path: root/46071-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46071 ***

RAKKAUTTA

Novelleja


Kirj.

MARIA JOTUNI



Helsinki, Yrjˆ Weilin, 1907.






SISƒLLYS:

 In memoriam
 Augusta Aurell
 Ei kannattanut
 Unta!
 Herman
 Rakkautta
 Matami Rˆhelin
 Josefiina
 Maantiell‰
 L‰htˆ
 Lovisa ÷hman
 Eriika
 Kirjeit‰
 P‰iv‰kirjasta






IN MEMORIAM


Sallisinko kaukaisten, vierasten, sekavien ‰‰nien tunkeutua sieluuni ja
antaisinko hetkeni rauhan h‰iriyty‰ sinun oikkujesi t‰hden, oi Aika?

Monet ovat sinun huvituksesi ja syd‰metˆnt‰ on sinun pilasi, oi
rajaton, muuttumaton Aika. Tiet‰m‰ttˆmyyden pimeydell‰ lyˆt sin‰ meit‰
ja temmellyt‰t sokeitasi turhissa kiihkoissansa.

Eikˆ sinua v‰syt‰ saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikˆ sinua
rasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?

Kylm‰n‰ kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten k‰tket sin‰ meilt‰
salaisuutesi.

Sill‰ mit‰ olivat ihmiset sinun edess‰si? Vain tomu ja tuhka. Mit‰
tieto ja tiet‰m‰ttˆmyys? Vain p‰ivien vaihtuva leikki. Mik‰ oli totta
t‰n‰‰n, oli valhetta huomenna. Mik‰ kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta.
Vuosisadat vieriv‰t, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodet
tuhannet, syk‰ht‰en vaikenivat kuin valtimon lyˆnnit.

Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sill‰ eih‰n ollut ihmisen
syy, ettei h‰n enemp‰‰ voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut.
Niinkuin ei ollut yˆn syy, ett‰ se p‰iv‰n mursi, ei kuoleman syy, ett‰
se el‰m‰n taittoi. Niin --

Eik‰ sinun syysi, sin‰ ikuinen, ihana Aika, ett‰ sinun oikkusi julmia
olivat, eik‰ sinun kivist‰ syd‰nt‰si mik‰‰n ihmiskurjuus v‰r‰hdytt‰‰
voinut.




AUGUSTA AURELL


Oliko ket‰‰n etehisess‰?

Augusta kuunteli.

H‰nen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.

"Is‰, mit‰ sin‰ t‰‰ll‰?"

"En p‰‰se sis‰‰n, ‰iti nukkuu, el‰ pakota minua pois, ulkona sataa."

"Sataako?"

Augusta ihmetteli sit‰, vaikka tiesih‰n h‰n sen, sit‰h‰n h‰n oli
kuunnellut siin‰ koko iltayˆn. H‰nest‰ oli vain tuntunut, ettei se
ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan
jokin salaper‰inen luonnonvoima, joka siell‰ raivop‰‰n‰ vapaasti puski.

"Augusta --"

"Sin‰ olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sill‰ h‰nen
rintaansa puristi viel‰.

"Mit‰ sin‰ siit‰ --." Is‰ oikaisihen suoraksi ja hymyili. H‰nen
silmiss‰‰n v‰l‰hti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta
j‰i katsomaan is‰n kasvoja, joiden ilme n‰ytti h‰nest‰ julkealta. H‰n
laski ajatuksissaan, mit‰ is‰n mieless‰ oli t‰ytynyt liikkua,
n‰ytt‰‰kseen tuollaiselta.

Ja Augusta unohti, ett‰ h‰n ‰sken oli l‰mpim‰sti is‰‰ ajatellut. Sill‰
eikˆ se ollutkin juuri is‰, joka h‰nen el‰m‰ns‰ kolkoksi oli tehnyt?
Eikˆ kaikki ollut k‰ynyt n‰in vain h‰nen t‰htens‰? Siksi, ettei is‰
ollut jaksanut eik‰ toisin tahtonut.

"Sellainen sin‰ olet", sanoi h‰n lujasti, "ja sin‰ tulet minun
luokseni".

Is‰ koetti nauraa.

"Naura, naura sin‰ vain, sin‰ et nauraisi -- _h‰pe‰isit_, jos sin‰
ymm‰rt‰isit, mit‰ olet tehnyt, ja pakottanut minut tekem‰‰n."

"Augusta."

Mutta Augusta ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰:

"Kuinka min‰ olen salaa itkenyt -- sinun t‰htesi. Kuinka min‰ olen
kiduttanut itse‰ni -- n‰‰ntynyt, odottaessani parempaa. Mik‰ helvetin
kirous on t‰ss‰ el‰m‰ss‰, kun sit‰ ei muuttumaan saa? El‰‰ min‰kin
olisin tahtonut -- eikˆ minullakin olisi oikeuteni ollut?"

Sanat s‰rkyiv‰t. H‰nt‰ v‰sytti. H‰nen k‰tens‰ vapisivat. Ja liikaa h‰n
sanoi.

"Mene pois."

"Ajatko, sin‰?"

Augusta ei vastannut.

"Kun sin‰ tahdot --"

ƒ‰ni oli katkera.

"Kun _sin‰_ tahdot, menen toki -- menen ja juon, sill‰ kerran sit‰ vain
Augusta Aurell miehelle menee --"

"Menee, sin‰p‰ sen sanoit. Menee. Oletko sin‰ antanut kodin? Sano, mit‰
sin‰ olet antanut. -- Paheita vain."

H‰n katui samassa, ett‰ tuli niin sanoneeksi.

"Mies -- sellainen -- ha-ha-ha-haa, -- on sekin Augusta Aurellin mies.
-- Niskasta ja k‰ynnist‰, sanoit sin‰ ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko
nyt, Augusta, tunsitko miehen -- -- noo, kunnollinen sen olla pit‰‰ --
sile‰p‰inen -- tekopyh‰ -- Onko se rehellinen, onko se _ihminen_ -- --
Augusta, sin‰ Augusta, oma tyttˆni, miksi sin‰ niin -- ett‰ sin‰ ilman
rakkautta?"

Augusta painoi k‰dell‰ syd‰nalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja
kivettyneet.

Mutta avonaisena tunki h‰nen katseensa is‰n silmiin.

Is‰ tuli tajuihinsa.

Ja Augustasta tuntui, kuin h‰n yht‰kki‰ olisi n‰hnyt is‰n sisimp‰‰n,
siihen, joka heill‰ oli niin samanlainen.

"Is‰", sanoi h‰n hiljaa, "is‰."

"Ei niin -- el‰ minulle niin."

"Kun on v‰synyt, ei voi hillit‰ itse‰ns‰."

"Ei, sano sin‰, Augusta, sin‰ olet oikeassa, sin‰ olet aina oikeassa.
-- Mutta sin‰ luulet, ett‰ min‰ tahallani -- en min‰ tahallani --"

H‰nen ‰‰nens‰ katkeili.

"Sill‰ mit‰ luulet sin‰ ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat
silt‰ -- mit‰‰n ei se ole, ei mit‰‰n -- uskotko sin‰ sit‰?"

Augusta kuunteli. Tuntui, kuin h‰nen ajatuksensa eiv‰t is‰n ajatusten
pohjaan ylettyisi.

"Ne syytt‰v‰t toisiansa, kun eiv‰t tied‰. -- On is‰kin pyrkinyt, mutta
kun t‰‰ll‰ on polttanut."

H‰n painoi k‰dell‰ rintaansa.

"Ja kun siell‰ polttaa, ei tied‰, mihin tarttua -- ja kun ihminen on
vierell‰si vieras, on el‰m‰ aina vieras -- siksi ei ilman -- jos sin‰
sen ymm‰rt‰isit."

"Is‰ --"

"Sin‰ olet Aurell, min‰ tied‰n, mink‰laista kaipaisit."

"Eikˆ sinua v‰syt‰?"

"Ei. Sit‰ min‰ vain, Augusta, ett‰ _se on suku, suvun veri ja maku,
joka rakkauden m‰‰r‰‰_ -- on sisin vaisto oikeasta -- _rakkaus,
lajivaisto_, se on hienoin vaisto, se on ihmisell‰ vain -- ymm‰rr‰tkˆ
-- ja se on tulevia varten."

Augusta nousi ylˆs.

"Eikˆ sinulla ole n‰lk‰, is‰?"

"Ruokasalin ovi on lukossa, el‰ mene -- ‰iti havahtuu. Anna min‰ istun
t‰‰ll‰ luonasi kerran."

Mutta Augusta l‰ksi, haki ruokaa.

ƒ‰netˆnn‰ sˆi is‰.

ƒ‰netˆnn‰ katseli Augusta syrj‰st‰. H‰n n‰ki is‰n laihojen k‰sien
liikkeet. Ja miten ne vapisivat. H‰n n‰ki kaulalihasten ponnistuksen.

Kuinka kaikki oli surullista.

H‰n nousi, laittoi is‰lle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, k‰‰ri
sen is‰n jalkojen ymp‰ri.

"Kiitos. Kun sin‰ olit pieni, Augusta, ajatteli is‰ aina, ettei kukaan
olisi sinulle kylliksi hyv‰, ei kukaan kylliksi hyv‰."

"Koeta nukkua!"

Augusta odotti, kunnes is‰ nukkui, katseli sitten h‰nen rentoa
p‰‰t‰ns‰.

Sellainen suu. Heikko is‰ oli.

Mutta kenell‰k‰‰n ei Augusta ollut n‰hnyt is‰n korkeaa otsaa, ei niit‰
silmi‰, jotka joskus toisen sisimp‰‰n katsoivat, n‰yttiv‰t kaiken
ymm‰rt‰v‰n.

Sellaista miest‰ kuin is‰‰ voisi Augusta siet‰‰ virheineen.

Rakastaa sellaista kun saisi.

Augusta tunsi pist‰v‰n katkeruuden rinnassaan. Eikˆ h‰n olisi ansainnut
enemm‰n? Ja miksi h‰n oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut
miehelle, jota ei rakastanut?

Mutta mit‰ h‰n siit‰. Siit‰ oli k‰rsitty kyll‰.

Is‰ s‰ik‰hti unissaan.

Ei is‰ koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan h‰nen sijassaan olisi
voinut. Heiss‰ olikin samaa. He is‰n kanssa kaipasivat varmaan samoin,
janosivat el‰m‰‰ ja vierastivat sit‰ samoin.

Ja ehk‰ olivat samat tunnot polvi polvelta veress‰ perityt. Ehk‰ se,
mit‰ Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.

Eih‰n h‰n ollut siis mit‰‰n. Vapaakaan ei h‰n ollut.

H‰n koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksep‰in, h‰m‰ri‰, pimeit‰
aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin h‰n olisi n‰hnyt
ammottavat kuilut edess‰‰n aukenevan. Ajatus sotkeutui, yh‰ h‰m‰rtyi,
ja tuli vaikea olla.

Paljon el‰m‰‰ oli ollut.

Kaikki mennyt -- mennyt -- mennyt --

Sade rapisi ulkona. Ajatus palasi takaisin h‰neen itseens‰.

Kun h‰n siin‰ el‰m‰‰ns‰ kauempaa katsoi, kaikki pieni unohtui ja
haihtui. Kun h‰n sit‰ kokonaisuudessaan ajatteli, muuhun el‰m‰‰n
vertasi, j‰iv‰t rintaan kummat s‰velet soimaan.

Tuntui helpolta niin ajatella, helpolta olla.

H‰n sattui katsomaan k‰tt‰ns‰, joka syliss‰ lep‰si. Se oli hieno ja
valkea. Ja vapaa se oli.

L‰mmin virta kulki syd‰mest‰ yli ruumiin.

H‰n painoi silm‰ns‰ kiinni ja hymyili --




EI KANNATTANUT


"Kuule."

"No?"

"Min‰ ajattelen sittenkin, ett‰ eikˆ olisi parempi, ett‰ -- ett‰ --"

"Sanohan, rakas."

Akseli ojensi k‰tens‰ yli olan ja jatkoi tyˆt‰ns‰. Mutta Aina oli
k‰‰ntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen p‰‰h‰n.

"Siit‰ paikasta ajattelin", sanoi Aina, "ett‰ eikˆ sinun -- meid‰n
olisi parempi menn‰ ja ottaa se".

"Ja miksi?"

Akseli nosti p‰‰t‰ns‰ tyˆst‰‰n ja katsoi ihmeiss‰‰n.

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Sinulla on sittenkin ik‰v‰ t‰‰ll‰ maalla?"

"Ei mutta palkankin puolesta."

"Palkkojako sin‰ vain ajattelet?"

"Onhan pakko niit‰kin ajatella."

Ainan ‰‰ni oli Akselista ‰rsytt‰v‰n rauhallinen.

"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Min‰ kyll‰ niist‰ huolen pid‰n."

"Jaa -- ei ole sanottu."

Se p‰‰si vahingossa Ainan suusta.

"Niinkˆ luulet?"

"Sin‰ olet jo --"

"Min‰ tied‰n ik‰ni, jos sit‰ aiot sanoa."

Akseli oli hyp‰nnyt pystyyn ja piteli tuolin selk‰puusta.

"Ei, el‰ ota sit‰ niin arasti, Akseli. Teeth‰n sin‰ mit‰ jaksat, mutta
t‰ll‰ tavalla --"

"T‰ll‰ tavalla -- t‰ll‰ tavalla sin‰ vain karkeutesi n‰yt‰t. Min‰ el‰n,
niinkuin min‰ tahdon, ja teen, mit‰ min‰ tahdon, huolimatta, rahatko
vai mitk‰ sin‰ etusijalle asetat. Olin vain luullut, ett‰ olit jo
vapautunut tuollaisesta -- rihkamakauppiaismaisuudesta -- ja sinun
sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka -- inhottavat minua."

"Akseli."

"Niin, ne inhottavat minua. Mist‰ sin‰ olet k‰rsinyt? Emmekˆ ole
syˆneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekˆ sinusta on t‰rkeint‰, mit‰
ruokia --"

"Akseli hyv‰."

"Kun t‰st‰ nyt tuli puhe -- niin, niin katsohan", sanoi h‰n
lauhkeammin, "olen kyll‰ sit‰ ajatellut ja -- k‰rsinyt siit‰, ett‰ sin‰
ehk‰ kaipaat entist‰ kotiasi ja -- iloja, mutta ajattelen aina
itsekseni, ettei niit‰ sellaisia kannata panna p‰‰m‰‰r‰ksi, ei
toisenkaan t‰hden, vai kannattaako sinusta?"

"Enh‰n min‰ ole niin ajatellutkaan."

"Et, tietysti et, mutta ett‰ sinusta on yksitoikkoista ja liian
yksinkertaista el‰m‰ t‰‰ll‰ maalla -- kaipaat joskus toisenlaista, se
on luonnollista."

"Niin, joskus."

Tuntui herttaiselta, ett‰ Akseli sen niin hienosti ymm‰rsi.

"Ja sitten min‰ tunnun kuivalta sinusta, el‰, el‰ keskeyt‰, sin‰
olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut el‰m‰‰ yhdess‰
toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt t‰llaista vain -- ja sitten sinulla
on hetki‰, ett‰ sin‰ kaipaat ihmisi‰, el‰m‰‰ ymp‰rill‰si, ja sin‰
pelk‰‰t jotakin, jotakin -- miksi en sit‰ sanoisi -- kˆyhyytt‰ ja
yksin‰isyytt‰."

"Niin."

"Ik‰v‰, etten voi sit‰ auttaa."

Akselin ‰‰ni levisi kylm‰n‰ ja lˆi Ainaa vasten kasvoja.

Aina l‰hestyi ja tarjosi k‰tt‰ns‰. H‰nen rintansa kosketti Akselin
k‰sivartta, mutta Akseli per‰ytyi.

"Mit‰ siit‰ niin juhlallisesti. On selv‰‰, ett‰ t‰‰ll‰ elet‰‰n,
niinkuin elet‰‰n, jos se ei ket‰ tyydyt‰, on oikeus --"

H‰n viittasi ovea.

"Siit‰ ei kieltoa."

Ja h‰n jatkoi kovana:

"Ett‰ sen siis tied‰t."

Oli paras tehd‰ aikanansa selv‰‰. Hyv‰, ett‰ kerrankin sai sanotuksi.

Ainan kasvot s‰v‰htiv‰t punaisiksi, vesi kiertyi h‰nen silmiins‰.

Mutta Akseli istuutui takaisin tyˆpˆyt‰ns‰ ‰‰reen, naputti hiukan
sormella pˆyt‰‰n, ik‰‰nkuin ei mit‰‰n olisi tapahtunut.

Siell‰ toisessa p‰‰ss‰ huonetta istui toinen, jonka ajatukset h‰n
tunsi. Mutta ne eiv‰t h‰nt‰ liikuttaneet. Kuinka ne olisivat
liikuttaneet!

Syv‰ juopa oli ihmisen ja ihmisen v‰lill‰. Mik‰‰n ei sit‰ v‰hent‰nyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.

Ei p‰‰sty siit‰, ett‰ oli synnynn‰inen kammo ihmisen ja ihmisen
v‰lill‰, ett‰ vet‰ydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.

Siell‰ istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siell‰
varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.

Se oli niit‰ ihmisi‰, jotka eiv‰t h‰nen verilleen k‰yneet. Niiden
kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, j‰i vain
ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niit‰.

Ett‰ h‰n oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina
seisoi silloin siin‰ h‰nen edess‰‰n terveen‰. Ja h‰n tahtoi ohjata
el‰m‰ns‰ kulun terveisiin uomiin.

Ohjata. Pakottaa itse‰ns‰. Kiinnitt‰‰ itseens‰ ihminen, joka
el‰imellisell‰ terveydell‰‰n ahdisti h‰nen sielunsa liikkeit‰.

