
-Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas
-mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui
-istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään
-puollustellen:
-
-»Sulle ei sovi plöröä tarjota ... et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
-
-»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
-
-Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
-
-»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa
-paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli:
-täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi
-ei niitä kivitetä?»
-
-»Jopa sinä nyt!... Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se
-on kaupunkilainen!» nauroi isä.
-
-»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja
-kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»
-
-»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja
-herroja ... rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä
-maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa
-leveään, voitolliseen hymyyn.
-
-»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»
-
-»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja
-taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia...»
-
-»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen
-osoittaakseen ymmärtävänsä.
-
-»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja
-köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että
-kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa
-viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy.
-Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. -- Valehtelen, äsken
-näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen
-palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää
-kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun
-maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»
-
-»Mutta mistä se johtuu?»
-
-»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä
-tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta --
-ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa
-enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»
-
-»Minä en ymmärrä, tuota...» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja
-isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi
-mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta
-tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.
-
-»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»
-
-»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat
-maan, he ainakin _elävät_ niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden
-yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta
-maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»
-
-»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.
-
-»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin
-kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki
-houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla
-palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi
-aivan kuin joutavan roskan.»
-
-»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi
-Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan,
-lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa
-parikymmentä kesältä.»
-
-»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla
-päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi
-Törrönen.
-
-»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.
-
-Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti.
-Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon
-alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.
-
-»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä
-kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö
-minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani?
-E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran
-kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella
-itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»
-
-Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän
-siihen osaa sanoa mitään.
-
-Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:
-
-»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa
-sinä oikein, Matti... Leikatkoon koneella.»
-
-»Saman minä sanon», yllytti Joel.
-
-»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen
-verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme
-kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, -- ja sitte voidaan kaikin
-hyvin.»
-
-Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos
-portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä
-kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:
-
-»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!... On työtä,
-saa palkkaa ja tulee toimeen --. hih hei! -- ja mökki päällä.»
-
-Vaimo tuli jälessä ja suhditti:
-
-»Tuki suus, rehvana. -- Jumalatonta kuinka veti itsensä.»
-
-Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle
-ilolle.
-
-
-
-
-XVI.
-
-
-Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä
-sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.
-
-»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi
-saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini
-töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.
-
-»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan
-näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.
-
-»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»
-
-Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten
-hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein
-mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä
-enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli
-tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa
-leikata...
-
-»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.
-
-Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi
-suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän
-mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:
-
-»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»
-
-»Miksi ei? Totta minä puhuin.»
-
-Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta
-sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli
-oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja
-Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.
-
-»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.
-
-»Sun totuutes ... kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään
-ulos.
-
-Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä
-ettei saanut selkäänsä.
-
-Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan.
-Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin
-tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, -- ja kun tarvitaan
-päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla
-korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet.
-Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt
-tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet.
-Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo
-kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»...
-
-»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän
-virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen
-johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:
-
-»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa... Isäntä on
-hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»
-
-»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»
-
-»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi
-anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse
-puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä
-suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän
-tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos
-isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa
-koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi
-jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on
-mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla
-maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on
-hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän
-tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo
-kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä
-niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun
-ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan
-häntäkin...
-
-»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt
-vuoteen viereen kuuntelemaan.
-
-»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»
-
-Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.
-
-»Ei mutta...»
-
-»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta
-meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja
-kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli
-saanut sijansa kaapin päällä.
-
-»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen
-huomenna.»
-
-»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää
-tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan.
-Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää
-tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.
-
-»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»
-
-»Nooh, sehän on pikkuasia.»
-
-»Jotka olen työlläni maksanut.»
-
-»Vai olet saanut töilläs maksaa!»
-
-»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»
-
-»Kalliita?»
-
-»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa,
-mitä urakkatöissä ansaitsen.»
-
-»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten
-tavallisesti?»
-
-»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin
-kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään
-kiitollisuuden velkaa.»
-
-Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan
-muuttumisesta, sanoi Raitala:
-
-»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat
-mökkis pois mun maaltani.»
-
-Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän
-virkkoi:
-
-»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi,
-isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin
-kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti
-suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut
-ehdotusta korvaansa.
-
-»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa,
-»sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää
-maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua
-olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen.
-Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.
-
-Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa
-nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa
-poskille.
-
-»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.
-
-Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja
-purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt
-olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma
-pääsi hänessä vaikuttamaan.
-
-»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja
-havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.
-
-»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan
-kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli
-vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti
-myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään
-syyllisenä:
-
-»Voidaan jättää, jos niin haluat.»
-
-Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan.
-Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva
-istui.
-
-»Hyvästi vaan ... kyllä minä sitte...» Lintuneva ei nostanut
-päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli
-koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut
-tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt.
-Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän
-ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän
-oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa
-lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä
-keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies
-neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän
-on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä.
-Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan.
-Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä
-enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa
-puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin,
-rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.
