As captured February 6, 2025

3 files changed, 16208 insertions, 8297 deletions

diff --git a/51853-0.txt b/51853-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..692f3a1
--- /dev/null
+++ b/51853-0.txt
@@ -0,0 +1,7911 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51853 ***
+
+LUKEMISIA LAPSILLE 3
+
+Kirj.
+
+Z. Topelius
+
+
+Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
+
+
+
+
+
+Werner Söderström, Porvoo, 1893.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
+ Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.
+ Paimentyttö.
+ Tyttö marjassa.
+ Vuoden-ajat.
+ Tomu.
+ Pudonnut kenkä.
+ Turun linnan tonttu-ukko.
+ Ulpukka.
+ Metsästäjän ensimmäinen saalis.
+ Pellava.
+ Kalle ja Kaisa.
+ Varro vähän.
+ Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.
+ Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.
+ "Parempi" ja "huonompi".
+ Peikkojen joulu.
+ Kun on Juhannus.
+ Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.
+ Totuuden helmi.
+ Jouluyö.
+ Pienten lintujen valitus.
+ Kauniinta metsässä.
+ Heinänteko.
+ Satu Lillin nenästä.
+ Koivu ja tähti.
+ Merimiehen koti-ikävä.
+ Suuria, kirkkaita tähtiä.
+
+
+
+
+KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,
+
+
+Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,
+että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala
+tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten
+kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin
+synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,
+niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
+
+Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,
+mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
+
+Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli
+itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä
+niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos
+siihen otti jotakin.
+
+Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan
+lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden
+mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan
+ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat
+sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan
+eihän hän sitä osannut estää.
+
+Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät
+muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat
+heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,
+Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta
+ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
+
+Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo
+armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle
+puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä
+yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
+
+Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään
+vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa
+puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään
+kantaa.
+
+Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei
+kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas
+lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki
+myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon
+nöyryyttää armottomat.
+
+Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo
+istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa
+vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"
+
+Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."
+
+"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.
+
+"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan
+syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."
+
+Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,
+niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä
+tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te
+ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne
+katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."
+
+Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja
+sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!
+Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa
+paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää
+ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle
+hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."
+
+
+
+
+NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.
+
+
+"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen
+Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat
+kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.
+
+Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.
+Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,
+jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran
+pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,
+mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.
+Se oli rumasti tehty.
+
+"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden
+vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran
+kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.
+
+"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.
+Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo
+minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen
+vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan
+tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai
+eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin
+muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta
+hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä
+luulet, Selma?"
+
+Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:
+"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."
+
+Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa
+kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi
+se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja
+minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin
+pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi
+raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt
+täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin
+ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että
+Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä
+peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.
+
+Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen
+olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä
+edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.
+Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit
+punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken
+saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,
+joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen
+sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte
+ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin
+juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri
+kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki
+punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti
+laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,
+niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja
+hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin
+tahallaan.
+
+Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta
+katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä
+lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.
+Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin
+hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan
+uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui
+seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,
+miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi
+hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki
+romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun
+ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan
+sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.
+
+Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta
+mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja
+leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.
+Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja
+kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat
+sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun
+Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla
+puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka
+koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,
+ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;
+se näytti hyvin hauskalta.
+
+Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi
+itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti
+hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma
+sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin
+sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,
+kun olen suuri tyttö?"
+
+Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,
+ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan
+kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja
+kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne
+hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli
+oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului
+sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me
+olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon
+ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"
+
+Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain
+välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku
+leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat
+myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan
+valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"
+
+Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin
+Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan
+nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen
+pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,
+kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan
+kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli
+lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat
+viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan
+päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina
+luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me
+olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon
+kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta
+astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"
+Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä
+lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän
+oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa
+lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,
+muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on
+kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia
+puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään
+lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:
+"mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä
+olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään
+muuta ystävää kuin minä itse."
+
+Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki
+olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin
+ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun
+saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on
+taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin
+pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi
+suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,
+siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme
+takaisin kesäiseen iloomme!"
+
+Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa
+katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,
+katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat
+ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme
+pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,
+että saamme olla hänen lapsiansa!"
+
+
+
+
+PAIMENTYTTÖ.
+
+    Mä läksin ulos aamulla,
+    Kun kirkas päivä koitti.
+    Ohuissa olin vaatteissa,
+    Ja tuuli metsää soitti.
+    Tie ohitseni luisti vain,
+    Ja metsä juoksi vastahain.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa
+
+    Pussissa oli leipänen
+    Ja uljuutta, ei huolta.
+    Ja karja kulki korpehen
+    Harjumme tätä puolta.
+    Mua suuri kuusi katseli,
+    Ja puro riemuin lauleli.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Kanerviin istuin kankaallen
+    Sukkaani kutomahan
+    Ja mietin, onko yhtään, ken
+    Mua ehtii muistamahan.
+    Niin muistin äiti vainajaa...
+    Ken kotona nyt asustaa?...
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Tulipa kuuma päivä, kas!
+    Kärpästä lensi, parmaa.
+    Vajosi suohon kellokas;
+    Ei kättä vahvaa, varmaa.
+    Hei, tartuin silloin sarviin sen,
+    Se kirkontornin painoinen.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Kun lehmä pääsi kuivallen,
+    Niin otso näkyi tiellä.
+    Löin häntä; hänpä ymmärs sen,
+    Hän seisoi ujomiellä.
+    Pois lötkötti hän viitaan päin:
+    Mitäpä hän mun lehmälläin?
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Hei, sadetta en pelkää vain
+    Ja nälkää kanssa karjan!
+    On pehmyt lato suojanain:
+    Punaisen poimin marjan;
+    Purosta kahvimyllyn saan;
+    Jumala muistaa poloistaan.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+
+
+
+TYTTÖ MARJASSA.
+
+Yksinpuhe.
+Metsäseutu järven rannalla.
+
+
+_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori
+käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
+
+Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla
+ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei
+minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan
+vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
+
+Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.
+Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.
+Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä
+tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen
+minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella
+sekä hyviä että pahoja.
+
+Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko
+maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun
+on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä
+tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,
+nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki
+elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin
+iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin
+korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin
+panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että
+olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme
+palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
+
+Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se
+myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta
+nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät
+päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa
+hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa
+verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa
+kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan
+selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.
+Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?
+Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,
+miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi
+purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää
+silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa
+ylös.)
+
+Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;
+Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat
+kuulla, kun minä kotiin palaan!
+
+Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan
+marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,
+ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita
+kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin
+variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun
+tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.
+Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,
+vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,
+kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen
+ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on
+palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä
+se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja
+sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...
+Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa
+vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)
+Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän
+kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee
+lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,
+matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua
+hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,
+käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse
+hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken
+näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta
+Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai
+Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,
+Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen
+helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,
+pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin
+halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa
+minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä
+elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista
+kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään
+levitetyistä hämähäkin verkoista.
+
+Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä
+käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun
+puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa
+anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on
+minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu
+ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
+
+Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa
+ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)
+niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:
+elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin
+syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun
+höyhenilläsi.
+
+Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme
+neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla
+ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,
+hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua
+pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat
+seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla
+pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta
+tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato
+liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
+
+Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on
+vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,
+Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät
+koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso
+vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan
+poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin
+hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
+
+Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.
+(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista
+täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat
+hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan
+tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.
+Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä
+olen täällä muhkeassa metsässä?
+
+Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin
+verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole
+koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu
+tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!
+Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei
+petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä
+valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
+
+Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota
+kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä
+ei!
+
+Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli
+metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle
+vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan
+sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,
+kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin
+nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja
+hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko
+matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt
+siinäkin nauramista.
+
+Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
+
+    (Kaiku vastaa: marjojasi.)
+
+Annatko mulle niistä metsälinnasi?
+
+    (Kaiku: metsälinnani.)
+
+Ehkäpä myöskin sydämmesi?
+
+    (Kaiku: sydämmeni.)
+
+Ei, kiitoksia vain.
+
+    (Kaiku: kiitoksia vain.)
+
+Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
+
+    (Kaiku: kotiin äitin luo.)
+
+Hyvästi nyt, hyvästi!
+
+    (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
+
+        (Maria lähtee hypistellen pois.)
+
+
+
+
+VUODEN-AJAT.
+
+(Koulutytöt opettajattarelleen.)
+
+Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.
+
+
+Henkilöt:
+
+ Saturnia.
+ Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).
+ Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).
+ Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).
+ Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).
+
+_Saturnia_.
+
+Huomenta herttaisinta, jalo neiti!
+Kai, kunniaa ei suurta mulla liene
+Tunnettu olla? Olen Saturnia.
+Saturnus-hovimestarin mä vaimo.
+Tuon, joka ajan meren takapuolla
+Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.
+On kunnon ukkoni jo ijäkäs
+Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet
+Käskystä korkeasta kurissa
+Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,
+Kun puskea maapalloa ne mielii.
+Kavalat, häijyt kielet väittävät
+Omia lapsiansa hänen syövän.
+Tuo, kautta kunniani, valhe on.
+Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,
+Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta
+On sievää mulla, hänen vaimollaan?
+Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,
+Töyräältä Tähtilinnan poimitut.
+Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän
+Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.
+Lapsista, hyvinhän sen arvannette,
+On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.
+Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii
+He usein; joskus muhvini he saavat,
+Auringon yli hunnuks laittavat sen:
+Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,
+Mun valokuvakseni niitä väittäin.
+No niin; on mulla tytöt julman kiltit,
+Vaan varsin vallattomat; valitusta
+Maapallolta niin usein kuulen heistä,
+Kun isän puuhissa he täällä käy.
+Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,
+Mä mielin panna heidät kaikki kouluun
+Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä
+Voi tietää koulua niin kunnollista
+Kuin juuri tämä teidän johtamanne
+Aisoissa äkäpussit pitämään,
+Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että
+Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,
+Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa
+Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset
+He ovat, kuten näette, siistimättä,
+Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.
+Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.
+    (Talvi tulee.)
+Hän vanhin tyttäreni Talvi on,
+Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin
+Ja makas alla tyynyin valkoisten!
+Siks iho kovin kelmeä on hällä.
+Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän
+Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.
+Käy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!
+
+_Talvi_.
+
+On lunta mulla yllä,
+Mä talvi olenkin.
+Mä suksin hiihdän kyllä
+Ja liikun luistimin.
+Taivaani pilvet kattaa,
+Niin pitkä yöni on;
+On metsän' laulamatta
+Ja järven' aalloton.
+
+Vaan älä pelkää tuosta!
+Tulehmain lämmittää
+Ja sallii sadun juosta
+Ja leikit järjestää.
+Kun joulukuusi loistaa,
+Unohtuu pimeä.
+Turkissain kätken toista
+Sisartain, Kevättä.
+
+_Saturnia_.
+
+Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija
+Jo, häntä nyt saa aina odottaa!
+    (Maija astuu esiin turkeista.)
+Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,
+Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi
+Käkönen? Eikö kuku selvään hän?
+Jo puro pojan myllyä kai käyttää?
+Sanonpa sulle, sirkkuseni, että
+Jos huolimaton olet toiste, saat
+_Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.
+Äidille sievä kumarrus nyt tee!
+
+_Maija_.
+
+Mä olen kevään henki.
+Heräjän lumesta,
+Pois saan jääkyynelenki
+Järveltä, nurmelta.
+On Pohjolassa täällä
+Niin lyhyt aikani:
+Kaikk' ihanuus maan päällä
+Äkisti haihtuupi.
+
+Mä synnyin pohattana
+Köyhässä mökissäin;
+Nyt olen valtiaana,
+Vaikk' kahleist' unta näin.
+Hyljätty olin ani
+Kuin lehti lähtenyt;
+Vaan kukka-aarrettani
+Et laskea voi nyt.
+
+_Saturnia_.
+
+Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!
+Runoilijat on hänet pilanneet.
+Nyt, Julia, on vuoros!
+    (Julia tulee).
+                       Tässä on hän,
+Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.
+Anteeksi, hän on päivettynyt hieman
+Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!
+Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.
+Hengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!
+
+_Julia_ (leyhytellen viuhkalla)
+
+Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,
+Kun niitty on sulotuoksuinen;
+Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,
+Saan tuoksumaan havuneulasenkin,
+Rukiisen ruiskukat tihutan,
+Kanervat kastehin saunoitan.
+
+Eloni kaikki on tuokio vaan.
+Menneestä hetkest' en huolikkaan,
+En myös, jos syys kovin myrskyileepi
+Ja vettä virtana viskeleepi.
+Reunalla lähtehen hengähdin,
+Ijäistä valoa uneksin.
+
+_Saturnia_.
+
+Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.
+Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro
+On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan
+Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.
+    (Lucia tulee.)
+Työmuurahainen, missä nokesit
+Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.
+Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;
+Metsässä sieniä hän vasta poimi.
+No, älä pelkää, tyttö! kumarra!
+
+_Lucia_.
+
+Syys olen valju, mi sadon tuo,
+On kultatähkiä mulla.
+Suruinen sydän, mun lahjan' suo
+Lohduksi mielesi tulla!
+On mulla musta ja kylmä yö;
+Pois puista myrskyni lehdet lyö,
+Ja aika kolkko on sulla.
+
+Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,
+Vaikk' irti lehdet on puista.
+Kuin morsian pihlaja punoittaa,
+Kun puidaan riemuten ruista
+Taivaalla iltaisin pilkuttaa
+Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:
+Mä aina mielin sua muistaa.
+
+_Saturnia_.
+
+Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.
+Kuulusteletteko tai tahdotteko,
+Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?
+Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?
+
+_Talvi_ (lukien).
+
+Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.
+
+_Saturnia_.
+
+Yön tähtikirjaa oikein tavasit.
+No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?
+
+_Talvi_ (lukien kuin läksyä).
+
+Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,
+Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...
+
+_Saturnia_.
+
+Eikö kukaan muista enempää?
+    (Lucia nostaa käden).
+Lucia!
+
+_Lucia_.
+
+Skorpioni, Joutsimies, Kauris...
+
+_Talvi_ (keskeyttäen).
+
+Vesimies, Kalat.
+
+_Saturnia_.
+
+Niin! Maija, kirjoitappa taululle!
+    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)
+No, mitä kuvailee se kirjaimisto?
+
+_Maija_.
+Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.
+
+_Saturnia_.
+Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.
+Julia, osaatko sä historiaa?
+
+_Julia_.
+
+Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
+
+_Saturnia_.
+
+Tietääkö kenkään vielä?
+    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)
+                        Mitä sitte?
+
+_Talvi_.
+
+Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,
+ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
+
+_Maija_.
+Jumala sanoi: tulkoon valkeus!
+
+_Julia_.
+
+Ja valkeus tuli.
+
+_Saturnia_.
+
+Se alkuna on kaiken historian.
+Nyt seuraa laskutaito. Lucia,
+Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!
+
+_Lucia_ (taulun edessä).
+
+Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla
+On päivää kolmekymmentä,
+Kahdeksankolmatt' Helmikuulla...
+
+_Saturnia_.
+
+Noh?
+    (Talvi nostaa kätensä.)
+     Talvi!
+
+_Talvi_.
+
+Vaan muilla yksineljättä.
+
+_Saturnia_.
+
+Mikä on tulos?
+
+_Lucia_ (laskee yhteen).
+
+Kolmesataa kuusikymmentä viisi.
+
+_Saturnia_.
+
+Niin oikein. Jätämme muut laskutavat
+Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö
+Mun oppilaani osaa fysiikkaa,
+Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?
+    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)
+Sen tiesin; sillä professorin taito
+On tytöilläni luonnon kunnissa.
+Jätämme sen; me muutoin luomakunnan
+Saisimme osin lajitelluin, kuin
+Tarjottimella teetä, etehemme.
+He uskonnossa luonnon raamatun
+Lävitse osaa. Kielistä he taitaa
+Vain laineen loiskeen, tuulen huminan
+Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.
+Saattaisko saada erisvapautta?
+Kysely loppui; koulu arvostelkoon.
+Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,
+Julia toiseen, Lucia kolmanteen
+Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?
+Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!
+Kättänne hyvyydestä suutelemme,
+Kun lasten puutteita te siedätte.
+Opettajalle oppilas ei lahjaa
+Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen
+Hopeamaljassa on kiitossana;
+Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.
+No, onko teillä kultasanaa kellään?
+    (Kaikki nostavat kätensä.)
+No niin, siis kukin lahjan antakoon!
+
+_Talvi_ (opettajattarelle.)
+
+Mä hyisiksi talviksi lahjoitan
+Lohduksesi lieden leimuavan,
+Suon tunnon rauhankin kultaisen,
+Elon taistelun ollessa myrskyisen,
+Ja tarjoan palkaksi vaivojen
+Sydämmien nuorien siunauksen.
+
+_Maija_.
+
+Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,
+Niin taas kevät saapuvi takaisin.
+Nuoruuden kukkivan ainiaan
+Luon askeleitasi seuraamaan,
+Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,
+Totuuden tiet' yhä kulkemahan.
+
+_Julia_.
+
+Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,
+Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.
+Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,
+Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.
+Luon' niiden sulle mä tarjoan
+Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.
+
+_Lucia_.
+
+Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,
+Hedelmiä syys vain luontohon luo.
+Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,
+Sua viel' elon syksynä muistelevat
+Ja kutsuvat taivahan siunauksen
+Ylitsesi elosi illallen.
+
+
+
+
+TOMU.
+
+
+Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva
+hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen
+valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt
+Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja
+ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä
+tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä
+paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha
+sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.
+
+Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,
+että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia
+huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti
+oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,
+niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia
+itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta
+rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.
+Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen
+oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli
+keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi
+kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja
+jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut
+hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili
+kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä
+kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut
+naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.
+
+Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään
+hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina
+valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi
+hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti
+talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.
+"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku
+heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä
+järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja
+milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli
+Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään
+silmällä kaikkia öillä liikkujoita.
+
+Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja
+sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas
+eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä
+vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla
+ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä
+ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä
+alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa
+tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata
+siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.
+Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.
+
+Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta
+muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He
+menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli
+nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti
+auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin
+neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen
+teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu
+pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai
+niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja
+ilmaiseksi."
+
+Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin
+miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden
+hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin
+taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min
+suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä
+olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi
+ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla
+pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja
+hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!
+Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki
+etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset
+itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden
+koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä
+yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus
+sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului
+astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei
+osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi
+huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli
+saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,
+sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia
+likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.
+
+Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä
+ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa
+joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja
+sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään
+kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän
+lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä
+hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos
+hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin
+venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja
+kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi
+kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa
+leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti
+häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain
+alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken
+jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan
+voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki
+tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa
+tarkoittanut.
+
+Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi
+oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,
+sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä
+teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin
+ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana
+rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun
+kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu
+moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän
+oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät
+hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä
+katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;
+Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui
+olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.
+
+Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin
+sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,
+päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään
+puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi
+aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa
+täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se
+enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai
+tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.
+
+Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.
+Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.
+Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä
+ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei
+voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri
+ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi
+suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja
+pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui
+nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki
+kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin
+kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä
+kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa
+väärän epäilyksen uhrina.
+
+Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto
+eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,
+että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne
+siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen
+poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.
+Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa
+emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu
+nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!
+Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli
+tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.
+Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen
+asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin
+viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään
+merkkiä hänen terävistä hampaistaan.
+
+Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin
+asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan
+maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan
+alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään
+pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla
+hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä
+hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti
+kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,
+milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti
+kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa
+kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin
+kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.
+Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes
+sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän
+väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää
+oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin
+nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat
+elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa
+käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,
+kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli
+hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa
+myyräin vehkeiltä.
+
+Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen
+hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.
+Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka
+tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä
+onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen
+olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt
+osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin
+voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.
+Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn
+aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi
+tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut
+nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla
+toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.
+
+Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira
+juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa
+tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi
+kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään
+seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,
+tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin
+vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten
+sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista
+ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.
+"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa
+ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut
+hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen
+jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi
+lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti
+odottamaan.
+
+Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa
+kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi
+seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"
+(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui
+seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta
+sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan
+erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja
+keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein
+luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka
+ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"
+hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo
+pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.
+
+Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli
+pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että
+hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"
+Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla
+kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista
+vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin
+tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla
+muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.
+Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika
+löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.
+
+Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä
+peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu
+huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän
+nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen
+oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin
+piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme
+lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi
+susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja
+runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut
+käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes
+jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;
+sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen
+ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin
+mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn
+taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,
+väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa
+teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina
+tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai
+takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta
+paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,
+eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen
+miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen
+keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit
+olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä
+apua.
+
+Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan
+hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"
+Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei
+edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,
+Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.
+Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut
+käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään
+mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa
+näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana
+sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan
+iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.
+
+Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli
+luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen
+kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun
+esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,
+jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä
+kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.
+
+Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti
+lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan
+kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.
+Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja
+kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki
+talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei
+ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet
+tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään
+Tomua kohtaan.
+
+Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja
+palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä
+lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista
+juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja
+sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä
+koira!"
+
+
+
+
+PUDONNUT KENKÄ.
+
+
+Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja
+Helsingin kauppatorilla.]
+
+_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.
+
+      Ensimmäinen laulu.
+
+    Kuulkaa, te poikaset kullat!
+    Täss' olis korput ja pullat,
+    Kaikista parahat rinkilät!
+    Tulkaatte, saattepa maistaa!
+    Äsken mä ennätin paistaa
+    Ranskan leivätki pehmeät!
+    Porvoon tippoja kannan,
+ [Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]
+    Myös pipparkakkuja annan!
+    Entäs vintiöt hempeät!
+
+    Noh, tytöt, ukot ja akat!
+    Näättekö, täydet on vakat,
+    Tulkaa halvalla ostamaan!
+    Puolesta hinnasta myönnän,
+    Kahdesta neljä jo työnnän,
+    Hiukan tingin mä toisinaan
+    Älkää mun antako tässä
+    Seisoa häpeämässä!
+    Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!
+
+Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä
+kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska
+tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset
+juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden
+kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat
+Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja
+me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot
+tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!
+
+No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään
+sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään
+tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!
+saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja
+hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle
+tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki
+tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se
+juuri on rouville mieleen.
+
+_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä
+mitään, joka kelpaisi lapsille?
+
+_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,
+jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko
+hirvensarvia?
+
+_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?
+
+_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa
+kahdestakymmenestä.
+
+_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia
+rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla
+pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.
+
+_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.
+
+_Rouva_. Saatte neljätoista.
+
+_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.
+
+_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.
+
+_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista
+penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.
+
+_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?
+
+_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!
+
+_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole
+rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?
+
+_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.
+
+_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään
+kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on
+kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan
+yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)
+Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus
+elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen
+niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan
+uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)
+
+_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.
+Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta
+tässäpä tulee pikku poika.
+
+_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?
+
+_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?
+
+_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme
+piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.
+
+_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.
+
+_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.
+
+_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.
+Anna nyt kauniisti toisille osansa.
+
+_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)
+
+_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous
+sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku
+lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --
+Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä
+kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla
+ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut
+itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.
+
+_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne
+arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion
+juuri lähteä Viaporiin.
+
+_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja
+te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei
+toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä
+en tietäisi, mikä ja millainen te olette!
+
+_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?
+
+_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)
+
+      Toinen laulu.
+
+    Akka, joka vaihtaa, hyörii,
+    Ostaa paljon tyhjällään;
+    Joka kieppuu, joka pyörii,
+    Liukas kieli lärpällään;
+    Joka ryöstää, pauhaa, pettää
+    Piikasia yhtenään;
+    Joka kiskoo, nylkee, kettää,
+    Pradajerska nimeltään.
+
+    "Onkos vanhoj' takkii herrall'?"
+    "Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?"
+    "Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'
+    Vuohet, porsaat ostan mie!"
+    "Turhaan, tyttö, tingit sieltä,
+    Kuorma on mun ostaman'!"
+    "Hölmö kansa, pois vaan tieltä,
+    Pradajerska olenhan!"
+
+_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren
+syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?
+
+_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee
+poliisi ja rummuttaja?
+
+_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...
+(Rummun ääni kuuluu loittoa.)
+
+_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin
+varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?
+
+_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.
+Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut
+supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,
+lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy
+minua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat
+silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,
+hyvästi, hyvästi! (Menee.)
+
+_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta
+mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.
+Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin
+mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain
+eivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää
+korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain
+käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!
+Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja
+vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei
+kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien
+väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka
+kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä
+sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.
+
+(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)
+
+      Kolmas laulu.
+
+    Varpunen väikkyy lennossaan
+    Taivaalla viluissansa.
+    Hanki on hänen vuoteenaan.
+    Pilvi on peittonansa.
+
+    Vaikka on harmaa, rumakin
+    Tuo puku sulla yllä,
+    Laulusi harras kuitenkin
+    Taivaalle kelpaa kyllä.
+
+    Raukka, nyt yksin sirkutat!
+    On lujat talven paulat.
+    Kun kevätsäät taas joutuvat,
+    Paremmin silloin laulat.
+
+_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan
+penni!
+
+_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.
+
+_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.
+
+_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et
+saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa
+sinut käsiinsä.
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee
+pois.)
+
+_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu
+Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä
+olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän
+kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)
+
+_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja
+koska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari
+ja neuvosmiehet.
+
+_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa
+markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni
+varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen
+kaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet
+kiinni... He tuovat hänet tänne.
+
+(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)
+
+_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä
+varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.
+
+_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit
+heinätullolla?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin
+viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.
+
+_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun
+vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.
+
+_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...
+mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...
+
+_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?
+
+_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,
+että saan etsiä tätiäni!
+
+_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?
+
+_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on
+kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän
+kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta
+minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström
+tai jotakin sinne päin.
+
+_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä
+sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä
+olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen
+sinun tätisi!
+
+_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin
+ottaa minua!
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin
+poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään
+hanhea pyrstöstä.
+
+_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te
+häpäsette poliisia!
+
+_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa
+nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.
+
+_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.
+
+_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on
+korvanne?
+
+_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?
+
+_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli
+Kudrakovan harmaa kissa...
+
+_Poliisi_. Pois tieltä, akka.
+
+_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka
+saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:
+virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?
+
+_Poliisi_. Te, vanha taikina!
+
+_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!
+
+_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan
+teidät haukkumaan poliisia.
+
+_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!
+
+_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä
+jätän sinut poliisin kynsiin.
+
+_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]
+
+_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?
+
+_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon
+nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,
+kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin
+tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme
+markkaa taikka niin.
+
+_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa
+poliisia?
+
+_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä
+markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän
+on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan
+markkaa sitte.
+
+_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä
+tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)
+
+_Lotta_. Se on minun kenkäni.
+
+_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,
+että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)
+Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin
+kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.
+
+_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.
+
+_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän
+paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut
+hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?
+
+_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken
+rummutettiin torilla?
+
+_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa
+markkaa, pormestari ja neuvoskunta.
+
+_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut
+kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli
+kuusitoista tuhatta markkaa.
+
+_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa
+pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka
+eivät olleet kyllin mustat.
+
+_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi
+etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö
+postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli
+löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes
+kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta
+nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin
+kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani
+rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla
+on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi
+rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.
+
+_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna
+säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!
+Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?
+
+_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on
+kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.
+
+_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,
+ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte
+muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.
+
+_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää
+ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami
+Ström?
+
+_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa
+vaivasta... herra alapoliisi!
+
+_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta
+postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun
+varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä
+levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa
+kaappia!
+
+      Neljäs laulu.
+
+        _Matami_.
+
+    Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.
+    Aluu, alumpa, alumpalei,
+    Lottaseni käypi käsin taikinaan,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Lotta_.
+
+    Nytpä tätiä saan minä syleillä,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Strömsten hän on, muistanpa nimensä,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Matami_.
+
+    Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+
+        _Lotta_.
+
+    Rakas täti, minä tässä uneksin,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Poliisi_.
+
+    Eikös matam' rouvaksi rupeisi?
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!
+    Aluu, alumpa, alun!
+
+        _Matami_.
+
+    Suur' kiitos, onkos asiat niin,
+    Aluu, alumpa, alumpalei?
+    Rakastunpa oitis poliisiin,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Kaikki_.
+
+    Tämä loppu on tässä pulmassa,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Joka tapahtui Cargerin kulmassa:
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+    Jospa se teist' ois niin maulleen.
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Kuin Porvoon tipat rusinoineen!
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+
+
+
+TURUN LINNAN TONTTU-UKKO.
+
+
+Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa
+seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan
+kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja
+Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo
+Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden
+hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.
+
+Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä
+holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,
+että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen
+hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen
+jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin
+tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,
+sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä
+suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän
+tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin
+rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen
+makunsa.
+
+Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa
+_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä
+pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.
+Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella
+mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti
+suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja
+kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,
+katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta
+raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä
+höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,
+pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,
+jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu
+kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä
+vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo
+satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen
+ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi
+siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,
+niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein
+kodikkaalta.
+
+Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän
+vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista
+tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri
+erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana
+sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja
+paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan
+lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes
+puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni
+tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta
+vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:
+tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.
+Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka
+kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.
+Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,
+linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki
+turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla
+ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat
+pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten
+kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä
+hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän
+läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan
+tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista
+vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.
+Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä
+aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi
+uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä
+edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä
+hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut
+Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.
+Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin
+edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä
+istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin
+juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja
+tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli
+matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun
+ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka
+myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on
+täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti
+vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",
+sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta
+ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi
+kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:
+"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi
+pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin
+oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä
+juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.
+"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon
+viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi
+olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän
+oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa
+juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi
+käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
+
+Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon
+ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui
+näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;
+mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua
+huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin
+tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla
+että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,
+niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen
+vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa
+kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän
+eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia
+vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja
+holveista.
+
+Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,
+kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen
+oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle
+vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin
+päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä
+oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten
+mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan
+ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja
+sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän
+usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat
+he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,
+eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia
+muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se
+seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
+
+Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,
+kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat
+kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret
+mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit
+näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei
+kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu
+alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus
+Kivinen.
+
+Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä
+päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui
+näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas
+pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti
+hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.
+Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä
+hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
+
+"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
+
+"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
+"Ketä minulla on kunnia...?"
+
+Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne
+minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle
+sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle
+kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se
+on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan
+äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?
+Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin
+virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun
+maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?
+Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme
+nyt ystävät!"
+
+Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli
+edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta
+oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta
+valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui
+vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä
+linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
+
+Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla
+hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin
+eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella
+heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan
+päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore
+Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,
+herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,
+Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,
+Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa
+Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti
+vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta
+kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä
+istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa
+ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,
+millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa
+Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu
+kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen
+ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran
+poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.
+Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde
+Turusta mihinkään.
+
+Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut
+mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä
+professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,
+ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
+
+"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
+
+"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.
+Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen
+käynyt siellä.
+
+He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.
+Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata
+jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli
+perin kostea ja ummehtunut.
+
+"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
+
+"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari
+kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,
+niin että ratisi vain jalkain alla.
+
+"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte
+auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,
+minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää
+ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat
+nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta
+minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut
+vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä
+niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
+
+Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi
+kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka
+paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi
+tonttu.
+
+"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi
+kaukana koko komerosta.
+
+"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun
+talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on
+vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä
+tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.
+Tahdotko nähdä aarrekammioni?"
+
+"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä
+värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa
+erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.
+
+"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä
+pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"
+
+Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli
+pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.
+Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä
+silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja
+jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita
+muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu
+katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti
+tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,
+ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi
+ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua
+omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen
+hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja
+holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan
+aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa
+suloista, on niin suloista olla rikas."
+
+"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"
+uskalsi vahtimestari kysyä.
+
+"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä
+joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."
+
+"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"
+
+Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti
+vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet
+salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä
+kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku
+ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo
+monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat
+kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella
+samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."
+
+"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin
+peloissaan.
+
+Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.
+"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen
+mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan
+on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,
+en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla
+ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin
+minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,
+odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen
+tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen
+partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,
+että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja
+se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,
+eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu
+vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen
+kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan
+muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin
+kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten
+odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja
+kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin
+tärisevät..."
+
+"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun
+palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua
+kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta
+aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset
+virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa
+syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli
+yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,
+tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni
+ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,
+mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
+
+Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan
+hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla
+oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin
+paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö
+talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin
+oivallista juomaa.
+
+"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta
+suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi
+päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo
+ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;
+sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
+
+Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.
+"Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja
+pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,
+ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,
+jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu
+sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
+
+"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
+
+Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä
+ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen
+niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä
+ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,
+"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne
+alas."
+
+Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta
+tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta
+hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle
+kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,
+yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten
+kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua
+ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas
+tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että
+jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla
+kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta
+näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän
+aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
+
+Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka
+usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus
+Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin
+paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan
+perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti
+yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,
+väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei
+kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin
+kersantti arvasikaan.
+
+Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein
+iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja
+koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki
+kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.
+Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat
+kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista
+hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta
+joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki
+rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,
+kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat
+huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat
+kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,
+mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta
+tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla
+kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi
+sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"
+
+Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei
+näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa
+hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin
+kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan
+sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon
+linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä
+niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja
+onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,
+ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti
+poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
+
+Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen
+maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun
+pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi
+punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä
+kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean
+tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki
+kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin
+kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,
+lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta
+holvista.
+
+Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu
+oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja
+sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
+
+Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta
+näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen
+kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:
+"saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,
+kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
+
+"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,
+vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää
+lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi
+sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
+
+"Hän on aivan kuin kuningatar."
+
+"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina
+Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.
+Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,
+kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat
+luulla minun varastaneen sen."
+
+"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota
+rinkilää Murrille?"
+
+"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on
+kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia
+ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;
+minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
+
+Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen
+komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti
+selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.
+
+Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan
+asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon
+Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin
+olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla
+lörpöttelemättä.
+
+Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.
+Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja
+kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli
+hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä
+huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä
+kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä
+turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei
+tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli
+löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean
+esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
+
+"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",
+vastasi vahtimestari äkeissään.
+
+"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin
+lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
+
+"Se ei koske teihin, matami."
+
+"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman
+sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,
+varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
+
+Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta
+ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran
+onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt
+loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki
+tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli
+vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni
+poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi
+hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että
+heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä
+siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,
+hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään
+huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
+
+Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat
+peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa
+harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat
+edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
+
+"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
+
+"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.
+
+Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään
+sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha
+omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
+
+"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
+
+"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän
+tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel
+askeleelta.
+
+Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti
+hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä
+syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään
+kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi
+ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja
+astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
+
+Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla
+niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän
+ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,
+mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti
+pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat
+Murri-kissan silmät.
+
+"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja
+samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle
+porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa
+kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui
+kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän
+sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät
+hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä
+ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota
+kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt
+tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari
+vanhukselle.
+
+"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin
+ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt
+minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,
+täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!
+Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä
+vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,
+päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä
+olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,
+sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän
+omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa
+vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin
+nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun
+hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan
+pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät
+loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi
+vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,
+niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet
+ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he
+ulvovat ilosta!"
+
+Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon
+päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei
+tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet
+niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo
+luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
+
+Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,
+ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja
+muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa
+tai itkee varasta?
+
+Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären
+tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika
+hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on
+aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi
+henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."
+
+"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
+
+"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne
+kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla
+kirjaimilla."
+
+Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi
+hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista
+rautaa.
+
+Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua
+vain ei ollut missään.
+
+"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut
+olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä
+malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan
+ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
+
+Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän
+olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
+
+Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää
+koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo
+jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä
+ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin
+merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan
+asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita
+näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä
+rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka
+sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä
+enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen
+hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
+
+Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua
+kävelylle linnaan!"
+
+"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
+Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
+
+"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata
+jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,
+josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu
+tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."
+
+"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on
+kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."
+Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.
+
+He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti
+nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille
+muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime
+kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki
+hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,
+hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,
+niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja
+Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan
+kesäillan vienossa tuulessa.
+
+Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.
+Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin
+vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta
+vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.
+"Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan
+muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha
+linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain
+kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset
+pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin
+pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen
+edestä!"
+
+"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.
+Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin
+raosta.
+
+"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun
+äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.
+
+"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista
+tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon
+siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa
+lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.
+Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma
+on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään
+ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä
+vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,
+kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet
+minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme
+kallioita."
+
+"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.
+Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin
+karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä
+vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte
+linnan rappeutua?"
+
+"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen
+ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan
+linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia
+vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,
+että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.
+Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"
+
+"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa
+kunnossa", virkkoi vahtimestari.
+
+"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.
+"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle
+pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä
+vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."
+
+Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti
+vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
+
+"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
+Erikkiini et saa koskea."
+
+Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti
+muuriin kämmenellään ja mutisi:
+
+"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä
+merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna
+ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on
+tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.
+Minä en huoli vaihtaa."
+
+Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",
+sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä
+toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin
+sinä!"
+
+Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun
+suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat
+vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi
+kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio
+irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta
+olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
+
+Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä
+iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä
+polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren
+muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui
+voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui
+ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä
+vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
+
+Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion
+sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen
+kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu
+maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;
+soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
+
+"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten
+muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on
+se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.
+Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin
+suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän
+iloisemmin."
+
+He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua
+kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",
+sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa
+hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani
+tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"
+
+Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen
+häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha
+vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen
+laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa
+kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.
+
+Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista
+valkotukkaa.
+
+"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu
+äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon
+pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut
+hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain
+säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni
+sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni
+kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan
+kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo
+kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte
+olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt
+tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta
+vuosisataa..."
+
+"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa
+nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien
+korjailemisessa?"
+
+"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun
+pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa
+vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."
+
+"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.
+
+"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija
+koko ijäksensä."
+
+Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja
+virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli
+kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä
+linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna
+huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen
+nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin
+kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät
+ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin
+soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä
+tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna
+tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka
+kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,
+anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen
+halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä
+vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän
+sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!
+Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain
+ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset
+ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?
+
+
+
+
+ULPUKKA
+
+
+Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli
+heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,
+että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?
+Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja
+sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki
+kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa
+auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan
+kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan
+valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi
+ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon
+korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän
+uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei
+katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi
+nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,
+veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti
+uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.
+
+Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja
+se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä
+kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan
+päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen
+edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin
+palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein
+kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta
+nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,
+että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,
+jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.
+
+Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon
+vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.
+Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten
+edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli
+liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli
+hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,
+ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen
+ylitsensäkin, kun niin sattui.
+
+Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,
+sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina
+päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se
+seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen
+niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista
+sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan
+ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.
+Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.
+
+Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä
+koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan
+kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan
+sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä
+tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.
+
+Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin
+nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä
+käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen
+leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa
+aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka
+kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha
+Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,
+kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,
+uneksien kaikesta kauniista maailmassa.
+
+"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.
+Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,
+kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,
+teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"
+
+"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he
+olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne
+minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.
+
+"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi
+parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen
+kukkani sinun sammalpesääsi!"
+
+"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan
+vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua
+jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."
+
+"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät
+ystävät."
+
+Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että
+yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka
+puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman
+lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:
+"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että
+teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.
+-- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin
+että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä
+rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla
+aviopuolisokseni."
+
+"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut
+setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista
+pientä vähäpätöistä koivua?"
+
+Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen
+kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen
+meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus
+ohi mennessäsi."
+
+"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.
+
+"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä
+oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka
+koskaan tahdo tulla puolisokseni."
+
+"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja
+kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti
+tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian
+huomiseksi."
+
+"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.
+
+Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi
+kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä
+senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä
+repimästä verkkoani?"
+
+"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.
+"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.
+Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."
+
+"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon
+ajatella asiata."
+
+Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla
+lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta
+katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei
+kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä
+lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja
+seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä
+huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka
+hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua
+oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat
+kukkaissilmänsä.
+
+Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa
+koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli
+yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen
+taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.
+
+Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",
+pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä
+verkkojansa korjaamaan."
+
+Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä
+kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan
+suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle
+aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja
+komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He
+olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen
+pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan
+varhaisena aamuhetkenä.
+
+Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka
+kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"
+sanoi Rajakallio.
+
+"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven
+kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta
+kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että
+kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen
+pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui
+puiden latvoissa.
+
+Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei
+viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät
+taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu
+ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään
+lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon
+kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.
+
+Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi
+kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi
+joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat
+syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan
+kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.
+Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän
+itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä
+kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,
+niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa
+vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja
+viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin
+palvelijanne!"
+
+Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä
+laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:
+"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli
+seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui
+kauas vaahdon ja laineiden sekaan.
+
+Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan
+vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään
+hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli
+raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui
+pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko
+taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen
+kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!
+
+Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet
+vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,
+että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.
+Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,
+kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei
+tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan
+pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun
+juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,
+mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista
+lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa
+hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja
+viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen
+munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki
+ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen
+kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset
+silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty
+tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja
+komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.
+
+Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli
+haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha
+kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan
+hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi
+vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista
+paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?
+
+Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.
+Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin
+kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.
+
+
+
+
+METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.
+
+
+    Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
+    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
+    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
+    Rehenteli ja näytti urhoisalle.
+
+    Lyseessä on hän, arka arvostansa,
+    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
+    Vaan karhu nähdä olis mielukasta
+    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.
+
+    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
+    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
+    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
+    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.
+
+    Pilaksi näytti seikka sisarista:
+    -- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --
+    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
+    Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.
+
+    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
+    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
+    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
+    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.
+
+    Olaltas tammen alla pyssy päästä!
+    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
+    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
+    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
+
+    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
+    Raitista elämää se mielin henkii;
+    Vaan koiteltava olis pyssynenki, --
+    Huvia tuota soimata ei sovi.
+
+    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
+    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
+    Janoopi pyssy, vireillä on hana.
+    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.
+
+    Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?
+    Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,
+    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
+    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.
+
+    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
+    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
+    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
+    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.
+
+    Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?
+    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
+    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
+    Ne varpusta on myöskin väijymässä.
+
+    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
+    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
+    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...
+    Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!
+
+    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
+    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
+    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
+    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.
+
+    On kuin se lausuis ankarana ratki:
+    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
+    Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,
+    Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.
+
+    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
+    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
+    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
+    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?
+
+    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
+    -- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
+    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
+    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.
+
+    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:
+    -- Minua, Matti kulta, hiukan auta;
+    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!
+    Lehmuksen alla on se verissänsä.
+
+    -- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?
+    -- Niin; paha himo kissass' oli tässä
+    Kävellä lintusia väijymässä;
+    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.
+
+    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.
+    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen
+    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.
+    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.
+
+    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa
+    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.
+    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
+    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!
+
+
+
+
+PELLAVA.
+
+
+Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille
+ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä
+vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen
+ja hyvin lannoitetaan peltoa."
+
+"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
+
+"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä
+ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.
+Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
+
+"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa
+jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko
+hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
+
+"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on
+kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi
+yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
+
+"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän
+antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
+
+Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä
+katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä
+pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä
+olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle
+itsekin."
+
+Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä
+aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,
+mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,
+säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne
+ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita
+sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon
+kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.
+Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan
+reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon
+monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten
+ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
+
+"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
+
+"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista
+tulee paidaksi Jumalalle."
+
+"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin
+Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on
+valo?"
+
+"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi
+peukalolintu.
+
+Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,
+pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:
+"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
+
+Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat
+pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
+
+"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
+
+"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa
+puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
+
+"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi
+heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
+
+"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee
+paitoja sinulle."
+
+Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui
+miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä
+aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut
+purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä
+tulee vaatetta Jumalalle!"
+
+"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko
+myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla
+kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja
+kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen
+kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin
+seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
+
+"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton
+vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa
+ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos
+milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän
+ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei
+koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä
+Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan
+tuttavuuden."
+
+Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä
+ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt
+olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu
+erotti sanat heidän laulustaan:
+
+    "Sinerviä, sieviä kukkia me,
+    Meist' on ilo suurille, pienille.
+    Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
+    Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
+
+    "Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
+    Suojaammepa lastakin palelevaa.
+    Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
+    Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."
+
+"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat
+saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme
+sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen
+onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
+
+Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät
+olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes
+valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki
+Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei
+johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
+
+Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään
+pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin
+koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi
+hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät
+kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että
+minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.
+Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on
+joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
+
+"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
+
+"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna
+minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
+
+"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
+
+Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna
+me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli
+niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
+
+Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova
+rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi
+pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli
+hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan
+pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla
+toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat
+kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.
+Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla
+syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan
+toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
+
+"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",
+sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
+
+"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
+
+Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta
+kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:
+"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun
+piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.
+"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta
+kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,
+toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,
+ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista
+lähimmäisestään tässä maailmassa.
+
+Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja
+auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli
+kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin
+vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi
+hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi
+hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on
+hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
+
+"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli
+juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen
+kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
+
+"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä
+vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
+
+"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme
+kuule."
+
+He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta
+pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet
+syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain
+pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi
+vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä
+oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen
+löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli
+vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä
+kaikkiansa karttui.
+
+"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa
+pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa
+pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle
+eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
+
+"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes
+pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
+
+Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja
+harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen
+pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa
+kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,
+kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli
+odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle
+pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin
+jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
+
+Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen
+kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin
+loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen
+vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka
+ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin
+saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
+
+"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48
+paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet
+myödä kaupunkiin."
+
+Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti
+kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin
+tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni
+lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo
+jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,
+ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;
+mihinkähän aiot sitä käyttää?"
+
+Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty
+pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta
+Jumalalle."
+
+"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo
+ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
+
+Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein
+lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan
+rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän
+kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja
+keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään
+käärettä?" kysyi mökin vaimo.
+
+"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne
+kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka
+tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
+
+Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku
+poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras
+nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,
+joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin
+vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis
+pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin
+köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;
+mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä
+iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä
+piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa
+köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
+
+"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään
+sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista
+ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva
+pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka
+antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman
+maailmassa."
+
+"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
+
+"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen
+ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi
+kapalon?"
+
+Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä
+uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken
+äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.
+Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
+
+"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"
+kysyi nuori äiti.
+
+"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se
+kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
+
+"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää
+matkaamme."
+
+Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.
+Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he
+saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin
+vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
+
+"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
+
+"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.
+"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille
+niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
+
+"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
+
+"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne
+olivat?"
+
+Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä
+ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän
+sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
+
+"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
+
+"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista
+pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa
+kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
+
+"Meidän lastamme ei palele koskaan."
+
+"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin
+järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
+
+Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika
+kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi
+poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,
+häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä
+vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli
+puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin
+suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä
+tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
+
+Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli
+mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut
+puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet
+kuin hänen äitinsä.
+
+"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja
+iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
+
+Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän
+sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
+
+Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että
+ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja
+taitoni hedelmän."
+
+Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se
+antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin
+surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää
+ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa
+tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja
+huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
+
+"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
+
+"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla
+etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin
+seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
+
+"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin
+he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin
+vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
+
+"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä
+menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso
+vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
+
+Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään
+rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa
+lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja
+he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli
+kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun
+poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
+
+"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.
+Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta
+eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun
+lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,
+että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
+
+"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan
+rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.
+"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä
+maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.
+Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja
+vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet
+valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle
+leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja
+janoava vanhurskautta."
+
+Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän
+arvasi sen olevan jotakin hyvää.
+
+"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka
+väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle
+lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
+
+"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",
+vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle
+nimesi muistiksi!"
+
+"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen
+sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja
+minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"
+
+
+
+
+KALLE JA KAISA.
+
+
+Ensimmäinen keskustelu.
+
+_Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.
+
+_Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade
+räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti
+ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?
+Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset
+pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta
+matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä
+maailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?
+
+_Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.
+
+_Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se
+ainoastaan on liikkeellä.
+
+_Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.
+
+_Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?
+
+_Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.
+
+_Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.
+
+_Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.
+
+_Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet
+maan olevan?
+
+_Kaisa_. Se on ympyräinen.
+
+_Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin
+pallo?
+
+_Kaisa_. Kuin pannukakku.
+
+_Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.
+
+_Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?
+
+_Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että
+purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme
+alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.
+
+_Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat
+pois.
+
+_Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää
+heitä maan keskusta kohden.
+
+_Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se
+sinut vetää.
+
+_Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,
+niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.
+
+_Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.
+
+_Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.
+Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?
+
+_Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on
+alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein
+leipävartaalla.
+
+_Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta
+kuuhun on 37,000 peninkulmaa.
+
+_Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on
+mitannut?
+
+_Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun
+mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.
+
+_Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.
+
+_Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee
+viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin
+että maa on pannukakku.
+
+_Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan
+vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.
+
+_Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen
+sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään
+minulle.
+
+_Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen
+sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on
+lähimmälle kirkolle?
+
+_Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin
+sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.
+
+_Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,
+jos menee metsän kautta.
+
+_Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit
+minulle voileivän, Kaisa.
+
+_Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?
+
+_Kalle_. Voista ja leivästä.
+
+_Kaisa_. Mistä voi tehdään?
+
+_Kalle_. Se kirnutaan kermasta.
+
+_Kaisa_. Miten kermaa saadaan?
+
+_Kalle_. Maidosta viilipytystä.
+
+_Kaisa_. Millä lailla?
+
+_Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.
+
+_Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?
+
+_Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.
+
+_Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?
+
+_Kalle_. Millä keinoin?
+
+_Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.
+
+_Kalle_. Maidosta tulee viiliä.
+
+_Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee
+joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei
+tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se
+on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.
+
+_Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.
+
+_Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku
+asia.
+
+_Kalle_. Se leivotaan jauhoista.
+
+_Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?
+
+_Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.
+
+_Kaisa_. Miten jyviä saadaan?
+
+_Kalle_. Ne kasvavat pellolla.
+
+_Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.
+
+_Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.
+
+_Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?
+
+_Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.
+
+_Kaisa_. Siinäkö kaikki?
+
+_Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.
+
+_Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta
+on jyvien kanssa tehtävä?
+
+_Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.
+
+_Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei
+tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja
+tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.
+Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,
+niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.
+
+_Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa
+maamoukka.
+
+_Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,
+mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,
+jos ei sinulla olen mitään syömistä.
+
+_Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.
+
+_Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata
+laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin
+saa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita
+onkin, joita hän ei ymmärrä.
+
+_Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?
+
+_Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei
+kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta
+kopeudella kohdella toista.
+
+_Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...
+
+_Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.
+
+
+Toinen keskustelu.
+
+_Europan kartta_.
+
+Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on
+lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa
+vyyhtiää lankoja.
+
+_Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä
+pöydällä?
+
+_Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se
+on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se
+olevinaan joku rakennus?
+
+_Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.
+
+_Kaisa_. Kartta? Mikä se on?
+
+_Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja
+meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,
+jota sanotaan Atlantin valtamereksi.
+
+_Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän
+siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska
+mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,
+saatikka sitte suurta laivaa.
+
+_Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä
+Europpa on?
+
+_Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.
+
+_Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun
+maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja
+viisautta.
+
+_Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,
+
+_Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee
+Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä
+pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...
+
+_Kaisa_. Valkoinenhan se on.
+
+_Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.
+
+_Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on
+erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata
+kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.
+
+_Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet
+säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme
+takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.
+Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;
+siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä
+on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.
+
+_Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan
+omenia.
+
+_Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...
+
+_Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia
+ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?
+
+_Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa
+rusinoita ja manteleita...
+
+_Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja
+ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.
+
+_Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme
+Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?
+
+_Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät
+punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia
+kaluja, kahvia ja sokuria...
+
+_Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on
+tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä
+Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista
+saadaan...
+
+_Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin
+neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.
+
+_Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei
+puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä
+oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.
+
+_Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla
+näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.
+
+_Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken
+kesää, kun minulla oli kipeä rinta.
+
+_Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.
+
+_Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!
+Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne
+saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.
+Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.
+
+_Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla
+opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.
+
+_Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä
+milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.
+
+_Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.
+Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen
+salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.
+
+_Kaisa_. Katte... miten se olikaan?
+
+_Kalle_. Kattegatt.
+
+_Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.
+
+_Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte
+Skagerak, sitte Juutinrauma...
+
+_Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?
+
+_Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme
+myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää
+meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.
+
+_Kalle_. Ja oikealla on Tanska.
+
+_Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat
+paraimmin koko joukosta.
+
+_Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo
+suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!
+
+_Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi
+maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.
+
+_Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.
+Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?
+
+_Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja
+Skoonen pässejä...
+
+_Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja
+vankkaa kansaa siinä asuu.
+
+_Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.
+
+_Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?
+
+_Kaisa_. Siellä asuu kuningas.
+
+_Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.
+Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs
+tiedät Venäjästä?
+
+_Kaisa_. Siellä asuu keisari.
+
+_Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja
+präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,
+sotamiehiä, kasakoita...
+
+_Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,
+mikä maa tämä täällä pohjosessa on?
+
+_Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.
+
+_Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.
+
+_Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala
+olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!
+
+_Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa
+nauraa Suomelle.
+
+_Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo
+piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi
+on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta
+paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta
+saata olla Suomi.
+
+_Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä
+tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?
+
+_Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,
+ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi
+seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri
+maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.
+
+_Kalle_. Sinä olet vasikka.
+
+_Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.
+Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!
+
+_Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään
+ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini
+joutunut.
+
+_Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun
+mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan
+heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen
+päähän.
+
+_Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut
+tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et
+juuri voi pyytääkään.
+
+_Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!
+
+_Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu
+Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon
+Europan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,
+_tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,
+_kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka
+hänelle todistukseksi annetaan.
+
+Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.
+
+                                              _Kalle Kirjanen_,
+                                                filos. maist.
+
+
+Kolmas keskustelu.
+
+_Kaisalta tutkitaan tieteitä_.
+
+Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,
+tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä
+neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,
+joita hän panee suureen pärekoriin.
+
+_Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista
+maantietoa?
+
+_Kaisa_. En, sitä en muista.
+
+_Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta
+Europan karttaa?
+
+_Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,
+näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan
+syöpi vahvasti.
+
+_Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.
+
+_Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!
+Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän
+oppineiksi.
+
+_Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.
+
+_Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,
+joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä
+satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.
+Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka
+oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että
+hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.
+
+_Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja
+taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein
+rankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini
+generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria
+nimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.
+
+_Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,
+jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä
+sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?
+
+_Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,
+ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin
+saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,
+Kaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin
+vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.
+
+_Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan
+villoja. -- Voikos sinusta tulla pappia?
+
+_Kalle_. Se on tietty!
+
+_Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen
+klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut
+koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?
+
+_Kalle_. Olen ominut tieteet.
+
+_Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?
+
+_Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on
+kaikki mitä tietää.
+
+_Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä
+minä tiedän.
+
+_Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja
+sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.
+
+_Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä
+ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,
+häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja
+neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina
+viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,
+mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.
+
+_Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään
+tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa
+maantiedossa?
+
+_Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka
+on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.
+
+_Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä
+olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi
+_filosofiasta_?
+
+_Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä
+nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.
+
+_Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,
+on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,
+niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.
+
+_Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?
+
+_Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.
+
+_Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on
+se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.
+Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.
+
+_Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa
+toisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?
+
+_Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut
+puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään
+on niin paljo viiliä.
+
+_Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden
+taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.
+
+_Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,
+ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut
+siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.
+
+_Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu
+se abessivissa?
+
+_Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.
+
+_Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.
+
+_Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.
+
+_Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?
+
+_Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on
+viheliäinen olento tässä maailmassa.
+
+_Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on
+_substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?
+
+_Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.
+Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?
+
+_Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu
+_pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.
+
+_Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?
+
+_Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli
+täydellisessä lähi-ajassa?
+
+_Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä
+täydellisesti, sen näen pytystä.
+
+_Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.
+
+_Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.
+
+_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi
+_imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.
+
+_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.
+
+_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_
+kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi
+_conditionalis_?
+
+_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta
+toisen kerran?
+
+_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.
+
+_Kaisa_. Vieläkö nytkin?
+
+_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu
+_imperativossa_.
+
+_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!
+
+_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.
+
+_Kaisa_. Kiitoksia vaan.
+
+_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.
+
+_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!
+
+_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat
+_verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?
+
+_Kaisa_. Voi, voi!
+
+_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?
+
+_Kaisa_. Onko voikin latinaa?
+
+_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.