Oli yksi keino, jolla h‰n nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut
s‰ilytt‰‰. Vahvemman etuoikeus.

Olihan Aina h‰nen vallassaan. H‰n tiesi keinoja, joilla nˆyryytt‰‰
h‰net maan tasalle, tyˆnt‰‰ h‰net luotansa, s‰rke‰ h‰nen v‰h‰inen
itsen‰isyytens‰ ja vet‰‰ h‰net sitten takaisin ja siirt‰‰ h‰neen
kaikuja omasta itsest‰ns‰.

V‰h‰isen ajan hellitt‰m‰tˆn tyˆ. Toisella k‰dell‰ repi‰, toisella
rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan
kasvattaa h‰nt‰ ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon
‰‰ni.

Mutta miksi sit‰k‰‰n. Eih‰n h‰n sellaista varjoa tarvinnut. Parempi,
kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.

Ja eikˆ h‰n tiennyt, mit‰ ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan
h‰n k‰ynyt l‰pi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen
ep‰m‰‰r‰isest‰ haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi
kaipaukseksi ja liekehtiv‰ksi tuleksi, sitten se oli s‰rkynyt
hermostuneen monis‰ikeiseksi piinaksi sielujen v‰lille, tuskaksi, joka
kulutti itse itsens‰. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas
uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen p‰‰lt‰ pois liian,
tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, ett‰ se siihen
pys‰htyi, ett‰ jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkul‰hteille
ik‰‰nkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenp‰in jokin selitt‰m‰tˆn
voima, j‰tti taaksensa kaikki -- vapaana ja tyhj‰n‰.

Alkoi el‰m‰ yksin‰isyydess‰. El‰m‰, tahi hiipiv‰ kuolema eikˆ se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeit‰ omassa itsess‰ns‰.

Mutta n‰ki sitten, mihink‰ se vei. P‰iv‰t luisuivat tyhjin‰ k‰sist‰.
Niiden p‰‰ll‰ lep‰si kuoleman kirous. El‰m‰ ei j‰tt‰nyt kostamatta, kun
sen hylk‰si.

Silloinhan h‰n sai ajatuksen hoitaa henkist‰ terveytt‰ns‰, hallita
tasapaino tahdollansa, pakottaa itse‰ns‰, ohjata el‰m‰ns‰ kulku
terveisiin uomiin taas.

Siin‰ se oli.

Ja Aina seisoi siin‰ h‰nen edess‰ns‰ terveen‰ naisena, joka tervett‰
el‰m‰‰ takasi.

Ja mik‰ siin‰ olikaan. Eikˆ ollut hyv‰ niinkin? Mit‰ h‰nk‰‰n tyhj‰‰.

Jos jokap‰iv‰inen el‰m‰ oli kahlehtivaa, niin oliko muuta
mahdollisuuttakaan?

Piti vain ponnistautua ymm‰rt‰m‰‰n.

"Aina, Aina", raikui h‰nen ‰‰nens‰.

"Akseli hyv‰."

"Niin."

"Etkˆ sin‰ tahtoisi ajatella."

"Sit‰ paikkaako?"

"Ei."

Nauru ilvehti Akselin suupieliss‰. Se odotti aina siin‰ vuoroansa.

"Mit‰p‰ sitten ajatella?"

"Kaikkea."

"Mutta siin‰ viipyisi -- jaa, kuinka kauan?"

Se tuli niin notkeasti, ett‰ he naurahtivat molemmat vapautuneina.

Ettei tyhj‰‰ juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei
kannattanut. Ei mik‰‰n sit‰ kannattanut.




UNTA!


Keskiyˆt‰.

Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka
ep‰j‰rjestyksess‰. H‰nen juopunut katseensa harhailee synkk‰n‰ ja
rauhatonna ymp‰ri huonetta.

Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. H‰nen
silm‰ns‰ tuijottavat sel‰ll‰‰n Bertaan. H‰n ei voi liikuttaa itse‰ns‰
eik‰ puhua.

Berta:

-- Jaa -- elossa viel‰ -- hauska, oikein hauska. Lep‰‰ vaan, rakas,
lep‰‰ ja vahdi, vaikka aina vahtisit.

-- Mit‰ tuijotat? No, tuijota, ole niin hyv‰, tuijota, ikuisesti
vaikka --

-- Annas kun katselen. Kuivanut olet -- mehuton ruumis, ja pienentynyt
-- Minnep‰in? Maahanp‰in, jonne on matka.

-- Kes‰‰ et n‰e -- vai luuletko n‰kev‰si? Kuulut syˆv‰n, vahvasti
syˆv‰n -- Syˆ vaikka, tingi vaikka, kes‰‰ et n‰e, on jo m‰‰r‰t, rakas.

-- Mit‰ sin‰ -- s‰nkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyv‰, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli -- se pitk‰. Se pelk‰si t‰nne tulla.
"H‰iritsemme", sanoi, "menn‰‰n muuanne". "Viel‰ mit‰, ei h‰n ymm‰rr‰,
tajuton jo on."

-- Ha-ha-haa, tied‰nkˆ min‰, ymm‰rr‰tkˆ viel‰.

-- Kuka min‰ olen, vastaa!

-- Et vastaa. Katsos, et osaa. Vaimosi olen, kultaseni -- viel‰ nyt,
ymm‰rr‰tkˆ -- ha-ha-haa --

-- Viel‰ nyt -- kohta en.

-- Jumala, katsos, armossansa korkeassa pisti sormensa t‰h‰n --
pyˆritt‰‰ksens‰ asioita vihdoinkin, noin -- hiukan toiseen kuntoon.

-- H‰nt‰ huvitti se, rakas. -- Siit‰ se vauhti. -- El‰ pelk‰‰, kun
Jumala itse ryhtyy ajamaan asioitansa, ei h‰n kesken j‰t‰ -- vai
j‰tt‰isikˆ? Ei -- selv‰‰ j‰lke‰, sit‰ h‰n laittaa.

-- Mit‰ minun pitik‰‰n?

-- Niin -- joimme, hivenisen -- ett‰ irtautuu -- kohoaa yhteistuntoon,
ihmisymm‰rrykseen -- kiit‰‰, kiit‰‰ kauas -- ihanaan vapauteensa.

-- Ei h‰n osannut -- sieluton on -- koko teid‰n sukunne --
tyhj‰sieluisia. -- Ei ne osaa humaltua -- ei nauttia. Ne hiipiv‰t,
hiipiv‰t paheinensa ja myrkytt‰v‰t ilman.

-- Ne on niit‰.

-- Pois ajoin sen helvetin. -- Ennen humallun itsekseni -- tahi
ajattelen sit‰ -- sit‰, sin‰ tied‰t, sit‰ kuolemaasi.

-- Yˆt‰ p‰iv‰‰ sit‰ toivoin -- salaa rukoilin. -- Ja kun mit‰ lujasti
toivoo, se tapahtuu. -- Salaiset voimat joutuvat liikkeelle ja
kuristavat toista -- noin, noin, niin ettei tied‰k‰‰n, kun on
saarroksissa kokonaan.

-- Saarroksissa, se on hauska sana, saarroksissa, ha-ha-haa.

-- Nyt on minun vuoroni nauraa -- n‰iss‰ huoneissa on kaikunut
vierasten naisten nauru -- nyt ker‰‰n min‰ katuojista t‰nne kaikki --
ilman valintaa kaikki --

-- Ne kysyv‰t sinusta: "Milloin se kuoli", kysyv‰t.

-- "Kun syd‰n v‰‰rin lˆi -- noin, nips -- lˆi vaan kerran, silloin se
kuoli. Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰."

-- "Tuliko h‰n autuaaksi", kysyv‰t ehk‰.

-- "Eikˆh‰n -- eikˆh‰n h‰n tullut autuaaksi, h‰n oli hyvin hurskas ja
eli Jumalan pelvossa aina."

-- En sinua vihaa enk‰ panettele -- siit‰ sen n‰et -- miksi vihaisin?
Sin‰ elit niinkuin elit, siin‰ se, mit‰ se muihin kuuluu.

-- Enk‰ sinua unohda, rakas, k‰yn sinun haudallasi. -- Annas kun
kuvittelen -- keng‰nkorot ovat korkeat, kun tallaan maata -- silkki
kahisee ymp‰rill‰ni.

-- "Hyv‰‰ p‰iv‰‰", sanon min‰ teille, "hyv‰‰ p‰iv‰‰".

-- Te ette vastaa -- te hymyilette, kaikki te samoin -- noin, ja teid‰n
leukanne on niin kummasti.

-- Te hymyilette. Se on sit‰ hyv‰ntahdon, ymm‰rryksen hymy‰ -- se on
toisenlaista -- T‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰ hymyill‰‰n paljon kevytmielisemmin
-- niinkuin ei mit‰‰n ymm‰rrett‰isi eik‰ ajateltaisi -- vaan te sielt‰
kun asiaa katsotte --

-- Menen kotia. Se on nyt toinen, kultainen. Siell‰ on valoisaa -- niin
valoisaa on kaikki -- ja siell‰ odottaa minua se, jota olen ajatellut.

-- Niin.

-- Niin kauan kuin muistan --

-- Mutta h‰n j‰tti minut.

-- En jaksanut k‰sitt‰‰, mit‰ silloin tapahtui -- lapsi enkˆ ollut?

-- Siit‰ on kauan, kauan --

-- Niin, kauan siit‰ on.

-- Mutta nyt unohdin jotakin -- t‰rke‰t‰ -- mit‰, mit‰ min‰ unohdin?

-- Niin.

-- Senh‰n min‰ unohdin -- sen -- ettei minulla ole ket‰‰n, kenen luo
menn‰, ei ket‰‰n, kenelle sanoa, ett‰ nyt olen min‰ voittanut.

-- Senh‰n min‰ unohdin ja se oli t‰rkeint‰.

-- Taistella -- taistella itsens‰ v‰syksiin -- ja kun on voittanut, ei
ole kenelle sanoa -- -- Mink‰ eteen taisteli -- ei ollut
tavoitettavissa -- se oli paennut -- oli paennut kaikki --

-- Miksi se on niin? Miksi ei toisin?

-- Onko oikeutta? Kuka siit‰ puhuu -- se, joka ei tied‰ --

-- Ei pit‰isi tunnustaa, ei tunnustaa mit‰‰n. Mutta jos min‰ sanon sen
itselleni, ei kukaan sit‰ kuule:

-- Ett‰ min‰ olen k‰rsinyt v‰‰ryytt‰ -- koko el‰m‰ni. -- Ei kukaan,
kukaan voi aavistaa, mit‰ min‰ olen k‰rsinyt -- -- Kun min‰ ajattelen,
kirvelee sieluani -- koko ruumiini huutaa, mik‰‰n, ei mik‰‰n voi sit‰
sovittaa.

-- ƒsken min‰ siell‰ huojutin itse‰ni -- unta saadakseni -- ei siell‰
ollut ket‰‰n -- min‰ vaan yksin join -- join --

-- Min‰ huojutan p‰‰t‰ni ˆisin -- tuntikaudet, huojutan ja huojutan --
p‰‰ss‰ siell‰ polttaa loppumaton tuska.

-- Uni ei helpota minua -- uni ei helpota minua.

-- Miksi, miksi se ei helpota -- enkˆ min‰ ole ihminen niinkuin muutkin
-- tahi mik‰ min‰ olen, kun rauhaa en lˆyd‰. -- Enh‰n min‰ muuta
pyyt‰isik‰‰n -- hiukan unta, unta!




HERMAN


I

Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylˆs.

Koko illan oli h‰n sit‰ odottanut, koko illan -- ja nyt.

"Kuka se on?"

"Aukaise!"

"Herman?"

"Aukaisehan."

"Odota, odota hiukan."

Aliina riisui kiireesti rˆijyns‰, aukaisi liivin napit, viskasi
p‰‰lleen keve‰n aamurˆijyn, hankasi k‰sill‰ poskiansa, puri huuliansa
ja katsahti peiliin.

H‰n n‰ki siell‰ kaksi s‰teilev‰‰ silm‰‰, nuoret, herttaiset kasvot. Ja
h‰n hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi viel‰kin ja hymyili.

Mutta kun h‰n tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vet‰isikin h‰n
k‰tens‰ takaisin, napitti liivit kiinni, tyˆnsi k‰dell‰ kasvoille
valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.

"Sait odottaa."

"Ei se mit‰‰n."

"En odottanut sinua. Olen jo n‰in."

Hermanin katse hyv‰ili h‰nt‰.

"Sin‰ olet kaunis niin. Sin‰ olet kaunis t‰n‰ iltana."

"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"

"Varmaan."

Herman otti h‰nt‰ vyˆt‰isist‰, nosti h‰net korkealle, piteli siell‰.

"Koskeeko?"

"Ei, mutta min‰ putoan."

"Et putoa."

"Pelottaa."

"ƒl‰ pelk‰‰."

"Herman."

Herman kantoi h‰nt‰ ymp‰ri huonetta. Kevyen‰ kuin pieni lapsi lep‰si
Aliina h‰nen k‰sivarsillaan.

"Herman, pane pois."

"Minnek‰? Maailman ‰‰rille sinut kantaisin, tahdotko?"

"Siell‰ mit‰ lienee, mink‰laista", h‰n naurahti. "Sin‰ et tied‰k‰‰n."

H‰nen ‰‰nens‰ helisi.

"Tied‰n, siell‰h‰n aina asunkin."

"Ja sielt‰ lenn‰t aina minun luokseni."

"Niin, kun siell‰ ei ole sellaisia kuin sin‰. Siell‰ on toisenlaista.
Ne maat siell‰ eiv‰t ole el‰mist‰ varten, ei siell‰ ole ihmisi‰, ei
el‰m‰‰, ei luontoa, ei mit‰‰n. Kaikki on sulanut siell‰ samaksi
‰‰rettˆmyydeksi, vajonnut olemattomaksi i‰isyyden ‰‰nettˆm‰ss‰
huminassa. Siell‰, siell‰ ei ole mik‰‰n mit‰‰n."

Herman kuunteli omaa ‰‰nt‰ns‰. Sitten naurahti h‰n:

"Uskothan minua, Aliina?"

"Oma rakkaani, ket‰ min‰ sitten uskoisin -- mutta eikˆ siell‰ ole
mit‰‰n?"

"Ei."

"Ei sinne."

"Ei, ei sinne."

Herman pani Aliinan s‰nkyyn ja katseli h‰nt‰. Aliinan tukka oli
valahtanut irti. Kasvot hohtivat.

"Niin -- siin‰ sin‰ lep‰‰t."

"Min‰ olen iloinen."

"Oletko?"

"Kuukaudessa voi el‰‰ paljon, vuodessa paljon, ja kun min‰ jokaisen
p‰iv‰n erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin --"

"Niin min‰ niist‰ sinua kiit‰n."

"Herman."

"Kiit‰n, kiit‰n -- el‰m‰st‰, kun se sinut minulle antoi."

"Anna, kun min‰ sanon."

"Kiit‰n, kun sin‰ olet nuori -- tukasta kiit‰n, silmist‰ kiit‰n."

"Jos min‰ voisin aina miellytt‰‰ sinua. -- Min‰ odotin sinua, Herman.
Toivoin koko p‰iv‰n, ett‰ t‰n‰ iltana tulisit. Tahtoisin, ett‰ aina
t‰‰ll‰ olisit. Min‰ koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni,
miellytt‰‰ sinua, vangita sinut. Min‰ pelk‰‰n, mutta min‰ taistelen
sinusta niin kauan kuin jaksan -- niin -- niin sinua rakastan --"

Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. H‰nen toinen k‰tens‰
laskeutui Aliinan k‰sivarrelle, pujottautui aamurˆijyn alle ja avasi
liivin napit.

"Min‰ riisun sinut."

H‰n piteli hetken Aliinan l‰mmint‰, paljasta jalkaa k‰siss‰‰n.

"Min‰ riisun sinut."

"Aliina, min‰ riisun sinut."

Sitten sammutti h‰n lampun.

Yˆn pime‰ levisi hyv‰illen, pehme‰n‰ maan yli. Heit‰ varten.


II

Aurinko paistoi kirkkaana sein‰lle, kun Herman raotti silm‰luomiansa.

H‰n muisti, miss‰ h‰n oli, ja suu vet‰ytyi hymyyn.

H‰n k‰‰nsi hiukan p‰‰t‰ns‰. Aliina lep‰si viel‰ t‰ydess‰ unessa, kasvot
puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon s‰teet s‰rkyiv‰t h‰nen
hiuksiinsa, jotka sekavina v‰l‰hteliv‰t tyynylle. Herman otti suortuvan
ja kiersi sit‰ sormiensa ymp‰ri. Se oli kevytt‰ ja hienoa kuin silkki.
H‰n katseli Aliinan kasvoja, h‰nen ihonsa tuoretta v‰ri‰, katseli
silm‰luomien varmaa kaarta.

"Mit‰h‰n lienee liikkunut tuon otsan takana?"

"Eip‰ paljoakaan, ja mit‰ se sitten haittasi."

Mutta kuinka h‰nen suunsa oli raollaan. Seh‰n se teki sen ilmeettˆm‰n
vaikutuksen.

H‰n painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan k‰sivarren
h‰nen kaulallensa.

"Nuku viel‰, nuku."

H‰n piteli h‰nt‰ kuin pient‰ lasta luonansa.

"Nuku viel‰."

Aliina painoi silm‰ns‰ kiinni ja nukkui. Herman siirsi h‰net luotansa.

Sep‰ se oli se suu. Nyt se on kiinni.

Herman k‰‰ntyi ja kurottautui ottamaan pˆyd‰lt‰ sikarin, joka siin‰
h‰nt‰ odotti.

Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silm‰luomet painuivat
raolleen.

