diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 22:55:00 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 22:55:00 -0800 |
| commit | 14ed540a13aa6f32823dc7c5cd2c3dd319d91fd3 (patch) | |
| tree | 3403977b6aa867bc6932ac7e7989108e2992a57f | |
| parent | 13965d13f3e068a69e5284d7325b860c4765feb0 (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52186-8.txt | 18731 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52186-8.zip | bin | 340621 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 18731 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..be31b7c --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52186 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52186) diff --git a/old/52186-8.txt b/old/52186-8.txt deleted file mode 100644 index 02d432d..0000000 --- a/old/52186-8.txt +++ /dev/null @@ -1,18731 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Harhama I, by Algot Untola - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Harhama I - -Author: Algot Untola - -Release Date: May 29, 2016 [EBook #52186] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA I *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - -HARHAMA I - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - -Helsingissä, -Suomalainen Kustannus Oy Kansa, -1909. - - - - - - - "Syntikin on ase Jumalan kädessä." - - - - -SISÄLLYS: - - l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA. - Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta. - - 2. MUNKKI. - Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä. - - 3. KIERIVÄ KULMAKIVI. - Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista. - - 4. NOIDAN LAULU. - Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuliokaita. - - 5. HIIDEN MYLLY. - Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla - neulankärillä tanssimista. - - 6. KULLANTEMPPELISSÄ. - Elämä on tulikuuma kultavuode. - - 7. HÄÄPÄIVÄ. - Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena. - - 8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ. - Elämä on Jumalan kiirastuli. - - 9. HORNAN LUOLA. - Elämä on työtä ja vaivaa. - - 10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA. - Elämän on katkeraa savua. - - 11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA. - Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta. - - 12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT. - Elämä on tulikuuma kukka. - - 13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI. - Elämä on sappikatkeraa viinaa. - - 14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ. - Elämä on suuri musta käärme. - - 15. TSAARIEN HAUDOILLA. - Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi. - - 16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU. - Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?... - - 17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA. - Elämä on purppurapukuinen kolera. - - 18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA. - Elämä on tulinen synninhiillos. - - 19. KAKSI AATELIA. - Elämä on Jumalan jauhinkivi. - - 20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA. - Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua. - - 21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA. - Elämä on kova koulu. - - 22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA. - Elämä on kovaa kivimäkeä. - - 23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA. - Elämä on petollinen unelma. - - 24. ELÄMÄN VIRVATULIA. - Elämä on Jumalan antamaa kuritusta. - - 25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ. - Elämä on tuskaa ja vaivaa. - - 26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA. - Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta - on haavat ainoana voittona. - - 27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA. - Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa - kuin tulitutkain. - - 28. RITVAN LAULU. - Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä. - - 29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA. - Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa - kiehtovaa Juudaksensuudelmaa. - - 30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA. - Elämä on poroksi polttavaa vihaa. - - 31. KYMMENEN RUPLAA. - Elämä on häpeän kultaraha. - - 32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA. - Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu. - - 33. ELÄMÄNKUKKIA. - Elämä on suuri erehdys. - - 34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ. - Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä... - Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme. - - - - -Haihtuva ajatus avaruudessa. - - - Osota minulle, Jumala, - mihin voisin Sinua paeta! - -Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo -ainaisessa synkeässä pimeydessä. - -Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen -peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin -harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa -totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda. - -Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet. - - * * * * * - -Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen -vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat -kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden -kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä -suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon. - -Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli -synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää, -ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa. - - * * * * * - -Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä -etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse -pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä, -toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa -määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä. - -Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen -aivoituksensa. - - * * * * * - -Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta. -Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa -äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena. -Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa, -haihtuva muisto murskautuneista... Uutena tulipaljoutena alkavat ne -uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa -avaruuden ihmeiden lomitse. - -Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat -tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen -tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa -maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei -mittaa. - - * * * * * - -Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin -kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei -yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään -saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta -ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy. -Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan. - -Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa -Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla -Hänen kädessänsä. - - * * * * * - -Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden -keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä -on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto. - -Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja -hänen ilonsa on katkeraa savua. - -Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa -häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen -valittavanansa on hauta, tai -- hauta. - -Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja -onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan. -Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi. - -Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy -siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja -hänen sieluansa raatelee tulinen säilä. - -Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli. -Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen -työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema -Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli. - -Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen -pitimissänsä. - -Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen -alasimellensa! - - - - -Munkki. - - - Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä. - -Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa. -Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta -kohtaa: - -"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu: -Jeesuksen Kristuksen." - -Pau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen -kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan -eteen ja rukoili hartaasti: - --- "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan -munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä -itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa -minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes -yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan -vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka -kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa -ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä -sammua Sinuun!" - -Pau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni -tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja -alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä: - --- "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja -suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! -Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet -alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa -synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset." - -Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten -kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan -suuruutta: - - "Suuri olet Sinä, Jumala. - Sinun käskyjäsi kaikki tottelee. - Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa." - -Munkki jatkoi teostansa: - --- "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi -radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen -hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi -radalta poiketa." - -Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu -erakon asunnolle: - - "Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa. - Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat. - Sun edessäsi kaikki vapisee. - Herra armahda! armahda, armahda!" - -Munkki jatkoi: - --- "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien -kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan -linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat -ja kastelet nurmen kukkaa." - -Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni: - - "Suuri on Sinun armosi. - Sinä korjaat kurjat, - Sinä hoidat rammat, - Sinä kuivaat kyyneleet. - Et hylkää Sinä ketään, - et ketään. - Ei kuivu Sinun armosi. - Herra armahda! - Herra armahda! armahda!" - -Munkki: - --- "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii -paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun -syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt. -Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen -tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti; -kaikki muu vie harhaan." - -Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina -lauluna, tuskallisena kuin palava rukous: - - "Me tunnustamme Sinun voimasi, - Sinun viisautesi ja armosi. - Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä, - Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä. - - Et päästä Sinä harhaan ketään, - et ketään, et ketään. - Herra armahda! Herra armahda!" - -Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla -maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja -rukoilivat Häneltä armoa: - -"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!" - - * * * * * - -Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin -munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa, -kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat -hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä -oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla -ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli -jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella -verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä -epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu. - -Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta -kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki -Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä -äänellä: - --- "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"? - --- "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. -- "Tulin itse ilmottamaan -Teille kihlauksestani Magdan kanssa." - --- "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon -kihlaustasi!" - --- "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen -saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni -muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta -on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle -tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut. -Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota -varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari -kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut: - --- "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?" - -Se oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua -kerältä... - --- "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" -- vastasi Harhama huolettomasti -naurahtaen. - --- "Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä -mitään tarkotusta", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta -vakuuttavasti. - --- "Kuinka niin?" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta -sanomaa... - --- "Siksi", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- "että -kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä -ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, -joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta -oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö -olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?" - -Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti -ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli -huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen -vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli -Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa -häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan -ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa -kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja -puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään -vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä -Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain -vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, -voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin -puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä: - --- "Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_ -käsissäni?" - --- "Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", --- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- "Myrsky -nousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja -vie kullan tomuna luotasi." - -Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat -hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. -Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, -mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi -hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana -aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen -tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. -Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä -kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, -valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva -rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän: - --- "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän -minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen -majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta -kukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta -lehmisavu." - --- "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos -se päivä tulisi, jona onni ei paista?" -- kysyi munkki Pietari -rauhallisesti. - -Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. -Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden -raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten -tosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli -pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas -katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle -Jumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa... - -Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä -tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli -kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On -yö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä -vyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat... - -Mutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta -tyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se -muistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti -lasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. -Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky -lauluna, yökylmä unena... - -Jo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa... -kuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana... - -Harhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani -on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko -vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä -miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. -Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman -vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari: - --- "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo -vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus -odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko -varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?" - -Harhama vaikeni edelleen... "Todellakin" -- mietti hän -- "jos -tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"... Se ajatuskin jo -loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki -jatkoi: - --- "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä -hän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua -tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta -hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos -siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut -elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan -ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa -lopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut -silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on -ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella." - -Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus -irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut -sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti -silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen -pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi: - --- "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?" - --- "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", -- -vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli -hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli -vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti -Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan -kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta -sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_... - -Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. -Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin -rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa -elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän -kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta -vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta -Harhamalle. - -Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku -levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän -ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli -täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas: - --- "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten -kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa -korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa -linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?" - --- "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", --- vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä -rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_ -vaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta. -Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta -alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen -vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä -päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää -porttolassa, vaan ei _kodissa_." - -Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. -Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin -tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus -hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät -ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. -Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin -sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas: - --- "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan -jälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä -silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä -kotiliesi puhtaana?" - --- "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen -vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden -vaatimukset?" -- kysyi munkki Pietari. - --- "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja -sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", -- -vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa -oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat -alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja -puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, -jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan. - --- "Eikö sekään mielestänne riitä?" -- kysyi hän hitaasti munkki -Pietarilta. - -Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena: - --- "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin -suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa -tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin -kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai -puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan -siveys ihmis-elämän perustukseksi." - -Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen -tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. -Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään: - --- "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja -inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" -- Munkki -Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella: - --- "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois -omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi -ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden -viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi -raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt -sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. -Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä -kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, -pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät -ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" -- Ja osottaen Raamattua, -lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas -vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, -pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus." - -Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen -tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä -oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut -sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen -sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi. - -Aika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois -verkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat -tavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä -verkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli... - -Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut, -kuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. -Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä -Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei -voinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä -olivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun -hämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi -antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan -kellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa -niille... - -Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. -Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun -tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo -silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi... -Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen... -Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä -lenteli kuoleman mustasiipi perhonen... - -Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, -jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa -kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli -punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen -Jumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä... -Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon -kynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon -luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski -munansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti -työtänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa... - -Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ -jo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa -teoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn -pohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki... -Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta... -selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa... - -Päre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt... - -Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, -unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä -unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, -salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa -ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, -sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea -maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. -Salaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo -soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten -kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki -olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: -elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka -luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, -ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, -tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua. - -Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän -virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat -olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän -pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen, -etsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta -keriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen -sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena -joudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti -morsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina -muistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja... -Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen -säe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli -viisitoistavuotisen salaisen työn tulos. - -Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen -elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. -Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja -taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus -salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa -Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat -ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, -synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi: - --- "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että -ihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa -elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet -suurta..." - --- "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", -- keskeytti munkki -Pietari jyrkästi. -- "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä -tottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen -ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet -juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat -ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. -Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, -joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se -pohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen."_ - --- "Siis vanha taru uusissa oloissa", -- yritti Harhama katkaista, -mutta munkki keskeytti hänet, lausuen: - --- "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee -maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan -hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen -elämän johtoa ja voimaa." - -Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi -jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä: - --- _"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"_ - -Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa -sammumaton tulikipinä. - --- _"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä"_, -- vastasi munkki -Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi -hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella. - -Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka -katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan -teostansa, sanellen: - --- "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon. -Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman -meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on -yön usvaa." - -Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta, -jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se, -joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui -valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän -viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä. - --- "Isä Pietari!" -- lausui hän keskeyttäen. -- "Minä sittenkin uskon -inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne -riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden -reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa -ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja -onni kannettava majaan." - --- "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja -elämäsi harhaan!" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi -pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa. -Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi. -Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui -lempeällä, surullisella äänellä: - --- "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et -pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja -nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat -hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna -Hänen jalkoihinsa." - -Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, -kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, -josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt -helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili -hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. -Silmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi -ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen: - --- "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi -tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa -kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!" - --- "Kiitos, isä", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi -lähtiessänsä: "Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet -onnen omalla vyöllä._" - -Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu: - - "Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala, - Sinun ruoskanasi on kuolema, - Sinun tutkaimenasi onnettomuus. - Kärsimys on Sinun pihtisi, - äärettömyys on Sinun kahleesi. - Ei kukaan niistä pääse pois; - ei kenkään Sua kiertää voi. - Herra armahda, Herra armahda! - Herra armahda meitä!" - - * * * * * - -Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki -Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen: - --- "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen -maailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän -minussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret..." - -Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran -palvelijan voimalla: - --- "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet -aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä." - -Perkele jatkoi ivallisesti: - --- "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi -tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita -sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen -olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös -minä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, -tai ihmisten intohimojen kuohuna..." Ja mitä kovemmin Herrasi -voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa -vastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi -minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. -Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden... -kunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle... -sytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan... - --- "Vaivasi on turhaa savua", -- keskeytti munkki Pietari. -- -"_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle -synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee -sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi -ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen -eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa." - --- "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti... -ja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja -käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", -- lausui Perkele -ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui: - --- "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä -ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen -kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille." - --- "Jossa hän taas tapaa minut", -- lisäsi Perkele ivaten. - -Kammioon tulvasi taas munkkien laulu: - - "Sun tahtoasi kaikki palvelee. - Sun edessäsi tähdet himmenevät - ja päivä kelmenee. - Johda meitä ja valaise! - Herra, armahda! - Herra, armahda meitä!" - -Pau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi -sen sävelien mukana. - - - - -Kierivä kulmakivi. - - - Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista. - -Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat -niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei -ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa. - -Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta -täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä -käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui -hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat -varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja -kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies -jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti -helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja -luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli -ventovieras, suru tuntematon. - -Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka -kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän -pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän -söi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto -karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut -kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat -ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel -valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta: - - "Sinun viisautesi on suurempi avaruutta. - Sinun voimallasi ei ole vertaa. - Sinun paulanasi on kavaluus. - Se on suurempi äärettömyyttä. - Sinä murskaat Jehovan työt. - Sinä olet kaiken olevan hauta, - kaiken ansa ja paula. - Ei kukaan sua kiertää voi." - -Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku -tuliluolan etäisistä holveista. - -Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa -mietteissänsä: - --- "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää -toisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki -saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu..." - --- "Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!" -- keskeytti Piru, -vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa. - -Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi -hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun -juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot -kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta -nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä. - -Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat -harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. -Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita. - --- "Korvennus!" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja -osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- "Siinä -ilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo -viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, -jota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea." - --- "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän -sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" -- huudahtivat palvelijat -tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, -kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua: - --- "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan -eteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani -Hah-hah-hah!" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen. - --- "Hah-hah-hah-haa!" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana. - --- "Siitä asti" -- jatkoi Perkele, -- "on miehen linnana ollut -_hame."_ - --- "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", -- -ivaili Hiisi. - -Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen -mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti -erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele -osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti: - --- "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan -pillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka -_syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että -Hänestä luopuminen olisi _lankeemus._" - --- "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla... -Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun -kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", -- kohisi enkelikuoro. - --- "Ja", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- "siksi _katuu_, nyt mies. -Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo -hyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen -katuu _kääntymistänsä_", -- lopetti hän raivoissansa. - --- "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä -poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat -Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", -- vannoi vanha Lempo -tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä. - --- "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen -paljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään, -että paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida, -sanon minä", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden. - --- "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren -valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet -vaahdon syntymä kohtu ja hauta", -- todisti ihana enkelilaulu. - -Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä -ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti -ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli -isän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate -kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava -tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, -ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli -taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa -äidinkivuille. - -Raskas on langenneitten elämä. - -Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena: - --- "Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen -rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi." - -Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen: - - "Sun vihasi ja kiukkusi - kalliimpi aarre meille on, - kuin armo Jehovan. - Älä sysää meitä luotasi! - Älä hylkää meitä! - Suuri olet sinä, Perkele, - suuri ja voimallinen." - -Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja -rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan -kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin -savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti -ainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne... - -Jo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi... -Iskuun nostettu käsi laskeusi alas. - --- "Äts!" -- kiljasi Perkele kiukustuneena. - --- "Jehovan juonia", -- huudahtivat palvelijat. - -Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto -koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta... -maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon -suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä. - -Taivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka... -alkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi -puhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito -miestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä. - -Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli, -siitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli -_sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi -tunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi -veljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan. - -Mutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä -veljeksi, toinen tuleva mieheksi... - -Hän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli -oikein ennustanut. - -Jo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi -puristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi -yösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut -kukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta. - -Kului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka -helotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa -oli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi, -kuin peto pentuansa pelastamaan... - -Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli -naisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti -Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon -lakattua, ylpeänä: - --- "Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan -kasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää... -Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi -viikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan -lankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_... -Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan -_parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun -kätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä." - -Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen -ylistystä. - - "Suuri on sinun armosi: - Sinä pelastat langenneet. - Sinä katkot Jehovan paulat. - Et hylkää sinä ketään. - Et väsy sinä koskaan." - -Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä: - --- "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen -Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan -_erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin -uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut -Jehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla -on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta -minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan -_itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?" - --- "Sinun asiasi on meille selvä", -- vastasi Horna, ja palvelijain -lauma veisasi taas: - - "Pimeiden sumujenkin halki - sinun asiasi, sinun tahtosi - kirkkaana tulena vaikenevat. - Sun suuret tarkotuksesi - se meille kirkastaa." - -Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden -seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin -tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. -Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas: - --- "Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on -hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti -Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän -luopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee -hänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta, -väsymättä..." - --- "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen, -me emme väsyisi", -- vannoi enkelikuoro. - --- "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa -ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä... -Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä -nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon -ase valmiina!" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä. - --- "Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan -kasvojen edestä_" -- vannoivat palvelijat. - --- "Se ei riitä", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa -painostaen: -- "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota. -Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa -vastaan_." - -Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen -lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa. - -Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? -- -kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä -rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana: - --- "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta, -jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä. -Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava -siihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä -panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon... -Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita -laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_ -ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen -edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon -Jehova lempeämmin katsoo'." - --- "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein -ilomme ja ainoa lepomme", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele -mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat -silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten: - --- "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on -_maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy -kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy -meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen. -Älkää siis väsykö!" - --- "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on -Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", -- pauhasi enkelien vastaus. - -Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat -tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie -oli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset -laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä, -tulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui -lika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla -kauhun ilme. - -Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival. - -Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin -antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi... -Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta -lihasta. - --- "Armoa, armoa, armoa!" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä -tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!" - -Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, -ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui -hän, kavala ilme kasvoilla: - --- "Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat -ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan -jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun -vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin -tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!" - --- "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" --- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi: - --- "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja -ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden -valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset -Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa -kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" -- Perkele -löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- "Isku vaan... tehdas tai pankki -on nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?" - -Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa -ivanauruun ja selitteli: - --- "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan -katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee -silloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän -työtämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan -valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle... -Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni -_oikeaa_..." - --- "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama. -Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", -- riemuitsivat -enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta: - --- "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää -Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat -oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata -ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki -yhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa. -Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle; -kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani." - -Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti. -Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa: - - "Sinä olet kaiken johto, - kaiken herra ja perustus, - merten kuohun pohjavirta, - ohjas kaiken ihmiselon. - Armahda meitä, armahda!" - --- "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", -- ivaili Perkele, -- "ja -siksi on suuri taistelu tulossa." - --- "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", -- tarttui -puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele -oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi: - --- "Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa -ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa -niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan -taivasta... sydämellään jyväsäkkiä..." - --- "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", -- lisäsi Piru. -Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden -valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi -kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen: - --- "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja -toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia: -vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi. -Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille -yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien -töitä..." -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat -ihastuksesta. - --- "Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?" -- virkkoi -Perkele häijyin elein. - --- "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin -päivä. Se on maailman peruskivi", -- todistivat palvelijat. - -Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat -kulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän -verensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet -lapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on -muuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se -polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto -kuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä -hiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie -hehkuu tutkaimista. - -Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti -palvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli -ajatuksissansa: - --- "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän -astuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä... -Korvennus!" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan -ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- "Hänen -epäilyksellensä ei tule loppua!" - --- "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei -ole kieltämykseen, kuin askel", -- huomautti Piru. - --- "Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni -ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka... -Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja -minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä -alkuun..." -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken -ja jatkoi sitten: - --- "Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän -_ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan -hänet sitä lujemmaksi minulle..." -- ja nostaen sormensa, jatkoi -hän ilkeästi: -- "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. -Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä -_maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. -Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen -osana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi -vielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon -Jehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot -omenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan -omenan..." - --- "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", -- ivaili Horna. - --- "Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin -paulan", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui -ylpeänä, kuin palava rovio: - --- "Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin -pedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on..." - --- _"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"_-- -keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona: - --- "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet -maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi -meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia -maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä -maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa -muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_ -oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat -teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!" - -Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa: - - "Suuret ovat sinun palkintosi. - Niitä odotellen - me sua palvelemme - halk' ijankaikkisuuden. - Jos maailmatkin - radoillaan väsyisivät, - me emme väsy. - Sinun voimasi meit' aina virkistää." - -Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi -uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi. -Rankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä -rikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden -ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä -ruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja. - --- "Eevan hame on taas tulessa", -- riemuitsi Perkele, osottaen -kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut -vaikeroivat. - -Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen -syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat -hätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun -kamala ele. - -Vielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä -kuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet -puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot -syöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele -hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä: - - "Suuri olet sinä, Perkele. - Sinä säret Jehovan vallan, - lyöt Hänet kuin meren vaahdon. - Sinä korjaat ihmislapset. - Sinun helvetissäsi, - sinun porttiesi takana - on turvassa ihmishenki." - --- "Ei vielä turvassa", -- lausui Perkele hitaasti, käveli -ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena: - --- "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", --- hän osotti helvettiä -- "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä -vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas -helvettiin..._" - --- "Se röyhkeä!"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä -Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, -ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja -lopetti puheensa: - --- "Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen -_kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas... -Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi -kiertää..." - -Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua -Perkeleen voiman ylistykseksi: - - "Ei kenkään voi sua kiertää. - Ei mikään ilman sua olla voi. - Sä murskaat Jehovan vallan. - Sä olet kaiken olemus, - kaiken herra ja Jumala. - Sinä kierit kaikkialla - _kierivänä kulmakivenä_. - Armahda sinä meitä! - Armahda, armahda, armahda!" - -Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa -alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden. - - - - -Noidan laulu. - - - Elämä on ihana orjantappura... - täynnä tuli-okaita... - -On talvi-ilta. - -Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen -vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa. -Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa -taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää -viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää, -kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa: - -Huh! - -Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli -pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä, -valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan -mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui -nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa -nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen, -morsiamen soiton säestyksellä: - - "Mun mustasilmäinen tyttö kulta, - kun vielä häissäsi viulu soi, - sä itse itket jo katkerasti - ja kalmanliinoiksi puhtahiksi - häävuotees valkeat liinat jää." - -Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän -säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut -taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan -hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti -nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on -puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun -häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki -Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin -laine, herkkänä kaikelle. - -Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui -ja tyttö lauloi edelleen: - - "Soi viulunkielet, ja neidot norjat, - kuin noidat, tanssivat valkeissaan. - Ne neidot laulavat noidan laulun - ja häihin loihtivat noidan haamun, - mi sulhon noituvi sulta pois." - -Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti -taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään -vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus -juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku, -ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen, -taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän -ovelle. - --- "Ah!" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli -ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa -vastaan. - --- "Tervetuloa!" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna -kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin. - --- "Kiitos!" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä -nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan, -jatkoi hän: - --- "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä": - -Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti. - -Magda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan -isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti. -Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa, -ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat. -Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa. - -Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden, -soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua -hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti. - -He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään -ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen -pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä. -Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan -laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana -taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi, -kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen -tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen -ennustavan onnettomuuden tuloa. - -Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen: - --- "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?" - --- "No?" -- kysyi Harhama. - --- "Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta..." - --- "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti -Harhama. - -Magda katsahti Harhamaan kysyvästi. - --- "Poisläksiäisiksi", -- lopetti Harhama. - --- "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi -anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville -mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa: - --- "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava -ja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat -pettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki -itsestään", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken -päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä: - --- "Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_" - --- "Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?" -- vastasi Harhama -hajanaisena, hämillänsä. - --- "Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli, -josta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma..." --- vastasi Magda ajatuksissansa. - -Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt -soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä -alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä, -kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt -hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen. - -Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä -värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas -äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan -avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli -levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna, -miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen -siihen. - --- "Oli vähän ikävä tänä iltana", -- keskeytti Magda äänettömyyden. --- "On kuin olisi jotain tulossa." - -Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen -jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja -ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan -lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut, -vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden -kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun -muassa: - --- "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin -käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle -onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu, -sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema." - -Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä -ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan -ja joka kuului: - -"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät -ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa." - -Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen, -kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt -huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan -lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät! - -Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha, -lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa -salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä -tietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan -laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa. -Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin -ajatuksistansa havahtuen: - --- "Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että -kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin -kirjoittaa ne sinun kanssasi." - -Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda -ja Harhama alkoivat työnsä. - -Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset -unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja -iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu, -lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat -häitä. - -Häitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari. - -Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen... -yksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee, -kuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista... -Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu -ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee -jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois -lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha... -Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä -ja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille. -Kaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla. -Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä; -hän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee -lapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa, -syleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä, -puhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen -puheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee -vakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa; -hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä. -Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän -valvoo lapsen vuoteen vieressä... - -Aika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet -tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat -he koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä -isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu -juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää -rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika -tukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä, -kaikkien vuodenaikojen Jumala!" - -Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan -sunnuntairauhaa... - -Kello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui... -Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa -nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua: - - "Kun vielä häissäsi viulut soivat, - jo lähtee sulhosi toisen luo. - Ja musta multa sen muistot peittää. - Hän kalman kullaksi sinut heittää; - ei palaa luoksesi milloinkaan." - -Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon... - -Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä. -Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin -pehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa, -haihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti -sitä purkaa... - -Tyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta... - -Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten -päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka -valahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa -korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua: - - "Vaan nainen valkea, mustatukka - se turman teille sulhosi vie: - käs'raudat raa'at sormuksi tuopi - ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. - Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa! - - Jo kulkee sulhosi harhan soilla, - jo kohta häpeänviulut soi. - Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu; - ei lakkaa soimasta pilkanhuilu. - Niin noidan tanssia tanssitaan." - -Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin... - -Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa -avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon -kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka -pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita -salaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän -nähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen... -Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni, -nauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma -kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta... - -Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen -metsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian -pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa, -kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli -näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt -tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle... -tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi: - - "Häät toiset joutuvat. Neidot norjat - jo lähti kukkia poimimaan. - Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu - ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu; - ja kalmat tanssivat valkeissaan." - -Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista -pohjista. "Hullutuksia!" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti. -Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia -aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha -huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka -hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä... -Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta, -Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta... -Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli -hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun -lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä -elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien -surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti -kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili -kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen. -Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa -korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa, -Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi: - - "Ja kalmankukkia neidot toivat - ja niistä seppele solmitaan. - Jo kalmanliinoiksi neidot loivat - häävuotees' entiset liinat oivat; - hääviuluna kuoleman kantele soi." - -Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön -ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt -odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen -laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä, -pehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen -nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista -ja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen -sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli -puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut -pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle -siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin -kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen... - -Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän -iltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön -iltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa -kätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian -rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta, -ja tyttönen nukkui nuorakeinussa. - -Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli -Magdan kättä ja lähti... - - * * * * * - -Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli -niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä -säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti -levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty -syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt -surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat -säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama -raskaasti huoaten. "Joutavia!" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti -hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana -heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama -katosi kuun kelmeään sädesateeseen... - - * * * * * - -Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven, -tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta. - --- "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä", --- lausui palvelija, lisäten poistuessaan: - --- "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen." - -Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli -tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli -näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät -varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat -kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli -kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava -perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt -siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän -tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja -vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo -Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan -kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin -kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että -palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä. -Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki: - - "Rakas herra Harhama! - - Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan - kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani - ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne - äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä - tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen - häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun - poikkeatte luokseni. - - Ystävyydellä - - Kirchner. - - P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä - tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan. - Sama." - -Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka -kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta -mutaperiltä. - -Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun -aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi, -joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot -näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas -ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat -kuplina, ilmestyivät nopeasti... tanssivat hetken... hajosivat ja -vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli -näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät -varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan -hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli -raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet -vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia. - -Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain -olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat -olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi -hänen käsistänsä lattialle... Sen putoaminen vaikutti hänen -jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti. - -Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki. - --- "Kirous!" -- huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään -nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli -kovemmin... Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa -hiukan... sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä -raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt -elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa, -toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea -kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli -poissa; sen johtolanka oli katkennut... liesi oli jäävä kylmille. -Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina -koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus -tomuna... Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi -antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt... - -Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi... Oli hän -ennen kovempaakin kokenut... Mietteiden verkko sotkeutui... Turhaan -koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä -hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä -virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee -sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly, -ja kulta polttaa sormiasi." - -Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen, -kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko. -Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi... Jumalan ja kuoleman ajatus -virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä... elämä sumua... Kuoleman -koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele -päässä kohosi hänen edessänsä _kaiken-häviö_... - -Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman -eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt -kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki -Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan, -oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat -kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden -poro laski nyt sateena hänen sieluunsa. - --- "Huh!" -- huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se -huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän -huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa. - -Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei -täysin käsittänyt, _mikä_ isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään. -Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten -kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava -yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa -ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja -langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari -oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden -viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen -halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä -teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi, -ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen -eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas. -Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se -oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera. - -Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean -aatteen. - -Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä -ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja -palaneitten toiveiden tukahduttava katku. - --- "Huh!" -- kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa -asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen -mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset -himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä, -tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä -silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä -tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova -huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion -tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee. - -Mutta se suuri _kaiken-häviö_ nosti hänen edessänsä korkealle -valtikkaansa... - -Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin... Kello mittaeli -säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua... - -Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita... -Ei tunne sääliä elämä... - - * * * * * - -Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui -pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa. -Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa -aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään -huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa -ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko, -epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten -sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina -höyrypilvinä... - -Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden -kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden -lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen, -raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai -ei?" -- kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta -viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin -jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui -hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka -perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu." - --- "_Minun_ perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", -- mutisi -Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo -kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave: - --- "Olisiko _ehkä_ ollut Hän pysyvämpi aallonharja?... Olen niin -monelta harjalta suistunut... tämä oli vaan korkein..." - -Lampun liekki lepatti levottomasti... - -Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän -punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän -huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun -hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa... Hän alkoi sotkeutua -epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan -kylmä hiki nousi otsalle... Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä, -henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen... Neuvotonna -seisoi hän sen palon edessä... Hänen korvissansa soi, pää painoi -hartioita tulipallona... Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä -munkki Pietaria... - -Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana... - -Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna... Hänen -henkensä kiemurteli sen kynsissä... tappeli kuin peto paulassa... -Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan -surmansilmukka... Lampun valo tanssi iloisena... Kierroksen tehtyänsä -palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa... -Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä... Hän kurottautui -tarttuaksensa Häneen... ja sai kiinni -- hämärän hiuksesta... Kuidut -alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta... - -Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon -raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan -sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" -- ajatteli hän -ynseänä, väsyneenä... -- "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka -ihmiset uskovat heitä johtavan!... Pyh!" - -Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten. - --- "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut... sopan!... -Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?" --- ajatteli hän edelleen... Lampun valo leimahti vieläkin -korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan. - -Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta -ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on -ruskea luoma toisessa rinnassa... "Miksi se luoma... ja mitä se luoma -_merkitsee?"'_ -- ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä -hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset -nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat -tanssia Noidan laulun sävelien soidessa... mustat tukat hulmahtelivat -pimeässä vierashuoneessa... valkeat kalmankääreet vilahtelivat... -Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan -myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä... tai -tulevaisuuden ovea... etsivät, väsyivät... haihtuivat lopulta, kuin -pöly pimeään... Ja sinne hävisi koko elämä... - -Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin -ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus... - -Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se -paulaansa punoutuva peto... Siipirikkona petolintuna syöksyi se -sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut... Se -tuli poltti ja kiehtoi... Lopulta lannistuivat hänen henkensä -voimat... Välinpitämättömänä laski se siipensä alas... Hän kaipasi -munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä -elämän alkulähteen korvalle... Se ikuinen iltahämärä painoi hänen -silmiänsä... - -Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut -sisällisen tuskansa käsissä... Oli sattunut taloudellinen -onnettomuus... Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt -näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut, -kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän -nukahti. - -Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui -hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä: - --- "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä -viekottelemassa orjakseen... Luulee sen eukon luota tulevan suoraan -taivaan portille... Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden -myllyssä..." - -Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa. - -Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki -kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana. - -Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia... -Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä -kaiho... He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi... Kuusista -tuoksuu kalman haju... Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä -itseänsä niiden oksilla... niiden latvoissa istuvat korpit ja -lammikossa ui musta joutsen... - -Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua... Harhama -säpsähtää... Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta... Sävel -on kumma, sanat salaperäiset... He laulavat morsiamesta, jonka -häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä... He laulavat -sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo. - -Laulu jatkuu... Ennustus pulppuaa edelleen... Jo kulkee sulho -harhapoluilla, valkea nainen muassa... Nainen sitoo hänet rautaisilla -sormuksilla... Kohta soivat häpeänkellot... Turman maalle vie -harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan... - -Sitten alkaa kuusikko pimetä... Kalman vaaleat tyttäret nousevat -kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat -jalassa... Morsiustytöt häviävät... Päivän kelmeä valo muuttuu -kaameaksi kuutamoksi... Metsä hiljenee... kuusi tummenee... Tummien -oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja -kalmanneitojen valkoliinoille... Alkaa kolkko kuoleman rauha... Tuuli -ei käy, ei koiku korppi... Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä... - -Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa... Valittava ja haikea on -sen laulu... Sen sävel on särkynyt... Joutsen nostaa siipensä... -Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman -pojat, pajupillit kädessä... He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat -pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit... - -Nyt alkavat venheet keinua... Kalman elottomat pojat soittavat -pajupilleillänsä Noidan laulua... Surullinen on sävel, surullisempi -sen kaiku... Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä... -Tanssi alkaa... Se on kalman tanssia... Soitto on tuonen soittoa... -Harhama on tuonenmailla... - -Tanssi kiihtyy... Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä -kuun kaameassa valossa... Tuonen neitojen hajanaiset tukat -hulmahtelevat... Pillit soittavat suruja... Kuusi tuonta tuoksuu... -Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea... Pojat -puhaltavat kovemmin pajupilleihin... Yhä hurjemmaksi kiihtyy -tanssi... nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset -kantapäät... - -Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä... Joutsen levittää siipensä -ja venheet solahtavat niiden alle... Harhama näkee ilkeän noidan -lähestyvän... Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset... -Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita... Kuusikko pimenee, noita -lähenee... Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa, -kuin kuolinkellojen soitto... Noita saapuu jo hänen luoksensa... -jo suutelee se häntä... Harhama tuntee suudelman raukaisevan -jäseniänsä... Hän väsyy sen poltosta... Jo sitoo noita hänen käsiänsä -rautaisiin renkaisiin... Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna -pakenevat voimat... Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa -huudon polttavalla suudelmalla... Harhama raukeaa kokonansa... - -Noita paljastaa rintansa... Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä... -Se kasvaa ja laajenee... Noita heittää sen Harhaman hartioille... Se -on ilkeä ja kylmä... Harhama värisee inhosta... - -Silloin kuuluu voihke maan povesta... Rotko avautuu Harhaman -vierellä... Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta... Reunoista -vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä. -Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin -hätähuudon... Kuusikko pimenee... Ei vilahda enää valo... Metsä on -pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä... - -Etäällä soivat häpeänviulut... Noita täyttää maljansa viinalla... -Se on Harhaman häpeänmalja... Vaahdon siitä juo noita itse, sakan -heittää Harhaman päälle... Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo... -Katkera on häpeänmalja... - -Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee... Noita ryhtyy heittämään -Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi... Korppien rääkkyminen -yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta... Tulikuuma on hänen tuskansa, -hiki polttaa ihoa... Metsä on kuin pimeä hauta... Mustat käärmeet -kurottelevat päätänsä... Kuilun reunalle on enää askel, kaksi... -Korppien huuto on kamala... - -Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello... Korpit vaikenevat... Valo -tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti -kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme... Harhama yrittää huutaa -häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu... Noita ponnistaa viimeisetkin -voimansa... Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi... -Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto... Munkki lähestyy, risti -loistaa kirkkaampana... Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään... - -Jo on Harhama rotkon reunalla... Siellä hyppelevät käärmeet -kiekkoina... pohja kiehuu mustana matoläjänä... Hirveä on Harhaman -hätä... kolea huuhkajan huhunta... Yö on syttä synkempi... - -Risti kirkastuu... Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava -tuli... Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta... -Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän... Risti -loistaa rukouksen keskellä... - -Nyt syöksyy hän rotkoon... kiemurtelee, kuin käärme tulesta... Hän -kurottaa tarttuaksensa ristiin... Pelastus... - --- "Nyt!" -- huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten: - --- "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa! -Annetaanpa miehen _valita_. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi -työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on -nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä." - -Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi, -hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi. -Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki, -linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt -kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla -punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea -joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle, -ja kala kuti lämpimässä aallossa. - -Kukkana koreili lampi... Morsianna seisoi sen metsäranta... Kainona -katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta... - -Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat -saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia... Harhaman -vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen -harso... Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa -ja povi niinkuin kesänhelle... - -Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas -polvi... Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari... -Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta: - --- "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!... Sen rannan kaislikossa -lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa... -Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla... toinen nukkuu sammalella, povi -paljaana, syli avoinna... Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen -alla... Ne ovat ikuisen lemmen maita... Onni on sieltä kotoisin... -Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!" - -Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin -vetämänä... Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla... Vene -soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu... Jo keinuu se rannan -kaislikon läpi saaren sisään... Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat -lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis... Jo tullaan saaren -sisään... Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina... Metsä -seisoo rantakukkana... Onni asuu maalla, lempi vesillä... - -Joutsenet vetävät venettä hiljaa... Väre vierii päivän -kuvastimelle... Päivän kuva heilahtaa... Syvyydessä huiskahtavat -puiden latvat... Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa... - -Vene lähestyy Hurmanlähdettä... Viini lorisee siihen suoraan -rypäleistä... Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna, -harppu soittimena... Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua... Soitto -viekottelee joutsenet lähteelle... Ei yksikään vene voi ohi solua, -ensin sille poikkeamatta... - -Lähteen ympärillä istuvat miehet... Neidot kantavat heille -hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä... Harhaman vene pysähtyy -lähteelle... Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle... -Tyttö niiaa tarjotessaan... lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa -sitä harvan harson läpi... Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee -käsivartta... punainen huuli huulta. Huuli hehkuu... viini kuohuu; -tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa. - -Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita... Silloin -kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin -ylistystä, tanssien laulun tahdissa... Nyt valitsevat jo miehet... -Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta, -nuoruutta ja voimaa. - -Viini on vienyt voiton tytöltä... Tyttö nauraa vallatonna... Viini on -valmistanut hänen voittoansa... - -Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu -edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät -ja ainainen päivänpaiste... Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati -puhkeava kukka... Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo -nuoruuden tarua... - -Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä... -Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä... Toiset neidot -uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla -lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa... Rinnan päässä hohtaa -pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä... - -Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä... Metsästäjä -on ansassa... Neito on ollut paulana polulla... Paula kietoo -saalistansa... Mies punoo paulaansa lujemmaksi... Hän on osunut onnen -ansaan... petolliseen lemmenpaulaan... - -Jo alkaa lemmenjuhla... Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen... -Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan... Tyttö juo koivun -simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa... Jo kietoutuu käsi tytön -vyötäisille... Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta... -Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden -ulapoilla... He laulavat lemmen ylistystä... Linnut kuhertavat -puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan... Jo -puhuu mies lemmestä... Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa... -Laulu jatkuu... Nyt mies jo _kuiskaa_ lemmestä ja tyttö vastaa -suutelolla... Viini lorisee... paljas povi punehtuu kypsemmäksi... Jo -uhkuu se lempeä... Neito heltyy kokonansa... mies raukeaa. - -Vene keinuu edelleen... - -Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää -valkamaan... tulijat viedään utumajoihin... Siellä on ikuinen kesä ja -ainainen hämärä... Siellä on lemmen ainainen yö... Neidot soittavat -siellä harppua hiljaa... Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla, -tuoksuvat liljat kädessä... valkea iho ainoana pukimena... Valkea -rinta punot taa siellä kypsänä povella... neito on hellä ja mies -rohkea... Siellä ei huuli huulta heitä... - -Soitto hiljenee... Hämärtyy yhä enemmän... Lämmin povi odottaa jo -väsynyttä... Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen -naaraansa rannan pensaaseen... Kukka aukaisee eminsä heteelle... -Soitto hiljenee... Utumajat hämärtyvät... neidot heltyvät -heltymistään... Jo muuttuu hämärä hekkumaksi... - -Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat... - -Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä... Mies sulaa vahana ja tyttö on -simana... Yhä hiljenee, yhä hämärtyy... Joutsen laskee jo levolle -naaraansa viereen... rastas nukkuu armaansa pesässä... Kaikki -väsyy... raukeaa ja hämärtyy... Nyt alkaa lemmenjuhla... Harput -soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle... - -Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti -tuolin selällä nukkuvaa katsellen. - --- "Ei etemmäksi... ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on -taas se vanha saituri verkkoinensa!" -- lausui Perkele hätäillen. Ja -herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta. - -Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä -tienpää kädessä... - - * * * * * - -Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli -tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin -nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella -tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa... Hermonsa -olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista. -Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka -sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset -tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli -tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä. - -Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät -ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi -yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse -käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin -rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin -muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman -ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi. - -Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle, -sai hän taas allensa entiset valkohevoset... vaahto vilkutti elämän -kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui -päättävästi: - --- "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa." - -Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat -kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti: - --- "Siihenkö loppuikin vetosi!... Kuinka lyhyt olet sentään, -ihmiskohtalo!... Mies-ikä vaan!... Ja miten voimaton lisäksi! Mies -lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", -- lisäsi hän tyynesti. - -Hän pukeutui rauhallisena... Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön. - -Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi -kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen -päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman: - - "Magda! - - Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä. - - Harhama." - -Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen -morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka -purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä -ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat -tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen -sanan toiseksi. - -Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun -kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä -tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne -lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli -yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta -ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset -tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne. - -Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta... Hän sai -kohtalon langanpään käteensä. - --- "Hiiden mylly... siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret... onnen -ikuiset kotiperät!" -- virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne, -kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille -elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi -kaikki ja päättäisi minne lähteä... - -Hän istahti ajurin rekeen ja lausui: - --- "Hiiden myllyyn!" - -Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti -katonräystäällä... - - - - -Hiiden mylly. - - - Elämä on kaunista tarantellaa... - se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista... - -Hiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat... - -Se mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija -aistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies -kutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille... Siellä eli -ihminen eläimenä sen armasteluaikaa... Mies hävisi siellä miehestä. -Nainen lakkasi olemasta nainen... - -Se mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus -versoi ja nautinto teki terää... Paheen kukkanuput puhkesivat siellä -yön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana, -hyve helmenä... Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona -kulkevasta naisesta puhkesi portto... - -Siellä palveli ihminen _ihmislihaa_... Hänen henkensä siivet eivät -kohonneet omaa kuvetta ylemmä... - - * * * * * - -Sanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen -huvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa -viettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat -elämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa, -vaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset -myllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja -jauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä. - -Harhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä, -unohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa -seuraavan lyhyen kirjeen: - - "Magda! - - Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni, - jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään - selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja - ystävyydestäsi! Ole onnellinen! - - Harhama." - -Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka -akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen -eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille, -jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet -seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena -alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta -perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle, -väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä. - - * * * * * - -Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole -vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali -aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä -paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta. -Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen -välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti -hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä -oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta -sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä -lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden -kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen -hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen -salaisen elämäntuskansa tulinen laava. - -Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä -ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki -Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt -ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku -tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa -johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen -kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta -yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon. - -Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt -väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne -tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan -hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan -akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide -uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää -viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas -keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille. - - * * * * * - -Hän odottaa... Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina, -puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta -mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena -alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki. -Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu -hilpeä puhelun sorina. - -Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat -velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia, -aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen -olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta, -hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja, -joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää -sielun tyhjyyden kuvalta... - -Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen, -parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly -valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä... - --- "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" -- kuului silloin äkkiä -tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti -taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka -kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei -jaksanut muistaa. - -Perhonen lenteli rauhattomana... - --- "Anteeksi!" -- lausui Harhama hämillänsä. -- "En muista, missä -olen näh..." - --- "Nikitin!" -- keskeytti tulija. -- "Etkö tunne?" - -Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut -hengelliseen pukuun. - --- "Kuinka?... Anteeksi!" -- huudahti Harhama hämmästyneenä. - -Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen -syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä -nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli -alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella. -"Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä -olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä -aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen -morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta. - -Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen -asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen -hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa. -Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut -eräässä kojussa kokonaisen perheen -- miehen, vaimon ja kuusi lasta --- joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla -kurjuuden näkyä: - --- "Huone oli kylmä... jääkylmä. Ruoka oli loppunut... ammoin, -ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan -tavoin ja repinyt... repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?..." - --- "En", -- murahti Harhama. - --- "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle -permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan -itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan -puhdistamaan ja korjaamaan... Siellä oli eläimellinen siivottomuus, -kun minä tulin... Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi -siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa... puolijäätyneillä -ulostuksillansa..." - -Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin. -Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä -ja lausui: - --- "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä -ovat _sinun_ sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun -elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'..." - --- "No, rauhotu nyt... turhia!..." - --- "Ei... ei... ei. Älä puolusta... älä puolusta!" -- keskeytti -Nikitin. - -Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä -veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen -säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi. - -Se oli Nikitinin tarina. - -Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat -niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen -siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin -kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin -viulunkieli. - --- "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", -- lopetti -Nikitin kertomuksensa. - -Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä -ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan -kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein -oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka -henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä -puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat. - --- "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" -- kysyi Harhama -ajatuksissansa. - --- "Miten onnistunut!... Ne nukkuvat köyhyyden ravassa -tyytyväisinä... Ne _nukkuvat_... Minä menin -- se oli eilen -- -Bobrowien hökkeliin... Perettä oli yhdeksän lasta... ja ympärillä -köyhyys, haiseva köyhyys... Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja -tauti... Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä -sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme. -Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' -- Mitä tuossa silloin -onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä... ne on -nukutettu, ne on _nukutettu_", -- raivosi Nikitin. - -Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa -valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä -kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui -etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin. -Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen -kuvauksensa intohimoisella selittelyllä: - --- "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen... -Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu -lavantaudin ja köyhyyden lika... Ja miksi kuolevat perheet nälkään -työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä -siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja -hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. -- Se -riittää, se riittää, se riittää... He nääntyvät siksi, että heidän -työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois -ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä, -porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku, -poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä -kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja." - --- "Kuinka... epäinhimillisiä aisteja?" -- huudahti hämmästyneenä -Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin -vedenkalvo kuutamoa. - --- "Älä keskeytä!... Sinä tulet sen huomaamaan", -- vastasi Nikitin, -jatkaen kiihkoisasti: - --- "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi: -päihtymykseksi ja haureudeksi... Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn -toukat." - -Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi -hän jyrkästi: - --- "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan _hakemaan sinut -täältä pois_, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään -sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja -lian lokasuonet." - -Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja -raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa. - -Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat. - --- "Kuuletko?" -- kysyi Nikitin. -- "Väki kohisee kuin kuona. Tänne -kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro." - -Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä -naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka -polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli. - --- "Näetkö?" -- jatkaa Nikitin. -- "Niiden jalokivet viskelevät -valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä -valoa... Niin... näetkö?" - -Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin -polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin. - - * * * * * - -Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet -ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita -tuskallisia valituksia. - --- "Kuuletko?" -- puhuu Nikitin. -- "Eikö tuo sävel ole orjien itkua? -Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne -kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä -paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi? -Niin... ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden -rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat -säveleet." - -Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden -myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat -pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys -alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy... Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin -palava taula: - --- "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan -kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan -hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie -ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan." - -Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan, -kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin -taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä -saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan, -taputetaan käsiä. - --- "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että -marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," -- mutisi Nikitin -itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely. - -Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat -menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille -taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä! - --- "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat -niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", -- alkoi taas Nikitin, ja -sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä -Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama -mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan -uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän -oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran -matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen -tutustumassa. - - * * * * * - -Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat -tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin -ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset -aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen -puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta -pehmeinä, houkuttelevina... Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta -halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi, -ja pohkeen ruusuinen iho... Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli -Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat; -pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin -oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden -myllyn laareihin uutta viljaa... Mylly alkaa olla jo täydessä -käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti. -Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä. -Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen -lepertelee kynttilän liekin ympärillä... - -Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen -heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit -pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa. -Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu... Mässäys -yltyy... väki huumautuu yhä enemmän... se päihtyy ihmisruumiista ja -viinistä... Ihastuksen huutoja kuuluu... Siellä täällä viskellään -kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina. - --- "Katso!" -- huudahtaa Nikitin. -- "Kun viini ei jaksa heidän -kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla, -hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta, -tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla... porttojen -ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on -_joukkohuumausta_, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka -voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi -se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että -ihminen kestää _yksityisen_ viettelyksen, kuin tuore puu pienen -nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi -kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä... Eivätkä aikamme -yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä -perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä -sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen -itse sortumaan sen liekkeihin." - -Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää -Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot, -nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman. -Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven -iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan -metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana... - -Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä -ohuemmiksi. -- Kello lyö yksitoista... Hiiden myllyyn ilmaantuu -yölintuja, puolimaailman naisia... Joukkohuumaus ryöppyää jo -voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat -silmäniskut... Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat -pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia -ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan -seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten -laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen -sanojansa. - --- "Minä en ole tätä ennen _näin_ ajatellut," -- lausui hän -Nikitinille ajatuksissansa. - --- "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien -täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa... -naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä. -Ei yksikään... ei yksikään... Millä he elostelevat sitten? He ovat -yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja -öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He -juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat -köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä -on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä. -Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan -kurjuus... Täällä kulutetaan ihmisten aivot... Täällä tehdään naiset -portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä -köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja -pahe... täällä on ihmiskunnan helvetti..." - --- "Minä myönnän sinun olevan oikeassa... ainakin osaksi", -- -keskeytti Harhama myönnytellen. - -Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä -yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri, -Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä, -puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne -olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka, -huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla -hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät, -kuin marja ahon povella... Huumaus leviää taas näyttämön viereltä -yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa. -Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen -kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle... - -Orkesteri soittaa... Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt -laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on -tulta ja himoa... Valkoiset hampaat loistavat laulaessa... Laulussa -helskyy luonnon villi lempi... Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä. -Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt -villiä mustalaistanssia... Povet lämpenevät tanssiessa... Myllyssä -heräävät vietit... Joukon huumaus yltyy. - -Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen -huumauksen ja kohinan päällä... - -Hyvä!... Hyvä!... Uudestaan! -- räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn -kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille... -Yölinnut kuhertelevat rohkeampina... Myllärit kantavat viiniä... -kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi -kohinaksi. - -Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien -paloon... Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee, -kuin kuiva kataja: - --- "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä... He -syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja -liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät -kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn, -jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat: - --- "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat -päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte -perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus -veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta." - -Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen -tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä, -millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä, -valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina -viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana -oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli -hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt -täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut -aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt. -"Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä", --- mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli -levottomana kynttilän liekin ympärillä. - --- "Sinä olet oikeassa", -- lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä -katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi: - --- "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä -taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet, -asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus -on korukalua... Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka -huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla -asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?... Miksi?... Miksi?... -_Miksi?_" - -Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään -vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö. -Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli -vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän: - --- "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi -sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät -kohoavat... Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle... -Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä -ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole -kokenut... Tiedätkö _kuka_ punoo sen ruoskan?... Tuo matopesä... nuo -toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä -viinin vaahtona... Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria... Mutta ne -utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu... Hiiden myllyn toukat -syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden -alta... Telineet kallistuvat... rapparit siellä seinillä... tuolla, -katso... ne sortuvat... yksitellen... laumottain... Toiset kiipeävät -heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä -kantapäillä... Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat, -että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten -sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä -herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana -tulena... Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit -jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä... -kirous huulilla... Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä -Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?" - -Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan -viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä -kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn -seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli -huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä -vihlovan koston- ja avunhuudon... Perhonen lenteli tarkkaavana ja -levottomana hänen päänsä ympärillä... - --- "Niin, sinä olet oikeassa", -- myönteli hän taas hajanaisena, -hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä, -suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää. - --- "Oikeassa!... Oikeassa!..." -- huokasi Nikitin. - -Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien. -Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina. -Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun -veitsenterän. - -Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina, -puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi -päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät -hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu -yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat -saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki -kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa, -miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi... Kaikki -lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa... -Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena -myllyssä hehkuvaa paloa... - -Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus -Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä: - --- "Niin... niin! Kyllä, kyllä..." - - * * * * * - -Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He -näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän -hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä -valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat -tekevät sulavia liikkeitä... Hartiat loistavat... rinnat hehkuvat -lämpöä... Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä... Myllyssä -nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti -näyttämölle. - --- Hyvä!... Hyvä! -- kuului hurmaava huuto permannolta. - --- Hyvä!... Hyvä! -- vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja -alppimajoista. - --- Hyvä! hyvä! -- kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä -loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa. -Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo -mairittelee ihmishimoa... Neito hohtaa kukkana miehen edessä. - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat -kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin -meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. -- Perhonen -lentelee iloissaan... - -Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat... - -Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko -enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He -jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse -lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin. -Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo -verkkoa, nuoruus punoo ansojansa... Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä -rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä... - -Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö -liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna... -Maasta nousee ihana lähde... Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet -vyöllä ja pivossa joutsi... - -Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut -tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut -naiset tanssivat Amorin ympärillä... Se on öisen rakkauden tanssia... -öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen -kuin kauniit käärmeet... Paljas jalka koukistun luontevasti... harsot -heilahtelevat heikkoina varjoina... Amor ampuu nuoliansa... - -Huumaus nousee myllyssä... Väki istuu jo kuin tulipuikoilla... Tanssi -jatkuu... Neidot lämpenevät... Valkeat rinnat punehtuvat... Hipeä -hivelee silmiä... katse polttaa... - -Nyt on jo pilli naisen kädessä... Nainen soittaa mieheen sidottuna... -mies tanssii naisen orjana... Sama säije sitoo molemmat... -Näkymättömät ovat tunteiden paulat... Hienoina säikeinä juoksevat -niiden rihmat... Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta... - -Viettejä ei käsin keritä... - -Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena... sen hiilinä -kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on -valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa... Kaikki -jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili... - -Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee... Kuuluu metsätorven -soitto... sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja -kuuntelevat tarkkaavina... Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat -huo'unnasta... Notkea ruumis värähtelee _tiedosta_... odotuksesta... -Mylly hehkuu hiiloksena... - -Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa -kaikki... - -Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret -metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja -pelosta... He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan... -Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen... - -Se oli lemmen metsästystä... Saalis juoksi paulana edellä... - -Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki -ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa, -soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät -naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman -_rohkeita_... Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut -korjaavat runsasta saalista... Perhonen istuu Harhaman olalla häntä -tarkastellen... - - * * * * * - -Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt. -Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän -muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas -vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi. -Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi -huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja -jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt -kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja -kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen -elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin -salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta, -työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat -häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden -sanoja, kuin teräviä puukkoja. - --- "Tämä on inhottavaa", -- pääsi häneltä vaistomaisesti. - -Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan -kynttilän liekinpäähän. - --- "Niin!" -- vastasi Nikitin. -- "Tämä on jumalatonta. Ihmiset -on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen -palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin -uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi, -on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä -ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat -tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty -ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka -tanssimalla kutoo verkkoansa... Täällä poltetaan ihmisten aivot -tuhaksi... Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!... Niiden aivot ovat -jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa... poroa... kuonaa... -Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot... Katso!" - -Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko, -kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä -palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai -savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina -hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna, -vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä -tyydytystä... Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon -verenhimo verenhajulla... - -Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka -oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan -laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava -morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä -kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten -salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden -toiveiden kylmää sumua. - -Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn -sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen -mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi, -arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan -Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti: - --- "No... Sonja!" - --- "Parooni Geldners ahdistaa!" -- huudahti avorintainen, kaunis -mustalaistyttö, lisäten: "Kah!... Tekö se... herra Harhama!" - -Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden -myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja -kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen -sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä -metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat. - --- "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", -- puheli -mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän -Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti: - --- "No, kohta tulevat häät." - -Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä, -lausui: - --- "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule." - --- "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", -- väitti tyttö. -- -"Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan... Parooni -Geldners antaa aina kultarahoja", -- lopetti hän merkitsevästi. - -Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin. -Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen: - --- "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!" - -Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen -yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli. -Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli -nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri -vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi. -Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä: - --- "Entä ne häät?" - --- "Ne tulevat myös", -- vastasi tyttö. -- "Tuossa yhtyy kaksi -viivaa... mutta eroavat heti", -- jatkaa hän osottaen Harhaman -kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä: - - "Kun vielä häissäsi viulut soivat - jo lähtee sulhosi toisen luo. - Ja musta multa sen muistot peittää. - Hän kalman kullaksi sinut heittää; - ei palaa luoksesi milloinkaan." - -Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa, -hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa. -Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta -naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän -tuottaa onnettomuutta... varokaa häntä!" -- lopetti tyttö. -Näyttämöllä lauloi kööri: - - "Vaan nainen valkea, mustatukka - se turman teille sulhosi vie: - käs'raudat raa'at sormuksi tuopi - ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. - Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!" - -Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden -myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki -kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat -mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä... Jo tuotiin -ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa... Nikitin oli -huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä, -eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten -perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma -ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän -lieskasta... Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota. - --- "Ennustit väärin... häitä ei tule", -- naurahti Harhama. - -Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa. - --- "Teillähän on jo sormus sormessa!"-- huomautti hän voitonvarmana. - -Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja -antoi mustalaistytölle lausuen: - --- "Ota sinä se... valehtelemisestasi!" - -Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili -sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta. - --- "Kiitos... kiitos!" -- riemuitsi hän. -- "Tahdotteko, niin tanssin -teille tarantellan... minun tarantellani on... oh!... Ei kukaan osaa -niin notkeasti ja kauniisti tanssia..." - -Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti -sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon -rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui, -kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen -käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi... -_muistoksi_ ja virkkoi surullisena: - --- "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia." - -Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut -tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut... Mutta hänen mielensä -sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus, -mustalaispojan syli... Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella -povella... Hän mietti hetken... kaksi... kolme. Kyynel herahti -mustalle silmäripselle... sielun salainen kieli oli värähtänyt... -Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen, -murheellisena: - --- "Niin... tanssia... elämä on tanssia... tarantellaa... _Elämä on -tulikuumilla neulankärillä tanssimista_." - -Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun -kielistä... kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan -vireeseen vedetty... - --- "Niin, elämä on tarantellaa... neulankärillä... Mene, Sonja, -tanssi tarantellasi loppuun", -- kehotti Harhama murheellisena, -ajatuksissansa. - -Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama -tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä -ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä -heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa. -Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat -tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman -elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana. -Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten: - --- "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle: -Hävitä tämä Hiiden mylly... tämä synnin rapasauna!" - -Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi: - --- "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni! -Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat -täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten -köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden -ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina -raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja -te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä... ne -seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän -myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista -nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän -on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät -näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään." - -Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten -aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen -vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui -koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän -entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen -kesän työt, erehdykset ja toiveet... Harhama sovitteli Nikitinin -sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli -nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän -aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa -ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli -hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa -unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän -kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli -hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta -näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston -penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa -virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä -lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta -oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia -sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen -sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi -harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä -ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa -harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa, -ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli -ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa -koristukseksi... - -Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä. - -Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen -hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan -kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä -ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta -sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän -tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden -myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän -ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle -näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se -joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä -vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa -mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit, -ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus -oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä, -huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen -ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan, -kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan -kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin -toisen ansaan. - --- "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", -- huokasi Harhama -tätä muistellen. - -Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä -valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne -nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet... -Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel... - -Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen -puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet, -pehmeät varjot ja sulavat liikkeet. - -Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin -käärme... Valkea polvi taittuu notkeana... Hajanainen tukka -hulmahtelee... Solea vartalo taipuu matona... Iho tuoksuu, povi -punehtuu... Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi... -Molemmat ovat suloa... varjoa... lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien -ihanaa unta... - -Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi... viheriäksi... siniseksi... -Väri seuraa väriä... Tanssi kiihtyy... Vietit nälkiytyvät... uni -muuttuu armaammaksi... Huilu soittaa lemmen säveltä... tyttö -tanssii hemmen kukkana... varjona... hääyön unelmana... Hän tuoksuu -_naisena_... kukkii _viattomuutena_... hehkuu morsiamena... Hän -viekottelee suudelmana... - -Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus: -Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut... Hän on tullut äidin -käsistä... hän tanssii _ensi-iltaansa_... edessä yön tuntemattomat -tarinat... kylmä kuu vartijana. - -Huilu soi... tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle -puhdasta suloa... se _odotettava_ ihanaa hämyä... - -Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä... Tanssi kiihtyy ja -huumaus nousee... Tyttö hengästyy tanssista... Miehet aistivat hänen -henkäyksiänsä... Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa... He -riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän -huuliansa... kaulaansa... hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun -säveleen säestämänä... - -Ei kuulu hisahdustakaan... Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut -sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu... Se _yksi -ainoa_ palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn -hiljaisuudessa, korkealla... - -Huilu soi yhä ihanammin... tyttö hengittää lämpimämmin... Sävel -suutelee säveltä... vietti viettiä... Joukkohuumaus on ylimmillään, -myllyväki hiiloksena... Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön -valaistus käy yhä kelmeämmäksi... se pimenee aivan... Himmeässä -valossa vilahtelee notkea ruumis... helähtää kukkana, liitelee -kuin varjo. Povi lämpenee... iho tuoksuaa... kiehtovammin... -huumaavammin... Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä... Vietti -vartoo neulankärellä... - -Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi... nainen häviää puiden lomiin, -tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma... Myllyssä nousee silloin -hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit -syöksymään häviävän varjon jälestä... Kaikki kiemurtelevat kuin -nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen -syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun... He -vavahtelevat itseänsä hillitessään... Perhonen palaa alppimajaan ja -istahtaa Harhaman olalle... - -Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin, -hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan -kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi. - --- "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset -kylpevät oman lihansa höyryssä?" -- kysyi hän vihdoin Harhamalta -voitonilolla. - --- "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", -- myönsi Harhama. - - * * * * * - -Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero, -oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja -asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi -jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus -tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä. -Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä -oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu -kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään. - -Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua -jännittyneinä, kuin joutset. - -Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen -kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva -perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen -alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka -irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla -tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima, -joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa -riippuu likaisia jääpuikkoja. - -Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies, -likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä -luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi -sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä -ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää -kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään -kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat -luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja, -joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat... lasten surkastuneet -siitinelimet... - -Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja. -Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet... Lapset -alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa... Mies korahtaa -silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat -voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää... Äiti koettaa -viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla... Ne ovat ainoat -mitä hän voi antaa... - -Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä. -"Kerrankin jotain 'uutta!'" -- virkahtavat rutineeratuimmat. -Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki, -mielet viritettyinä... Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja -pyytävät valittavalla äänellä: - --- "Äiti... _leipää!"_ - -Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus -niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille -nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen -kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet -kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen: - --- "Ei äidillä ole leipää... Juo, lapseni, vettä... juo, kukkani... -niin virkistyt." - -Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin -vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta, -kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat -olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset. -Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin... Se on nähnyt taiteen -pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa... - -Murhenäytelmä jatkuu: - -Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä -rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa -parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta... Harhaman sielussa -juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät... -Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle... - -Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven -suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen -ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä... Harhama tuntee puukonterän -vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja -myöhemmät elostelunsa... Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten -kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen -mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä -inhottavana palana kurkussa... - -Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä. - -Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta -katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat: - --- "Leipää!" - -Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi. -Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki -vavahtavat sitä kuulleessaan. - -_Leipää!_ -- kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin -sopukoihin. - -_Leipää!_ -- kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien -seurueiden pesissä. Leipää!... Leipää! -- valittaa kaiku Hiiden -myllyn seinistä... Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset... -Esirippu laskee... Väki nauraa... ulvoo... kaiku valittelee: -Leipää!... leipää!... leipää!... - -Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi -hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun -kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän -oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla, -että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin -etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten -löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus -olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu -tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut, -oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas -nälkäkuoleman teräviin hampaisiin. - -Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta. -Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla: - --- "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen -raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi, -jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan -naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa -ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen, -valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä... porttoja... -Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän -ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten -_nälästä_... kuuletko: _nälästä_... ja nälkään kuolevien perheiden -kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään -kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen -näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät -työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen... -nälkäkuolemaan... tauteihin... Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he -näyttelijät _jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä_... tuskia, -kuolinkamppailuja... _nälkää... nälkää_, sanon niin! He kokoontuvat -loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien -jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa -lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä -_nälästä_... He valmistavat toisille kurjuutta, _nauttiaksensa_ siitä -joutilaan aikansa kuluksi... teattereissa... Hiiden myllyssä... Kun -nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa -hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa, -nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole -petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!" - -Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä, -korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi -savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen -kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset -olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen -Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen -vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen -teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen -nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta -rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen -johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka -nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen -alta. - -Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut... - -Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön -painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui -taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän -äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta -alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. -- Perhonen istui Harhaman -olkapäällä... - --- "Kerrankin oli jotain uutta!" -- kuuli Harhama lähtiessään jonkun -joukosta lausuvan. - -He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto -lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt -esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon -puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista... Sidotuin -silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä... -Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen... ilmottivat -siten lymypaikkansa metsästäjille... Kuului iloisia huudahduksia... -Kauniit otukset pakenivat... Kasvien seasta vilahteli kaikkialta -naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia... Tuolla -välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää -mairitellen... Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito -lymyssä... Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa... Muutamilla -on pukuna paljas luonnon paita... Kuului huilun puhalluksia... -Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten -ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti... tunkee sieramiin... -Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina... Heidän huumauksensa -on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen -aisti... - --- "Huomaatko?" -- kysyi Nikitin Harhamalta. -- "Ymmärrätkö nyt, -_mikä_ aisti täällä kehitetään ihmiseen?" - -Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon -nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä -inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet... - --- "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi... Ihmishenki ei jaksa -nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta... se matelee lihassa, kuin -toukka juustossa", -- mutisi Nikitin. - -Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy... Hän -seisoi kuin peilin edessä... - --- "Koiramaista!" -- murahti hän poistuessaan... - - * * * * * - -Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa -avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään -huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli -käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän -puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta -sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva -silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi -kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat -tylsinä... - -Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt -kauhusta sanattomaksi... Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa -alkavat horjua... Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen -silmiänsä... Ääni ei lähde kurkusta... - -Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä -huuto... Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen -kohtaamana... Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin -salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena -sisarensa ruumiin päälle... - -Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän -löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan -huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa... Mies oli löytänyt -tytön... tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena... heräsi vaimona... - -Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman -sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin -kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita, -jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii -huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen, -häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää. - --- "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut -rangaistuksen", -- mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä -murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan. - --- "Älä tuomitse erehtyneitä!" -- lausui hän Nikitinille tylsänä. - - * * * * * - -Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä -vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat -erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä -syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla -peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen -ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi -rintalasta olivat kuolleet nälkään... Sitä kuullessa nousi Harhaman -ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen -pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan -eteen... - --- "Naatja!... Oletko täällä?" -- kuuluu samassa naisen huoleton ääni -viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen, -kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja -löysi nyt samalla myös veljensä... Tyttö käsittää himmeästi jotain -hirmuista tapahtuneen... Vielä hetki ja hän käsittää kaikki... Hän -kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä... Hänenkin -polvensa horjuvat, voimat loppuvat... Harhama yrittää häntä tukea, -mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen, -pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama -yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna, -kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä -vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat. -Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa... Kaikki käsittävät sen ja -hätääntyvät. - -Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat -tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on -häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista -kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii -kalmantanssia. - -Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean -ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää -sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin -kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan: - --- "Huu--uu!" - -Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa. -Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos -ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä -jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää -haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine -ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan -huudon: - --- "Huu--uu!" - -Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja -miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat -naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut. -Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu -hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa: - --- "Huu! Huu! Huu-huu!" - -Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden -myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä -raivoisammin huhuillen: - --- "Huhuu! Huu--huhuu!" - - * * * * * - -Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla, -jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään -valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen -päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana -syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin... vaikka minne. Hän puristi -Nikitinin kättä ja lausui päättävästi: - --- "Minä tulen kanssasi." - -Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava -huuto: - --- "Hu--huu!... Hu--huu!... Uu--uu!" - - * * * * * - -Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta, -istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi: - --- "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne... -kalastamaan Harhamaa minun rysästäni... orjantappurakruunua -kantamaan... No... on sekin siveellisyyttä!... Käy kalavarkaissa..." - -Ja mietteissänsä jatkoi Perkele: - --- "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla... No, -voinhan sitä _minäkin_ siinä sauvassa asua..." - -Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän: - --- "Mutta, Jehova!... Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat -sisarukset toisensa... Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota -'pelastajaansa'..." - -Mutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy." - -Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta -Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä... - - - - -Kullantemppelissä. - - - Elämä on tulikuuma kultavuode. - -Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului -keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi -sodan tulipalo. - -Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui -tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon, -huusi vapisten: - --- "Sota!" - -Sota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen -päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla, -pimeydessä asuvan kansan yli. - --- "Aseisiin!" -- kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle -lausuttu käsky. - --- "Aseisiin! Aseisiin!" -- kertautui käsky kaikkialla, köyhän -majassa ja rikkaan asunnossa. - -Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä -kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja -avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas -raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli -omaisuutensa nostanut, horjui. - -Sota! Sota! -- kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten -suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat -itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa: - --- "Herra, armahda kansaasi!" - - * * * * * - -Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi -rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka -suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se -rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli. -Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten -jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat -lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien -miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin. - -Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin -ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai -voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se -oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle -kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa -tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen -päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala. -Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui -kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä -oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa, -se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä -he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää -jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään -ohi muiden maljojen omaansa. - -Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa, -sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi -kuluttavammaksi. - -He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä. -Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili. - -Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, -jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät -pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu -löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina -kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. -Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta -kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti -silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa, -kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli -vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia -valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä -ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se -yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden -jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen -maljaan. - -Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee -maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa, -joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja -ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan -taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat. - -Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet -paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat -poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei -tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja. -Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista, -vikkelää hiirtä... - - * * * * * - -Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä -idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten -ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan -palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti -silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan -uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa, -sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi -silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka -täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos. - -Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat, -kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se -kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta -sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä -sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana -ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin -syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin -kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he -huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna -juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi. -Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa -suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen -lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä -vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä -ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä -kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka, -silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina -hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin -ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja -jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät. - -Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se -oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun, -peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas -kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä. - -Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi -kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni -palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. -Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi, -joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi -leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin -ilmivalkean, kultakuumeen. - -Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen, -ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut -kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten -kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille -yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, _"the self-made -man"_, oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta -ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa, -pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman -yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä -ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä -sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä -keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut -esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita -yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko. - -Lakko! -- se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa, -jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä -kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi, -ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala -hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä -epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa, -eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin -oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli -sittenkin pelastus. - -Kulta on armoton jumala... - - * * * * * - -Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori -asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa -ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa -leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi -häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen, -maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut -olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina -jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän -huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten -nuorukaista: - --- "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt -Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä... Isä Pietari -oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan..." - -Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen: - --- "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!... Mutta minulla -ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne, -ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin -pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen... -Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona... Olin hänen -morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa -on matkustanut... Käännyin sentähden Teidän puoleenne... Ehkä saan -Teiltä apua." - --- "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut... Magda -oli juuri luonani häntä tiedustamassa... aivan epätoivoisena... -Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku -onnettomuus... Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys? -Minäkin olen huolissani", -- huolehti rouva Vronskaja. - --- "Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet -täällä..." - -Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori -asianajaja jatkoi: - --- "Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä... tosin emme omin nimin, -vaan yhtiössä... Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on -houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan... Nyt on kaikki -omaisuutemme pelissä... ja menossa", -- lopetti hän hitaasti. - -Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui -miettivänä, ikäänkuin itsekseen: - --- "Tästä hän ei ole puhunut..." - -Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain -joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat. -Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni -puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana -porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän -jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän -maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain -käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa... Rouva -Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän -katsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi -hänen ajatuksensa ja hieman punastui. - -Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa, -huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen -tuskaisena: - --- "Mutta mistä on nyt kysymys?" - --- "On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus... -Tarvitaan noin 30,000 ruplaa... Sillä summalla voitaisiin hänelle -kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi... Olen varma, että -ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan -saataisiin pelastetuksi... Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani -olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton", -- -selitti nuori asianajaja. - -Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli -hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta -asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi: - --- "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?" - --- "Kyllä... kyllä... Miten vaan suvaitsette käskeä..." - -Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi. - --- "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", -- sanoi hän lähtiessään munkki -Pietarille. - - * * * * * - -Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa -parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti: - --- "Anna Pawlowna!... Te täällä... Pelaamassako?" - --- "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", -- vastasi rouva Vronskaja. -- -"Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän -hehkutte aivan kuin palava hiili." - --- "Oh, Anna Pawlowna... Onni on nyt kerrankin ollut mukana", -- -huudahti parooni Geldners. -- "Onnistuin ostamaan määräävän osan -Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten -tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni... Se -on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna, -myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei -pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan... vaikka olettekin niin -pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea -kauneimmat kukat?" - -Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman -katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni -Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka -takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen -vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa. -Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen -mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä -virkkoi hän jotakin sanoaksensa: - --- "Teidän elämänne, parooni, on... Ah, kaikki täällä on niin -sotkuista, epäselvää... sumua..." - --- "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni -määritellä?" -- tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana. - --- "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?... Teidän elämänne?... -Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", -- -vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre. - -Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä -silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien -alla, kesän kukkeimmillansa ollessa... Hän oli kurotellut niihin, -katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä _onnea_, -jota hän metsästeli... Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin -alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut _puhua_... Kesä oli kierinyt, -syksy värjäili poppelien lehtiä... Uneksitut silmät pakenivat, kuin -muuttolinnut... Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa... Niistä -silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa... Hänen soittonsa -sävel oli silloin särkynyt... - -Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren -vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia... Se tieto järsi hänen -sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä -levollisuudella, vastasi hän vihdoin: - --- "Niin, elämä on kultavuode... Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon -suoraan, niin: _elämä on tulikuuma kultavuode_..." - -Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten -ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi: - --- "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?" - -Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti: - --- "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä -keritsee meidät." - -Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan -uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin -viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners -huomasi hänet, ja huudahti ilosena: - --- "Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut -pelissä koko Hornan luolan." Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille, -lisäsi hän: "Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan." - -Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään, -lausuen lempeällä äänenpainolla: - --- "Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne. -Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä. -Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen." - -Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana. -Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka -surullisella äänellä lausui: - --- "Hän on todellakin hiili... Hän palaa huoletonna, kuin -vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä." - -Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi: - --- "Ah, te Venäjän kansan paimenet!" - - * * * * * - -Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista -palavampana. Kun _yhdet_ sydet sammuivat, leimahti tuli _toisissa_ -kirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa. -Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä -paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä -iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet -pikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut -säästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on -sotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut. - -Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia -haavoja... Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden -omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina -kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut -miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he -poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne -heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten... Kaukainen -vihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs -omaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta -eilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena: - --- "Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole -minulla enää omaa sauvaakaan." - --- "Mitä tehdä!" -- vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten -välinpitämättömästi: "Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle." - -Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut -kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä. -Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen. -Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden -pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana: - -Lakko! - -Lakko... lakko! -- supisevat yhdet. - -Ah, se kirottu lakko! -- sadattelevat toiset. - -Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana "lakko" kiertelee, kuin kylmä -käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula -näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo -kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen, -vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki, -joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka -oli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä. -Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota. -Poistuessansa mutisee hän itsekseen: - --- "Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei -mitään. Mieron tiekin on valtion." - -Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä -takaapäin olalle ja lausui: - --- "Kuule!" - -Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän -oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän -kauhistui. Vanhus puhui edelleen: - --- "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole -sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta. -Nyt kun sinulla ei _sitäkään_ ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä -pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta... Ota!" - -Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa -hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen -sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton -kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino -povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa -lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan -kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla... - -Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta -surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja -heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas -johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari -käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus -hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut -käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi. -Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa -ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät -molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi -jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki -jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen -sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja. -Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä... Onni näyttää hänestä -suotuisalta... Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta... - -Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle, -kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä... Harmaa tuhka laskee jo -hehkuvalle hiilelle... Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa -uudestaan. Hän tavottaa onnea... Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka -hermon päässä istuu _ahneus_, kuin petolintu. - -Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät -ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli -virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä, -joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin -äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä... hehkuu... -sulaa... jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna -Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa. - -Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova -salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen -päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa -hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän -erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto -ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen -parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova -koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä, -kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen -parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon. - -Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee -ilmassa. - -Mutta sitten syntyi hämminki ja melu... Jotkut keinottelijoista -huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon -läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle -tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon. -He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin -otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli -puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen -kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen -kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat -suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin -tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat -hiilet. - -Kuuluu uusi, vihlova parahdus... Raivohullu on puraissut juutalaisen -oikean korvalehden... Veri hyppelehtii poskille... Väkijoukossa -syntyy melua... Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat -palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas... -Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa... Veri vuotaa... -Melu yltyy... Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat -kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän -petolintuparven kirkunat... Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta -tungeskellen... Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa: -"Herra armahda!"... Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee -henkensä edestä... Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän -kamppailun kestäessä... Elämän valta on osottautunut olevansa -voimallisempi kullan valtaa... - -Taas kuuluu parahdus... Hullun hampaissa näkyy palanen veristä -lihaa... Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä... Anna Pawlowna -tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale. -Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa. - -Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä. -Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta -valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen -lihakappale. - -Muuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan -miljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa -ihmisjätteeksi. - -Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot -poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin -ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki -ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle: - --- "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä." - -Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi -vapisevalla äänellä: - --- "Niin... nyt on hän sammunut hiili." - -Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa -rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden -pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa: - --- "Onko hänenkin sielunsa tuolla... pelipöydällä?" - --- "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista... Mutta en minä -kumminkaan sitä luule", -- vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja -venyttäen. - --- "Silloin olisi vielä kaikki hyvin... Järjestäkää nyt hänen -asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa -minulle." - --- "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen -ystävämme, herra Harhaman puolesta" -- vastasi nuori asianajaja -kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä. - -Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti -suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn... - --- "Anteeksi, isä Pietari!" -- kiirehti hän heikolla äänellä. -- -"Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten -alennusta..." - -Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos... -Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan -temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu -poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä. -Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi -voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä, -missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun -mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten -liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi -hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen -kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet, -jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää. - -Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen -elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä. -Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja -Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska, -yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti -hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan -arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli -ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti. - -Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna -Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet -enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti, -himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki -Pietarille: - --- "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan." - -Munkki Pietari oikaisi huoaten: - --- "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä -aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä -kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa -täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä -kieriessä." - --- "Sumua, sumua on kaikki", -- huokasi Anna Pawlowna. - - * * * * * - -Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari -Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle: - --- "Tämä on kauheaa, parooni!" - --- "Niin!" vastasi parooni Geldners. -- "Paniikki on yleinen. -Lukemattomat liikkeet sortuvat." - --- "Minä en ymmärrä mitään... Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja -sortumiset?" -- kysyi Anna Pawlowna. - -Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on -selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä: - --- "Sota... ja..." - --- "Ei yksin sota", -- lisäsi munkki Pietari. -- "Sota oli ainoastaan -viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville -liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan... He tiesivät, että -useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn -väki." - -Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat -toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen -kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa -puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden -sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi -katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners -maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin. - -Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi -ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä, -arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana. - -Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna -tukijallensa: - --- "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan, -eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö -missään ole pelastusta?" - -Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina: - --- "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja -sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?" - --- "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" -- vastasi Anna -Pawlowna puoli-itseksensä. - -Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon -säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät, -jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan -sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät -kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se -iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä. -Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja -pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin -he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta -aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti -istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, -joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se -tunki jo teräänsä niiden lihan läpi. - -Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät -kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli -heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta -kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne -valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun. -Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä -tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän -tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa -isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet. - -Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty -kellolaitelma: - -"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan." - -Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina, -kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna -Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui: - --- "Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista ulkonaisesti." - -Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa -haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa -sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva, -epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa -valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella -vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn -pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa -vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä -ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!" - -Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä. -"Miksi", -- ajatteli hän, -- "Herran täytyy näin kovakouraisesti -kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli -ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä. - --- "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on -Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan -hänen ja Sinun väliltä." - -Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja -lausui: - --- "Munkki häärää, Herransa puolesta... No kylläpä on rappiolla sen -saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä... Minä -kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit... ja eikös Jehova -käytä jo minun keksintöäni omanaan... pane nousevan auringon miehiä -kierittämään kultaa pois miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino -keinosta!..." - -Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen -nurkissa. - - - - -Hääpäivä. - - - Elämä on kaunis morsiusvuode, - jossa on lika luteena... - -Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli -Harhaman aijotun hääpäivän aamu. - -Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden -ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan. - -Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä. -Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, -oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista -puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui -pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut -toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli -omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman -silmiin. - --- "Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman -elämänsä rihmoissa", -- mutisi hän itseksensä. - -Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: -yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen -nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut -hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete. -Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat -polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa. -Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa -rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi? - -Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka. - -Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: -_yhteiskunnallinen epäily_. - -Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille -toisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli, -kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä. -Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin -käsiinsä sai... - -Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli -hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja. -Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva -vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien -aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka -rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät -vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi -tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin -oppi _työn_ aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi -kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... "Elää omalla -työllä", -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta... - -Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo _köyhyyden_ kiehtova usva... -Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala. - --- "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi -kuninkaan purppurakaapua", -- sukelsi hänessä ajatus. - --- "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" -- mutisi -hän. - -Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto -inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä -_alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja -siksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_... - -Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän -inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi... - - * * * * * - -Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta: - - "Rakas! - - Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta. - Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!' - - Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, - sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi. - Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla - isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua - sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on - jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti. - - Magda." - -Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista -selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen -johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun -ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään. - --- "Kotona?" -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys. - --- "Kotona... Juuri tulivat", -- vastasi palvelija poistuen. - -Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku -epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta -turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi -teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi -nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata. - -Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä. -Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi -koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi -Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana -kulona. - --- "Magda!" -- keskeytti Harhama. -- "Vian täytyy olla -sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt _keskeyttämään_ -kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään..." - -Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi: - --- "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään -selityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun -mieheksesi minä, Magda hyvä, _en voi_ tulla." - -Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen, -hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö. - -Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli -raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt -istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan -näköisenä. - -Tik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi -hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine -ennustuksinensa. - -Tik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak! -Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä. - --- "Magda!" -- yritti Harhama puhua. - --- "En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä -iltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi... -joi", -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui -lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton -säälintunne. - --- "Magda!" -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy -yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun -puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä -virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä. -Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät -häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin -eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä. - --- "Magda hyvä!" -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen. - -Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman -eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo -vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien -synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin -ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että -toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona -Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen -pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne -siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän -sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa, -voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan -hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet -käsiinsä nostanut. - -Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase -sen voiman kädessä... - -Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin -ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä. - --- "Oh!" -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin -saunankarsina. - -Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi -tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla -voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi -hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen -palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin -suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti -hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä -kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato. - --- "Ei... ei!" -- hoki hän hädissään. -- "Sinä et saa hylätä minua -nyt... sinä et _saa_... et _saa_!" - -Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä -kaulastansa, mutta turhaan. - -Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan... - --- "Sinä et saa... et _saa!"_ -- huusi Magda edelleen, imeytyen -yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina, -hengitys oli tukahduttavan kuuma. - -Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin -kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten: - --- "Sinä et _saa_... tappaa minun _isääni_ ja minua... et _saa_... -Kuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_..." - -Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen -tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa. -Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä -kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen: - --- "Magda... Rakas Magda..." - -Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan: - --- "Kuule... Sinä et saa... et _saa_ sitä tehdä... sinä Harhama... -Et... et." -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama -tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin. -Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista, -pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi -palvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua, -mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat. -Harhaman epätoivo yltyi. - -Tik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa, -lisäten Harhaman hätää. - -Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori -Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn -Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä -huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä -ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit -vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän. - -Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista -hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" -- -ajatteli hän pöyristyen. - --- "Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa... -kuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla _alhainen!"_ - --- "Herra Jumala!" -- pääsi Harhamalta. - --- "Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah... -hah... haa!" -- houri Magda raivoisasti. - -Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo -kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru: - --- "Hah-haaa!" - -Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin. - --- "Magda!" -- lohdutteli hän taas. -- "Tyynny... kaikki tulee -hyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan -vihille." - -Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, -nikotuksien välistä. - --- "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" -- rukoili Harhama, -pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan. - --- "Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta. -Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea, -kuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki -selvetä", -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi -koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat -kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen -hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta. - --- "Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan", -- lohdutteli -hän taas, hyväillen Magdan kättä. - -Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo -vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa -silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan -sittenkin kohdanneen Magdaa. - --- "Magda... Rakas, hyvä Magda!" -- hätäili hän taas. - -Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä. -Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa -apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä -asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita -naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi -kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama -selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen. - --- "Hah-hah-hah... Hah-hah-haa", -- nauroi onneton tyttö puristaen -yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, -tapaillen yhtä ja toista esinettä. - --- "Hah-haaa!" -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus -naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista -pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa! - --- "Herra Jumala!" -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat -silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin -niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi. -Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi -hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena. - --- "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu", --- tuskaili Harhama itseksensä. - --- "Hah-haa! Haa!" -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa -sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama -kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina -ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun. - --- "Magda... Hyvä, rakas Magda...", -- vaikeroi hän taas. - --- "Hah-hah-hah-haa!" -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon -puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi -hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien: - --- "Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki -menee ohi... tulee taas hyvin." -- Hän hyväili ja suuteli hänen -käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, -mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta. - -Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät -nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, -kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa -varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta: - --- "Magda... hyvä Magda!... rauhotu..." - --- "Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa -sappea!" -- huokasi Magda nousten raukeasti. - -Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän -väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana: - --- "Tule vähän ennen kello -- kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu -vihkimisen alkavan." - -Hän lähti. - -Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli -äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi -hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa -lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui -taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä... Ajatukset -alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät -ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen -ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri -elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona. - -Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä: - --- "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt... ja taas -purkanut... ja päättänyt?... Ja mitä varten olen luvannut mennä -vihille... ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" -- mutisi hän -katkerasti. - -Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen -ilkamoiva elämä _elämänivana_. Hän istui sen edessä, sormet sen -hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa. - --- "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", -- mutisi hän. - -Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä -Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän -kihisi hampaittensa välistä. - --- "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt... minulle -ilkkumaan?... Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?... Häpeä, -että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!" - -Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän: - --- "Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!" - -Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet -hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta -takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä -viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi, -joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä... -Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet... -Nyt on se jo valmis hyppäämään... Nyt vetää se kynsiänsä esille... -Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen -päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa -läpi luita myöten... Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti. -Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin -huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko. - -Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt -Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen. -Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä, -sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella -ja ansaita lisää... Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle -rangaistusta, menettää hän paikkansa... - --- "Mutta jota minä en tietysti tahdo", -- rauhotteli Harhama tyttöä, -naurahtaen, ja lisäsi: - --- "Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään -häät... Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi." - -Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli -odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja -kysyi: - --- "Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?" - --- "Ei koskaan", -- oli nyreä vastaus. - -Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän: - --- "Minne herra Harhama sitten lähtee?" - --- "Vihille." - --- "Herra isä... vihille!... Eikä ole morsiussänkyäkään vielä... -minnekä minä..." - --- "Mene hiiteen morsiussänkyinesi!" -- keskeytti Harhama äkäisesti -tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella -vaatteella lyönti. - -Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan -hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen, -ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena: - --- "Tiuskuvat vielä... Saat päivät juosta ja hompsuttaa... ja siivota -ja... Koko talo on jo nurin... Kyllä on elämä!... Morsiusvuode... -morsiusvuode!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Koko _elämä on kaunis -morsiusvuode, jossa on lika luteena_... Syö ja ryvettää koko -ihmisen... ja likaa... Hoh-hoi, hoh-hoi!" - -Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä -sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko. - - * * * * * - -Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti -tuolinkarmille ja lausui ilkkuen: - --- "Hah, hah, haa... No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä -avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen -palvelijaa... mutta... niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä -illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi... No! Se -riittääkin toistaiseksi... Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan -muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä -vanhaa koronkiskuria, kuin Adam... Hah, hah, hah! Nyt se saituri -saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa... Harhama ei tule ensi -huudolla viikunalehtien alta... Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä, -että... ai-jai... Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin, -kuin Jehovan ohdakemaalla..." - -Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi. - - * * * * * - -On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo -himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana. -Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei -kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee -suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii... -miettii sotkuisia vyyhtejä... Ei löydy hepoa... Hakamaa on suuri ja -vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset... - -Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo -taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy. -Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja -rätisee rakennuksien nurkissa. - -Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon -kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen -ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen -pureksii. - -Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on -siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta -ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki -ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa -väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee -arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena -kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta -huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus. - --- "Miksi ei sulhanen jo tule?" -- sopertavat morsiustytöt kainoina. - -Mutta kukaan ei vastaa... - -Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen -vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin -aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä -rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa -ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa -heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään, -kuin väri kukan armaalle terälehdelle. - -Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa -vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen. -Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli... Mutta sitten nousee -heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt -ainoastaan morsian... morsian, ihmisonnen kukka. - --- "Sormus!" -- kuiskaa hän sulhaselle. - -Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut -mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä -vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen -valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa -tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota -hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se -oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi. - --- "Ah, sormus on poissa!" -- mutisi Harhama itseksensä. - -Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä -ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti -hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken -kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella. - -Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa -toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten -sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee -sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien -näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa -toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä, -lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat: -"Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala." Harhama seuraa -puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki -Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun... - -Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta -tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti -hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän -kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että -pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa -Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä -antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen -haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on -Herran oma, eikä sinua varten tehty! - --- "Amen!" -- lopetti vanha pastori. - --- Amen! -- hymyili surullisena enkeli. - --- Amen! Amen! Amen! -- kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa. - - * * * * * - -Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä. -Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa -vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun -hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan, -karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä, -häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee -säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin -haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua, -puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas -huokaus. - -Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu. -Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt, -tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi... -Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat -kademielin morsianta. - -Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän -on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan. -Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla... Ne kohotetaan ylös ja -huudetaan: - --- "Onnea!" - --- "Onnea, onnea!" -- sopertavat morsiustytöt niiaten. - -Maljat juodaan tyhjiksi... Ne täytetään uudestaan ja taas -tyhjennetään. - --- "Onnea! Onnea!" -- kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee; -kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät... Kaikkialta näkyy iloa ja onnea. - -Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat -jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä, -morsiamesta ja häistä. - -Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä -armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien -rintoihin... Povi tuntee jo poven sykinnän. - --- "Onnea! Onnea!" -- hoetaan kaikkialla. - -Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito -oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli, -kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan. - --- "Nyt ovat häät!" -- kuiskaa neito punastuen. - -Nyt ovat iloiset häät! -- soi viulunkieli. - -Nyt ovat kauniit häät, -- hymyilee talon vanha huonetonttu, -seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat -tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät! - - * * * * * - -Mutta silloin iski salama häähuoneeseen. - -Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat -Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki -tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot -näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että -se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja -kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on -valmis... Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin -_täytyi_ tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei -hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin -lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin: - --- "No, mitä nyt?" - --- "Magda!" -- alkoi Harhama puhua. -- "Lupaatko kuulla minua tyynenä -ja olla levollinen koko illan?" - --- "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" -- vastasi -Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi: - --- "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas, -että jaksat alistua välttämättömyyden alle... Kun minä menen ulos, -voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota." - --- "Minne ulos?" -- keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta -kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi: - --- "Niin... ulos... Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja -yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen -puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla -- anna -anteeksi -- portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä -mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet... Sinä -katsot minuun kummastuneena... Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi -minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan -sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni." - -Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä, -posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja -hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt -mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja -kädet vapisivat, kuin lepattava liina. - --- "Ku-ku-iinka?" -- parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja -tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa, -kun tämä kumarsi ja poistui... Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. -Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja: - - "Kun vielä häissäsi viulut soivat, - jo lähtee sulhosi toisen luo." - -Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet -sammuttamatta... Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat -säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi... - -Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä... Ohjattomina karkasivat -kohtalon raisut ratsut. - - * * * * * - -Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä -kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä. - --- "Tamara!... Miksi täällä?" -- huudahti Harhama hämmästyneenä. - --- "Kävelkää mukanani!... Pikkusen vaan!" -- keskeytti Tamara -terävästi. - -He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen -kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi: - --- "Harhama! Muistatko -- minä sanon taas sinuksi -- muistatko, -kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?" - -Harhama vaikeni. - --- "Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?" -- jatkoi Tamara. - --- "Mitä tarkotat, Tamara?" -- kysyi Harhama tylsänä. - --- "Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja -melodioihini ja säestit laulujani?" - -Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi: - --- "Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit -'pikku Tamaralle'... silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan -kanssa..." - --- "Ei, Tamara", -- yritti Harhama. - --- "Ei... ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", -- -keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi: - --- "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen -ja Systerbeckin rannoilla?... Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi, -makeisesi?... Älä keskeytä!... Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili -joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme -sävelissä... sinä uitit minua runoudessa... suurissa aatteissa... -Sinä kylvetit minua hengelläsi... Se muu ei olisi vielä ollut mitään, -mutta sinä noiduit minut juuri _hengelläsi..."_ - --- "No, no..." - --- "Älä keskeytä... älä keskeytä!" -- tiuskasi kiivastunut tyttö, -jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista, -semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut -sillä... nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi... Ah, sinulla -on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet..." - --- "Herra Jumala, Tamara!..." - --- "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi... ja tietysti rouva -Vronskajalle... Muilta sinä kätkeydyit... No, se on ehkä laskelmaa -sinulta, sekin... Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja -kihlasit Magdan. Minähän olen _köyhempi_... Mutta katso, enkö minä -ole _kaunis_?" - -Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi, -kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi -maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä: - --- "Sinä et uskalla katsoa silmiini... sinä _kavala_... Pistikö se -sana sinua, koska vavahdit?... Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi, -ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle -_kostanut_. Sillä tiedä: _Minä olen sitonut sinut Magdaan_..." - -Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti -näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas -puhua silmät salamoina: - --- "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan -väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös _minun_ -ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin... Minä tulin -kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain -pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?... Oliko rouva Bjelskaja -ehkä?... No niin! En tiedä miksi sinne tulin... Ei minulla ollut -koston aikomus mielessä... Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä -sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä -peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja..." - -Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä -ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi: - --- "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa... sitoa sinut Magdaan, -jota olet himonnut..." - -Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi: - --- "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet _lahjakas_, olet -henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän -on sinun hengellesi taakka... kiviriippa kotkan kaulassa... Ja minä -päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta... siitä -henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen..." - -Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä -tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä -taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen -eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt, -kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin -kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo -jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala. -Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi: - --- "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu -muistona minulta?" - --- "Kyllä... kyllä!" - --- "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni -isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty -morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle -takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja -- -kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen -on sormuksella vihitty isäni palvelija ja -- kirous on seurannut -häntäkin... Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua. -En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa -vaskisormus..." - -Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi -Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen: - --- "Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?" - -Syntyi pitkä -- pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran -kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman -kättä nopeasti ja lausui: - --- "Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä _hyvällä_, niin olisin -tyydytetty... Sillä minä rakastan sinua." - -Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel -autiolle järvenselälle... - - * * * * * - -Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle. -Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät. -Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat -kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä -huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan -asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi -nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien -viittaa. - --- "Jumalan rauha, veli!" -- kuului silloin lempeä ääni hänen -takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan -siellä. - --- "Jumalan rauha!" -- huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena. - -Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha, -niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut -karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen -mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle -ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa. -Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan -elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että -ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan -Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen -virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja -munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota -herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan -lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli -Harhamalle sanonut, lisäten: "Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään -Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän -odottaa meitä köyhissä ja langenneissa." Hän sanoi näistä kokouksista -palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla -työväen ja köyhien asiaa. - -Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää -yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen -tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän -kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti -nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen -raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan -ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt -yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: "Toteuttakaa -Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan -lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan -tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää -muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta, -Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta", -- oli -hän nytkin lisännyt -- "kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan -edessä, ennen kun uusi voi rakentua." - -Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa... -Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen -sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut -hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä -hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta -vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen -rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen -jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat -toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä. - --- "Jumalan rauha!" -- kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin -tervehdykseen. -- "Tulette kuin taivaan lähettämänä... Minulla on -halu puhua kanssanne." - -Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun -hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä, -häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja -lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia. - -He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet -puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä -sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä -tähtivalossa. - --- "Isä Pietari!" -- puhui Harhama. -- "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy -radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa? -Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin -haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija, -aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa, -minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa? -Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja -miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin -kiviin?" - --- "Siksi", -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- "että se ei ole -kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan -kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse..." - -Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna, -kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen -harakka... - - - - -Syntymäpäivillä. - - - Elämä on Jumalan kiirastuli. - -Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa -vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko -varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja. - -Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat -perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja -naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa -edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha -kello naksutteli verkalleen: - -Tik-tak!... Tik-tak! - -Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä. -Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat -ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka -katketessa oli sammuva suku... - -Tik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello. - -Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut -elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista -vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen -salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat -kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat. - -Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden -kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä -oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun. -Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean -muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän -luomisvoima... - -Tik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti -jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton -katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea -vahakynttilä riutuvalla valolla. - - * * * * * - -Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään -huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä -suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia -nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille. - --- "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea -syntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun -ei ole muita vieraita", -- alkoi Harhama. - --- "Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli -hyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa -kanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!" -- puheli Anna -Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä. - --- "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", -- kysyi Harhama. - --- "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat -sen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien -perheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei -ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme -aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan -voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän -kohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se -verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!" - -Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti -silmänsä molemmin käsin. - --- "Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", -- alkoi -Harhama, -- "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla -ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea -mitä on tapahtunut... Häistäni ja..." - --- "Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran -tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?" - --- "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni -ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä -kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan -_velttouden_ voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut -oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", -- vastasi Harhama -vältellen. - -Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello -naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten -tyhjyyteen. - --- "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?" -- kysyi Anna -Pawlowna katkaisten äänettömyyden. - --- "Se on mahdoton... En voi", -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti. - -Anna Pawlowna huokasi raskaasti. - --- "Tuomitsetteko minua?" -- kysyi Harhama hetken kuluttua. - --- "En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin -kanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä -jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä -oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin -pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään -asetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli." - -Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä -polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä. - --- "Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan", --- mutisi Harhama synkkänä. - -Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna: - --- "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille -jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai -kuinka?" - --- "Kyllä... Kiitos!" - --- "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä -hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan -omia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että -katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä -suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?" - --- "Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä", -- myönsi Harhama. - --- "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", -- -jatkoi Anna Pawlowna. -- "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, -uhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää -ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!... -Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu -omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä -kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, -jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää -oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys... -Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", -- lopetti hän, -ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan. - -Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui -välinpitämättömänä: - --- "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää -sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta -etuoikeutetusta kunniavelasta." - -Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut -tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa -asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi -äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä -itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon -nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin -jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein -ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka -tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava. -Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman -kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen -katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman -alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, -että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti -säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi -anteeksipyynnöksi: - --- "Te nähtävästi loukkaannuitte?" - --- "En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa", --- vastasi Harhama kuivasti. - -Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, -jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän -alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli -enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus. -Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa -kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa -vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen -vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt -sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa -vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli -Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman -sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin -tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja -kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, -jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä -sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä -niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa -kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä -hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle -oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä. - -Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat -menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna: - --- "Mitä nyt aijotte tehdä?" - --- "En tiedä... Olen ajatellut matkaa..." - --- "Taas uutuus!" -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- "Ja mitä -varten?" - --- "En tiedä... Matkustaakseni vaan", -- mutisi Harhama synkkänä. - --- "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", -- kiirehti -Anna Pawlowna. -- "Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on -Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi -voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, -tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin -ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää." - --- "Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, -tämä harhaileminen. Se paremman... no, _uuden_ -- sillä ei kai se -parempaa tule olemaan -- kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa -hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina -huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait -olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat -johonkin käänteesen." - --- "En ymmärrä taas Teitä", -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä. -Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa -kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja -jatkoi: - --- "Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se -on... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette -puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee -helpompi olla." - -Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna -oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt -siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, -vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat -tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi -vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, -peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi -hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan -jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala. -Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja -kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä -hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä -ei ollut antaa _sitä_ vesitilkkaa, jota hän etsi. - -Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon -korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi -autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten -ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä. - -Se oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla -yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian -ylpeä astumaan alas. - -Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea -ystävänsä hengen kipeään ajettu maan: - --- "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys... -Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee -siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus -ajatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin... -_muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte..." - -Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän -oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen. - --- "Vai kuinka?" -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti. - --- "Ehkäpä... Niin", -- myönteli Harhama ajatuksissansa. - --- "Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä -tuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne -ja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut -minulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin, -pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain -demoonista, noitamaista... yliluonnollista..." - -Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen -silmänurkastansa. - -Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet. -Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä -suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä -he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi. -Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua: - --- "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt... -avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin -kerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen _huonoimman_ jätän -toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko -kuulla?" - --- "No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään -mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa -mitään semmoista kuulla", -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen -kuulla ja samalla peläten sitä. - -Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, -hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, -lausuen: - --- "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!" - --- "Anteeksi, isä, Pietari!" -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja -munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- "Meillä oli tässä -menossa eräs keskustelu." - -Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti: - --- "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?" - --- "Ei, ei!" -- kiirehti Harhama. -- "Jääkää tänne, isä Pietari. Te -ette häiritse." - --- "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" -- -virkkoi munkki Pietari kysyvästi. - --- "Ette, isä", -- vastasi tämä. - -Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen -aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi: - --- "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni... -_historiani_" -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- "pääkohtia. Hyvä, -että tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne -rapaiset jälkeni, elämäni loan!..." - --- "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa -kernaammin", -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi: -"Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät -lapset luonteensa?" - -Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen -mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat -tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti -lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se -vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle -aamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni -miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot. -Ne soittivat salaista elämän tunnustusta: - --- "Isäni", -- puhui Harhama -- "oli Jumalan kieltäjä. Muistan -kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi -omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' -Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät -onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu -Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja -äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven -pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai -oikeammin _palaa_ kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?" - --- "Ai, herra isä", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot -soivat edelleen: - --- "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin -hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli -häntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!' - -"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja -lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu -Hän sinua...' - -"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea -jälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten -ja ajattelin. En isää, vaan -- Jumalaa. - -"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua -makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani -sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko -Jumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa -vastaus..." - -Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama -jatkoi: - --- "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa -taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on -ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja -sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus -taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä..." - --- "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette -_usko_... Juuri _siinä_ on onnettomuus, herra Harhama, että ette -usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin -Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi -ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä -on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn -kädessä", -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä -värisi liikutuksesta. - --- "Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?" -- -kysyi Harhama vastaukseksi. - --- "Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te _tahdotte_ kieltää Jumalan... -Te _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, -kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri -Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette _usko?_ Miksi -_tahdotte_ kieltää Jumalan?" -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, -kyynelsilmin. - --- "En minä _tahdo_ Häntä kieltää", -- mutisi Harhama vältellen. -- -"Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri _etsinyt."_ - --- "Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys -mielessä!