+Mihinkä luokkaan se kuuluu?
+
+_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.
+
+_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?
+
+_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.
+
+_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin
+kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää
+enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!
+
+_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton
+minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on
+asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja
+jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.
+Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.
+
+_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne
+toimiasikaan edes.
+
+_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.
+
+_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä
+_matematiikki_ on, vaivanen?
+
+_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen
+kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --
+mitenkäs se olikaan nyt taas?
+
+_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen
+luvulla laskemaan kaikki asiat.
+
+_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma
+huomenna tulee.
+
+_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_
+tai ilmanlaadun tieteeksi.
+
+_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,
+vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,
+niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.
+
+_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon
+pimeneminen. Mitäs sanot siitä?
+
+_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko
+vuosi edeltäpäin.
+
+_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka
+kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.
+
+_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako
+vai kalaa?
+
+_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea
+kirkontapuli on.
+
+_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on
+nuora, joka ulottuu maahan asti.
+
+_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin
+vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_
+on?
+
+_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.
+
+_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on
+kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.
+
+_Kaisa_. Vai niin.
+
+_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et
+tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan
+sirkkelistä.
+
+_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa
+markan puodissa.
+
+_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin
+matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman
+leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.
+
+_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla
+niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman
+leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.
+
+_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä
+pinnistän sinua _aritmetiikilla_.
+
+_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?
+
+_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa
+kahdeksan, mitä se on?
+
+_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.
+
+_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.
+
+_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.
+
+_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.
+
+_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.
+
+_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet
+sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?
+
+_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt
+muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon
+tarpeeksi.
+
+_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri
+osamäärä?
+
+_Kaisa_. Osamäärä?
+
+_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?
+
+_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?
+
+_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille
+verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista
+markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?
+
+_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.
+
+_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...
+
+_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta
+leiviskältä.
+
+_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.
+
+_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja
+neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?
+
+_Kalle_. Neljäsosa.
+
+_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan
+suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.
+
+_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta
+mitäs tiedät _botaniikista_.
+
+_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin
+jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?
+
+_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun
+nimi.
+
+_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?
+
+_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan
+marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...
+
+_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?
+
+_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.
+
+_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.
+
+_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,
+mikä kasvi metsä on.
+
+_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko
+kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne
+kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?
+
+_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...
+
+_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä
+sammaleet kelpaavat?
+
+_Kalle_. Sammalia on monta lajia.
+
+_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?
+
+_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...
+
+_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.
+Mihinkä sammaleet kelpaavat?
+
+_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun
+kysymyksesi.
+
+_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi
+vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan
+sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja
+lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.
+
+_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?
+
+_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,
+ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.
+
+_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä
+on?
+
+_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä
+häklää nähnyt.
+
+_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?
+
+_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.
+
+_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että
+sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa
+Amerikassa.
+
+_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin
+männynkävyt?
+
+_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.
+Tiedätkös, mitä se on, zoologia?
+
+_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!
+
+_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja
+porsaasi ja vasikkasi.
+
+_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.
+
+_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä
+eläimet märehtivät.
+
+_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?
+
+_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?
+
+_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.
+
+_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.
+Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,
+matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?
+
+_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?
+Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että
+meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.
+
+_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,
+Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.
+
+_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,
+oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.
+
+_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä
+lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,
+miten pidät puoltasi!
+
+_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari
+osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli
+aika lailla.
+
+_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla
+totta.
+
+_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos
+haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.
+
+_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin
+kuoli Kyros?
+
+_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko
+hänkin imettäjä-eläin?
+
+_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen
+jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja
+ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.
+
+_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,
+niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän
+teurastus.
+
+_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko
+esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?
+
+_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu
+tyhjästä.
+
+_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan
+temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian
+tulitorni ja -- ja --
+
+_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on
+tietävinään enemmän kuin Jumala.
+
+_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.
+
+_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan
+parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas
+maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän
+nimi oli.
+
+_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.
+
+_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?
+
+_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.
+
+_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja
+siinä on minun maailman historiani.
+
+_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?
+
+_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?
+
+_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?
+
+_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?
+
+_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.
+
+_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.
+
+_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.
+
+_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen
+iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin
+isän-isän-äiti.
+
+_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi
+vuonna 1096.
+
+_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti
+Paavalia, oli Melite nimeltään.
+
+_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!
+
+_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
+
+_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
+
+_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin
+oppinut.
+
+_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos
+olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
+
+_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
+
+_Kalle_. Saatpas nähdä!
+
+Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja
+juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka
+Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin
+takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei
+onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä
+yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja
+pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt
+tieteineen päivineen!
+
+Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat
+sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat
+hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
+
+-- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"
+
+-- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.
+
+-- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä
+oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja
+hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla
+vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."
+
+Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.
+
+
+
+
+VARRO VÄHÄN
+
+
+    Varro vähän, sanoi kevä,
+    Kohta tulen ennättäin,
+    Päältän' härm' on hälvenevä,
+    Poistuu uni silmistäin;
+    Hangess' yhä haukotan,
+    Viel' en ole vaatteissan'.
+    Pyyhi kyynel värisevä,
+    Varro, kaunis ystäväin!
+
+    Älä toru, työt ne estää,
+    Viel' on paljo tehtävää:
+    Täytyy ensin silmät pestä,
+    Hiukset ensin silittää;
+    Päähän sidon seppelen,
+    Lähteen silmää katselen.
+    Kiire ompi. Ethän tästä
+    Soimaa kevät-ystävää!
+
+    Varro vähän! Näin on laita:
+    Hame käynyt vähäks' on,
+    Leninki on liian kaita,
+    Taannoisesta kelvoton,
+    Lyhyks röijyni ma sain,
+    Kenkiä ei ole lain,
+    Sukat rikki, kuljen maita
+    Karttain säteit' auringon.
+
+    Älä oudoksu, jos vielä
+    Aamuruskoss' aikailen.
+    Joka ruoho, min näet tiellä,
+    Joka vilpas tuulonen,
+    Rannall' aallon läiskytys,
+    Leivon kiitosviserrys,
+    Se min' olen, joka siellä
+    Silmän' nostan taivaasen.
+
+    Vaan mä tulen. Varro hetki,
+    Kaunis metsä, varro vaan!
+    Vartokaa te purosetki,
+    Kohta luoksenne ma saan.
+    Varro, keto armainen!
+    Varro, kukkasarkanen!
+    Varro, pääss' on talven retki,
+    Eipä hätää laisinkaan.
+
+    Poika, tyttö pienokainen.
+    Laps' näet olen minäkin,
+    Täytyy olla kuuliainen,
+    Ja on läksyt pitkätkin.
+    Mutta miel' on iloinen.
+    Laula, laula leivonen!
+    Toivo kuiskaa kukkivainen:
+    Kevät laps' on vieläkin!
+
+
+
+
+KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
+
+
+Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan
+nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti
+siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,
+pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja
+jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat
+kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
+
+"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.
+"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt
+pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän
+minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
+
+"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin
+asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla
+hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.
+Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman
+näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä
+maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan
+tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,
+täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
+
+"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä
+luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä
+suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin
+kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi
+uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään
+imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että
+tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja
+tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella
+imartelemista.
+
+Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset
+tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas
+niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät
+korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli
+oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
+
+"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
+"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
+
+"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä
+lakasuluutaa?"
+
+"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he
+tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.
+Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä
+kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin
+saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät
+saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
+
+Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta
+luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja
+hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.
+Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat
+kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään
+korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
+
+Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä
+ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa
+solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin
+vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin
+päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
+
+"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä
+vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka
+kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen
+itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta
+talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
+
+"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on
+valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
+
+"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan
+mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen
+tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,
+koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun
+mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
+
+"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken
+ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion
+ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä
+maailmassa."
+
+"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
+
+Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli
+hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --
+ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa
+varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
+
+Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,
+niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
+
+Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he
+repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille
+kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä
+sellainen joskus on.
+
+Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin
+tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas
+niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa
+ovenpielen ja seinän välissä.
+
+"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin
+pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
+
+"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi
+vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi
+tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
+
+"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
+
+"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä
+olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä
+sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne
+tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
+
+Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.
+"Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja
+varpuja allansa.
+
+"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin
+porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida
+sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla
+sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se
+ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin
+täyteen.
+
+Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty
+koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista
+hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan
+poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.
+Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut
+hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä
+päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää
+päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen
+lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä
+tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat
+polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
+
+Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli
+lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana
+pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan
+unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.
+Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen
+päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli
+siemen sisällä.
+
+Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun
+vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri
+valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja
+torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he
+päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
+
+Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä
+vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon
+pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.
+"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
+
+"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,
+poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia
+istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
+
+"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo
+niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;
+antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
+
+"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä
+mitään pahaa ole."
+
+"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää
+mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
+
+Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen
+kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.
+Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti
+pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa
+kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli
+viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden
+ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan
+luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;
+kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin
+mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien
+suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi
+kuninkaan kartanossa.
+
+No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.
+Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.
+Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja
+jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin
+kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut
+hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin
+se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja
+luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika
+tulee täytetyksi.
+
+Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen
+toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan
+tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi
+hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista
+tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat
+tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria
+toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota
+suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole
+nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus
+tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii
+ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!
+
+
+
+
+KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.
+
+
+    Kas silloin hausk' oli Vappuna,
+    Kun poikaset ratsasti!
+    Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
+    Vank' Annikin säpsähti.
+    Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
+    Mä huimin että se soi ja paukkui:
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+    Uus takki mull' oli ylläni,
+    Ja hattuni kallellaan,
+    Ja minuun ja miekkaan vyölläni
+    Nyt tyttöset vilkkui vaan.
+    Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
+    Valittu kun olin kenraaliksi.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Ja jotkut meist' oli kasakit
+    Ja piikit ol' aseina,
+    Vaan toiset taas oli husaarit
+    Ja sapelit sivuilla.
+    Suurukseks mämmiä oli suotu,
+    Ja päivän kunniaks simaa juotu.
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+    Kun päästään kaupungist' ulos vaan,
+    Niin oitis jo tappeluun!
+    Ja piikit ja miekat heilumaan,
+    Ei aikoa arveluun.
+    Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,
+    Se täytyy töytätä kumoon siellä.
+          Lennä Virkku, jne.
+
+    Mut siin' oli vanha krouvila,
+    Sit' en minä tiennytkään,
+    Vaan Virkku ties ja sen kohdalla
+    Hän syrjähän hyppäämään!
+    Se häijy huiskaht' ovelle tallin,
+    Mä maahan paikalla mullin mallin.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!
+    Kenraali kas pakenee!
+    Mä kaikin voimini huusin: ei,
+    Mun ratsuni vehkeilee!
+    He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,
+    Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Mä jälleen selkähän kompuroin.
+    Voi lakkia, takkiain!
+    Mä täplikäs olin, minkäs voin!
+    Viel' ilkkua kuulla sain:
+    On miestä, urhoa kenraalissa!
+    -- Ratsastakohon Virkulla kissa,
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+
+
+
+"PAREMPI" JA "HUONOMPI".
+
+
+    Niin, te Elman tunnette,
+    Kulki hän täst' ohitse,
+    Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.
+    Sievä, hieno, kauniskin;
+    Hattu, kappa, kaulustin
+    Joululahjat isältänsä,
+    Päätään vaunuiss' istuissaan
+    Nyökkäs kovin kopeaan.
+
+    Kouluun sitte tultuaan
+    Hän ol' arka arvostaan.
+    Monta köyhää lasta siellä,
+    Häveljästä, siivoa,
+    Halvass' istui puvussa.
+    Ylä-penkkiin mahtimiellä
+    Rohkeest' Elma istahtui.
+    Tietkääs, mitä tapahtui?
+
+    Kursaamatta, totta mar,
+    Kiivas opettajatar
+    Otti oitis tytön, vaikka
+    Vastahan se taisteli,
+    Alapenkkiin asetti.
+    "Siivon, ahkeran se paikka;
+    Nouse sinne ansaiten,
+    Saathan, lapsi, paikan sen."
+
+    Häveten ja harmissaan
+    Enti Elma kotiaan.
+    "Rakas äiti, kuule pijan
+    Kouluss' istuu parhaastaan
+    _Huonompata kansaa_ vaan;
+    Mä sain siellä alasijan,
+    Sillä lailla tosiaan
+    _Parempia_ kohdellaan!"
+
+    Virkkoi äiti suruinen:
+    "No niin, muutat pukimen,
+    Hattu, kappa, koristeetkin
+    Pois. Käy siinä puvussa,
+    Mik' on köyhäin suvussa,
+    Paikkaa vaattees kuluneetkin.
+    Elämästä opit, mi
+    _Paremp'_ on tai _huonompi_."
+
+    Niinkö tosin? Tyttönen
+    Pani ensin leikiks sen,
+    Vaan nyt syntyi kauhu suuri,
+    Se kun totta olikin!
+    Köyhäks Elma tehtihin,
+    Torpantytön laisna juuri
+    Pantiin kouluun kulkemaan,
+    Sinne paikkaan alimpaan.
+
+    Hetk' ol' aivan katkeraa
+    Täytyy tosin tunnustaa!
+    Silloin muuan pieni parka,
+    Joukost' aivan _huonompain_,
+    Tuli luokse lohduttaja:
+    "Älä ole, Elma, arka,"
+    Sanoi hyvä lapsi se;
+    "Kyllä sua autamme."
+
+    Ensin Elma kiukuissaan
+    Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,
+    Jopa kova sydän suli,
+    Heltyi häijy ylpeys,
+    Riutui paha pöyhkeys.
+    Itkusuusta sanat tuli:
+    "Neuvo kuinka minäkin
+    Hyväks, kuin sä, tulisin!"
+
+    Päivät kulki kulkuaan
+    Elma kävi kouluaan
+    Muiden köyhäin lasten kanssa,
+    Tyytyi kovaan kannikkaan,
+    Puutett' oppi tuntemaan,
+    Sai myös kuulla toisinansa
+    Puheentapaa vihlovaa:
+    Se on _kansaa huonompaa_.
+
+    Ylpeys kun jällehen
+    Hälle pyrki mielehen,
+    Herralt' anoi viisautta
+    Voidaksensa erottaa
+    _Parempaa_ ja _huonompaa_.
+    Tahto toikin valppautta,
+    Koulussa jo viimein hän
+    Saikin paikan ylimmän.
+
+    Tuli sitten tutkinto,
+    Isä, äiti saapui jo,
+    Näkivätpä kyynelsilmin
+    Heidän laps ol' etevin.
+    Nyt he laati pidotkin,
+    Kätköst' otettiin jo ilmiin
+    Helmet, kultakoreilut,
+    Tyttösellen aiotut.
+
+    Silloin Elma virkkoi näin:
+    "Köyhä olen eeskin päin.
+    Helmet, kulta, koru-vaatteet
+    Turhuuteen meit' takertaa,
+    Kurjia niill' auttakaa!
+    Iloitsen, kun mieleen' aatteet
+    Luoja toi ja neuvoi, mi
+    _Paremp'_ on tai _huonompi_."
+
+    _Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,
+    Muita ylenkatsoen,
+    Korskaileepi rehtevänä.
+    _Paremp'_ on, ken itseltään
+    Vaatii paljon, mieleltään
+    Pysyy nöyrän', lempeänä.
+    Onni tulee, onnen saa,
+    Joka Herraa rakastaa.
+
+
+
+
+PEIKKOJEN JOULU.
+
+
+Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona
+sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia
+ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten
+oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka
+ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki
+sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki
+vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"
+
+"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei
+heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa
+teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja
+annettavana kuin viime vuonna."
+
+"Miksikä niin?" kysyivät lapset.
+
+"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa
+pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa
+ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa
+syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen
+joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
+
+"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.
+Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik
+oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut
+saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli
+määrä saada vain puoli sen vertaa.
+
+"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.
+
+Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono
+joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on
+parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"
+
+Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä
+vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,
+että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
+
+"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä
+teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden
+kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan
+voimansa takaa.
+
+Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset
+tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä
+lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että
+tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,
+ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --
+no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän
+aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin
+Fredrikin ja Lotan tykönä.
+
+Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he
+huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,
+Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."
+
+"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa
+puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."
+
+"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,
+jotka pimeässä välkkyvät puista."
+
+"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",
+lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"
+
+"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko
+seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään
+vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
+
+Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten
+lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken
+perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti
+jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja
+ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli
+Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian
+myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein
+kurkistivat ovesta sisälle.
+
+Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja
+näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli
+varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin
+kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja
+sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta
+heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita
+puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
+Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he
+suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni
+heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei
+tätä kukaan kestä!"
+
+Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he
+karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä
+heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria
+pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,
+vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin
+arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan
+yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he
+tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla
+tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet
+mistäkään paremmasta joulusta.
+
+Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He
+hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat
+ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun
+otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli
+valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä
+jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki
+joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen
+kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän
+kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran
+nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen
+joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi
+kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun
+hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko
+maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle
+kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä
+sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti
+niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut
+veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
+
+Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille
+varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin
+kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi
+kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan
+tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri
+kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,
+hi, hi, huroo!"
+
+_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen
+lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään
+valon sädettä on jäljellä maailmassa?"
+
+Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
+Kaikkialla on pimeä."
+
+Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli.
+
+"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla
+pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos
+mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren
+kukkulalle."
+
+Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli.
+
+"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,
+enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä
+takaisin vuoren kukkulalle."
+
+Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan
+sokea.
+
+_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja
+kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
+
+Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,
+suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan
+kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun
+sokeaksi."
+
+_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut
+ja pimeyden valta ikuinen?"
+
+Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä
+kukaan vastannut.
+
+Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven
+vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän
+kuin me."
+
+_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja
+Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä
+kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän
+suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi
+valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen
+verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa
+auki."
+
+"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei
+lapsilla ollut ensinkään halua.
+
+_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja
+minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta
+minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte
+selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.
+Suostutteko siihen?"
+
+"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.
+
+"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä
+vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot
+hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa
+heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.
+Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"
+
+Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
+Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."
+
+_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"
+
+Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän
+on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus
+enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."
+
+_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi
+jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä
+yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden
+vallasta?"
+
+Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."
+
+Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja
+vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse
+ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään
+pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja
+savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä
+alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet
+soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään
+eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun
+jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa
+tapahtui.
+
+Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea
+paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,
+seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte
+kirkkoon!"
+
+Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa
+tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi
+tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen
+sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo
+seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,
+vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,
+ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista
+akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.
+
+Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella
+Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties
+hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat
+nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä
+tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä
+tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä
+tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,
+tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä
+tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät
+ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.
+
+
+
+
+KUN ON JUHANNUS.
+
+
+Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki
+linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa
+järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja
+nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat
+jalkaansa.
+
+Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon
+valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen
+vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia
+maantieteessä.
+
+Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä
+juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.
+Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön
+ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,
+joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli
+kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan
+pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun
+mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt
+säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.
+
+Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt
+leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,
+rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei
+joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla
+tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla
+Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset
+iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat
+kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus
+Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden
+läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus
+koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee
+auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,
+kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja
+tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä
+äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.
+
+Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty
+olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun
+tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,
+vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet
+Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle
+korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"
+
+Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa
+kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."
+
+Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa
+että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää
+Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee
+puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan
+lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman
+armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"
+
+Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui
+eräänä juhannus-yönä.
+
+Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,
+voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla
+söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät
+niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat
+kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,
+sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja
+pannukakkuja lapsille.
+
+Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton
+Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka
+oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut
+Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina
+ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät
+palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja
+kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat
+läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,
+niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein
+sukkelaa maailmassa.
+
+Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi
+veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja
+ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.
+
+Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka
+par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin
+paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,
+jos vaan olisivat saaneet lupaa.
+
+Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti
+katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta
+alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.
+
+"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään
+ennen tänäpäivänä?"
+
+Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta
+lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
+
+"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle
+Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja
+paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
+
+"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
+Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
+
+Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:
+"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
+
+Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,
+toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli
+iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun
+aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus
+palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat
+ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti
+ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri
+piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin
+ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä
+kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia
+laitoksia tuo mahtoi olla.
+
+Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit
+laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa
+oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,
+pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
+
+"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta
+puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun
+niin ryötät vaatteesi?"
+
+"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan
+muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja
+vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
+
+Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi
+pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
+
+"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin
+Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa
+valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
+
+"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on
+suunnattoman nälkä."
+
+"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
+
+Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman
+vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
+
+Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän
+tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että
+hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on
+juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle
+Kustaa häneltä.
+
+"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa
+kuin hän taisi.
+
+"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa
+ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
+
+"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi
+kerjäläispoika.
+
+"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi
+päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
+
+"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,
+niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
+
+"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja
+takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja
+hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja
+hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä
+että rahaa.
+
+Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken
+kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä
+heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.
+"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme
+vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",
+huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.
+"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut
+hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
+
+Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota
+köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista
+mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille
+ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,
+mihin hän oli kadonnut.
+
+Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,
+näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat
+saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää
+näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän
+kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin
+kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.
+Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi
+laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset
+tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.
+He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
+
+Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.
+Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju
+koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
+
+Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,
+loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon
+värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki
+luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut
+lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
+
+"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
+
+Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet
+läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia
+ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä
+jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja
+jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
+
+Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla
+olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.
+Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät
+kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me
+olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä
+ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,
+kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me
+olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte
+pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä
+varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme
+teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte
+hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja
+totuudessa elämän loppuun."
+
+Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja
+läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja
+puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi
+hohtavassa aamuruskossa.
+
+Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen
+toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä
+saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän
+saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun
+nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin
+maassa kuin taivaassa."
+
+
+
+
+KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.
+
+
+1. Kultakärpänen
+
+(Kukkain haltia kertoo.)
+
+
+    Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?
+    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?
+    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.
+    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?
+
+    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.
+    Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!
+    -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...
+    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.
+
+    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,
+    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,
+    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,
+    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.
+
+    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen
+    Sai keijuislaaksossa arkukseen.
+    Suruvirsiä sääsket veisasi.
+    Koko niitty se kastetta kyynelsi.
+
+
+2. Punainen lippu.
+
+(Aallotar kertoo.)
+
+    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,
+    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,
+    Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!
+    Oli karilla seitsemänvuotias.
+
+    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.
+    Piti vain punalippua kourassaan.
+    -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!
+    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!
+
+    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,
+    Karin ympäri raivoissaan elämöi,
+    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:
+    Sitä poikainen nauroi riemussaan.
+
+    Lumivuorena hyökylaine nyt käy
+    Yli kallion... ei koko karia näy...
+    On poikakin poissa: mä uhmailevan
+    Punalippusen aallolla näin viruvan.
+
+
+3. Jalopeura.
+
+(Kukkain haltia.)
+
+    Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen
+    Olisit jalon nähnyt harppauksen!
+    Oli uljas se päivinä nuoruuden,
+    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.
+
+    Se pit' halpana väijyvän pantterin
+    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.
+    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,
+    Löi maahan norsunkin vahvimman.
+
+    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin
+    Väen virtaavan eläintarhaa päin.
+    Jalopeura, se kauhistus erämaan,
+    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.
+
+    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan
+    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,
+    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.
+    -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!
+
+    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
+    -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
+    Vain arvoton kahlitun on elo tää,
+    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
+
+    Lisäs sanani naurua katsojain.
+    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
+    Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!
+    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
+
+    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
+    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
+    Tyrannin löi se ja raukenevin
+    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
+
+
+4. Meren syvyydessä.
+
+(Aallotar.)
+
+    Valas purskuva mun oli ratsunani.
+    Syvimpään merehen menin ratsastain.
+    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
+    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
+
+    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
+    Väritön muta paksu ja muodoton.
+    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
+    Meren viemiä uhreja ahmustaa.
+
+    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
+    Meri määrätön rintaa painoi vaan.
+    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
+    Minä kummastuin otin sen sylinhin.
+
+    Näkymättömät peikot nielläksehen
+    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
+    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
+    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
+
+    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
+    Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,
+    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
+    Pudonneen sen laivasta arvasin.
+
+    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
+    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
+    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
+    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
+
+    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
+    Lens purje tuulessa joutuisaan.
+    Siell' äiti itkevä seisoen
+    Yhä katseli, katseli vain merehen.
+
+    -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
+    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
+    -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
+    Peninkulmaa on syvä seutu tää.
+
+    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
+    Laps ui yli aallon hymyillen.
+    -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
+    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.
+
+
+5. Lähde.
+
+(Kukkain haltia.)
+
+    Hämehessä mun on kivilinnojain:
+    Yli metsän vuoret ne siintää vain.
+    Rusopilviä niillä on aamuisin,
+    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.
+
+    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,
+    Ja järvessä saari on kukkaisin,
+    Ja saarella luola on pylväineen
+    Ja luolassa lähde suihkuineen.
+
+    On lähtehen reunalla valkopää,
+    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.
+    Hän laskevi pisarat kaikki vain,
+    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.
+
+    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan
+    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,
+    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,
+    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.
+
+    Minun linnani kaukaa haamuittaa,
+    Veden käydessä luolanakin vipajaa:
+    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.
+    Yhä varroten laskevi prinsessain.
+
+
+6. Sumusaaret.
+
+(Aallotar.)
+
+    Itämeressä mulla on kareja: nuo
+    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.
+    Ne illan usvassa nousevat,
+    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.
+
+    Kummeksivat rannalla lapset niin:
+    -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!
+    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,
+    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.
+
+    -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,
+    Sulle valkokukkasen noutaisin?
+    -- Somimman punaruusuni antaisin;
+    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!
+
+    Sumun maahan poika läks soutamaan,
+    Muut lapset rannalla vartosi vaan.
+    Koko yön he vartosi ahkeraan,
+    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.
+
+    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,
+    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.
+    Mies vanha souteli venhossaan,
+    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.
+
+
+
+
+TOTUUDEN HELMI.
+
+Satu, kolme tapausta.
+
+
+Henkilöt:
+
+ Kuningas.
+ Kuningatar.
+ Kuninkaan julistaja.
+ Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
+ Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
+ Bumburra, hänen vaimonsa.
+ Tähkö, poika,  | Tulpaanin lapset.
+ Palko, tyttö,  |
+ Nopsajalka, köyhä poika.
+ Varma, hänen sisarensa.
+ Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
+ Kalle Kukkanen,     |
+ Matti Laukka,       | Tähkön ja Palon
+ Riikka Kukkanen     | leikkikumppaneja.
+ Kasi Aituri, tyttö. |
+ Musti, koira.
+ Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
+
+
+
+Ensimmäinen tapaus.
+
+Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan
+vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu
+on liian lihava tanssimaan.
+
+Lapset laulavat.
+
+    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
+    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
+    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
+    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
+    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
+    Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
+    Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
+    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
+    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
+    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
+    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
+    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
+
+_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!
+
+_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!
+
+_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!
+
+_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
+
+_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
+
+_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
+
+_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
+
+_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,
+malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
+
+(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
+
+    Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
+    Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
+    Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
+    Hunttu Honkasalmelta!
+
+_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin
+puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
+
+(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani
+tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
+
+_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen
+veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee
+kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!
+Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain
+koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan
+teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos
+he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut
+koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua
+ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän
+kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää
+minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,
+niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!
+Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.
+Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja
+juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi
+uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
+
+_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla
+ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
+
+_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me
+menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
+
+_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!
+Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko
+kastella kukkia?
+
+_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
+
+_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin
+meillä vielä oli pieni naurismaa.
+
+_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin
+saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,
+kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin
+kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!
+(Menee tupaan.)
+
+_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän
+käski.
+
+_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin
+omaa silmäteräämme. (Menevät.)
+
+_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,
+tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
+
+_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
+
+_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!
+
+_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan
+peljätkö!
+
+_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
+
+_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei
+löydä meitä!
+
+(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
+
+_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
+
+_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että
+Hunttu ei löydä meitä!
+
+_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen
+jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä
+aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat
+tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole
+nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut
+hukata toisen jalkani?
+
+_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"
+nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
+
+    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
+    Honkasalmelta!
+    Hän kun jauhattaapi,
+    Niin lapset hältä saapi
+    Oikein paljon, oikein paljon
+    Soker'pullia.
+
+_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,
+mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
+
+_Lapset_ (laulavat).
+
+    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
+    Honkasalmelta!
+    Hän kun jauhattaapi,
+    Lapset hältä saapi
+    Oikein paljon, oikein paljon
+    Piparkakkuja.
+
+_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka
+löytää minun toisen jalkani.
+
+_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa
+sinun toinen jalkasi on!
+
+_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,
+aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.
+(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...
+(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen
+jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
+
+_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
+
+_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme
+puutarhassa!
+
+_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas
+piiloon.)
+
+_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat
+lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan
+raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)
+Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut
+mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun
+tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
+
+_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta
+emme me voi sitä auttaa.
+
+_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata
+tulpaania!
+
+_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?
+Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin
+hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on
+taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä
+minä teidät opetan!
+
+_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!
+
+(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin
+metsästä.)
+
+_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä
+sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
+
+_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
+
+_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
+
+_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.
+
+_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
+
+_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.
+Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
+
+_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
+
+_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
+
+_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
+
+(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
+
+_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!
+Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
+
+_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...
+
+_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä
+varastan sinulta jalkasi!
+
+_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
+
+_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
+
+_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,
+kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
+
+_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
+
+_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja
+tytöllä on koko tulpaani kädessä!
+
+(Nopsajalka ja Varma tulevat.)
+
+_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te
+uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että
+kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä
+tehdä minäkin!
+
+_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan
+kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
+
+_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa
+sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
+
+_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!
+Eivät ole tietävinään koko asiasta.
+
+_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki
+tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
+
+_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi
+astua tallustellut kukkapenkeissä.
+
+_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
+
+_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja
+me tulimme jäljestä.
+
+_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
+
+_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät
+kaikkeen.
+
+_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...
+
+_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä
+kaikkia nokkosilla?
+
+_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...
+
+_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
+
+_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset
+polttavat selkääni.
+
+_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,
+lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän
+minä sen omillakin silmilläni.
+
+_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä
+emme koskaan valehtele.
+
+_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja
+sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä
+kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin
+kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,
+mestari, kuulla ne kolme lausetta?
+
+_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?
+
+_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka
+valhettelee, tappaa sielun_."
+
+_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu
+totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen
+olet_."
+
+_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:
+"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva
+sinun edestäs_."
+
+_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?
+
+_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.
+
+_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme
+koskaan valehtele.
+
+_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.
+
+_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,
+tulpaani kädessä!
+
+_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan
+penkeistä?
+
+(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)
+
+_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?
+
+_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.
+
+_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä
+valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset
+kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.
+Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan
+teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,
+kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte
+hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette
+tehnyt.
+
+_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me
+kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin
+meillä on äitimme perintö. (He menevät.)
+
+_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin
+kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman
+kruunaustulpaania? (Menee.)
+
+_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että
+valehtelimme köyhäin lasten päähän.
+
+_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.
+
+_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?
+
+_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät
+lapset menemään rauhassa tiehensä.
+
+_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me
+pääsimme pulasta.
+
+_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin
+ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset
+selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi
+toisia.
+
+_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee
+menemään pois.)
+
+_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan
+kelvottomilla jaloillaan?
+
+_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,
+että hän on rehellinen mies.
+
+(Ensimmäisen tapauksen loppu.)
+
+
+
+Toinen tapaus.
+
+Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.
+Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra
+istuu yksinään, villoja kartaten.
+
+_Bumburra_.
+
+    Nuku, lapsein, nuku vain
+    Kartan piikkein päällä!
+    Villatuppu lapsenain
+    Minulla on täällä.
+    Maailma on, tiedän sen,
+    Niinkuin kartta piikkinen,
+    Nuku, lapsein, nuku vain
+    Kartan piikkein päällä.
+
+    Laps, kun suureks vartut vain,
+    Otan kutrin vienon,
+    Siitä kehrään rukillain
+    Säikeen ani hienon.
+    Aika kuluu, rukki käy,
+    Kasva, suureks ennättäy,
+    Laps, kun suureks vartut vain,
+    Kehrään säikeen hienon.
+
+Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että
+mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se
+on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos
+hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma
+olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä
+auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun
+ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,
+niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;
+jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän
+ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole
+kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei
+olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa
+kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei
+tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi
+taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa
+siellä ulkona.
+
+(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)
+
+_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on
+vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,
+se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?
+Kaksi lasta!
+
+_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle
+köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.
+
+_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron
+kiertäjille, jotka metsää samoelevat?
+
+_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä
+on täynnä susia.
+
+_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme
+metsästä tuvan.
+
+_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos
+tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua
+suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos
+teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!
+
+_Nopsajalka_. Kuka syödään?
+
+_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.
+Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.
+
+_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin
+hirveästi.
+
+_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.
+
+_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä
+metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino
+keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa
+sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän
+välistä syöksentelee heidän lapsiansa.
+
+_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!
+
+_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.
+Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.
+
+_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,
+jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)
+Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte
+säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.
+Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä
+tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)
+
+_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt
+minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!
+
+_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin
+uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että
+saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?
+
+_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?
+
+_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.
+Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin
+hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän
+kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö
+juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin
+itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä
+valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,
+sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja
+kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.
+
+_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.
+(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta
+sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!
+
+_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?
+
+_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään
+lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä
+tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla
+teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)
+
+_Bumburrifex_ (tulee).
+
+    No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
+    Nyt olen aivan läpinälkäinen.
+    Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
+    Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
+    Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
+    Kadonneen vuohen sijaan ainoan
+    Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
+    Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
+    Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?
+
+_Bumburra_.
+
+    On kukkopaistia niin möyheää,
+    Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
+    Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
+    Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.
+
+_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).
+
+    Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
+    Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.
+
+_Bumburrifex_ (syödessään).
+
+    Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
+    Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
+    Hän näet hukannut on haltiaan
+    Antaman helmen!
+
+_Bumburra_.
+
+                    Mitä kuulenkaan!
+
+_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).
+
+    Kristityn veri täällä haiseehan!
+
+_Bumburra_.
+
+    Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!
+
+_Bumburrifex_ (syö).
+
+    Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
+    Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)
+    Haisee varmaan Kristityn veri!
+
+_Bumburra_.
+
+    Tunnet vaan tuon harmaan
+    Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
+    Edessäs onhan kyllä maukas kukko!
+
+_Bumburrifex_ (jyrsii).
+
+    Ken helmen löytää, pääsee armohon
+    Ja salaneuvoksenkin arvohon.
+    Mun mielen' tekee sitä hakea.
+
+(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).
+
+    Mut... ei se koskaan saata olla kissa!
+    On laps, niin laps... (Haistelee).
+
+_Bumburra_ (estellen häntä).
+
+                           Nyt hurmoksissa
+    Oot ukkoseni! Älä pelmua!
+    Se ehk' on Mustin sairas käpälä...
+
+(estelee korin luo menemästä)
+
+    Koriss' on lanttuja vaan kätkössä
+
+(estelee nurkkaan menemästä)
+
+    Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.
+
+_Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).
+
+    Vai lammasnahka!
+
+_Hunttu_.
+
+                     Kohta tulen, jahka...
+
+_Bumburra_.
+
+    On raukka mennyttä!
+
+_Bumburrifex_ (itsekseen).
+
+                        No oikeinhan
+    Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.
+
+_Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,
+minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,
+syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin
+että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.
+
+_Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?
+
+_Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän
+te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä
+mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,
+joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.
+
+_Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä
+jättäisin sinut rauhaan.
+
+_Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi
+liiaksi joutavia lapsia?
+
+_Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni
+oli sotamies.
+
+_Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua
+illallispaistiksi!
+
+_Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai
+niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
+on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?
+
+_Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.
+
+_Bumburrifex_. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?
+
+_Nopsajalka_. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui
+totta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.
+
+_Bumburrifex_. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka
+on vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy
+hyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä
+hätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.
+
+_Bumburra_ (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele
+vain hiukan!
+
+_Hunttu_ (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele
+vähän, kotitarpeiksi vain!
+
+_Nopsajalka_. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain
+omasta puolestani enkä ilmase toisia.
+
+_Bumburrifex_. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin
+katsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut
+paremmalta.
+
+_Bumburra_ (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi
+paistettu kukko!
+
+_Hunttu_ (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole
+yhtään liikoja lapsia.
+
+_Varma_ (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja
+syökää ennemmin minut!
+
+_Bumburrifex_. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä
+vasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!
+
+_Bumburra_ (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas,
+niin pataan se nyt on pantava.
+
+_Nopsajalka_ (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun
+sisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.
+
+_Bumburrifex_. No, mitenkäs David teki Goljatille?
+
+_Nopsajalka_. Hän hakkasi häneltä pään poikki.
+
+_Bumburrifex_ (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta,
+kuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää
+poikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!
+
+(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet
+kumoon.)
+
+_Hunttu_. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.
+
+_Nopsajalka_ (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään
+meistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!
+
+_Bumburrifex_ (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa,
+malttakaa... hi hi hi... minä nauran kuoliaaksi itseni... ho ho ho...
+sepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt... uh huh huu, hi hi hi, ho
+ho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!
+
+_Nopsajalka_, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin,
+muuten....
+
+_Hunttu_ (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni,
+niin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
+on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi,
+niin maistut paremmalta.
+
+_Bumburrifex_. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen
+naurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin
+yhden laihan kukon.
+
+_Bumburra_ (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä
+lattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin
+kanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät
+joka kynnen variksiksi?
+
+_Hunttu_ (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi
+variksen jalka vasemmassa saappaassani!
+
+_Nopsajalka_. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?
+
+_Bumburrifex_. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.
+
+_Bumburra_. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt
+kuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.
+
+_Bumburrifex_. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.
+
+_Nopsajalka_ (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en
+hakkaa päätäsi poikki...
+
+_Bumburrifex_ (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas,
+yhtä ruokaa kaikki tyyni.
+
+_Hunttu_ (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä
+säästän henkesi.
+
+_Bumburra_. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin
+etsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua?
+Kuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.
+
+_Nopsajalka_. Me lähdemme mukaan.
+
+_Bumburrifex_. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta
+hoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.
+
+_Hunttu_. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen
+Suurhunttu.
+
+_Varma_.
+
+    Tohdinko lapsi parka
+    Korista lähteä?
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Äl' ole, lapsein, arka,
+    En pahaa aio mä.
+
+_Nopsajalka_.
+
+    Meit' ei saa pelotella
+    Lapsia soturin!
+
+_Hunttu_.
+
+    On nälkä Hunttusella.
+    Pojalla myllärin.
+
+_Bumburra_.
+
+    Nyt lapset kokoontukoon
+    Iltaista nauttimaan!
+    Muu porsas olkoon ukon;
+    Te saatte syltyt vaan!
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Ei, porsas pitää viedä
+    Lapsille etehen,
+    Kun valheest' ei he tiedä,
+    En syö mä heitä, en.
+
+_Kaikki_.
+
+    Totuuden sanan kilpi
+    Vie voittoon ylevään,
+    Vaan kavaluus ja vilppi
+    Ne saattaa häpeään.
+    Kun puhdas omatunto
+    Sun ohjaa elämäs,
+    Niin ihmissyöjän kunto
+    Masentuu edessäs.
+
+(Toisen tapauksen loppu.)
+
+
+
+Kolmas tapaus.
+
+Tori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita.
+Eukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee
+huiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika
+anelee ropoja.
+
+_Eukko omenoineen_.
+
+    Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,
+                  Helei!
+    Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,
+                  Helei!
+             No nähkääpäs noita,
+             Ne on ihanoita
+    Ja kauniita, kypsiä myös makioita,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Laukkuryssä_.
+
+    Kun joskus sä metsässä käyskentelet,
+                  Helei!
+    Niin ostapa liina ja myös sitehet,
+                  Helei!
+             On tavara kallis
+             Nyt helposta altis,
+    Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Tyttö marjoineen_.
+
+    Mä kypsiä marjoja myöskentelen,
+                  Helei!
+    Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',
+                  Helei!
+             Te penninne tuokaa
+             Ja mulle ne suokaa
+    Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Kerjäläispoika_.
+
+    Mä pohjolan laps olen, leipää ei,
+                  Helei!
+    Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,
+                  Helei!
+             Vaan Luojamme vakaa
+             Viel' einehen jakaa,
+    Taas aurinko paistava pilvien takaa,
+             Helei, helei, helei!
+
+(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta.
+Riikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko
+ja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)
+
+_Marjatyttö_. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko
+korini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.
+
+_Kerjäläispoika_. Ei ole. Kiitos sulle!
+
+_Nopsajalka_. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on
+parempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)
+
+_Varma_. Ja tästä saat minun huivini.
+
+_Kerjäläispoika_. Kiitos, kiitos teille molemmille!
+
+_Kasi_ (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän
+laukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja
+anna sitte minulle.
+
+_Kalle_ (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.
+
+_Kasi_. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä
+kukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.
+
+_Kalle_. Niin, tosiaankin.
+
+_Kasi_ (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä
+nähdä? Mitähän niistä tahdotte?
+
+_Laukkuryssä_. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa
+rupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.
+
+(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)
+
+_Kasi_. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä
+kopeekasta?
+
+_Laukkuryssä_. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa
+kopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake!
+(Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei
+minu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa
+kaatamaan eukon omenakorin.)
+
+_Omenaeukko_. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!
+
+(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin
+koreassa puvussa.)
+
+_Tulpaani_. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin
+tieltä!
+
+_Tähkö_. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!
+
+_Omenaeukko_ (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!
+
+_Nopsajalka_. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui
+vahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini.
+(Eukko ottaa lakin.)
+
+_Laukkuryssä_ (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!
+
+_Kasi_. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin
+silmin. Eikö totta, Kalle?
+
+_Kalle_ (hämillään). Kyllä se on totta.
+
+_Tulpaani_. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi
+minun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.
+
+_Nopsajalka_. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden
+minä en osaa varastakaan.
+
+_Tulpaani_. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän
+tieltämme, jotka olemme hovilaisia!
+
+(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan
+kuulutuksen:)
+
+Me Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja
+laskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden
+valtakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä
+muuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:
+
+    Koska muutamana päivänä
+    Puolisomme, rouva Amandilla,
+    Huulillansa suuren arvoisilla
+    Virvoitusta haki vedestä,
+    Sekä suvaitsi sen armon suoda,
+    Kaivost' tästä janoissansa juoda:
+    Silloin kirpos kuningattaren
+    Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen
+    Ja sen haltiatar Totuuden
+    Oli hälle lahjoittanut ennen,
+    Vahinko siis ylen verraton.
+    Armollinen käskymme se on
+    Valtakunnan väestölle tällen:
+    Kaikki uskolliset alammaiset,
+    Suuret, pienet, miehet sekä naiset
+    Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.
+    Siis nyt laskeutukoon jokainen
+    Antamamme määräyksen mukaan --
+    Esteitä ei saakaan tehdä kukaan --
+    Tämän syvän kaivon pohjallen.
+    Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,
+    Palkka maksetaan työn jälkehen.
+    Löytääksensä helmen herttaisen,
+    Kunkin tulee parastansa koittaa.
+    Kenen onni antaa löytää sen,
+    Kuninkahan suosion se voitti,
+    Mutta ruhtinatar Totuuden
+    Sanonut on, että vartiana
+    Kaivolla on henki salainen,
+    Ja se kohta merkitseepi sen,
+    Jolt' on päässyt ykskään valhesana,
+    Vaikka vilkahtain vain salamana,
+    Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa
+    Kaivost' ylös tullessa on sillä
+    Tumma merkki suunsa ympärillä,
+    Joka kaiken valheen ilmoittaa,
+    Mit' on suusta päässyt milloinkaan,
+    Ja se merkki jääpi olemaan.
+
+Tämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän
+linnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna.
+_Amundus_.
+
+_Kaikki_. Eläköön kuningas!
+
+(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät
+istumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)
+
+_Kuningas_. Hyvää päivää, kansa!
+
+_Kuningatar_. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?
+
+_Tulpaani_. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä
+tuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että
+minulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin,
+mutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat
+varastelleet mitä mistäkin.
+
+_Kuningas_ (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?
+
+_Nopsajalka_. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme
+oli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään
+syyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden
+kaivoon.
+
+_Kuningas_. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä
+miellytät minua.
+
+_Kuningatar_ (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko,
+jos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.
+
+_Varma_. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa
+äitini laulua.
+
+_Kuningatar_. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.
+
+_Varma_. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu
+on helmestä.
+
+_Kuningas_. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin
+tekemistä odotellessamme.
+
+_Varma_ (laulaa).
+
+    Ol' enkeli pilven reunalla,
+    Hän katseli maailmata,
+    Hän huomasi paljon valhetta
+    Ja vilppiä kauheata.
+    Se koski niin kovin enkeliin,
+    Hän että puhkesi kyyneliin.
+    Oi surkua katkerata!
+
+    Ja kyynel merehen kirvonnut
+    Se helmeksi siellä muuttui;
+    Vuos'tuhannet oli kulunut
+    Se pohjahan yhä juuttui;
+    Se loisteli siellä itsekseen,
+    Vaan keinoa ylös saamiseen
+    Tok' kaikilta yhä puuttui.
+
+    Kun kerran... (vaikenee.)
+
+_Kuningatar_. Laula vain edelleen, lapseni!
+
+_Varma_ (alkaa uudestaan). Kun kerran... (itku kurkussa). Kun kerran...
+
+_Kuningas_. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden
+et osaa laulaa laulua loppuun asti.
+
+_Varma_ (nyyhkien). Se oli niin, että... minä viime yönä sain kirpun
+kiinni... ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!... ja sitte... minä
+panin sen... vesilasiin!
+
+_Kuningatar_. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että
+sinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!
+
+_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni,
+kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.
+
+_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!
+
+_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!
+
+_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi
+vähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä
+väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)
+
+_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen
+kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni.
+Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin
+otinpa laukun selkääni.
+
+_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.
+
+_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut,
+kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin
+hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella
+kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.
+
+_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo
+on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni
+kansalle!
+
+(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
+
+    Kuninkaan se tahto on:
+    Siks' kuin helmi löytyy,
+    Koko kansan kaivohon
+    Alas mennä täytyy.
+
+(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar
+ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)
+
+_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.
+
+_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa
+siellä alhaalla?
+
+_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä
+olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin
+valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain
+sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja
+petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun
+valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.
+
+_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!
+
+_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!
+
+(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
+
+    Kuuinkahan käsky nyt,
+    Koko kansa, kuulkaa:
+    Helmi kun on löytynyt,
+    Kaivost' ylös tulkaa!
+
+(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä:
+Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma
+antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)
+
+_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit
+helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa
+narrikoida edes kirpullekaan.
+
+_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.
+
+_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä
+näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!
+
+_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen
+tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se
+oli petollisuutta.
+
+_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole
+täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta
+vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta
+kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.
+
+(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)
+
+_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin
+sitte.
+
+_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.
+
+(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun
+ympärillä.)
+
+_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...
+
+_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä
+oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.
+
+_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.
+
+(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)
+
+_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja
+valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.
+
+_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!
+
+_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla
+tulee niin mustana ja hirvittävänä?
+
+(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita
+suun ympärille.)
+
+_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan
+ja Varman päähän!
+
+_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän
+tulpaanin!
+
+_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!
+
+_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.
+
+_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!
+
+(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina
+ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)
+
+_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen
+varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.
+
+_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä
+varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi
+sinut ihan armotta.
+
+_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä
+kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en
+koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!
+
+_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha
+tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?
+
+_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä.
+Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän
+kanssa, ollen muka ostelevinaan.
+
+_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin
+pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on
+pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.
+
+(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei
+pahimpia.)
+
+_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä
+suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta
+suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja
+kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on
+rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin
+musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja
+säälittä.
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!
+
+_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta
+kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan
+päällä. Ota hänet, Bumburrifex!
+
+_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat!
+Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!
+
+_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas
+niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen
+hyvällä omallatunnolla.
+
+(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot
+enemmän tai vähemmän likaisina.)
+
+_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen
+iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he
+tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt
+itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään
+kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki
+lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain
+maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.
+
+_Hunttu_. Eläköön kuningas!
+
+_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo
+tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun
+kolmas värssy?
+
+_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:
+
+    Kun kerran souteli lapsonen
+    Vesillä kauniilla säällä,
+    Niin helmi nous' ylös herttainen
+    Ja kiilsi aaltojen päällä.
+    Sen helmen lapsonen otti nyt,
+    Se kirkkast' on yhä säteillyt
+    Maailman valona täällä.
+
+_Kaikki_.
+
+    Sä helmi kaunoinen taivainen,
+    On tähden kirkkaus sulla;
+    Sä lailla enkelin kyynelen
+    Maan tomuhun tahdoit tulla;
+    Oi, pyhä Totuus, valaise
+    Mieltämme, että me voisimme
+    Jumalan lapsina olla!
+
+(Kolmannen tapauksen loppu.)
+
+
+
+
+JOULUYÖ.
+
+
+Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli
+hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,
+yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,
+kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on
+tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu
+kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin
+turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään
+monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää
+käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan
+käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen
+virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.
+
+Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon
+kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä
+et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat
+kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä
+osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä
+saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,
+jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä
+myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden
+lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain
+kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman
+veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.
+
+Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun
+sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,
+että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin
+minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen
+tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,
+kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se
+olekaan pitkä.
+
+Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet
+lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole
+joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole
+lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista
+läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä
+joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän
+evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia
+pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,
+pyhästä yöstä.
+
+Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.
+Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,
+mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun
+yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina
+kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla
+näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä
+karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa
+maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen
+lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.
+
+Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,
+niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko
+vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui
+taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet
+alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin
+meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,
+ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis
+ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi
+kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja
+kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei
+tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet
+tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset
+auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan
+valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy
+kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin
+kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,
+koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.
+
+Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja
+näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle
+aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän
+uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja
+heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se
+iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän
+evankeliumissa.
+
+Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,
+ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki",
+sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani
+sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin
+heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja
+lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän
+vuodettansa!"
+
+Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla
+tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää
+tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa
+palsamiheinillä?"
+
+Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki
+silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä
+tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään
+pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.
+
+Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti
+turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli
+purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei
+koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,
+mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan
+kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu
+verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa
+kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon
+pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa
+rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"
+Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna
+anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele
+varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista
+pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy
+kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,
+ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle
+pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa
+purra minua!"
+
+"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö
+minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset
+makaavat tuossa palsamiheinillä?"
+
+"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,
+kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne
+älyä edes syödä ruohoakaan!"
+
+"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli
+pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,
+yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten
+hyvältä se maistuu!"
+
+Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen
+heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta
+kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä
+lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.
+
+Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja
+alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja
+puski heitä.
+
+Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet
+tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,
+sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää
+rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia
+kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."
+
+Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita
+vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen
+täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin
+joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen
+toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa
+toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä
+niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja
+tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka
+yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva
+ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän
+tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut
+paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä
+heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin
+he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat
+iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan
+unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.
+Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;
+mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta
+vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin
+sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan
+kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne
+kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia
+veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee
+ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:
+
+    "Vähän heiniä suo!
+    Panen vuoteihin nuo.
+    Minä lapsilta vein
+    Varastain omaksein,
+    Sitä taas takaisin
+    Minä nyt kokisin.
+    Jos mä heiniä saan,
+    Sinä helmiä vaan
+    Sekä kultiakin
+    Saat taas kypärin
+    Tänä yönä kun jouluyö ompi."
+
+
+
+
+PIENTEN LINTUJEN VALITUS.
+
+
+    Me saavuimme mailta vierailta,
+    Helteisiltä Niilin rannoilta,
+    Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan
+    Ja kuuman Saharan hiedoilta.
+
+    Me saavuimme palmuin lehviltä,
+    Ikuisilta kukkakentiltä;
+    Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,
+    Me muistimme Suomen kevättä.
+
+    Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan
+    Hedelmäpöytämme herkukkaan.
+    Väristen ennemmin, nälkää nähden,
+    Istuimme koivuissa kotimaan.
+
+    Meill' ollut ei kulta-aarteita,
+    Joit' oisimme tainneet tarjota,
+    Siis lauloimme kilvan, riemumielin,
+    Vaan Suomelle kevätlaulua.
+
+    Me hankimme oksan pienoisen,
+    Ja sammalta pesäks hiukkasen;
+    Siin' aioimme rauhass' asuskella
+    Ja laulaa riemua keväimen.
+
+    Vaan tään kylän lapset ynseät,
+    Niin julmat ja sydämettömät,
+    He pesämme maahan nakkasivat,
+    Meilt' ainoan suojan särkivät.
+
+    Me lauloimme heille keväällä,
+    Ja riemun ja toivon hetkinä.
+    Oi jospa ei maksais kenkään heille,
+    Kuin meille he maksoi virrestä.
+
+    Se leikkiä kenties heille vaan;
+    Mut hirveä työ se tosiaan,
+    Sen Jumala heille anteeks suokoon!
+    Me lauloimme suloks Suomenmaan.
+
+
+
+
+KAUNIINTA METSÄSSÄ.
+
+
+Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei
+kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
+koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
+sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha
+kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
+"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
+vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,
+että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."
+Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
+illalla.
+
+Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua
+näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja
+jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin
+nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt
+kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas
+Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän
+nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi
+päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta
+tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki
+hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan
+jotain eriskummallista.
+
+Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren
+hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet
+rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten
+kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen
+paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
+
+Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja
+onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta
+siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras
+mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
+huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
+
+Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
+viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
+alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
+mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti
+itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
+oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en
+huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin
+puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
+ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
+
+"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen
+seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",
+arveli kuusi.
+
+"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
+ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
+savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
+poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
+tehdään siirappia ja sitten..."
+
+"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
+kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin
+täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
+ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
+parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
+
+"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
+valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,
+hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
+olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
+kukista suloisin tuoksu.
+
+Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
+kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
+kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
+kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
+
+Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa
+alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä
+ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi
+nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii
+aprikoida!"
+
+Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku
+olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka
+hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat
+oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja
+paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa
+itsekseen.
+
+"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
+vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä
+vuokkoja ja valokin kukkia.
+
+"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
+vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole
+mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia
+maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät
+sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja
+sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi
+muita.
+
+Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
+omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
+teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,
+joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:
+hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
+
+Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
+eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
+
+Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
+pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
+ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
+Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
+on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
+kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja
+ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
+
+Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
+ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
+kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
+tuossa viserti koivun latvassa:
+
+"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
+kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
+mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
+Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
+rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka
+kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
+voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää
+sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
+Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat
+värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama
+ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
+Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle
+on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten
+tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä
+siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon
+teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"
+
+
+
+
+HEINÄNTEKO.
+
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Peuhaten, teuhaten riemuitaan,
+    Heiskuen, leiskuen laulellaan.
+    Hyörien, pyörien harppaillaan
+    Tääll' yli vihreän niittymaan.
+
+_Yrjö_.
+
+        Miehet ne raataa,
+        Luokoa kaataa.
+
+_Toini_.
+
+        Naiset ne oivat
+        Taas haravoivat.
+
+_Werner_.
+
+        Ruoho on tää
+        Niin mehevää,
+    Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.
+
+_Eeva_.
+
+    Härkä jos oot, vedä kuormaamme,
+    Vaan varo vitsaani, norja on se!
+
+_Werner_.
+
+    Kiitosta paljon! No katsopahan,
+    Härkänä käyn sua puskemahan!
+
+_Eeva_.
+
+        Härkä se häijy
+        Kuin peto väijyy.
+
+_Ilmari_.
+
+        Tässä on niini,
+        Pannaan se kiinni;
+        Lyön sitä niskaan,
+        Maahan sen viskaan.
+
+_Mari_.
+
+        Putkassa paikka
+        Sille on, taikka
+        Vitsa yks kaks
+        Saa paremmaks.
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Sätkien, mätkien mylvitään.
+    Hilvaten, kilvaten kiidellään,
+    Seppelin, heppelin leikitään
+    Niityllä iltahan päivän tään.
+
+_Aina_.
+
+    Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.
+    Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.
+    Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,
+    Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.
+    Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!
+    Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,
+    On niityn kuningattarena hetken, mut
+    Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.
+
+_Väinö_.
+
+        Nähkääs kuin
+        Päin sekä suin
+    Heinihin hyppään, niissä mä uin!
+
+_Hilja_.
+
+        On vihantaa
+        Metsä ja maa,
+    Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!
+
+_Lutvi_.
+
+        Haravoi sä,
+        Lennätänpä
+    Heinäsi paikalla latohon mä.
+
+_Helmi_.
+
+        Heiniä tuokaa,
+        Latohon luokaa,
+    Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!
+
+_Werner_.
+
+        Nyt kuperkeikka
+        Oiva on seikka!
+        Oon lohi mä,
+        Lahn' olet sä,
+    Siis varo, kohta sun nielenpä!
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Uiskimme, huiskimme heinissä,
+    Ennämme, lennämme leikissä,
+    Toimin ja voimin jo niityltä
+    Heinät on latohon vietynä.
+
+_Selma_.
+
+    Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa
+    Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!
+    Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?
+    Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.
+    Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille
+    Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.
+    Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,
+    Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!
+
+_Werner_,
+
+        Työstä nyt lakkaan,
+        Käyn eväsvakkaan
+    Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.
+
+_Mari_.
+
+        Leipä on tässä näin,
+        Tässä on voita.
+
+_Toini_.
+
+        Katso, mun ystäväin,
+        Vaan älä koita!
+
+_Werner_.
+
+        Kiiruhtakaa,
+    Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!
+
+_Yrjö_.
+
+        Veits' ota tää,
+    Viillä jo leivästä, henkihin jää!
+
+_Lutvi_.
+
+        Tyttöjä vartokaa,
+        Kyllä ne tarjoaa!
+
+_Hilja_.
+
+    Käykäätte piirihin nurmellen,
+    Niin tytöt kantavat tarjoten!
+
+_Werner_.
+
+    Voileipä, paistia, läskiä tuo!
+    Armahin, mulle se suurin suo!
+
+_Helmi_.
+
+        Juustoa, kalaa!
+        Ken mitä halaa?
+
+_Väinö_.
+
+        Meillä on kemut,
+        Rehtevät remut.
+
+_Eeva_.
+
+        Maitoa, marjoja!
+
+_Kaikki lapset_.
+
+        Maitoa, marjoja!
+        Herkkuja tarjona!
+        Täällä on onnela!
+    Peuhaten, reuhaten riemuitaan,
+    Heiskuen, leiskuen laulellaan,
+    Hyörien, pyörien harppaillaan
+    Tääll' yli vihreän niittymaan.
+
+_Lutvi_.
+
+    Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan
+    Kuin äiti hellä meille sylins levittää.
+
+_Aina_.
+
+    Ja meidän melskatessa lasten elämää,
+    Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.
+
+_Yrjö_.
+
+    Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.
+    Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!
+
+_Selma_.
+
+    Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,
+    Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,
+    Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.
+    Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,
+    Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?
+
+
+
+
+SATU LILLIN NENÄSTÄ.
+
+
+    Olipa tyttö herttainen ja hellä,
+    Hän monenmoista osas työskennellä:
+    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,
+    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.
+
+    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,
+    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.
+    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,
+    Ja kaljat, olvet pani osavasti.
+
+    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,
+    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.
+    Hän ulkoapäin osas katkismuksen
+    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.
+
+    Hän osas olla siivo, kuuliainen
+    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.
+    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.
+    Hän kaiken kansan suosikkina eli.
+
+    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,
+    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,
+    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,
+    Kun hällä oli liian pieni nenä!
+
+    Niin, nenä oli hällä pienokainen.
+    Silmissä suihki ilo ihanainen,
+    Punoitti posket, heloitti myös huulet,
+    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!
+
+    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.
+    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,
+    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,
+    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.
+
+    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,
+    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli
+    Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,
+    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"
+
+    "Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen
+    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
+    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
+    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.
+
+    Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,
+    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
+    Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
+    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."
+
+    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
+    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
+    "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
+    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."
+
+    Niin, olla siivo, sanottu on pian,
+    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
+    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
+    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.
+
+    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
+    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
+    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
+    Apua saamaan moiseen nenävikaan.
+
+    "Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
+    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
+    "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
+    Tulepas tänne, armas pikku nokka!"
+
+    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
+    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
+    "Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --
+    "Parasta jättää arvohonsa nenä."
+
+    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --
+    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
+    "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
+    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"
+
+    "Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
+    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
+    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
+    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."
+
+    "No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
+    Mä tiedän keinon koetellun tähän,
+    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
+    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.
+
+    "Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
+    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
+    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
+    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."
+
+    "Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
+    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
+    Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
+    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."
+
+    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
+    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
+    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
+    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.
+
+    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
+    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
+    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
+    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.
+
+    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
+    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
+    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
+    Pitennyt paljon oli pikku nenä.
+
+    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --
+    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
+    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
+    Lillille tuli laatikko jo suuri.
+
+    "Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
+    "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
+    Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten."
+    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.
+
+    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
+    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
+    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
+    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.
+
+    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
+    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
+    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
+    Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"
+
+    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
+    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
+    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
+    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.
+
+    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
+    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
+    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
+    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.
+
+    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
+    Apua saamaan moiseen nenävikaan.
+    "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
+    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"
+
+    "Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
+    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
+    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
+    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.
+
+    Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
+    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
+    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
+    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"
+
+    Ja Lilli parka rientää rientämistään,
+    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
+    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
+    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!
+
+    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
+    Se kauhealta, kamalalta näyttää.
+    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
+    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.
+
+
+
+
+KOIVU JA TÄHTI.
+
+
+Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko
+elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni
+meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
+
+Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi
+joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja
+ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja
+hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin
+huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,
+jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä
+heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti
+maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren
+onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että
+muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin
+tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli
+sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa
+vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa
+olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään
+omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari
+Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta
+sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:
+"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
+kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään
+tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei
+ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että
+kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin
+joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja
+äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden
+kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi
+ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen
+vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
+
+Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika
+ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin
+ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä
+kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,
+eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He
+olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat
+kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä
+vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.
+
+Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka
+tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa
+lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
+
+Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?
+voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata
+peninkulmaa."
+
+"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."
+
+"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on
+teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa
+juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,
+jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"
+
+"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää
+suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja
+suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori
+jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki
+ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,
+löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä
+autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."
+
+"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä
+pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli
+veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja
+neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet
+kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat
+vanhempanne myös unhottaneet teidät."
+
+"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"
+
+"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini
+kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon
+noustessa."
+
+"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun
+lehtien välitse."
+
+"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja
+tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata
+ajattelemastakaan.
+
+Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja
+sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu
+palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.
+
+Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut
+vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän
+vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi
+poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta
+tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene
+kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."
+
+"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.
+
+Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken
+kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä
+tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne
+juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."
+
+Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että
+pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä
+varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme
+kotona:
+
+    "Sa luojahasi luota vaan,
+    Hän auttaa sua ainiaan."
+
+"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan
+rinnallamme vieraassa maassa."
+
+He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan
+sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.
+Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he
+paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä
+tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella
+kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen
+lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme
+ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun
+haamuun, johdattamaan meitä kotiin."
+
+He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän
+edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.
+Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä
+lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,
+että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa
+illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet
+ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso,
+Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat
+eteenpäin.
+
+Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa
+koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme
+ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."
+
+Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli
+loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö
+koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."
+
+Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka
+olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,
+joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.
+Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi:
+"minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.
+
+Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain
+selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja
+virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,
+ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika
+sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät
+linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.
+
+Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja
+hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka
+vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon
+sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi
+meille yhtä naurista?" kysyi poika.
+
+"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."
+
+Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,
+itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö.
+"Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme
+kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."
+
+He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.
+Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme
+vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,
+kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon
+noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."
+
+"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta
+tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi
+mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita
+etsitte?"
+
+Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen
+enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan
+jo puoleksi kotona."
+
+"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.
+
+"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon
+väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata
+metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli
+ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin
+aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät
+heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon
+etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei
+etsittyjä.
+
+"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä
+löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?"
+-- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että
+suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat
+Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin
+edellämme, jos vaan uskomme."
+
+"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja
+iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.
+
+Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana
+yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän
+ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,
+näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,
+vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava
+iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,
+joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on
+meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme",
+sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja
+itkivät ilon kyyneliä.
+
+"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika
+miettiväisesti.
+
+"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.
+
+"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?"
+tuumasi poika.
+
+"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät
+enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,
+veljeni!"
+
+"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.
+
+Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan
+olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja
+rypistyneet.
+
+Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan
+murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki
+neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin
+vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.
+Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."
+
+Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka
+johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme
+jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat
+lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"
+
+Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.
+Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme
+rakkaat lapsemme takaisin."
+
+Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,
+jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
+
+"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä
+suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä
+olisivat luonamme."
+
+"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit
+olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."
+
+Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet
+salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,
+huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja
+Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne
+vieraalta maalta."
+
+Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat
+polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri
+helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.
+
+Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat
+tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon
+surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä
+koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne
+jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa
+tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin
+hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla,
+"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."
+
+"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun
+haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten
+kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme
+löytäneet."
+
+"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso,
+sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla
+viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän
+sijassamme, miten meidän silloin olisi?"
+
+"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti
+lempeästi.
+
+"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan
+ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin
+tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat
+haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää
+kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä
+erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista
+vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,
+ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla
+on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli
+valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!
+Kiitos, hyvä Jumala!"
+
+"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti
+kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,
+sisar, emme pyri etemmäksi!"
+
+"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta
+ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja
+ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa
+kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte
+koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää
+ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se
+merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"
+
+Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:
+
+"Amen ja se tapahtukoon!"
+
+
+
+
+MERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.
+
+
+    Meren kuohuista riemuten laskimme nyt
+    Hedelmällisen Indian maihin;
+    Ei luntahan talv' ole heitellyt
+    Sen seutuihin suvikkaihin,
+    Ja palmutpa aavat
+    Ne varjoja luo,
+    Ja halsami-haavat
+    Ne tuoksuja tuo.
+    Mut täällä en saa
+    Mitä miel' anoaa,
+    On kaukana täältä mun toivoni maa.
+
+    Minä kyllästyn kesän helteesen
+    Sekä ruokahan herkkuisahanki.
+    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
+    Vaikk' oiskin pöytänä hanki.
+    Siell' liukua hilpas
+    Ja hauska on työ,
+    Kesä siellä on vilpas
+    Ja valkoinen yö.
+    Pois sinne pois
+    Jos päästä vois,
+    Kotijärvien luo minun mieleni ois.
+
+    Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,
+    Jossa rastahat raksuttaisi,
+    Ja palloks lunta jos sais puristaa
+    Ja tiukuja kuulla jos saisi,
+    Koko Indian aivan
+    Nyt tähtihin
+    Kotiseutuni taivaan
+    Ma vaihtaisin.
+    Pois sinne vaan
+    Kotivalkamaan,
+    Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.
+
+
+
+
+SUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.
+
+
+Kaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille
+Jumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille,
+täällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä
+ja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan
+todistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen
+kaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa,
+katsellen tähtitaivaan loistoa.
+
+Menkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana,
+sellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan
+sotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava
+hiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön
+silmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!
+
+Kaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli
+oikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä
+on paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi.
+Mutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien
+tutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja
+loistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi
+tähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on
+heikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai
+kaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä,
+josta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja
+ensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka
+kuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta
+kolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa
+noin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan
+seitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000,
+yhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä
+enemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000
+tähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka
+laskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista
+luokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei
+parhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu
+lukea 47 miljoonaa tähteä.
+
+Koska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee
+se joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne
+ovat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu
+laskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant.
+peninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta,
+ennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin,
+montako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten
+luvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän
+läheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin
+vaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000
+miljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska
+a-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn
+tähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin
+tiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin
+äärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän
+aurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja
+siis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee
+meidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo
+meille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis
+tämä ääretön aurinko?
+
+Ei yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa
+vähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet
+tarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä
+sumutähdiköistä eli "nebulos'oista" meille tullakseen tarvitsee enemmän
+kuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat
+maasta! -- Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan
+Sirius 72 vuotta sitten, -- jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi,
+näkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.
+
+Suuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy
+täällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa
+suuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:
+
+    1. _Sirius_, Ison-Koiran tähtiryhmässä.
+    2. _Arcturus_, Booteksen tähtiryhmässä.
+    3. _Rigel_, Väinämöisen viikatteessa.
+    4. _Capella_, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.
+    5. _Vega_, Lyyryn tähtiryhmässä.
+    6. _Procyon_, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.
+    7. _Betelgeuze_, Väinämöisen viikatteessa.
+    8. _Aldebaran_, Härjän tähtiryhmässä.
+    9. _Antares_, Skorpionissa.
+   10. _Spica_, Neitsyen tähtiryhmässä.
+   11. _Regulus_, Leijonan tähtiryhmässä.
+   12. _Atair_, Kotkan tähtiryhmässä.
+
+Tähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on
+55 ja kolmanteen kuuluvia 170.
+
+Mainittakoon tässä ainoastansa _Alamak_ Andromedan, _Algenib_ ja
+_Markab_ Pegasuksen tähtiryhmässä, _Apollo_ ja _Herkules_ Kaksoisissa,
+_Gamma_ Pohjan ruunussa, _Mirak_ Andromedan tähtiryhmässä, _Castor_ ja
+_Pollux_ -- ja viimeiseksi _Pohjantähti_, joka kuuluu toiseen luokkaan.
+
+Otavan tähdillä on seuraavat nimet: _Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta),
+Alioth, Mizar, Benetnash_, -- ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas
+kolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua
+tähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin
+sauvaksi.
+
+_Kuningas_ David (Ps. 147: 4) sanoo:
+
+"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä."
+
+Arabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme
+tähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä
+kreikkalaisilla kirjaimilla.
+
+Saadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta,
+jaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri
+esineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin
+almanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. --
+Jos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta
+omasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin
+nähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti,
+muuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.
+
+Ota esim. _Otava_ lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva
+vasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin
+ensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on _Arcturus;_ mutta jos
+vedät viivan oikealle, niin saavut _Capellaan_. Jos vedät saman viivan
+ylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät
+Pohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja
+käännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.
+
+Samoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät
+viivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet
+komean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä
+taivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä
+ylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin
+ensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on _Aldebaran_. Jos vedät
+viivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä
+(pohjoisessa) _Betelgeuze'en_, ja alhaalla (etelässä) tulet
+_Rigel'iin_. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan
+tutuista tähdistä tuntemattomiin.
+
+Tämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista
+avaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla,
+niin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja
+lieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman
+aurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean
+Luojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka
+suhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule
+kukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän
+pieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta
+ja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19
+psalmini sanat: "Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus
+julistaa hänen kättensä teot!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51853 ***
diff --git a/51853-8.txt b/old/51853-8.txt
index 06c8ff3..030d8fb 100644
--- a/51853-8.txt
+++ b/old/51853-8.txt
@@ -1,8297 +1,8297 @@
-The Project Gutenberg EBook of Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or