-
-»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.
-
-Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta
-tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.
-
-»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii,
-polveen nojaten.
-
-»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee
-kyynäspäät polvien nojaan.
-
-Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana.
-Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele.
-Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen
-välinpitämätöntä sieluntilaa ... sellaista, joka ennen oli hänelle niin
-tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin
-paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.
-
-Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja
-kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo
-huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain
-innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.
-
-
-
-
-XVII.
-
-
-On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja
-puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen:
-
-»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!»
-
-Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa
-ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan
-omia. Vaan mitä ne ovat!... Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet
-ole käsissä...
-
-»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?»
-
-Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet
-löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta
-kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo
-lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään...
-
-»Kuuletko sinä, poika!»
-
-Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään... Mutta
-tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan
-lujan käden.
-
-»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt
-suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi
-emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään.
-
-»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen»,
-hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä
-puhkui purkauksensa jälkeen.
-
-»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee.
-
-»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.»
-
-Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa.
-Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon
-päästiin eteisestä.
-
-Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea
-huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin
-kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa:
-
-»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla ... äläkä nyt ollenkaan
-laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy
-mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki
-ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää
-olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy
-vikkelästi, juokse... Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla
-juostaan... (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile!
-Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin... Aina se
-paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas
-muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan
-poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?... Oletko jo valmis? Käy nyt
-sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.»
-
-Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja
-neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi
-isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä
-ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on
-kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat
-kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi
-pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi
-soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa.
-Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin
-muutenkin, ei vaan noloudelleni... Vilhelmikin oli saanut vieraita
-sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla
-hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta
-Vilhelmillä oli käskettävää:
-
-»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se
-vilustuu.»
-
-Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti
-pahantuuliselta.
-
-Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär
-Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa
-kahvia kyselemässä.
-
-Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa
-touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten
-sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa,
-ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö.
-Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä
-tyttöjen helakoita nauruja.
-
-Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi,
-rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä
-ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan
-innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet,
-itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät.
-Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla
-äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin
-nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies,
-rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel
-hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita
-tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen
-syömisiä ja juomisia alas ja ylös.
-
-»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä
-tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän
-alakuloisuuden sävy.
-
-Eero hymähtää osanottavasti:
-
-»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein
-nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja
-setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja
-neuvoa veljenpoikaa.»
-
-»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän
-päälle... Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla
-paimenena talollisilla...» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa
-yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta
-pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus
-rengin virasta luopuu... Kun menee mieleen sellainen ajatus, että
-pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein
-hirvittää...
-
-»Kolme, neljäkymmentä vuotta.»
-
-»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis
-tottelemaan ja muille hyödyksi.»
-
-»Ja aina kärsiä halveksimista...»
-
-»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» -- --
-
-Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä
-puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa.
-Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli
-jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä
-ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna
-Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä
-olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja
-hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai
-keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda
-teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse
-nöyrästi ja hiljaa.
-
-»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.»
-
-Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui
-aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään
-pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää.
-
-Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa:
-
-»Mitä joutavia!... Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja
-mahtaako siellä enää olla vettäkään?»... Hän etsi kirjastaan kohtaa,
-johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään
-pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi
-puoli-ääneen vaikeasti lukea.
-
-»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti.
-
-»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja
-siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa
-juodaan, että... Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan
-mennyt.»
-
-Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli
-kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo,
-huomasi hän pojat.
-
-»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?»
-
-»Olen.»
-
-»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan
-ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!»
-
-Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla
-ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle
-ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen
-jälessä.
-
-»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.»
-Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä.
-
-»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.»
-
-»Puita on sola täynnä.»
-
-»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat
-päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina
-kohta juoda kun vähä maistaa?»
-
-»Tuota ... aina sinä... Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna
-Tossavaisen kanssa...»
-
-Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti:
-
-»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, -- eivät sieltäkään näy vieraat
-osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät
-ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa
-viinaa!»
-
-Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu,
-jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa.
-Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan
-kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan.
-
-
-
-
-XVIII.
-
-
-Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja
-tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi,
-toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi
-unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään
-syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli
-heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli
-irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän
-hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi
-maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero
-tuli talliin.
-
-»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti.
-
-»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on
-kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.»
-
-»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.»
-
-»Taitavat olla tässä talossa vähän...»
-
-»Ovat ne paljonkin...» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin
-kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa:
-
-»Missä Iikka on?»
-
-»Missä lie... Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.»
-Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista.
-
-»Lähdetään pois», sanoi.
-
-»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.»
-
-»En.»
-
-»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle.
-
-»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti
-nojaili koko ajan tallin ovipieleen.
-
-»Särkeköön!»
-
-Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti
-syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua.
-
-»Anna niille heiniä», käski Eero.
-
-»Anna itse!»
-
-Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin
-yliselle ja heitti hevosille heiniä.
-
-Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi
-ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun,
-saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja
-lähti.