"No, ajatukset."

Mutta ajatukset eiv‰t liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena
silm‰luomien raoista.

H‰n liikahti noustakseen ylˆs.

"Joko sin‰ l‰hdet?"

"T‰ytyy."

"Ei t‰ydy, ota minut syliisi ensin."

Paidan l‰pi tuntui h‰nen ruumiinsa l‰mpˆ.

"Tukkasi on ihmeellinen, se kun kimmelt‰‰."

"Sin‰ sotket sen. Ei saa sotkea."

Aliina nirpisti huuliansa, ja silm‰t loistivat.

"Se on veress‰ h‰nell‰ tuo -- ihanaa -- kunhan ei pilaantuisi, ett‰
jaksaisi kauemminkin vieh‰tt‰‰", ajatteli Herman katsellessaan h‰nt‰.

"Tule t‰n‰ iltana, tuletko?"

"En tied‰, riippuu --"

"Ei saa riippua!"

Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena
levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine el‰m‰nmuotoineen.
Tahi pieninekˆ? Rikkaine ja kummallisine.

Maan pinta kuohui el‰m‰‰, levotonta, vaihtuvaa. Sama el‰m‰n kiertokulku
kaikkialla. Sama sykint‰ syv‰lt‰ maan syd‰mest‰ t‰nne, t‰nne h‰nen
syd‰meens‰ saakka.

H‰nen syd‰mens‰, joka tunsi terveen‰ el‰m‰n nyt. Ihanata.

Vai aamun kirkas kajastusko el‰m‰n sellaiseksi v‰ritti?

Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissyd‰men
terve lyˆnti?

Tahi h‰nh‰n se taas --

Mit‰ helvetti‰.

Aina h‰n vajosi tuohon samaan --

H‰n hieroi k‰si‰ns‰ ja naurahti itsellens‰ hyv‰ntahtoisesti, niinkuin
vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymm‰rt‰‰.


III

P‰iv‰t kuluivat, tunsi kuinka ne k‰dest‰ luisuivat tyhjin‰ ja
sis‰llyksettˆmin‰. Pohjalle j‰i vain ik‰v‰, voimaton ik‰v‰, joka
el‰m‰nhalun kuiviin imi.

Ei syntynyt el‰m‰niloa, ei jaksanut rep‰isty‰ toimettomuudesta. Istui
tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi el‰m‰n rinnassa. Mit‰‰n ei
siet‰nyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen tyˆnsi pois.

Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi.
Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, ett‰
se kuin k‰‰rme hiipi, hiipi siell‰, kiertyi syd‰men ymp‰rille, puristi
sit‰ hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lep‰si siin‰ kyll‰isen‰.

T‰ytyi jotenkin s‰rke‰ kiduttavaa yksitoikkoisuutta.

Herman nousi ja l‰ksi kadulle.

Sade huuhtoi maata ja r‰iskytti likapisaroita h‰nen jaloilleen ja
huuhtoi pitkin‰ viiruina h‰nen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen
lokaisella kadulla synnytti h‰nen ymp‰rill‰‰n tuhansia hiipivi‰ ‰‰ni‰,
jotka kohosivat kuin n‰kym‰ttˆm‰t olennot maasta, tunkeilivat h‰nen
ymp‰rill‰‰n, ilkkuivat, tunkeutuivat h‰nen sieluunsa, kohottivat siell‰
pohjamudat.

H‰nt‰ rupesi ahdistamaan. Mutta h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan. Tuska
kohosi syd‰meen, patoutui siell‰ kovaksi ker‰ksi.

Mit‰, mit‰ h‰n tahtoi?

H‰n oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa,
kun h‰n viimeksi siell‰ k‰vi. Mit‰ h‰n siell‰ teki? H‰n oli v‰synyt
naisiin.

Mutta jonnekinhan menn‰ t‰ytyi.

H‰n pakotti itse‰ns‰ ja meni sis‰‰n.


IV

"Minulla on vaikea olla."

"Mik‰ sinulla on?"

"Minulla on vaikea olla."

"Sin‰ n‰yt‰t kalpealta, oletko sairas?"

"En."

Aliinan rinta aaltoili. H‰nen katseensa oli synkk‰ ja sairas.

"Sin‰ olet sairas."

"En."

H‰n heitt‰ytyi Hermanin kaulaan kiihke‰n‰.

"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"

Mutta Herman ei jaksanut.

"Jos sin‰ tiet‰isit."

"Mit‰?"

"Mik‰ tuska on t‰‰ll‰."

H‰n painoi syd‰nt‰ns‰.

"Sin‰ et v‰lit‰ en‰‰, min‰ tied‰n sen, sin‰ et tahdo minua en‰‰."

H‰nen vartalonsa v‰‰ntyi taaksep‰in, silm‰t puristuivat kiinni.

"Min‰ olen nuori viel‰, minun t‰ytyy el‰‰, suonissani polttaa, j‰‰ aina
polttamaan."

"Aliina."

"Mit‰ sin‰ katsot, niin kylm‰sti katsot. Mene, mene pois."

H‰n v‰‰nsi k‰si‰ns‰.

"Ja mit‰ sin‰ t‰nne tulit, kun et tarvitse minua -- mene, mene pois."

H‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ sohvalle. Herman laski k‰tens‰ h‰nen p‰‰ns‰
p‰‰lle. J‰nnitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.

Hermanin korvissa kaikuivat viel‰ Aliinan viimeiset sanat. Niiden
tuskallisessa j‰nnityksess‰ oli vivahdus v‰‰r‰‰. Aliina liioitteli
tunteitansa ja n‰ytteli j‰rkytt‰‰kseen h‰nen tasapainoansa. Mutta h‰nt‰
ei siten voitettu.

Ja mit‰ Aliina vaati h‰nelt‰? Eih‰n h‰nell‰ pit‰isi mit‰‰n vaadittavaa
olla. Hermanin syd‰n koveni.

"Sin‰ rakastat kohtauksia", sanoi h‰n, "min‰ en jaksa mukana olla,
vaikka mielell‰ni tahtoisin."

Aliina vaikeni.

"Ja mink‰ min‰ taidan, ruumiinkin ymp‰rill‰ t‰ytyy pit‰‰ j‰it‰, jos on
liian l‰mmin, niin, kaikki m‰t‰nee, ellei aikanansa haudata."

H‰n n‰ki sanojensa vaikutuksen.

Mist‰ h‰n ne sanat sai? H‰n sanoi ne vain ajattelematta, ‰rsytt‰‰kseen.
Ja niiss‰ oli tehty‰ ja iljett‰v‰‰ h‰nest‰ itsest‰‰nkin. H‰nh‰n se oli,
joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt oikeata itse‰ns‰.

L‰ksisikˆ h‰n pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.

Aliina istui siin‰ kyyrysiss‰‰n niin pienen‰ ja raukkana.

Ihminenh‰n h‰n oli h‰nkin.

Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka
turvattomina h‰ilyiv‰t sinne t‰nne.

"Min‰ j‰‰n t‰nne."

"J‰‰."

"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki
sovittaa. Onko sinulla?"

"Konjakkia vain, siell‰."

Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat ‰‰nettˆmin‰ ensin.

"ƒl‰ sin‰ sill‰ tavalla, Aliina, se on turhaa."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Elet‰‰n hetki sellaisena kuin se tulee."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Kuinka toiselle voi antaa, mit‰ itsell‰‰nk‰‰n ei ole, luuletko, etten
min‰ tahtoisi, n‰ith‰n sin‰ alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo
kulunutta."

"Sinulle."

"Sinulle myˆs kohta, kunhan opit n‰kem‰‰n. Ne kuluvat aina, pohjalla
kun siin‰ ei ole kuin koristelematon vaihto."

"ƒl‰ viitsi nyt niin puhua."

"En, maljasi ennen, rakkaani."

"ƒl‰, Herman."

"Ehk‰ se on tuo konjakki vain, menee p‰‰h‰n. -- Sin‰ istut siin‰ ja
odotat, pikku tyttˆ olet, sin‰ s‰ik‰hd‰t ihmisen alastomuutta, siihen
on totuttava, siin‰ on kauneutensa, vaan eth‰n sin‰ ymm‰rr‰, sin‰ kun
olet nainen, veren kultainen kukka, herkk‰‰, puhtainta luontoa --
t‰ytyy ottaa teid‰t eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."

Herman kaatoi laseihin.

"Ei minulle niin paljon."

"Ei se pahaa tee -- heti sinun silm‰si saivat toisen v‰rin, ne olivat
‰sken niin v‰rittˆm‰t ja arat."

"Eiv‰th‰n nyt en‰‰."

"Eiv‰t."

Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.

"P‰iv‰ voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen p‰‰h‰n p‰‰sisik‰‰n."

"P‰‰see kuitenkin."

"P‰‰see. Tule t‰nne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja l‰mmin
kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset -- teiss‰ olen min‰ el‰nyt
el‰m‰ni ainoat hetket, teid‰n syliss‰nne unohtanut paljon."

"Maljasi, Herman."

Herman hymyili kaukaista hymy‰ns‰.

"Niin, juomme, tasapainon t‰hden, ymm‰rr‰tkˆ, kun min‰ sanon tasapainon
t‰hden, niin min‰ tarkoitan, ett‰ t‰ytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka
el‰v‰n‰ hautaansa astua."

"Rakas."

"Sanoinhan min‰, ettet sit‰ ymm‰rr‰, eik‰ tarvitsekaan. Jokainen
ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sit‰ ymm‰rt‰‰."

"Herman, kun sinun ‰‰nesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, min‰ riisun
nuttusi."

"Annahan olla, puhellaan. -- Mit‰ min‰ sanoin? Niin, ett‰ ihminen on
oma maailmansa. H‰nen rinnassaan on se maailma, ei sit‰ kukaan n‰e, ei
aavista, mit‰ siell‰ milloinkin liikkuu."

"Painanko min‰ polviasi?"

"Et, pane p‰‰si tuohon olkap‰‰lleni -- onko hyv‰ -- on niin
turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."

"Sinua, Herman, kuuntelee aina."

"Niin, sin‰ rakas. Min‰ tunnen, mit‰ sin‰ tunnet siin‰, onnellinen.
Min‰ tunnen aina, mit‰ muut tuntevat, el‰n heid‰n kanssansa, rakastan
heit‰ siksi. Mutta sitten v‰syy, palaa itseens‰, sulkeutuu muulle,
kuuntelee vain yksin‰isten hetkiens‰ ‰‰nettˆmi‰ s‰veleit‰, lˆyt‰‰
sielunsa syvyydest‰ aarteita, kuin el‰v‰t olennot kohoavat ne sielt‰,
saavat muotoja, luovat ymp‰rille rikkautta, jota kukaan ei n‰e eik‰
aavista -- se on se puoli, se puoli ihmist‰."

He joivat.

"Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Min‰ kuuntelen."

"Kuuntele. Sin‰ olet hyv‰, kun kuuntelet. Sin‰ kuuntelet kuin lapsi,
tied‰t, ett‰ teet sill‰ hyv‰‰. P‰iv‰t tulevat ja menev‰t ‰‰nettˆmin‰
t‰‰ll‰, ei ole kenelle puheleisi, eik‰ tarvitsekaan."

"Tahdotko lis‰‰?"

"Kiitos, antaa olla. Sanoin, ett‰ se on se puoli. Mutta on toinenkin
puoli, kylm‰ j‰rki. J‰rki, kylm‰ ja kirkas kuin kristalli. -- Kun min‰
sit‰ ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin min‰ jumaloisin jotakin ihmisess‰.
-- Aliina, kaadahan, rakas."

"J‰rjen malja."


"Lapsi, sin‰ puhut, sin‰ et tied‰, mit‰ sin‰ sanot, se on kenties sama
kuin Jumalan malja, sin‰ et tied‰, siksi voit sin‰ sanoa. Ymm‰rr‰tkˆ,
mit‰ on t‰ytynyt tapahtua, mik‰ hienostuminen luonnossa, ennenkuin
sellainen voima kuin j‰rki on siit‰ puristunut. Ei, kuinka sin‰ sen
k‰sitt‰isit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yl‰puolelle, ylˆs,
josta hallitsee katseellaan avaruuden ‰‰ret, mittaa syvimm‰tkin
syvyydet, ylˆs tietoisuuteen -- jumaluuteen."

H‰n vaikeni.

"Ja kuka on katsellut el‰m‰‰ sielt‰, on lˆyt‰nyt kerran ihanan
nautinnon. Siell‰ huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista
muodoista, ne eiv‰t s‰rje, ne eiv‰t koske en‰‰. Nauttii siit‰
viileydest‰, joka puhaltaa sammuksiin rinnan v‰r‰j‰v‰t liekit,
j‰hmetytt‰‰ naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat
liikkeet. Aukeaa vain laajat, j‰iset n‰kˆpiirit, jossa ihminen haihtuu
pieneksi pilkuksi, j‰hmettyy samaan j‰iseen kokonaisuuteen mit‰‰n
mielenkiintoa en‰‰ her‰tt‰m‰tt‰ --"

Herman vaikeni. H‰nen katseensa viipyi kaukana. Kuinka h‰n nyt hyvin
tajusi, mit‰ h‰n tarkoitti.

"Niin, ett‰ niin voi olla --"

H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰ otsaansa.

Aliina ei uskaltanut liikahtaa.

"Mit‰ min‰ puhuin -- niin, istuhan viel‰, niin vaikenemme. En min‰ en‰‰
puhu, sinusta oli se ik‰v‰‰, sinun silm‰si pyyt‰v‰t muuta."

"Herman."

"Ei, enh‰n min‰ sill‰, et silt‰ huonompi ole, sin‰ olet vain nainen,
el‰m‰‰ --"

"Maljasi."

"Vapautuaksemme, Aliina. Min‰ kuuntelin ‰sken omaa ‰‰nt‰ni, minua
huvitti se -- antaa ‰‰nen leikki‰ sanoissa. Huviksensa. Ajatusten
kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on
yksin‰isen nautinto, ymm‰rr‰tkˆ?"

"Ymm‰rr‰n."

Herman tuijotti lasiin ‰‰netˆnn‰.

"El‰m‰n ainoa rikkaus on se, mit‰ itsest‰ns‰ voi puristaa -- ja mit‰ on
sek‰‰n?"

"Sin‰ olet jo v‰synyt, otanko min‰ keng‰t jaloistasi?"

Aliina riisui keng‰t h‰nen jaloistaan ja sai h‰net vuoteelle.

"ƒl‰ v‰lit‰ minusta, Aliina, ‰l‰ v‰lit‰."

"Nukuhan, rakas."

Herman nukkui heti. Mutta Aliina j‰i viel‰ istumaan.

H‰n k‰sitti, ett‰ se oli lopussa.

H‰n istui kauan ajattelematta mit‰‰n.




RAKKAUTTA


-- Mit‰s, hyv‰stih‰n se meni. Se v‰h‰n siin‰ alussa sotki, ett‰ h‰n
aloitti sen tavallaan kuin v‰‰r‰st‰ p‰‰st‰. Miehet, ne nyt eiv‰t
sellaista huomaa.

-- Sit‰kˆ ne --

-- Se siin‰ vain oli. Mutta kun min‰ kerron sen alusta, kuinka se k‰vi.

-- Kerrohan.

-- Ensiksi se sanoi: "Saanko luvan kysy‰, onko neiti koskaan
rakastunut?"

-- No, mit‰ sin‰ sanoit?

-- Mit‰. Min‰ sanoin, ett‰ mit‰ se kauppias tyhj‰‰. Jos nuorempana
lienee tullut hullutelluksi, niin ei niist‰ nyt en‰‰ mit‰‰n.

-- Oikein.

-- Se oli pannut k‰tens‰ t‰h‰n n‰in polvelleni ja sanoi, ett‰ h‰n
tahtoisi oppia rakastamaan.

-- Mit‰ sin‰ siihen sanoit?

-- Mit‰, mit‰ min‰ sanoin -- en mit‰‰n. Ajattelin ensin viskata sen
k‰den siit‰ pois, vaan ajattelin sitten, ett‰ ehk‰ kuitenkin oli paras
aikanansa katsoa, ja siin‰ valossa min‰ enemm‰n rupesin h‰nt‰
siet‰m‰‰n. Sitten h‰n sanoi, ett‰ olin lihonut. -- "Kauppias tyhj‰‰",
sanoin. "Olette", sanoi h‰n ja koetti toisella k‰dell‰ selk‰‰ni.
"Saanko luvan rakastaa", kysyi h‰n. "Mit‰", sanoin min‰. "Jos
antaisitte l‰hesty‰ itse‰nne", sanoi h‰n. "Ja sitten?" "Rakastaa
niinkuin ihmisill‰ on tapana." "Ja mit‰ tarkoitusta varten, jos saan
kysy‰. -- Ei, kauppias ajattelee ensin, eih‰n n‰ill‰ ijill‰ en‰‰ --
lapsena jos on utelias ja niin edesp‰in, ett‰ hurmaantuu ja niin
poisp‰in -- mutta jos kauppias tahtoo minua kysy‰, niin kysyy vain
suoraan ja ilman kiertoteit‰, ett‰ min‰ ymm‰rr‰n sit‰ mukaa vastata. --
Oliko se h‰nen ajatuksensa", kysyin. Oli, se oli h‰nen ajatuksensa,
mutta ettei h‰n varmoja kauppoja viel‰ kyll‰ ollut ajatellut tehd‰, jos
saisi ensin luvan v‰h‰n niinkuin rakastella.

-- "Ei, ennenkuin h‰iden j‰lkeen", sanoin min‰, "sitten laillista
tiet‰".