-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

-

-

-Title: Lukemisia lapsille 3

-

-Author: Zacharias Topelius

-

-Release Date: April 24, 2016 [EBook #51853]

-

-Language: Finnish

-

-Character set encoding: ISO-8859-1

-

-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***

-

-

-

-

-Produced by Tapio Riikonen

-

-

-

-

-

-

-LUKEMISIA LAPSILLE 3

-

-Kirj.

-

-Z. Topelius

-

-

-Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg

-

-

-

-

-

-Werner Söderström, Porvoo, 1893.

-

-

-

-

-SISÄLLYS:

-

- Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

- Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.

- Paimentyttö.

- Tyttö marjassa.

- Vuoden-ajat.

- Tomu.

- Pudonnut kenkä.

- Turun linnan tonttu-ukko.

- Ulpukka.

- Metsästäjän ensimmäinen saalis.

- Pellava.

- Kalle ja Kaisa.

- Varro vähän.

- Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.

- Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.

- "Parempi" ja "huonompi".

- Peikkojen joulu.

- Kun on Juhannus.

- Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.

- Totuuden helmi.

- Jouluyö.

- Pienten lintujen valitus.

- Kauniinta metsässä.

- Heinänteko.

- Satu Lillin nenästä.

- Koivu ja tähti.

- Merimiehen koti-ikävä.

- Suuria, kirkkaita tähtiä.

-

-

-

-

-KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,

-

-

-Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,

-että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala

-tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten

-kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin

-synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,

-niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.

-

-Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,

-mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.

-

-Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli

-itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä

-niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos

-siihen otti jotakin.

-

-Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan

-lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden

-mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan

-ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat

-sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan

-eihän hän sitä osannut estää.

-

-Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät

-muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat

-heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,

-Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta

-ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."

-

-Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo

-armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle

-puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä

-yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.

-

-Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään

-vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa

-puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään

-kantaa.

-

-Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei

-kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas

-lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki

-myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon

-nöyryyttää armottomat.

-

-Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo

-istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa

-vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"

-

-Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."

-

-"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.

-

-"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan

-syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."

-

-Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,

-niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä

-tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te

-ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne

-katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."

-

-Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja

-sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!

-Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa

-paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää

-ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle

-hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."

-

-

-

-

-NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.

-

-

-"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen

-Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat

-kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.

-

-Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.

-Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,

-jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran

-pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,

-mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.

-Se oli rumasti tehty.

-

-"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden

-vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran

-kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.

-

-"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.

-Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo

-minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen

-vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan

-tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai

-eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin

-muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta

-hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä

-luulet, Selma?"

-

-Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:

-"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."

-

-Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa

-kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi

-se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja

-minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin

-pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi

-raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt

-täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin

-ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että

-Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä

-peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.

-

-Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen

-olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä

-edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.

-Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit

-punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken

-saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,

-joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen

-sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte

-ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin

-juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri

-kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki

-punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti

-laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,

-niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja

-hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin

-tahallaan.

-

-Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta

-katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä

-lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.

-Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin

-hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan

-uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui

-seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,

-miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi

-hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki

-romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun

-ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan

-sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.

-

-Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta

-mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja

-leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.

-Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja

-kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat

-sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun

-Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla

-puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka

-koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,

-ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;

-se näytti hyvin hauskalta.

-

-Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi

-itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti

-hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma

-sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin

-sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,

-kun olen suuri tyttö?"

-

-Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,

-ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan

-kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja

-kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne

-hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli

-oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului

-sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me

-olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon

-ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"

-

-Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain

-välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku

-leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat

-myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan

-valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"

-

-Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin

-Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan

-nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen

-pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,

-kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan

-kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli

-lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat

-viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan

-päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina

-luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me

-olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon

-kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta

-astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"

-Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä

-lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän

-oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa

-lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,

-muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on

-kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia

-puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään

-lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:

-"mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä

-olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään

-muuta ystävää kuin minä itse."

-

-Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki

-olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin

-ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun

-saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on

-taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin

-pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi

-suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,

-siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme

-takaisin kesäiseen iloomme!"

-

-Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa

-katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,

-katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat

-ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme

-pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,

-että saamme olla hänen lapsiansa!"

-

-

-

-

-PAIMENTYTTÖ.

-

-    Mä läksin ulos aamulla,

-    Kun kirkas päivä koitti.

-    Ohuissa olin vaatteissa,

-    Ja tuuli metsää soitti.

-    Tie ohitseni luisti vain,

-    Ja metsä juoksi vastahain.

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa

-

-    Pussissa oli leipänen

-    Ja uljuutta, ei huolta.

-    Ja karja kulki korpehen

-    Harjumme tätä puolta.

-    Mua suuri kuusi katseli,

-    Ja puro riemuin lauleli.

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa.

-

-    Kanerviin istuin kankaallen

-    Sukkaani kutomahan

-    Ja mietin, onko yhtään, ken

-    Mua ehtii muistamahan.

-    Niin muistin äiti vainajaa...

-    Ken kotona nyt asustaa?...

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa.

-

-    Tulipa kuuma päivä, kas!

-    Kärpästä lensi, parmaa.

-    Vajosi suohon kellokas;

-    Ei kättä vahvaa, varmaa.

-    Hei, tartuin silloin sarviin sen,

-    Se kirkontornin painoinen.

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa.

-

-    Kun lehmä pääsi kuivallen,

-    Niin otso näkyi tiellä.

-    Löin häntä; hänpä ymmärs sen,

-    Hän seisoi ujomiellä.

-    Pois lötkötti hän viitaan päin:

-    Mitäpä hän mun lehmälläin?

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa.

-

-    Hei, sadetta en pelkää vain

-    Ja nälkää kanssa karjan!

-    On pehmyt lato suojanain:

-    Punaisen poimin marjan;

-    Purosta kahvimyllyn saan;

-    Jumala muistaa poloistaan.

-        Hei, heijuu, hei!

-    Ja soi joka ainoa oksa.

-

-

-

-

-TYTTÖ MARJASSA.

-

-Yksinpuhe.

-Metsäseutu järven rannalla.

-

-

-_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori

-käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).

-

-Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla

-ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei

-minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan

-vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!

-

-Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.

-Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.

-Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä

-tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen

-minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella

-sekä hyviä että pahoja.

-

-Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko

-maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun

-on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä

-tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,

-nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki

-elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin

-iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin

-korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin

-panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että

-olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme

-palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!

-

-Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se

-myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta

-nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät

-päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa

-hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa

-verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa

-kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan

-selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.

-Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?

-Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,

-miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi

-purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää

-silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa

-ylös.)

-

-Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;

-Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat

-kuulla, kun minä kotiin palaan!

-

-Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan

-marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,

-ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita

-kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin

-variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun

-tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.

-Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,

-vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,

-kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen

-ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on

-palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä

-se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja

-sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...

-Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa

-vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)

-Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän

-kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee

-lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,

-matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua

-hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,

-käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse

-hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken

-näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta

-Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai

-Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,

-Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen

-helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,

-pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin

-halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa

-minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä

-elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista

-kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään

-levitetyistä hämähäkin verkoista.

-

-Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä

-käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun

-puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa

-anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on

-minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu

-ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?

-

-Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa

-ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)

-niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:

-elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin

-syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun

-höyhenilläsi.

-

-Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme

-neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla

-ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,

-hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua

-pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat

-seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla

-pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta

-tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato

-liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.

-

-Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on

-vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,

-Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät

-koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso

-vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan

-poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin

-hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.

-

-Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.

-(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista

-täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat

-hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan

-tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.

-Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä

-olen täällä muhkeassa metsässä?

-

-Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin

-verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole

-koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu

-tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!

-Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei

-petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä

-valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!

-

-Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota

-kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä

-ei!

-

-Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli

-metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle

-vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan

-sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,

-kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin

-nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja

-hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko

-matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt

-siinäkin nauramista.

-

-Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?

-

-    (Kaiku vastaa: marjojasi.)

-

-Annatko mulle niistä metsälinnasi?

-

-    (Kaiku: metsälinnani.)

-

-Ehkäpä myöskin sydämmesi?

-

-    (Kaiku: sydämmeni.)

-

-Ei, kiitoksia vain.

-

-    (Kaiku: kiitoksia vain.)

-

-Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.

-

-    (Kaiku: kotiin äitin luo.)

-

-Hyvästi nyt, hyvästi!

-

-    (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)

-

-        (Maria lähtee hypistellen pois.)

-

-

-

-

-VUODEN-AJAT.

-

-(Koulutytöt opettajattarelleen.)

-

-Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.

-

-

-Henkilöt:

-

- Saturnia.

- Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).

- Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).

- Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).

- Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).

-

-_Saturnia_.

-

-Huomenta herttaisinta, jalo neiti!

-Kai, kunniaa ei suurta mulla liene

-Tunnettu olla? Olen Saturnia.

-Saturnus-hovimestarin mä vaimo.

-Tuon, joka ajan meren takapuolla

-Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.

-On kunnon ukkoni jo ijäkäs

-Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet

-Käskystä korkeasta kurissa

-Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,

-Kun puskea maapalloa ne mielii.

-Kavalat, häijyt kielet väittävät

-Omia lapsiansa hänen syövän.

-Tuo, kautta kunniani, valhe on.

-Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,

-Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta

-On sievää mulla, hänen vaimollaan?

-Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,

-Töyräältä Tähtilinnan poimitut.

-Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän

-Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.

-Lapsista, hyvinhän sen arvannette,

-On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.

-Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii

-He usein; joskus muhvini he saavat,

-Auringon yli hunnuks laittavat sen:

-Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,

-Mun valokuvakseni niitä väittäin.

-No niin; on mulla tytöt julman kiltit,

-Vaan varsin vallattomat; valitusta

-Maapallolta niin usein kuulen heistä,

-Kun isän puuhissa he täällä käy.

-Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,

-Mä mielin panna heidät kaikki kouluun

-Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä

-Voi tietää koulua niin kunnollista

-Kuin juuri tämä teidän johtamanne

-Aisoissa äkäpussit pitämään,

-Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että

-Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,

-Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa

-Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset

-He ovat, kuten näette, siistimättä,

-Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.

-Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.

-    (Talvi tulee.)

-Hän vanhin tyttäreni Talvi on,

-Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin

-Ja makas alla tyynyin valkoisten!

-Siks iho kovin kelmeä on hällä.

-Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän

-Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.

-Käy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!

-

-_Talvi_.

-

-On lunta mulla yllä,

-Mä talvi olenkin.

-Mä suksin hiihdän kyllä

-Ja liikun luistimin.

-Taivaani pilvet kattaa,

-Niin pitkä yöni on;

-On metsän' laulamatta

-Ja järven' aalloton.

-

-Vaan älä pelkää tuosta!

-Tulehmain lämmittää

-Ja sallii sadun juosta

-Ja leikit järjestää.

-Kun joulukuusi loistaa,

-Unohtuu pimeä.

-Turkissain kätken toista

-Sisartain, Kevättä.

-

-_Saturnia_.

-

-Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija

-Jo, häntä nyt saa aina odottaa!

-    (Maija astuu esiin turkeista.)

-Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,

-Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi

-Käkönen? Eikö kuku selvään hän?

-Jo puro pojan myllyä kai käyttää?

-Sanonpa sulle, sirkkuseni, että

-Jos huolimaton olet toiste, saat

-_Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.

-Äidille sievä kumarrus nyt tee!

-

-_Maija_.

-

-Mä olen kevään henki.

-Heräjän lumesta,

-Pois saan jääkyynelenki

-Järveltä, nurmelta.

-On Pohjolassa täällä

-Niin lyhyt aikani:

-Kaikk' ihanuus maan päällä

-Äkisti haihtuupi.

-

-Mä synnyin pohattana

-Köyhässä mökissäin;

-Nyt olen valtiaana,

-Vaikk' kahleist' unta näin.

-Hyljätty olin ani

-Kuin lehti lähtenyt;

-Vaan kukka-aarrettani

-Et laskea voi nyt.

-

-_Saturnia_.

-

-Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!

-Runoilijat on hänet pilanneet.

-Nyt, Julia, on vuoros!

-    (Julia tulee).

-                       Tässä on hän,

-Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.

-Anteeksi, hän on päivettynyt hieman

-Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!

-Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.

-Hengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!

-

-_Julia_ (leyhytellen viuhkalla)

-

-Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,

-Kun niitty on sulotuoksuinen;

-Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,

-Saan tuoksumaan havuneulasenkin,

-Rukiisen ruiskukat tihutan,

-Kanervat kastehin saunoitan.

-

-Eloni kaikki on tuokio vaan.

-Menneestä hetkest' en huolikkaan,

-En myös, jos syys kovin myrskyileepi

-Ja vettä virtana viskeleepi.

-Reunalla lähtehen hengähdin,

-Ijäistä valoa uneksin.

-

-_Saturnia_.

-

-Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.

-Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro

-On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan

-Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.

-    (Lucia tulee.)

-Työmuurahainen, missä nokesit

-Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.

-Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;

-Metsässä sieniä hän vasta poimi.

-No, älä pelkää, tyttö! kumarra!

-

-_Lucia_.

-

-Syys olen valju, mi sadon tuo,

-On kultatähkiä mulla.

-Suruinen sydän, mun lahjan' suo

-Lohduksi mielesi tulla!

-On mulla musta ja kylmä yö;

-Pois puista myrskyni lehdet lyö,

-Ja aika kolkko on sulla.

-

-Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,

-Vaikk' irti lehdet on puista.

-Kuin morsian pihlaja punoittaa,

-Kun puidaan riemuten ruista

-Taivaalla iltaisin pilkuttaa

-Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:

-Mä aina mielin sua muistaa.

-

-_Saturnia_.

-

-Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.

-Kuulusteletteko tai tahdotteko,

-Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?

-Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?

-

-_Talvi_ (lukien).

-

-Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.

-

-_Saturnia_.

-

-Yön tähtikirjaa oikein tavasit.

-No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?

-

-_Talvi_ (lukien kuin läksyä).

-

-Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,

-Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...

-

-_Saturnia_.

-

-Eikö kukaan muista enempää?

-    (Lucia nostaa käden).

-Lucia!

-

-_Lucia_.

-

-Skorpioni, Joutsimies, Kauris...

-

-_Talvi_ (keskeyttäen).

-

-Vesimies, Kalat.

-

-_Saturnia_.

-

-Niin! Maija, kirjoitappa taululle!

-    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)

-No, mitä kuvailee se kirjaimisto?

-

-_Maija_.

-Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.

-

-_Saturnia_.

-Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.

-Julia, osaatko sä historiaa?

-

-_Julia_.

-

-Alussa loi Jumala taivaan ja maan.

-

-_Saturnia_.

-

-Tietääkö kenkään vielä?

-    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)

-                        Mitä sitte?

-

-_Talvi_.

-

-Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,

-ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.

-

-_Maija_.

-Jumala sanoi: tulkoon valkeus!

-

-_Julia_.

-

-Ja valkeus tuli.

-

-_Saturnia_.

-

-Se alkuna on kaiken historian.

-Nyt seuraa laskutaito. Lucia,

-Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!

-

-_Lucia_ (taulun edessä).

-

-Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla

-On päivää kolmekymmentä,

-Kahdeksankolmatt' Helmikuulla...

-

-_Saturnia_.

-

-Noh?

-    (Talvi nostaa kätensä.)

-     Talvi!

-

-_Talvi_.

-

-Vaan muilla yksineljättä.

-

-_Saturnia_.

-

-Mikä on tulos?

-

-_Lucia_ (laskee yhteen).

-

-Kolmesataa kuusikymmentä viisi.

-

-_Saturnia_.

-

-Niin oikein. Jätämme muut laskutavat

-Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö

-Mun oppilaani osaa fysiikkaa,

-Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?

-    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)

-Sen tiesin; sillä professorin taito

-On tytöilläni luonnon kunnissa.

-Jätämme sen; me muutoin luomakunnan

-Saisimme osin lajitelluin, kuin

-Tarjottimella teetä, etehemme.

-He uskonnossa luonnon raamatun

-Lävitse osaa. Kielistä he taitaa

-Vain laineen loiskeen, tuulen huminan

-Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.

-Saattaisko saada erisvapautta?

-Kysely loppui; koulu arvostelkoon.

-Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,

-Julia toiseen, Lucia kolmanteen

-Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?

-Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!

-Kättänne hyvyydestä suutelemme,

-Kun lasten puutteita te siedätte.

-Opettajalle oppilas ei lahjaa

-Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen

-Hopeamaljassa on kiitossana;

-Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.

-No, onko teillä kultasanaa kellään?

-    (Kaikki nostavat kätensä.)

-No niin, siis kukin lahjan antakoon!

-

-_Talvi_ (opettajattarelle.)

-

-Mä hyisiksi talviksi lahjoitan

-Lohduksesi lieden leimuavan,

-Suon tunnon rauhankin kultaisen,

-Elon taistelun ollessa myrskyisen,

-Ja tarjoan palkaksi vaivojen

-Sydämmien nuorien siunauksen.

-

-_Maija_.

-

-Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,

-Niin taas kevät saapuvi takaisin.

-Nuoruuden kukkivan ainiaan

-Luon askeleitasi seuraamaan,

-Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,

-Totuuden tiet' yhä kulkemahan.

-

-_Julia_.

-

-Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,

-Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.

-Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,

-Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.

-Luon' niiden sulle mä tarjoan

-Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.

-

-_Lucia_.

-

-Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,

-Hedelmiä syys vain luontohon luo.

-Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,

-Sua viel' elon syksynä muistelevat

-Ja kutsuvat taivahan siunauksen

-Ylitsesi elosi illallen.

-

-

-

-

-TOMU.

-

-

-Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva

-hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen

-valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt

-Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja

-ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä

-tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä

-paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha

-sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.

-

-Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,

-että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia

-huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti

-oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,

-niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia

-itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta

-rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.

-Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen

-oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli

-keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi

-kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja

-jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut

-hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili

-kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä

-kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut

-naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.

-

-Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään

-hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina

-valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi

-hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti

-talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.

-"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku

-heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä

-järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja

-milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli

-Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään

-silmällä kaikkia öillä liikkujoita.

-

-Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja

-sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas

-eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä

-vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla

-ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä

-ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä

-alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa

-tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata

-siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.

-Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.

-

-Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta

-muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He

-menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli

-nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti

-auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin

-neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen

-teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu

-pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai

-niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja

-ilmaiseksi."

-

-Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin

-miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden

-hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin

-taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min

-suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä

-olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi

-ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla

-pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja

-hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!

-Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki

-etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset

-itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden

-koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä

-yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus

-sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului

-astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei

-osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi

-huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli

-saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,

-sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia

-likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.

-

-Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä

-ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa

-joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja

-sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään

-kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän

-lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä

-hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos

-hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin

-venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja

-kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi

-kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa

-leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti

-häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain

-alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken

-jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan

-voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki

-tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa

-tarkoittanut.

-

-Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi

-oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,

-sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä

-teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin

-ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana

-rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun

-kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu

-moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän

-oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät

-hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä

-katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;

-Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui

-olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.

-

-Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin

-sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,

-päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään

-puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi

-aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa

-täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se

-enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai

-tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.

-

-Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.

-Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.

-Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä

-ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei

-voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri

-ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi

-suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja

-pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui

-nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki

-kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin

-kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä

-kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa

-väärän epäilyksen uhrina.

-

-Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto

-eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,

-että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne

-siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen

-poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.

-Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa

-emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu

-nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!

-Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli

-tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.

-Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen

-asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin

-viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään

-merkkiä hänen terävistä hampaistaan.

