diff options
Diffstat (limited to '42295-0.txt')
| -rw-r--r-- | 42295-0.txt | 3881 |
1 files changed, 3881 insertions, 0 deletions
diff --git a/42295-0.txt b/42295-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b4234fd --- /dev/null +++ b/42295-0.txt @@ -0,0 +1,3881 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 *** + +PALVELUSVÄKEÄ + +Kirj. + +Santeri Alkio + + +WSOY, Porvoo, 1904. + + + +Senssuurin hyväksymä. Porvoo, 5 p. marrask. 1904. + + + + +I. + + +Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori +mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle +levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena +tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta +laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat +läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin +verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen +pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja +madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli +sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia +mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa, +makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon +katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin +muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka +edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan +sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos +aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui -- +kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella +olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan +pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja +muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan +näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti +lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti +kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin ... niin... + +»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja +Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli +havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan +vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät +tänäkin iltana. + +Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että +omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta +pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja +hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa +viinaa, jotka kaikki olivat päällä. + +Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon. +Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa, +kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, -- aivan kuin +muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan. + +Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu. +Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja +souti kätkyttä. + +Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni +tarjoomaan emännälle kättä: + +»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti. + +»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi +vaan ja onnea uuteen paikkaan.» + +»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin +luttiin, sieltä ne löytää Oskari.» + +»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.» + +»Eipä ole nälkäkään tässä... Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle +terveisiä.» + +»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.» + +Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat +kainaloonsa ja alkoi astua. + +Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini +painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha +olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla +vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa. +Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin +paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä, +Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin +orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. -- +Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä, +ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin +vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima ... hän olisi koettanut +pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein +vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun +oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä +ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän +ymmärtänyt ... ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan. +Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset +aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on +parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee +Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan, +että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan ... hän taas ei +välitä kehumisesta, sillä se on narraamista... + +»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! -- kun se siksi tulee», hän +ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan. + +Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein +hosua, -- aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin +Iikkakin saa. + +»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä +ihmisenäkään pidetä ... kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen +mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan. + +Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, -- juoksi hänen +ajatuksissaan. + +»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.» +Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä +Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut. +Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä +puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan +syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän. + +»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä +Ratulaisen pojalle olisi suotu!... Se on vaan lorvi, renkiveklus, +joutava piru, hylky!» + +Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen +Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja +mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja +kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta. +Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu +tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein +puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta +Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous +huippukohtana, -- ja hän eli taas hetken elämää. + +Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli +korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun +pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä +hän läheni jo Raitalaa. + + + + +II. + + +Alakuloisuus alkoi uudestaan kasvaa mikäli läheni uutta +palveluspaikkaa. Se ei ollut hyvässä maineessa palvelusväen kesken, +tämä Raitala. Isäntä oli pitäjän isäntäyhdistyksen puheenjohtaja, +lautamies ja mitä liekään. Jo nämä virkanimitykset äitelöittivät +Mattia. + +»Ne sellaiset ne juuri ovat aina palkollistensa niskassa! Ovat +olevinaan herroja -- mitä herroja! -- ja lukevat kotona ja kokouksissa +lakia pal... -- saamari, kun olin vähällä kaatua! Muutama paksumaha +(tarkoittaa tulevaa isäntäänsä) ei edes pihasiltaansa korjaa, kun +ihmiset oikein kaatuvat.» + +Taas malttoi hän mielensä, kun saapuessaan Raitalan pihaan joukko uusia +ajatuksia ja tunnelmia täytti mielen. Vitkastellen sisään menoa katseli +uusi renki ikkunoihin, joista loisti tuli. Toisiaan takaa-ajaen +kiitivät ajatuksissa vauhdilla kaikki ne juorut, joita palvelijain +kesken oli tästä talosta liikkeellä. Matin mielikuvituksessa +esiintyivät pahat puolet nyt synkässä valossa. + +»Ne syövät kamarissa, isännät ja pojat, ja tällaisten jätkämiesten +täytyy tyytyä tuvan pöydässä keltaiseen silakkaan ja meijerihuituun...» + +Vinttikamarista näkyi ystävällinen tulenvalo. + +»Se poika, Vilhelmi, siellä varmaankin...» ja vaistomaisesti kääntyi +Matin pimeässä teroittunut katse toiselle puolelle pihaa, kohti +luttirakennusta, joka oli taasen seinä seinässä tallin kanssa, missä +hevoset kolistelivat ja söivät. Kylmä vastenmielisyyden väristys karsi +pitkin selkäpiitä. + +Pian sen jälkeen löysi renki itsensä tuvan ovensuusta. Tehden iloisen +ja reippaan hyvänpäivän, johon sai itsensä pakoitetuksi, kävi +sivupenkille istumaan. + +»Päivää», sanoi emäntä, pannen painoa viimeiselle tavulle ja Vilhelmi, +joka oli jotain nakerrellut höyläpenkin vieressä, meni ystävällisesti +tarjoomaan kättä. + +»Terve tuloa taloon.» Vilhelmi katsoi että onko se päissään. + +»Terveeksi vaan!» Matti nousi ja vähän niijasi toisella jalallaan ja +nyökäytti päätä samalla kuin terävällä silmäyksellä tutkasi Villen +katseita. Mielessä välähti samalla: mahtaneko tuo ruveta nuorisoseuraan +vaatimaan? Ajatus synnytti orjuuttavan tunnelman. Silmänräpäyksessä +nousi uhka. + +»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi. + +»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta +jonkullaista tyydytystä. + +Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika +oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna +muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa +Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön +kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka +säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia. + +Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki, +väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi. + +Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa +visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä... + +Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja +päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan. +Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan +pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä +hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on +sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia. + +Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet +tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä +kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen +tupakoitsi, virkkoi: + +»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.» + +Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi, +kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan. + +Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten. +Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui. + +»Lähdetään jo.» + +Matti lähti. + +»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas +sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.» + +»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin +viimeinen ryyppy jätkälle ... sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä, +aamuun asti.» + +Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin, +mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka: + +»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa +pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä... Mutta nyt en +minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta... Kello 5 huomenaamuna +pankaa mihin tahdotte... Hyvää yötä vain.» + +He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. -- Kun +olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se +ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet. + +»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi. + +Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti. + +»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien +luttia tarkoittaen. + +Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä +kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea +läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin. + + + + +III. + + +Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat +katsomaan. + +»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan +kurottamaan. + +»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.» + +»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.» + +»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun +viidennellätoista.» + +»Kuka sitä?» + +Liisa nauroi. + +»Tyttö vain, yksi tyttö.» + +»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.» + +»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.» + +»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa. + + »Ja neljä kertaa kuulutettiin + se Saapas-Matin Heikki» + +lauloi Iikka. + +»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti +Liisa Matille. + +»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän +vuoden palkkaan», kertoi Iikka. + +Liisa äikitteli: + +»Käskee juoda.» + +»Syödäkö se pitäisi?» + +»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.» + +»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on +juonut.» + +»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa. + +»Häh, missä?» + +»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.» + +»Sivistettäväksi», jatkoi Matti. + +»Reidottavaksi», Liisa virnakoi. + +»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.» + +»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan. + +»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse +ketään orjailla», selitti Liisa. + +»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin +vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti: + +»Iestä kantamaan.» + +Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi +toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi +selittää: + +»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset, +niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä, +niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai +laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?» + +»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin +kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä +istui tyttö ja alkoi sanoa: + +»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää, +muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen...» + +»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti. + +»Istumme kyyhöttäen...» + +»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät +itse tarvitsisi likautua...» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen +keskeytti: + +»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja +Isäntäyhdistyksissä...» + +»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että +kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin...» + +»Varikset», täytti Matti. + +»Voi voi voi-i!» + +»Sano nyt.» + +»Kissa!» + +»Oletko sinä paha suuttumaan?» + +»Olen!» + +Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili: + + »Neljä kertaa kuulutettiin + se Saapas-Matin Heikki.» + +Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun: + + »Helluni laulu se kauas kuuluu + ja saappaat narahtelee, + vellikello se aisassa heiluu + ja pyörät jyrähtelee.» + +Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata +jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen +lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt +vuoteelle ja Matti haukotteli. + +»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä. + +»Mikä?» + +»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala ... maanviljelijän poika ... +herra Raitala...» + +Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että +missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta. + +»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella +äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä. + +»Preivejä», lisäsi Iikka. + +»Sivistyneitä preivejä.» + +»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki +kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan, +jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää +harsouutimet. + +»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka. + +»Ja riijailee», jatkoi Matti. + +Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun. +-- -- -- + +»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin +rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta: + +»Et ole sinäkään kalossia ostanut?» + +Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee +sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo. + +»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä. +»Mitäpä meikäläinen...» + +Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin: + +»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta +Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa +kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti +hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien +oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen. + +Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli: + +»Matti! ... mihin se joutui? ... jätän sinut!» + +»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa. + +»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan +mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan +aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn. + +»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi. + +»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni. + +»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin. + +Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä +äänellä. + +»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti +vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin +puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan +taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan. + +Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää +vaan kuului. + +»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi. + + + + +IV. + + +Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät, +vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa +tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta +aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa. + +Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli +Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja +Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa. +Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka +kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, -- puserteli Marttaa kädestä ja +vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään, +kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan +kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat, +paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, -- mutta ei +mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä +käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan. + +Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli, +leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut. +Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien. + +Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään. +Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut +juoniteltua Liisan iltamaan! + +Kello alkoi jo 11:sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä. + +»Mitähän tässä ihminen tekisi?...» + +Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu +ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa +kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös. + +Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi +ainakin sinnepäin. -- -- -- + +»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas +rämisee kun on ryypännyt. + +»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella +kujalla. + +Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit +alkaman. + +»Mitä pääsylippu maksaa?» + +»Viisikymmentä penniä.» + +»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?» + +»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee +oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee. + +»Onko siellä muita kuin niitä --?» + +»Keitä niitä?» + +»Mahtavia ja isoja vain?» + +»On siellä sinunkin kaltaisiasi.» + +»Keitä?» + +»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.» + +Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta +ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi +sisään. + +Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa. +Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla +kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä. + +Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta +sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui +sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena +kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi +astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa... Ei mikään saisi häntä +astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden +joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä +voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli +aivan toista. + +Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen +ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta. + +»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli +»herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista. + +Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään +nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut, +eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus +pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa +silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi +käydä. + +»Mutta missä on Liisa?» + +Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo +rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa, +kuten siivon tytön tulee ja sopii!... + +Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi +on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja +aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki +on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja +ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän +penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa +hymyssä. + +»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?» + +Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu +mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet +hymyssä tanssivia. + +»Ei täällä saa polttaa, mies!» + +»Mies!» matki toinen tirskuen. + +»Onpa teillä ahdasta.» + +Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä +komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin +silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen, +niin se niitä ahdistaa... + +Vilhelmi meni tanssien ohitse. + +-- Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen. + +Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa +tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään. + +»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki +päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.» + +-- Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen, +vaan ääneen hän sanoi: + +»Samapa tuo lie missä polttaa.» + +Vaan lakin otti hän päästänsä. + +»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta», +jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä +katseista. + +»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni» + +Nousi ja aikoi mennä. + +Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä. + +»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää +noudattaa sääntöjä.» + +»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.» + +»Sekin rikkoo sääntöjä.» + +»Eipä hänelle kukaan muistuta.» + +»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.» + +»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja +kiitoksia.» + +Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin +Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko +hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että +häntä on täältä ajettu? + +Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea. + + + + +V. + + +»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen. + +Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden +kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän +vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti +taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä. +Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte +yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja +kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä +tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin +istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi, +kävi useampia kertoja kesässä katsomassa... + +Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä. + +»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa +siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä +jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette +itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa, +jolla on luonto kuin kristalli... + +»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut ... pimeässä ihan kuin varas! + +Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon +lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa +rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella +alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei +aukenekaan! Mitähän tämä on? + +»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa +tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän. +Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin. + +Vihdoin aukeni ovi. + +»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan. + +Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta. + +Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet. + +Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin +kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen +miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän +kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle. +Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!... + +Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies +routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin +alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului +tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti +Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana +hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa. + +»Hou!» + +»Hou, hou! Mattiko siinä on?» + +»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.» + +Matti lyöttäysi Oton seuraan. + +»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti. + +»Mitä sinä sinne ... miksi et mene vaikka tuonne Martalle?» + +»Siellä on jo muita.» + +»Keitä?» + +Ei tiennyt Matti. + +»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto. + +Olivat vähältä jo joutua riitelemään. + +»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut +niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan. + +»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi +vasituinen morsian...» + +Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata. + +Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei +tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt. +Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli +toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja +sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli +rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet +patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän +taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat +lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi +muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa. + +Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden +lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata +sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että +itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi +omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut! + +Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa +istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että +joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä, +niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä +on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan, +eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, -- ikuinen +tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti +rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki +vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta +murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat +pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien... + +»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa. + +Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat. +Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa +muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi +uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia +kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen. +Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat +olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen. +Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka +ei vielä näytä itseänsä... + +»Apuun! Armoa!» + +»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli +unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili. + +»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella +äänellä arveli. + +»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto. + + + + +VI. + + +Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma. + +Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan +tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja +yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka +hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen. +Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa? +Lähteäkö tukkitöihin? + +Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän. + +Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman +miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan +kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli +oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun +ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta +toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata +järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä +kuitenkin silloin maksoi vaivan. + +Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut. + +Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää +aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä +rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin +näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi +kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän +seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän. + +-- Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. -- Saa Liisakin nähdä, että hän ei +paljon tästä maailmasta välitä. + +-- Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan +lähettäisi pisteliäät terveiset ... oikein kurilliset terveiset. +Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä +tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, -- eiköhän +Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan +tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään +itseään... Sepä olisi tosiaankin!... -- -- -- + +Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät +pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin +yritykset supistuivat pieniin, -- eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan +ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean +näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen +niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa +mielityötään: polttaa piippua. + +Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia. +Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi +kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat +olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että +anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan +olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille +yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo +haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja +hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili +ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus. + +Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan +epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ +edistyi, kasvoi innostus. + +Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui. + +Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus +antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli +jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi +pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta +työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö +takkavalkean valossa koululukujaan luki. + +Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän +nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan +saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä +tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa, +koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista +sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua +synnyttävämpiä tunteita. + +Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen +pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti +piippunsa sytyttää, hän virkkoi: + +»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?» + +»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi +päätä toisaalle. + +Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan: + +»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.» + +»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti +Matti. + +»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin +vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu, +että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.» + +»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella +pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi +vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän +mitään puhunutkaan. + +Isäntä huokasi suu hymyssä: + +»Liian ylpeä luonto.» + +»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi. + +»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka +kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään. + +Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi +Vilhelmi: + +»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin». + +Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella: + +»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii ... ei viitsi +yrittääkään». + +»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska +ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä. + +Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään: + +»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.» + +Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein +perusteellisesti puolustautua: + +»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan +opettanut ... ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain +yritti, niin paremmat jo huusivat: -- tules näyttämään Masa!» + +»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me +kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska, +ei mitään muuta.» + +»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.» + +Pilkallisesti nauroi isäntä: + +»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä +miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy +ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän +halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt. + +»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen +tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.» + +Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne: + +»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja +elättämisestä.» + +Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä +naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut +huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi +nuhtelevalla äänellä: + +»Äiti!» + +»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen +salaperäistä ivahymyään. + +Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt +tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita. + +Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne +vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi +tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta +kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi +varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa. + +Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään: +Ratulaisen poika, Ratulaisen poika... Ja sitte hän jo suuttui itseensä +samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. -- +Ratulaisen poika!... + +»Minkä minä sille voin!... Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni +valinnut ... enkä lahjojani tehnyt...» + +Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden +nojaan. + +»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin +poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni, +omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin +laiskotella... Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi +vahinko kuin selkäsauna...» + +Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia. + +»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!... +Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän +tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide +valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia +talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli, +sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain +joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla +näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä. + +Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista +huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä +väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on +lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa. + +»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?» +kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta. +Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja +voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään +ominneuvoin... »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan +nöyrtyneenä. + +Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle +lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään. + + + + +VII. + + +Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä. +Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä +aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä +toisaalle ja kysyi: + +»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on _aate_?» + +»Aate, mikä aate?» + +»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta +puhutaan?» + +»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi. + +»Tiedätkö sinä?» + +»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli +kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.» + +»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi. + +»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se +mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän +selittää. + +»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.» + +»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan +ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.» + +»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa +naimisiin, niin se on aate.» + +»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti. + +»Pure kieleesi» ärisi Iikka. + +»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.» + +»Naimisen aate.» + +»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse +vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka. + +»Valehtelet.» + +»Jumaliste! -- jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi +myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä...» + +Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma +ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka +kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle +kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon +säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan +värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja +kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä +suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen, +lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna +teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja +lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan +ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön +paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi +takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta +ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon +paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua... + +Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus +oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät +mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä +harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti +melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty. + +»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän. + +»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka +hyväntuulisena vastaamaan. + +Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen: + +»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan +itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja +parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on +tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä +ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä +tulisi veljiä...» + +Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi +keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille: + +»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.» + +Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin +suuttuvan ja suhdittaen nuhteli: + +»Iikka!» + +Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi: + +»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että +nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä +muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti +ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu. +Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on +satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle, +kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.» + +Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen: + +»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin +veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin +oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.» + +»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme +tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan +ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten +ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla. +Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.» + +Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan: + +»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt +menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme +velipuolia!'» + +Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen +koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja +itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku +houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan. +Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni +toisista hyvän matkan edellä. + +Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan +sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan +kohta sai takaisin rattoisuutensa. -- Suuttukoon, ajatteli, kyllä +munkin suuni hyvän maistaisi... Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä +varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen... + +Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui +Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin +paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua +unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti: + +»Hoi aate!» + +»Aate!» matki Matti ja nauroi. + +Iikka rupesi laulamaan: + + »Talonpojat ne istuvat + ja renkipojat seisoo, + kun Topran Samppaa vihitään + niin kotia kuuluu veisoo.» + +Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään +kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää +iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen +näköisenä kävi kamariin. + +»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä. + +»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.» + +»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät +ole siihen tottuneet.» + +»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin +väittelyihin. + + + + +VIII. + + +Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen +jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista, +kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana +hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi +ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan +kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin +pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli +siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien +ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi, +mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot +sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät +terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin +tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman +sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle +joutuvan. + +Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti +ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla +kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään +ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa +ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja +ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin +pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä +reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen. +Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä +asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies, +tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin +savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda. + +»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii +sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä +eväskontit. + +»Saamme lumesta tyhjäksi, niin...» Hän luo lempeän, tarkoittavan +katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen, +askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt +tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan +käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo, +virkkaa: + +»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.» + +Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät +hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin +piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on +saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille +syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset +kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime +vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt... Oikeastaan +olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin... + +Iikka ei saata olla enää sanomatta: + +»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi +totuttelee?» + +»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että...» + +Lintuneva naurahti. + +»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota...» + +Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja +aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä, +kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain +kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja +aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan. +Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä: + +»Matun on vilu! ... voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin +herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako +se on?» + +»Hiltako se on!...» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan +vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä +kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut +ennen palveluksessa etäämmällä. + +»Kaah!» + +Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä +myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen +pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin +sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta +sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista +ja verevää. + +»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja +huivia ... jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli +tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty... + +»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman +tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?» + +Pojat toisissa reissä nauroivat. + +»Rupee sinä!» + +Matti yritti joutua hämille. + +»Niin, rupee sinä!» + +»Näytät niin viluiselta ... ja laihalta, poika parka, millä minä sun +lämmitän?» + +Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi +alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella. +Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari +tuli, laittoi hevoset liikkeelle. + +»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä, +sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule +katsomaan... Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja +kävi työhön tämän ajatuksen innostamana. + +Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi +hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut. +Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut +suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään. +Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit +taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme +kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee +rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se +putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät +tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko +joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi +ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi... + +»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden +jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei +kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa. + +»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä +laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa +lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä. + +»Putookohan tuo?» + +Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan +pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse +katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee +hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee +tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on +muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä +levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa +tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu +pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa +näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta... Hilta +kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä +irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat +päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan +lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa +hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja +tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa... + +Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin +hengetönnä ja murskautuneena ylös. + +Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka +hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti +monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon +ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt +hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen +ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä... + +Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli +vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala +olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo +luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty +millä kuolemalla kukin kuolee... Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä. +Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi +ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei +sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä +hetkellä... Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa +niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän +olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa +kohtaa... Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla +hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin +-- ensin määrättyään pojille työjärjestyksen. + +Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi +pienempiin ryhmiin juttelemaan. + +Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä +kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu. +Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu... + +Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta. + +»On sullakin naurunainetta ... paremmillasi naurat!» + +Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana, +silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan. + +»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen ... olimme tämän vainajan +kanssa lapsina aina yksissä.» + +Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että +Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut +kunnalta elatuksensa. + +Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat +syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut, +ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita +kanssansa, -- menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois +aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä +poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia +kuolemia... + +»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on +ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja? +Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! -- Niin seisoo sanassa. +Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva, +hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi: + +»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee. +Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua... Hän oli nähnyt +hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin +tapaturmaisella tavalla.» + +»Salli, salli, sitä te aina!...» + +Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni +mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta. + +»Sallimus», matki hän vielä kerran. + +Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja +joukkoon päin kääntyen: + +»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.» + +»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi +tällaisia tekoja lukisi.» + +»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas. + +»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.» + +Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari +sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen +kestäessä yhtä myötään: + +»Se on Jumalankieltäjä ... ei sitä viitsi kuulla!» + +Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät +rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä +tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin +parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia. + +Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa +sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta +halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut +että »Hilta menee». + +»Miksi et sinä mennyt?» + +»Isä ei laskenut.» + +Siinäpä se oli! -- nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun +rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen +tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei +laskenut... + +»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan +kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari. + +Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä, +levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset +rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka +ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä +työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi +katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon +suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi, +että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän +nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle... + +»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia +palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?» + +»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?» + +»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät. + +Suutari vastasi: + +»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa. +Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on +8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän +tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte +teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!» + +Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi +toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat +jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki +toista: + +»Kuules nyt ... mitä se puhuu!... Se vaan puhuu...» + +Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena +jatkoi: + +»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo +hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä +järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne +tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle +vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin +esti!» + +»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat +lisäksi vähän omiaan. + +»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei +vaarasta huomauteta, siitä estetään.» + +Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät +kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana +puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan: +»rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi +puollustautuville rengeille: + +»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te +ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te +ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka +pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden +ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!» + +Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla +utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen +piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse +ennustaen: + +»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään +suuremmalla osanotolla kuin tänään.» + +Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien. + + + + +IX. + + +Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan +kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin +sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan. + +»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva. +Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta +enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta +kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua: + +»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.» + +»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään. + +»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en +riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.» + +Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti +iskeä piippuun. + +»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet +yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.» + +»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.» + +Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva: + +»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan +kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi +työskennellä, yhä vaijeten. + +»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva. + +Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti: + +»Mitä se hyödyttää! ... tee enempi tahi vähempi, niin...» + +Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla. +Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa: + +»Eihän se ole kumma... Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun +olivat pieniä. Kerrankin muistan...» Ja hän kertoi miten nämä molemmat +olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta. +Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä +keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä +metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan +käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen +tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään +ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä, +Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?» +Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin +vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille +oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti +täyttämään. + +»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen +hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s----noita tässä pitää palvellakin!'» + +»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä +uudelleen sijoittuneena suusoppeen. -- + +Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja +vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää. +Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä +tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti +lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella +saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut +eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu +julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli +melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä +akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja +pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti +jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään +muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli +epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa +menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut +Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta. +Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti +minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti; +tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut +häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun +puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva +salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa... +Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi +tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset +olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän +nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui +valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan +annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten +häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi, +sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä +ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin +suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että +tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan +satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja. + +Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin +ainakin tavallisesti: + +»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa... On kipeäkin.» + +»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.» + +»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.» + +»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä, +vaikka vannon sen päälle... Menköön töihin, niin paranee.» + +»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt +töitä saa ja kuka isääsi ottaa?» + +»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!» + +»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!... Aivan elävältä saa nälkään +kuolla ennenkuin pennikään lähtee.» + +Halveksien sanoi poika: + +»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte ... +ainakin niin sanotaan.» + +»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin... +Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa +työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.» + +»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi. + +»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta +pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.» + +Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen +isonlaisen lääkepullon ja sanoi: + +»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on. +(Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole, +kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.» + +»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.» + +»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan... Ja tarvitseeko sitä +niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin +turhanaikainen!» + +Poika täytti äidin pyynnön. + +»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti +kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten +isoa tupakkamassia. + +»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi... Kun te yhtä saatte, niin toista +jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi. + +»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa... Tapaan isälles +sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat +rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä +paperossilla narraa...» + +Poika lähti täyttämään tupakkamassia. + + + + +X. + + +Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne +ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät +äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän. +Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä +oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä: +sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää +huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla, +oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat +kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja +naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä, +saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti +pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin. + +Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi +olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului +isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä +pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti +huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn +jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin. + +»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. -- +Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi +heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen, +mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin, +hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle +sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset +aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi -- ja +vaikka ei pyytänytkään. + +»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa +lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo +äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi +viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi +hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia +leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria, +sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai +houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli +kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut +ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu +kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki. +Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä +sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain +yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin +lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi +pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä +lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan +ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin +pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään +poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon. +Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan +jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia. +Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla +kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan. + +»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten +välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja +sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.» + +Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta +koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä, +koukistunutta ruumistaan. + +»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.» + +»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä +haukut, vietävä.» + +Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita +tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he +lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja +kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen +sijaan astui Matin luo. + +»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi. + +Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä. + +»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli +naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan. + +»Mitä, Salmenperään?» + +»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja +lammasten paimeneksi luvattu.» + +»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti. + +»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi +Mikko käheällä, omituisella miesäänellään. + +»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole +aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti +rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien: + +»Äidiltänsä se on tuon oppinut!» + +»Minkä?» tiuskasi äiti. + +»Sen vain, että talollisten ruokaan.» + +»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.» + +»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies. + +»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.» + +Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua: + +»Ja sellainen, aimo talo.» + +»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja +sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa, +tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan. +Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on +ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä». + +»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt +poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi +jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka +pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa. + +»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. -- Ootko +sinä mun tupakkiani ottanut?» + +»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana, +takkaan vaan syleksii. + +»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö. + +»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun...» kähisee Mikko. + +Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku +eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä +huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen +joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin +häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan. + +Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin +jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa +ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun +salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan +uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä, +josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista +katkeruuttakin. + +»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän +painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä, +mutta tahtoi tuon saada sanotuksi. + +»Eivät ne ota», sanoi isä. + +»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti. + +Hekin olivat sitä siis ajatelleet. + +Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut +sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on _viallinen_», +sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he +tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot +poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka +äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli +valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset +liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan +nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen +miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä, +omituisella miesäänellään: + +»Minä rupean hevosvarkaaksi.» + +Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen. + +»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti +tulta. + + + + +XI. + + +Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet. +Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen +rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen» +kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan +paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se +koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä. + +»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka, +muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla +pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.» + +Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää +uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa +toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua +veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina, +yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu +laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on +ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä +Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä, +taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa +virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi... + +Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta +tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun +tulee ei ole luonnollinen... Matti tulee vielä harvemmin, on aina +umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä +olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin +luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja +palvella. Eikä kumpikaan palvelisi! + +»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme +pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan, +niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä +todellisesta toveruudentunteesta.» + +Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän, +esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat +renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin +Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei +taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle +sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa +ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän +sitte voi? -- -- + +Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen +oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi +siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada +ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, -- ja +niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä +tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä +aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin +sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne +menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon +ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä; +mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka +päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, -- ja mitä +hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta +paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti +taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan +silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin +kanssa ei käynyt neuvotteleminen! + +Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan +sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa. +Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto, +Amerikka, kansakouluseminaari. + +Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja +määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään, +sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli +jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen +alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin +renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin +lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan +perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin +huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein +mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää +kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta +umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet. + + * * * * * + +Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin +kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä +juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä, +hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi +sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä +tavallaan: + +»Kaa ... Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.» + +»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä +töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen +nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää +suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi +salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli +pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui +moneen koukkuun. + +Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi: + +»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen. + +Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan, +ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti: + +»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.» + +»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.» + +»Mutta ota sinä vain ... kirjoita vain paperiin.» + +Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on +kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat: + +»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.» + +Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan, +vilkuili sivuilleen ja virkkoi: + +»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.» + +»Juuskanpa sinne-hgk -- saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli +toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki, +mutta hitaammin. + +Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka +paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa +kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli: + +»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan... Ovat aika +juoppoja, toinen toistaan parempia... En minäkään niille piisaa.» + +Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa, +arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo +tuli uloskin. + +»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!» + +Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin +nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä +leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja +hoki: + +»Saakelin saakeli!...» + +Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia. + +Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin +poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui +tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli +valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään. + +Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä +virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi. + +»Käykää istumaan, pojat... Istukaa tuonne sohvaan, siellä on +pehmoinen ... olkaa rohkeana vaan... Vilhelmi aina käskee tänne.» + +Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa: + +»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot +raitis.» + +Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään: + +»Noo...» + +Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat +vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa +käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta +nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu +ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin +sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta +rupee sen sijaan juttelemaan. + +»On ollut oikein siivo-ilmat.» + +Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee. +Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin +paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua +asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun +tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin +havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan +alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan. + +Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi: + +»Sinä puhut häpeemättömiä... Nämä ovat juovuksissa... Ei seuraan +juopuneita oteta ... enkä minä ketään sinne ota... Esimies niitä ottaa, +eli kirjuri.» + +Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen +tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti: + +»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa +maksavat.» + +»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan ... eikä +tämä Juuskakaan.» + +Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut. + +»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla +paikallaan... Kakara olet vielä, etkä mies!... Mikä juopottelija sinä +olet?» + +Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun +Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää. + +Vilhelmi oli suunniltaan. + +»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta. +Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan +Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän +lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen +katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi +näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin +mielellään. + +Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin +Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan. +Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja +huusi: + +»Kylläpä ne koluuttavat...» + +Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus: + +»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää». + +Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni. + +Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit +paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän +raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut +että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut... + +-- Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän +ajattelee... + +-- Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He +eivät osaa parempaa. + +Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa, +kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla +sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin +arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta +väsyneet silmät painuivat kiinni ... ja sitte painui Juuskan ruumis +painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan +kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt +löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan... + +Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule +milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran +ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen +mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!... + +Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut, +ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti +turmella kaikki ... kaikki... Että joku toinenkin olisi samoin +menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut ... hän kun ei ajattele +niinkuin ne... + +Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois... +Hän ei kuitenkaan jaksa ... ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä +on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja +ihmisten kelvottomuutta ... ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan +Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää, +ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne +menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja +kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa +kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi +äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin... + + + + +XII. + + +Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja +höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen +mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita +hampaita. Taisi olla 30 ikäinen. + +»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä +puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi +lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten +tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen: + +»Teet rekeä.» + +»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee +toisena, toinen toisena iltana.» + +»Samaako rekeä?» + +»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut ... mutta tällaisen +yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.» + +Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi +olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten +kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului +sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa, +että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin. + +»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi. + +Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin +pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää, +vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että +hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä. +Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa. + +»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi +luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos +vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen +uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin. +Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina +suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan +vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he +isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä +ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin +vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa +pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän +isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se +jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle: +»Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin +järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä +sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä +ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä +missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten +sen vaan järjestäisi? + +»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä +lakaisi lattiata ja jutteli siitä. + +»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä +ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin +yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät +ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi. +Mies todisti: + +»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna +perään. Se on sellainen muija.» + +Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme +koko olennossa. + +»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua, +niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi +Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka +muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät +mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan. + +»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei +palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä +minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät +käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä +mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske +oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut +vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa +siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se +mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja +emännällekään. + +Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen +taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien +vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei +ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin. + +»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä +mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä +tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko +haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa +vaivan?» + +»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten +välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi +enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia +sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain +palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan. +Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin +paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin +lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme +että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja +riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain +rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta +otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset +ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja +kodittomuutta?... + +Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta +puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään +syömään. + +»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan. +»Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee, +-- en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan...» + +»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä. + +Emäntä luuli ymmärtävänsä: + +»Hemppa tarkoittaa...» + +»Älkää ... antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun +kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin +soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty +kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan +paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda +ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa... Kun ihminen alkaa +osata, rupeaa innostumaan.» + +»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti +emäntä. + +»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi. + +»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka. + +»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä. +Onnistumisen viehätys se on.» + +»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään +ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi. + +Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että +esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole +rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien +kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä... +Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa +neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että +sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi +kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka +sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa: + +»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?» + +»On.» + +»Ettei se jo lakkaa!... Mutta kyllä vielä sekin aika tulee... Älä vaan +puhu sille.» + +»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana. + +»Yleensä vaan ... ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla, +kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka ... niin +kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.» + +»Ylpeä», virkkoi Valjakka. + +Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet +vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä +joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia. + +»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta +ruisleipää ja voita. + +»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä +on.» + +»Ei todellakaan!» + +»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen. + +Ja Hemppa kertoi: + +»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.» + +Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi: + +»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse +puuhun ei pitkään.» + + + + +XIII. + + +Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo +päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi +kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei +hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja +kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o. +ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa +pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin +hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa. +Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin +talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen +kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää +taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi, +voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi +lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin. + +Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja +rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että +Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin, +alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen +keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se +ainakaan olisi mitään hullua, se... Niin että Vilhelmi voisi puhua +isälle. + +Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse +kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui +katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa. + +He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä +katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte: + +»Minä olen sitä aavistanut.» + +»Vai olette.» + +»Olen. Sinä olet muuttunut.» + +»Minäkö?» + +Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi: + +»Mistä syystä?» + +»Muuttunutko?» + +»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?» + +Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään +onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys +laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa +lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä +vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan +halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä... Isä maltillisena kuultelee yhä. +Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei +ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene... + +»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?» + +»Opettajaksi...» + +»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta +palkankoroitusta?» + +»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.» + +»Onko sinulta jotain puuttunut?» + +»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.» + +»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?» + +»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.» + +»Tietysti _ihanteellisesti_...» + +»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin +alammaisia, eli huonompia ihmisiä.» + +»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen +kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi +toimeen?» + +»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole +laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka +määräävät opettajan velvollisuudet.» + +»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja +turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?» + +Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden +hän sanoi: + +»Se on kyllä ... en ole tullut sitä ajatelleeksi... Talonpoika on yhä +edelleen minun ihanteeni, mutta...» + +»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä +sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!» + +Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle +miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi. +Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä +puhuaksen, alotti isä: + +»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille +pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi +kyllitellen maanviljelysammattia?» + +»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston, +mutta...» + +»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.» + +Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa. + +»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä +vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi? +Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli +veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus +toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia +houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli +nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa +vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän +nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä +isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin, +toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset. + +Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on +kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen +vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole +käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki +vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu. +Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä +toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee +edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet +polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan. +Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain +niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä +innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä +maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän +työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain +suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa +kuolee tahto... + +Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti +keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa +kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä +säteili ikäänkuin rukous. + +»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa +harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi +oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet +muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On +monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan +oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen, +kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että +tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta +elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan. +Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ: +tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja +keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies, +itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha +enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton +hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut +tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä. + +»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?» + +Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko, +kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat +tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä. + +»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte +muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa +toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle... Hän tietää että tämä on +velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut +Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven +pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta... Aseta vapaan +maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista +virkamieselämää vastaan ja sinä näet!... + +»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?» + +»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja +silmät loistavina. + +»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan +vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet +meidän ainoa poikamme... Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun, +maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi +uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne. +Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi +niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät +viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä +juo... Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.» + +Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti +osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät +niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut +avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit. + + + + +XIV. + + +Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko +valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti +tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää. +Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset +laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on +heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli +käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää +hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee +ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan +kiirehdi. + +Matti lepää, polttelee ja miettii. + +»Mattu-u! ... uhuhu-hu-hii-hi-haa!» + +Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa. +Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä +reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama +leikki uusiutuu. + +»Mattu-u!-ihi-hi-haa!» + +»Martta!» + +Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on +tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja +nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa +kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat +kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä +hillitysti, ettei kauas kuuluisi. + +Ja Martta nauraa. + +Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta +huohottaen. + +»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle +kivelle puhkuen ja nauraen. + +»Juoksen.» + +»Sitä vartenko olet tullutkin?» + +»Mutta!» + +»Lehmiä toit?» + +»Olenko minä mikään paimen?» + +Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa +toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt +mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee, +täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella. +Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle. + +»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti +astua omalle puolelleen. + +»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään +hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?» + +»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee +Martta. + +»Eivät ne pidä sen paremmasta.» + +»Vaikka kuinka hosuis.» + +»Se teidänkin kiklu.» + +»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.» + +»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?» + +Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti +hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle, +näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna +syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat +piimäleilistä ja istuivat. + +»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle +yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan. + +»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta. + +»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.» + +»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti +pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.» + +»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki...» + +»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää. +Tuos on voileipä, syö.» + +»Mitä minä sinun ruokaasi!...» + +»Syö nyt, mun se onkin ... saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan +antaa kelle tahdon...» + +»Saat pyhänä konvehtia sinä. -- Mun laukussani oli pari kuivanutta +silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.» + +»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.» + +»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina +kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain... Niiden työllä sitte +koko huusholli pystyssä pysyy.» + +»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta, +»mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä +mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.» + +»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli +syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti +luoksensa, viereensä nukkumaan. + +»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme ... ja siitä kiklu löytää! Mitä +sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle. +Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi +ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo +syleillen toisiaan kuin sisarukset. + +Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän +palkastani. Mutta Martta sopersi: + +»Voi ... kun ei ihmisiä vaan tulisi...» + +He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle +aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni +ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen +syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja +hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla +kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän +katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan +päivällislepoa... + +»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?» + +Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän +hameitten päälle, jos nukkuu. + +»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen +mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää +konit nahkana parkkiin... Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja +lihoja mahat täyteen... + +»Täällä se makaa mollottaa vaan ... Mitä helvettiä? Kuka se mies on?» + +Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme +voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu +hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa. + +Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko +oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille +kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet +hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle +turvaksi. + +Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi. +Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti +alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin. + +»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! ... saa vielä niskaansa +ja vainoavat joka polulla... Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa +toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?... Mitä lie +emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan +ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! ... entä ei ole syönyt sitä aivan +kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että +silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä ... kun se pari yhteen +tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen... Vai oikein nyt friiataan +takamailla, päiväpalkoin... Ovat ne todellakin väkeä, kun +päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan, +niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä +tässä kikkaloivat... Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän +voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun, +Raitalan emäntä... Eivätkä ne sen parempia ole!... Näkee nyt tässäkin: +meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika +huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina +sikoina!...» + +Nauraa ja nousee ylös. + +»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas +itsekseen virkkaa: + +»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen +minä sanonkin!... Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli +hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille +annattelen tuota seipään tyveä. -- Nukuttaako?» + +Hän jalallaan potki Marttaa. + +»Kylläpä nukkuu.» + +Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi +jaloilleen. + +»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse +puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten +ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli +ihmisten kanssa miten tahansa.» + +»-- siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun +söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo +pitkään Mattia, joka vähitellen herää. + +»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut +ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh...» + +»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin +siunaaman ajaksi pitkälleni.» + +»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa +seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.» + +Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä. + +»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä. + +»Kukahan sitte, heh.» + +Mattikin otti sananvuoron. + +»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui. +Panin viereen maata ja nukuin minäkin.» + +»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta. + +Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi. + +»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta +hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään: + +»Menen juottamaan mustan.» + +Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen +äännellen: + +»Olette te aika vekluksia, olette jo!... Mutta ruveta näiden kanssa +riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja +kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. -- Anna sen +hevosen syödä vielä!» + +Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen +uudestaan valjaisiin. + + + + +XV. + + +Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina +sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä, +tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi, +sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli +useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina +vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies, +joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes +muijansa kanssa. + +Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai +kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin +kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu +hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin +kauan kuin vaan sitä riittää. + +Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita +muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria +ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada +kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta +kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut. +Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset. + +Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli +hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita +tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä +ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan +haju. + + »Minäpä olen laulajapoika + ja mull' on laulunääni! + Hei illalla, minä laulelen vaan...» + +»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea, +pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka +ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin +kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien. + +»Minäpä olen laulajapoika...» + +»Laulajapoka ... laulajapoka ... laulajapoka...» laulaa lapsi mukana. +Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee +sen meheviä huulia. + +»Kenen poika? ... kuulitko Samu, kenen poika, hää? ... kenen?» + +»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi +yrittäen tajuta kysymystä. + +»Kenen poika?... Kenen Samu?... Isän Samu...» + +»Itä tamu...» + +Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä +sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän +silmiin. + +»Haitee.» + +»Haitee ... ha, ha haa... Äiti hoi!» + +»Noo ... hääh?» + +Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva +vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä, +mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri +muualla kasvoilla. + +»Tämä poika on viisas!» + +Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi +huomattavalla juopuneen ilmeellä. + +»Noo, sitäkö...» + +Äiti palaa samantien tupaan. + +Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko +Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena. + +»Moron Törrönen! ... eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan +Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää, +poikajunkkari! ... velikulta...» + +»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.» + +»Oletteko saanut ryyppyä?» + +»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis ... sellainen vasikka.» + +Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti. + +»Minä annan, tuota noin.» + +»Olkoon sinään, en välitä. + +»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.» + +»En välitä.» + +Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti +väittely kuulua. »Tuo vaan ulos ... juodaan herroiksi kahvit, ulkona +ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja +kaupungista tuon joka pennin.» + +Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee +vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan +pienet plöröt. + +Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen +hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä +kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan... Muijankin kuppiin on +isä-Samu tahtonut tilkan panna. + +Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään +Törröseen: + +»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin +näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen, +että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva... Mun sarkani on +kivestä -- tuossa noin!... Niin että, tosi ja leikki niin, jonka +ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä +elä ... jolla pieniä mukuloita on.» + +»Kun kaikki tehdään koneilla. + +»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei +tarvita kuin leikkuuaikana.» + +»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin, +mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään +saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä +sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?» + +»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin +jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne +talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin! +Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa +katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.» + +Vanha mies nauroi ja matki: + +»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.» + +»Sepä oli hauska havainto! -- Terve sentään, emäntä!» + +Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas +mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui +istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään +puollustellen: + +»Sulle ei sovi plöröä tarjota ... et huoli. Kaada Liisa kahvia.» + +»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?» + +Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi. + +»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa +paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli: +täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi +ei niitä kivitetä?» + +»Jopa sinä nyt!... Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se +on kaupunkilainen!» nauroi isä. + +»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja +kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?» + +»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja +herroja ... rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä +maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa +leveään, voitolliseen hymyyn. + +»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.» + +»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja +taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia...» + +»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen +osoittaakseen ymmärtävänsä. + +»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja +köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että +kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa +viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy. +Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. -- Valehtelen, äsken +näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen +palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää +kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun +maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.» + +»Mutta mistä se johtuu?» + +»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä +tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta -- +ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa +enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.» + +»Minä en ymmärrä, tuota...» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja +isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi +mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta +tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo. + +»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?» + +»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat +maan, he ainakin _elävät_ niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden +yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta +maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.» + +»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva. + +»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin +kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki +houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla +palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi +aivan kuin joutavan roskan.» + +»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi +Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan, +lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa +parikymmentä kesältä.» + +»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla +päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi +Törrönen. + +»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel. + +Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti. +Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon +alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista. + +»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä +kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö +minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani? +E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran +kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella +itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.» + +Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän +siihen osaa sanoa mitään. + +Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä: + +»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa +sinä oikein, Matti... Leikatkoon koneella.» + +»Saman minä sanon», yllytti Joel. + +»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen +verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme +kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, -- ja sitte voidaan kaikin +hyvin.» + +Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos +portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä +kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui: + +»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!... On työtä, +saa palkkaa ja tulee toimeen --. hih hei! -- ja mökki päällä.» + +Vaimo tuli jälessä ja suhditti: + +»Tuki suus, rehvana. -- Jumalatonta kuinka veti itsensä.» + +Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle +ilolle. + + + + +XVI. + + +Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä +sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu. + +»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi +saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini +töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi. + +»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan +näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi. + +»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?» + +Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten +hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein +mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä +enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli +tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa +leikata... + +»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä. + +Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi +suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän +mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan: + +»Ei kaikkea pitäisi kertoa!» + +»Miksi ei? Totta minä puhuin.» + +Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta +sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli +oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja +Lintuneva hyppeli itse kuin hullu. + +»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan. + +»Sun totuutes ... kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään +ulos. + +Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä +ettei saanut selkäänsä. + +Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan. +Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin +tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, -- ja kun tarvitaan +päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla +korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet. +Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt +tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet. +Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo +kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»... + +»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän +virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen +johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli: + +»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa... Isäntä on +hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.» + +»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.» + +»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi +anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse +puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä +suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän +tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos +isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa +koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi +jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on +mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla +maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on +hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän +tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo +kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä +niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun +ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan +häntäkin... + +»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt +vuoteen viereen kuuntelemaan. + +»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?» + +Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa. + +»Ei mutta...» + +»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta +meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja +kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli +saanut sijansa kaapin päällä. + +»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen +huomenna.» + +»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää +tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan. +Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää +tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään. + +»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.» + +»Nooh, sehän on pikkuasia.» + +»Jotka olen työlläni maksanut.» + +»Vai olet saanut töilläs maksaa!» + +»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.» + +»Kalliita?» + +»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa, +mitä urakkatöissä ansaitsen.» + +»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten +tavallisesti?» + +»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin +kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään +kiitollisuuden velkaa.» + +Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan +muuttumisesta, sanoi Raitala: + +»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat +mökkis pois mun maaltani.» + +Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän +virkkoi: + +»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi, +isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin +kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti +suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut +ehdotusta korvaansa. + +»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa, +»sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää +maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua +olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen. +Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea. + +Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa +nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa +poskille. + +»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa. + +Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja +purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt +olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma +pääsi hänessä vaikuttamaan. + +»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja +havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin. + +»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan +kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli +vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti +myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään +syyllisenä: + +»Voidaan jättää, jos niin haluat.» + +Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan. +Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva +istui. + +»Hyvästi vaan ... kyllä minä sitte...» Lintuneva ei nostanut +päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli +koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut +tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt. +Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän +ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän +oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa +lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä +keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies +neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän +on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä. +Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan. +Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä +enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa +puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin, +rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan. + +»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo. + +Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta +tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä. + +»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii, +polveen nojaten. + +»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee +kyynäspäät polvien nojaan. + +Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana. +Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele. +Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen +välinpitämätöntä sieluntilaa ... sellaista, joka ennen oli hänelle niin +tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin +paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat. + +Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja +kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo +huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain +innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan. + + + + +XVII. + + +On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja +puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen: + +»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!» + +Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa +ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan +omia. Vaan mitä ne ovat!... Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet +ole käsissä... + +»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?» + +Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet +löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta +kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo +lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään... + +»Kuuletko sinä, poika!» + +Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään... Mutta +tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan +lujan käden. + +»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt +suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi +emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään. + +»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen», +hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä +puhkui purkauksensa jälkeen. + +»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee. + +»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.» + +Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa. +Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon +päästiin eteisestä. + +Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea +huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin +kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa: + +»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla ... äläkä nyt ollenkaan +laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy +mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki +ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää +olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy +vikkelästi, juokse... Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla +juostaan... (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile! +Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin... Aina se +paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas +muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan +poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?... Oletko jo valmis? Käy nyt +sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.» + +Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja +neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi +isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä +ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on +kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat +kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi +pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi +soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa. +Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin +muutenkin, ei vaan noloudelleni... Vilhelmikin oli saanut vieraita +sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla +hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta +Vilhelmillä oli käskettävää: + +»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se +vilustuu.» + +Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti +pahantuuliselta. + +Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär +Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa +kahvia kyselemässä. + +Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa +touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten +sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa, +ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö. +Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä +tyttöjen helakoita nauruja. + +Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi, +rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä +ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan +innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet, +itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät. +Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla +äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin +nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies, +rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel +hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita +tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen +syömisiä ja juomisia alas ja ylös. + +»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä +tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän +alakuloisuuden sävy. + +Eero hymähtää osanottavasti: + +»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein +nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja +setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja +neuvoa veljenpoikaa.» + +»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän +päälle... Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla +paimenena talollisilla...» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa +yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta +pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus +rengin virasta luopuu... Kun menee mieleen sellainen ajatus, että +pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein +hirvittää... + +»Kolme, neljäkymmentä vuotta.» + +»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis +tottelemaan ja muille hyödyksi.» + +»Ja aina kärsiä halveksimista...» + +»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» -- -- + +Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä +puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa. +Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli +jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä +ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna +Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä +olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja +hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai +keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda +teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse +nöyrästi ja hiljaa. + +»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.» + +Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui +aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään +pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää. + +Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa: + +»Mitä joutavia!... Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja +mahtaako siellä enää olla vettäkään?»... Hän etsi kirjastaan kohtaa, +johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään +pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi +puoli-ääneen vaikeasti lukea. + +»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti. + +»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja +siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa +juodaan, että... Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan +mennyt.» + +Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli +kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo, +huomasi hän pojat. + +»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?» + +»Olen.» + +»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan +ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!» + +Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla +ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle +ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen +jälessä. + +»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.» +Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä. + +»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.» + +»Puita on sola täynnä.» + +»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat +päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina +kohta juoda kun vähä maistaa?» + +»Tuota ... aina sinä... Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna +Tossavaisen kanssa...» + +Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti: + +»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, -- eivät sieltäkään näy vieraat +osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät +ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa +viinaa!» + +Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu, +jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa. +Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan +kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan. + + + + +XVIII. + + +Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja +tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi, +toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi +unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään +syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli +heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli +irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän +hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi +maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero +tuli talliin. + +»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti. + +»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on +kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.» + +»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.» + +»Taitavat olla tässä talossa vähän...» + +»Ovat ne paljonkin...» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin +kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa: + +»Missä Iikka on?» + +»Missä lie... Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.» +Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista. + +»Lähdetään pois», sanoi. + +»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.» + +»En.» + +»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle. + +»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti +nojaili koko ajan tallin ovipieleen. + +»Särkeköön!» + +Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti +syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua. + +»Anna niille heiniä», käski Eero. + +»Anna itse!» + +Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin +yliselle ja heitti hevosille heiniä. + +Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi +ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun, +saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja +lähti. + +»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi +antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi +silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven +peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta +huutamaan: + +»Kuulitko Matti? Et saa mennä ... minä kiellän!... Kaikki kelvottomatpa +tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene...» + +Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana +moskana. + +Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti +pysähtyi ja kuunteli. + +»Matkamiesten hevosia!» + +Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti. + +»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään ... +juon ... juon!...» + +Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi +suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään? +Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä +niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja +humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee +astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa +nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee... Pihasta alkaa +kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava +tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun... Mieliala on hyvä ja iloinen niin +että laulattaa. + +Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran +ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen +kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei +Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska. + +»La-a-a-ais-ka...» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin +mökkiä. Sappi alkoi kiehua... Sanoo sille räätälille, että mitä se +hänestä tahtoo... Hän sanoo... + +»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa...» + +Hän potki ja paukutti räätälin ovella. + +»Ja rallallaa...» + +Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja +kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea, +löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin +nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi, +innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi +viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän +riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun. +Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti +pelästyi ja laulu lakkasi. + +Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi +kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei +onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä +paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte +huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää +puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän +työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja +vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen +samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä +ärhenteli ja haukkui siitä. + + + + +XIX. + + +Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän +olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla +varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi +päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski +kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi +harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella +eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen +jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä +muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi +yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka +keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies? + +Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä. +Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin +vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa +kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän +silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja. +Kysyi arkoen: + +»Mitä minä olen tehnyt?» + +Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun +vastasi: + +»Murhan.» + +Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen +syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta. + +»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi +helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta +ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi +puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja +epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori +palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona +ja jyrkkänä kuin ennenkin. + +»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.» + +Sepä edes hyvä! + +»Mitä minä olen tehnyt?» + +Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin +tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin +käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita. + +Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö +pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä +pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan. +Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna +tulematta ylpeäksi... Siitä ei saattaisi missään tapauksessa +aivan pitkää vankeutta tulla... Ujoina alkoivat mieleen tunkea +vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi +vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta +lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia. + +Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt +vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava +haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan. + +Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän +tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä +näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa +näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee +vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa +siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta +nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja +puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun +ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty +toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma... Jos +hän tulisi tänne, -- jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin, +ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä ... että Martta +todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän +parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin +pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa... + +Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi +vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu +pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja +odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen +illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja +hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain +veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä... + +Ihmisiä käy talossa. + +»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä +tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta +kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle +esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele! +Suussa on jo sana... Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan +siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja +kuiskuttelee: + +»Kuinka sinä, velikulta...» + +Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin +silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun. + +»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu +edes makaavan.» + +Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut +lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta, +antamatta elävää rauhaa ... ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun +ikkunan särki. + +»Mutta mistä sait viinaa?» + +»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi. + +»Tapasin tuttuja matkustavaisia.» + +Vilhelmi ei enempää udellut. + +»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi. + +Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt +oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli +itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen +katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin +ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla. + +Marttaa vaan ei näy. + +Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan. + +»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä +tuolla tavalla...» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli +käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin +mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies +linnaan... Matti ei enää jaksanut pidättyä. + +»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan. + +»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja +lohdutti: + +»Kaippa se tulee.» + +»Luuletko?» + +Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa. + +Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se? + +»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen +emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle +mennä, vai kuinka tarkkaa on?» + +»Saa», sanoi isäntä. + +»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.» + +Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä. + +»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt», +jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin +piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi, +niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.» + +»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.» + +»Mitäs minä... Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin +ahkera kyliä juoksemaan.» + +Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun +koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti, +josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?... Miten tässä +asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi +jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt +siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi: + +»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.» + +Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin +pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta +pelastavana keinona. + +»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen. + +»Hyvä koulu ... saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He +keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet. + +»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä. + +Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa +omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy +lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään: + +»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa. + +»Täällä.» + +Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro +vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Palvelusväkeä, by Santeri Alkio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42295 *** |