-- "Tietysti sitten", sanoi h‰n, eik‰ h‰n laittomuutta
tarkoittanutkaan. H‰nen ajatuksensa kulkivat juuri laillista tiet‰. H‰n
sanoi, ett‰ h‰n oli aina ajatellut, ett‰ kun varoja kertyi siksi, ett‰
oma vaimo kannattaa el‰tt‰‰, niin h‰n sen el‰tt‰‰, sen verran on hyv‰
olla mukavuutta ja iloa.

-- "Tietenkin", sanoin min‰. Ja sitten sanoin, ett‰ kyll‰h‰n min‰
naimattakin toimeen tulisin. Tietysti tulisinkin. Minulla on
konttorista palkkaa jo 75 mk kuussa ja pankissa on jo liki 500 vanhan
p‰iv‰n varoja. Mutta tietysti parempi on aina parempi. Jalkojen t‰hden
nimitt‰in. Ne eiv‰t en‰‰ kohta sied‰ vedossa seisomista. Niiss‰ kun on
reumatismia. Ett‰ h‰n nyt sen tiet‰‰, ettei j‰ljest‰p‰in tarvitse tulla
sanomaan, ettei tiennyt ottaessa. Muita vikoja ei ole, ja jos h‰n
kustantaa ensi kes‰n‰ parisataa niihin jalkoihin, niin voisi sen
pakotuksen kylpe‰ pois, ettei siin‰ suhteessa olisi vasta kustannuksia.

-- "Juu", sanoi h‰n, h‰n antaa, jos naimisiin menn‰‰n. -- Eik‰h‰n se
siit‰ somene, kun ment‰v‰ kerta kuitenkin on ja kun saa viel‰ sellaisen
varman ihmisen, joka ei tee mit‰‰n h‰mmennˆksi‰ h‰nen el‰m‰ss‰‰n, niin
ennen h‰n v‰h‰n kustantaa, sill‰ on h‰n sen verran el‰m‰ss‰ n‰hnyt,
ett‰ mink‰ tavaran helpommalla saa, on se sit‰ huonompaa.

-- "Niin, oma asianne, tehk‰‰ kuten tahdotte", sanoin min‰.

-- "Talo on siin‰ valmis."

-- "Ja liinavaatteet min‰ itse kyll‰ kustannan", sanoin min‰.

-- "Ja rahaa on, jos tarvis vaatii."

-- "Ei, kiitoksia, ei ennenkuin h‰iden j‰lkeen, se on tavallinen
taksa."

-- "Sitten se on sit‰ myˆten valmista", sanoi h‰n.

-- K‰vi miten k‰vi, ajattelin siin‰ itsekseni, hyvin hullusti ei t‰ss‰
k‰y. Mieheen kyll‰ ajan pitk‰‰n tottuu. Parasta aina tehd‰ aikanansa,
mit‰ teht‰v‰ on. Ja kun t‰m‰ on varakas ja tasainen. Siin‰ silt‰
puolelta ei ole mit‰‰n, ja muista puolista min‰ kyll‰ suoriudun. Ei
niin, ettei minusta olisi ollut kˆyh‰n miehen vaimoksi. Kˆyh‰lle min‰
olin luotu. Min‰ olisin ollut hyv‰ kˆyh‰n miehen vaimo. Min‰ olisin
paremmin ymm‰rt‰nyt kˆyh‰n kohdan ja surkuilematta tyˆt‰ tehnyt ja
kohtaa kohentanut. Mutta niin ei sattunut. Se, jota ajattelin, ei
minuun katsonut. Ei varmaan tiennyt, mitk‰ ajatukset mieless‰
liikkuivat ja vuosia kummittelivat. "ƒl‰ ajattele", sanoin min‰
itselleni, "‰l‰ ajattele tyhj‰‰, ei h‰n sinusta huoli". Mutta jos
huolisi sittenkin, kangasti mieless‰ aina ja min‰ ajattelin. Kun on ne
vuodet, jolloin ment‰v‰ olisi, ajattelee. Mutta kun ei, niin ei. Se on
juuri se, ett‰ kun ei, niin ei. Ja miehi‰ on sitten monta. Ja niist‰
muista ei toinen ole kummempi kuin toinenkaan. Eik‰ sek‰‰n olisi
ihmist‰ kummempi ollut. N‰inh‰n min‰, mik‰ se oli. Mutta annas, kun se
kangastaa ja mieleen kaihin j‰tt‰‰. -- No niin, sanoin min‰ sitten
t‰lle viel‰ sen, ett‰ miehen pit‰‰ olla selv‰p‰inen ja ymm‰rt‰‰ sit‰
maailmanj‰rjestyst‰, jonka alle on alistettu, niin ett‰ esimerkiksi kun
nainen, jonka on ottanut itse‰ns‰ varten ik‰‰nkuin, ei vaadi vuotuista
palkkaa oloistaan, niin se tyˆ, jonka nainen pes‰‰n tekee, on niinkuin
vapaaehtoista hyvyytt‰, ja ettei palkoista tule puhetta -- niin, _sit‰_
voi sanoa vaikka _rakkaudeksi_. Ymm‰rt‰‰kˆ h‰n sen, kysyin min‰.

-- Ymm‰rt‰‰, t‰ydellisesti ymm‰rt‰‰, sanoi h‰n. Mutta ett‰ h‰n antaa
myˆs vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rajoja pantaisi, ja
sit‰kin sopii sanoa rakkaudeksi.

-- "Juu, sopii kyll‰", sanoin min‰. Ja sill‰ se oli tehty. Huomenna
mentiin ja ostettiin sormukset.




MATAMI R÷HELIN


"Asuuko t‰ss‰ matami Rˆhelin?"

"Justikka, k‰yk‰‰ sis‰‰n, olkaa hyv‰."

"Ehk‰ minulla on kunnia, ehk‰ se on matami itse?"

"Juu, min‰ olen Rˆhelin ja minun mieheni on myˆs Rˆhelin."

"Onko se matami kun on k‰ynyt siell‰ ilmoittamassa ottavansa pienen
lapsen hoitoon?"

"Jassoo, se on neiti, neiti on hyv‰ ja istuu. T‰ss‰ on parempi,
toppastooli."

"Kiitos."

"Se olisi neidin oma lapsi kuin olisi ulosannettava?"

"Niin."

"Ja vanhako on lapsi, jos saa kysy‰?"

"Kaksitoista vuorokautta."

"Ai-ai, neiti kulta."

"Se alkaa olla jo haitaksi."

"Tietysti, tietysti."

"Pit‰‰ matkustaa, on paikka toisessa kaupungissa."

"Tietysti, tietysti."

"Mutta jos matamin sopii ottaa se."

"Sopii, neiti on huoleti, ihan niinkuin sit‰ ei olisi ollutkaan."

"Min‰ ostan kyll‰ vaatteet ja leningit ja kaikki kauniit ja matami on
hyv‰ ja katsoo vain sen per‰‰n, ja kun ulkoilmaan vied‰‰n, pit‰‰ se
myssy st‰rk‰t‰ n‰in t‰st‰ edest‰ ja piipata -- onko matami n‰hnyt
herraslapset?"

"Jaa -- herraslapset -- niit‰ ne on minulla olleetkin, kaikki hyvi‰ ja
kauniita lapsia, oikeiden ihmisten j‰lkel‰isi‰. Paljon niit‰ t‰‰ll‰
laitakaupungilla s‰ilytet‰‰n, monessa niist‰ vain elet‰‰n, niist‰
syˆd‰‰n, niist‰ juodaan ja niist‰ kaikki vippelkonstit koetaan. --
Tiet‰‰h‰n neiti, mit‰ sakea el‰m‰ sis‰ll‰‰n pit‰‰."

"Jaa."

"Vaan niinkuin minun mieheni sanoi, ett‰ jos sit‰ peli‰ pelaat, niin
muuta elinkeinoa ei meill‰ laajemmin harjoiteta. Paitsi ett‰ min‰ nyt
joskus jonkin ruumiin pesen, mutta lapset pidet‰‰n siistin‰ silt‰,
ettei niinkuin monessa paikassa -- luvalla sanoen -- matoja --"

"Osch --"

"Niin, n‰keekˆ frˆˆken, ja n‰lk‰‰. -- Vaan min‰ kun otan ja t‰yt‰n sen
hyv‰sti ruualla, ett‰ veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niit‰ ei haluta
huutaa, pit‰v‰t ik‰‰nkuin raskaampaa olentoa."

"Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?"

"Kyll‰ sovitaan, frˆˆken, kyll‰ niist‰ sovitaan. Frˆˆken parhaiten
tiet‰‰, mink‰ verran asia on h‰nt‰ helpottanut."

"Matami hyv‰ m‰‰r‰‰ vain ensin."

"N‰keekˆ frˆˆken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain el‰tt‰‰, jokunen
antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti
puhtaus olla ja terveytt‰ hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin
hyvin. -- Sitten on v‰hempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu,
kun ovat pieni‰ ja puristuksessa kasvatettuja, ett‰ kuolevat. Eih‰n
neiti ole puristanut itse‰ns‰?"

"En."

"Ei sitten. Vaan mit‰ minun pitik‰‰n sanoa, -- niin, ett‰ monet
pit‰v‰t, ett‰ on onni, kun viatonna kuolee -- ett‰ sit‰ on niin
erilaisia el‰m‰nymm‰rryksi‰ ja monella eri tavalla voi asiata ajatella,
pahaa ajattelematta -- kukaan ei pahaa silt‰ tahdo tehd‰ -- ei,
tietysti ei. -- Vai voisiko ‰iti, jos suotta niinkin ajatteleisimme,
oman lapsensa hengilt‰ ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niit‰ on
heikkoja syd‰mi‰, jotka eiv‰t voisi sit‰ sitten koskaan unohtaa."

"Eih‰n toki, kuinka matami --"

"Eih‰n toki, rakas neiti, eih‰n toki. Ei sit‰ voisi. Eik‰ ole
tarviskaan. Asian kuljettaa toista tiet‰. Joku sata ei merkki‰ el‰m‰‰n
j‰t‰ ja joku lapsi, ei senk‰‰n tarvitse merkki‰ j‰tt‰‰. Toisella on
aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun
mieheni, n‰hk‰‰s frˆˆken, on sellainen, se vie -- tied‰tteh‰n te
miehet, frˆˆken."

"Jaa, matami."

"Jaa, min‰ poikkean -- niin, kuinkas me nyt asian ajatteleisimme --
neiti on nuori ja kaunis ihminen, ihan kuin posliinista nukki. Eih‰n
neidin tarvitse puutetta k‰rsi‰?"

"Ei."

"Niin ei. Jaksaako neiti sitten maksaa kerralla 300?"

"Ja ei muuta?"

"Ei muuta. Nyt. Tahi niin, ett‰ neiti kirjoittaa sitten osoitteensa ja
nimens‰ ja min‰ kirjoitan sitten tarkemmin. Sill‰ jos lapsi kuolee --
niit‰ ei tied‰ pieni‰, niin on kirstuvaatteet laitettavat ja kellot ja
papit kustannettavat -- niin, n‰keekˆ frˆˆken, niihinkin menee pitk‰lle
kolmattakymment‰. Se on minulta aina mennyt. Min‰ kun puhtaasti
ihmisten tapaan kaikki laitan, kaikki, kaikki, ja lapsen hyv‰sti
hoidan, aina ajatuksen kanssa -- lapsen parhaan kyll‰ ymm‰rr‰n."

"Min‰ kaikki maksan. Ett‰ vain lapselle -- ei mit‰‰n -- ett‰ kaikki on
hyvin -- kyll‰ min‰ maksan ennen -- se on niin pieni ja siev‰, matami
ei usko, se nauraa --"

"Ai, neiti kulta, sen matami kyll‰ uskoo."




JOSEFIINA


  JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni.
  AMANDA, palvelijatar.

AMANDA: Huh -- huh, kun siell‰ on kuuma.

JOSEFIINA: Kuuma, min‰kin l‰ksin v‰h‰n j‰‰hdyttelem‰‰n.

AMANDA: Pitk‰lt‰ se jaksaakin saarnata t‰m‰. Kuuluu olevan se entinen
Laiska-Lassi.

JOSEFIINA: Kas, eikˆs se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko
minua viel‰, neiti?

AMANDA: Jo toki. Josefiina --

JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, ett‰ tunteekohan
tuo, kun niin eri teit‰ on vaellettu, eik‰ Jumala niin moneen vuoteen
ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset t‰‰ll‰. --
Palvelijanakos ollaan?

AMANDA: Mitenk‰s muuten.

JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.

AMANDA: Mitenk‰ niin?

JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enh‰n min‰ tuomitakseni,
en, en toki. Mik‰ min‰ olen, Amanda sen ymm‰rt‰‰. --

AMANDA: Ja sit‰ ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo liet‰nee.

JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana viel‰, kunhan kapteeninakin
ensin. Jumala kun t‰h‰n palvelijakseen kutsui. On h‰n toki minusta
huolen pit‰nyt, varannut minulle hyv‰n kohdan, paremman kuin monille
muille.

AMANDA: On tainnut.

JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. T‰ss‰k‰‰n ei tyˆn pakkuuta, ei muuta
kuin ollaan ja matkustellaan. T‰llainen kirkko se on paras
t‰m‰ns‰‰tyisille. On kuin kotonaan -- ja kuule, marjassa kun ennen
yhdess‰ k‰ytiin -- muistatko?

AMANDA: Muistan toki.

JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. -- Niin,
kuule, onko sinua jo kysytty?

AMANDA: Ei.

JOSEFIINA: Kyll‰ ne kohta kysyv‰t. Noin lihava ja punakka. Sinun pit‰‰
liikkua enemm‰n, ett‰ huomaavat.

AMANDA: Enp‰ min‰ miehist‰.

JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?

AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eik‰ vaimov‰est‰ vastusta.

JOSEFIINA: Vai niit‰ maita. Eip‰ sitten tietenk‰‰n. Jos viel‰ perintˆj‰
odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat
-- niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset
rakastajatkin.

AMANDA: El‰h‰n.

JOSEFIINA: Juu -- konttoristi oli se ensimm‰inen, Isaksonin kaupasta,
siit‰ teid‰n kirkkonne vierelt‰.

AMANDA: Kyll‰ tied‰n.

JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi el‰, koulunopettaja oli oikein se
toinen, sill‰ oli virat ja pelit.

AMANDA: Ja vaimot?

JOSEFIINA: E-hei. Onko sit‰ pakko muiden -- onpa miehi‰, Luojan kiitos,
maailma t‰ynn‰.

AMANDA: Vai niin sit‰ sin‰.

JOSEFIINA: Niin, on sit‰ mulla ollut jo romantiikkaa -- mit‰?

AMANDA: Onpa ollut -- ihanko sin‰ sitten -- no, pulska tuota oletkin.

JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki t‰h‰n asti sanoneet, mit‰ tuota
sitten lienee.

AMANDA: Eikˆ ne vaimokseen pyydelleet?

JOSEFIINA: Pyh -- mit‰ miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeit‰
kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ymp‰ri.

AMANDA: Ha-ha-ha-haa.

JOSEFIINA: Saa niille syd‰mess‰‰n kerrankin nauraa. -- Ja kuule, sitten
min‰ satuin t‰nne armeijaan. Jumala k‰‰nsi syd‰meni kerran ja sen
j‰lkeen tulin t‰nne j‰‰neeksi, ja elett‰v‰h‰n sit‰ on, samahan se
mill‰, ja t‰‰ll‰ tapasin sen Kattaisen sitten --

AMANDA: No?

JOSEFIINA: Phy -- el‰ virka, eih‰n siit‰ mihin -- se kuolee kohta.

AMANDA: Sekˆ --

JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.

AMANDA: Se sulhasesi?

JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin,
ett‰ lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on
keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo --
se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se
j‰‰ t‰nne maan p‰‰lle el‰m‰‰n viel‰ ja on terve ja vahva ja niin
herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.

AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?

JOSEFIINA: Mit‰s, sit‰h‰n sit‰ tietenkin.

AMANDA: Mutta se on synti.

JOSEFIINA: Mik‰ synti? Jumalahan h‰net itse pois kutsuu.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Ja jos el‰isi, kyll‰h‰n min‰ sitten Kattaisenkin ottaisin,
kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun
sieppaa naisen itselleen, niin sit‰ on sitten sen ja sill‰ hyv‰.

AMANDA: Onko sekin armeijalainen?

JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta
ihmeesti se kest‰‰ kitua.

AMANDA: Jumala tahtoo teit‰ koetella.

JOSEFIINA: Tahtoo. -- Min‰ kohta t‰ss‰ v‰h‰ttelen.

AMANDA: Mit‰ --

JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.

AMANDA: Mit‰, Jumalaako tarkoitat?

JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyll‰h‰n Jumala minun kuormani tiet‰‰ ja
kaikki lopulta hyv‰ksi k‰‰nt‰‰ ja lapsen kanssa luokseen korjaa.

AMANDA: Mink‰ lapsen?

JOSEFIINA: Sen, joka siit‰ entisest‰ vaimosta Jannelle j‰i. Kuuluu jo
huonona kituvan sekin.

AMANDA: Mit‰ mies ajatteleisi, jos tiet‰isi, ja mit‰ Jumala ajattelee?

JOSEFIINA: Janne tiet‰‰ ja Jumala tiet‰‰ kanssa, mit‰ min‰ toivon, ja
ymm‰rt‰v‰t sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehist‰ el‰ mulle sano, niist‰
on mulla omat ajatukseni ja niit‰ en sotke. -- Tietenkin, tarpeenhan ne
ovat molemmat ja hyv‰t, mutta ei ne niin -- eih‰n niit‰ niin syd‰n
kourassa pel‰t‰ tarvitse.

AMANDA: Kyll‰. Jumalaa toki -- jos h‰n k‰y rankaisemaan.