-

-Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin

-asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan

-maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan

-alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään

-pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla

-hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä

-hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti

-kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,

-milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti

-kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa

-kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin

-kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.

-Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes

-sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän

-väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää

-oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin

-nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat

-elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa

-käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,

-kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli

-hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa

-myyräin vehkeiltä.

-

-Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen

-hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.

-Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka

-tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä

-onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen

-olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt

-osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin

-voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.

-Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn

-aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi

-tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut

-nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla

-toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.

-

-Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira

-juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa

-tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi

-kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään

-seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,

-tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin

-vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten

-sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista

-ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.

-"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa

-ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut

-hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen

-jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi

-lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti

-odottamaan.

-

-Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa

-kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi

-seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"

-(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui

-seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta

-sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan

-erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja

-keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein

-luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka

-ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"

-hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo

-pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.

-

-Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli

-pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että

-hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"

-Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla

-kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista

-vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin

-tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla

-muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.

-Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika

-löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.

-

-Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä

-peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu

-huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän

-nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen

-oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin

-piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme

-lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi

-susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja

-runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut

-käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes

-jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;

-sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen

-ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin

-mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn

-taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,

-väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa

-teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina

-tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai

-takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta

-paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,

-eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen

-miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen

-keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit

-olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä

-apua.

-

-Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan

-hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"

-Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei

-edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,

-Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.

-Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut

-käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään

-mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa

-näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana

-sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan

-iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.

-

-Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli

-luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen

-kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun

-esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,

-jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä

-kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.

-

-Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti

-lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan

-kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.

-Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja

-kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki

-talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei

-ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet

-tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään

-Tomua kohtaan.

-

-Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja

-palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä

-lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista

-juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja

-sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä

-koira!"

-

-

-

-

-PUDONNUT KENKÄ.

-

-

-Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja

-Helsingin kauppatorilla.]

-

-_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.

-

-      Ensimmäinen laulu.

-

-    Kuulkaa, te poikaset kullat!

-    Täss' olis korput ja pullat,

-    Kaikista parahat rinkilät!

-    Tulkaatte, saattepa maistaa!

-    Äsken mä ennätin paistaa

-    Ranskan leivätki pehmeät!

-    Porvoon tippoja kannan,

- [Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]

-    Myös pipparkakkuja annan!

-    Entäs vintiöt hempeät!

-

-    Noh, tytöt, ukot ja akat!

-    Näättekö, täydet on vakat,

-    Tulkaa halvalla ostamaan!

-    Puolesta hinnasta myönnän,

-    Kahdesta neljä jo työnnän,

-    Hiukan tingin mä toisinaan

-    Älkää mun antako tässä

-    Seisoa häpeämässä!

-    Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!

-

-Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä

-kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska

-tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset

-juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden

-kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat

-Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja

-me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot

-tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!

-

-No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään

-sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään

-tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!

-saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja

-hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle

-tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki

-tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se

-juuri on rouville mieleen.

-

-_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä

-mitään, joka kelpaisi lapsille?

-

-_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,

-jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko

-hirvensarvia?

-

-_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?

-

-_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa

-kahdestakymmenestä.

-

-_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia

-rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla

-pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.

-

-_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.

-

-_Rouva_. Saatte neljätoista.

-

-_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.

-

-_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.

-

-_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista

-penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.

-

-_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?

-

-_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!

-

-_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole

-rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?

-

-_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.

-

-_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään

-kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on

-kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan

-yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)

-Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus

-elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen

-niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan

-uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)

-

-_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.

-Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta

-tässäpä tulee pikku poika.

-

-_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?

-

-_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?

-

-_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme

-piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.

-

-_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.

-

-_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.

-

-_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.

-Anna nyt kauniisti toisille osansa.

-

-_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)

-

-_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous

-sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku

-lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --

-Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä

-kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla

-ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut

-itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.

-

-_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne

-arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion

-juuri lähteä Viaporiin.

-

-_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja

-te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei

-toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä

-en tietäisi, mikä ja millainen te olette!

-

-_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?

-

-_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)

-

-      Toinen laulu.

-

-    Akka, joka vaihtaa, hyörii,

-    Ostaa paljon tyhjällään;

-    Joka kieppuu, joka pyörii,

-    Liukas kieli lärpällään;

-    Joka ryöstää, pauhaa, pettää

-    Piikasia yhtenään;

-    Joka kiskoo, nylkee, kettää,

-    Pradajerska nimeltään.

-

-    "Onkos vanhoj' takkii herrall'?"

-    "Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?"

-    "Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'

-    Vuohet, porsaat ostan mie!"

-    "Turhaan, tyttö, tingit sieltä,

-    Kuorma on mun ostaman'!"

-    "Hölmö kansa, pois vaan tieltä,

-    Pradajerska olenhan!"

-

-_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren

-syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?

-

-_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee

-poliisi ja rummuttaja?

-

-_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...

-(Rummun ääni kuuluu loittoa.)

-

-_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin

-varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?

-

-_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.

-Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut

-supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,

-lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy

-minua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat

-silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,

-hyvästi, hyvästi! (Menee.)

-

-_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta

-mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.

-Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin

-mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain

-eivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää

-korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain

-käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!

-Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja

-vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei

-kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien

-väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka

-kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä

-sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.

-

-(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)

-

-      Kolmas laulu.

-

-    Varpunen väikkyy lennossaan

-    Taivaalla viluissansa.

-    Hanki on hänen vuoteenaan.

-    Pilvi on peittonansa.

-

-    Vaikka on harmaa, rumakin

-    Tuo puku sulla yllä,

-    Laulusi harras kuitenkin

-    Taivaalle kelpaa kyllä.

-

-    Raukka, nyt yksin sirkutat!

-    On lujat talven paulat.

-    Kun kevätsäät taas joutuvat,

-    Paremmin silloin laulat.

-

-_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan

-penni!

-

-_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?

-

-_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.

-

-_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?

-

-_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.

-

-_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et

-saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa

-sinut käsiinsä.

-

-_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee

-pois.)

-

-_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu

-Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä

-olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän

-kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)

-

-_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja

-koska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari

-ja neuvosmiehet.

-

-_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa

-markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni

-varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen

-kaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet

-kiinni... He tuovat hänet tänne.

-

-(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)

-

-_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.

-

-_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä

-varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.

-

-_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit

-heinätullolla?

-

-_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin

-viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.

-

-_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun

-vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.

-

-_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...

-mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...

-

-_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?

-

-_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,

-että saan etsiä tätiäni!

-

-_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?

-

-_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on

-kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän

-kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta

-minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström

-tai jotakin sinne päin.

-

-_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä

-sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä

-olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen

-sinun tätisi!

-

-_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin

-ottaa minua!

-

-_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin

-poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään

-hanhea pyrstöstä.

-

-_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te

-häpäsette poliisia!

-

-_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!

-

-_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa

-nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.

-

-_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.

-

-_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on

-korvanne?

-

-_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?

-

-_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli

-Kudrakovan harmaa kissa...

-

-_Poliisi_. Pois tieltä, akka.

-

-_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.

-

-_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka

-saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:

-virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?

-

-_Poliisi_. Te, vanha taikina!

-

-_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!

-

-_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan

-teidät haukkumaan poliisia.

-

-_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!

-

-_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä

-jätän sinut poliisin kynsiin.

-

-_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]

-

-_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?

-

-_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon

-nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,

-kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin

-tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme

-markkaa taikka niin.

-

-_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa

-poliisia?

-

-_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä

-markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän

-on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan

-markkaa sitte.

-

-_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä

-tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)

-

-_Lotta_. Se on minun kenkäni.

-

-_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,

-että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)

-Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin

-kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.

-

-_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.

-

-_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän

-paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut

-hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?

-

-_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken

-rummutettiin torilla?

-

-_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa

-markkaa, pormestari ja neuvoskunta.

-

-_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut

-kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli

-kuusitoista tuhatta markkaa.

-

-_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa

-pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka

-eivät olleet kyllin mustat.

-

-_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi

-etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö

-postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli

-löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes

-kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta

-nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin

-kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani

-rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla

-on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi

-rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.

-

-_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna

-säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!

-Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?

-

-_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on

-kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.

-

-_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,

-ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte

-muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.

-

-_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää

-ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami

-Ström?

-

-_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa

-vaivasta... herra alapoliisi!

-

-_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta

-postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun

-varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä

-levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa

-kaappia!

-

-      Neljäs laulu.

-

-        _Matami_.

-

-    Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.

-    Aluu, alumpa, alumpalei,

-    Lottaseni käypi käsin taikinaan,

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-        _Lotta_.

-

-    Nytpä tätiä saan minä syleillä,

-    Aluu, alumpa, alumpalei!

-    Strömsten hän on, muistanpa nimensä,

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-        _Matami_.

-

-    Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,

-    Aluu, alumpa, alumpalei!

-

-        _Lotta_.

-

-    Rakas täti, minä tässä uneksin,

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-        _Poliisi_.

-

-    Eikös matam' rouvaksi rupeisi?

-    Aluu, alumpa, alumpalei!

-    Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!

-    Aluu, alumpa, alun!

-

-        _Matami_.

-

-    Suur' kiitos, onkos asiat niin,

-    Aluu, alumpa, alumpalei?

-    Rakastunpa oitis poliisiin,

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-        _Kaikki_.

-

-    Tämä loppu on tässä pulmassa,

-    Aluu, alumpa, alumpalei!

-    Joka tapahtui Cargerin kulmassa:

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-    Jospa se teist' ois niin maulleen.

-    Aluu, alumpa, alumpalei!

-    Kuin Porvoon tipat rusinoineen!

-    Aluu, alumpa, aluu!

-

-

-

-

-TURUN LINNAN TONTTU-UKKO.

-

-

-Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa

-seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan

-kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja

-Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo

-Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden

-hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.

-

-Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä

-holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,

-että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen

-hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen

-jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin

-tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,

-sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä

-suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän

-tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin

-rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen

-makunsa.

-

-Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa

-_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä

-pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.

-Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella

-mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti

-suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja

-kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,

-katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta

-raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä

-höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,

-pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,

-jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu

-kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä

-vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo

-satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen

-ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi

-siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,

-niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein

-kodikkaalta.

-

-Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän

-vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista

-tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri

-erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana

-sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja

-paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan

-lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes

-puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni

-tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta

-vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:

-tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.

-Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka

-kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.

-Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,

-linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki

-turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla

-ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat

-pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten

-kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä

-hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän

-läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan

-tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista

-vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.

-Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä

-aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi

-uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä

-edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä

-hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut

-Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.

-Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin

-edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä

-istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin

-juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja

-tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli

-matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun

-ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka

-myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on

-täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti

-vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",

-sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta

-ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi

-kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:

-"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi

-pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin

-oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä

-juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.

-"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon

-viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi

-olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän

-oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa

-juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi

-käpälämäkeen min enimmän kerkisi.

-

-Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon

-ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui

-näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;

-mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua

-huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin

-tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla

-että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,

-niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen

-vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa

-kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän

-eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia

-vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja

-holveista.

-

-Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,

-kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen

-oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle

-vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin

-päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä

-oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten

-mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan

-ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja

-sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän

-usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat

-he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,

-eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia

-muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se

-seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.

-

-Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,

-kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat

-kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret

-mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit

-näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei

-kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu

-alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus

-Kivinen.

-

-Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä

-päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui

-näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas

-pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti

-hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.

-Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä

-hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.

-

-"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.

-

-"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.

-"Ketä minulla on kunnia...?"

-

-Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne

-minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle

-sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle

-kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se

-on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan

-äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?

-Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin

-virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun

-maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?

-Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme

-nyt ystävät!"

-

-Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli

-edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta

-oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta

-valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui

-vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä

-linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.

-

-Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla

-hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin

-eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella

-heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan

-päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore

-Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,

-herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,

-Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,

-Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa

-Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti

-vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta

-kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä

-istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa

-ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,

-millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa

-Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu

-kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen

-ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran

-poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.

-Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde

-Turusta mihinkään.

-

-Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut

-mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä

-professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,

-ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.

-

-"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.

-

-"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.

-Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen

-käynyt siellä.

-

-He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.

-Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata

-jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli

-perin kostea ja ummehtunut.

-

-"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.

-

-"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari

-kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,

-niin että ratisi vain jalkain alla.

-

-"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte

-auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,

-minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää

-ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat

-nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta

-minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut

-vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä

-niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."

-

-Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi

-kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka

-paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi

-tonttu.

-

-"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi

-kaukana koko komerosta.

-

-"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun

-talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on

-vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä

-tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.

-Tahdotko nähdä aarrekammioni?"

-

-"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä

-värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa

-erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.

-

-"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä

-pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"

-

-Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli

-pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.

-Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä

-silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja

-jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita

-muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu

-katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti

-tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,

-ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi

-ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua

-omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen

-hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja

-holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan

-aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa

-suloista, on niin suloista olla rikas."

-

-"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"

-uskalsi vahtimestari kysyä.

-

-"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä

-joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."

-

-"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"

-

-Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti

-vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet

-salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä

-kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku

-ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo

-monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat

-kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella

-samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."

-

-"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin

-peloissaan.

-

-Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.

-"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen

-mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan

-on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,

-en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla

-ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin

-minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,

-odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen

-tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen

-partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,

-että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja

-se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,

-eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu

-vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen

-kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan

-muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin

-kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten

-odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja

-kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin

-tärisevät..."

-

-"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun

-palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua

-kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta

-aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset

-virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa

-syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli

-yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,

-tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni

-ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,

-mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."

-

-Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan

-hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla

-oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin

-paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö

-talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin

-oivallista juomaa.

-

-"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta

-suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi

-päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo

-ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;

-sellaisia pikareja on minulla sadoittain."

-

-Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.

-"Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja

-pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,

-ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,

-jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu

-sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.

-

-"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.

-

-Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä

-ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen

-niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä

-ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,

-"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne

-alas."

-

-Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta

-tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta

-hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle

-kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,

-yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten

-kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua

-ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas

-tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että

-jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla

-kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta

-näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän

-aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.

-

-Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka

-usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus

-Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin

-paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan

-perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti

-yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,

-väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei

-kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin

-kersantti arvasikaan.

-

-Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein

-iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja

-koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki

-kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.

-Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat

-kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista

-hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta

-joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki

-rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,

-kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat

-huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat

-kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,

-mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta

-tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla

-kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi

-sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"

-

-Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei

-näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa

-hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin

-kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan

-sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon

-linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä

-niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja

-onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,

-ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti

-poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.

-

-Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen

-maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun

-pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi

-punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä

-kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean

-tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki

-kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin

-kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,

-lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta

-holvista.

-

-Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu

-oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja

-sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"

-

-Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta

-näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen

-kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:

-"saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,

-kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.

-

-"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,

-vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää

-lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi

-sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"

-

-"Hän on aivan kuin kuningatar."

-

-"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina

-Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.

-Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,

-kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat

-luulla minun varastaneen sen."

-

-"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota

-rinkilää Murrille?"

-

-"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on

-kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia

-ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;

-minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."

-

-Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen

-komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti

-selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.

-

-Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan

-asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon

-Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin

-olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla

-lörpöttelemättä.

-

-Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.

-Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja

-kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli

-hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä

-huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä

-kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä

-turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei

-tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli

-löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean

-esivallan oma, niinkuin koko linnakin.

-

-"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",

-vastasi vahtimestari äkeissään.

-

-"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin

-lahjan?" kysyi Saara innoissaan.

-

-"Se ei koske teihin, matami."

-

-"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman

-sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,

-varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"

-

-Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta

-ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran

-onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt

-loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki

-tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli

-vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni

-poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi

-hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että

-heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä

-siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,

-hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään

-huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.

-

-Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat

-peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa

-harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat

-edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.

-

-"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.

-

-"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.

-

-Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään

-sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha

-omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:

-

-"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"

-

-"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän

-tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel

-askeleelta.

-

-Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti

-hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä

-syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään

-kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi

-ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja

-astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.

-

-Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla

-niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän

-ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,

-mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti

-pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat

-Murri-kissan silmät.

-

-"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja

-samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle

-porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa

-kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui

-kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän

-sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät

-hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä

-ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota

-kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt

-tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari

-vanhukselle.

-

-"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin

-ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt

-minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,

-täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!

-Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä

-vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,

-päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä

-olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,

-sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän

-omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa

-vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin

-nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun

-hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan

-pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät

-loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi

-vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,

-niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet

-ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he

-ulvovat ilosta!"

-

-Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon

-päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei

-tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet

-niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo

-luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."

-

-Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,

-ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja

-muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa

-tai itkee varasta?

-

-Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären

-tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika

-hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on

-aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi

-henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."

-

-"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.

-

-"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne

-kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla

-kirjaimilla."

-

-Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi

-hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista

-rautaa.

-

-Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua

-vain ei ollut missään.

-

-"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut

-olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä

-malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan

-ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"

-

-Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän

-olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.

-

-Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää

-koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo

-jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä

-ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin

-merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan

-asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita

-näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä

-rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka

-sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä

-enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen

-hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.

-

-Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua

-kävelylle linnaan!"

-

-"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?

-Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"

-

-"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata

-jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,

-josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu

-tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."

-

-"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on

-kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."

-Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.

-

-He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti

-nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille

-muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime

-kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki

-hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,

-hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,

-niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja

-Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan

-kesäillan vienossa tuulessa.

-

-Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.

-Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin

-vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta

-vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.

-"Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan

-muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha

-linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain

-kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset

-pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin

-pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen

-edestä!"

-

-"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.

-Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin

-raosta.

-

-"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun

-äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.

-

-"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista

-tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon

-siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa

-lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.

-Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma

-on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään

-ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä

-vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,

-kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet

-minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme

-kallioita."

-

-"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.

-Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin

-karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä

-vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte

-linnan rappeutua?"

-

-"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen

-ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan

-linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia

-vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,

-että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.

-Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"

-

-"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa

-kunnossa", virkkoi vahtimestari.

-

-"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.

-"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle

-pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä

-vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."

-

-Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti

-vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.

-

-"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku

-Erikkiini et saa koskea."

-

-Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti

-muuriin kämmenellään ja mutisi:

-

-"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä

-merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna

-ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on

-tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.

-Minä en huoli vaihtaa."

-

-Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",

-sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä

-toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin

-sinä!"

-

-Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun

-suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat

-vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi

-kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio

-irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta

-olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.

-

-Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä

-iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä

-polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren

-muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui

-voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui

-ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä

-vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.

-

-Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion

-sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen

-kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu

-maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;

-soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.

-

-"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten

-muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on

-se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.

-Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin

-suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän

-iloisemmin."

-

-He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua

-kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",

-sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa

-hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani

-tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"

-

-Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen

-häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha

-vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen

-laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa

-kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.

-

-Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista

-valkotukkaa.

-

-"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu

-äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon

-pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut

-hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain

-säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni

-sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni

-kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan

-kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo

-kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte

-olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt

-tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta

-vuosisataa..."

-

-"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa

-nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien

-korjailemisessa?"

-

-"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun

-pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa

-vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."

-

-"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.

-

-"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija

-koko ijäksensä."

-

-Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja

-virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli

-kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä

-linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna

-huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen

-nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin

-kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät

-ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin

-soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä

-tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna

-tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka

-kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,

-anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen

-halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä

-vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän

-sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!

-Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain

-ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset

-ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?

-

-

-

-

-ULPUKKA

-

-

-Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli

-heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,

-että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?

-Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja

-sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki

-kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa

-auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan

-kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan

-valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi

-ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon

-korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän

-uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei

-katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi

-nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,

-veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti

-uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.

-

-Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja

-se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä

-kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan

-päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen

-edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin

-palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein

-kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta

-nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,

-että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,

-jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.

-

-Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon

-vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.

-Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten

-edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli

-liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli

-hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,

-ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen

-ylitsensäkin, kun niin sattui.

-

-Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,

-sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina

-päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se

-seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen

-niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista

-sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan

-ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.

-Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.

-

-Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä

-koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan

-kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan

-sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä

-tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.

-

-Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin

-nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä

-käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen

-leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa

-aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka

-kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha

-Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,

-kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,

-uneksien kaikesta kauniista maailmassa.

-

-"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.

-Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,

-kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,

-teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"

-

-"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he

-olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne

-minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.

-

-"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi

-parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen

-kukkani sinun sammalpesääsi!"

-

-"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan

-vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua

-jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."

-

-"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät

-ystävät."

-

-Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että

-yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka

-puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman

-lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:

-"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että

-teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.

--- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin

-että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä

-rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla

-aviopuolisokseni."

-

-"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut

-setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista

-pientä vähäpätöistä koivua?"

-

-Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen

-kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen

-meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus

-ohi mennessäsi."

-

-"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.

-

-"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä

-oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka

-koskaan tahdo tulla puolisokseni."

-

-"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja

-kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti

-tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian

-huomiseksi."

-

-"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.

-

-Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi

-kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä

-senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä

-repimästä verkkoani?"

-

-"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.

-"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.

-Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."

-

-"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon

-ajatella asiata."

-

-Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla

-lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta

-katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei

-kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä

-lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja

-seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä

-huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka

-hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua

-oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat

-kukkaissilmänsä.

-

-Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa

-koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli

-yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen

-taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.

-

-Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",

-pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä

-verkkojansa korjaamaan."

-

-Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä

-kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan

-suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle

-aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja

-komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He

-olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen

-pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan

-varhaisena aamuhetkenä.

-

-Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka

-kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"

-sanoi Rajakallio.

-

-"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven

-kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta

-kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että

-kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen

-pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui

-puiden latvoissa.

-

-Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei

-viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät

-taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu

-ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään

-lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon

-kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.

-

-Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi

-kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi

-joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat

-syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan

-kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.

-Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän

-itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä

-kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,

-niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa

-vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja

-viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin

-palvelijanne!"

-

-Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä

-laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:

-"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli

-seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui

-kauas vaahdon ja laineiden sekaan.

-

-Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan

-vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään

-hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli

-raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui

-pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko

-taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen

-kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!

-

-Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet

-vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,

-että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.

-Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,

-kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei

-tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan

-pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun

-juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,

-mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista

-lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa

-hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja

-viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen

-munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki

-ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen

-kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset

-silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty

-tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja

-komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.

-

-Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli

-haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha

-kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan

-hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi

-vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista

-paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?

-

-Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.

-Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin

-kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.

-

-

-

-

-METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.

-

-

-    Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.

-    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,

-    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla

-    Rehenteli ja näytti urhoisalle.

-

-    Lyseessä on hän, arka arvostansa,

-    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,

-    Vaan karhu nähdä olis mielukasta

-    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.

-

-    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!

-    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!

-    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,

-    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.

-

-    Pilaksi näytti seikka sisarista:

-    -- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --

-    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain

-    Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.

-

-    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,

-    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,

-    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,

-    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.

-

-    Olaltas tammen alla pyssy päästä!

-    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha

-    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.

-    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!

-

-    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:

-    Raitista elämää se mielin henkii;

-    Vaan koiteltava olis pyssynenki, --

-    Huvia tuota soimata ei sovi.

-

-    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.

-    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?

-    Janoopi pyssy, vireillä on hana.

-    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.

-

-    Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?

-    Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,

-    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa

-    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.

-

-    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.

-    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;

-    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa

-    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.

-

-    Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?

-    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;

-    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:

-    Ne varpusta on myöskin väijymässä.

-

-    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?

-    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,

-    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...

-    Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!

-

-    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.

-    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;

-    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,

-    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.

-

-    On kuin se lausuis ankarana ratki:

-    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.

-    Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,

-    Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.

-

-    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,

-    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,

-    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:

-    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?

-

-    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:

-    -- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?

-    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;

-    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.

-

-    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:

-    -- Minua, Matti kulta, hiukan auta;

-    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!

-    Lehmuksen alla on se verissänsä.

-

-    -- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?

-    -- Niin; paha himo kissass' oli tässä

-    Kävellä lintusia väijymässä;

-    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.

-

-    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.

-    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen

-    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.

-    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.

-

-    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa

-    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.

-    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!

-    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!

-

-

-

-

-PELLAVA.

-

-

-Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille

-ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä

-vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen

-ja hyvin lannoitetaan peltoa."

-

-"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.

-

-"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä

-ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.

-Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."

-

-"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa

-jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko

-hyvä? Annamme kuudennen köyhille."

-

-"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on

-kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi

-yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."

-

-"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän

-antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.

-

-Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä

-katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä

-pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä

-olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle

-itsekin."

-

-Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä

-aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,

-mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,

-säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne

-ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita

-sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon

-kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.

-Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan

-reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon

-monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten

-ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."

-

-"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.

-

-"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista

-tulee paidaksi Jumalalle."

-

-"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin

-Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on

-valo?"

-

-"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi

-peukalolintu.

-

-Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,

-pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:

-"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"

-

-Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat

-pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.

-

-"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.

-

-"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa

-puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"

-

-"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi

-heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."

-

-"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee

-paitoja sinulle."

-

-Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui

-miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä

-aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut

-purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä

-tulee vaatetta Jumalalle!"

-

-"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko

-myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla

-kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja

-kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen

-kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin

-seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."

-

-"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton

-vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa

-ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos

-milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän

-ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei

-koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä

-Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan

-tuttavuuden."

-

-Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä

-ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt

-olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu

-erotti sanat heidän laulustaan:

-

-    "Sinerviä, sieviä kukkia me,

-    Meist' on ilo suurille, pienille.

-    Isä taivahan lankamme kehrää vaan;

-    Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.

-

-    "Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;

-    Suojaammepa lastakin palelevaa.

-    Näöstämme kiitämme, min Isä soi.

-    Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."

-

-"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat

-saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme

-sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen

-onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"

-

-Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät

-olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes

-valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki

-Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei

-johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.

-

-Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään

-pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin

-koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi

-hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät

-kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että

-minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.

-Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on

-joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."

-

-"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.

-

-"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna

-minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."

-

-"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.

-

-Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna

-me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli

-niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.

-

-Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova

-rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi

-pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli

-hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan

-pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla

-toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat

-kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.

-Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla

-syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan

-toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"

-

-"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",

-sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.

-

-"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.

-

-Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta

-kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:

-"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun

-piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.

-"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta

-kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,

-toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,

-ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista

-lähimmäisestään tässä maailmassa.

-

-Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja

-auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli

-kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin

-vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi

-hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi

-hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on

-hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"

-

-"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli

-juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen

-kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."

-

-"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä

-vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."

-

-"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme

-kuule."

-

-He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta

-pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet

-syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain

-pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi

-vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä

-oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen

-löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli

-vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä

-kaikkiansa karttui.

-

-"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa

-pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa

-pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle

-eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"

-

-"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes

-pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."

-

-Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja

-harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen

-pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa

-kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,

-kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli

-odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle

-pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin

-jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.

-

-Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen

-kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin

-loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen

-vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka

-ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin

-saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.

-

-"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48

-paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet

-myödä kaupunkiin."

-

-Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti

-kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin

-tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni

-lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo

-jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,

-ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;

-mihinkähän aiot sitä käyttää?"

-

-Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty

-pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta

-Jumalalle."

-

-"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo

-ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.

-

-Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein

-lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan

-rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän

-kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja

-keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään

-käärettä?" kysyi mökin vaimo.

-

-"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne

-kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka

-tahtoivat tappaa minun pikku lastani."

-

-Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku

-poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras

-nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,

-joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin

-vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis

-pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin

-köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;

-mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä

-iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä

-piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa

-köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."

-

-"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään

-sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista

-ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva

-pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka

-antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman

-maailmassa."

-

-"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.

-

-"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen

-ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi

-kapalon?"

-

-Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä

-uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken

-äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.

-Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.

-

-"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"

-kysyi nuori äiti.

-

-"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se

-kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.

-

-"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää

-matkaamme."

-

-Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.

-Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he

-saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin

-vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.

-

-"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.

-

-"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.

-"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille

-niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."

-

-"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.

-

-"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne

-olivat?"

-

-Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä

-ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän

-sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."

-

-"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."

-

-"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista

-pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa

-kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"

-

-"Meidän lastamme ei palele koskaan."

-

-"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin

-järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."

-

-Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika

-kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi

-poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,

-häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä

-vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli

-puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin

-suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä

-tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."

-

-Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli

-mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut

-puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet

-kuin hänen äitinsä.

-

-"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja

-iloitessaan kukoistavasta pellavasta.

-

-Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän

-sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."

-

-Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että

-ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja

-taitoni hedelmän."

-

-Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se

-antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin

-surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää

-ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa

-tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja

-huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."

-

-"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.

-

-"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla

-etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin

-seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."

-

-"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin

-he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin

-vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."

-

-"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä

-menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso

-vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"

-

-Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään

-rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa

-lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja

-he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli

-kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun

-poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.

-

-"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.

-Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta

-eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun

-lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,

-että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"

-

-"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan

-rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.

-"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä

-maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.

-Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja

-vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet

-valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle

-leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja

-janoava vanhurskautta."

-

-Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän

-arvasi sen olevan jotakin hyvää.

-

-"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka

-väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle

-lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"

-

-"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",

-vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle

-nimesi muistiksi!"

-

-"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen

-sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja

-minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"

-

-

-

-

-KALLE JA KAISA.

-

-

-Ensimmäinen keskustelu.

-

-_Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.

-

-_Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade

-räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti

-ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?

-Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset

-pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta

-matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä

-maailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?

-

-_Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.

-

-_Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se

-ainoastaan on liikkeellä.

-

-_Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.

-

-_Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?

-

-_Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.

-

-_Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.

-

-_Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.

-

-_Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet

-maan olevan?

-

-_Kaisa_. Se on ympyräinen.

-

-_Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin

-pallo?

-

-_Kaisa_. Kuin pannukakku.

-

-_Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.

-

-_Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?

-

-_Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että

-purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme

-alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.

-

-_Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat

-pois.

-

-_Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää

-heitä maan keskusta kohden.

-

-_Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se

-sinut vetää.

-

-_Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,

-niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.

-

-_Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.

-

-_Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.

-Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?

-

-_Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on

-alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein

-leipävartaalla.

-

-_Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta

-kuuhun on 37,000 peninkulmaa.

-

-_Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on

-mitannut?

-

-_Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun

-mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.

-

-_Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.

-

-_Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee

-viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin

-että maa on pannukakku.

-

-_Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan

-vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.

-

-_Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen

-sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään

-minulle.

-

-_Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen

-sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on

-lähimmälle kirkolle?

-

-_Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin

-sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.

-

-_Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,

-jos menee metsän kautta.

-

-_Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit

-minulle voileivän, Kaisa.

-

-_Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?

-

-_Kalle_. Voista ja leivästä.

-

-_Kaisa_. Mistä voi tehdään?

-

-_Kalle_. Se kirnutaan kermasta.

-

-_Kaisa_. Miten kermaa saadaan?

-

-_Kalle_. Maidosta viilipytystä.

-

-_Kaisa_. Millä lailla?

-

-_Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.

-

-_Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?

-

-_Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.

-

-_Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?

-

-_Kalle_. Millä keinoin?

-

-_Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.

-

-_Kalle_. Maidosta tulee viiliä.

-

-_Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee

-joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei

-tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se

-on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.

-

-_Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.

-

-_Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku

-asia.

-

-_Kalle_. Se leivotaan jauhoista.

-

-_Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?

-

-_Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.

-

-_Kaisa_. Miten jyviä saadaan?

-

-_Kalle_. Ne kasvavat pellolla.

-

-_Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.

-

-_Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.

-

-_Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?

-

-_Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.

-

-_Kaisa_. Siinäkö kaikki?

-

-_Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.

-

-_Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta

-on jyvien kanssa tehtävä?

-

-_Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.

-

-_Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei

-tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja

-tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.

-Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,

-niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.

-

-_Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa

-maamoukka.

-

-_Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,

-mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,

-jos ei sinulla olen mitään syömistä.

-

-_Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.

-

-_Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata

-laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin

-saa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita

-onkin, joita hän ei ymmärrä.

-

-_Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?

-

-_Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei

-kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta

-kopeudella kohdella toista.

-

-_Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...

-

-_Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.

-

-

-Toinen keskustelu.

-

-_Europan kartta_.

-

-Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on

-lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa

-vyyhtiää lankoja.

-

-_Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä

-pöydällä?

-

-_Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se

-on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se

-olevinaan joku rakennus?

-

-_Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.

-

-_Kaisa_. Kartta? Mikä se on?

-

-_Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja

-meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,

-jota sanotaan Atlantin valtamereksi.

-

-_Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän

-siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska

-mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,

-saatikka sitte suurta laivaa.

-

-_Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä

-Europpa on?

-

-_Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.

-

-_Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun

-maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja

-viisautta.

-

-_Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,

-

-_Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee

-Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä

-pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...

-

-_Kaisa_. Valkoinenhan se on.

-

-_Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.

-

-_Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on

-erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata

-kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.

-

-_Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet

-säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme

-takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.

-Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;

-siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä

-on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.

-

-_Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan

-omenia.

-

-_Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...

-

-_Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia

-ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?

-

-_Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa

-rusinoita ja manteleita...

-

-_Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja

-ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.

-

-_Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme

-Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?

-

-_Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät

-punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia

-kaluja, kahvia ja sokuria...

-

-_Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on

-tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä

-Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista

-saadaan...

-

-_Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin

-neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.

-

-_Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei

-puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä

-oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.

-

-_Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.

-

-_Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla

-näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.

-

-_Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken

-kesää, kun minulla oli kipeä rinta.

-

-_Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.

-

-_Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!

-Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne

-saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.

-Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.

-

-_Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla

-opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.

-

-_Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä

-milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.

-

-_Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.

-Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen

-salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.

-

-_Kaisa_. Katte... miten se olikaan?

-

-_Kalle_. Kattegatt.

-

-_Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.

-

-_Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte

-Skagerak, sitte Juutinrauma...

-

-_Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?

-

-_Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme

-myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...

-

-_Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää

-meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.

-

-_Kalle_. Ja oikealla on Tanska.

-

-_Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat

-paraimmin koko joukosta.

-

-_Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo

-suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!

-

-_Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi

-maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.

-

-_Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.

-Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?

-

-_Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja

-Skoonen pässejä...

-

-_Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja

-vankkaa kansaa siinä asuu.

-

-_Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.

-

-_Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?

-

-_Kaisa_. Siellä asuu kuningas.

-

-_Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.

-Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs

-tiedät Venäjästä?

-

-_Kaisa_. Siellä asuu keisari.

-

-_Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?

-

-_Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja

-präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,

-sotamiehiä, kasakoita...

-

-_Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,

-mikä maa tämä täällä pohjosessa on?

-

-_Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.

-

-_Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.

-

-_Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala

-olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!

-

-_Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa

-nauraa Suomelle.

-

-_Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo

-piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi

-on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta

-paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta

-saata olla Suomi.

-

-_Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä

-tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?

-

-_Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,

-ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi

-seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri

-maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.

-

-_Kalle_. Sinä olet vasikka.

-

-_Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.

-Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!

-

-_Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään

-ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini

-joutunut.

-

-_Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun

-mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan

-heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen

-päähän.

-

-_Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut

-tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et

-juuri voi pyytääkään.

-

-_Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!

-

-_Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu

-Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon

-Europan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,

-_tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,

-_kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka

-hänelle todistukseksi annetaan.

-

-Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.

-

-                                              _Kalle Kirjanen_,

-                                                filos. maist.

-

-

-Kolmas keskustelu.

-

-_Kaisalta tutkitaan tieteitä_.

-

-Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,

-tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä

-neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,

-joita hän panee suureen pärekoriin.

-

-_Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista

-maantietoa?

-

-_Kaisa_. En, sitä en muista.

-

-_Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta

-Europan karttaa?

-

-_Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,

-näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan

-syöpi vahvasti.

-

-_Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.

-

-_Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!

-Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän

-oppineiksi.

-

-_Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.

-

-_Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,

-joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä

-satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.

-Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka

-oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että

-hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.

-

-_Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja

-taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein

-rankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini

-generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria

-nimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.

-

-_Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,

-jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä

-sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?

-

-_Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,

-ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin

-saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,

-Kaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin

-vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.

-

-_Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan

-villoja. -- Voikos sinusta tulla pappia?

-

-_Kalle_. Se on tietty!

-

-_Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen

-klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut

-koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?

-

-_Kalle_. Olen ominut tieteet.

-

-_Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?

-

-_Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on

-kaikki mitä tietää.

-

-_Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä

-minä tiedän.

-

-_Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja

-sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.

-

-_Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä

-ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,

-häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja

-neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina

-viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,

-mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.

-

-_Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään

-tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa

-maantiedossa?

-

-_Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka

-on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.

-

-_Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä

-olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi

-_filosofiasta_?

-

-_Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä

-nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.

-

-_Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,

-on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,

-niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.

-

-_Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?

-

-_Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.

-

-_Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on

-se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.

-Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.

-

-_Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa

-toisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?

-

-_Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut

-puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään

-on niin paljo viiliä.

-

-_Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden

-taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.

-

-_Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,

-ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut

-siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.

-

-_Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu

-se abessivissa?

-

-_Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.

-

-_Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.

-

-_Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.

-

-_Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?

-

-_Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on

-viheliäinen olento tässä maailmassa.

-

-_Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on

-_substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?

-

-_Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.

-Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?

-

-_Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu

-_pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.

-

-_Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?

-

-_Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli

-täydellisessä lähi-ajassa?

-

-_Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä

-täydellisesti, sen näen pytystä.

-

-_Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.

-

-_Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.

-

-_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi

-_imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.

-

-_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.

-

-_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_

-kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi

-_conditionalis_?

-

-_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta

-toisen kerran?

-

-_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.

-

-_Kaisa_. Vieläkö nytkin?

-

-_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu

-_imperativossa_.

-

-_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!

-

-_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.

-

-_Kaisa_. Kiitoksia vaan.

-

-_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.

-

-_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!

-

-_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat

-_verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?

-

-_Kaisa_. Voi, voi!

-

-_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?

-

-_Kaisa_. Onko voikin latinaa?

-

-_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.

-Mihinkä luokkaan se kuuluu?

-

-_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.

-

-_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?

-

-_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.

-

-_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin

-kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää

-enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!

-

-_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton

-minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on

-asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja

-jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.

-Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.

-

-_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne

-toimiasikaan edes.

-

-_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.

-

-_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä

-_matematiikki_ on, vaivanen?

-

-_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen

-kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --

-mitenkäs se olikaan nyt taas?

-

-_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen

-luvulla laskemaan kaikki asiat.

-

-_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma

-huomenna tulee.

-

-_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_

-tai ilmanlaadun tieteeksi.

-

-_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,

-vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,

-niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.

-

-_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon

-pimeneminen. Mitäs sanot siitä?

-

-_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko

-vuosi edeltäpäin.

-

-_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka

-kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.

-

-_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako

-vai kalaa?

-

-_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea

-kirkontapuli on.

-

-_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on

-nuora, joka ulottuu maahan asti.

-

-_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin

-vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_

-on?

-

-_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.

-

-_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on

-kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.

-

-_Kaisa_. Vai niin.

-

-_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et

-tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan

-sirkkelistä.

-

-_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa

-markan puodissa.

-

-_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin

-matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman

-leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.

-

-_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla

-niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman

-leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.

-

-_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä

-pinnistän sinua _aritmetiikilla_.

-

-_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?

-

-_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa

-kahdeksan, mitä se on?

-

-_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.

-

-_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.

-

-_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.

-

-_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.

-

-_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.

-

-_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet

-sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?

-

-_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt

-muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon

-tarpeeksi.

-

-_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri

-osamäärä?

-

-_Kaisa_. Osamäärä?

-

-_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?

-

-_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?

-

-_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille

-verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista

-markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?

-

-_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.

-

-_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...

-

-_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta

-leiviskältä.

-

-_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.

-

-_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja

-neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?

-

-_Kalle_. Neljäsosa.

-

-_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan

-suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.

-

-_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta

-mitäs tiedät _botaniikista_.

-

-_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin

-jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?

-

-_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun

-nimi.

-

-_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?

-

-_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan

-marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...

-

-_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?

-

-_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.

-

-_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.

-

-_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,

-mikä kasvi metsä on.

-

-_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko

-kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne

-kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?

-

-_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...

-

-_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä

-sammaleet kelpaavat?

-

-_Kalle_. Sammalia on monta lajia.

-

-_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?

-

-_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...

-

-_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.

-Mihinkä sammaleet kelpaavat?

-

-_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun

-kysymyksesi.

-

-_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi

-vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan

-sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja

-lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.

-

-_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?

-

-_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,

-ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.

-

-_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä

-on?

-

-_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä

-häklää nähnyt.

-

-_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?

-

-_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.

-

-_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että

-sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa

-Amerikassa.

-

-_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin

-männynkävyt?

-

-_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.

-Tiedätkös, mitä se on, zoologia?

-

-_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!

-

-_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja

-porsaasi ja vasikkasi.

-

-_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.

-

-_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä

-eläimet märehtivät.

-

-_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?

-

-_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?

-

-_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.

-

-_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.

-Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,

-matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?

-

-_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?

-Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että

-meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.

-

-_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,

-Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.

-

-_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,

-oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.

-

-_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä

-lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,

-miten pidät puoltasi!

-

-_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari

-osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli

-aika lailla.

-

-_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla

-totta.

-

-_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos

-haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.

-

-_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin

-kuoli Kyros?

-

-_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko

-hänkin imettäjä-eläin?

-

-_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen

-jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja

-ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.

-

-_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,

-niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän

-teurastus.

-

-_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko

-esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?

-

-_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu

-tyhjästä.

-

-_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan

-temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian

-tulitorni ja -- ja --

-

-_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on

-tietävinään enemmän kuin Jumala.

-

-_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.

-

-_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan

-parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas

-maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän

-nimi oli.

-

-_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.

-

-_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?

-

-_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.

-

-_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja

-siinä on minun maailman historiani.

-

-_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?

-

-_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?

-

-_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?

-

-_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?

-

-_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.

-

-_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.

-

-_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.

-

-_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen

-iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin

-isän-isän-äiti.

-

-_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi

-vuonna 1096.

-

-_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti

-Paavalia, oli Melite nimeltään.

-

-_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!

-

-_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!

-

-_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.

-

-_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin

-oppinut.

-

-_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos

-olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.

-

-_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!

-

-_Kalle_. Saatpas nähdä!

-

-Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja

-juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka

-Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin

-takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei

-onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä

-yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja

-pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt

-tieteineen päivineen!

-

-Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat

-sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat

-hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.

-

--- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"

-

--- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.

-

--- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä

-oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja

-hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla

-vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."

-

-Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.

-

-

-

-

-VARRO VÄHÄN

-

-

-    Varro vähän, sanoi kevä,

-    Kohta tulen ennättäin,

-    Päältän' härm' on hälvenevä,

-    Poistuu uni silmistäin;

-    Hangess' yhä haukotan,

-    Viel' en ole vaatteissan'.

-    Pyyhi kyynel värisevä,

-    Varro, kaunis ystäväin!

-

-    Älä toru, työt ne estää,

-    Viel' on paljo tehtävää:

-    Täytyy ensin silmät pestä,

-    Hiukset ensin silittää;

-    Päähän sidon seppelen,

-    Lähteen silmää katselen.

-    Kiire ompi. Ethän tästä

-    Soimaa kevät-ystävää!

-

-    Varro vähän! Näin on laita:

-    Hame käynyt vähäks' on,

-    Leninki on liian kaita,

-    Taannoisesta kelvoton,

-    Lyhyks röijyni ma sain,

-    Kenkiä ei ole lain,

-    Sukat rikki, kuljen maita

-    Karttain säteit' auringon.

-

-    Älä oudoksu, jos vielä

-    Aamuruskoss' aikailen.

-    Joka ruoho, min näet tiellä,

-    Joka vilpas tuulonen,

-    Rannall' aallon läiskytys,

-    Leivon kiitosviserrys,

-    Se min' olen, joka siellä

-    Silmän' nostan taivaasen.

-

-    Vaan mä tulen. Varro hetki,

-    Kaunis metsä, varro vaan!

-    Vartokaa te purosetki,

-    Kohta luoksenne ma saan.

-    Varro, keto armainen!

-    Varro, kukkasarkanen!

-    Varro, pääss' on talven retki,

-    Eipä hätää laisinkaan.

-

-    Poika, tyttö pienokainen.

-    Laps' näet olen minäkin,

-    Täytyy olla kuuliainen,

-    Ja on läksyt pitkätkin.

-    Mutta miel' on iloinen.

-    Laula, laula leivonen!

-    Toivo kuiskaa kukkivainen:

-    Kevät laps' on vieläkin!

-

-

-

-

-KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,

-

-

-Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan

-nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti

-siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,

-pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja

-jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat

-kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.

-

-"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.

-"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt

-pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän

-minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."

-

-"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin

-asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla

-hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.

-Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman

-näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä

-maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan

-tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,

-täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."

-

-"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä

-luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä

-suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin

-kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi

-uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään

-imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että

-tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja

-tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella

-imartelemista.

-

-Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset

-tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas

-niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät

-korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli

-oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.

-

-"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.

-"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."

-

-"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä

-lakasuluutaa?"

-

-"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he

-tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.

-Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä

-kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin

-saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät

-saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.

-

-Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta

-luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja

-hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.

-Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat

-kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään

-korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.

-

-Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä

-ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa

-solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin

-vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin

-päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"

-

-"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä

-vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka

-kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen

-itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta

-talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."

-

-"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on

-valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"

-

-"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan

-mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen

-tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,

-koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun

-mielestäni mennä naimisiin keskenämme."

-

-"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken

-ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion

-ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä

-maailmassa."

-

-"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

-

-Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli

-hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --

-ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa

-varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.

-

-Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,

-niin he sen kaiketi olivat ansainneet.

-

-Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he

-repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille

-kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä

-sellainen joskus on.

-

-Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin

-tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas

-niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa

-ovenpielen ja seinän välissä.

-

-"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin

-pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"

-

-"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi

-vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi

-tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."

-

-"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

-

-"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä

-olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä

-sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne

-tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."

-

-Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.

-"Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja

-varpuja allansa.

-

-"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin

-porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida

-sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla

-sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se

-ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin

-täyteen.

-

-Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty

-koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista

-hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan

-poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.

-Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut

-hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä

-päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää

-päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen

-lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä

-tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat

-polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.

-

-Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli

-lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana

-pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan

-unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.

-Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen

-päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli

-siemen sisällä.

-

-Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun

-vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri

-valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja

-torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he

-päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.

-

-Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä

-vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon

-pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.

-"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."

-

-"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,

-poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia

-istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."

-

-"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo

-niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;

-antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"

-

-"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä

-mitään pahaa ole."

-

-"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää

-mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."

-

-Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen

-kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.

-Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti

-pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa

-kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli

-viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden

-ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan

-luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;

-kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin

-mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien

-suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi

-kuninkaan kartanossa.

-

-No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.

-Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.

-Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja

-jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin

-kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut

-hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin

-se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja

-luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika

-tulee täytetyksi.

-

-Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen

-toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan

-tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi

-hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista

-tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat

-tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria

-toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota

-suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole

-nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus

-tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii

-ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!

-

-

-

-

-KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.

-

-

-    Kas silloin hausk' oli Vappuna,

-    Kun poikaset ratsasti!

-    Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,

-    Vank' Annikin säpsähti.

-    Mäkätti jäärä ja Halli haukkui

-    Mä huimin että se soi ja paukkui:

-          Lennä, Virkku,

-          Niinkuin sirkku!

-    Hopita, kopita, heh he lei!

-

-    Uus takki mull' oli ylläni,

-    Ja hattuni kallellaan,

-    Ja minuun ja miekkaan vyölläni

-    Nyt tyttöset vilkkui vaan.

-    Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,

-    Valittu kun olin kenraaliksi.

-          Lennä, Virkku, jne.

-

-    Ja jotkut meist' oli kasakit

-    Ja piikit ol' aseina,

-    Vaan toiset taas oli husaarit

-    Ja sapelit sivuilla.

-    Suurukseks mämmiä oli suotu,

-    Ja päivän kunniaks simaa juotu.

-          Lennä, Virkku,

-          Niinkuin sirkku!

-    Hopita, kopita, heh he lei!

-

-    Kun päästään kaupungist' ulos vaan,

-    Niin oitis jo tappeluun!

-    Ja piikit ja miekat heilumaan,

-    Ei aikoa arveluun.

-    Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,

-    Se täytyy töytätä kumoon siellä.