-
-»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi
-antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi
-silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven
-peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta
-huutamaan:
-
-»Kuulitko Matti? Et saa mennä ... minä kiellän!... Kaikki kelvottomatpa
-tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene...»
-
-Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana
-moskana.
-
-Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti
-pysähtyi ja kuunteli.
-
-»Matkamiesten hevosia!»
-
-Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.
-
-»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään ...
-juon ... juon!...»
-
-Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi
-suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään?
-Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä
-niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja
-humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee
-astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa
-nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee... Pihasta alkaa
-kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava
-tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun... Mieliala on hyvä ja iloinen niin
-että laulattaa.
-
-Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran
-ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen
-kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei
-Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.
-
-»La-a-a-ais-ka...» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin
-mökkiä. Sappi alkoi kiehua... Sanoo sille räätälille, että mitä se
-hänestä tahtoo... Hän sanoo...
-
-»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa...»
-
-Hän potki ja paukutti räätälin ovella.
-
-»Ja rallallaa...»
-
-Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja
-kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea,
-löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin
-nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi,
-innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi
-viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän
-riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun.
-Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti
-pelästyi ja laulu lakkasi.
-
-Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi
-kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei
-onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä
-paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte
-huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää
-puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän
-työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja
-vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen
-samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä
-ärhenteli ja haukkui siitä.
-
-
-
-
-XIX.
-
-
-Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän
-olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla
-varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi
-päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski
-kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi
-harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella
-eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen
-jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä
-muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi
-yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka
-keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
-
-Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä.
-Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin
-vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa
-kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän
-silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja.
-Kysyi arkoen:
-
-»Mitä minä olen tehnyt?»
-
-Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun
-vastasi:
-
-»Murhan.»
-
-Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen
-syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.
-
-»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi
-helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta
-ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi
-puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja
-epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori
-palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona
-ja jyrkkänä kuin ennenkin.
-
-»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»
-
-Sepä edes hyvä!
-
-»Mitä minä olen tehnyt?»
-
-Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin
-tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin
-käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.
-
-Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö
-pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä
-pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan.
-Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna
-tulematta ylpeäksi... Siitä ei saattaisi missään tapauksessa
-aivan pitkää vankeutta tulla... Ujoina alkoivat mieleen tunkea
-vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi
-vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta
-lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.
-
-Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt
-vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava
-haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.
-
-Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän
-tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä
-näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa
-näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee
-vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa
-siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta
-nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja
-puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun
-ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty
-toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma... Jos
-hän tulisi tänne, -- jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin,
-ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä ... että Martta
-todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän
-parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin
-pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa...
-
-Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi
-vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu
-pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja
-odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen
-illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja
-hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain
-veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä...
-
-Ihmisiä käy talossa.
-
-»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä
-tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta
-kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle
-esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele!
-Suussa on jo sana... Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan
-siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja
-kuiskuttelee:
-
-»Kuinka sinä, velikulta...»
-
-Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin
-silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.
-
-»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu
-edes makaavan.»
-
-Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut
-lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta,
-antamatta elävää rauhaa ... ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun
-ikkunan särki.
-
-»Mutta mistä sait viinaa?»
-
-»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.
-
-»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»
-
-Vilhelmi ei enempää udellut.
-
-»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.
-
-Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt
-oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli
-itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen
-katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin
-ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.
-
-Marttaa vaan ei näy.
-
-Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.
-
-»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä
-tuolla tavalla...» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli
-käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin
-mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies
-linnaan... Matti ei enää jaksanut pidättyä.
-
-»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.
-
-»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja
-lohdutti:
-
-»Kaippa se tulee.»
-
-»Luuletko?»
-
-Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.
-
-Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?
-
-»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen
-emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle
-mennä, vai kuinka tarkkaa on?»
-
-»Saa», sanoi isäntä.
-
-»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»
-
-Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.
-
-»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt»,
-jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin
-piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi,
-niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»
-
-»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»
-
-»Mitäs minä... Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin
-ahkera kyliä juoksemaan.»
-
-Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun
-koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti,
-josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?... Miten tässä
-asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi
-jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt
-siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:
-
-»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»
-
-Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin
-pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta
-pelastavana keinona.
-
-»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.
-
-»Hyvä koulu ... saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He
-keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.
-
-»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.
-
-Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa
-omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy
-lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:
-
-»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.
-
-»Täällä.»
-
-Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro
-vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Palvelusväkeä, by Santeri Alkio
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PALVELUSVÄKEÄ ***
-
-***** This file should be named 42295-8.txt or 42295-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/4/2/2/9/42295/
-
-Produced by Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License available with this file or online at
-  www.gutenberg.org/license.
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation information page at www.gutenberg.org
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
-North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
-contact links and up to date contact information can be found at the
-Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/42295-8.zip b/42295-8.zip
deleted file mode 100644
index 660f016..0000000
--- a/42295-8.zip
+++ /dev/null