JOSEFIINA: Ik‰‰nkuin ei H‰nell‰ muuta tyˆt‰ olisi. Ja mit‰ huvia
H‰nell‰ olisi ahdistaa meit‰ -- ylistet‰‰nh‰n H‰nt‰ ja kiitet‰‰n aina
kaikesta.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Sano mit‰ sanot, en min‰ luule H‰nell‰ olevan suurtakaan
moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan,
eikˆ H‰n ymm‰rt‰ne. -- Ja siksi toisekseen, itseh‰n H‰n ihmisen
kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi H‰n heid‰t loi --

AMANDA: On se v‰h‰n niinkin -- katsohan, taitavat tulla jo sinua
hakemaan.

JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyv‰sti sitten -- hyv‰sti. Mutta eikˆ
sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siin‰ vain ole, ett‰ --
rakastella -- puhtaasta syd‰mest‰ tietenkin -- ja kuule, min‰ rakastan
ihan kerrassa --

AMANDA: Joudu, veikkonen.

JOSEFIINA: Hyv‰sti. Toiste sitten. -- Mutta usko pois, tuollaisen
rimpsuhameen min‰kin viel‰ laitatan.

AMANDA: Ha-ha-haa --




MAANTIELLƒ


"P‰iv‰‰."

"P‰iv‰‰ p‰iv‰‰."

"Mist‰ matka?"

"Kirkonkylist‰ tuolta."

"Asioissako se Pekka siell‰ oikein?"

"Mitenp‰ lie --"

"Taitaa niiss‰ sulhaspuuhissaan kuleksia?"

"Ei tuota niiss‰, he-he."

"Ne kieliv‰t sit‰ Pekkaa jo kuulutetun."

"Kuulutti mit‰ kuulutti, ei niist‰ kaikista kuulutuksista."

"Purutko tuli?"

"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet t‰ss‰."

"Vai ei sopiutuneet."

"Ei sopiutuneet."

"No, eip‰ auta sitten muu kuin vihint‰."

"Mit‰p‰ tuota."

"Mik‰ ettei?"

"Tokko tuota."

"Mik‰s on vaimolla vikana?"

"N‰kyy sit‰ vikaa olevan itsekussakin."

"Neh‰n sit‰ sanoi, ett‰ tyˆteli‰s ihminen se on, joko silt‰ nyt siell‰
selk‰ katkesi -- ett‰ tyˆteli‰s ne siit‰ Riittastiinasta sanoi."

"Tyˆteli‰s, tyˆteli‰s ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten
rohmu."

"Vai on rohmu?"

"Rohmu. Se siihen mˆkille kapristiin ensi kuulutuksen pyh‰n‰ sit‰
j‰rjestyst‰‰n pit‰m‰‰n. Pit‰kˆˆn kun pit‰‰, se karja sen ihmisens‰
tahtoo -- kyll‰h‰n t‰m‰ sit‰ karjaa ja muutenkin, mik‰p‰ siin‰,
vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo
ihmett‰."

"Vai lokkasi."

"Lokkasi. Nokare se ei ollut mik‰‰n menness‰‰n suupalalla, ei se sit‰
siloittamaan eik‰ tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'ved‰ pitemp‰‰n
tuota', sanoin min‰, vaan ei se sit‰ vet‰m‰‰n -- eik‰ se niin ett‰ yht‰
palasta paljaaltaan. Ja kun siit‰ sanalle sakenin, se terhent‰m‰‰n,
ett‰ h‰n menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos t‰ss‰ s‰rpimett‰."

"Vai niin tuo."

"Niin; sanot niit‰ pit‰v‰si, vaan voilla ei meill‰ em‰nti‰ lihoteta --
sanoi se ‰itivainaa aina ennen, ett‰ siit‰ sen, Pekka, oikean vaimon
merkin tied‰t, ettei se kuivaa leip‰palaa suunsa sivu kierr‰."

"On se sit‰kin."

"On se -- jo se Riittastiina hˆk‰ystiin l‰hte‰ siit‰, vaan min‰
kielottelemaan, ett‰ palvelusihminenh‰n se on otettava t‰h‰nkin, ja jos
t‰st‰ ei nyt t‰‰n enemp‰‰ t‰st‰ kaupasta sakia, niin sopii sit‰
t‰ss‰kin."

"Siihenkˆ se j‰i?"

"Siihenh‰n se j‰i, se siihen nelj‰ll‰ markalla kuun sitten ja talon
keng‰t ja pitovaate -- vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin ett‰ penni
kiertyisi taskuun, se sit‰ voita ja sit‰ kahvia minulta ostaa kiehitt‰‰
-- ja kun on omissaan, ostakoon, mit‰p‰ min‰ h‰nest‰."

"No jo on."

"No jo on, sit‰ min‰kin. Muuten tuo on ihminen, enemm‰n kuin kunnon
ihminen ja riski, se siin‰ pojan tehd‰ kapristi sivussa viime
viikolla."

"Vai jo pojan."

"Jo."

"Se on Pekan poika?"

"He-he, kenenk‰s se muiden, sit‰h‰n se on minun perua."

"Joko siit‰ papille sanoit?"

"Sanoinhan tuota."

"Eikˆ pappi nuhdellut?"

"Mit‰p‰ se olisi nuhdellut."

"Niin, mit‰p‰ tuo."

"Se kun on pantu niill‰ keinoin lis‰‰ntym‰‰n tuo ihminen, niin mik‰p‰
auttoi, eip‰ tuo niist‰ puuhista ole irti pappikaan."

"Eip‰ ei, mit‰p‰ sit‰ pappikaan."

"Min‰ sit‰ v‰h‰n niinkuin kysyin, ett‰ onko h‰nell‰ k‰ynti‰ siell‰p‰in,
ett‰ jos olisi ristitt‰‰ ja ripitt‰‰ niit‰ siin‰, ett‰ jos mik‰
tapaturma ja se siin‰ ristim‰tt‰ kuolisi, niin mitenkuten tied‰p‰s se
viimeisell‰ tuomiolla siell‰ toisten jalkoihin sotkeutuisi."

"No, sanoiko tuo olevan siell‰p‰in k‰ynti‰?"

"-- niin min‰ manasin, ett‰ jos se pappi ei sinnep‰in, niin ne on
kirkolle kyyditt‰v‰t."

"Sanoiko tuo olevan k‰ynti‰?"

"Sanoi, ett‰ kun h‰n tuo nahkoja sinne suutarin mˆkille, kun kuului
saappaan tietto olevan, niin sanoi, ett‰ samalla h‰n k‰ypi, osta vain
kahvit siksi."

"Vai kahvit."

"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entist‰ -- on sit‰ pastorilla
meist‰ nurkkakuntalaisista huolta, sit‰ kun syntyy ja kuolee ja el‰‰
ihmisellisiss‰ menoissa t‰m‰ syntinen -- vaan ei tuo tuosta pahaa
tyk‰nnyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."

"Mik‰ siin‰, ett‰ se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"

"Ei ryhtynyt -- kovin se niill‰ hintaa piti."

"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"

"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siin‰, ett‰ eikˆ se pastori
huokeammalla, kun sit‰ ollaan vain mˆkin miehi‰ ja se kihlattu morsian
palvelusihmisi‰, vaan ei sanonut voivansa, sanoi ett‰ se juoksee
joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."

"Niihinh‰n se."

"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eip‰h‰n se siin‰
kiikastane, onpahan siin‰ se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla
ja pit‰‰p‰ h‰net siin‰ leiv‰n leipojana ja karjan katsojana, kun sit‰
ei kuitenkaan vaimoihmisett‰ --"

"Vihit‰ pois."

"Sanoi se pappikin ja naureskeli, ett‰ vihit‰ pois, Pekka, ett‰ kyll‰
h‰n vihkii, vaan min‰ sanoin, ett‰ joutipahan olla, pysyyp‰ se siin‰
vihkim‰tt‰kin, jos sen siihen vihkii, niin se siin‰ sit‰ voita lokkii
kuin mik‰kin voilokki."




LƒHT÷


"Ukko, nousetko siit‰ ylˆs."

"Noustaanpa, noustaanpa -- mik‰ h‰t‰n‰?"

"Niit‰ tuli nyt sinne tupaan."

"Vai tuli, joutaapa tulla."

"Tokko tuosta kohenet!"

"Pit‰‰kˆˆn tuota, oliko ne mit‰ miehi‰‰n?"

"Ne niit‰ poliisimiehi‰ n‰kyiv‰t."

"Vai niit‰ ne, no, siet‰‰p‰, siet‰‰p‰ t‰st‰ sitten v‰hitellen koheta."

"Voi, voi, nyt ne viev‰t sinut, kun eh‰titkin kulettelemaan niit‰
hirvenlihoja, johan min‰ sanoin, ett‰ sakottavat sinua viel‰. Olisi
Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."

"Kaupittu mik‰ kaupittu."

"Maksetaan pois se sakko, eikˆh‰n nuo tuota, jos oikein pyyt‰isi --"

"Johan sin‰ nyt, jopa jo, niinkuin ei t‰st‰ sinne joutaisi."

"Sinne sen mieli n‰kyy palavan, enkˆ min‰ sit‰, ett‰ sinne sen mieli
palaa."

"Ehee, vai palaa."

"Kun viimeisi‰ henki‰‰n tuossa haukkomassa, jalat kuin mitk‰kin pˆlkyt,
ei ylˆs en‰‰ omin voimin p‰‰se."

"H‰t‰kˆs siell‰ on istuessa?"

"Mene tied‰, jos tuota kuollet tuonne viel‰."

"Mik‰p‰ tuossa, jos tuota tuotakin."

"Linnassa, voi-voi --"

"Kuoltavahan sit‰ on kuolevan kuitenkin."

"Kun synnillisen‰ siell‰, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin,
kun l‰htˆ l‰henee."

"Vai papin, ehee --"

"Ett‰ suurinta synti‰‰n tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myˆh‰."

"Synti‰kˆ, synti‰kˆ tuota lienee ollut t‰‰ll‰ tekem‰ss‰?"

"Kun olisi menn‰ tuntoonsa itsekunkin, t‰m‰ lihojen myyntikin,
mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta
helpottuakseen, ett‰ sit‰ t‰ss‰ ajallisessa ajassa sovitellaan?"

"Niin, mitenp‰, mitenp‰ tuo tuosta ottanee."

"Ja jos sinulle niinkuin se l‰htˆ -- niin sit‰ on sit‰ rikett‰ minunkin
puolellani. -- T‰ss‰ tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota
kaipasit, otin kirkonkukkaroon vied‰kseni, se kun se lehm‰kin poti
sin‰ vuonna, vaan se synti sokaisi, ett‰ sinne kukkaroon pistin siit‰
10-pennisen -- sit‰ sitten sill‰ lopulla join kahvia suntion mˆkill‰ --
niin ett‰ el‰ sin‰ siit‰ viimeisell‰ tuomiolla p‰‰lleni kanna."

"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta -- ehee -- sit‰ kaikenlaisia
hupakoita, mink‰ sinuakin, l‰hdep‰s parisenkymment‰ vuotta vanhemmalle
kˆmpyr‰lle -- ehee -- nuori ihminen -- no se teet‰tt‰‰."

"No nyt se --"

"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne petty‰ nyt tuomariherrat, jos t‰st‰
jollakulla p‰iv‰ll‰ -- se on tuo turvotus tainnut t‰nne syd‰nalaan
kohota, kovin se j‰ykent‰‰ -- koetapas."

"Niinp‰ n‰kyy, voi-voi tokkiinsa."

"Jotta -- ehe -- eip‰ tainnut olla niin asetettu, jotta sit‰ sakkoaikaa
istuisi en‰‰ t‰m‰, jos hyvilleen ottaa."

"Eip‰ istu, n‰kyisip‰ olevan maksun asia."

"Vai maksun, no sit‰ kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pit‰‰,
kuuleepa kuulee --. Et niit‰ rahapennej‰ muka en‰‰ tarvitse -- no jo
tarvis loppui. -- Tokko tuota tiet‰net, miss‰ nuo ovatkaan? -- Siell‰
ne ovat aitan katonrajassa, siin‰ hirrenkolossa sukanter‰n sis‰ss‰,
jotta ota ja anna ne sille Matille."

"Tottapahan annetaan."

"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi t‰h‰n mˆkille ik‰‰nkuin
sit‰ isannuutta pit‰m‰‰n, kun minusta aika j‰tt‰‰ -- se on jo puhuttu,
jotta se naipi sinut."

"Hyv‰ is‰ siunatkoon."

"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisill‰, niiden pehkujen alla, jotta
anna Matin pist‰‰, pist‰‰ ne kokoon. -- Min‰ Matille siit‰ jo koommin
mainitsin -- no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sit‰
niinkuin minua sielt‰ perim‰‰n rupeaisi --"

"Peri‰, peri‰h‰n sit‰ toki pit‰‰."

"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi nelj‰nnest‰ niit‰ kahvia
lis‰ksi, jos t‰ss‰ Matin kanssa niit‰ hautajaisentapaisia piteleisi --
ne kihlat sopii juoda samalla -- ja jos t‰ss‰ nyt, n‰in kun n‰ytt‰‰,
k‰ypi -- niin kuitenkin sit‰ siin‰ juhannuksen seutuvilla pappiloihin
-- jotta, ehee, mik‰s siin‰ --"

"Voi tokkiinsa."

"Niin, jotta antaisi tuon mˆkin pysy‰, pysy‰ tuossa paikoillaan, jotta
ei tuota tuosta h‰vitt‰isi. -- Se entinen ukko, tarinoipi siin‰
vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan
potkaisi, kun se n‰ki eukon kujeet -- jospa tuo pit‰nee minun j‰tt‰‰
tuo potkiminen sikseen -- ehee -- vai maksaisikoon tuo vaivan --"

"Mit‰h‰n puhunee viel‰ --"

"Sit‰p‰ t‰ss‰ viel‰ arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa
toiset jalkarievut t‰lle matkalleen?"

"Min‰ annan."

"No, jospa heid‰t."

"Tuossa on kuivat -- jos min‰ ne l‰htˆkahvit arvasin kiehauttaa, jos
tuota ei en‰‰ t‰‰n koommin --"

"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkem‰tt‰ -- tiesit kaiketi, jotta
ei sit‰ yli ik‰‰ns‰ kukaan el‰, saati sitten vanha -- vai kahvit,
kahvit t‰ss‰ viel‰ -- ehee -- no sit‰ jotakin --"

"Joko se nyt l‰htee?"

"Mik‰p‰ t‰ss‰, l‰hdett‰v‰ mik‰ l‰hdett‰v‰."

       *       *       *       *       *

"Voi, voi, nyt se jo meni -- olisin tuolle k‰tt‰ antanut ja hyv‰stit
sanonut, vaan kun ei en‰‰ katsonutkaan -- -- tuolla se nyt menee, voi,
voi, eih‰n tuo raukka en‰‰ astumaan kykene, menn‰ kˆntyst‰‰, menn‰
kˆntyst‰‰, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo --"




LOVISA ÷HMAN


Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siit‰ olikaan?
Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.

Neiti Lovisa ÷hman asui pieness‰ ullakkokamarissaan silloin niinkuin
nytkin. Se vain, ett‰ ‰iti ja is‰ silloin viel‰ eliv‰t ja asuivat
alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin
puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, ett‰ silloin oli ihana
auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt
ei h‰nell‰ ollut ainoatakaan kukkaa ja p‰iv‰ oli pilvinen ja raskas.

Mutta se oli Ernstin p‰iv‰. Joka lauantai oli Ernstin p‰iv‰.

Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.

Kuinka aika kuluu.

Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja h‰n -- h‰nell‰ oli
p‰‰ll‰‰n valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli h‰nell‰
sininen silkki.

He eiv‰t olleet kˆyhi‰ silloin, kun is‰kin viel‰ eli. Nyt ei h‰nen
tarvinnut sit‰ muistoissaan h‰vet‰. Kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.

H‰n muisti sen p‰iv‰n niin selv‰‰n, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos
kaiken muun h‰nelt‰ veiv‰t, muistoa siit‰ p‰iv‰st‰ eiv‰t kuitenkaan.

Ernstin p‰iv‰.

H‰n lukitsi ovensa, asetti pˆyd‰lle sen kahvikaluston, jota silloin oli
k‰ytetty ja jonka h‰n oli piilottanut sairautensa aikana, etteiv‰t sit‰
mˆisi rohtorahoja saadakseen. H‰n sˆi ennen vain kerran p‰iv‰ss‰ ja joi
kuumaa vett‰ l‰mpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita
uuniin tuhlata, mutta sit‰ kahvikalustoa ei h‰n vieraille antanut.

H‰n laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja
joi sit‰ samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden
h‰nen kamarissaan kahvia joivat.

Ja h‰n puheli nytkin Ernstin kanssa. H‰n ei huomannut, ettei kukaan
vastannut. Vastaukset olivat h‰nen syd‰meens‰ uurretut.

Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.

"J‰t‰ minulle yksi lehti."

Ernst rep‰isi h‰nelle yhden, siin‰ oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin
olivat h‰nen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.

"Sinun omia ruusujasi."

"Min‰ s‰ilyt‰n t‰m‰n."

"S‰ilyt‰tkˆ? Ja kun min‰ tulen, n‰yt‰ sit‰ minulle, siit‰ n‰en, ett‰
olet muistellut minua. Tahdotko?"

"Tahdon."

H‰n painoi p‰‰ns‰ alas.

Mutta ilo virtasi l‰pi h‰nen ruumiinsa. H‰n oli onnellinen. H‰n olisi
tahtonut nauraa.

Ja sitten joi Ernst kahvia.

"ƒl‰ puraise sit‰ mantelia, Ernst", huudahti h‰n.

"Miksi, tahdotko sin‰ sen?"

"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."

"Min‰ pist‰n sen suuhusi."

"Ei, anna se minulle."