-          Lennä Virkku, jne.

-

-    Mut siin' oli vanha krouvila,

-    Sit' en minä tiennytkään,

-    Vaan Virkku ties ja sen kohdalla

-    Hän syrjähän hyppäämään!

-    Se häijy huiskaht' ovelle tallin,

-    Mä maahan paikalla mullin mallin.

-          Lennä, Virkku, jne.

-

-    Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!

-    Kenraali kas pakenee!

-    Mä kaikin voimini huusin: ei,

-    Mun ratsuni vehkeilee!

-    He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,

-    Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.

-          Lennä, Virkku, jne.

-

-    Mä jälleen selkähän kompuroin.

-    Voi lakkia, takkiain!

-    Mä täplikäs olin, minkäs voin!

-    Viel' ilkkua kuulla sain:

-    On miestä, urhoa kenraalissa!

-    -- Ratsastakohon Virkulla kissa,

-          Lennä, Virkku,

-          Niinkuin sirkku!

-    Hopita, kopita, heh he lei!

-

-

-

-

-"PAREMPI" JA "HUONOMPI".

-

-

-    Niin, te Elman tunnette,

-    Kulki hän täst' ohitse,

-    Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.

-    Sievä, hieno, kauniskin;

-    Hattu, kappa, kaulustin

-    Joululahjat isältänsä,

-    Päätään vaunuiss' istuissaan

-    Nyökkäs kovin kopeaan.

-

-    Kouluun sitte tultuaan

-    Hän ol' arka arvostaan.

-    Monta köyhää lasta siellä,

-    Häveljästä, siivoa,

-    Halvass' istui puvussa.

-    Ylä-penkkiin mahtimiellä

-    Rohkeest' Elma istahtui.

-    Tietkääs, mitä tapahtui?

-

-    Kursaamatta, totta mar,

-    Kiivas opettajatar

-    Otti oitis tytön, vaikka

-    Vastahan se taisteli,

-    Alapenkkiin asetti.

-    "Siivon, ahkeran se paikka;

-    Nouse sinne ansaiten,

-    Saathan, lapsi, paikan sen."

-

-    Häveten ja harmissaan

-    Enti Elma kotiaan.

-    "Rakas äiti, kuule pijan

-    Kouluss' istuu parhaastaan

-    _Huonompata kansaa_ vaan;

-    Mä sain siellä alasijan,

-    Sillä lailla tosiaan

-    _Parempia_ kohdellaan!"

-

-    Virkkoi äiti suruinen:

-    "No niin, muutat pukimen,

-    Hattu, kappa, koristeetkin

-    Pois. Käy siinä puvussa,

-    Mik' on köyhäin suvussa,

-    Paikkaa vaattees kuluneetkin.

-    Elämästä opit, mi

-    _Paremp'_ on tai _huonompi_."

-

-    Niinkö tosin? Tyttönen

-    Pani ensin leikiks sen,

-    Vaan nyt syntyi kauhu suuri,

-    Se kun totta olikin!

-    Köyhäks Elma tehtihin,

-    Torpantytön laisna juuri

-    Pantiin kouluun kulkemaan,

-    Sinne paikkaan alimpaan.

-

-    Hetk' ol' aivan katkeraa

-    Täytyy tosin tunnustaa!

-    Silloin muuan pieni parka,

-    Joukost' aivan _huonompain_,

-    Tuli luokse lohduttaja:

-    "Älä ole, Elma, arka,"

-    Sanoi hyvä lapsi se;

-    "Kyllä sua autamme."

-

-    Ensin Elma kiukuissaan

-    Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,

-    Jopa kova sydän suli,

-    Heltyi häijy ylpeys,

-    Riutui paha pöyhkeys.

-    Itkusuusta sanat tuli:

-    "Neuvo kuinka minäkin

-    Hyväks, kuin sä, tulisin!"

-

-    Päivät kulki kulkuaan

-    Elma kävi kouluaan

-    Muiden köyhäin lasten kanssa,

-    Tyytyi kovaan kannikkaan,

-    Puutett' oppi tuntemaan,

-    Sai myös kuulla toisinansa

-    Puheentapaa vihlovaa:

-    Se on _kansaa huonompaa_.

-

-    Ylpeys kun jällehen

-    Hälle pyrki mielehen,

-    Herralt' anoi viisautta

-    Voidaksensa erottaa

-    _Parempaa_ ja _huonompaa_.

-    Tahto toikin valppautta,

-    Koulussa jo viimein hän

-    Saikin paikan ylimmän.

-

-    Tuli sitten tutkinto,

-    Isä, äiti saapui jo,

-    Näkivätpä kyynelsilmin

-    Heidän laps ol' etevin.

-    Nyt he laati pidotkin,

-    Kätköst' otettiin jo ilmiin

-    Helmet, kultakoreilut,

-    Tyttösellen aiotut.

-

-    Silloin Elma virkkoi näin:

-    "Köyhä olen eeskin päin.

-    Helmet, kulta, koru-vaatteet

-    Turhuuteen meit' takertaa,

-    Kurjia niill' auttakaa!

-    Iloitsen, kun mieleen' aatteet

-    Luoja toi ja neuvoi, mi

-    _Paremp'_ on tai _huonompi_."

-

-    _Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,

-    Muita ylenkatsoen,

-    Korskaileepi rehtevänä.

-    _Paremp'_ on, ken itseltään

-    Vaatii paljon, mieleltään

-    Pysyy nöyrän', lempeänä.

-    Onni tulee, onnen saa,

-    Joka Herraa rakastaa.

-

-

-

-

-PEIKKOJEN JOULU.

-

-

-Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona

-sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia

-ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten

-oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka

-ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki

-sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki

-vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"

-

-"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei

-heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa

-teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja

-annettavana kuin viime vuonna."

-

-"Miksikä niin?" kysyivät lapset.

-

-"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa

-pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa

-ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa

-syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen

-joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"

-

-"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.

-Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik

-oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut

-saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli

-määrä saada vain puoli sen vertaa.

-

-"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.

-

-Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono

-joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on

-parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"

-

-Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä

-vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,

-että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"

-

-"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä

-teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden

-kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan

-voimansa takaa.

-

-Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset

-tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä

-lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että

-tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,

-ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --

-no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän

-aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin

-Fredrikin ja Lotan tykönä.

-

-Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he

-huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,

-Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."

-

-"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa

-puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."

-

-"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,

-jotka pimeässä välkkyvät puista."

-

-"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",

-lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"

-

-"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko

-seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään

-vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."

-

-Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten

-lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken

-perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti

-jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja

-ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli

-Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian

-myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein

-kurkistivat ovesta sisälle.

-

-Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja

-näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli

-varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin

-kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja

-sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta

-heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita

-puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.

-Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he

-suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni

-heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei

-tätä kukaan kestä!"

-

-Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he

-karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä

-heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria

-pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,

-vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin

-arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan

-yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he

-tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla

-tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet

-mistäkään paremmasta joulusta.

-

-Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He

-hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat

-ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun

-otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli

-valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä

-jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki

-joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen

-kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän

-kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran

-nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen

-joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi

-kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun

-hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko

-maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle

-kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä

-sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti

-niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut

-veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.

-

-Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille

-varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin

-kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi

-kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan

-tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri

-kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,

-hi, hi, huroo!"

-

-_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen

-lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään

-valon sädettä on jäljellä maailmassa?"

-

-Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.

-Kaikkialla on pimeä."

-

-Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia

-tuli.

-

-"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla

-pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos

-mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren

-kukkulalle."

-

-Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia

-tuli.

-

-"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,

-enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä

-takaisin vuoren kukkulalle."

-

-Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia

-tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan

-sokea.

-

-_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja

-kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"

-

-Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,

-suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan

-kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun

-sokeaksi."

-

-_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut

-ja pimeyden valta ikuinen?"

-

-Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä

-kukaan vastannut.

-

-Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven

-vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän

-kuin me."

-

-_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja

-Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä

-kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän

-suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi

-valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen

-verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa

-auki."

-

-"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei

-lapsilla ollut ensinkään halua.

-

-_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja

-minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta

-minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte

-selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.

-Suostutteko siihen?"

-

-"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.

-

-"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä

-vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot

-hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa

-heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.

-Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"

-

-Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse

-Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."

-

-_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"

-

-Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän

-on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus

-enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."

-

-_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi

-jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä

-yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden

-vallasta?"

-

-Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."

-

-Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja

-vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse

-ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään

-pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja

-savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä

-alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet

-soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään

-eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun

-jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa

-tapahtui.

-

-Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea

-paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,

-seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte

-kirkkoon!"

-

-Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa

-tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi

-tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen

-sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo

-seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,

-vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,

-ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista

-akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.

-

-Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella

-Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties

-hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat

-nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä

-tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä

-tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä

-tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,

-tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä

-tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät

-ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.

-

-

-

-

-KUN ON JUHANNUS.

-

-

-Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki

-linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa

-järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja

-nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat

-jalkaansa.

-

-Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon

-valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen

-vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia

-maantieteessä.

-

-Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä

-juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.

-Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön

-ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,

-joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli

-kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan

-pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun

-mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt

-säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.

-

-Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt

-leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,

-rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei

-joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla

-tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla

-Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset

-iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat

-kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus

-Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden

-läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus

-koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee

-auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,

-kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja

-tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä

-äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.

-

-Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty

-olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun

-tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,

-vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet

-Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle

-korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

-

-Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa

-kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."

-

-Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa

-että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää

-Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee

-puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan

-lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman

-armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"

-

-Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui

-eräänä juhannus-yönä.

-

-Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,

-voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla

-söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät

-niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat

-kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,

-sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja

-pannukakkuja lapsille.

-

-Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton

-Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka

-oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut

-Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina

-ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät

-palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja

-kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat

-läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,

-niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein

-sukkelaa maailmassa.

-

-Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi

-veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja

-ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.

-

-Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka

-par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin

-paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,

-jos vaan olisivat saaneet lupaa.

-

-Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti

-katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta

-alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.

-

-"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään

-ennen tänäpäivänä?"

-

-Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta

-lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."

-

-"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle

-Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja

-paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."

-

-"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi

-Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.

-

-Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:

-"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.

-

-Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,

-toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli

-iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun

-aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus

-palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat

-ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti

-ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri

-piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin

-ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä

-kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia

-laitoksia tuo mahtoi olla.

-

-Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit

-laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa

-oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,

-pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.

-

-"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta

-puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun

-niin ryötät vaatteesi?"

-

-"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan

-muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja

-vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"

-

-Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi

-pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.

-

-"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin

-Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa

-valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.

-

-"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on

-suunnattoman nälkä."

-

-"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."

-

-Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman

-vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.

-

-Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän

-tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että

-hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on

-juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle

-Kustaa häneltä.

-

-"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa

-kuin hän taisi.

-

-"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa

-ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.

-

-"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi

-kerjäläispoika.

-

-"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi

-päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"

-

-"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,

-niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."

-

-"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja

-takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja

-hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja

-hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä

-että rahaa.

-

-Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken

-kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä

-heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.

-"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme

-vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",

-huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.

-"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut

-hopearahan, jonka vuokraksi sain!"

-

-Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota

-köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista

-mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille

-ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,

-mihin hän oli kadonnut.

-

-Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,

-näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat

-saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää

-näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän

-kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin

-kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.

-Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi

-laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset

-tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.

-He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"

-

-Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.

-Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju

-koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.

-

-Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,

-loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon

-värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki

-luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut

-lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.

-

-"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.

-

-Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet

-läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia

-ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä

-jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja

-jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.

-

-Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla

-olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.

-Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät

-kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me

-olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä

-ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,

-kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me

-olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte

-pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä

-varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme

-teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte

-hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja

-totuudessa elämän loppuun."

-

-Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja

-läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja

-puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi

-hohtavassa aamuruskossa.

-

-Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen

-toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä

-saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän

-saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun

-nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin

-maassa kuin taivaassa."

-

-

-

-

-KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.

-

-

-1. Kultakärpänen

-

-(Kukkain haltia kertoo.)

-

-

-    Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?

-    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?

-    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.

-    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?

-

-    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.

-    Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!

-    -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...

-    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.

-

-    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,

-    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,

-    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,

-    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.

-

-    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen

-    Sai keijuislaaksossa arkukseen.

-    Suruvirsiä sääsket veisasi.

-    Koko niitty se kastetta kyynelsi.

-

-

-2. Punainen lippu.

-

-(Aallotar kertoo.)

-

-    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,

-    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,

-    Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!

-    Oli karilla seitsemänvuotias.

-

-    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.

-    Piti vain punalippua kourassaan.

-    -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!

-    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!

-

-    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,

-    Karin ympäri raivoissaan elämöi,

-    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:

-    Sitä poikainen nauroi riemussaan.

-

-    Lumivuorena hyökylaine nyt käy

-    Yli kallion... ei koko karia näy...

-    On poikakin poissa: mä uhmailevan

-    Punalippusen aallolla näin viruvan.

-

-

-3. Jalopeura.

-

-(Kukkain haltia.)

-

-    Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen

-    Olisit jalon nähnyt harppauksen!

-    Oli uljas se päivinä nuoruuden,

-    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.

-

-    Se pit' halpana väijyvän pantterin

-    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.

-    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,

-    Löi maahan norsunkin vahvimman.

-

-    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin

-    Väen virtaavan eläintarhaa päin.

-    Jalopeura, se kauhistus erämaan,

-    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.

-

-    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan

-    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,

-    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.

-    -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!

-

-    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.

-    -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?

-    Vain arvoton kahlitun on elo tää,

-    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.

-

-    Lisäs sanani naurua katsojain.

-    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,

-    Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!

-    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.

-

-    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,

-    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.

-    Tyrannin löi se ja raukenevin

-    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.

-

-

-4. Meren syvyydessä.

-

-(Aallotar.)

-

-    Valas purskuva mun oli ratsunani.

-    Syvimpään merehen menin ratsastain.

-    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;

-    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.

-

-    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.

-    Väritön muta paksu ja muodoton.

-    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,

-    Meren viemiä uhreja ahmustaa.

-

-    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!

-    Meri määrätön rintaa painoi vaan.

-    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;

-    Minä kummastuin otin sen sylinhin.

-

-    Näkymättömät peikot nielläksehen

-    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,

-    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,

-    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.

-

-    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,

-    Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,

-    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;

-    Pudonneen sen laivasta arvasin.

-

-    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.

-    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,

-    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,

-    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.

-

-    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan

-    Lens purje tuulessa joutuisaan.

-    Siell' äiti itkevä seisoen

-    Yhä katseli, katseli vain merehen.

-

-    -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.

-    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!

-    -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:

-    Peninkulmaa on syvä seutu tää.

-

-    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;

-    Laps ui yli aallon hymyillen.

-    -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.

-    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.

-

-

-5. Lähde.

-

-(Kukkain haltia.)

-

-    Hämehessä mun on kivilinnojain:

-    Yli metsän vuoret ne siintää vain.

-    Rusopilviä niillä on aamuisin,

-    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.

-

-    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,

-    Ja järvessä saari on kukkaisin,

-    Ja saarella luola on pylväineen

-    Ja luolassa lähde suihkuineen.

-

-    On lähtehen reunalla valkopää,

-    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.

-    Hän laskevi pisarat kaikki vain,

-    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.

-

-    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan

-    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,

-    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,

-    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.

-

-    Minun linnani kaukaa haamuittaa,

-    Veden käydessä luolanakin vipajaa:

-    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.

-    Yhä varroten laskevi prinsessain.

-

-

-6. Sumusaaret.

-

-(Aallotar.)

-

-    Itämeressä mulla on kareja: nuo

-    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.

-    Ne illan usvassa nousevat,

-    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.

-

-    Kummeksivat rannalla lapset niin:

-    -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!

-    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,

-    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.

-

-    -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,

-    Sulle valkokukkasen noutaisin?

-    -- Somimman punaruusuni antaisin;

-    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!

-

-    Sumun maahan poika läks soutamaan,

-    Muut lapset rannalla vartosi vaan.

-    Koko yön he vartosi ahkeraan,

-    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.

-

-    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,

-    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.

-    Mies vanha souteli venhossaan,

-    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.

-

-

-

-

-TOTUUDEN HELMI.

-

-Satu, kolme tapausta.

-

-

-Henkilöt:

-

- Kuningas.

- Kuningatar.

- Kuninkaan julistaja.

- Tulpaani, kuninkaan puutarhuri

- Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.

- Bumburra, hänen vaimonsa.

- Tähkö, poika,  | Tulpaanin lapset.

- Palko, tyttö,  |

- Nopsajalka, köyhä poika.

- Varma, hänen sisarensa.

- Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.

- Kalle Kukkanen,     |

- Matti Laukka,       | Tähkön ja Palon

- Riikka Kukkanen     | leikkikumppaneja.

- Kasi Aituri, tyttö. |

- Musti, koira.

- Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.

-

-

-

-Ensimmäinen tapaus.

-

-Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan

-vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu

-on liian lihava tanssimaan.

-

-Lapset laulavat.

-

-    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä

-    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,

-    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,

-    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,

-    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.

-    Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,

-    Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,

-    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä

-    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,

-    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,

-    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,

-    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.

-

-_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!

-

-_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!

-

-_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!

-

-_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!

-

-_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!

-

-_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!

-

-_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!

-

-_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,

-malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.

-

-(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)

-

-    Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,

-    Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.

-    Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,

-    Hunttu Honkasalmelta!

-

-_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin

-puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.

-

-(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani

-tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)

-

-_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen

-veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee

-kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!

-Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain

-koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan

-teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos

-he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut

-koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua

-ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän

-kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää

-minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,

-niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!

-Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.

-Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja

-juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi

-uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?

-

-_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla

-ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.

-

-_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me

-menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.

-

-_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!

-Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko

-kastella kukkia?

-

-_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.

-

-_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin

-meillä vielä oli pieni naurismaa.

-

-_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin

-saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,

-kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin

-kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!

-(Menee tupaan.)

-

-_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän

-käski.

-

-_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin

-omaa silmäteräämme. (Menevät.)

-

-_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,

-tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!

-

-_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?

-

-_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!

-

-_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan

-peljätkö!

-

-_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!

-

-_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei

-löydä meitä!

-

-(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)

-

-_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!

-

-_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että

-Hunttu ei löydä meitä!

-

-_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen

-jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä

-aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat

-tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole

-nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut

-hukata toisen jalkani?

-

-_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"

-nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).

-

-    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu

-    Honkasalmelta!

-    Hän kun jauhattaapi,

-    Niin lapset hältä saapi

-    Oikein paljon, oikein paljon

-    Soker'pullia.

-

-_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,

-mihin minulta on pudonnut toinen jalka.

-

-_Lapset_ (laulavat).

-

-    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu

-    Honkasalmelta!

-    Hän kun jauhattaapi,

-    Lapset hältä saapi

-    Oikein paljon, oikein paljon

-    Piparkakkuja.

-

-_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka

-löytää minun toisen jalkani.

-

-_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa

-sinun toinen jalkasi on!

-

-_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,

-aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.

-(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...

-(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen

-jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)

-

-_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!

-

-_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme

-puutarhassa!

-

-_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas

-piiloon.)

-

-_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat

-lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan

-raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)

-Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut

-mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun

-tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!

-

-_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta

-emme me voi sitä auttaa.

-

-_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata

-tulpaania!

-

-_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?

-Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin

-hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on

-taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä

-minä teidät opetan!

-

-_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!

-

-(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin

-metsästä.)

-

-_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä

-sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!

-

-_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.

-

-_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.

-

-_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.

-

-_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.

-

-_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.

-Minulta hävisi sinne toinen kenkä.

-

-_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.

-

-_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.

-

-_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.

-

-(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).

-

-_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!

-Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.

-

-_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...

-

-_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä

-varastan sinulta jalkasi!

-

-_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?

-

-_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?

-

-_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,

-kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?

-

-_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.

-

-_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja

-tytöllä on koko tulpaani kädessä!

-

-(Nopsajalka ja Varma tulevat.)

-

-_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te

-uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että

-kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä

-tehdä minäkin!

-

-_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan

-kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.

-

-_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa

-sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.

-

-_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!

-Eivät ole tietävinään koko asiasta.

-

-_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki

-tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.

-

-_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi

-astua tallustellut kukkapenkeissä.

-

-_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?

-

-_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja

-me tulimme jäljestä.

-

-_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!

-

-_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät

-kaikkeen.

-

-_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...

-

-_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä

-kaikkia nokkosilla?

-

-_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...

-

-_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.

-

-_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset

-polttavat selkääni.

-

-_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,

-lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän

-minä sen omillakin silmilläni.

-

-_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä

-emme koskaan valehtele.

-

-_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja

-sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä

-kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin

-kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,

-mestari, kuulla ne kolme lausetta?

-

-_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?

-

-_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka

-valhettelee, tappaa sielun_."

-

-_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu

-totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen

-olet_."

-

-_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:

-"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva

-sinun edestäs_."

-

-_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?

-

-_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.

-

-_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme

-koskaan valehtele.

-

-_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.

-

-_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,

-tulpaani kädessä!

-

-_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan

-penkeistä?

-

-(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)

-

-_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?

-

-_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.

-

-_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä

-valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset

-kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.

-Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan

-teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,

-kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte

-hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette

-tehnyt.

-

-_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me

-kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin

-meillä on äitimme perintö. (He menevät.)

-

-_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin

-kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman

-kruunaustulpaania? (Menee.)

-

-_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että

-valehtelimme köyhäin lasten päähän.

-

-_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.

-

-_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?

-

-_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät

-lapset menemään rauhassa tiehensä.

-

-_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me

-pääsimme pulasta.

-

-_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin

-ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset

-selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi

-toisia.

-

-_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee

-menemään pois.)

-

-_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan

-kelvottomilla jaloillaan?

-

-_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,

-että hän on rehellinen mies.

-

-(Ensimmäisen tapauksen loppu.)

-

-

-

-Toinen tapaus.

-

-Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.

-Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra

-istuu yksinään, villoja kartaten.

-

-_Bumburra_.

-

-    Nuku, lapsein, nuku vain

-    Kartan piikkein päällä!

-    Villatuppu lapsenain

-    Minulla on täällä.

-    Maailma on, tiedän sen,

-    Niinkuin kartta piikkinen,

-    Nuku, lapsein, nuku vain

-    Kartan piikkein päällä.

-

-    Laps, kun suureks vartut vain,

-    Otan kutrin vienon,

-    Siitä kehrään rukillain

-    Säikeen ani hienon.

-    Aika kuluu, rukki käy,

-    Kasva, suureks ennättäy,

-    Laps, kun suureks vartut vain,

-    Kehrään säikeen hienon.

-

-Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että

-mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se

-on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos

-hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma

-olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä

-auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun

-ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,

-niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;

-jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän

-ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole

-kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei

-olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa

-kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei

-tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi

-taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa

-siellä ulkona.

-

-(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)

-

-_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on

-vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,

-se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?

-Kaksi lasta!

-

-_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle

-köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.

-

-_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron

-kiertäjille, jotka metsää samoelevat?

-

-_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä

-on täynnä susia.

-

-_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme

-metsästä tuvan.

-

-_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos

-tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua

-suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos

-teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!

-

-_Nopsajalka_. Kuka syödään?

-

-_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.

-Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.

-

-_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin

-hirveästi.

-

-_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.

-

-_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä

-metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino

-keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa

-sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän

-välistä syöksentelee heidän lapsiansa.

-

-_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!

-

-_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.

-Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.

-

-_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,

-jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)

-Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte

-säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.

-Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä

-tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)

-

-_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt

-minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!

-

-_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin

-uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että

-saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?

-

-_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?

-

-_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.

-Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin

-hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän

-kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö

-juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin

-itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä

-valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,

-sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja

-kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.

-

-_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.

-(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta

-sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!

-

-_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?

-

-_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään

-lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä

-tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla

-teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)

-

-_Bumburrifex_ (tulee).

-

-    No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?

-    Nyt olen aivan läpinälkäinen.

-    Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä

-    Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.

-    Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,

-    Kadonneen vuohen sijaan ainoan

-    Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,

-    Hämille aivan sain sen vanhan naisen!

-    Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?

-

-_Bumburra_.

-

-    On kukkopaistia niin möyheää,

-    Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla

-    Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?

-

-_Bumburrifex_.

-

-    Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,

-    Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.

-

-_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).

-

-    Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!

-    Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.

-

-_Bumburrifex_ (syödessään).

-

-    Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!

-    Kuningatar myös onneaan ei kiitä,

-    Hän näet hukannut on haltiaan

-    Antaman helmen!

-

-_Bumburra_.

-

-                    Mitä kuulenkaan!

-

-_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).

-

-    Kristityn veri täällä haiseehan!

-

-_Bumburra_.

-

-    Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!

-

-_Bumburrifex_ (syö).

-

-    Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,

-    Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)

-    Haisee varmaan Kristityn veri!

-

-_Bumburra_.

-

-    Tunnet vaan tuon harmaan

-    Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,

-    Edessäs onhan kyllä maukas kukko!

-

-_Bumburrifex_ (jyrsii).

-

-    Ken helmen löytää, pääsee armohon

-    Ja salaneuvoksenkin arvohon.

-    Mun mielen' tekee sitä hakea.

-

-(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).

-

-    Mut... ei se koskaan saata olla kissa!

-    On laps, niin laps... (Haistelee).

-

-_Bumburra_ (estellen häntä).

-

-                           Nyt hurmoksissa

-    Oot ukkoseni! Älä pelmua!

-    Se ehk' on Mustin sairas käpälä...

-

-(estelee korin luo menemästä)

-

-    Koriss' on lanttuja vaan kätkössä

-

-(estelee nurkkaan menemästä)

-

-    Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.

-

-_Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).

-

-    Vai lammasnahka!

-

-_Hunttu_.

-

-                     Kohta tulen, jahka...

-

-_Bumburra_.

-

-    On raukka mennyttä!

-

-_Bumburrifex_ (itsekseen).

-

-                        No oikeinhan

-    Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.

-

-_Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,

-minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,

-syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin

-että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.

-

-_Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?

-

-_Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän

-te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä

-mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,

-joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.

-

-_Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä

-jättäisin sinut rauhaan.

-

-_Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi

-liiaksi joutavia lapsia?

-

-_Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni

-oli sotamies.

-

-_Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua

-illallispaistiksi!

-

-_Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai

-niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla

-on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?

-

-_Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.

-

-_Bumburrifex_. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?

-

-_Nopsajalka_. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui

-totta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.

-

-_Bumburrifex_. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka

-on vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy

-hyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä

-hätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.

-

-_Bumburra_ (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele

-vain hiukan!

-

-_Hunttu_ (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele

-vähän, kotitarpeiksi vain!

-

-_Nopsajalka_. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain

-omasta puolestani enkä ilmase toisia.

-

-_Bumburrifex_. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin

-katsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut

-paremmalta.

-

-_Bumburra_ (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi

-paistettu kukko!

-

-_Hunttu_ (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole

-yhtään liikoja lapsia.

-

-_Varma_ (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja

-syökää ennemmin minut!

-

-_Bumburrifex_. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä

-vasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!

-

-_Bumburra_ (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas,

-niin pataan se nyt on pantava.

-

-_Nopsajalka_ (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun

-sisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.

-

-_Bumburrifex_. No, mitenkäs David teki Goljatille?

-

-_Nopsajalka_. Hän hakkasi häneltä pään poikki.

-

-_Bumburrifex_ (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta,

-kuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää

-poikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!

-

-(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet

-kumoon.)

-

-_Hunttu_. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.

-

-_Nopsajalka_ (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään

-meistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!

-

-_Bumburrifex_ (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa,

-malttakaa... hi hi hi... minä nauran kuoliaaksi itseni... ho ho ho...

-sepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt... uh huh huu, hi hi hi, ho

-ho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!

-

-_Nopsajalka_, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin,

-muuten....

-

-_Hunttu_ (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni,

-niin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla

-on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi,

-niin maistut paremmalta.

-

-_Bumburrifex_. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen

-naurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin

-yhden laihan kukon.

-

-_Bumburra_ (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä

-lattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin

-kanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät

-joka kynnen variksiksi?

-

-_Hunttu_ (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi

-variksen jalka vasemmassa saappaassani!

-

-_Nopsajalka_. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?

-

-_Bumburrifex_. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.

-

-_Bumburra_. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt

-kuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.

-

-_Bumburrifex_. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.

-

-_Nopsajalka_ (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en

-hakkaa päätäsi poikki...

-

-_Bumburrifex_ (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas,

-yhtä ruokaa kaikki tyyni.

-

-_Hunttu_ (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä

-säästän henkesi.

-

-_Bumburra_. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin

-etsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua?

-Kuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.

-

-_Nopsajalka_. Me lähdemme mukaan.

-

-_Bumburrifex_. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta

-hoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.

-

-_Hunttu_. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen

-Suurhunttu.

-

-_Varma_.

-

-    Tohdinko lapsi parka

-    Korista lähteä?

-

-_Bumburrifex_.

-

-    Äl' ole, lapsein, arka,

-    En pahaa aio mä.

-

-_Nopsajalka_.

-

-    Meit' ei saa pelotella

-    Lapsia soturin!

-

-_Hunttu_.

-

-    On nälkä Hunttusella.

-    Pojalla myllärin.

-

-_Bumburra_.

-

-    Nyt lapset kokoontukoon

-    Iltaista nauttimaan!

-    Muu porsas olkoon ukon;

-    Te saatte syltyt vaan!

-

-_Bumburrifex_.

-

-    Ei, porsas pitää viedä

-    Lapsille etehen,

-    Kun valheest' ei he tiedä,

-    En syö mä heitä, en.

-

-_Kaikki_.

-

-    Totuuden sanan kilpi

-    Vie voittoon ylevään,

-    Vaan kavaluus ja vilppi

-    Ne saattaa häpeään.

-    Kun puhdas omatunto

-    Sun ohjaa elämäs,

-    Niin ihmissyöjän kunto

-    Masentuu edessäs.

-

-(Toisen tapauksen loppu.)

-

-

-

-Kolmas tapaus.

-

-Tori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita.

-Eukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee

-huiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika

-anelee ropoja.

-

-_Eukko omenoineen_.

-

-    Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,

-                  Helei!

-    Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,

-                  Helei!

-             No nähkääpäs noita,

-             Ne on ihanoita

-    Ja kauniita, kypsiä myös makioita,

-             Helei, helei, helei!

-

-_Laukkuryssä_.

-

-    Kun joskus sä metsässä käyskentelet,

-                  Helei!

-    Niin ostapa liina ja myös sitehet,

-                  Helei!

-             On tavara kallis

-             Nyt helposta altis,

-    Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,

-             Helei, helei, helei!

-

-_Tyttö marjoineen_.

-

-    Mä kypsiä marjoja myöskentelen,

-                  Helei!

-    Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',

-                  Helei!

-             Te penninne tuokaa

-             Ja mulle ne suokaa

-    Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,

-             Helei, helei, helei!

-

-_Kerjäläispoika_.

-

-    Mä pohjolan laps olen, leipää ei,

-                  Helei!

-    Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,

-                  Helei!

-             Vaan Luojamme vakaa

-             Viel' einehen jakaa,

-    Taas aurinko paistava pilvien takaa,

-             Helei, helei, helei!

-

-(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta.

-Riikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko

-ja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)

-

-_Marjatyttö_. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko

-korini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.

-

-_Kerjäläispoika_. Ei ole. Kiitos sulle!

-

-_Nopsajalka_. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on

-parempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)

-

-_Varma_. Ja tästä saat minun huivini.

-

-_Kerjäläispoika_. Kiitos, kiitos teille molemmille!

-

-_Kasi_ (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän

-laukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja

-anna sitte minulle.

-

-_Kalle_ (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.

-

-_Kasi_. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä

-kukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.

-

-_Kalle_. Niin, tosiaankin.

-

-_Kasi_ (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä

-nähdä? Mitähän niistä tahdotte?

-

-_Laukkuryssä_. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa

-rupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.

-

-(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)

-

-_Kasi_. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä

-kopeekasta?

-

-_Laukkuryssä_. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa

-kopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake!

-(Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei

-minu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa

-kaatamaan eukon omenakorin.)

-

-_Omenaeukko_. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!

-

-(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin

-koreassa puvussa.)

-

-_Tulpaani_. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin

-tieltä!

-

-_Tähkö_. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!

-

-_Omenaeukko_ (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!

-

-_Nopsajalka_. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui

-vahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini.

-(Eukko ottaa lakin.)

-

-_Laukkuryssä_ (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!

-

-_Kasi_. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin

-silmin. Eikö totta, Kalle?

-

-_Kalle_ (hämillään). Kyllä se on totta.

-

-_Tulpaani_. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi

-minun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.

-

-_Nopsajalka_. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden

-minä en osaa varastakaan.

-

-_Tulpaani_. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän

-tieltämme, jotka olemme hovilaisia!

-

-(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan

-kuulutuksen:)

-

-Me Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja

-laskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden

-valtakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä

-muuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:

-

-    Koska muutamana päivänä

-    Puolisomme, rouva Amandilla,

-    Huulillansa suuren arvoisilla

-    Virvoitusta haki vedestä,

-    Sekä suvaitsi sen armon suoda,

-    Kaivost' tästä janoissansa juoda:

-    Silloin kirpos kuningattaren

-    Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen

-    Ja sen haltiatar Totuuden

-    Oli hälle lahjoittanut ennen,

-    Vahinko siis ylen verraton.

-    Armollinen käskymme se on

-    Valtakunnan väestölle tällen:

-    Kaikki uskolliset alammaiset,

-    Suuret, pienet, miehet sekä naiset

-    Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.

-    Siis nyt laskeutukoon jokainen

-    Antamamme määräyksen mukaan --

-    Esteitä ei saakaan tehdä kukaan --

-    Tämän syvän kaivon pohjallen.

-    Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,

-    Palkka maksetaan työn jälkehen.

-    Löytääksensä helmen herttaisen,

-    Kunkin tulee parastansa koittaa.

-    Kenen onni antaa löytää sen,

-    Kuninkahan suosion se voitti,

-    Mutta ruhtinatar Totuuden

-    Sanonut on, että vartiana

-    Kaivolla on henki salainen,

-    Ja se kohta merkitseepi sen,

-    Jolt' on päässyt ykskään valhesana,

-    Vaikka vilkahtain vain salamana,

-    Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa

-    Kaivost' ylös tullessa on sillä

-    Tumma merkki suunsa ympärillä,

-    Joka kaiken valheen ilmoittaa,

-    Mit' on suusta päässyt milloinkaan,

-    Ja se merkki jääpi olemaan.

-

-Tämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän

-linnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna.

-_Amundus_.

-

-_Kaikki_. Eläköön kuningas!

-

-(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät

-istumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)

-

-_Kuningas_. Hyvää päivää, kansa!

-

-_Kuningatar_. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?

-

-_Tulpaani_. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä

-tuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että

-minulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin,

-mutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat

-varastelleet mitä mistäkin.

-

-_Kuningas_ (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?

-

-_Nopsajalka_. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme

-oli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään

-syyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden

-kaivoon.

-

-_Kuningas_. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä

-miellytät minua.

-

-_Kuningatar_ (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko,

-jos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.

-

-_Varma_. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa

-äitini laulua.

-

-_Kuningatar_. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.

-

-_Varma_. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu

-on helmestä.

-

-_Kuningas_. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin

-tekemistä odotellessamme.

-

-_Varma_ (laulaa).

-

-    Ol' enkeli pilven reunalla,

-    Hän katseli maailmata,

-    Hän huomasi paljon valhetta

-    Ja vilppiä kauheata.

-    Se koski niin kovin enkeliin,

-    Hän että puhkesi kyyneliin.

-    Oi surkua katkerata!

-

-    Ja kyynel merehen kirvonnut

-    Se helmeksi siellä muuttui;

-    Vuos'tuhannet oli kulunut

-    Se pohjahan yhä juuttui;

-    Se loisteli siellä itsekseen,

-    Vaan keinoa ylös saamiseen

-    Tok' kaikilta yhä puuttui.

-

-    Kun kerran... (vaikenee.)

-

-_Kuningatar_. Laula vain edelleen, lapseni!

-

-_Varma_ (alkaa uudestaan). Kun kerran... (itku kurkussa). Kun kerran...

-

-_Kuningas_. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden

-et osaa laulaa laulua loppuun asti.

-

-_Varma_ (nyyhkien). Se oli niin, että... minä viime yönä sain kirpun

-kiinni... ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!... ja sitte... minä

-panin sen... vesilasiin!

-

-_Kuningatar_. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että

-sinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!

-

-_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni,

-kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.

-

-_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!

-

-_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!

-

-_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi

-vähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä

-väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)

-

-_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen

-kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni.

-Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin

-otinpa laukun selkääni.

-

-_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.

-

-_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut,

-kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin

-hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella

-kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.

-

-_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo

-on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni

-kansalle!

-

-(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

-

-    Kuninkaan se tahto on:

-    Siks' kuin helmi löytyy,

-    Koko kansan kaivohon

-    Alas mennä täytyy.

-

-(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar

-ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)

-

-_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.

-

-_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa

-siellä alhaalla?

-

-_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä

-olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin

-valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain

-sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja

-petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun

-valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.

-

-_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!

-

-_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!

-

-(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

-

-    Kuuinkahan käsky nyt,

-    Koko kansa, kuulkaa:

-    Helmi kun on löytynyt,

-    Kaivost' ylös tulkaa!

-

-(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä:

-Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma

-antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)

-

-_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit

-helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa

-narrikoida edes kirpullekaan.

-

-_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.

-

-_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä

-näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!

-

-_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen

-tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se

-oli petollisuutta.

-

-_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole

-täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta

-vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta

-kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.

-

-(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)

-

-_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin

-sitte.

-

-_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.

-

-(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun

-ympärillä.)

-

-_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...

-

-_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä

-oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.

-

-_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.

-

-(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)

-

-_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja

-valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.

-

-_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.

-

-_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

-

-_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla

-tulee niin mustana ja hirvittävänä?

-

-(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita

-suun ympärille.)

-

-_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan

-ja Varman päähän!

-

-_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän

-tulpaanin!

-

-_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!

-

-_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

-

-_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.

-

-_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!

-

-(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina

-ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)

-

-_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen

-varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.

-

-_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä

-varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi

-sinut ihan armotta.

-

-_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä

-kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en

-koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!

-

-_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha

-tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?

-

-_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä.

-Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän

-kanssa, ollen muka ostelevinaan.

-

-_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin

-pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on

-pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.

-

-(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei

-pahimpia.)

-

-_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä

-suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta

-suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja

-kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on

-rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin

-musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja

-säälittä.

-

-_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!

-

-_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta

-kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan

-päällä. Ota hänet, Bumburrifex!

-

-_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat!

-Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!

-

-_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas

-niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen

-hyvällä omallatunnolla.

-

-(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot

-enemmän tai vähemmän likaisina.)

-

-_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen

-iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he

-tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt

-itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään

-kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki

-lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain

-maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.

-

-_Hunttu_. Eläköön kuningas!

-

-_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo

-tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun

-kolmas värssy?

-

-_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:

-

-    Kun kerran souteli lapsonen

-    Vesillä kauniilla säällä,

-    Niin helmi nous' ylös herttainen

-    Ja kiilsi aaltojen päällä.

-    Sen helmen lapsonen otti nyt,

-    Se kirkkast' on yhä säteillyt

-    Maailman valona täällä.

-

-_Kaikki_.

-

-    Sä helmi kaunoinen taivainen,

-    On tähden kirkkaus sulla;

-    Sä lailla enkelin kyynelen

-    Maan tomuhun tahdoit tulla;

-    Oi, pyhä Totuus, valaise

-    Mieltämme, että me voisimme

-    Jumalan lapsina olla!

-

-(Kolmannen tapauksen loppu.)

-

-

-

-

-JOULUYÖ.

-

-

-Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli

-hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,

-yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,

-kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on

-tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu

-kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin

-turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään

-monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää

-käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan

-käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen

-virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.

-

-Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon

-kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä

-et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat

-kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä

-osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä

-saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,

-jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä

-myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden

-lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain

-kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman

-veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.

-

-Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun

-sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,

-että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin

-minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen

-tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,

-kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se

-olekaan pitkä.

-

-Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet

-lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole

-joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole

-lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista

-läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä

-joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän

-evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia

-pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,

-pyhästä yöstä.

-

-Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.

-Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,

-mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun

-yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina

-kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla

-näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä

-karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa

-maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen

-lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.

-

-Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,

-niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko

-vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui

-taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet

-alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin

-meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,

-ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis

-ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi

-kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja

-kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei

-tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet

-tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset

-auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan

-valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy

-kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin

-kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,

-koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.

-

-Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja

-näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle

-aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän

-uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja

-heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se

-iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän

-evankeliumissa.

-

-Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,

-ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki",

-sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani

-sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin

-heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja

-lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän

-vuodettansa!"

-

-Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla

-tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää

-tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa

-palsamiheinillä?"

-

-Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki

-silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä

-tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään

-pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.

-

-Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti

-turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli

-purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei

-koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,

-mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan

-kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu

-verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa

-kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon

-pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa

-rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"

-Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna

-anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele

-varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista

-pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy

-kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,

-ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle

-pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa

-purra minua!"

-

-"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö

-minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset

-makaavat tuossa palsamiheinillä?"

-

-"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,

-kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne

-älyä edes syödä ruohoakaan!"

-

-"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli

-pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,

-yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten

-hyvältä se maistuu!"

-

-Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen

-heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta

-kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä

-lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.

-

-Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja

-alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja

-puski heitä.

-

-Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet

-tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,

-sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää

-rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia

-kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."

-

-Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita

-vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen

-täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin

-joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen

-toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa

-toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä

-niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja

-tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka

-yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva

-ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän

-tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut

-paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä

-heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin

-he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat

-iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan

-unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.

-Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;

-mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta

-vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin

-sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan

-kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne

-kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia

-veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee

-ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:

-

-    "Vähän heiniä suo!

-    Panen vuoteihin nuo.

-    Minä lapsilta vein

-    Varastain omaksein,

-    Sitä taas takaisin

-    Minä nyt kokisin.

-    Jos mä heiniä saan,

-    Sinä helmiä vaan

-    Sekä kultiakin

-    Saat taas kypärin

-    Tänä yönä kun jouluyö ompi."

-

-

-

-

-PIENTEN LINTUJEN VALITUS.

-

-

-    Me saavuimme mailta vierailta,

-    Helteisiltä Niilin rannoilta,

-    Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan

-    Ja kuuman Saharan hiedoilta.

-

-    Me saavuimme palmuin lehviltä,

-    Ikuisilta kukkakentiltä;

-    Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,

-    Me muistimme Suomen kevättä.

-

-    Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan

-    Hedelmäpöytämme herkukkaan.

-    Väristen ennemmin, nälkää nähden,

-    Istuimme koivuissa kotimaan.

-

-    Meill' ollut ei kulta-aarteita,

-    Joit' oisimme tainneet tarjota,

-    Siis lauloimme kilvan, riemumielin,

-    Vaan Suomelle kevätlaulua.

-

-    Me hankimme oksan pienoisen,

-    Ja sammalta pesäks hiukkasen;

-    Siin' aioimme rauhass' asuskella

-    Ja laulaa riemua keväimen.

-

-    Vaan tään kylän lapset ynseät,

-    Niin julmat ja sydämettömät,

-    He pesämme maahan nakkasivat,

-    Meilt' ainoan suojan särkivät.

-

-    Me lauloimme heille keväällä,

-    Ja riemun ja toivon hetkinä.

-    Oi jospa ei maksais kenkään heille,

-    Kuin meille he maksoi virrestä.

-

-    Se leikkiä kenties heille vaan;

-    Mut hirveä työ se tosiaan,

-    Sen Jumala heille anteeks suokoon!

-    Me lauloimme suloks Suomenmaan.

-

-

-

-

-KAUNIINTA METSÄSSÄ.

-

-

-Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei

-kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja

-koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät

-sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha

-kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:

-"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme

-vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,

-että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."

-Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan

-illalla.

-

-Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua

-näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja

-jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin

-nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt

-kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas

-Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän

-nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi

-päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta

-tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki

-hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan

-jotain eriskummallista.

-

-Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren

-hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet

-rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten

-kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen

-paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.

-

-Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja

-onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta

-siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras

-mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella

-huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"

-

-Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli

-viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,

-alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi

-mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti

-itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin

-oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en

-huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin

-puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia

-ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.

-

-"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen

-seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",

-arveli kuusi.

-

-"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin

-ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan

-savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi

-poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä

-tehdään siirappia ja sitten..."

-

-"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,

-kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin

-täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti

-ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt

-parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

-

-"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin

-valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,

-hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee

-olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista

-kukista suloisin tuoksu.

-

-Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli

-kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi

-kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan

-kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.

-

-Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa

-alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä

-ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi

-nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii

-aprikoida!"

-

-Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku

-olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka

-hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat

-oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja

-paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa

-itsekseen.

-

-"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti

-vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä

-vuokkoja ja valokin kukkia.

-

-"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on

-vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole

-mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia

-maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät

-sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja

-sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi

-muita.

-

-Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella

-omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen

-teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,

-joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:

-hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."

-

-Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan

-eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

-

-Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat

-pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,

-ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä

-Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi

-on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että

-kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja

-ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

-

-Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä

-ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään

-kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän

-tuossa viserti koivun latvassa:

-

-"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on

-kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,

-mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista

-Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin

-rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka

-kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja

-voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää

-sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.

-Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat

-värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama

-ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki

-Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle

-on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten

-tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä

-siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon

-teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"

-

-

-

-

-HEINÄNTEKO.

-

-

-_Kaikki lapset_.

-

-    Peuhaten, teuhaten riemuitaan,

-    Heiskuen, leiskuen laulellaan.

-    Hyörien, pyörien harppaillaan

-    Tääll' yli vihreän niittymaan.

-

-_Yrjö_.

-

-        Miehet ne raataa,

-        Luokoa kaataa.

-

-_Toini_.

-

-        Naiset ne oivat

-        Taas haravoivat.

-

-_Werner_.

-

-        Ruoho on tää

-        Niin mehevää,

-    Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.

-

-_Eeva_.

-

-    Härkä jos oot, vedä kuormaamme,

-    Vaan varo vitsaani, norja on se!

-

-_Werner_.

-

-    Kiitosta paljon! No katsopahan,

-    Härkänä käyn sua puskemahan!

-

-_Eeva_.

-

-        Härkä se häijy

-        Kuin peto väijyy.

-

-_Ilmari_.

-

-        Tässä on niini,

-        Pannaan se kiinni;

-        Lyön sitä niskaan,

-        Maahan sen viskaan.

-

-_Mari_.

-

-        Putkassa paikka

-        Sille on, taikka

-        Vitsa yks kaks

-        Saa paremmaks.

-

-_Kaikki lapset_.

-

-    Sätkien, mätkien mylvitään.

-    Hilvaten, kilvaten kiidellään,

-    Seppelin, heppelin leikitään

-    Niityllä iltahan päivän tään.

-

-_Aina_.

-

-    Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.

-    Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.

-    Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,

-    Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.

-    Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!

-    Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,

-    On niityn kuningattarena hetken, mut

-    Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.

-

-_Väinö_.

-

-        Nähkääs kuin

-        Päin sekä suin

-    Heinihin hyppään, niissä mä uin!

-

-_Hilja_.

-

-        On vihantaa

-        Metsä ja maa,

-    Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!

-

-_Lutvi_.

-

-        Haravoi sä,

-        Lennätänpä

-    Heinäsi paikalla latohon mä.

-

-_Helmi_.

-

-        Heiniä tuokaa,

-        Latohon luokaa,

-    Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!

-

-_Werner_.

-

-        Nyt kuperkeikka

-        Oiva on seikka!

-        Oon lohi mä,

-        Lahn' olet sä,

-    Siis varo, kohta sun nielenpä!

-

-_Kaikki lapset_.

-

-    Uiskimme, huiskimme heinissä,

-    Ennämme, lennämme leikissä,

-    Toimin ja voimin jo niityltä

-    Heinät on latohon vietynä.

-

-_Selma_.

-

-    Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa

-    Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!

-    Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?

-    Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.

-    Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille

-    Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.

-    Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,

-    Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!

-

-_Werner_,

-

-        Työstä nyt lakkaan,

-        Käyn eväsvakkaan

-    Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.

-

-_Mari_.

-

-        Leipä on tässä näin,

-        Tässä on voita.

-

-_Toini_.

-

-        Katso, mun ystäväin,

-        Vaan älä koita!

-

-_Werner_.

-

-        Kiiruhtakaa,

-    Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!

-

-_Yrjö_.

-

-        Veits' ota tää,

-    Viillä jo leivästä, henkihin jää!

-

-_Lutvi_.

-

-        Tyttöjä vartokaa,

-        Kyllä ne tarjoaa!

-

-_Hilja_.

-

-    Käykäätte piirihin nurmellen,

-    Niin tytöt kantavat tarjoten!

-

-_Werner_.

-

-    Voileipä, paistia, läskiä tuo!

-    Armahin, mulle se suurin suo!

-

-_Helmi_.

-

-        Juustoa, kalaa!

-        Ken mitä halaa?

-

-_Väinö_.

-

-        Meillä on kemut,

-        Rehtevät remut.

-

-_Eeva_.

-

-        Maitoa, marjoja!

-

-_Kaikki lapset_.

-

-        Maitoa, marjoja!

-        Herkkuja tarjona!

-        Täällä on onnela!

-    Peuhaten, reuhaten riemuitaan,

-    Heiskuen, leiskuen laulellaan,

-    Hyörien, pyörien harppaillaan

-    Tääll' yli vihreän niittymaan.

-

-_Lutvi_.

-

-    Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan

-    Kuin äiti hellä meille sylins levittää.

-

-_Aina_.

-

-    Ja meidän melskatessa lasten elämää,

-    Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.

-

-_Yrjö_.

-

-    Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.

-    Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!

-

-_Selma_.

-

-    Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,

-    Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.

-

-_Kaikki lapset_.

-

-    Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,

-    Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.

-    Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,

-    Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?

-

-

-

-

-SATU LILLIN NENÄSTÄ.

-

-

-    Olipa tyttö herttainen ja hellä,

-    Hän monenmoista osas työskennellä:

-    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,

-    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.

-

-    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,

-    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.

-    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,

-    Ja kaljat, olvet pani osavasti.

-

-    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,

-    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.

-    Hän ulkoapäin osas katkismuksen

-    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.

-

-    Hän osas olla siivo, kuuliainen

-    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.

-    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.

-    Hän kaiken kansan suosikkina eli.

-

-    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,

-    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,

-    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,

-    Kun hällä oli liian pieni nenä!

-

-    Niin, nenä oli hällä pienokainen.

-    Silmissä suihki ilo ihanainen,

-    Punoitti posket, heloitti myös huulet,

-    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!

-

-    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.

-    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,

-    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,

-    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.

-

-    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,

-    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli

-    Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,

-    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"

-

-    "Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen

-    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"

-    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,

-    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.

-

-    Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,

-    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,

-    Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,

-    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."

-

-    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,

-    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:

-    "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,

-    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."

-

-    Niin, olla siivo, sanottu on pian,

-    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.

-    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,

-    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.

-

-    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;

-    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,

-    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan

-    Apua saamaan moiseen nenävikaan.

-

-    "Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte

-    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"

-    "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!

-    Tulepas tänne, armas pikku nokka!"

-

-    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,

-    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.

-    "Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --

-    "Parasta jättää arvohonsa nenä."

-

-    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --

-    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.

-    "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,

-    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"

-

-    "Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:

-    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.

-    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,

-    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."

-

-    "No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;

-    Mä tiedän keinon koetellun tähän,

-    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,

-    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.

-

-    "Siis kuule: kun sä onnellisna milloin

-    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin

-    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,

-    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."

-

-    "Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,

-    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"

-    Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;

-    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."

-

-    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi

-    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,

-    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,

-    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.

-

-    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet

-    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.

-    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,

-    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.

-

-    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.

-    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,

-    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,

-    Pitennyt paljon oli pikku nenä.

-

-    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --

-    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.

-    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri

-    Lillille tuli laatikko jo suuri.

-

-    "Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,

-    "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!

-    Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten."

-    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.

-

-    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,

-    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,

-    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,

-    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.

-

-    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,

-    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.

-    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,

-    Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"

-

-    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,

-    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.

-    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,

-    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.

-

-    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,

-    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;

-    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,

-    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.

-

-    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan

-    Apua saamaan moiseen nenävikaan.

-    "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,

-    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"

-

-    "Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!

-    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"

-    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,

-    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.

-

-    Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!

-    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!

-    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!

-    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"

-

-    Ja Lilli parka rientää rientämistään,

-    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.

-    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,

-    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!

-

-    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,

-    Se kauhealta, kamalalta näyttää.

-    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:

-    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.

-

-

-

-

-KOIVU JA TÄHTI.

-

-

-Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko

-elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni

-meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?

-

-Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi

-joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja

-ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja

-hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin

-huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,

-jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä

-heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti

-maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren

-onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että

-muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin

-tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli

-sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa

-vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa

-olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään

-omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari

-Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta

-sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:

-"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,

-kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään

-tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei

-ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että

-kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin

-joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja

-äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden

-kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi

-ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen

-vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.

-

-Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika

-ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin

-ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä

-kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,

-eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He

-olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat

-kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä

-vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.

-

-Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka

-tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa

-lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

-

-Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?

-voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata

-peninkulmaa."

-

-"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."

-

-"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on

-teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa

-juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,

-jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"

-

-"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

-

-"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää

-suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja

-suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori

-jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki

-ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,

-löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä

-autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."

-

-"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

-

-"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä

-pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli

-veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja

-neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet

-kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat

-vanhempanne myös unhottaneet teidät."

-

-"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

-

-"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"

-

-"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini

-kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon

-noustessa."

-

-"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun

-lehtien välitse."

-

-"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja

-tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata

-ajattelemastakaan.

-

-Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja

-sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu

-palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.

-

-Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut

-vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän

-vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi

-poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta

-tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene

-kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."

-

-"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.

-

-Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken

-kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä

-tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne

-juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."

-

-Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että

-pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä

-varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme

-kotona:

-

-    "Sa luojahasi luota vaan,

-    Hän auttaa sua ainiaan."

-

-"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan

-rinnallamme vieraassa maassa."

-

-He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan

-sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.

-Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he

-paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä

-tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella

-kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen

-lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme

-ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun

-haamuun, johdattamaan meitä kotiin."

-

-He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän

-edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.

-Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä

-lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,

-että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa

-illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet

-ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso,

-Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat

-eteenpäin.

-

-Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa

-koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme

-ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."

-

-Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli

-loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö

-koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."

-

-Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka

-olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,

-joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.

-Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi:

-"minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.

-

-Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain

-selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja

-virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,

-ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika

-sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät

-linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.

-

-Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja

-hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka

-vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon

-sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi

-meille yhtä naurista?" kysyi poika.

-

-"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."

-

-Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,

-itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö.

-"Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme

-kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."

-

-He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.

-Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme

-vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,

-kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon

-noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."

-

-"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta

-tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi

-mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita

-etsitte?"

-

-Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen

-enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan

-jo puoleksi kotona."

-

-"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.

-

-"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon

-väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata

-metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli

-ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin

-aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät

-heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon

-etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei

-etsittyjä.

-

-"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä

-löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?"

--- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että

-suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat

-Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin

-edellämme, jos vaan uskomme."

-

-"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja

-iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.

-

-Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana

-yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän

-ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,

-näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,

-vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava

-iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,

-joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on

-meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme",

-sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja

-itkivät ilon kyyneliä.

-

-"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika

-miettiväisesti.

-

-"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.

-

-"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?"

-tuumasi poika.

-

-"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät

-enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,

-veljeni!"

-

-"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.

-

-Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan

-olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja

-rypistyneet.

-

-Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan

-murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki

-neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin

-vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.

-Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."

-

-Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka

-johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme

-jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat

-lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"

-

-Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.

-Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme

-rakkaat lapsemme takaisin."

-

-Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,

-jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.

-

-"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä

-suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä

-olisivat luonamme."

-

-"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit

-olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."

-

-Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet

-salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,

-huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja

-Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne

-vieraalta maalta."

-

-Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat

-polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri

-helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.

-

-Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat

-tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon

-surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä

-koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne

-jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa

-tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin

-hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla,

-"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."

-

-"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun

-haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten

-kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme

-löytäneet."

-

-"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso,

-sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla

-viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän

-sijassamme, miten meidän silloin olisi?"

-

-"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti

-lempeästi.

-

-"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan

-ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin

-tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat

-haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää

-kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä

-erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista

-vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,

-ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla

-on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli

-valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!

-Kiitos, hyvä Jumala!"

-

-"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti

-kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,

-sisar, emme pyri etemmäksi!"

-

-"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta

-ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja

-ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa

-kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte

-koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää

-ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se

-merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"

-

-Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:

-

-"Amen ja se tapahtukoon!"

-

-

-

-

-MERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.

-

-

-    Meren kuohuista riemuten laskimme nyt

-    Hedelmällisen Indian maihin;

-    Ei luntahan talv' ole heitellyt

-    Sen seutuihin suvikkaihin,

-    Ja palmutpa aavat

-    Ne varjoja luo,

-    Ja halsami-haavat

-    Ne tuoksuja tuo.

-    Mut täällä en saa

-    Mitä miel' anoaa,

-    On kaukana täältä mun toivoni maa.

-

-    Minä kyllästyn kesän helteesen

-    Sekä ruokahan herkkuisahanki.

-    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,

-    Vaikk' oiskin pöytänä hanki.

-    Siell' liukua hilpas

-    Ja hauska on työ,

-    Kesä siellä on vilpas

-    Ja valkoinen yö.

-    Pois sinne pois

-    Jos päästä vois,

-    Kotijärvien luo minun mieleni ois.

-

-    Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,

-    Jossa rastahat raksuttaisi,

-    Ja palloks lunta jos sais puristaa

-    Ja tiukuja kuulla jos saisi,

-    Koko Indian aivan

-    Nyt tähtihin

-    Kotiseutuni taivaan

-    Ma vaihtaisin.

-    Pois sinne vaan

-    Kotivalkamaan,

-    Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.

-

-

-

-

-SUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.

-

-

-Kaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille

-Jumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille,

-täällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä

-ja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan

-todistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen

-kaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa,

-katsellen tähtitaivaan loistoa.

-

-Menkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana,

-sellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan

-sotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava

-hiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön

-silmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!

-

-Kaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli

-oikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä

-on paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi.

-Mutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien

-tutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja

-loistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi

-tähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on

-heikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai

-kaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä,

-josta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja

-ensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka

-kuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta

-kolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa

-noin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan

-seitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000,

-yhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä

-enemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000

-tähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka

-laskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista

-luokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei

-parhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu

-lukea 47 miljoonaa tähteä.

-

-Koska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee

-se joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne

-ovat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu

-laskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant.

-peninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta,

-ennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin,

-montako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten

-luvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän

-läheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin

-vaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000

-miljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska

-a-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn

-tähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin

-tiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin

-äärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän

-aurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja

-siis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee

-meidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo

-meille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis

-tämä ääretön aurinko?

-

-Ei yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa

-vähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet

-tarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä

-sumutähdiköistä eli "nebulos'oista" meille tullakseen tarvitsee enemmän

-kuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat

-maasta! -- Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan

-Sirius 72 vuotta sitten, -- jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi,

-näkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.

-

-Suuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy

-täällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa

-suuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:

-

-    1. _Sirius_, Ison-Koiran tähtiryhmässä.

-    2. _Arcturus_, Booteksen tähtiryhmässä.

-    3. _Rigel_, Väinämöisen viikatteessa.

-    4. _Capella_, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.

-    5. _Vega_, Lyyryn tähtiryhmässä.

-    6. _Procyon_, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.

-    7. _Betelgeuze_, Väinämöisen viikatteessa.

-    8. _Aldebaran_, Härjän tähtiryhmässä.

-    9. _Antares_, Skorpionissa.

-   10. _Spica_, Neitsyen tähtiryhmässä.

-   11. _Regulus_, Leijonan tähtiryhmässä.

-   12. _Atair_, Kotkan tähtiryhmässä.

-

-Tähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on

-55 ja kolmanteen kuuluvia 170.

-

-Mainittakoon tässä ainoastansa _Alamak_ Andromedan, _Algenib_ ja

-_Markab_ Pegasuksen tähtiryhmässä, _Apollo_ ja _Herkules_ Kaksoisissa,

-_Gamma_ Pohjan ruunussa, _Mirak_ Andromedan tähtiryhmässä, _Castor_ ja

-_Pollux_ -- ja viimeiseksi _Pohjantähti_, joka kuuluu toiseen luokkaan.

-

-Otavan tähdillä on seuraavat nimet: _Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta),

-Alioth, Mizar, Benetnash_, -- ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas

-kolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua

-tähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin

-sauvaksi.

-

-_Kuningas_ David (Ps. 147: 4) sanoo:

-

-"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä."

-

-Arabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme

-tähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä

-kreikkalaisilla kirjaimilla.

-

-Saadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta,

-jaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri

-esineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin

-almanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. --

-Jos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta

-omasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin

-nähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti,

-muuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.

-

-Ota esim. _Otava_ lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva

-vasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin

-ensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on _Arcturus;_ mutta jos

-vedät viivan oikealle, niin saavut _Capellaan_. Jos vedät saman viivan

-ylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät

-Pohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja

-käännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.

-

-Samoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät

-viivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet

-komean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä

-taivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä

-ylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin

-ensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on _Aldebaran_. Jos vedät

-viivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä

-(pohjoisessa) _Betelgeuze'en_, ja alhaalla (etelässä) tulet

-_Rigel'iin_. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan

-tutuista tähdistä tuntemattomiin.

-

-Tämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista

-avaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla,

-niin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja

-lieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman

-aurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean

-Luojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka

-suhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule

-kukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän

-pieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta

-ja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19

-psalmini sanat: "Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus

-julistaa hänen kättensä teot!"

-

-

-

-

-

-

-

-

-End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius

-

-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***

-

-***** This file should be named 51853-8.txt or 51853-8.zip *****

-This and all associated files of various formats will be found in:

-        http://www.gutenberg.org/5/1/8/5/51853/

-

-Produced by Tapio Riikonen

-

-Updated editions will replace the previous one--the old editions

-will be renamed.

-

-Creating the works from public domain print editions means that no

-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation

-(and you!) can copy and distribute it in the United States without

-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,

-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to

-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to

-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project

-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you

-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you

-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the

-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose

-such as creation of derivative works, reports, performances and

-research.  They may be modified and printed and given away--you may do

-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is

-subject to the trademark license, especially commercial

-redistribution.

-

-

-

-*** START: FULL LICENSE ***

-

-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

-

-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

-distribution of electronic works, by using or distributing this work

-(or any other work associated in any way with the phrase "Project

-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project

-Gutenberg-tm License (available with this file or online at

-http://gutenberg.org/license).

-

-

-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm

-electronic works

-

-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

-and accept all the terms of this license and intellectual property

-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all

-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy

-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.

-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project

-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the

-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or

-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

-

-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be

-used on or associated in any way with an electronic work by people who

-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few

-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

-even without complying with the full terms of this agreement.  See

-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project

-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement

-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic

-works.  See paragraph 1.E below.

-

-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"

-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project

-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the

-collection are in the public domain in the United States.  If an

-individual work is in the public domain in the United States and you are

-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from

-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative

-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg

-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project

-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by

-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of

-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with

-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by

-keeping this work in the same format with its attached full Project

-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

-

-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern

-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in

-a constant state of change.  If you are outside the United States, check

-the laws of your country in addition to the terms of this agreement

-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or

-creating derivative works based on this work or any other Project

-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning

-the copyright status of any work in any country outside the United

-States.

-

-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

-

-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate

-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently

-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the

-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project

-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,

-copied or distributed:

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or

-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

-

-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived

-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is

-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied

-and distributed to anyone in the United States without paying any fees

-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work

-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the

-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1

-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the

-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or

-1.E.9.

-

-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

-with the permission of the copyright holder, your use and distribution

-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional

-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked

-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the

-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

-

-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

-License terms from this work, or any files containing a part of this

-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

-

-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

-electronic work, or any part of this electronic work, without

-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

-active links or immediate access to the full terms of the Project

-Gutenberg-tm License.

-

-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,

-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any

-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or

-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than

-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version

-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),

-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a

-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon

-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other

-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm

-License as specified in paragraph 1.E.1.

-

-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing

-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided

-that

-

-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is

-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he

-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the

-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments

-     must be paid within 60 days following each date on which you

-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax

-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and

-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the

-     address specified in Section 4, "Information about donations to

-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

-

-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

-     License.  You must require such a user to return or

-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium

-     and discontinue all use of and all access to other copies of

-     Project Gutenberg-tm works.

-

-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any

-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days

-     of receipt of the work.

-

-- You comply with all other terms of this agreement for free

-     distribution of Project Gutenberg-tm works.

-

-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm

-electronic work or group of works on different terms than are set

-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from

-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael

-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the

-Foundation as set forth in Section 3 below.

-

-1.F.

-

-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm

-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic

-works, and the medium on which they may be stored, may contain

-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or

-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual

-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a

-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by

-your equipment.

-

-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

-liability to you for damages, costs and expenses, including legal

-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

-DAMAGE.

-

-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

-written explanation to the person you received the work from.  If you

-received the work on a physical medium, you must return the medium with

-your written explanation.  The person or entity that provided you with

-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a

-refund.  If you received the work electronically, the person or entity

-providing it to you may choose to give you a second opportunity to

-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy

-is also defective, you may demand a refund in writing without further

-opportunities to fix the problem.

-

-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth

-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER

-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO

-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

-

-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied

-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.

-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the

-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be

-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by

-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any

-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

-

-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance

-with this agreement, and any volunteers associated with the production,

-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,

-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,

-that arise directly or indirectly from any of the following which you do

-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm

-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any

-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

-

-

-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

-

-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

-electronic works in formats readable by the widest variety of computers

-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists

-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from

-people in all walks of life.

-

-Volunteers and financial support to provide volunteers with the

-assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's

-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.

-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4

-and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.

-

-

-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive

-Foundation

-

-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification

-number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at

-http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent

-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

-

-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.

-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered

-throughout numerous locations.  Its business office is located at

-809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email

-business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact

-information can be found at the Foundation's web site and official

-page at http://pglaf.org

-

-For additional contact information:

-     Dr. Gregory B. Newby

-     Chief Executive and Director

-     gbnewby@pglaf.org

-

-

-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation

-

-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

-spread public support and donations to carry out its mission of

-increasing the number of public domain and licensed works that can be

-freely distributed in machine readable form accessible by the widest

-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations

-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

-status with the IRS.

-

-The Foundation is committed to complying with the laws regulating

-charities and charitable donations in all 50 states of the United

-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a

-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

-with these requirements.  We do not solicit donations in locations

-where we have not received written confirmation of compliance.  To

-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any

-particular state visit http://pglaf.org

-

-While we cannot and do not solicit contributions from states where we

-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

-against accepting unsolicited donations from donors in such states who

-approach us with offers to donate.

-

-International donations are gratefully accepted, but we cannot make

-any statements concerning tax treatment of donations received from

-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

-

-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other

-ways including checks, online payments and credit card donations.

-To donate, please visit: http://pglaf.org/donate

-

-

-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic

-works.

-

-Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm

-concept of a library of electronic works that could be freely shared

-with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project

-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

-

-

-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.