"Tule ottamaan."

Ernst nauroi ja h‰nen hampaansa v‰lkkyiv‰t. Kuinka ne v‰lkkyiv‰t.

H‰n meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli h‰nt‰ k‰dest‰ ja katsoi h‰nt‰
silmiin.

H‰nt‰ raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi -- h‰nkin tahtoi. Mutta se oli
synti, eik‰ saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana
ja tahtoi h‰net omaksensa, sitten vasta. H‰n veti k‰tens‰ pois,
k‰‰ntyi, painoi k‰sill‰ kasvojansa.

Kuinka h‰n oli monesti kiitt‰nyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan
tapahtunut, ettei kukaan ollut h‰nt‰ suudellut, ei Ernstk‰‰n, koska ei
kerran oltu sallittu, ett‰ Ernst tulisi h‰nen omaksensa.

Ei h‰n ollut siit‰ nurkunut yht‰‰n. Jumalan tahto oli niin. Ehk‰ Jumala
tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ syvemmist‰ ristiriidoista.

Sill‰ kun is‰ kuoli, tuli el‰m‰ niin ahtaalle, ettei heill‰ ollut
v‰ltt‰m‰ttˆmint‰k‰‰n. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat ‰idin
kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta
se ei tahtonut riitt‰‰ el‰miseen eik‰ korkorahoiksi siihen pieneen
velkaan, joka is‰lt‰ viel‰ j‰i.

Silloin helpotti h‰nen tuskaansa, kun h‰n kuuli, ett‰ Ernst oli mennyt
kihloihin toisen kanssa. H‰nest‰ ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut.
Niin kˆyh‰n‰ ei h‰n ikin‰ olisi Ernstille mennyt.

Ja h‰n sairastui silloin. H‰nt‰ rupesi v‰sytt‰m‰‰n. Mik‰‰n ei h‰nt‰
vaivannut ja kuitenkin h‰n kuihtui. Kyynelk‰‰n ei vier‰ht‰nyt silm‰st‰,
ja kuitenkin tuntui kuin syd‰n aina itkisi.

H‰n ei tainnut sille mit‰‰n. H‰n pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen
ei h‰nen mielens‰ ollut. H‰n oli selvill‰ siit‰. Ei h‰n nurkunut.
Mit‰‰n ei h‰n pyyt‰nyt. Mutta h‰n ei tainnut sille mit‰‰n, ett‰ h‰n
ajatteli Ernsti‰ aina, ett‰ h‰n odotti iltaa ja yˆt‰, saadakseen h‰nt‰
rauhassa ajatella.

Niin, nyt oli h‰n saanut rauhassa ajatella. ƒitikin kun kuoli kohta.
Nyt oli h‰n ajatellut. Niin, kuinkas kauan -- yli kolmekymment‰ --

Niin, niin --

Kuinka aika kuluu.

Ja iltasilla kun h‰n rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta
muistuttaen h‰nt‰ siit‰ kˆyhyyden alennuksesta, joka oli riist‰nyt
h‰nelt‰ oikeuden Ernstiin, voihkasi h‰n ‰‰neen, kuin joku olisi h‰nt‰
takaap‰in pist‰nyt. H‰nelle teki niin pahaa muistella sit‰ ‰kki‰ ja
sill‰ tavalla varustautumatta.

H‰n kohosi vuoteelleen istumaan, risti k‰tens‰ ja rukoili, etteiv‰t
h‰nen ajatuksensa v‰‰r‰‰n hairahtaisi. Eikˆ el‰m‰ ollut antanut h‰nelle
parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se
oppi oikein ymm‰rt‰m‰‰n?

Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti h‰n rieputyyny‰
ja painautui tyytyv‰isen‰ vanhoille matoille lep‰‰m‰‰n.

Ja hymy kirkasti h‰nen kasvonsa. H‰n muisti taas sit‰ p‰iv‰‰, Ernstin
p‰iv‰‰, siihen ei mit‰‰n ik‰v‰‰ liittynyt, se p‰iv‰ oli h‰nen onnensa
korkea huippu -- kuinka, kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.




ERIIKA


Soitto t‰ytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat kevein‰ ja
asettuivat tanssia varten.

Serkukset Anna ja Eriika kulkivat k‰sikk‰in salin poikki.

"N‰itkˆ sin‰ h‰net, Eriika?"

"Kenet?"

"Sulhasesi."

"Entisen, tarkoitat. ƒl‰ pelk‰‰, ei minua haittaa, jos h‰n on t‰‰ll‰."

"Min‰ k‰rsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."

"Rakas."

Eriikan ‰‰ni oli varma ja l‰mmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.

"N‰en, ett‰ tahtoisit tiet‰‰, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysy‰, tahi
min‰ sanon suoraan, siin‰ ei ollut --" musiikki sotki h‰nen ‰‰nens‰,
niin ett‰ h‰nen t‰ytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siin‰ ei
ollut sit‰, jota sanovat rakkaudeksi."

Sit‰ sanoessaan n‰ytti h‰n saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse
kirkastui. Omituinen valo l‰ik‰hti h‰nen kasvoilleen, niinkuin ihana
n‰ky olisi h‰nen silmiens‰ ohi kiit‰nyt.

"Min‰ tiesin sen."

"ƒiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."

"Ei, ei saanut."

"Se tapahtuu kuitenkin joskus."

"Sin‰ et saa."

"Vaan jos t‰ytyy."

He olivat joutuneet salin per‰lle, jossa ‰iti ja sisaret istuivat.

"Katso, ‰iti n‰ytt‰‰ viel‰ niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi
viel‰ vaikka itsekin --"

"Eriika --"

"El‰ke is‰n j‰lkeen on liian pieni n‰in monelle."

Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka ‰iti tarkasti h‰nen
kasvojansa. H‰n tiesi ‰idin huolen. Eriika alkoi n‰ytt‰‰ kuluneelta ja
vanhalta. H‰nt‰ oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta ‰idin ei
tarvinnut huolehtia. H‰n tahtoi ponnistaa, h‰n osasi miellytt‰‰ ja
vet‰‰ puoleensa, jos tahtoi, ja h‰n tahtoi tehd‰ valinnan viisaasti,
saavuttaa, mit‰ ‰iti, mit‰ h‰n itsekin nyt tahtoi. Sill‰ kun h‰n purki
entisen kihlauksensa, joka oli ‰iti‰ ja sisaria ajatellen tehty, ja kun
h‰n ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa ‰idilt‰, oli ‰iti
sanonut: "Jos et voi t‰m‰n kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi v‰‰rin.
Min‰ luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."

"Ymm‰rr‰n."

"Sin‰ olet j‰rkev‰."

"Kyll‰, ‰iti."

Se oli lupaus, joka h‰nt‰ painoi ja velvoitti, niin kauan kuin h‰n
toisen leip‰‰ sˆi ja toisen palvelijat h‰nt‰ palvelivat.

Ja ‰iti oli oikeassa. H‰n oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja
rauhaa Eriika kaipasi. H‰n oli saanut k‰rsi‰ niiden puutetta. Nyt
t‰ytyi siit‰ loppu tulla.

ƒiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti menn‰. Rakkaus oli
ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heid‰n huomioon ottaa eik‰
odottaa.

H‰n ymm‰rsi sen, eik‰ h‰n olisi sit‰ odottanutkaan, mutta h‰nt‰
katkeroitti kuitenkin hiukan, mik‰ lienee katkeroittanut.

Kun h‰n katseli salin h‰ik‰isev‰‰ komeutta ja kuunteli puheen keve‰t‰
kohinaa, joka pehme‰n‰ ja hyv‰ilev‰n‰ upposi s‰velten mahtaviin
aaltoihin, painui h‰nen mielens‰ alakuloiseksi.

"Anna", kuiskasi h‰n serkulleen, "kuinka ihmiset n‰ytt‰v‰t iloisilta."

"Eriika", sanoi ‰iti, "olet unohtanut puuterin, silm‰naluksesi ovat
niin v‰syneet."

"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylˆs, "tulen pian takaisin."

"Pukuhuoneen pˆyd‰ll‰ laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda h‰nen
j‰lkeens‰, ettei h‰n yksin."

Eriika oli jo l‰htenyt. H‰n ei huomannut Annaa, joka tavoitti h‰net ja
kulki h‰nen vierell‰‰n. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu
hulmahteli heid‰n ymp‰rill‰‰n ja ik‰‰nkuin verkkona laskeutui Eriikan
silmien eteen ja etensi esineet h‰nest‰. H‰n kulki kuin unissaan oikein
tajuamatta. Hermoissaan tunsi h‰n levottomuutta. H‰nest‰ oli
k‰sitt‰m‰tˆnt‰, jotakin k‰sitt‰m‰tˆnt‰ kaikessa. Loppumaton ihmismeri,
joka aaltoili h‰nen ymp‰rill‰‰n, puhetta ja naurua, joka j‰i h‰nen
j‰lkeens‰ ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.

Mit‰ h‰n etsi -- mit‰ h‰n tahtoi -- mit‰ teki h‰n t‰‰ll‰?

H‰nt‰ v‰risytti. Sitten kulki n‰kym‰tˆn k‰si pitkin h‰nen ruumistansa,
hiveli, tyynnytti ja lamautti h‰nen hermonsa j‰ykiksi ja kylmiksi. H‰n
ei voinut liikauttaa itse‰‰n. H‰m‰ryys katosi. V‰l‰hti valoa ja tutut
kasvot ilmestyiv‰t yht‰kki‰ h‰nen silmiens‰ eteen ja katosivat samassa.

Hetki vain ja kaikki oli ohi.

"Mik‰ sinulle tuli?"

"Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n", kuin tuskan huuto p‰‰si se h‰nen huuliltansa.
H‰n tarttui Annan k‰sivarteen, h‰nen t‰ytyi lev‰t‰.

"Sin‰ olet aivan kalpea."

"Tukahduttaa."

He tulivat pukuhuoneeseen.

"Odotetaan, ett‰ p‰‰semme suuren peilin eteen. Miss‰h‰n se laukku
lienee?"

"Min‰ etsin. Istu sin‰ sen aikaa."

Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n outoon, kylm‰‰n
pˆyt‰‰n. Kuinka el‰m‰ olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei
olisi h‰nt‰ vaivannut? Kun h‰n oli heikompi, tulivat h‰nen hermonsa
rauhattomiksi, syd‰mess‰ oli puristusta ja k‰det tekiv‰t liikkeit‰,
joita h‰n ei voinut hallita, mutta joita muut eiv‰t olleet viel‰
huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyiv‰t. Kenties h‰n luulotteli, kenties
se oli mielikuvitusta, kuitenkin n‰ki h‰n ne ilmiel‰vin‰, sellaisina
kuin h‰n oli ne n‰hnyt, kun Eriika h‰nen mallinaan oli istunut.

H‰n oli heikentynyt sen ajan j‰lkeen. H‰n kulutti silloin itse‰ns‰,
tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun h‰n
istui h‰nen edess‰‰n tarkasteltavana, antoi h‰n h‰nen katseensa hallita
itse‰ns‰. Se katse tunki h‰nen syd‰meens‰, sieluunsa, ruumiiseensa,
kaikkialle. Sen edess‰ ei Eriika ollut mit‰‰n, sen edess‰ t‰ytyi h‰nen
alistua, ja paljastua. H‰nell‰ ei saanut olla mit‰‰n peitett‰v‰‰, ei
mit‰‰n sisimp‰‰, ei pyh‰kkˆ‰, jonne sill‰ toisella ei olisi ollut
oikeutta astua. Kuinka h‰n oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka h‰n
vain himoitsi, himoitsi heitt‰yty‰ sen katseen raiskattavaksi? H‰n oli
halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada
alistua, ja yksi nautinto, k‰rsiminen, oman kurjuutensa tunto.

Rakastiko h‰n sit‰ vierasta, joka oli vallan h‰nen ylitsens‰ ottanut ja
leikitellyt ne muutamat viikot h‰nen sairaalla sielullaan ja j‰tt‰nyt
h‰net vaatimatta mit‰‰n muuta?

Ei, h‰n ei rakastanut. Jos sit‰ olisi vaadittu, olisi h‰nen t‰ytynyt
rakastaa ja kaikkensa antaa. H‰nell‰ itsell‰‰n ei ollut mit‰‰n
m‰‰r‰‰misvaltaa eik‰ tahtoa itsens‰ yli. H‰nen sielunsa oli pienen
pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mit‰ siell‰ tahdottiin ja
ajateltiin, tahtoi ja ajatteli h‰nkin. Tarvittiin vain v‰h‰inen ilme,
pieni vivahdus siin‰ katseessa, ja h‰n ymm‰rsi totella. Se oli selv‰‰,
se puhui h‰nelle tarkemmin kuin vuosien l‰heisyydet olisivat puhuneet.
Sanoja eiv‰t he tarvinneet, niit‰ ei monta vaihdettu. Kaikki oli selv‰‰
ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten h‰nelle, avautua,
olla h‰nen omansa. Kenties tarvitsi toinen h‰nt‰ vain tyˆt‰ns‰ varten.
K‰ytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? H‰nen asiansa ei ollut
tutkia sit‰. Ei h‰n edes sit‰ ajatellut.

Eriika oli silloin kihloissa. H‰n purki kihlauksensa. Kenellek‰‰n
toiselle ei h‰n silloin tahtonut kuulua, kenellek‰‰n toiselle ei tili‰
itsest‰‰n tehd‰. Oli helpompaa ja selvemp‰‰ niin.

Ja kun h‰n sanaa sanomatta matkusti pois ja j‰tti Eriikan, tuntui
Etiikasta, kuin h‰n olisi saanut suuren lahjan, oman el‰m‰ns‰, oman
itsens‰ takaisin.

Mutta kuitenkin tunsi Eriika viel‰ h‰nen l‰sn‰olonsa, tunsi, ettei h‰n
voinut en‰‰ olla yksin, siell‰ kaukana ihmiser‰maassa kulki toinen,
jolla oli oikeus h‰neen, joka seurasi h‰nt‰, minne ikin‰ h‰n meni,
jonka kuva oli h‰nen sieluunsa poltettu, niin ett‰ h‰n oli n‰kevin‰‰n,
ett‰ h‰n n‰ki h‰net v‰list‰ edess‰ns‰ el‰v‰n‰.

Se oli sairautta. H‰nen hermonsa olivat niin ‰rsyytyneet, ettei h‰n
viel‰ kokonaan ollut voinut vapautua siit‰. H‰n oli viime aikoina
taistellut koko sielunsa voimalla. H‰nen t‰ytyi tulla terveeksi ja
kokonaistua, vaikka kaikki oli s‰rkynytt‰ ja repaleista ja h‰n oli
heikko siit‰ sairaudesta ja niist‰ monista myˆnnytyksist‰ ulkonaisille
oloille, ‰idille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota el‰m‰
oli t‰ynn‰.

Mutta h‰nen edess‰‰n kangasti selv‰ el‰m‰, vapaa vaihto ja terve
ruumiiden yhteys, joka s‰ilytti inhimillisen vapauden ja oli toista
kuin t‰m‰ sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.

Omituista ponnistusta koko el‰m‰, mit‰ ponnistusta ja t‰ytymist‰ --
kuinka kauan? Siksikˆ, kunnes saavutti ‰idin puolityls‰n ja tunnottoman
tilan?

"Eriika, meid‰n t‰ytyy joutua, t‰ss‰ on puuterirasia."

"Sin‰ lˆysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"

"Se on alkanut."

He olivat tulleet salin ovelle.

"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikˆ n‰m‰ ihmiset s‰‰lit‰ sinua?
Etkˆ luule, ett‰ jokaisella n‰ill‰ on pienet ik‰vyytens‰ -- ettei el‰m‰
ole l‰hesk‰‰n sit‰, milt‰ se n‰ytt‰‰."




KIRJEITƒ


I KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla
    on hyv‰ olla.

    Mies on kiivas ja ep‰luuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin
    kertonut, ja ik‰vyyksi‰ sattuu, mutta kyll‰ ne menev‰t aina ohitse
    ja niist‰ on huviakin t‰ss‰ yksitoikkoisuudessa.

    Poika on sinun n‰kˆisesi. Aivan. Ole hyvill‰si. Ei mies mit‰‰n
    aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, ‰l‰
    pelk‰‰. H‰n on pieni poika vain. H‰nelle puhelen kuin toverille
    vahingoittamatta h‰nt‰, kun h‰n ei ymm‰rr‰. H‰n on hiljainen ja
    katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ik‰v‰, jos h‰nest‰ tulisi
    raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.

    Luulen, etten suuresti uskalla kajota h‰nen kasvatukseensa, etten
    pilaisi h‰nt‰. Eikˆh‰n jokainen menne sinne, jonne ment‰v‰ on?

    Muistelen sit‰ aikaa, jolloin yhdess‰ elimme. Se on syˆpynyt
    syv‰lle mieleeni.

    En osaa en‰‰ kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksi
    kirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.

    Muistathan joskus

    _Nettaasi_.

    Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet
    siis menn‰ naimisiinkin. Eth‰n kuitenkaan, rakas?


II KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Ik‰v‰, ett‰ olet niin pelannut. ƒl‰ laske kassavaillinkiin
    mitenk‰‰n. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et t‰nne ennen
    kirjoittanut? Se oli tyhm‰sti ja varomattomasti. S‰hkˆtin sinulle
    juuri ja kysyin summaa. Rahat t‰ytyy saada vaikka mist‰. Mieheni ei
    ole kotona, niin ett‰ minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin
    konttoripuolelta jollakin h‰t‰valheella. Niin ett‰ ole huoleti,
    rahat saat. Ja ne ehtiv‰t.