-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily

-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

-

-

-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

-

-     http://www.gutenberg.org

-

-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

+The Project Gutenberg EBook of Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+
+Title: Lukemisia lapsille 3
+
+Author: Zacharias Topelius
+
+Release Date: April 24, 2016 [EBook #51853]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+LUKEMISIA LAPSILLE 3
+
+Kirj.
+
+Z. Topelius
+
+
+Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
+
+
+
+
+
+Werner Söderström, Porvoo, 1893.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
+ Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.
+ Paimentyttö.
+ Tyttö marjassa.
+ Vuoden-ajat.
+ Tomu.
+ Pudonnut kenkä.
+ Turun linnan tonttu-ukko.
+ Ulpukka.
+ Metsästäjän ensimmäinen saalis.
+ Pellava.
+ Kalle ja Kaisa.
+ Varro vähän.
+ Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.
+ Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.
+ "Parempi" ja "huonompi".
+ Peikkojen joulu.
+ Kun on Juhannus.
+ Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.
+ Totuuden helmi.
+ Jouluyö.
+ Pienten lintujen valitus.
+ Kauniinta metsässä.
+ Heinänteko.
+ Satu Lillin nenästä.
+ Koivu ja tähti.
+ Merimiehen koti-ikävä.
+ Suuria, kirkkaita tähtiä.
+
+
+
+
+KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,
+
+
+Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,
+että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala
+tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten
+kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin
+synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,
+niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
+
+Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,
+mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
+
+Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli
+itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä
+niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos
+siihen otti jotakin.
+
+Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan
+lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden
+mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan
+ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat
+sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan
+eihän hän sitä osannut estää.
+
+Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät
+muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat
+heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,
+Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta
+ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
+
+Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo
+armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle
+puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä
+yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
+
+Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään
+vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa
+puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään
+kantaa.
+
+Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei
+kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas
+lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki
+myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon
+nöyryyttää armottomat.
+
+Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo
+istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa
+vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"
+
+Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."
+
+"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.
+
+"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan
+syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."
+
+Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,
+niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä
+tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te
+ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne
+katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."
+
+Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja
+sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!
+Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa
+paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää
+ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle
+hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."
+
+
+
+
+NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.
+
+
+"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen
+Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat
+kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.
+
+Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.
+Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,
+jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran
+pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,
+mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.
+Se oli rumasti tehty.
+
+"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden
+vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran
+kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.
+
+"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.
+Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo
+minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen
+vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan
+tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai
+eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin
+muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta
+hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä
+luulet, Selma?"
+
+Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:
+"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."
+
+Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa
+kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi
+se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja
+minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin
+pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi
+raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt
+täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin
+ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että
+Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä
+peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.
+
+Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen
+olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä
+edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.
+Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit
+punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken
+saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,
+joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen
+sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte
+ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin
+juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri
+kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki
+punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti
+laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,
+niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja
+hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin
+tahallaan.
+
+Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta
+katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä
+lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.
+Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin
+hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan
+uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui
+seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,
+miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi
+hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki
+romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun
+ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan
+sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.
+
+Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta
+mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja
+leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.
+Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja
+kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat
+sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun
+Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla
+puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka
+koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,
+ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;
+se näytti hyvin hauskalta.
+
+Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi
+itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti
+hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma
+sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin
+sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,
+kun olen suuri tyttö?"
+
+Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,
+ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan
+kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja
+kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne
+hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli
+oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului
+sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me
+olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon
+ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"
+
+Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain
+välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku
+leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat
+myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan
+valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"
+
+Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin
+Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan
+nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen
+pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,
+kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan
+kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli
+lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat
+viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan
+päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina
+luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me
+olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon
+kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta
+astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"
+Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä
+lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän
+oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa
+lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,
+muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on
+kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia
+puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään
+lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:
+"mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä
+olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään
+muuta ystävää kuin minä itse."
+
+Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki
+olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin
+ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun
+saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on
+taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin
+pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi
+suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,
+siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme
+takaisin kesäiseen iloomme!"
+
+Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa
+katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,
+katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat
+ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme
+pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,
+että saamme olla hänen lapsiansa!"
+
+
+
+
+PAIMENTYTTÖ.
+
+    Mä läksin ulos aamulla,
+    Kun kirkas päivä koitti.
+    Ohuissa olin vaatteissa,
+    Ja tuuli metsää soitti.
+    Tie ohitseni luisti vain,
+    Ja metsä juoksi vastahain.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa
+
+    Pussissa oli leipänen
+    Ja uljuutta, ei huolta.
+    Ja karja kulki korpehen
+    Harjumme tätä puolta.
+    Mua suuri kuusi katseli,
+    Ja puro riemuin lauleli.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Kanerviin istuin kankaallen
+    Sukkaani kutomahan
+    Ja mietin, onko yhtään, ken
+    Mua ehtii muistamahan.
+    Niin muistin äiti vainajaa...
+    Ken kotona nyt asustaa?...
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Tulipa kuuma päivä, kas!
+    Kärpästä lensi, parmaa.
+    Vajosi suohon kellokas;
+    Ei kättä vahvaa, varmaa.
+    Hei, tartuin silloin sarviin sen,
+    Se kirkontornin painoinen.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Kun lehmä pääsi kuivallen,
+    Niin otso näkyi tiellä.
+    Löin häntä; hänpä ymmärs sen,
+    Hän seisoi ujomiellä.
+    Pois lötkötti hän viitaan päin:
+    Mitäpä hän mun lehmälläin?
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+    Hei, sadetta en pelkää vain
+    Ja nälkää kanssa karjan!
+    On pehmyt lato suojanain:
+    Punaisen poimin marjan;
+    Purosta kahvimyllyn saan;
+    Jumala muistaa poloistaan.
+        Hei, heijuu, hei!
+    Ja soi joka ainoa oksa.
+
+
+
+
+TYTTÖ MARJASSA.
+
+Yksinpuhe.
+Metsäseutu järven rannalla.
+
+
+_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori
+käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
+
+Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla
+ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei
+minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan
+vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
+
+Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.
+Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.
+Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä
+tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen
+minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella
+sekä hyviä että pahoja.
+
+Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko
+maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun
+on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä
+tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,
+nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki
+elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin
+iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin
+korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin
+panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että
+olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme
+palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
+
+Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se
+myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta
+nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät
+päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa
+hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa
+verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa
+kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan
+selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.
+Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?
+Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,
+miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi
+purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää
+silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa
+ylös.)
+
+Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;
+Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat
+kuulla, kun minä kotiin palaan!
+
+Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan
+marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,
+ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita
+kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin
+variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun
+tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.
+Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,
+vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,
+kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen
+ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on
+palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä
+se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja
+sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...
+Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa
+vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)
+Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän
+kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee
+lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,
+matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua
+hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,
+käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse
+hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken
+näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta
+Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai
+Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,
+Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen
+helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,
+pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin
+halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa
+minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä
+elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista
+kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään
+levitetyistä hämähäkin verkoista.
+
+Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä
+käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun
+puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa
+anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on
+minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu
+ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
+
+Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa
+ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)
+niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:
+elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin
+syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun
+höyhenilläsi.
+
+Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme
+neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla
+ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,
+hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua
+pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat
+seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla
+pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta
+tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato
+liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
+
+Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on
+vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,
+Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät
+koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso
+vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan
+poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin
+hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
+
+Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.
+(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista
+täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat
+hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan
+tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.
+Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä
+olen täällä muhkeassa metsässä?
+
+Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin
+verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole
+koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu
+tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!
+Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei
+petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä
+valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
+
+Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota
+kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä
+ei!
+
+Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli
+metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle
+vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan
+sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,
+kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin
+nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja
+hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko
+matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt
+siinäkin nauramista.
+
+Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
+
+    (Kaiku vastaa: marjojasi.)
+
+Annatko mulle niistä metsälinnasi?
+
+    (Kaiku: metsälinnani.)
+
+Ehkäpä myöskin sydämmesi?
+
+    (Kaiku: sydämmeni.)
+
+Ei, kiitoksia vain.
+
+    (Kaiku: kiitoksia vain.)
+
+Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
+
+    (Kaiku: kotiin äitin luo.)
+
+Hyvästi nyt, hyvästi!
+
+    (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
+
+        (Maria lähtee hypistellen pois.)
+
+
+
+
+VUODEN-AJAT.
+
+(Koulutytöt opettajattarelleen.)
+
+Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.
+
+
+Henkilöt:
+
+ Saturnia.
+ Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).
+ Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).
+ Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).
+ Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).
+
+_Saturnia_.
+
+Huomenta herttaisinta, jalo neiti!
+Kai, kunniaa ei suurta mulla liene
+Tunnettu olla? Olen Saturnia.
+Saturnus-hovimestarin mä vaimo.
+Tuon, joka ajan meren takapuolla
+Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.
+On kunnon ukkoni jo ijäkäs
+Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet
+Käskystä korkeasta kurissa
+Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,
+Kun puskea maapalloa ne mielii.
+Kavalat, häijyt kielet väittävät
+Omia lapsiansa hänen syövän.
+Tuo, kautta kunniani, valhe on.
+Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,
+Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta
+On sievää mulla, hänen vaimollaan?
+Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,
+Töyräältä Tähtilinnan poimitut.
+Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän
+Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.
+Lapsista, hyvinhän sen arvannette,
+On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.
+Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii
+He usein; joskus muhvini he saavat,
+Auringon yli hunnuks laittavat sen:
+Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,
+Mun valokuvakseni niitä väittäin.
+No niin; on mulla tytöt julman kiltit,
+Vaan varsin vallattomat; valitusta
+Maapallolta niin usein kuulen heistä,
+Kun isän puuhissa he täällä käy.
+Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,
+Mä mielin panna heidät kaikki kouluun
+Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä
+Voi tietää koulua niin kunnollista
+Kuin juuri tämä teidän johtamanne
+Aisoissa äkäpussit pitämään,
+Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että
+Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,
+Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa
+Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset
+He ovat, kuten näette, siistimättä,
+Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.
+Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.
+    (Talvi tulee.)
+Hän vanhin tyttäreni Talvi on,
+Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin
+Ja makas alla tyynyin valkoisten!
+Siks iho kovin kelmeä on hällä.
+Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän
+Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.
+Käy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!
+
+_Talvi_.
+
+On lunta mulla yllä,
+Mä talvi olenkin.
+Mä suksin hiihdän kyllä
+Ja liikun luistimin.
+Taivaani pilvet kattaa,
+Niin pitkä yöni on;
+On metsän' laulamatta
+Ja järven' aalloton.
+
+Vaan älä pelkää tuosta!
+Tulehmain lämmittää
+Ja sallii sadun juosta
+Ja leikit järjestää.
+Kun joulukuusi loistaa,
+Unohtuu pimeä.
+Turkissain kätken toista
+Sisartain, Kevättä.
+
+_Saturnia_.
+
+Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija
+Jo, häntä nyt saa aina odottaa!
+    (Maija astuu esiin turkeista.)
+Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,
+Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi
+Käkönen? Eikö kuku selvään hän?
+Jo puro pojan myllyä kai käyttää?
+Sanonpa sulle, sirkkuseni, että
+Jos huolimaton olet toiste, saat
+_Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.
+Äidille sievä kumarrus nyt tee!
+
+_Maija_.
+
+Mä olen kevään henki.
+Heräjän lumesta,
+Pois saan jääkyynelenki
+Järveltä, nurmelta.
+On Pohjolassa täällä
+Niin lyhyt aikani:
+Kaikk' ihanuus maan päällä
+Äkisti haihtuupi.
+
+Mä synnyin pohattana
+Köyhässä mökissäin;
+Nyt olen valtiaana,
+Vaikk' kahleist' unta näin.
+Hyljätty olin ani
+Kuin lehti lähtenyt;
+Vaan kukka-aarrettani
+Et laskea voi nyt.
+
+_Saturnia_.
+
+Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!
+Runoilijat on hänet pilanneet.
+Nyt, Julia, on vuoros!
+    (Julia tulee).
+                       Tässä on hän,
+Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.
+Anteeksi, hän on päivettynyt hieman
+Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!
+Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.
+Hengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!
+
+_Julia_ (leyhytellen viuhkalla)
+
+Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,
+Kun niitty on sulotuoksuinen;
+Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,
+Saan tuoksumaan havuneulasenkin,
+Rukiisen ruiskukat tihutan,
+Kanervat kastehin saunoitan.
+
+Eloni kaikki on tuokio vaan.
+Menneestä hetkest' en huolikkaan,
+En myös, jos syys kovin myrskyileepi
+Ja vettä virtana viskeleepi.
+Reunalla lähtehen hengähdin,
+Ijäistä valoa uneksin.
+
+_Saturnia_.
+
+Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.
+Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro
+On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan
+Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.
+    (Lucia tulee.)
+Työmuurahainen, missä nokesit
+Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.
+Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;
+Metsässä sieniä hän vasta poimi.
+No, älä pelkää, tyttö! kumarra!
+
+_Lucia_.
+
+Syys olen valju, mi sadon tuo,
+On kultatähkiä mulla.
+Suruinen sydän, mun lahjan' suo
+Lohduksi mielesi tulla!
+On mulla musta ja kylmä yö;
+Pois puista myrskyni lehdet lyö,
+Ja aika kolkko on sulla.
+
+Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,
+Vaikk' irti lehdet on puista.
+Kuin morsian pihlaja punoittaa,
+Kun puidaan riemuten ruista
+Taivaalla iltaisin pilkuttaa
+Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:
+Mä aina mielin sua muistaa.
+
+_Saturnia_.
+
+Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.
+Kuulusteletteko tai tahdotteko,
+Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?
+Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?
+
+_Talvi_ (lukien).
+
+Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.
+
+_Saturnia_.
+
+Yön tähtikirjaa oikein tavasit.
+No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?
+
+_Talvi_ (lukien kuin läksyä).
+
+Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,
+Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...
+
+_Saturnia_.
+
+Eikö kukaan muista enempää?
+    (Lucia nostaa käden).
+Lucia!
+
+_Lucia_.
+
+Skorpioni, Joutsimies, Kauris...
+
+_Talvi_ (keskeyttäen).
+
+Vesimies, Kalat.
+
+_Saturnia_.
+
+Niin! Maija, kirjoitappa taululle!
+    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)
+No, mitä kuvailee se kirjaimisto?
+
+_Maija_.
+Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.
+
+_Saturnia_.
+Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.
+Julia, osaatko sä historiaa?
+
+_Julia_.
+
+Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
+
+_Saturnia_.
+
+Tietääkö kenkään vielä?
+    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)
+                        Mitä sitte?
+
+_Talvi_.
+
+Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,
+ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
+
+_Maija_.
+Jumala sanoi: tulkoon valkeus!
+
+_Julia_.
+
+Ja valkeus tuli.
+
+_Saturnia_.
+
+Se alkuna on kaiken historian.
+Nyt seuraa laskutaito. Lucia,
+Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!
+
+_Lucia_ (taulun edessä).
+
+Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla
+On päivää kolmekymmentä,
+Kahdeksankolmatt' Helmikuulla...
+
+_Saturnia_.
+
+Noh?
+    (Talvi nostaa kätensä.)
+     Talvi!
+
+_Talvi_.
+
+Vaan muilla yksineljättä.
+
+_Saturnia_.
+
+Mikä on tulos?
+
+_Lucia_ (laskee yhteen).
+
+Kolmesataa kuusikymmentä viisi.
+
+_Saturnia_.
+
+Niin oikein. Jätämme muut laskutavat
+Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö
+Mun oppilaani osaa fysiikkaa,
+Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?
+    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)
+Sen tiesin; sillä professorin taito
+On tytöilläni luonnon kunnissa.
+Jätämme sen; me muutoin luomakunnan
+Saisimme osin lajitelluin, kuin
+Tarjottimella teetä, etehemme.
+He uskonnossa luonnon raamatun
+Lävitse osaa. Kielistä he taitaa
+Vain laineen loiskeen, tuulen huminan
+Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.
+Saattaisko saada erisvapautta?
+Kysely loppui; koulu arvostelkoon.
+Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,
+Julia toiseen, Lucia kolmanteen
+Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?
+Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!
+Kättänne hyvyydestä suutelemme,
+Kun lasten puutteita te siedätte.
+Opettajalle oppilas ei lahjaa
+Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen
+Hopeamaljassa on kiitossana;
+Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.
+No, onko teillä kultasanaa kellään?
+    (Kaikki nostavat kätensä.)
+No niin, siis kukin lahjan antakoon!
+
+_Talvi_ (opettajattarelle.)
+
+Mä hyisiksi talviksi lahjoitan
+Lohduksesi lieden leimuavan,
+Suon tunnon rauhankin kultaisen,
+Elon taistelun ollessa myrskyisen,
+Ja tarjoan palkaksi vaivojen
+Sydämmien nuorien siunauksen.
+
+_Maija_.
+
+Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,
+Niin taas kevät saapuvi takaisin.
+Nuoruuden kukkivan ainiaan
+Luon askeleitasi seuraamaan,
+Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,
+Totuuden tiet' yhä kulkemahan.
+
+_Julia_.
+
+Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,
+Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.
+Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,
+Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.
+Luon' niiden sulle mä tarjoan
+Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.
+
+_Lucia_.
+
+Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,
+Hedelmiä syys vain luontohon luo.
+Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,
+Sua viel' elon syksynä muistelevat
+Ja kutsuvat taivahan siunauksen
+Ylitsesi elosi illallen.
+
+
+
+
+TOMU.
+
+
+Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva
+hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen
+valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt
+Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja
+ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä
+tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä
+paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha
+sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.
+
+Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,
+että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia
+huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti
+oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,
+niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia
+itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta
+rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.
+Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen
+oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli
+keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi
+kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja
+jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut
+hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili
+kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä
+kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut
+naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.
+
+Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään
+hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina
+valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi
+hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti
+talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.
+"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku
+heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä
+järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja
+milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli
+Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään
+silmällä kaikkia öillä liikkujoita.
+
+Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja
+sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas
+eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä
+vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla
+ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä
+ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä
+alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa
+tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata
+siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.
+Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.
+
+Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta
+muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He
+menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli
+nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti
+auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin
+neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen
+teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu
+pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai
+niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja
+ilmaiseksi."
+
+Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin
+miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden
+hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin
+taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min
+suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä
+olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi
+ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla
+pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja
+hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!
+Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki
+etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset
+itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden
+koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä
+yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus
+sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului
+astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei
+osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi
+huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli
+saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,
+sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia
+likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.
+
+Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä
+ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa
+joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja
+sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään
+kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän
+lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä
+hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos
+hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin
+venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja
+kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi
+kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa
+leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti
+häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain
+alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken
+jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan
+voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki
+tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa
+tarkoittanut.
+
+Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi
+oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,
+sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä
+teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin
+ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana
+rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun
+kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu
+moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän
+oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät
+hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä
+katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;
+Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui
+olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.
+
+Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin
+sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,
+päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään
+puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi
+aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa
+täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se
+enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai
+tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.
+
+Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.
+Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.
+Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä
+ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei
+voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri
+ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi
+suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja
+pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui
+nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki
+kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin
+kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä
+kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa
+väärän epäilyksen uhrina.
+
+Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto
+eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,
+että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne
+siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen
+poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.
+Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa
+emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu
+nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!
+Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli
+tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.
+Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen
+asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin
+viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään
+merkkiä hänen terävistä hampaistaan.
+
+Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin
+asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan
+maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan
+alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään
+pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla
+hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä
+hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti
+kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,
+milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti
+kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa
+kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin
+kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.
+Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes
+sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän
+väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää
+oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin
+nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat
+elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa
+käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,
+kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli
+hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa
+myyräin vehkeiltä.
+
+Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen
+hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.
+Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka
+tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä
+onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen
+olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt
+osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin
+voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.
+Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn
+aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi
+tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut
+nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla
+toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.
+
+Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira
+juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa
+tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi
+kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään
+seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,
+tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin
+vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten
+sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista
+ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.
+"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa
+ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut
+hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen
+jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi
+lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti
+odottamaan.
+
+Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa
+kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi
+seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"
+(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui
+seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta
+sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan
+erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja
+keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein
+luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka
+ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"
+hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo
+pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.
+
+Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli
+pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että
+hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"
+Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla
+kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista
+vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin
+tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla
+muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.
+Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika
+löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.
+
+Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä
+peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu
+huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän
+nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen
+oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin
+piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme
+lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi
+susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja
+runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut
+käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes
+jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;
+sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen
+ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin
+mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn
+taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,
+väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa
+teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina
+tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai
+takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta
+paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,
+eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen
+miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen
+keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit
+olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä
+apua.
+
+Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan
+hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"
+Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei
+edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,
+Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.
+Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut
+käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään
+mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa
+näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana
+sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan
+iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.
+
+Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli
+luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen
+kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun
+esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,
+jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä
+kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.
+
+Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti
+lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan
+kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.
+Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja
+kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki
+talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei
+ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet
+tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään
+Tomua kohtaan.
+
+Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja
+palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä
+lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista
+juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja
+sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä
+koira!"
+
+
+
+
+PUDONNUT KENKÄ.
+
+
+Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja
+Helsingin kauppatorilla.]
+
+_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.
+
+      Ensimmäinen laulu.
+
+    Kuulkaa, te poikaset kullat!
+    Täss' olis korput ja pullat,
+    Kaikista parahat rinkilät!
+    Tulkaatte, saattepa maistaa!
+    Äsken mä ennätin paistaa
+    Ranskan leivätki pehmeät!
+    Porvoon tippoja kannan,
+ [Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]
+    Myös pipparkakkuja annan!
+    Entäs vintiöt hempeät!
+
+    Noh, tytöt, ukot ja akat!
+    Näättekö, täydet on vakat,
+    Tulkaa halvalla ostamaan!
+    Puolesta hinnasta myönnän,
+    Kahdesta neljä jo työnnän,
+    Hiukan tingin mä toisinaan
+    Älkää mun antako tässä
+    Seisoa häpeämässä!
+    Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!
+
+Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä
+kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska
+tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset
+juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden
+kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat
+Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja
+me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot
+tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!
+
+No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään
+sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään
+tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!
+saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja
+hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle
+tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki
+tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se
+juuri on rouville mieleen.
+
+_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä
+mitään, joka kelpaisi lapsille?
+
+_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,
+jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko
+hirvensarvia?
+
+_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?
+
+_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa
+kahdestakymmenestä.
+
+_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia
+rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla
+pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.
+
+_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.
+
+_Rouva_. Saatte neljätoista.
+
+_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.
+
+_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.
+
+_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista
+penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.
+
+_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?
+
+_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!
+
+_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole
+rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?
+
+_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.
+
+_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään
+kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on
+kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan
+yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)
+Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus
+elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen
+niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan
+uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)
+
+_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.
+Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta
+tässäpä tulee pikku poika.
+
+_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?
+
+_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?
+
+_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme
+piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.
+
+_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.
+
+_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.
+
+_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.
+Anna nyt kauniisti toisille osansa.
+
+_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)
+
+_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous
+sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku
+lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --
+Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä
+kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla
+ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut
+itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.
+
+_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne
+arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion
+juuri lähteä Viaporiin.
+
+_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja
+te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei
+toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä
+en tietäisi, mikä ja millainen te olette!
+
+_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?
+
+_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)
+
+      Toinen laulu.
+
+    Akka, joka vaihtaa, hyörii,
+    Ostaa paljon tyhjällään;
+    Joka kieppuu, joka pyörii,
+    Liukas kieli lärpällään;
+    Joka ryöstää, pauhaa, pettää
+    Piikasia yhtenään;
+    Joka kiskoo, nylkee, kettää,
+    Pradajerska nimeltään.
+
+    "Onkos vanhoj' takkii herrall'?"
+    "Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?"
+    "Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'
+    Vuohet, porsaat ostan mie!"
+    "Turhaan, tyttö, tingit sieltä,
+    Kuorma on mun ostaman'!"
+    "Hölmö kansa, pois vaan tieltä,
+    Pradajerska olenhan!"
+
+_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren
+syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?
+
+_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee
+poliisi ja rummuttaja?
+
+_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...
+(Rummun ääni kuuluu loittoa.)
+
+_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin
+varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?
+
+_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.
+Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut
+supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,
+lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy
+minua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat
+silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,
+hyvästi, hyvästi! (Menee.)
+
+_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta
+mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.
+Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin
+mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain
+eivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää
+korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain
+käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!
+Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja
+vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei
+kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien
+väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka
+kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä
+sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.
+
+(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)
+
+      Kolmas laulu.
+
+    Varpunen väikkyy lennossaan
+    Taivaalla viluissansa.
+    Hanki on hänen vuoteenaan.
+    Pilvi on peittonansa.
+
+    Vaikka on harmaa, rumakin
+    Tuo puku sulla yllä,
+    Laulusi harras kuitenkin
+    Taivaalle kelpaa kyllä.
+
+    Raukka, nyt yksin sirkutat!
+    On lujat talven paulat.
+    Kun kevätsäät taas joutuvat,
+    Paremmin silloin laulat.
+
+_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan
+penni!
+
+_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.
+
+_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.
+
+_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et
+saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa
+sinut käsiinsä.
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee
+pois.)
+
+_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu
+Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä
+olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän
+kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)
+
+_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja
+koska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari
+ja neuvosmiehet.
+
+_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa
+markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni
+varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen
+kaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet
+kiinni... He tuovat hänet tänne.
+
+(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)
+
+_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä
+varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.
+
+_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit
+heinätullolla?
+
+_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin
+viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.
+
+_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun
+vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.
+
+_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...
+mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...
+
+_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?
+
+_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,
+että saan etsiä tätiäni!
+
+_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?
+
+_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on
+kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän
+kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta
+minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström
+tai jotakin sinne päin.
+
+_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä
+sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä
+olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen
+sinun tätisi!
+
+_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin
+ottaa minua!
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin
+poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään
+hanhea pyrstöstä.
+
+_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te
+häpäsette poliisia!
+
+_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa
+nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.
+
+_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.
+
+_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on
+korvanne?
+
+_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?
+
+_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli
+Kudrakovan harmaa kissa...
+
+_Poliisi_. Pois tieltä, akka.
+
+_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.
+
+_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka
+saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:
+virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?
+
+_Poliisi_. Te, vanha taikina!
+
+_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!
+
+_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan
+teidät haukkumaan poliisia.
+
+_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!
+
+_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä
+jätän sinut poliisin kynsiin.
+
+_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]
+
+_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?
+
+_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon
+nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,
+kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin
+tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme
+markkaa taikka niin.
+
+_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa
+poliisia?
+
+_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä
+markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän
+on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan
+markkaa sitte.
+
+_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä
+tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)
+
+_Lotta_. Se on minun kenkäni.
+
+_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,
+että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)
+Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin
+kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.
+
+_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.
+
+_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän
+paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut
+hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?
+
+_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken
+rummutettiin torilla?
+
+_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa
+markkaa, pormestari ja neuvoskunta.
+
+_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut
+kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli
+kuusitoista tuhatta markkaa.
+
+_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa
+pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka
+eivät olleet kyllin mustat.
+
+_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi
+etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö
+postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli
+löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes
+kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta
+nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin
+kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani
+rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla
+on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi
+rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.
+
+_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna
+säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!
+Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?
+
+_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on
+kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.
+
+_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,
+ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte
+muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.
+
+_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää
+ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami
+Ström?
+
+_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa
+vaivasta... herra alapoliisi!
+
+_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta
+postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun
+varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä
+levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa
+kaappia!
+
+      Neljäs laulu.
+
+        _Matami_.
+
+    Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.
+    Aluu, alumpa, alumpalei,
+    Lottaseni käypi käsin taikinaan,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Lotta_.
+
+    Nytpä tätiä saan minä syleillä,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Strömsten hän on, muistanpa nimensä,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Matami_.
+
+    Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+
+        _Lotta_.
+
+    Rakas täti, minä tässä uneksin,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Poliisi_.
+
+    Eikös matam' rouvaksi rupeisi?
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!
+    Aluu, alumpa, alun!
+
+        _Matami_.
+
+    Suur' kiitos, onkos asiat niin,
+    Aluu, alumpa, alumpalei?
+    Rakastunpa oitis poliisiin,
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+        _Kaikki_.
+
+    Tämä loppu on tässä pulmassa,
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Joka tapahtui Cargerin kulmassa:
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+    Jospa se teist' ois niin maulleen.
+    Aluu, alumpa, alumpalei!
+    Kuin Porvoon tipat rusinoineen!
+    Aluu, alumpa, aluu!
+
+
+
+
+TURUN LINNAN TONTTU-UKKO.
+
+
+Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa
+seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan
+kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja
+Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo
+Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden
+hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.
+
+Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä
+holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,
+että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen
+hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen
+jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin
+tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,
+sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä
+suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän
+tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin
+rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen
+makunsa.
+
+Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa
+_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä
+pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.
+Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella
+mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti
+suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja
+kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,
+katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta
+raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä
+höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,
+pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,
+jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu
+kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä
+vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo
+satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen
+ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi
+siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,
+niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein
+kodikkaalta.
+
+Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän
+vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista
+tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri
+erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana
+sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja
+paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan
+lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes
+puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni
+tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta
+vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:
+tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.
+Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka
+kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.
+Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,
+linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki
+turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla
+ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat
+pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten
+kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä
+hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän
+läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan
+tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista
+vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.
+Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä
+aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi
+uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä
+edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä
+hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut
+Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.
+Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin
+edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä
+istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin
+juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja
+tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli
+matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun
+ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka
+myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on
+täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti
+vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",
+sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta
+ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi
+kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:
+"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi
+pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin
+oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä
+juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.
+"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon
+viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi
+olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän
+oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa
+juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi
+käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
+
+Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon
+ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui
+näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;
+mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua
+huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin
+tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla
+että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,
+niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen
+vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa
+kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän
+eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia
+vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja
+holveista.
+
+Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,
+kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen
+oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle
+vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin
+päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä
+oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten
+mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan
+ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja
+sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän
+usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat
+he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,
+eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia
+muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se
+seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
+
+Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,
+kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat
+kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret
+mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit
+näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei
+kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu
+alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus
+Kivinen.
+
+Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä
+päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui
+näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas
+pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti
+hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.
+Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä
+hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
+
+"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
+
+"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
+"Ketä minulla on kunnia...?"
+
+Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne
+minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle
+sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle
+kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se
+on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan
+äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?
+Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin
+virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun
+maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?
+Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme
+nyt ystävät!"
+
+Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli
+edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta
+oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta
+valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui
+vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä
+linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
+
+Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla
+hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin
+eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella
+heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan
+päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore
+Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,
+herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,
+Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,
+Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa
+Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti
+vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta
+kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä
+istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa
+ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,
+millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa
+Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu
+kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen
+ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran
+poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.
+Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde
+Turusta mihinkään.
+
+Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut
+mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä
+professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,
+ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
+
+"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
+
+"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.
+Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen
+käynyt siellä.
+
+He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.
+Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata
+jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli
+perin kostea ja ummehtunut.
+
+"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
+
+"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari
+kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,
+niin että ratisi vain jalkain alla.
+
+"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte
+auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,
+minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää
+ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat
+nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta
+minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut
+vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä
+niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
+
+Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi
+kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka
+paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi
+tonttu.
+
+"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi
+kaukana koko komerosta.
+
+"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun
+talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on
+vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä
+tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.
+Tahdotko nähdä aarrekammioni?"
+
+"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä
+värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa
+erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.
+
+"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä
+pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"
+
+Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli
+pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.
+Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä
+silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja
+jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita
+muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu
+katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti
+tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,
+ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi
+ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua
+omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen
+hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja
+holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan
+aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa
+suloista, on niin suloista olla rikas."
+
+"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"
+uskalsi vahtimestari kysyä.
+
+"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä
+joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."
+
+"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"
+
+Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti
+vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet
+salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä
+kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku
+ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo
+monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat
+kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella
+samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."
+
+"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin
+peloissaan.
+
+Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.
+"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen
+mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan
+on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,
+en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla
+ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin
+minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,
+odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen
+tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen
+partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,
+että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja
+se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,
+eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu
+vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen
+kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan
+muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin
+kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten
+odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja
+kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin
+tärisevät..."
+
+"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun
+palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua
+kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta
+aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset
+virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa
+syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli
+yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,
+tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni
+ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,
+mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
+
+Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan
+hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla
+oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin
+paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö
+talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin
+oivallista juomaa.
+
+"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta
+suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi
+päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo
+ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;
+sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
+
+Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.
+"Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja
+pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,
+ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,
+jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu
+sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
+
+"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
+
+Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä
+ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen
+niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä
+ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,
+"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne
+alas."
+
+Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta
+tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta
+hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle
+kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,
+yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten
+kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua
+ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas
+tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että
+jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla
+kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta
+näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän
+aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
+
+Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka
+usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus
+Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin
+paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan
+perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti
+yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,
+väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei
+kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin
+kersantti arvasikaan.
+
+Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein
+iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja
+koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki
+kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.
+Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat
+kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista
+hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta
+joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki
+rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,
+kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat
+huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat
+kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,
+mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta
+tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla
+kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi
+sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"
+
+Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei
+näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa
+hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin
+kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan
+sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon
+linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä
+niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja
+onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,
+ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti
+poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
+
+Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen
+maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun
+pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi
+punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä
+kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean
+tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki
+kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin
+kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,
+lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta
+holvista.
+
+Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu
+oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja
+sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
+
+Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta
+näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen
+kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:
+"saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,
+kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
+
+"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,
+vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää
+lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi
+sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
+
+"Hän on aivan kuin kuningatar."
+
+"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina
+Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.
+Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,
+kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat
+luulla minun varastaneen sen."
+
+"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota
+rinkilää Murrille?"
+
+"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on
+kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia
+ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;
+minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
+
+Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen
+komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti
+selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.
+
+Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan
+asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon
+Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin
+olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla
+lörpöttelemättä.
+
+Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.
+Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja
+kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli
+hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä
+huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä
+kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä
+turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei
+tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli
+löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean
+esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
+
+"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",
+vastasi vahtimestari äkeissään.
+
+"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin
+lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
+
+"Se ei koske teihin, matami."
+
+"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman
+sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,
+varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
+
+Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta
+ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran
+onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt
+loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki
+tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli
+vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni
+poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi
+hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että
+heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä
+siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,
+hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään
+huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
+
+Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat
+peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa
+harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat
+edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
+
+"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
+
+"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.
+
+Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään
+sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha
+omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
+
+"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
+
+"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän
+tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel
+askeleelta.
+
+Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti
+hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä
+syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään
+kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi
+ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja
+astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
+
+Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla
+niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän
+ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,
+mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti
+pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat
+Murri-kissan silmät.
+
+"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja
+samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle
+porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa
+kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui
+kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän
+sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät
+hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä
+ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota
+kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt
+tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari
+vanhukselle.
+
+"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin
+ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt
+minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,
+täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!
+Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä
+vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,
+päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä
+olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,
+sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän
+omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa
+vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin
+nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun
+hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan
+pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät
+loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi
+vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,
+niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet
+ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he
+ulvovat ilosta!"
+
+Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon
+päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei
+tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet
+niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo
+luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
+
+Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,
+ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja
+muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa
+tai itkee varasta?
+
+Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären
+tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika
+hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on
+aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi
+henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."
+
+"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
+
+"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne
+kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla
+kirjaimilla."
+
+Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi
+hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista
+rautaa.
+
+Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua
+vain ei ollut missään.
+
+"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut
+olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä
+malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan
+ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
+
+Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän
+olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
+
+Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää
+koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo
+jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä
+ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin
+merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan
+asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita
+näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä
+rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka
+sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä
+enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen
+hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
+
+Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua
+kävelylle linnaan!"
+
+"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
+Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
+
+"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata
+jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,
+josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu
+tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."
+
+"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on
+kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."
+Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.
+
+He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti
+nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille
+muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime
+kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki
+hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,
+hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,
+niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja
+Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan
+kesäillan vienossa tuulessa.
+
+Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.
+Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin
+vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta
+vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.
+"Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan
+muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha
+linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain
+kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset
+pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin
+pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen
+edestä!"
+
+"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.
+Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin
+raosta.
+
+"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun
+äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.
+
+"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista
+tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon
+siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa
+lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.
+Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma
+on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään
+ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä
+vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,
+kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet
+minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme
+kallioita."
+
+"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.
+Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin
+karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä
+vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte
+linnan rappeutua?"
+
+"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen
+ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan
+linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia
+vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,
+että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.
+Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"
+
+"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa
+kunnossa", virkkoi vahtimestari.
+
+"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.
+"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle
+pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä
+vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."
+
+Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti
+vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
+
+"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
+Erikkiini et saa koskea."
+
+Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti
+muuriin kämmenellään ja mutisi:
+
+"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä
+merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna
+ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on
+tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.
+Minä en huoli vaihtaa."
+
+Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",
+sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä
+toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin
+sinä!"
+
+Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun
+suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat
+vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi
+kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio
+irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta
+olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
+
+Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä
+iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä
+polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren
+muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui
+voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui
+ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä
+vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
+
+Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion
+sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen
+kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu
+maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;
+soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
+
+"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten
+muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on
+se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.
+Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin
+suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän
+iloisemmin."
+
+He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua
+kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",
+sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa
+hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani
+tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"
+
+Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen
+häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha
+vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen
+laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa
+kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.
+
+Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista
+valkotukkaa.
+
+"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu
+äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon
+pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut
+hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain
+säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni
+sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni
+kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan
+kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo
+kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte
+olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt
+tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta
+vuosisataa..."
+
+"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa
+nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien
+korjailemisessa?"
+
+"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun
+pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa
+vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."
+
+"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.
+
+"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija
+koko ijäksensä."
+
+Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja
+virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli
+kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä
+linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna
+huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen
+nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin
+kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät
+ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin
+soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä
+tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna
+tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka
+kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,
+anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen
+halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä
+vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän
+sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!
+Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain
+ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset
+ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?
+
+
+
+
+ULPUKKA
+
+
+Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli
+heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,
+että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?
+Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja
+sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki
+kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa
+auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan
+kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan
+valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi
+ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon
+korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän
+uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei
+katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi
+nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,
+veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti
+uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.
+
+Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja
+se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä
+kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan
+päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen
+edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin
+palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein
+kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta
+nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,
+että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,
+jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.
+
+Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon
+vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.
+Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten
+edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli
+liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli
+hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,
+ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen
+ylitsensäkin, kun niin sattui.
+
+Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,
+sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina
+päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se
+seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen
+niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista
+sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan
+ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.
+Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.
+
+Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä
+koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan
+kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan
+sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä
+tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.
+
+Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin
+nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä
+käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen
+leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa
+aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka
+kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha
+Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,
+kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,
+uneksien kaikesta kauniista maailmassa.
+
+"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.
+Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,
+kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,
+teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"
+
+"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he
+olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne
+minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.
+
+"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi
+parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen
+kukkani sinun sammalpesääsi!"
+
+"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan
+vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua
+jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."
+
+"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät
+ystävät."
+
+Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että
+yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka
+puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman
+lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:
+"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että
+teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.
+-- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin
+että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä
+rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla
+aviopuolisokseni."
+
+"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut
+setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista
+pientä vähäpätöistä koivua?"
+
+Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen
+kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen
+meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus
+ohi mennessäsi."
+
+"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.
+
+"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä
+oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka
+koskaan tahdo tulla puolisokseni."
+
+"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja
+kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti
+tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian
+huomiseksi."
+
+"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.
+
+Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi
+kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä
+senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä
+repimästä verkkoani?"
+
+"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.
+"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.
+Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."
+
+"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon
+ajatella asiata."
+
+Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla
+lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta
+katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei
+kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä
+lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja
+seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä
+huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka
+hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua
+oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat
+kukkaissilmänsä.
+
+Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa
+koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli
+yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen
+taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.
+
+Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",
+pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä
+verkkojansa korjaamaan."
+
+Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä
+kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan
+suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle
+aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja
+komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He
+olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen
+pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan
+varhaisena aamuhetkenä.
+
+Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka
+kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"
+sanoi Rajakallio.
+
+"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven
+kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta
+kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että
+kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen
+pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui
+puiden latvoissa.
+
+Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei
+viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät
+taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu
+ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään
+lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon
+kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.
+
+Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi
+kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi
+joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat
+syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan
+kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.
+Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän
+itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä
+kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,
+niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa
+vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja
+viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin
+palvelijanne!"
+
+Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä
+laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:
+"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli
+seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui
+kauas vaahdon ja laineiden sekaan.
+
+Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan
+vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään
+hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli
+raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui
+pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko
+taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen
+kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!
+
+Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet
+vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,
+että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.
+Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,
+kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei
+tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan
+pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun
+juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,
+mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista
+lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa
+hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja
+viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen
+munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki
+ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen
+kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset
+silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty
+tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja
+komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.
+
+Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli
+haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha
+kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan
+hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi
+vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista
+paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?
+
+Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.
+Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin
+kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.
+
+
+
+
+METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.
+
+
+    Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
+    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
+    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
+    Rehenteli ja näytti urhoisalle.
+
+    Lyseessä on hän, arka arvostansa,
+    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
+    Vaan karhu nähdä olis mielukasta
+    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.
+
+    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
+    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
+    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
+    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.
+
+    Pilaksi näytti seikka sisarista:
+    -- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --
+    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
+    Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.
+
+    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
+    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
+    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
+    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.
+
+    Olaltas tammen alla pyssy päästä!
+    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
+    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
+    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
+
+    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
+    Raitista elämää se mielin henkii;
+    Vaan koiteltava olis pyssynenki, --
+    Huvia tuota soimata ei sovi.
+
+    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
+    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
+    Janoopi pyssy, vireillä on hana.
+    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.
+
+    Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?
+    Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,
+    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
+    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.
+
+    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
+    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
+    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
+    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.
+
+    Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?
+    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
+    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
+    Ne varpusta on myöskin väijymässä.
+
+    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
+    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
+    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...
+    Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!
+
+    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
+    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
+    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
+    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.
+
+    On kuin se lausuis ankarana ratki:
+    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
+    Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,
+    Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.
+
+    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
+    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
+    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
+    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?
+
+    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
+    -- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
+    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
+    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.
+
+    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:
+    -- Minua, Matti kulta, hiukan auta;
+    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!
+    Lehmuksen alla on se verissänsä.
+
+    -- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?
+    -- Niin; paha himo kissass' oli tässä
+    Kävellä lintusia väijymässä;
+    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.
+
+    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.
+    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen
+    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.
+    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.
+
+    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa
+    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.
+    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
+    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!
+
+
+
+
+PELLAVA.
+
+
+Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille
+ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä
+vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen
+ja hyvin lannoitetaan peltoa."
+
+"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
+
+"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä
+ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.
+Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
+
+"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa
+jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko
+hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
+
+"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on
+kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi
+yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
+
+"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän
+antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
+
+Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä
+katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä
+pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä
+olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle
+itsekin."
+
+Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä
+aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,
+mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,
+säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne
+ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita
+sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon
+kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.
+Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan
+reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon
+monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten
+ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
+
+"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
+
+"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista
+tulee paidaksi Jumalalle."
+
+"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin
+Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on
+valo?"
+
+"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi
+peukalolintu.
+
+Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,
+pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:
+"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
+
+Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat
+pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
+
+"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
+
+"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa
+puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
+
+"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi
+heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
+
+"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee
+paitoja sinulle."
+
+Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui
+miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä
+aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut
+purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä
+tulee vaatetta Jumalalle!"
+
+"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko
+myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla
+kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja
+kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen
+kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin
+seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
+
+"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton
+vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa
+ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos
+milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän
+ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei
+koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä
+Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan
+tuttavuuden."
+
+Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä
+ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt
+olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu
+erotti sanat heidän laulustaan:
+
+    "Sinerviä, sieviä kukkia me,
+    Meist' on ilo suurille, pienille.
+    Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
+    Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
+
+    "Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
+    Suojaammepa lastakin palelevaa.
+    Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
+    Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."
+
+"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat
+saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme
+sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen
+onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
+
+Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät
+olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes
+valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki
+Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei
+johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
+
+Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään
+pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin
+koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi
+hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät
+kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että
+minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.
+Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on
+joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
+
+"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
+
+"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna
+minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
+
+"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
+
+Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna
+me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli
+niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
+
+Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova
+rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi
+pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli
+hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan
+pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla
+toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat
+kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.
+Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla
+syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan
+toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
+
+"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",
+sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
+
+"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
+
+Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta
+kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:
+"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun
+piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.
+"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta
+kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,
+toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,
+ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista
+lähimmäisestään tässä maailmassa.
+
+Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja
+auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli
+kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin
+vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi
+hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi
+hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on
+hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
+
+"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli
+juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen
+kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
+
+"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä
+vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
+
+"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme
+kuule."
+
+He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta
+pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet
+syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain
+pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi
+vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä
+oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen
+löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli
+vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä
+kaikkiansa karttui.
+
+"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa
+pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa
+pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle
+eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
+
+"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes
+pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
+
+Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja
+harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen
+pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa
+kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,
+kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli
+odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle
+pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin
+jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
+
+Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen
+kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin
+loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen
+vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka
+ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin
+saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
+
+"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48
+paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet
+myödä kaupunkiin."
+
+Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti
+kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin
+tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni
+lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo
+jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,
+ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;
+mihinkähän aiot sitä käyttää?"
+
+Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty
+pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta
+Jumalalle."
+
+"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo
+ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
+
+Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein
+lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan
+rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän
+kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja
+keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään
+käärettä?" kysyi mökin vaimo.
+
+"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne
+kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka
+tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
+
+Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku
+poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras
+nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,
+joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin
+vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis
+pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin
+köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;
+mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä
+iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä
+piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa
+köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
+
+"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään
+sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista
+ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva
+pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka
+antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman
+maailmassa."
+
+"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
+
+"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen
+ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi
+kapalon?"
+
+Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä
+uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken
+äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.
+Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
+
+"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"
+kysyi nuori äiti.
+
+"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se
+kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
+
+"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää
+matkaamme."
+
+Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.
+Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he
+saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin
+vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
+
+"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
+
+"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.
+"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille
+niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
+
+"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
+
+"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne
+olivat?"
+
+Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä
+ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän
+sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
+
+"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
+
+"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista
+pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa
+kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
+
+"Meidän lastamme ei palele koskaan."
+
+"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin
+järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
+
+Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika
+kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi
+poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,
+häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä
+vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli
+puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin
+suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä
+tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
+
+Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli
+mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut
+puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet
+kuin hänen äitinsä.
+
+"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja
+iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
+
+Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän
+sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
+
+Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että
+ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja
+taitoni hedelmän."
+
+Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se
+antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin
+surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää
+ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa
+tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja
+huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
+
+"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
+
+"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla
+etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin
+seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
+
+"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin
+he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin
+vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
+
+"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä
+menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso
+vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
+
+Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään
+rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa
+lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja
+he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli
+kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun
+poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
+
+"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.
+Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta
+eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun
+lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,
+että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
+
+"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan
+rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.
+"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä
+maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.
+Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja
+vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet
+valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle
+leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja
+janoava vanhurskautta."
+
+Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän
+arvasi sen olevan jotakin hyvää.
+
+"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka
+väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle
+lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
+
+"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",
+vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle
+nimesi muistiksi!"
+
+"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen
+sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja
+minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"
+
+
+
+
+KALLE JA KAISA.
+
+
+Ensimmäinen keskustelu.
+
+_Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.
+
+_Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade
+räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti
+ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?
+Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset
+pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta
+matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä
+maailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?
+
+_Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.
+
+_Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se
+ainoastaan on liikkeellä.
+
+_Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.
+
+_Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?
+
+_Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.
+
+_Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.
+
+_Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.
+
+_Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet
+maan olevan?
+
+_Kaisa_. Se on ympyräinen.
+
+_Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin
+pallo?
+
+_Kaisa_. Kuin pannukakku.
+
+_Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.
+
+_Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?
+
+_Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että
+purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme
+alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.
+
+_Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat
+pois.
+
+_Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää
+heitä maan keskusta kohden.
+
+_Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se
+sinut vetää.
+
+_Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,
+niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.
+
+_Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.
+
+_Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.
+Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?
+
+_Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on
+alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein
+leipävartaalla.
+
+_Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta
+kuuhun on 37,000 peninkulmaa.
+
+_Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on
+mitannut?
+
+_Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun
+mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.
+
+_Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.
+
+_Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee
+viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin
+että maa on pannukakku.
+
+_Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan
+vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.
+
+_Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen
+sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään
+minulle.
+
+_Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen
+sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on
+lähimmälle kirkolle?
+
+_Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin
+sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.
+
+_Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,
+jos menee metsän kautta.
+
+_Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit
+minulle voileivän, Kaisa.
+
+_Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?
+
+_Kalle_. Voista ja leivästä.
+
+_Kaisa_. Mistä voi tehdään?
+
+_Kalle_. Se kirnutaan kermasta.
+
+_Kaisa_. Miten kermaa saadaan?
+
+_Kalle_. Maidosta viilipytystä.
+
+_Kaisa_. Millä lailla?
+
+_Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.
+
+_Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?
+
+_Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.
+
+_Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?
+
+_Kalle_. Millä keinoin?
+
+_Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.
+
+_Kalle_. Maidosta tulee viiliä.
+
+_Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee
+joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei
+tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se
+on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.
+
+_Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.
+
+_Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku
+asia.
+
+_Kalle_. Se leivotaan jauhoista.
+
+_Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?
+
+_Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.
+
+_Kaisa_. Miten jyviä saadaan?
+
+_Kalle_. Ne kasvavat pellolla.
+
+_Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.
+
+_Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.
+
+_Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?
+
+_Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.
+
+_Kaisa_. Siinäkö kaikki?
+
+_Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.
+
+_Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta
+on jyvien kanssa tehtävä?
+
+_Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.
+
+_Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei
+tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja
+tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.
+Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,
+niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.
+
+_Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa
+maamoukka.
+
+_Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,
+mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,
+jos ei sinulla olen mitään syömistä.
+
+_Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.
+
+_Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata
+laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin
+saa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita
+onkin, joita hän ei ymmärrä.
+
+_Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?
+
+_Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei
+kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta
+kopeudella kohdella toista.
+
+_Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...
+
+_Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.
+
+
+Toinen keskustelu.
+
+_Europan kartta_.
+
+Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on
+lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa
+vyyhtiää lankoja.
+
+_Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä
+pöydällä?
+
+_Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se
+on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se
+olevinaan joku rakennus?
+
+_Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.
+
+_Kaisa_. Kartta? Mikä se on?
+
+_Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja
+meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,
+jota sanotaan Atlantin valtamereksi.
+
+_Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän
+siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska
+mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,
+saatikka sitte suurta laivaa.
+
+_Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä
+Europpa on?
+
+_Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.
+
+_Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun
+maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja
+viisautta.
+
+_Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,
+
+_Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee
+Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä
+pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...
+
+_Kaisa_. Valkoinenhan se on.
+
+_Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.
+
+_Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on
+erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata
+kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.
+
+_Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet
+säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme
+takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.
+Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;
+siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä
+on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.
+
+_Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan
+omenia.
+
+_Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...
+
+_Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia
+ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?
+
+_Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa
+rusinoita ja manteleita...
+
+_Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja
+ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.
+
+_Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme
+Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?
+
+_Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät
+punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia
+kaluja, kahvia ja sokuria...
+
+_Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on
+tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä
+Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista
+saadaan...
+
+_Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin
+neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.
+
+_Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei
+puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä
+oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.
+
+_Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla
+näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.
+
+_Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken
+kesää, kun minulla oli kipeä rinta.
+
+_Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.
+
+_Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!
+Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne
+saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.
+Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.
+
+_Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla
+opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.
+
+_Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä
+milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.
+
+_Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.
+Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen
+salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.
+
+_Kaisa_. Katte... miten se olikaan?
+
+_Kalle_. Kattegatt.
+
+_Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.
+
+_Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte
+Skagerak, sitte Juutinrauma...
+
+_Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?
+
+_Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme
+myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää
+meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.
+
+_Kalle_. Ja oikealla on Tanska.
+
+_Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat
+paraimmin koko joukosta.
+
+_Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo
+suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!
+
+_Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi
+maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.
+
+_Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.
+Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?
+
+_Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja
+Skoonen pässejä...
+
+_Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja
+vankkaa kansaa siinä asuu.
+
+_Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.
+
+_Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?
+
+_Kaisa_. Siellä asuu kuningas.
+
+_Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.
+Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs
+tiedät Venäjästä?
+
+_Kaisa_. Siellä asuu keisari.
+
+_Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?
+
+_Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja
+präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,
+sotamiehiä, kasakoita...
+
+_Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,
+mikä maa tämä täällä pohjosessa on?
+
+_Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.
+
+_Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.
+
+_Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala
+olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!
+
+_Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa
+nauraa Suomelle.
+
+_Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo
+piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi
+on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta
+paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta
+saata olla Suomi.
+
+_Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä
+tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?
+
+_Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,
+ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi
+seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri
+maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.
+
+_Kalle_. Sinä olet vasikka.
+
+_Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.
+Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!
+
+_Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään
+ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini
+joutunut.
+
+_Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun
+mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan
+heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen
+päähän.
+
+_Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut
+tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et
+juuri voi pyytääkään.
+
+_Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!
+
+_Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu
+Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon
+Europan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,
+_tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,
+_kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka
+hänelle todistukseksi annetaan.
+
+Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.
+
+                                              _Kalle Kirjanen_,
+                                                filos. maist.
+
+
+Kolmas keskustelu.
+
+_Kaisalta tutkitaan tieteitä_.
+
+Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,
+tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä
+neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,
+joita hän panee suureen pärekoriin.
+
+_Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista
+maantietoa?
+
+_Kaisa_. En, sitä en muista.
+
+_Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta
+Europan karttaa?
+
+_Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,
+näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan
+syöpi vahvasti.
+
+_Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.
+
+_Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!
+Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän
+oppineiksi.
+
+_Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.
+
+_Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,
+joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä
+satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.
+Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka
+oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että
+hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.
+
+_Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja
+taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein
+rankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini
+generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria
+nimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.
+
+_Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,
+jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä
+sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?
+
+_Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,
+ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin
+saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,
+Kaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin
+vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.
+
+_Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan
+villoja. -- Voikos sinusta tulla pappia?
+
+_Kalle_. Se on tietty!
+
+_Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen
+klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut
+koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?
+
+_Kalle_. Olen ominut tieteet.
+
+_Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?
+
+_Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on
+kaikki mitä tietää.
+
+_Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä
+minä tiedän.
+
+_Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja
+sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.
+
+_Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä
+ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,
+häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja
+neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina
+viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,
+mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.
+
+_Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään
+tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa
+maantiedossa?
+
+_Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka
+on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.
+
+_Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä
+olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi
+_filosofiasta_?
+
+_Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä
+nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.
+
+_Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,
+on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,
+niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.
+
+_Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?
+
+_Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.
+
+_Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on
+se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.
+Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.
+
+_Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa
+toisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?
+
+_Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut
+puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään
+on niin paljo viiliä.
+
+_Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden
+taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.
+
+_Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,
+ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut
+siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.
+
+_Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu
+se abessivissa?
+
+_Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.
+
+_Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.
+
+_Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.
+
+_Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?
+
+_Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on
+viheliäinen olento tässä maailmassa.
+
+_Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on
+_substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?
+
+_Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.
+Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?
+
+_Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu
+_pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.
+
+_Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?
+
+_Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli
+täydellisessä lähi-ajassa?
+
+_Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä
+täydellisesti, sen näen pytystä.
+
+_Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.
+
+_Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.
+
+_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi
+_imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.
+
+_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.
+
+_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_
+kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi
+_conditionalis_?
+
+_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta
+toisen kerran?
+
+_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.
+
+_Kaisa_. Vieläkö nytkin?
+
+_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu
+_imperativossa_.
+
+_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!
+
+_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.
+
+_Kaisa_. Kiitoksia vaan.
+
+_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.
+
+_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!
+
+_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat
+_verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?
+
+_Kaisa_. Voi, voi!
+
+_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?
+
+_Kaisa_. Onko voikin latinaa?
+
+_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.