    Jos siit‰ j‰ljest‰p‰in on pient‰ ik‰vyytt‰, selvi‰‰ se. Mieheni on
    ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja n‰ytt‰nyt
    hiljaiselta. Se h‰nt‰ miellytt‰‰.

    Mutta min‰ kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Min‰ kaipaan joskus
    niin, ett‰ tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pit‰isi saada huutaa
    ja repi‰ itse‰ni. Veri on k‰ynyt sairaaksi ja hillittˆm‰ksi, kun on
    ollut liian kauan saamatta rakastaa.

    Ja sin‰ olet ihana mies.

    Jos min‰ saisin l‰mmitt‰‰ k‰si‰si ja peitt‰‰ ˆisin hiuksillani
    avonaisen rintasi. Min‰ muistan, miss‰ siin‰ oli pieni, pieni luomi.

    Muistatko sin‰, miss‰ minulla oli?

    _Nettasi_.

    ƒl‰ siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyll‰ se selvi‰‰.
    Odotan s‰hkˆsanomaasi juuri.


III KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Hyv‰, ett‰ kaikki on onnellisesti ohi. Minun t‰ytyy nyt tavata
    sinua, maksoipa vaikka henkeni.

    Rahoista tuli t‰‰ll‰ aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.

    Mutta en sanonut, minne min‰ ne panin, ja sin‰ k‰sit‰t, mink‰lainen
    raaka mies voi olla.

    Nyt on k‰rsitty k‰rsitt‰v‰. Olen taas ylh‰‰ll‰. Mutta min‰ vannoin
    itsekseni, ett‰ sovitukseksi t‰ytyy minun saada tavata sinua.

    Kun tulee tilaisuus, pist‰ydyn junaan ja karkaan. S‰hkˆt‰n
    matkalta, ett‰ nyt tulen.

    Minun t‰ytyy p‰‰st‰. Olen k‰ynyt kuin sairaaksi. Usein puristan
    nyrkki‰ni ja tuntuu kuin syd‰n lakkaisi lyˆm‰st‰. ÷isin
    v‰‰ntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani
    ja lep‰‰n sitten liikkumattomana ja katselen pime‰‰n. Mitk‰‰n
    ajatukset eiv‰t silloin mielt‰ni hyvit‰. On jotakin v‰‰r‰‰
    el‰m‰ss‰, jota en k‰sit‰.

    Kuulin mieheni sanovan t‰ss‰ joku p‰iv‰ sitten er‰‰lle vieraalleen:

    "Muutamat naiset ovat kyll‰stym‰ttˆmi‰, lienee veress‰ vika."

    Ehk‰ h‰n ajatteli minua. H‰n luulee minua er‰‰seen
    konttoripalvelijaan. Eih‰n siin‰ mit‰‰n ole, mutta luulkoon.

    Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin viel‰ niit‰ sanoja.

    En luule, ett‰ olen kyll‰stym‰tˆn, mutta t‰ytyyh‰n olla joku,
    jota rakastaa, muuten ei aika kulu t‰ss‰ toivottomassa el‰m‰ss‰.
    Ymm‰rr‰n kyll‰ niit‰, jotka ovat siveellisi‰, mutta niill‰ on
    kai aina kiirett‰ tyˆt‰ tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja
    tyytyv‰isi‰ ihmisi‰.

    Myˆhemmin. Kuule, rakas yst‰v‰. Sattumalta sain rahoja k‰siini.
    Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se
    sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.

    Mink‰lainen lienee asuntosi, mink‰lainen s‰nkysi, mink‰laista
    kaikki?

    Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.

    ƒl‰ muita yˆksi luoksesi ota. Eth‰n, rakas? Kaipaan luoksesi,
    vierellesi. Sinun k‰tesikin on niin vahva. Muistan kuinka siin‰
    suonet kulkevat.

    Jos sinulla ei ole kotona mit‰‰n v‰kev‰mp‰‰, niin k‰y ostamassa,
    niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mit‰ ylitse j‰‰, jos
    tahdot.

    Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten n‰hd‰. Se on
    keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringons‰teist‰,
    jotka kaipaavat pois maasta.

    Kun on vain yksi el‰m‰, olisi meid‰n pit‰nyt saada olla enemm‰n
    yhdess‰.

    Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sit‰ surra.

    N‰kemiin, rakkaani!

    _Nettasi_.


IV KIRJE

_Rakas Seni!_

Ei Jumalakaan voine aavistaa, ett‰ silloin luonasi olin. Mieheni ei
ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.

Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tied‰, mist‰ kaikesta,
min‰ vain ja sin‰, oma rakkaani.

Kuinka el‰m‰ on nyt ollut j‰nnitt‰v‰‰? Tunnen el‰v‰ni taas. En voikaan
siet‰‰ tasaista el‰m‰‰.

Siin‰ se juuri on. Min‰ k‰rsin ennen vaikka mit‰, mutta tasaista
el‰m‰‰ min‰ kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyˆkk‰‰ p‰‰lleni, tunnen,
ett‰ niin on oleva, se on el‰m‰‰ ainakin. Min‰ kaipaan sit‰ v‰list‰.
Minun t‰ytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua,
minun t‰ytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, ett‰
jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi
tuska el‰‰ ruoskimatta itse‰ns‰. Ehk‰ luonto tuntee kammoa, kun t‰ytyy
olla ihmisen‰.

Mutta el‰‰ ihmisen‰, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen
yˆ, kuin se siell‰ luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.

Muistan sen s‰ngyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkap‰‰ni tuli
kipe‰ksi, kun laita painoi sit‰. Jos mieheni aavistaisi, ett‰ luonasi
olin, tappaisi h‰n varmaan minut.

Kun katselen vaatteitani, niit‰, jotka silloin p‰‰ll‰ni olivat,
l‰mpenee syd‰mess‰ni.

"Rakas", sanon, "muistatko h‰nt‰? Muistatko, kun siell‰ olimme?"

Ja sin‰, Seni rakas, muistatko sit‰ yˆpaitaa? Eikˆ se ollut ohut?
Minulla ei ole niit‰ kuin se yksi. T‰‰ll‰ en sit‰ k‰yt‰. Toiset
yˆpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun yst‰v‰ni, kun olen tukehtua
ik‰v‰st‰, panen sen p‰‰lleni. Sill‰ on sinun hyv‰ilev‰ kosketuksesi,
sinun l‰mpim‰n ruumiisi tunto.

On ihanaa, kun sin‰ rakastat. Sin‰ yksin osaat oikein naista rakastaa.
Sellaista miest‰ kuin sinua pit‰isi kaikkien naisten rakastaa ja
ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja
polttaa meid‰t. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.

Hyv‰sti! Ett‰ sin‰ minua kaipaat. Kuinka onnellinen min‰ olen.

_Nettasi_.


V KIRJE

    _Rakas Seni!_

    On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.

    ƒl‰ s‰ik‰hd‰, minulla on ik‰v‰ asia sanottavana. Lapsi syntyy
    meille taas, olen kammokseni sen huomannut.

    Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Teen mit‰ ikin‰, mutta se ei
    saa nyt tapahtua. En jaksa en‰‰ valehdella, eik‰ se ole nyt
    mahdollista. Kaikkea, mink‰ tekee, seuraa kosto, tied‰n sen. Nyt on
    koston vuoro. Ja min‰ pelk‰‰n.

    Tunnen mieheni. H‰n on s‰‰lim‰tˆn. Jos h‰n sen huomaa, on el‰m‰
    hirvitt‰v‰‰.

    Olen niin v‰synyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sin‰ tiet‰isit
    keinon. Kuvittelen mieless‰ni, ett‰ tulisin luoksesi viimeisen
    kerran ja saisin leponi sinun k‰tesi kautta.

    Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen t‰ytyy tapahtua t‰‰ll‰, jos
    tapahtuakseen.

    Tuska pakkauttaa syd‰nt‰ni. Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Jos
    olisi keinoja, joilla ehk‰ist‰, niit‰ en kuitenkaan tied‰.

    Olen rukoillut Jumalaa ja kerj‰nnyt, ettei niin tapahtuisi. Se
    ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun t‰ytyy
    selvit‰ t‰st‰.

    _Nettasi_.


VI KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mielt‰si. Luulin,
    ett‰ el‰m‰ oli mennytt‰, etten mitenk‰‰n en‰‰ selvi‰isi. Se on
    selvinnyt siit‰ kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin
    unohdin, rakas Seni.

    Mieheni oli viime yˆn‰ luonani. ƒl‰ siis pelk‰‰, ett‰ saan k‰rsi‰
    t‰htesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi ep‰ilyst‰k‰‰n synty‰ siit‰,
    ett‰ se olisi muiden. Kuinka min‰ olen onnellinen. Se oli siis
    tyhj‰‰ taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Min‰ vain
    suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti
    selv‰sti ja kylm‰sti ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pit‰nyt
    ja niinkuin sin‰kin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt
    vastata kirjeeseeni?

    On kirkas mieleni taas. En ole t‰llaista rauhaa juuri koskaan
    tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma
    levi‰‰ ymp‰rill‰ni selv‰n‰, selv‰n‰ pienimpi‰ soppiansa myˆten.
    Eik‰ siin‰ ole mit‰‰n pelj‰tt‰v‰‰.

    Eik‰ ole mit‰‰n toivottavaa eik‰ tahdottavaa en‰‰. Kaikkea on
    saanut. Sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa. Vaikka en tied‰, kumpi on t‰rke‰mp‰‰
    ollut. Molemmat yht‰ v‰ltt‰m‰ttˆmi‰, yht‰ rakkaita v‰ritt‰m‰‰n
    el‰m‰‰ ja kuulastamaan sen l‰pin‰kyv‰ksi, niin kirkkaaksi kuin se
    nyt mieleeni kuvastuu.

    Pyyd‰n syd‰mest‰ni anteeksi, rakas yst‰v‰, kun en jaksanut hillit‰
    itse‰ni. Mutta sin‰ ymm‰rr‰t pienen tyttˆsi, joka ei ole kasvanut
    vahvaksi ja taitavaksi viel‰. Katsele sin‰ h‰nt‰, jos muuten et
    sied‰, niinkuin min‰kin katselen, ik‰‰nkuin h‰n el‰isi kaukana
    menneiss‰ ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat h‰nen
    arkaa syd‰nt‰‰n ja sotkevat h‰nen omat ajatuksensa kaikenlaisilla
    vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun t‰ytyy ajatella,
    kun minulla on vaikea olla enk‰ selvyytt‰ lˆyd‰. Minun t‰ytyy kysy‰
    itselt‰ni, mik‰ on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus.
    Ja jos min‰ sen lˆyd‰n, on se mielest‰ni ihmeellinen ja uusi, aivan
    kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ymp‰rill‰ni on vanhaa
    ja tuhatvuotista, jota t‰ytyy ajatella kaukaa, ymm‰rt‰‰kseen sen
    arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisi‰ kaukana menneiss‰
    ajoissa, siet‰‰kseen heit‰ ja rakastaakseen heit‰ kaukaa. Istuin
    illalla itsekseni oveni kynnyksell‰. Kuu valoi valoaan huoneen
    lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.

    Istuin tyls‰n‰. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua.
    Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. -- Mutta se sana kuoli mit‰‰n
    kaikua minussa her‰tt‰m‰tt‰. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana
    ja mit‰ oli se sana. En uskonut, ett‰ olin koskaan mit‰‰n tuntenut,
    en sit‰ tuskaakaan, joka oli viimeksi l‰hinn‰ ollut. Ja oliko sit‰
    ollut? Enh‰n min‰ varmaan tiennyt. Mit‰ se olisi ollut?

    Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, ett‰ oli toinenkin
    el‰v‰ olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin min‰. Mutta sinun
    askeleitasi ne eiv‰t olleet.

    Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yht‰kki‰ l‰pi ruumiini.
    Kaipaus t‰ytti v‰kivaltaisena sieluni. Tunsin vain yht‰. Rakastin
    sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun
    kanssasi? El‰‰ ja k‰rsi‰ sinun kanssasi, sinun orjanasi?

    Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siell‰ ollut, kun
    oveen koputettiin.

    "Mik‰ asia", kysyin.

    "Avaa!"

    "En voi, toisen kerran."

    "Avaa."

    Min‰ avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri
    sinua varten. Kynttilˆit‰ paloi rivi pˆyd‰ll‰ni, kuihtuneet ruusut
    olivat esill‰, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneit‰.

    "Mit‰ t‰m‰ on?"

    Mieheni ‰‰ni vapisi vihasta.

    "Mit‰ kujeita t‰m‰ taas on."

    "ƒl‰ koske niihin!"

    "Rakastajalta, ‰l‰ uskottele, ei sinulla sit‰ kuitenkaan ole."

    "Mit‰ jos on, mit‰ sitten, se on kuitenkin -- on jo kauan ollut."

    ƒrsytin h‰nt‰ uhalla. Minun t‰ytyi. Ett‰ kidutukselle jokin loppu
    tulisi.

    H‰n kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.

    "Valehtelija!"

    "Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin -- rakastan toista --
    revi, rakastan kuitenkin."

    H‰n l‰‰h‰tti. Min‰ nauroin. H‰nen syd‰mens‰ kun on vialla.

    J‰in lattialle lep‰‰m‰‰n ja muistelin sinua. Kynttil‰t valaisivat
    huonetta. Valkeiden seinien h‰m‰ryys kaareutui holvina yll‰ni. Min‰
    unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mik‰ min‰ olin, ett‰ olin
    sinut saanut? Mit‰ min‰ olin tehnyt, ett‰ olin niin onnellinen,
    min‰, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?

    Lep‰sin siin‰, en tied‰ kuinka kauan.

    Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, h‰nen huoneeseensa ja pyysin,
    ettei h‰n t‰ll‰ kertaa olisi en‰‰ vihainen, se olisi tarpeetonta.
    H‰n istui ‰‰neti, kenties h‰n katui taas. Eikˆ h‰n ole ihminen,
    kuten min‰kin, ajattelin, tarvitse toista, kuten min‰kin?
    Ymm‰rsinh‰n min‰ h‰nt‰.

    Rupesin sanomaan h‰nelle jotakin, mutta h‰n ei kuunnellut minua
    en‰‰. H‰n vei minut vuoteelleen ja min‰ olin siell‰ koko yˆn.

    Yˆllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pit‰‰ sit‰ oman kiivautensa
    ja ‰rsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niit‰ ennenkin niin
    monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun
    ovat pakotetut yhdess‰ olemaan, eiv‰tk‰ niin toisistaan v‰lit‰,
    sattuu jos jotakin.

    Rinnassani tunnen taas v‰h‰n pistosta. Satunnaista v‰symyst‰.
    Muuten on hyv‰ olla.

    Kun ummistan silm‰ni ja ajattelen, soivat tuhannet ‰‰net sis‰ss‰ni.
    Mit‰ se on? Mit‰ se on? Min‰ kuuntelen ja kuuntelen. Se on
    varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja
    huoletonna suonissa syk‰htelee valmistaessaan uutta el‰m‰‰, jota
    kuitenkin rakastan.

    Ole siis iloinen ja muista, ett‰ olet onnellinen. Ajattele, miten
    voisi olla ja miten kuitenkin on.

    _Nettasi_.


VII KIRJE

_Rakas Seni!_

Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyll‰, ett‰ ymm‰rr‰t olla iloinen. Sin‰
rakas. Panen mieless‰ni k‰den syd‰mellesi ja tunnustelen, kuinka se
iloisena ja ylpe‰n‰ syk‰htelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja
sinun hyvi‰ ajatuksiasi, Seni rakas.

En yht‰‰n huomannut, ett‰ se pieni jokap‰iv‰inen tapaus kosketteli
niin monia "suuria kysymyksi‰", nyt kun niist‰ leikill‰si kirjoitit,
vasta huomasin. L‰ksit siveydest‰ saakka. Sielt‰ ei sovi minun l‰hte‰.
Kysyin kyll‰ silloin itselt‰ni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se
riitt‰‰. Olenko tehnyt v‰‰rin? Miksi v‰‰rin tekisin? Mik‰ sattuu, mik‰
on v‰ltt‰m‰ttˆmyys, se tulee tehdyksi itsest‰‰n. Muu j‰‰. Ja jos pahan
karttaa, j‰‰ se syd‰meen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi.
On mik‰ on, miksi on syntynyt -- tahi en tied‰.

N‰et, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpe‰ minusta eik‰ minun
ajatuskyvyst‰ni, pikku poikani. Tyttˆsi on tyhm‰, pysyy aina, aina
tyhm‰n‰. Sinun asiaksesi j‰‰ selvitell‰ kysymykset, sen verran kuin
niit‰ tarvitsemme.

Mutta emme niit‰ paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teit‰ mit‰
hyv‰ns‰, ilman enempi‰ m‰‰r‰yksi‰ ja harkintaa. Jokaisella tapauksella
lienee omat lakinsa ja syyns‰, joita ei tarkkaan tunne.

Mit‰ min‰ viel‰ ajattelinkaan?

Niin, hillittˆmyys ei kuitenkaan ole hyv‰, olen n‰hnyt. Mutta ei
miettiminenk‰‰n, se tekee el‰m‰n yksitoikkoiseksi ja ik‰v‰ksi. Paremmin
sellainen tapa, ett‰ ymm‰rt‰‰ ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee
siit‰, mist‰ iloita voi.

Monet "sarjat kysymyksi‰" katoavat. J‰‰ aikaa yhdelle erikoiselle
tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vet‰‰ loistavat
verhot kuivan el‰m‰n eteen. En syyt‰ sit‰ siit‰, ett‰ se on kuivaa.
ƒlkˆˆn sek‰‰n syytt‰kˆ minua siit‰, ett‰ se ik‰vystytt‰‰ minua ja on
minusta liian kˆyh‰‰ tyydytt‰‰kseen halujani.