+Mihinkä luokkaan se kuuluu?
+
+_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.
+
+_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?
+
+_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.
+
+_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin
+kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää
+enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!
+
+_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton
+minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on
+asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja
+jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.
+Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.
+
+_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne
+toimiasikaan edes.
+
+_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.
+
+_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä
+_matematiikki_ on, vaivanen?
+
+_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen
+kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --
+mitenkäs se olikaan nyt taas?
+
+_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen
+luvulla laskemaan kaikki asiat.
+
+_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma
+huomenna tulee.
+
+_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_
+tai ilmanlaadun tieteeksi.
+
+_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,
+vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,
+niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.
+
+_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon
+pimeneminen. Mitäs sanot siitä?
+
+_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko
+vuosi edeltäpäin.
+
+_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka
+kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.
+
+_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako
+vai kalaa?
+
+_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea
+kirkontapuli on.
+
+_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on
+nuora, joka ulottuu maahan asti.
+
+_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin
+vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_
+on?
+
+_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.
+
+_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on
+kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.
+
+_Kaisa_. Vai niin.
+
+_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et
+tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan
+sirkkelistä.
+
+_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa
+markan puodissa.
+
+_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin
+matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman
+leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.
+
+_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla
+niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman
+leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.
+
+_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä
+pinnistän sinua _aritmetiikilla_.
+
+_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?
+
+_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa
+kahdeksan, mitä se on?
+
+_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.
+
+_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.
+
+_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.
+
+_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.
+
+_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.
+
+_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet
+sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?
+
+_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt
+muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon
+tarpeeksi.
+
+_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri
+osamäärä?
+
+_Kaisa_. Osamäärä?
+
+_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?
+
+_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?
+
+_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille
+verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista
+markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?
+
+_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.
+
+_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...
+
+_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta
+leiviskältä.
+
+_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.
+
+_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja
+neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?
+
+_Kalle_. Neljäsosa.
+
+_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan
+suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.
+
+_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta
+mitäs tiedät _botaniikista_.
+
+_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin
+jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?
+
+_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun
+nimi.
+
+_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?
+
+_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan
+marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...
+
+_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?
+
+_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.
+
+_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.
+
+_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,
+mikä kasvi metsä on.
+
+_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko
+kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne
+kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?
+
+_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...
+
+_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä
+sammaleet kelpaavat?
+
+_Kalle_. Sammalia on monta lajia.
+
+_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?
+
+_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...
+
+_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.
+Mihinkä sammaleet kelpaavat?
+
+_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun
+kysymyksesi.
+
+_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi
+vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan
+sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja
+lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.
+
+_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?
+
+_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,
+ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.
+
+_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä
+on?
+
+_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä
+häklää nähnyt.
+
+_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?
+
+_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.
+
+_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että
+sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa
+Amerikassa.
+
+_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin
+männynkävyt?
+
+_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.
+Tiedätkös, mitä se on, zoologia?
+
+_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!
+
+_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja
+porsaasi ja vasikkasi.
+
+_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.
+
+_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä
+eläimet märehtivät.
+
+_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?
+
+_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?
+
+_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.
+
+_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.
+Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,
+matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?
+
+_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?
+Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että
+meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.
+
+_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,
+Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.
+
+_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,
+oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.
+
+_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä
+lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,
+miten pidät puoltasi!
+
+_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari
+osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli
+aika lailla.
+
+_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla
+totta.
+
+_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos
+haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.
+
+_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin
+kuoli Kyros?
+
+_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko
+hänkin imettäjä-eläin?
+
+_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen
+jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja
+ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.
+
+_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,
+niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän
+teurastus.
+
+_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko
+esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?
+
+_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu
+tyhjästä.
+
+_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan
+temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian
+tulitorni ja -- ja --
+
+_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on
+tietävinään enemmän kuin Jumala.
+
+_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.
+
+_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan
+parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas
+maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän
+nimi oli.
+
+_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.
+
+_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?
+
+_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.
+
+_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja
+siinä on minun maailman historiani.
+
+_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?
+
+_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?
+
+_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?
+
+_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?
+
+_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.
+
+_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.
+
+_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.
+
+_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen
+iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin
+isän-isän-äiti.
+
+_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi
+vuonna 1096.
+
+_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti
+Paavalia, oli Melite nimeltään.
+
+_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!
+
+_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
+
+_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
+
+_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin
+oppinut.
+
+_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos
+olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
+
+_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
+
+_Kalle_. Saatpas nähdä!
+
+Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja
+juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka
+Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin
+takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei
+onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä
+yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja
+pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt
+tieteineen päivineen!
+
+Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat
+sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat
+hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
+
+-- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"
+
+-- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.
+
+-- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä
+oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja
+hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla
+vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."
+
+Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.
+
+
+
+
+VARRO VÄHÄN
+
+
+    Varro vähän, sanoi kevä,
+    Kohta tulen ennättäin,
+    Päältän' härm' on hälvenevä,
+    Poistuu uni silmistäin;
+    Hangess' yhä haukotan,
+    Viel' en ole vaatteissan'.
+    Pyyhi kyynel värisevä,
+    Varro, kaunis ystäväin!
+
+    Älä toru, työt ne estää,
+    Viel' on paljo tehtävää:
+    Täytyy ensin silmät pestä,
+    Hiukset ensin silittää;
+    Päähän sidon seppelen,
+    Lähteen silmää katselen.
+    Kiire ompi. Ethän tästä
+    Soimaa kevät-ystävää!
+
+    Varro vähän! Näin on laita:
+    Hame käynyt vähäks' on,
+    Leninki on liian kaita,
+    Taannoisesta kelvoton,
+    Lyhyks röijyni ma sain,
+    Kenkiä ei ole lain,
+    Sukat rikki, kuljen maita
+    Karttain säteit' auringon.
+
+    Älä oudoksu, jos vielä
+    Aamuruskoss' aikailen.
+    Joka ruoho, min näet tiellä,
+    Joka vilpas tuulonen,
+    Rannall' aallon läiskytys,
+    Leivon kiitosviserrys,
+    Se min' olen, joka siellä
+    Silmän' nostan taivaasen.
+
+    Vaan mä tulen. Varro hetki,
+    Kaunis metsä, varro vaan!
+    Vartokaa te purosetki,
+    Kohta luoksenne ma saan.
+    Varro, keto armainen!
+    Varro, kukkasarkanen!
+    Varro, pääss' on talven retki,
+    Eipä hätää laisinkaan.
+
+    Poika, tyttö pienokainen.
+    Laps' näet olen minäkin,
+    Täytyy olla kuuliainen,
+    Ja on läksyt pitkätkin.
+    Mutta miel' on iloinen.
+    Laula, laula leivonen!
+    Toivo kuiskaa kukkivainen:
+    Kevät laps' on vieläkin!
+
+
+
+
+KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
+
+
+Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan
+nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti
+siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,
+pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja
+jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat
+kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
+
+"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.
+"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt
+pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän
+minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
+
+"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin
+asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla
+hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.
+Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman
+näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä
+maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan
+tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,
+täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
+
+"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä
+luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä
+suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin
+kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi
+uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään
+imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että
+tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja
+tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella
+imartelemista.
+
+Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset
+tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas
+niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät
+korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli
+oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
+
+"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
+"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
+
+"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä
+lakasuluutaa?"
+
+"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he
+tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.
+Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä
+kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin
+saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät
+saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
+
+Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta
+luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja
+hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.
+Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat
+kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään
+korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
+
+Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä
+ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa
+solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin
+vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin
+päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
+
+"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä
+vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka
+kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen
+itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta
+talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
+
+"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on
+valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
+
+"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan
+mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen
+tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,
+koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun
+mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
+
+"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken
+ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion
+ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä
+maailmassa."
+
+"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
+
+Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli
+hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --
+ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa
+varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
+
+Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,
+niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
+
+Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he
+repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille
+kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä
+sellainen joskus on.
+
+Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin
+tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas
+niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa
+ovenpielen ja seinän välissä.
+
+"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin
+pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
+
+"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi
+vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi
+tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
+
+"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
+
+"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä
+olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä
+sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne
+tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
+
+Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.
+"Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja
+varpuja allansa.
+
+"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin
+porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida
+sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla
+sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se
+ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin
+täyteen.
+
+Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty
+koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista
+hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan
+poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.
+Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut
+hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä
+päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää
+päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen
+lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä
+tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat
+polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
+
+Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli
+lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana
+pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan
+unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.
+Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen
+päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli
+siemen sisällä.
+
+Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun
+vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri
+valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja
+torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he
+päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
+
+Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä
+vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon
+pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.
+"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
+
+"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,
+poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia
+istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
+
+"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo
+niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;
+antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
+
+"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä
+mitään pahaa ole."
+
+"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää
+mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
+
+Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen
+kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.
+Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti
+pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa
+kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli
+viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden
+ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan
+luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;
+kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin
+mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien
+suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi
+kuninkaan kartanossa.
+
+No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.
+Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.
+Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja
+jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin
+kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut
+hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin
+se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja
+luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika
+tulee täytetyksi.
+
+Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen
+toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan
+tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi
+hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista
+tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat
+tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria
+toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota
+suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole
+nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus
+tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii
+ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!
+
+
+
+
+KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.
+
+
+    Kas silloin hausk' oli Vappuna,
+    Kun poikaset ratsasti!
+    Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
+    Vank' Annikin säpsähti.
+    Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
+    Mä huimin että se soi ja paukkui:
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+    Uus takki mull' oli ylläni,
+    Ja hattuni kallellaan,
+    Ja minuun ja miekkaan vyölläni
+    Nyt tyttöset vilkkui vaan.
+    Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
+    Valittu kun olin kenraaliksi.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Ja jotkut meist' oli kasakit
+    Ja piikit ol' aseina,
+    Vaan toiset taas oli husaarit
+    Ja sapelit sivuilla.
+    Suurukseks mämmiä oli suotu,
+    Ja päivän kunniaks simaa juotu.
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+    Kun päästään kaupungist' ulos vaan,
+    Niin oitis jo tappeluun!
+    Ja piikit ja miekat heilumaan,
+    Ei aikoa arveluun.
+    Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,
+    Se täytyy töytätä kumoon siellä.
+          Lennä Virkku, jne.
+
+    Mut siin' oli vanha krouvila,
+    Sit' en minä tiennytkään,
+    Vaan Virkku ties ja sen kohdalla
+    Hän syrjähän hyppäämään!
+    Se häijy huiskaht' ovelle tallin,
+    Mä maahan paikalla mullin mallin.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!
+    Kenraali kas pakenee!
+    Mä kaikin voimini huusin: ei,
+    Mun ratsuni vehkeilee!
+    He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,
+    Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.
+          Lennä, Virkku, jne.
+
+    Mä jälleen selkähän kompuroin.
+    Voi lakkia, takkiain!
+    Mä täplikäs olin, minkäs voin!
+    Viel' ilkkua kuulla sain:
+    On miestä, urhoa kenraalissa!
+    -- Ratsastakohon Virkulla kissa,
+          Lennä, Virkku,
+          Niinkuin sirkku!
+    Hopita, kopita, heh he lei!
+
+
+
+
+"PAREMPI" JA "HUONOMPI".
+
+
+    Niin, te Elman tunnette,
+    Kulki hän täst' ohitse,
+    Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.
+    Sievä, hieno, kauniskin;
+    Hattu, kappa, kaulustin
+    Joululahjat isältänsä,
+    Päätään vaunuiss' istuissaan
+    Nyökkäs kovin kopeaan.
+
+    Kouluun sitte tultuaan
+    Hän ol' arka arvostaan.
+    Monta köyhää lasta siellä,
+    Häveljästä, siivoa,
+    Halvass' istui puvussa.
+    Ylä-penkkiin mahtimiellä
+    Rohkeest' Elma istahtui.
+    Tietkääs, mitä tapahtui?
+
+    Kursaamatta, totta mar,
+    Kiivas opettajatar
+    Otti oitis tytön, vaikka
+    Vastahan se taisteli,
+    Alapenkkiin asetti.
+    "Siivon, ahkeran se paikka;
+    Nouse sinne ansaiten,
+    Saathan, lapsi, paikan sen."
+
+    Häveten ja harmissaan
+    Enti Elma kotiaan.
+    "Rakas äiti, kuule pijan
+    Kouluss' istuu parhaastaan
+    _Huonompata kansaa_ vaan;
+    Mä sain siellä alasijan,
+    Sillä lailla tosiaan
+    _Parempia_ kohdellaan!"
+
+    Virkkoi äiti suruinen:
+    "No niin, muutat pukimen,
+    Hattu, kappa, koristeetkin
+    Pois. Käy siinä puvussa,
+    Mik' on köyhäin suvussa,
+    Paikkaa vaattees kuluneetkin.
+    Elämästä opit, mi
+    _Paremp'_ on tai _huonompi_."
+
+    Niinkö tosin? Tyttönen
+    Pani ensin leikiks sen,
+    Vaan nyt syntyi kauhu suuri,
+    Se kun totta olikin!
+    Köyhäks Elma tehtihin,
+    Torpantytön laisna juuri
+    Pantiin kouluun kulkemaan,
+    Sinne paikkaan alimpaan.
+
+    Hetk' ol' aivan katkeraa
+    Täytyy tosin tunnustaa!
+    Silloin muuan pieni parka,
+    Joukost' aivan _huonompain_,
+    Tuli luokse lohduttaja:
+    "Älä ole, Elma, arka,"
+    Sanoi hyvä lapsi se;
+    "Kyllä sua autamme."
+
+    Ensin Elma kiukuissaan
+    Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,
+    Jopa kova sydän suli,
+    Heltyi häijy ylpeys,
+    Riutui paha pöyhkeys.
+    Itkusuusta sanat tuli:
+    "Neuvo kuinka minäkin
+    Hyväks, kuin sä, tulisin!"
+
+    Päivät kulki kulkuaan
+    Elma kävi kouluaan
+    Muiden köyhäin lasten kanssa,
+    Tyytyi kovaan kannikkaan,
+    Puutett' oppi tuntemaan,
+    Sai myös kuulla toisinansa
+    Puheentapaa vihlovaa:
+    Se on _kansaa huonompaa_.
+
+    Ylpeys kun jällehen
+    Hälle pyrki mielehen,
+    Herralt' anoi viisautta
+    Voidaksensa erottaa
+    _Parempaa_ ja _huonompaa_.
+    Tahto toikin valppautta,
+    Koulussa jo viimein hän
+    Saikin paikan ylimmän.
+
+    Tuli sitten tutkinto,
+    Isä, äiti saapui jo,
+    Näkivätpä kyynelsilmin
+    Heidän laps ol' etevin.
+    Nyt he laati pidotkin,
+    Kätköst' otettiin jo ilmiin
+    Helmet, kultakoreilut,
+    Tyttösellen aiotut.
+
+    Silloin Elma virkkoi näin:
+    "Köyhä olen eeskin päin.
+    Helmet, kulta, koru-vaatteet
+    Turhuuteen meit' takertaa,
+    Kurjia niill' auttakaa!
+    Iloitsen, kun mieleen' aatteet
+    Luoja toi ja neuvoi, mi
+    _Paremp'_ on tai _huonompi_."
+
+    _Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,
+    Muita ylenkatsoen,
+    Korskaileepi rehtevänä.
+    _Paremp'_ on, ken itseltään
+    Vaatii paljon, mieleltään
+    Pysyy nöyrän', lempeänä.
+    Onni tulee, onnen saa,
+    Joka Herraa rakastaa.
+
+
+
+
+PEIKKOJEN JOULU.
+
+
+Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona
+sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia
+ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten
+oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka
+ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki
+sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki
+vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"
+
+"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei
+heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa
+teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja
+annettavana kuin viime vuonna."
+
+"Miksikä niin?" kysyivät lapset.
+
+"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa
+pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa
+ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa
+syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen
+joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
+
+"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.
+Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik
+oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut
+saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli
+määrä saada vain puoli sen vertaa.
+
+"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.
+
+Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono
+joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on
+parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"
+
+Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä
+vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,
+että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
+
+"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä
+teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden
+kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan
+voimansa takaa.
+
+Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset
+tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä
+lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että
+tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,
+ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --
+no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän
+aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin
+Fredrikin ja Lotan tykönä.
+
+Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he
+huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,
+Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."
+
+"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa
+puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."
+
+"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,
+jotka pimeässä välkkyvät puista."
+
+"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",
+lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"
+
+"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko
+seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään
+vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
+
+Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten
+lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken
+perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti
+jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja
+ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli
+Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian
+myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein
+kurkistivat ovesta sisälle.
+
+Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja
+näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli
+varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin
+kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja
+sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta
+heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita
+puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
+Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he
+suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni
+heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei
+tätä kukaan kestä!"
+
+Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he
+karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä
+heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria
+pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,
+vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin
+arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan
+yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he
+tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla
+tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet
+mistäkään paremmasta joulusta.
+
+Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He
+hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat
+ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun
+otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli
+valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä
+jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki
+joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen
+kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän
+kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran
+nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen
+joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi
+kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun
+hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko
+maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle
+kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä
+sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti
+niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut
+veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
+
+Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille
+varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin
+kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi
+kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan
+tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri
+kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,
+hi, hi, huroo!"
+
+_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen
+lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään
+valon sädettä on jäljellä maailmassa?"
+
+Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
+Kaikkialla on pimeä."
+
+Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli.
+
+"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla
+pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos
+mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren
+kukkulalle."
+
+Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli.
+
+"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,
+enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä
+takaisin vuoren kukkulalle."
+
+Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia
+tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan
+sokea.
+
+_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja
+kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
+
+Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,
+suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan
+kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun
+sokeaksi."
+
+_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut
+ja pimeyden valta ikuinen?"
+
+Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä
+kukaan vastannut.
+
+Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven
+vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän
+kuin me."
+
+_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja
+Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä
+kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän
+suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi
+valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen
+verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa
+auki."
+
+"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei
+lapsilla ollut ensinkään halua.
+
+_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja
+minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta
+minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte
+selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.
+Suostutteko siihen?"
+
+"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.
+
+"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä
+vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot
+hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa
+heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.
+Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"
+
+Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
+Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."
+
+_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"
+
+Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän
+on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus
+enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."
+
+_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi
+jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä
+yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden
+vallasta?"
+
+Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."
+
+Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja
+vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse
+ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään
+pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja
+savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä
+alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet
+soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään
+eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun
+jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa
+tapahtui.
+
+Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea
+paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,
+seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte
+kirkkoon!"
+
+Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa
+tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi
+tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen
+sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo
+seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,
+vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,
+ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista
+akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.
+
+Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella
+Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties
+hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat
+nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä
+tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä
+tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä
+tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,
+tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä
+tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät
+ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.
+
+
+
+
+KUN ON JUHANNUS.
+
+
+Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki
+linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa
+järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja
+nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat
+jalkaansa.
+
+Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon
+valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen
+vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia
+maantieteessä.
+
+Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä
+juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.
+Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön
+ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,
+joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli
+kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan
+pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun
+mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt
+säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.
+
+Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt
+leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,
+rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei
+joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla
+tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla
+Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset
+iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat
+kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus
+Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden
+läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus
+koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee
+auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,
+kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja
+tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä
+äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.
+
+Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty
+olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun
+tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,
+vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet
+Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle
+korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"
+
+Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa
+kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."
+
+Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa
+että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää
+Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee
+puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan
+lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman
+armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"
+
+Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui
+eräänä juhannus-yönä.
+
+Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,
+voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla
+söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät
+niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat
+kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,
+sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja
+pannukakkuja lapsille.
+
+Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton
+Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka
+oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut
+Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina
+ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät
+palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja
+kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat
+läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,
+niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein
+sukkelaa maailmassa.
+
+Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi
+veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja
+ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.
+
+Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka
+par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin
+paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,
+jos vaan olisivat saaneet lupaa.
+
+Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti
+katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta
+alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.
+
+"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään
+ennen tänäpäivänä?"
+
+Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta
+lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
+
+"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle
+Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja
+paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
+
+"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
+Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
+
+Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:
+"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
+
+Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,
+toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli
+iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun
+aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus
+palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat
+ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti
+ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri
+piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin
+ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä
+kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia
+laitoksia tuo mahtoi olla.
+
+Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit
+laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa
+oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,
+pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
+
+"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta
+puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun
+niin ryötät vaatteesi?"
+
+"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan
+muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja
+vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
+
+Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi
+pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
+
+"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin
+Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa
+valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
+
+"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on
+suunnattoman nälkä."
+
+"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
+
+Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman
+vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
+
+Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän
+tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että
+hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on
+juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle
+Kustaa häneltä.
+
+"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa
+kuin hän taisi.
+
+"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa
+ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
+
+"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi
+kerjäläispoika.
+
+"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi
+päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
+
+"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,
+niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
+
+"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja
+takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja
+hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja
+hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä
+että rahaa.
+
+Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken
+kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä
+heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.
+"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme
+vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",
+huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.
+"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut
+hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
+
+Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota
+köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista
+mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille
+ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,
+mihin hän oli kadonnut.
+
+Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,
+näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat
+saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää
+näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän
+kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin
+kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.
+Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi
+laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset
+tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.
+He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
+
+Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.
+Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju
+koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
+
+Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,
+loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon
+värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki
+luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut
+lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
+
+"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
+
+Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet
+läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia
+ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä
+jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja
+jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
+
+Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla
+olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.
+Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät
+kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me
+olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä
+ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,
+kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me
+olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte
+pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä
+varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme
+teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte
+hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja
+totuudessa elämän loppuun."
+
+Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja
+läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja
+puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi
+hohtavassa aamuruskossa.
+
+Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen
+toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä
+saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän
+saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun
+nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin
+maassa kuin taivaassa."
+
+
+
+
+KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.
+
+
+1. Kultakärpänen
+
+(Kukkain haltia kertoo.)
+
+
+    Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?
+    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?
+    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.
+    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?
+
+    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.
+    Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!
+    -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...
+    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.
+
+    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,
+    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,
+    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,
+    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.
+
+    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen
+    Sai keijuislaaksossa arkukseen.
+    Suruvirsiä sääsket veisasi.
+    Koko niitty se kastetta kyynelsi.
+
+
+2. Punainen lippu.
+
+(Aallotar kertoo.)
+
+    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,
+    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,
+    Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!
+    Oli karilla seitsemänvuotias.
+
+    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.
+    Piti vain punalippua kourassaan.
+    -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!
+    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!
+
+    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,
+    Karin ympäri raivoissaan elämöi,
+    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:
+    Sitä poikainen nauroi riemussaan.
+
+    Lumivuorena hyökylaine nyt käy
+    Yli kallion... ei koko karia näy...
+    On poikakin poissa: mä uhmailevan
+    Punalippusen aallolla näin viruvan.
+
+
+3. Jalopeura.
+
+(Kukkain haltia.)
+
+    Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen
+    Olisit jalon nähnyt harppauksen!
+    Oli uljas se päivinä nuoruuden,
+    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.
+
+    Se pit' halpana väijyvän pantterin
+    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.
+    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,
+    Löi maahan norsunkin vahvimman.
+
+    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin
+    Väen virtaavan eläintarhaa päin.
+    Jalopeura, se kauhistus erämaan,
+    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.
+
+    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan
+    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,
+    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.
+    -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!
+
+    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
+    -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
+    Vain arvoton kahlitun on elo tää,
+    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
+
+    Lisäs sanani naurua katsojain.
+    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
+    Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!
+    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
+
+    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
+    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
+    Tyrannin löi se ja raukenevin
+    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
+
+
+4. Meren syvyydessä.
+
+(Aallotar.)
+
+    Valas purskuva mun oli ratsunani.
+    Syvimpään merehen menin ratsastain.
+    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
+    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
+
+    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
+    Väritön muta paksu ja muodoton.
+    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
+    Meren viemiä uhreja ahmustaa.
+
+    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
+    Meri määrätön rintaa painoi vaan.
+    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
+    Minä kummastuin otin sen sylinhin.
+
+    Näkymättömät peikot nielläksehen
+    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
+    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
+    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
+
+    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
+    Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,
+    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
+    Pudonneen sen laivasta arvasin.
+
+    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
+    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
+    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
+    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
+
+    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
+    Lens purje tuulessa joutuisaan.
+    Siell' äiti itkevä seisoen
+    Yhä katseli, katseli vain merehen.
+
+    -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
+    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
+    -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
+    Peninkulmaa on syvä seutu tää.
+
+    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
+    Laps ui yli aallon hymyillen.
+    -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
+    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.
+
+
+5. Lähde.
+
+(Kukkain haltia.)
+
+    Hämehessä mun on kivilinnojain:
+    Yli metsän vuoret ne siintää vain.
+    Rusopilviä niillä on aamuisin,
+    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.
+
+    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,
+    Ja järvessä saari on kukkaisin,
+    Ja saarella luola on pylväineen
+    Ja luolassa lähde suihkuineen.
+
+    On lähtehen reunalla valkopää,
+    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.
+    Hän laskevi pisarat kaikki vain,
+    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.
+
+    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan
+    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,
+    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,
+    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.
+
+    Minun linnani kaukaa haamuittaa,
+    Veden käydessä luolanakin vipajaa:
+    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.
+    Yhä varroten laskevi prinsessain.
+
+
+6. Sumusaaret.
+
+(Aallotar.)
+
+    Itämeressä mulla on kareja: nuo
+    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.
+    Ne illan usvassa nousevat,
+    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.
+
+    Kummeksivat rannalla lapset niin:
+    -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!
+    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,
+    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.
+
+    -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,
+    Sulle valkokukkasen noutaisin?
+    -- Somimman punaruusuni antaisin;
+    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!
+
+    Sumun maahan poika läks soutamaan,
+    Muut lapset rannalla vartosi vaan.
+    Koko yön he vartosi ahkeraan,
+    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.
+
+    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,
+    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.
+    Mies vanha souteli venhossaan,
+    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.
+
+
+
+
+TOTUUDEN HELMI.
+
+Satu, kolme tapausta.
+
+
+Henkilöt:
+
+ Kuningas.
+ Kuningatar.
+ Kuninkaan julistaja.
+ Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
+ Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
+ Bumburra, hänen vaimonsa.
+ Tähkö, poika,  | Tulpaanin lapset.
+ Palko, tyttö,  |
+ Nopsajalka, köyhä poika.
+ Varma, hänen sisarensa.
+ Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
+ Kalle Kukkanen,     |
+ Matti Laukka,       | Tähkön ja Palon
+ Riikka Kukkanen     | leikkikumppaneja.
+ Kasi Aituri, tyttö. |
+ Musti, koira.
+ Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
+
+
+
+Ensimmäinen tapaus.
+
+Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan
+vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu
+on liian lihava tanssimaan.
+
+Lapset laulavat.
+
+    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
+    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
+    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
+    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
+    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
+    Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
+    Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
+    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
+    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
+    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
+    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
+    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
+
+_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!
+
+_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!
+
+_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!
+
+_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
+
+_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
+
+_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
+
+_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
+
+_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,
+malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
+
+(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
+
+    Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
+    Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
+    Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
+    Hunttu Honkasalmelta!
+
+_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin
+puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
+
+(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani
+tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
+
+_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen
+veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee
+kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!
+Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain
+koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan
+teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos
+he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut
+koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua
+ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän
+kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää
+minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,
+niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!
+Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.
+Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja
+juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi
+uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
+
+_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla
+ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
+
+_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me
+menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
+
+_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!
+Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko
+kastella kukkia?
+
+_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
+
+_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin
+meillä vielä oli pieni naurismaa.
+
+_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin
+saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,
+kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin
+kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!
+(Menee tupaan.)
+
+_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän
+käski.
+
+_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin
+omaa silmäteräämme. (Menevät.)
+
+_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,
+tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
+
+_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
+
+_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!
+
+_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan
+peljätkö!
+
+_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
+
+_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei
+löydä meitä!
+
+(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
+
+_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
+
+_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että
+Hunttu ei löydä meitä!
+
+_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen
+jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä
+aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat
+tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole
+nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut
+hukata toisen jalkani?
+
+_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"
+nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
+
+    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
+    Honkasalmelta!
+    Hän kun jauhattaapi,
+    Niin lapset hältä saapi
+    Oikein paljon, oikein paljon
+    Soker'pullia.
+
+_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,
+mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
+
+_Lapset_ (laulavat).
+
+    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
+    Honkasalmelta!
+    Hän kun jauhattaapi,
+    Lapset hältä saapi
+    Oikein paljon, oikein paljon
+    Piparkakkuja.
+
+_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka
+löytää minun toisen jalkani.
+
+_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa
+sinun toinen jalkasi on!
+
+_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,
+aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.
+(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...
+(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen
+jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
+
+_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
+
+_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme
+puutarhassa!
+
+_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas
+piiloon.)
+
+_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat
+lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan
+raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)
+Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut
+mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun
+tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
+
+_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta
+emme me voi sitä auttaa.
+
+_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata
+tulpaania!
+
+_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?
+Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin
+hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on
+taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä
+minä teidät opetan!
+
+_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!
+
+(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin
+metsästä.)
+
+_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä
+sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
+
+_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
+
+_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
+
+_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.
+
+_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
+
+_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.
+Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
+
+_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
+
+_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
+
+_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
+
+(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
+
+_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!
+Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
+
+_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...
+
+_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä
+varastan sinulta jalkasi!
+
+_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
+
+_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
+
+_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,
+kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
+
+_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
+
+_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja
+tytöllä on koko tulpaani kädessä!
+
+(Nopsajalka ja Varma tulevat.)
+
+_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te
+uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että
+kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä
+tehdä minäkin!
+
+_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan
+kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
+
+_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa
+sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
+
+_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!
+Eivät ole tietävinään koko asiasta.
+
+_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki
+tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
+
+_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi
+astua tallustellut kukkapenkeissä.
+
+_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
+
+_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja
+me tulimme jäljestä.
+
+_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
+
+_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät
+kaikkeen.
+
+_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...
+
+_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä
+kaikkia nokkosilla?
+
+_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...
+
+_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
+
+_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset
+polttavat selkääni.
+
+_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,
+lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän
+minä sen omillakin silmilläni.
+
+_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä
+emme koskaan valehtele.
+
+_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja
+sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä
+kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin
+kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,
+mestari, kuulla ne kolme lausetta?
+
+_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?
+
+_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka
+valhettelee, tappaa sielun_."
+
+_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu
+totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen
+olet_."
+
+_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:
+"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva
+sinun edestäs_."
+
+_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?
+
+_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.
+
+_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme
+koskaan valehtele.
+
+_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.
+
+_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,
+tulpaani kädessä!
+
+_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan
+penkeistä?
+
+(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)
+
+_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?
+
+_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.
+
+_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä
+valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset
+kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.
+Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan
+teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,
+kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte
+hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette
+tehnyt.
+
+_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me
+kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin
+meillä on äitimme perintö. (He menevät.)
+
+_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin
+kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman
+kruunaustulpaania? (Menee.)
+
+_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että
+valehtelimme köyhäin lasten päähän.
+
+_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.
+
+_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?
+
+_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät
+lapset menemään rauhassa tiehensä.
+
+_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me
+pääsimme pulasta.
+
+_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin
+ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset
+selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi
+toisia.
+
+_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee
+menemään pois.)
+
+_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan
+kelvottomilla jaloillaan?
+
+_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,
+että hän on rehellinen mies.
+
+(Ensimmäisen tapauksen loppu.)
+
+
+
+Toinen tapaus.
+
+Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.
+Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra
+istuu yksinään, villoja kartaten.
+
+_Bumburra_.
+
+    Nuku, lapsein, nuku vain
+    Kartan piikkein päällä!
+    Villatuppu lapsenain
+    Minulla on täällä.
+    Maailma on, tiedän sen,
+    Niinkuin kartta piikkinen,
+    Nuku, lapsein, nuku vain
+    Kartan piikkein päällä.
+
+    Laps, kun suureks vartut vain,
+    Otan kutrin vienon,
+    Siitä kehrään rukillain
+    Säikeen ani hienon.
+    Aika kuluu, rukki käy,
+    Kasva, suureks ennättäy,
+    Laps, kun suureks vartut vain,
+    Kehrään säikeen hienon.
+
+Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että
+mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se
+on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos
+hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma
+olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä
+auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun
+ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,
+niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;
+jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän
+ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole
+kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei
+olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa
+kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei
+tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi
+taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa
+siellä ulkona.
+
+(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)
+
+_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on
+vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,
+se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?
+Kaksi lasta!
+
+_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle
+köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.
+
+_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron
+kiertäjille, jotka metsää samoelevat?
+
+_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä
+on täynnä susia.
+
+_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme
+metsästä tuvan.
+
+_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos
+tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua
+suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos
+teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!
+
+_Nopsajalka_. Kuka syödään?
+
+_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.
+Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.
+
+_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin
+hirveästi.
+
+_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.
+
+_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä
+metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino
+keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa
+sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän
+välistä syöksentelee heidän lapsiansa.
+
+_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!
+
+_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.
+Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.
+
+_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,
+jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)
+Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte
+säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.
+Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä
+tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)
+
+_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt
+minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!
+
+_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin
+uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että
+saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?
+
+_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?
+
+_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.
+Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin
+hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän
+kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö
+juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin
+itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä
+valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,
+sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja
+kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.
+
+_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.
+(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta
+sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!
+
+_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?
+
+_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään
+lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä
+tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla
+teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)
+
+_Bumburrifex_ (tulee).
+
+    No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
+    Nyt olen aivan läpinälkäinen.
+    Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
+    Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
+    Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
+    Kadonneen vuohen sijaan ainoan
+    Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
+    Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
+    Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?
+
+_Bumburra_.
+
+    On kukkopaistia niin möyheää,
+    Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
+    Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
+    Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.
+
+_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).
+
+    Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
+    Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.
+
+_Bumburrifex_ (syödessään).
+
+    Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
+    Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
+    Hän näet hukannut on haltiaan
+    Antaman helmen!
+
+_Bumburra_.
+
+                    Mitä kuulenkaan!
+
+_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).
+
+    Kristityn veri täällä haiseehan!
+
+_Bumburra_.
+
+    Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!
+
+_Bumburrifex_ (syö).
+
+    Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
+    Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)
+    Haisee varmaan Kristityn veri!
+
+_Bumburra_.
+
+    Tunnet vaan tuon harmaan
+    Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
+    Edessäs onhan kyllä maukas kukko!
+
+_Bumburrifex_ (jyrsii).
+
+    Ken helmen löytää, pääsee armohon
+    Ja salaneuvoksenkin arvohon.
+    Mun mielen' tekee sitä hakea.
+
+(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).
+
+    Mut... ei se koskaan saata olla kissa!
+    On laps, niin laps... (Haistelee).
+
+_Bumburra_ (estellen häntä).
+
+                           Nyt hurmoksissa
+    Oot ukkoseni! Älä pelmua!
+    Se ehk' on Mustin sairas käpälä...
+
+(estelee korin luo menemästä)
+
+    Koriss' on lanttuja vaan kätkössä
+
+(estelee nurkkaan menemästä)
+
+    Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.
+
+_Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).
+
+    Vai lammasnahka!
+
+_Hunttu_.
+
+                     Kohta tulen, jahka...
+
+_Bumburra_.
+
+    On raukka mennyttä!
+
+_Bumburrifex_ (itsekseen).
+
+                        No oikeinhan
+    Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.
+
+_Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,
+minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,
+syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin
+että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.
+
+_Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?
+
+_Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän
+te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä
+mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,
+joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.
+
+_Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä
+jättäisin sinut rauhaan.
+
+_Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi
+liiaksi joutavia lapsia?
+
+_Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni
+oli sotamies.
+
+_Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua
+illallispaistiksi!
+
+_Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai
+niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
+on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?
+
+_Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.
+
+_Bumburrifex_. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?
+
+_Nopsajalka_. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui
+totta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.
+
+_Bumburrifex_. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka
+on vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy
+hyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä
+hätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.
+
+_Bumburra_ (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele
+vain hiukan!
+
+_Hunttu_ (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele
+vähän, kotitarpeiksi vain!
+
+_Nopsajalka_. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain
+omasta puolestani enkä ilmase toisia.
+
+_Bumburrifex_. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin
+katsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut
+paremmalta.
+
+_Bumburra_ (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi
+paistettu kukko!
+
+_Hunttu_ (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole
+yhtään liikoja lapsia.
+
+_Varma_ (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja
+syökää ennemmin minut!
+
+_Bumburrifex_. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä
+vasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!
+
+_Bumburra_ (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas,
+niin pataan se nyt on pantava.
+
+_Nopsajalka_ (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun
+sisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.
+
+_Bumburrifex_. No, mitenkäs David teki Goljatille?
+
+_Nopsajalka_. Hän hakkasi häneltä pään poikki.
+
+_Bumburrifex_ (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta,
+kuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää
+poikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!
+
+(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet
+kumoon.)
+
+_Hunttu_. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.
+
+_Nopsajalka_ (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään
+meistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!
+
+_Bumburrifex_ (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa,
+malttakaa... hi hi hi... minä nauran kuoliaaksi itseni... ho ho ho...
+sepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt... uh huh huu, hi hi hi, ho
+ho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!
+
+_Nopsajalka_, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin,
+muuten....
+
+_Hunttu_ (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni,
+niin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
+on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi,
+niin maistut paremmalta.
+
+_Bumburrifex_. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen
+naurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin
+yhden laihan kukon.
+
+_Bumburra_ (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä
+lattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin
+kanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät
+joka kynnen variksiksi?
+
+_Hunttu_ (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi
+variksen jalka vasemmassa saappaassani!
+
+_Nopsajalka_. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?
+
+_Bumburrifex_. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.
+
+_Bumburra_. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt
+kuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.
+
+_Bumburrifex_. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.
+
+_Nopsajalka_ (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en
+hakkaa päätäsi poikki...
+
+_Bumburrifex_ (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas,
+yhtä ruokaa kaikki tyyni.
+
+_Hunttu_ (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä
+säästän henkesi.
+
+_Bumburra_. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin
+etsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua?
+Kuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.
+
+_Nopsajalka_. Me lähdemme mukaan.
+
+_Bumburrifex_. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta
+hoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.
+
+_Hunttu_. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen
+Suurhunttu.
+
+_Varma_.
+
+    Tohdinko lapsi parka
+    Korista lähteä?
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Äl' ole, lapsein, arka,
+    En pahaa aio mä.
+
+_Nopsajalka_.
+
+    Meit' ei saa pelotella
+    Lapsia soturin!
+
+_Hunttu_.
+
+    On nälkä Hunttusella.
+    Pojalla myllärin.
+
+_Bumburra_.
+
+    Nyt lapset kokoontukoon
+    Iltaista nauttimaan!
+    Muu porsas olkoon ukon;
+    Te saatte syltyt vaan!
+
+_Bumburrifex_.
+
+    Ei, porsas pitää viedä
+    Lapsille etehen,
+    Kun valheest' ei he tiedä,
+    En syö mä heitä, en.
+
+_Kaikki_.
+
+    Totuuden sanan kilpi
+    Vie voittoon ylevään,
+    Vaan kavaluus ja vilppi
+    Ne saattaa häpeään.
+    Kun puhdas omatunto
+    Sun ohjaa elämäs,
+    Niin ihmissyöjän kunto
+    Masentuu edessäs.
+
+(Toisen tapauksen loppu.)
+
+
+
+Kolmas tapaus.
+
+Tori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita.
+Eukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee
+huiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika
+anelee ropoja.
+
+_Eukko omenoineen_.
+
+    Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,
+                  Helei!
+    Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,
+                  Helei!
+             No nähkääpäs noita,
+             Ne on ihanoita
+    Ja kauniita, kypsiä myös makioita,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Laukkuryssä_.
+
+    Kun joskus sä metsässä käyskentelet,
+                  Helei!
+    Niin ostapa liina ja myös sitehet,
+                  Helei!
+             On tavara kallis
+             Nyt helposta altis,
+    Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Tyttö marjoineen_.
+
+    Mä kypsiä marjoja myöskentelen,
+                  Helei!
+    Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',
+                  Helei!
+             Te penninne tuokaa
+             Ja mulle ne suokaa
+    Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,
+             Helei, helei, helei!
+
+_Kerjäläispoika_.
+
+    Mä pohjolan laps olen, leipää ei,
+                  Helei!
+    Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,
+                  Helei!
+             Vaan Luojamme vakaa
+             Viel' einehen jakaa,
+    Taas aurinko paistava pilvien takaa,
+             Helei, helei, helei!
+
+(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta.
+Riikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko
+ja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)
+
+_Marjatyttö_. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko
+korini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.
+
+_Kerjäläispoika_. Ei ole. Kiitos sulle!
+
+_Nopsajalka_. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on
+parempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)
+
+_Varma_. Ja tästä saat minun huivini.
+
+_Kerjäläispoika_. Kiitos, kiitos teille molemmille!
+
+_Kasi_ (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän
+laukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja
+anna sitte minulle.
+
+_Kalle_ (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.
+
+_Kasi_. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä
+kukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.
+
+_Kalle_. Niin, tosiaankin.
+
+_Kasi_ (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä
+nähdä? Mitähän niistä tahdotte?
+
+_Laukkuryssä_. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa
+rupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.
+
+(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)
+
+_Kasi_. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä
+kopeekasta?
+
+_Laukkuryssä_. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa
+kopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake!
+(Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei
+minu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa
+kaatamaan eukon omenakorin.)
+
+_Omenaeukko_. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!
+
+(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin
+koreassa puvussa.)
+
+_Tulpaani_. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin
+tieltä!
+
+_Tähkö_. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!
+
+_Omenaeukko_ (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!
+
+_Nopsajalka_. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui
+vahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini.
+(Eukko ottaa lakin.)
+
+_Laukkuryssä_ (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!
+
+_Kasi_. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin
+silmin. Eikö totta, Kalle?
+
+_Kalle_ (hämillään). Kyllä se on totta.
+
+_Tulpaani_. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi
+minun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.
+
+_Nopsajalka_. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden
+minä en osaa varastakaan.
+
+_Tulpaani_. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän
+tieltämme, jotka olemme hovilaisia!
+
+(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan
+kuulutuksen:)
+
+Me Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja
+laskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden
+valtakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä
+muuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:
+
+    Koska muutamana päivänä
+    Puolisomme, rouva Amandilla,
+    Huulillansa suuren arvoisilla
+    Virvoitusta haki vedestä,
+    Sekä suvaitsi sen armon suoda,
+    Kaivost' tästä janoissansa juoda:
+    Silloin kirpos kuningattaren
+    Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen
+    Ja sen haltiatar Totuuden
+    Oli hälle lahjoittanut ennen,
+    Vahinko siis ylen verraton.
+    Armollinen käskymme se on
+    Valtakunnan väestölle tällen:
+    Kaikki uskolliset alammaiset,
+    Suuret, pienet, miehet sekä naiset
+    Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.
+    Siis nyt laskeutukoon jokainen
+    Antamamme määräyksen mukaan --
+    Esteitä ei saakaan tehdä kukaan --
+    Tämän syvän kaivon pohjallen.
+    Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,
+    Palkka maksetaan työn jälkehen.
+    Löytääksensä helmen herttaisen,
+    Kunkin tulee parastansa koittaa.
+    Kenen onni antaa löytää sen,
+    Kuninkahan suosion se voitti,
+    Mutta ruhtinatar Totuuden
+    Sanonut on, että vartiana
+    Kaivolla on henki salainen,
+    Ja se kohta merkitseepi sen,
+    Jolt' on päässyt ykskään valhesana,
+    Vaikka vilkahtain vain salamana,
+    Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa
+    Kaivost' ylös tullessa on sillä
+    Tumma merkki suunsa ympärillä,
+    Joka kaiken valheen ilmoittaa,
+    Mit' on suusta päässyt milloinkaan,
+    Ja se merkki jääpi olemaan.
+
+Tämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän
+linnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna.
+_Amundus_.
+
+_Kaikki_. Eläköön kuningas!
+
+(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät
+istumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)
+
+_Kuningas_. Hyvää päivää, kansa!
+
+_Kuningatar_. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?
+
+_Tulpaani_. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä
+tuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että
+minulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin,
+mutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat
+varastelleet mitä mistäkin.
+
+_Kuningas_ (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?
+
+_Nopsajalka_. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme
+oli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään
+syyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden
+kaivoon.
+
+_Kuningas_. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä
+miellytät minua.
+
+_Kuningatar_ (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko,
+jos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.
+
+_Varma_. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa
+äitini laulua.
+
+_Kuningatar_. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.
+
+_Varma_. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu
+on helmestä.
+
+_Kuningas_. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin
+tekemistä odotellessamme.
+
+_Varma_ (laulaa).
+
+    Ol' enkeli pilven reunalla,
+    Hän katseli maailmata,
+    Hän huomasi paljon valhetta
+    Ja vilppiä kauheata.
+    Se koski niin kovin enkeliin,
+    Hän että puhkesi kyyneliin.
+    Oi surkua katkerata!
+
+    Ja kyynel merehen kirvonnut
+    Se helmeksi siellä muuttui;
+    Vuos'tuhannet oli kulunut
+    Se pohjahan yhä juuttui;
+    Se loisteli siellä itsekseen,
+    Vaan keinoa ylös saamiseen
+    Tok' kaikilta yhä puuttui.
+
+    Kun kerran... (vaikenee.)
+
+_Kuningatar_. Laula vain edelleen, lapseni!
+
+_Varma_ (alkaa uudestaan). Kun kerran... (itku kurkussa). Kun kerran...
+
+_Kuningas_. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden
+et osaa laulaa laulua loppuun asti.
+
+_Varma_ (nyyhkien). Se oli niin, että... minä viime yönä sain kirpun
+kiinni... ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!... ja sitte... minä
+panin sen... vesilasiin!
+
+_Kuningatar_. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että
+sinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!
+
+_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni,
+kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.
+
+_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!
+
+_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!
+
+_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi
+vähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä
+väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)
+
+_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen
+kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni.
+Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin
+otinpa laukun selkääni.
+
+_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.
+
+_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut,
+kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin
+hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella
+kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.
+
+_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo
+on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni
+kansalle!
+
+(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
+
+    Kuninkaan se tahto on:
+    Siks' kuin helmi löytyy,
+    Koko kansan kaivohon
+    Alas mennä täytyy.
+
+(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar
+ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)
+
+_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.
+
+_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa
+siellä alhaalla?
+
+_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä
+olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin
+valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain
+sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja
+petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun
+valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.
+
+_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!
+
+_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!
+
+(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
+
+    Kuuinkahan käsky nyt,
+    Koko kansa, kuulkaa:
+    Helmi kun on löytynyt,
+    Kaivost' ylös tulkaa!
+
+(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä:
+Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma
+antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)
+
+_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit
+helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa
+narrikoida edes kirpullekaan.
+
+_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.
+
+_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä
+näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!
+
+_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen
+tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se
+oli petollisuutta.
+
+_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole
+täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta
+vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta
+kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.
+
+(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)
+
+_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin
+sitte.
+
+_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.
+
+(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun
+ympärillä.)
+
+_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...
+
+_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä
+oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.
+
+_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.
+
+(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)
+
+_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja
+valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.
+
+_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!
+
+_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla
+tulee niin mustana ja hirvittävänä?
+
+(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita
+suun ympärille.)
+
+_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan
+ja Varman päähän!
+
+_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän
+tulpaanin!
+
+_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!
+
+_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.
+
+_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!
+
+(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina
+ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)
+
+_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen
+varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.
+
+_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä
+varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi
+sinut ihan armotta.
+
+_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä
+kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en
+koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!
+
+_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha
+tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?
+
+_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä.
+Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän
+kanssa, ollen muka ostelevinaan.
+
+_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin
+pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on
+pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.
+
+(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei
+pahimpia.)
+
+_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä
+suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta
+suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja
+kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on
+rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin
+musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja
+säälittä.
+
+_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!
+
+_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta
+kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan
+päällä. Ota hänet, Bumburrifex!
+
+_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat!
+Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!
+
+_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas
+niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen
+hyvällä omallatunnolla.
+
+(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot
+enemmän tai vähemmän likaisina.)
+
+_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen
+iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he
+tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt
+itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään
+kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki
+lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain
+maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.
+
+_Hunttu_. Eläköön kuningas!
+
+_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo
+tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun
+kolmas värssy?
+
+_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:
+
+    Kun kerran souteli lapsonen
+    Vesillä kauniilla säällä,
+    Niin helmi nous' ylös herttainen
+    Ja kiilsi aaltojen päällä.
+    Sen helmen lapsonen otti nyt,
+    Se kirkkast' on yhä säteillyt
+    Maailman valona täällä.
+
+_Kaikki_.
+
+    Sä helmi kaunoinen taivainen,
+    On tähden kirkkaus sulla;
+    Sä lailla enkelin kyynelen
+    Maan tomuhun tahdoit tulla;
+    Oi, pyhä Totuus, valaise
+    Mieltämme, että me voisimme
+    Jumalan lapsina olla!
+
+(Kolmannen tapauksen loppu.)
+
+
+
+
+JOULUYÖ.
+
+
+Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli
+hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,
+yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,
+kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on
+tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu
+kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin
+turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään
+monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää
+käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan
+käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen
+virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.
+
+Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon
+kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä
+et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat
+kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä
+osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä
+saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,
+jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä
+myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden
+lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain
+kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman
+veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.
+
+Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun
+sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,
+että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin
+minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen
+tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,
+kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se
+olekaan pitkä.
+
+Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet
+lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole
+joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole
+lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista
+läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä
+joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän
+evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia
+pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,
+pyhästä yöstä.
+
+Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.
+Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,
+mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun
+yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina
+kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla
+näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä
+karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa
+maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen
+lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.
+
+Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,
+niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko
+vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui
+taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet
+alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin
+meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,
+ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis
+ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi
+kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja
+kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei
+tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet
+tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset
+auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan
+valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy
+kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin
+kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,
+koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.
+
+Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja
+näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle
+aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän
+uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja
+heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se
+iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän
+evankeliumissa.
+
+Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,
+ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki",
+sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani
+sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin
+heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja
+lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän
+vuodettansa!"
+
+Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla
+tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää
+tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa
+palsamiheinillä?"
+
+Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki
+silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä
+tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään
+pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.
+
+Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti
+turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli
+purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei
+koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,
+mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan
+kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu
+verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa
+kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon
+pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa
+rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"
+Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna
+anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele
+varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista
+pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy
+kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,
+ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle
+pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa
+purra minua!"
+
+"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö
+minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset
+makaavat tuossa palsamiheinillä?"
+
+"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,
+kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne
+älyä edes syödä ruohoakaan!"
+
+"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli
+pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,
+yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten
+hyvältä se maistuu!"
+
+Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen
+heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta
+kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä
+lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.
+
+Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja
+alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja
+puski heitä.
+
+Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet
+tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,
+sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää
+rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia
+kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."
+
+Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita
+vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen
+täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin
+joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen
+toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa
+toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä
+niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja
+tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka
+yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva
+ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän
+tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut
+paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä
+heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin
+he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat
+iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan
+unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.
+Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;
+mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta
+vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin
+sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan
+kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne
+kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia
+veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee
+ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:
+
+    "Vähän heiniä suo!
+    Panen vuoteihin nuo.
+    Minä lapsilta vein
+    Varastain omaksein,
+    Sitä taas takaisin
+    Minä nyt kokisin.
+    Jos mä heiniä saan,
+    Sinä helmiä vaan
+    Sekä kultiakin
+    Saat taas kypärin
+    Tänä yönä kun jouluyö ompi."
+
+
+
+
+PIENTEN LINTUJEN VALITUS.
+
+
+    Me saavuimme mailta vierailta,
+    Helteisiltä Niilin rannoilta,
+    Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan
+    Ja kuuman Saharan hiedoilta.
+
+    Me saavuimme palmuin lehviltä,
+    Ikuisilta kukkakentiltä;
+    Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,
+    Me muistimme Suomen kevättä.
+
+    Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan
+    Hedelmäpöytämme herkukkaan.
+    Väristen ennemmin, nälkää nähden,
+    Istuimme koivuissa kotimaan.
+
+    Meill' ollut ei kulta-aarteita,
+    Joit' oisimme tainneet tarjota,
+    Siis lauloimme kilvan, riemumielin,
+    Vaan Suomelle kevätlaulua.
+
+    Me hankimme oksan pienoisen,
+    Ja sammalta pesäks hiukkasen;
+    Siin' aioimme rauhass' asuskella
+    Ja laulaa riemua keväimen.
+
+    Vaan tään kylän lapset ynseät,
+    Niin julmat ja sydämettömät,
+    He pesämme maahan nakkasivat,
+    Meilt' ainoan suojan särkivät.
+
+    Me lauloimme heille keväällä,
+    Ja riemun ja toivon hetkinä.
+    Oi jospa ei maksais kenkään heille,
+    Kuin meille he maksoi virrestä.
+
+    Se leikkiä kenties heille vaan;
+    Mut hirveä työ se tosiaan,
+    Sen Jumala heille anteeks suokoon!
+    Me lauloimme suloks Suomenmaan.
+
+
+
+
+KAUNIINTA METSÄSSÄ.
+
+
+Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei
+kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
+koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
+sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha
+kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
+"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
+vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,
+että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."
+Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
+illalla.
+
+Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua
+näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja
+jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin
+nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt
+kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas
+Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän
+nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi
+päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta
+tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki
+hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan
+jotain eriskummallista.
+
+Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren
+hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet
+rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten
+kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen
+paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
+
+Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja
+onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta
+siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras
+mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
+huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
+
+Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
+viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
+alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
+mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti
+itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
+oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en
+huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin
+puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
+ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
+
+"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen
+seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",
+arveli kuusi.
+
+"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
+ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
+savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
+poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
+tehdään siirappia ja sitten..."
+
+"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
+kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin
+täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
+ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
+parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
+
+"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
+valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,
+hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
+olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
+kukista suloisin tuoksu.
+
+Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
+kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
+kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
+kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
+
+Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa
+alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä
+ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi
+nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii
+aprikoida!"
+
+Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku
+olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka
+hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat
+oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja
+paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa
+itsekseen.
+
+"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
+vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä
+vuokkoja ja valokin kukkia.
+
+"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
+vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole
+mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia
+maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät
+sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja
+sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi
+muita.
+
+Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
+omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
+teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,
+joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:
+hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
+
+Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
+eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
+
+Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
+pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
+ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
+Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
+on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
+kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja
+ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
+
+Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
+ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
+kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
+tuossa viserti koivun latvassa:
+
+"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
+kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
+mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
+Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
+rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka
+kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
+voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää
+sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
+Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat
+värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama
+ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
+Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle
+on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten
+tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä
+siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon
+teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"
+
+
+
+
+HEINÄNTEKO.
+
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Peuhaten, teuhaten riemuitaan,
+    Heiskuen, leiskuen laulellaan.
+    Hyörien, pyörien harppaillaan
+    Tääll' yli vihreän niittymaan.
+
+_Yrjö_.
+
+        Miehet ne raataa,
+        Luokoa kaataa.
+
+_Toini_.
+
+        Naiset ne oivat
+        Taas haravoivat.
+
+_Werner_.
+
+        Ruoho on tää
+        Niin mehevää,
+    Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.
+
+_Eeva_.
+
+    Härkä jos oot, vedä kuormaamme,
+    Vaan varo vitsaani, norja on se!
+
+_Werner_.
+
+    Kiitosta paljon! No katsopahan,
+    Härkänä käyn sua puskemahan!
+
+_Eeva_.
+
+        Härkä se häijy
+        Kuin peto väijyy.
+
+_Ilmari_.
+
+        Tässä on niini,
+        Pannaan se kiinni;
+        Lyön sitä niskaan,
+        Maahan sen viskaan.
+
+_Mari_.
+
+        Putkassa paikka
+        Sille on, taikka
+        Vitsa yks kaks
+        Saa paremmaks.
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Sätkien, mätkien mylvitään.
+    Hilvaten, kilvaten kiidellään,
+    Seppelin, heppelin leikitään
+    Niityllä iltahan päivän tään.
+
+_Aina_.
+
+    Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.
+    Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.
+    Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,
+    Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.
+    Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!
+    Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,
+    On niityn kuningattarena hetken, mut
+    Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.
+
+_Väinö_.
+
+        Nähkääs kuin
+        Päin sekä suin
+    Heinihin hyppään, niissä mä uin!
+
+_Hilja_.
+
+        On vihantaa
+        Metsä ja maa,
+    Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!
+
+_Lutvi_.
+
+        Haravoi sä,
+        Lennätänpä
+    Heinäsi paikalla latohon mä.
+
+_Helmi_.
+
+        Heiniä tuokaa,
+        Latohon luokaa,
+    Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!
+
+_Werner_.
+
+        Nyt kuperkeikka
+        Oiva on seikka!
+        Oon lohi mä,
+        Lahn' olet sä,
+    Siis varo, kohta sun nielenpä!
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Uiskimme, huiskimme heinissä,
+    Ennämme, lennämme leikissä,
+    Toimin ja voimin jo niityltä
+    Heinät on latohon vietynä.
+
+_Selma_.
+
+    Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa
+    Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!
+    Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?
+    Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.
+    Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille
+    Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.
+    Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,
+    Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!
+
+_Werner_,
+
+        Työstä nyt lakkaan,
+        Käyn eväsvakkaan
+    Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.
+
+_Mari_.
+
+        Leipä on tässä näin,
+        Tässä on voita.
+
+_Toini_.
+
+        Katso, mun ystäväin,
+        Vaan älä koita!
+
+_Werner_.
+
+        Kiiruhtakaa,
+    Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!
+
+_Yrjö_.
+
+        Veits' ota tää,
+    Viillä jo leivästä, henkihin jää!
+
+_Lutvi_.
+
+        Tyttöjä vartokaa,
+        Kyllä ne tarjoaa!
+
+_Hilja_.
+
+    Käykäätte piirihin nurmellen,
+    Niin tytöt kantavat tarjoten!
+
+_Werner_.
+
+    Voileipä, paistia, läskiä tuo!
+    Armahin, mulle se suurin suo!
+
+_Helmi_.
+
+        Juustoa, kalaa!
+        Ken mitä halaa?
+
+_Väinö_.
+
+        Meillä on kemut,
+        Rehtevät remut.
+
+_Eeva_.
+
+        Maitoa, marjoja!
+
+_Kaikki lapset_.
+
+        Maitoa, marjoja!
+        Herkkuja tarjona!
+        Täällä on onnela!
+    Peuhaten, reuhaten riemuitaan,
+    Heiskuen, leiskuen laulellaan,
+    Hyörien, pyörien harppaillaan
+    Tääll' yli vihreän niittymaan.
+
+_Lutvi_.
+
+    Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan
+    Kuin äiti hellä meille sylins levittää.
+
+_Aina_.
+
+    Ja meidän melskatessa lasten elämää,
+    Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.
+
+_Yrjö_.
+
+    Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.
+    Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!
+
+_Selma_.
+
+    Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,
+    Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.
+
+_Kaikki lapset_.
+
+    Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,
+    Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.
+    Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,
+    Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?
+
+
+
+
+SATU LILLIN NENÄSTÄ.
+
+
+    Olipa tyttö herttainen ja hellä,
+    Hän monenmoista osas työskennellä:
+    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,
+    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.
+
+    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,
+    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.
+    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,
+    Ja kaljat, olvet pani osavasti.
+
+    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,
+    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.
+    Hän ulkoapäin osas katkismuksen
+    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.
+
+    Hän osas olla siivo, kuuliainen
+    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.
+    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.
+    Hän kaiken kansan suosikkina eli.
+
+    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,
+    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,
+    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,
+    Kun hällä oli liian pieni nenä!
+
+    Niin, nenä oli hällä pienokainen.
+    Silmissä suihki ilo ihanainen,
+    Punoitti posket, heloitti myös huulet,
+    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!
+
+    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.
+    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,
+    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,
+    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.
+
+    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,
+    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli
+    Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,
+    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"
+
+    "Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen
+    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
+    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
+    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.
+
+    Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,
+    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
+    Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
+    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."
+
+    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
+    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
+    "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
+    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."
+
+    Niin, olla siivo, sanottu on pian,
+    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
+    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
+    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.
+
+    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
+    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
+    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
+    Apua saamaan moiseen nenävikaan.
+
+    "Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
+    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
+    "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
+    Tulepas tänne, armas pikku nokka!"
+
+    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
+    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
+    "Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --
+    "Parasta jättää arvohonsa nenä."
+
+    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --
+    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
+    "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
+    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"
+
+    "Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
+    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
+    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
+    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."
+
+    "No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
+    Mä tiedän keinon koetellun tähän,
+    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
+    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.
+
+    "Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
+    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
+    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
+    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."
+
+    "Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
+    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
+    Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
+    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."
+
+    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
+    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
+    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
+    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.
+
+    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
+    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
+    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
+    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.
+
+    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
+    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
+    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
+    Pitennyt paljon oli pikku nenä.
+
+    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --
+    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
+    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
+    Lillille tuli laatikko jo suuri.
+
+    "Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
+    "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
+    Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten."
+    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.
+
+    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
+    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
+    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
+    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.
+
+    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
+    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
+    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
+    Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"
+
+    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
+    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
+    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
+    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.
+
+    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
+    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
+    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
+    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.
+
+    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
+    Apua saamaan moiseen nenävikaan.
+    "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
+    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"
+
+    "Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
+    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
+    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
+    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.
+
+    Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
+    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
+    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
+    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"
+
+    Ja Lilli parka rientää rientämistään,
+    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
+    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
+    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!
+
+    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
+    Se kauhealta, kamalalta näyttää.
+    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
+    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.
+
+
+
+
+KOIVU JA TÄHTI.
+
+
+Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko
+elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni
+meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
+
+Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi
+joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja
+ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja
+hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin
+huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,
+jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä
+heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti
+maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren
+onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että
+muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin
+tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli
+sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa
+vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa
+olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään
+omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari
+Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta
+sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:
+"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
+kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään
+tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei
+ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että
+kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin
+joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja
+äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden
+kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi
+ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen
+vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
+
+Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika
+ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin
+ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä
+kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,
+eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He
+olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat
+kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä
+vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.
+
+Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka
+tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa
+lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
+
+Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?
+voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata
+peninkulmaa."
+
+"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."
+
+"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on
+teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa
+juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,
+jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"
+
+"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää
+suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja
+suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori
+jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki
+ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,
+löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä
+autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."
+
+"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä
+pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli
+veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja
+neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet
+kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat
+vanhempanne myös unhottaneet teidät."
+
+"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
+
+"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"
+
+"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini
+kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon
+noustessa."
+
+"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun
+lehtien välitse."
+
+"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja
+tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata
+ajattelemastakaan.
+
+Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja
+sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu
+palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.
+
+Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut
+vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän
+vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi
+poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta
+tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene
+kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."
+
+"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.
+
+Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken
+kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä
+tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne
+juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."
+
+Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että
+pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä
+varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme
+kotona:
+
+    "Sa luojahasi luota vaan,
+    Hän auttaa sua ainiaan."
+
+"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan
+rinnallamme vieraassa maassa."
+
+He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan
+sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.
+Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he
+paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä
+tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella
+kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen
+lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme
+ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun
+haamuun, johdattamaan meitä kotiin."
+
+He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän
+edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.
+Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä
+lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,
+että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa
+illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet
+ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso,
+Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat
+eteenpäin.
+
+Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa
+koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme
+ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."
+
+Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli
+loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö
+koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."
+
+Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka
+olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,
+joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.
+Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi:
+"minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.
+
+Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain
+selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja
+virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,
+ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika
+sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät
+linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.
+
+Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja
+hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka
+vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon
+sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi
+meille yhtä naurista?" kysyi poika.
+
+"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."
+
+Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,
+itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö.
+"Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme
+kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."
+
+He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.
+Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme
+vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,
+kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon
+noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."
+
+"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta
+tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi
+mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita
+etsitte?"
+
+Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen
+enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan
+jo puoleksi kotona."
+
+"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.
+
+"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon
+väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata
+metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli
+ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin
+aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät
+heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon
+etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei
+etsittyjä.
+
+"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä
+löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?"
+-- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että
+suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat
+Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin
+edellämme, jos vaan uskomme."
+
+"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja
+iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.
+
+Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana
+yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän
+ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,
+näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,
+vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava
+iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,
+joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on
+meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme",
+sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja
+itkivät ilon kyyneliä.
+
+"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika
+miettiväisesti.
+
+"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.
+
+"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?"
+tuumasi poika.
+
+"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät
+enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,
+veljeni!"
+
+"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.
+
+Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan
+olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja
+rypistyneet.
+
+Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan
+murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki
+neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin
+vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.
+Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."
+
+Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka
+johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme
+jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat
+lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"
+
+Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.
+Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme
+rakkaat lapsemme takaisin."
+
+Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,
+jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
+
+"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä
+suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä
+olisivat luonamme."
+
+"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit
+olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."
+
+Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet
+salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,
+huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja
+Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne
+vieraalta maalta."
+
+Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat
+polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri
+helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.
+
+Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat
+tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon
+surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä
+koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne
+jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa
+tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin
+hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla,
+"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."
+
+"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun
+haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten
+kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme
+löytäneet."
+
+"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso,
+sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla
+viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän
+sijassamme, miten meidän silloin olisi?"
+
+"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti
+lempeästi.
+
+"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan
+ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin
+tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat
+haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää
+kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä
+erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista
+vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,
+ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla
+on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli
+valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!
+Kiitos, hyvä Jumala!"
+
+"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti
+kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,
+sisar, emme pyri etemmäksi!"
+
+"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta
+ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja
+ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa
+kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte
+koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää
+ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se
+merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"
+
+Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:
+
+"Amen ja se tapahtukoon!"
+
+
+
+
+MERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.
+
+
+    Meren kuohuista riemuten laskimme nyt
+    Hedelmällisen Indian maihin;
+    Ei luntahan talv' ole heitellyt
+    Sen seutuihin suvikkaihin,
+    Ja palmutpa aavat
+    Ne varjoja luo,
+    Ja halsami-haavat
+    Ne tuoksuja tuo.
+    Mut täällä en saa
+    Mitä miel' anoaa,
+    On kaukana täältä mun toivoni maa.
+
+    Minä kyllästyn kesän helteesen
+    Sekä ruokahan herkkuisahanki.
+    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
+    Vaikk' oiskin pöytänä hanki.
+    Siell' liukua hilpas
+    Ja hauska on työ,
+    Kesä siellä on vilpas
+    Ja valkoinen yö.
+    Pois sinne pois
+    Jos päästä vois,
+    Kotijärvien luo minun mieleni ois.
+
+    Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,
+    Jossa rastahat raksuttaisi,
+    Ja palloks lunta jos sais puristaa
+    Ja tiukuja kuulla jos saisi,
+    Koko Indian aivan
+    Nyt tähtihin
+    Kotiseutuni taivaan
+    Ma vaihtaisin.
+    Pois sinne vaan
+    Kotivalkamaan,
+    Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.
+
+
+
+
+SUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.
+
+
+Kaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille
+Jumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille,
+täällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä
+ja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan
+todistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen
+kaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa,
+katsellen tähtitaivaan loistoa.
+
+Menkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana,
+sellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan
+sotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava
+hiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön
+silmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!
+
+Kaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli
+oikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä
+on paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi.
+Mutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien
+tutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja
+loistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi
+tähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on
+heikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai
+kaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä,
+josta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja
+ensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka
+kuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta
+kolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa
+noin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan
+seitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000,
+yhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä
+enemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000
+tähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka
+laskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista
+luokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei
+parhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu
+lukea 47 miljoonaa tähteä.
+
+Koska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee
+se joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne
+ovat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu
+laskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant.
+peninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta,
+ennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin,
+montako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten
+luvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän
+läheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin
+vaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000
+miljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska
+a-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn
+tähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin
+tiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin
+äärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän
+aurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja
+siis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee
+meidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo
+meille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis
+tämä ääretön aurinko?
+
+Ei yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa
+vähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet
+tarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä
+sumutähdiköistä eli "nebulos'oista" meille tullakseen tarvitsee enemmän
+kuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat
+maasta! -- Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan
+Sirius 72 vuotta sitten, -- jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi,
+näkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.
+
+Suuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy
+täällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa
+suuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:
+
+    1. _Sirius_, Ison-Koiran tähtiryhmässä.
+    2. _Arcturus_, Booteksen tähtiryhmässä.
+    3. _Rigel_, Väinämöisen viikatteessa.
+    4. _Capella_, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.
+    5. _Vega_, Lyyryn tähtiryhmässä.
+    6. _Procyon_, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.
+    7. _Betelgeuze_, Väinämöisen viikatteessa.
+    8. _Aldebaran_, Härjän tähtiryhmässä.
+    9. _Antares_, Skorpionissa.
+   10. _Spica_, Neitsyen tähtiryhmässä.
+   11. _Regulus_, Leijonan tähtiryhmässä.
+   12. _Atair_, Kotkan tähtiryhmässä.
+
+Tähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on
+55 ja kolmanteen kuuluvia 170.
+
+Mainittakoon tässä ainoastansa _Alamak_ Andromedan, _Algenib_ ja
+_Markab_ Pegasuksen tähtiryhmässä, _Apollo_ ja _Herkules_ Kaksoisissa,
+_Gamma_ Pohjan ruunussa, _Mirak_ Andromedan tähtiryhmässä, _Castor_ ja
+_Pollux_ -- ja viimeiseksi _Pohjantähti_, joka kuuluu toiseen luokkaan.
+
+Otavan tähdillä on seuraavat nimet: _Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta),
+Alioth, Mizar, Benetnash_, -- ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas
+kolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua
+tähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin
+sauvaksi.
+
+_Kuningas_ David (Ps. 147: 4) sanoo:
+
+"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä."
+
+Arabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme
+tähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä
+kreikkalaisilla kirjaimilla.
+
+Saadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta,
+jaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri
+esineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin
+almanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. --
+Jos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta
+omasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin
+nähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti,
+muuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.
+
+Ota esim. _Otava_ lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva
+vasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin
+ensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on _Arcturus;_ mutta jos
+vedät viivan oikealle, niin saavut _Capellaan_. Jos vedät saman viivan
+ylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät
+Pohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja
+käännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.
+
+Samoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät
+viivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet
+komean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä
+taivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä
+ylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin
+ensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on _Aldebaran_. Jos vedät
+viivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä
+(pohjoisessa) _Betelgeuze'en_, ja alhaalla (etelässä) tulet
+_Rigel'iin_. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan
+tutuista tähdistä tuntemattomiin.
+
+Tämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista
+avaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla,
+niin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja
+lieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman
+aurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean
+Luojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka
+suhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule
+kukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän
+pieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta
+ja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19
+psalmini sanat: "Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus
+julistaa hänen kättensä teot!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***
+
+***** This file should be named 51853-8.txt or 51853-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/5/1/8/5/51853/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/51853-8.zip b/old/51853-8.zip
index 2174608..2174608 100644
--- a/51853-8.zip
+++ b/old/51853-8.zip