Jos n‰in pysyisi ‰‰netˆn ymm‰rrys ihmisen ja el‰m‰n v‰lill‰, kysymykset
kuolisivat, oma rakkaani, niit‰ ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta,
Seni?

Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siit‰ saakka ei muilla
ihmisill‰ ole mit‰‰n arvoa ollut. Sin‰ olit se, jonka edess‰ en mit‰‰n
verhoja tarvinnut. N‰in heti, mik‰ sin‰ olit, koko olentosi tunsin.
Viel‰ nytk‰‰n en sinua paremmin tunne.

Mik‰ on sellainen? ƒ‰netˆn ymm‰rrys. On siis pantu jotakin erikoista
eri ihmisten v‰lille, sit‰ ei itse luo, sille ei itse mit‰‰n taida.
Kuinka siis tekojansa hallitseisi?

Mutta mik‰ ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat
oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.

On niin omituista sit‰ ajatella.

Johtui siit‰ mieleeni, ett‰ mit‰h‰n jos yht‰kki‰ n‰kisi kaikki ihmiset
ja saisi seurata ja katsella niit‰, kuten Jumala katselee. Kuinka ne
toistensa edess‰ ovat ja kuinka ne itsekukin t‰rkein‰ kulkevat suurissa
el‰m‰nteht‰viss‰‰n. Ja niiden ajatukset n‰kisi ja kaiken sen omituisen
ja syd‰nt‰ hivelev‰n, joka jo sanaan ihminen liittyy. Milt‰h‰n
tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se h‰nelle, ettei
synti‰ olisi? Jos sopii, luulen h‰nell‰ olevan monta kertaa hauskaa
katsella t‰nne alas.

Kenties astuin rajan yli. Ehk‰ ei ole oikeutta arvella t‰llaista?
Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mik‰ lienee, ett‰ tunnen
itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sit‰,
ett‰ katsoisin t‰nne alas, niin rupesi syd‰meni ilosta niin somasti
v‰‰ntym‰‰n, niin somasti. Mink‰ min‰ sille taidan.

Ajattelen nyt, ett‰ se on synti‰ ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin,
ei minulle voisi tehd‰ mit‰‰n, josta pahasti s‰ik‰ht‰isin. Kaikkea olen
ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran j‰lkeen. Ero sinusta
olisi kovin -- muulla ei mit‰‰n v‰li‰.

Niin, ett‰ vaikka ajattelen rangaistusta, en t‰ll‰ kertaa voi katua.
J‰‰n sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en n‰e, vaan
jota aavistan olevan maat ja taivaat t‰ynn‰. T‰‰lt‰ alhaalta taivasten
tuonne puolelle hel‰htelee r‰iskyv‰, ‰‰netˆn ilo. Se ei ole Jumalasta,
ei ihmisest‰, se on ulkopuolella heit‰ ja se ilvehtii heille molemmille
-- sent‰hden huumaa ja pelottaa t‰ydell‰ syd‰mell‰ yhty‰ siihen. Mutta
jos sin‰ yhdyt, ja sin‰ yhdyt, niin yhdyn min‰kin, silloin ei minua
mik‰‰n pelota, oma rakkaani.

_Nettasi_.


VIII KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Sanoit, ett‰ voisit menn‰ kohtakin naimisiin sen tytˆn kanssa. Ei,
    Seni, ‰l‰ sit‰ viel‰ tee. Jos h‰nest‰ tulee vastus koko el‰m‰si
    i‰ksi. Tyhm‰ vaimo on hirve‰ riippa miehen kaulassa. Ja jos h‰n
    vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ik‰vin olento
    maan p‰‰ll‰.

    Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit
    h‰nell‰ olevan varoja. Se on tosin hyv‰, mutta t‰ytyisi olla
    vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.

    Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymm‰rr‰n sinut t‰ydellisesti.
    On ihmisel‰m‰ss‰ jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna
    pakolliset rajat v‰sytt‰v‰lle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa
    naimisesta mit‰ tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siin‰
    suhteessa. En tarvitse selitt‰‰, enk‰ osaa sit‰ selitt‰‰. En
    ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enk‰ ollut
    onnetonkaan. T‰m‰ oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sin‰kin
    sanoit. Ja kun myy itsens‰, myy mahdollisimman korkeaan hintaan.
    Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehest‰, kun
    on hyv‰n rakastajan sylist‰ h‰nelle hyp‰nnyt, ei niink‰‰n v‰lit‰.
    Ja ett‰ erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta,
    niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta
    tiedossa, taidossa ja ymm‰rryksess‰.

    T‰st‰ en en‰‰ puhu. Tied‰n, ett‰ mink‰ sin‰ teet, teet oikein.

    J‰‰n odottamaan ja rukoilen puolestasi, ett‰ hyvin k‰visi.

    _Nettasi_.


IX KIRJE

    _Rakas Seni!_

    Kirjoitit, ett‰ se on tapahtunut ja ett‰ se oli v‰ltt‰m‰ttˆmyys.
    Sen min‰ kyll‰ uskon. Eik‰h‰n siin‰ mik‰ auta. Kun nyt vain olisit
    mahdollisimman paljon voittanut.

    Yht‰ vain pelk‰‰n, ett‰ rahat voivat olla vaarallisia sinun
    k‰siss‰si. Varo sit‰, rakas yst‰v‰. Ota huomioon se, ett‰ ne kerran
    loppuvat, ‰l‰k‰ anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. P‰iv‰ kuin
    p‰iv‰.

    Ja laske se, mink‰laisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit
    kauimmin s‰ilytt‰‰. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin
    h‰nelle vaikka kaikki, jos h‰n on kypsynyt, mutta ellei, niin
    varustaudu. Ole rehellisesti sit‰, mit‰ tunnet, ettei pettymyksi‰
    tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siit‰, kun
    unohdin, ett‰ olin tekemisiss‰ vieraan kanssa, enk‰ jaksanut
    hillit‰ itse‰ni. Toiset eiv‰t sit‰ ymm‰rr‰. Niilt‰ puuttuu
    mielikuvitusta. Niit‰ kohtaan on tahti parhain. --

    Kun se tunto, ett‰ sin‰ menet ja j‰t‰t minut, vakiutui minussa,
    levisi ymp‰rilleni kuin kuoleman rauha.

    Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun el‰m‰lleni arvon
    antoi. Mit‰ min‰ elin, elin vain siin‰, muu ei mit‰‰n ollut.

    Mutta on jotakin suurta meid‰n yl‰puolellamme, jonkinlainen oikeus,
    johon meid‰n t‰ytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle
    emme mit‰‰n taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selv‰‰.
    Onkohan kuolemakin yht‰ selv‰‰?

    Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, ett‰ t‰m‰ on viimeinen
    talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mit‰‰n
    mielenosoituksia. Anna niiden itseksens‰ pist‰‰ minut hautaan.
    Tied‰nh‰n min‰ sinut ja tied‰n niin tarkkaan kaiken eletyn. Enk‰
    sit‰ kadu.

    Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siit‰ nyt
    puhuisin?

    Sinulle hyv‰‰ toivottaen

    _Nettasi_.




PƒIVƒKIRJASTA


I

"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi h‰n minulle, kun h‰n minut kadulla
tapasi.

Syd‰meni seisahtui. Niinkˆ vain, niinkˆ vain h‰n sanoi.

"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.

"Jaa."

"Asioille, ostoksille."

"Niin pitk‰n matkan."

Pitk‰n. Sanoiko h‰n pitk‰n? Minusta se ei ollut pitk‰. Ei mik‰‰n matka
olisi minusta pitk‰. Saadakseni h‰nt‰ n‰hd‰ -- vain syrj‰st‰ n‰hd‰.
Palatakseni j‰lleen takaisin ja kaivatakseni entist‰ enemm‰n.

Ja t‰‰ll‰ kotona ei en‰‰ jaksanut. El‰m‰ t‰‰ll‰ oli sairasta. Yˆt‰
p‰iv‰‰ h‰nt‰ ajattelin. Kaipasin h‰nen hyvyytt‰ns‰, kaipasin niit‰
sanoja, joita h‰n ei koskaan sanonut, kaipasin sit‰ l‰mpˆ‰, joka el‰m‰n
hedelmˆitt‰‰ ja sille sis‰llˆn antaa.

Ei, h‰n ei sit‰ tiennyt.

Tunsin siin‰ seisoessa h‰nen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi
tahtonut tunkeutua syvemm‰lle, varmaan n‰hd‰kseen, olinko onnellinen.

Min‰ naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelk‰sin, ett‰ h‰n seuraisi
ajatuksiani.

"Ja miehenne, kuinka h‰n jaksaa?"

"Kiitos, voi hyvin."

On monta kysymyst‰, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa,
joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun min‰
niit‰ muistan, s‰ps‰hd‰n kuin piiskan iskun saanut.

Sattui er‰s tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.

"H‰n on nyt eronnut miehest‰ns‰", sanoin h‰t‰iss‰ni.

"Jaa, niin on."

"En k‰sit‰", sanoin, "kuinka niin voi tehd‰, kuinka voi erota
miehest‰ns‰".

H‰n hym‰hti, niinkuin lapselle hym‰hdet‰‰n. Luuliko h‰n, ett‰ niin
tosiaankin ajattelin?

"Ettekˆ k‰sit‰?"

"En, kuinka min‰ k‰sitt‰isin?"

"Eiv‰t rakastaneet, yksinkertaisesti."

"Rakastaneet? Ehk‰ ne eiv‰t sitten rakastaneet --"

N‰in koko sarjan kohtauksia heid‰n el‰m‰st‰ns‰. Kuinka min‰ kaikki ne
niin hyvin tunsin. Eiv‰t rakastaneet --

Seh‰n se oli. Seh‰n se siin‰ oli.

Rintaani ahdisti.

"Tietysti, tietysti --"

"Kuinka me nyt t‰h‰n johduimme?"

"Niin, kuinka?"

Aurinko paistoi h‰nen silmiins‰. Hymy v‰l‰hti h‰nen katseessansa. Tahi
oliko se vain auringons‰de, joka leikki siin‰ h‰nen silm‰ripsill‰ns‰?

Tahi n‰kikˆ h‰n alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun
hairahdin sellaista puhumaan? Mutta min‰ tunsin h‰nen katseensa
hyv‰ilyn. Ja min‰ katsoin vain, enk‰ mit‰‰n peitt‰nyt.

Lausuin pari sanaa. En muista mit‰. H‰n hymyili minulle. Niin, h‰n
hymyili --

Tahi erehdyinkˆ, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei h‰n
hymyillytk‰‰n.

Tarkastin h‰nt‰. H‰nen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi
h‰nen v‰syneit‰ silm‰luomiansa, niin ett‰ ne peittiv‰t nyt katseen
kokonaan.

Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n. Jos min‰ sen tiet‰isin. Miksi olisi h‰n
minulle hymyillyt?

Ja min‰ huomasin, ettei h‰nen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan
puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja min‰, min‰ t‰‰ll‰ vain
aikaani tuhlasin enk‰ voinut auttaa.

Olisin tahtonut h‰nelle k‰teni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei
sopinut. Olisin tahtonut sanoa h‰nelle kaikki. Mutta ei sopinut.

"Milloin matkustatte pois", kysyi h‰n.

"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa -- h‰n on sellainen --"

Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.

"Onnellista."

Nyˆk‰ytin p‰‰t‰ni ja hymyilin.

Kadulle paistoi aurinko n‰‰nnytt‰v‰sti. Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

"Hyv‰sti, t‰ytyy kiireht‰‰", sanoin.

"Hyv‰sti, ehk‰p‰ viel‰ tapaamme."

Kuljin kotia.

J‰in tuijottamaan kauaksi ikkunastani p‰iv‰n paahtamille, harmaille
kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siell‰ mit‰‰n minulle. Ei
yst‰v‰llist‰ ajatusta, ei ymm‰rryst‰, ei mit‰‰n.

Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

Miss‰, miss‰ oli sitten minun paikkani?


II

Olen kotona maalla. T‰‰ll‰ on minun paikkani. T‰‰ll‰ on j‰lleen nuori.
T‰‰ll‰ t‰ytyy kuunnella rintansa ‰‰nt‰. T‰‰ll‰ odottavat minua mets‰ni,
omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.

Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat
kuin hohtavat unelmat, ne minua ymm‰rt‰v‰t. Ne puhuvat minulle
auringosta, rakkaudesta, joka hedelm‰n kantaa. Te kultaiset, el‰m‰ni
kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette
vapaat v‰yl‰t niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja
unelmille h‰nest‰ -- h‰nest‰ -- h‰nest‰ --


III

Voimakkaana levi‰‰ mets‰ t‰m‰n ihmisasunnon ymp‰rill‰. Oma mets‰ni,
jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni,
joita kohti olen tuhannesti k‰teni ojentanut ja kaivannut.

Kaivannut.

Kuljen yksin mets‰ni polkuja ja ajattelen.

Niin, h‰nt‰ min‰ aina ajattelen.

Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin h‰n siin‰ vierell‰ni kulkisi ja
pienimm‰nkin ajatukseni lukisi.

"Ota minua k‰dest‰. Se on sinua varten."

H‰n hymyilee.

Rakastan h‰nen hymy‰ns‰. Vuosia olen sit‰ rakastanut.

Mets‰ sakenee edess‰mme. Sammalet hohtavat vihreytt‰ns‰ ja uppoutuvat
houkutteleviksi pehmeikˆiksi. Puiden latvat p‰‰mme p‰‰ll‰ humisevat
ikuista hymni‰ns‰. Jokainen puu on v‰r‰j‰v‰ kieli, johon tuulet
puhaltavat ja soittavat eri s‰veleit‰, jotka kietoutuvat samaksi
mahtavaksi hymin‰ksi, hymniksi el‰m‰lle.

"Tunnusteles mets‰n tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."

"Se on mullan, veren tuoksu."

"Katso mik‰ pyh‰kkˆ tuolla."

"Min‰ vien sinut sinne", kuiskaa h‰n ja min‰ painaudun lujasti pitkin
h‰nen ruumistansa.

"Kuinka sinun poskesi hohtavat."

"Niinkˆ --"

"Ja huulesi polttavat."

"Polttavatko --"

Min‰ kuljetan huuliani pitkin h‰nen kaulaansa ja painan ne h‰nen
paljaalle rinnallensa.

H‰n tempaa minut syliins‰ ja min‰ kierr‰n k‰sivarret h‰nen kaulallensa
ja kuiskaan h‰nen korvaansa:

"Sin‰ -- sin‰ --"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut.

Ruumistani polttaa. Ja min‰ tied‰n, mit‰ min‰ tahdon. Tahdon kerrankin
tyydytt‰‰ kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat
pohjattomat kuin meret, joiden ‰‰ri‰ ei koskaan tavoita -- mutta meid‰n
t‰ytyy, vaikka tuskasta huutaisimme --.

Ja min‰ kuiskaan:

"Sinun pit‰‰ rakastaa minua voimakkaasti kuin mets‰n peto -- ruumis
sairaana kuin muillakin el‰imill‰, jotka maassa tuolla kiemurtelevat,
kun eiv‰t haluansa tyydytt‰‰ saa -- niin -- niin sinun pit‰‰ --"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut. H‰n ymm‰rt‰‰, _etten se ole en‰‰ min‰, ei minun
oma ‰‰neni, vaan el‰m‰ minussa, tulevien sukujen el‰m‰, joka kauttani
el‰m‰‰ns‰ kaipaa_. Ja h‰n ymm‰rt‰‰, ettei minulla ole oikeutta
tukahduttaa sen ‰‰nt‰.

Ja h‰n tempaa minut luoksensa.

H‰nen hengityksens‰ on lyhytt‰ kuin el‰imen.

Mutta min‰ k‰rsin, k‰rsin siit‰ itsekseni ja kaipaan -- kauas -- minne,
minne min‰ kaivannen aina?


IV

Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin
peitt‰v‰t maata, t‰t‰ ihmisten maata. Vuosikymmenet vieriv‰t, ihmiset
vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymm‰rt‰m‰tt‰, mit‰ tapahtuu ja mit‰ on
tapahtunut.

Mit‰ on tapahtunut? Rinnassani nyyhkytt‰‰. Mit‰‰n ei ole tapahtunut.

Olen harhaillut t‰‰ll‰ vain yksin, yksin, kaivannut sit‰, jota miss‰‰n
ei ole -- mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellek‰‰n?

Sin‰ lep‰‰t nyt siell‰ kylm‰ss‰ haudassasi -- sinne sin‰ jouduit --
mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, ett‰ mit‰‰n muuta
mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sit‰ ennen ymm‰rt‰nyt.

En ole ennen ymm‰rt‰nyt.

Seison ‰‰netˆnn‰ ja katson.

Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat s‰rkyv‰n puhtaina
taivasta vasten. Auringon kultaiset s‰teet taittuvat hankiin ja
leikkaavat ilmaa.

Mik‰ kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mit‰‰n
tiennyt, ‰‰nettˆmyys, kuulakkuus, joka tunkee l‰pi syd‰meni.

Nyt n‰en, ett‰ ulkopuolella meit‰ on kauneutta, lepoa, jota mik‰‰n ei
h‰iritse, puhtautta, i‰isyytt‰, joka yksin tuskan vaientaa.

I‰isyytt‰, jossa el‰m‰ oli vain lyhyt uni, ‰‰netˆn huokaus. -- Vain
unta, satua, vain sammuva kaipaus --

Rakastan kuitenkin sit‰ satua, sit‰ kipe‰‰ kaipausta, kuinka sit‰
rakastan kaikkine tuskinensa.

Polvistun maahan ja kiit‰n kaikesta, mit‰ olen saanut, ja kaikesta,
mik‰ on saamatta j‰‰nyt.








End of the Project Gutenberg EBook of Rakkautta, by Maria Jotuni

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46071 ***