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella -äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi: - --- "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet. -Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven -kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa." - -Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, -pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan -ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten: - --- "Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden -ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun -markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne -ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän -tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä -tietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse _vapaasti_ -kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan -siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan -sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva -rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala..." - -Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken -heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan: - --- "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa -käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa -taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, -pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin -janoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"... - --- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa -nousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- "Sinä et usko, miten suloista -on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, -kuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän -nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy -joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä." - -Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja -koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka -hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle -ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas. -Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet -aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki -Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja. - -Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama -ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä -alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat. - -Tik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas -äänettömyyden nuhdellen: - --- "Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan -pihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu -päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun -Jumalani'." - -Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, -mutisi hän: - --- "Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin -olisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui..." - --- "Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!" -- kauhistui Anna -Pawlowna. -- "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne -_parannusta_ sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!... -Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista -pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä..." - --- "Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei -ajatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen -ajelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, -lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin -kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien -suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista -työtä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen. -Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää -totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni -sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto... -Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa -ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin -se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo -huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! -Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat -Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja -huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin -kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat..." - --- "Oi-joi-joi! Te olette peto!" -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama -jatkoi: - --- "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, -että voin antautua lukemaan -- pääsin kouluun. Siellä oli kaksi -opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, -toinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari... -Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä. -Minä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin -siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä -pois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan -pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta -silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa -tulin raskasmieliseksi..." - -Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama -jatkoi: - --- "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti -kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui -se taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun _täytyi_ työni -ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin -ärtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin... -oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni -ansaitessa... Mielessä kuvastui myös -- joskus -- virkaura ja -asema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista -ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt -pakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja -ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa: -noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi." - --- "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", -- keskeytti Anna -Pawlowna. -- "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte -todistuksianne." Harhama jatkoi: - --- "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani, -ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää -vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin -yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin, -kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"' - --- "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on -Jumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" -- keskeytti taas -Anna Pawlowna. - --- "Mitäkö?" -- vastasi Harhama kuivasti, -- "Vastaukseksi sain -kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'" - --- "Ja sitten?" -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena. - --- "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen -kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'" - --- "Ja vastaus oli?" -- tarttui taas Anna Pawlowna. - --- "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", -- vastasi -Harhama. - --- "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa, -vaan oman mielensä mukaista", -- virkahti silloin Anna Pawlowna -päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten: - --- "Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi. -Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle -kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin -ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani, -kuin irvistelevä luuranko." - --- "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", -- tarttui taas -Anna Pawlowna puheeseen. - --- "Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta." - --- "Kuinka, koin syömää?" -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä. - --- "Niin", -- vastasi Harhama, -- "myöhempi viisas oli todistanut -vääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin -huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa, -kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden -ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut -lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden -jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on -Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi -- noin huomaamattansa --- minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä -varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo, -kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta... -Ja miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä -hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos -nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.' - -"Silloin minä aloin hoippua." - --- "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä -uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua -oikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden -etsimisenne?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana. - --- "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden -Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä -varten minä elän ja etsin totuutta?'" -- vastasi Harhama. - --- "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" -- -ihmetteli Anna Pawlowna. - --- "Niin, mitä varten minä elän?" -- toisti Harhama kysyen. - --- "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja -tullaksenne Hänen lapseksensa", -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi. - --- "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon _Hän_ minun luokseni, -älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", -- lausui tähän Harhama -otsaansa rypistäen. - -Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina. -Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan: - --- "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun -kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy -jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi -elää?" - --- "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on -viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", -- huomautti munkki -Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa -päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää." - -Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen -suuntaan, jatkoi Harhama: - --- "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, -kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana -jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen -tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan -kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin -päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän -seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki." - --- "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte -kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja -tietojanne", -- keskeytti Anna Pawlowna. - --- "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu -joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia -ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin -sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä -romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei -nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä -uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle -myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen -ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin -jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin -siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten -tulee elää?'" - --- "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" -- kysyi Anna Pawlowna, -jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen -ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi: - --- "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma -itsensä... Ei mitään muuta...'" - --- "No, kyllä Te olette harhaillut!" -- keskeytti Anna Pawlowna. -Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana. - --- "Kyllä... kyllä!" -- myönsi Harhama. -- "Ainoa oikea askel kait -oli se, että tulin, tai _jouduin_ Teidän seurapiiriinne. Sillä Te -kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla..." - --- "No, jättäkää nyt hulluttelut!" -- keskeytti Anna Pawlowna -närkästyneellä äänellä. - --- "Ei... Sallikaa minun jatkaa", -- intti Harhama. -- "Te kaadoitte -minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku -siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä -Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä -hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua -sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on -helppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni -lähteneenä valona." - -"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan -katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin -omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti -ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'" - --- "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", -- huokasi -Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului -sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin: - --- "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä -varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta -likarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden -rapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä -lieventämään..." - --- "Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin? -Niinkö?" -- ihmetteli Anna Pawlowna. - --- "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat -ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin -puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias, -vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina, -ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa -leipään..." - --- "Herra, Jumala!" -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- "Te -kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä: - --- "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat -kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni -järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni -täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi -istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?' -Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä -pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä -uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät -kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä -jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten -ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin... -Mutta sitä tehdessä minä _ihastuin_ kurjuuteen..." - --- "Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?" -- huudahti Anna Pawlowna -tuskaisena. - --- "Niin", -- jatkoi Harhama. -- "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin -suuri... Se _suuruus_ minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin -unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin... -Elämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö -mikä?" - --- "No?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena. - --- "Kullanhimo", -- vastasi Harhama. - -Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään, -lausui hän puistahtaen: - --- "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan -sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te -vielä?" - --- "En", -- vastasi Harhama. -- "Se tuli on minut jo valmiiksi -polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle -ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin -koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella." - -Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli -Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi -sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa. - --- "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" -- kyseli taas Anna -Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta -surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen -itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi: - --- "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle -maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä -ystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta -minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka -pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, -kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä -petkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni -omien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, -voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean -päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin -ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin -ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä. -Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi -muutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt -mennyttä." - -Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi: - --- "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten -sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi -eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:..." - --- "Mitä?" -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin -tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä. - --- "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'" - --- "Ja edelleen?" -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli -läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi. - --- "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että -et ole ennen _voinut_ tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, -että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää -totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle -ihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle -ihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä -kaikki saat jos kumarrat minua...'" - --- "Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!" -- huudahti -Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki -Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman -puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen: - --- "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja -sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun..." - --- "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" -- keskeytti -taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö -kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti. - --- "Mitäkö minä tein?" -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen. - --- "Niin, niin!... Mitä Te teitte?" -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna -Pawlowna. - --- "Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen -penkeillä istuvia pikku tyttösiä", -- vastasi Harhama, lausuen -loppusanat päättävästi. - --- "Hyi, Teitä... hyi!" -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö -oli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle -surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama -jatkoi: - --- "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan..." - --- "Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua -ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette -ärsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa -kuulla", -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, -hämmentäen lähteen pohjamutia esille: - --- "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" - --- "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun -paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta -ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien -petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain -muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo -aijon vihityttää itseni kultaan..." - --- "Huh!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi -läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi: - --- "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi -ja ylhäinen asema..." - --- "Sallikaapas keskeyttää", -- tarttui Anna Pawlowna. -- "Siinä -naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä -sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, -jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta -aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen -ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla. -Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on -arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen -kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii -ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että -avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin -sukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin -olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö -otsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka -koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta -luopuminen oli erehdyksenne." - -Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa. - -Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna -Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen: - --- "No, edelleen?" - --- "Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan -kultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo _väsynyt_ muuhun -ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja -vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt -haudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta -kääntääkään." - --- "Miksi?" -- tarttui Anna Pawlowna. - --- "No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja..." - --- "Äts!" - --- "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä... -Älkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis -yhtyivät kaikkien teiden päät..." - --- "Herra Jumala teitä auttakoon!" -- värisi Anna Pawlowna, povessa -sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, -kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet -päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä -ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se -kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä. - -Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, -otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä. -Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt -sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen -sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän -puhui: - --- "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään... -Nyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina -hämärtyvä hämärä..." - -Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi -taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän -hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen: - --- "Mutta eiväthän tiet _pääty_ Hiiden myllyssä... Onhan sieltä -poispääsy..." - --- "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo -ja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli... -Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei -nähtävästi siedä enää kullan kosketusta." - -Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa -ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan -Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen -kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt -pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna -Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, -kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta: - --- "Herra isä! Onko hän ihminen?" - -Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui -hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen -soimista... - --- "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" -- kysyi lopuksi Anna -Pawlowna. - --- "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt -talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä." - -Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä. -Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan -uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä -siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän: - --- "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?" - -Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja -riensi jatkamaan: - --- "Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti -te... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä." - --- "Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_" -- mutisi Harhama, -ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen. - --- "Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö -tunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa -teistäkin kerran kuonan pois", -- ehätti Anna Pawlowna. - --- "Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä -teen kun elän. _Minä palan_ siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi -elämän tehtävää?" -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme -harhailevissa silmissä. - -Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin -tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän: - --- "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne." --- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut -lahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin -hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en -osaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." -- Ja -uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän: - --- "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille... -kirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?" - -Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja -tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. _Sitä_ salaisuutta ei -hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän: - --- "Miksi en kirjoita... Jaa... niin..." - --- "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" -- toisti Anna Pawlowna -kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus. -Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten: - --- "Siksi, että minä en tahdo teoksellani _kutkutella_ -ihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin -täyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta..." - --- "Täyden iskun!" -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin -pelästyneenä. -- "Miten _täyden iskun?..._" - --- "Puukoniskun", -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. -- -"Tulisen puukoniskun aivan... Noin!" -- huudahti hän, kuin -raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän -läpi pöytään. - --- "Te olette hullu!" -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, -säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. -- -"Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!..." - --- "Niin, hullu... kyllä... mielipuoli", -- lisäsi Harhama otsaansa -rypistäen. - -Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli: - --- "Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan -ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee -uhmailijoiden sydämiin!..." - --- "Takokoon!" -- katkaisi Harhama. -- "Kyllä minä nyt kestän..." - --- "Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven -tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", -- huokasi Anna Pawlowna. -Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus -kurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja -uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille -poskillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea... -Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän: - --- "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte _oikeassa mielessä_ ja -hartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!" - -Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi -hän: - --- "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja -janoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan -tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys: -'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, -pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan. -Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä -kuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja -tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta... -Löytääkseni vaikka..." - --- "Minkä?" -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua. - --- "Vaikka Perkeleen..." - --- "Herra Harhama!" -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen. - --- "Niin juuri... Minä tahdoin löytää _vaikka_ Perkeleen... mustan -tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", -- leimahti -Harhama. - --- "Oijoi-joi", -- valitti Anna Pawlowna. - -Harhama jatkoi toivottoman äänellä: - --- "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika -- ehkä kahdeksan -vuotias -- _silloin_ jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, -että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen -olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren -kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin -kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, -niin näen, että Sinä olet!'" - --- "Hyvänen aika!" -- huokasi Anna Pawlowna. -- "Kiittäkää, että Hän -ei kuullut hullua rukoustanne." - --- "Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää... -Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se -ollut käyrä... Katsokaa sitä!" -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen. - -Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi -katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki -kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin -ruton hengitys... Harhama jatkoi: - --- "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No -niin... Ei maksa vaivaa..." - --- "Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!" -- kiirehti Anna Pawlowna, -väristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana: - --- "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, -että jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin -heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään..." - -Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun -itkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän -elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki -Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa -häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän -nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat. -Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen: - --- "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei -päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä -_etsit!_" - -Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna -lopuksi itkunsa seasta: - --- "Herra Teitä armahtakoon!" - -Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla: - --- "Ja mitä aijotte nyt tehdä?" - --- "Tahdon alkaa alusta", -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo -taas saanut henkensä hurjat siivet allensa. - --- "Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas..." - --- "No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan -laskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi..." - --- "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: -'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?" --- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi -äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän -yritti temmata Harhaman uhmateosta. - --- "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", -- lisäsi hän -ylevänä. - -Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli, -mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös, -sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui -hiljaa huoaten: - --- "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!" - -Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille -kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken -kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen: - --- "Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla, -mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista -harhailua ja sumua." - --- "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", -- virkkoi siihen -Harhama kuivasti. - --- "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille -nousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä -aijotte tehdä?" - --- "Matkustaa", -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti -ja kysyi kiireesti: - --- "Minne aijotte matkustaa?" - --- "Suomeen", -- oli päättävä vastaus. - --- "Ja kuinka pitkäksi aikaa?" - --- "Ainiaaksi." - -Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista -hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka -heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta. -Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi. -Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan -kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen -arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä -sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli -ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän -rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, -hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun -aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton -sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan -virkarappujen loistavia portaita. - -Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa. -Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras -oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, -uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero. - -Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät -silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas. - -Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi -hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä... -Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi -hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä... -Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle -rautakovaan maahan. - -Entä jos _hänen_ juurensa höltyisivät? - -Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren... -Kehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää -kesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino -puunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer... -Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa -tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät, -siellä päiväin avarat ulapat... - -Siellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna... -Solmu pingottuu Rajajoella... - -Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, -kuin rauta... - -Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi -hän puhua: - --- "Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä -täällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä -on suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna -tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota -vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran -halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on -juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa -kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä -puuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?" - --- "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan, -mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän -läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää..." - --- "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" -- keskeytti Anna -Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä. - --- "Isänmaa", -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu -Rajajoella kiristyi. - --- "Isänmaa!" -- huudahti Anna Pawlowna. - --- "Niin... Isänmaa", -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli -läikähti, kiihtyi. - --- "Herra Harhama!" -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten -hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin -neulaterävä loukkaus. - --- "Mitä suvaitsette käskeä?" -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli -riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat -toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty -sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna -Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli. -Hän puhui kiivastuneena: - --- "Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka -tohdittekaan Te _Tsaarin alamainen_ sanoa, että Teiltä puuttuu -isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta -Tsaarin vallan auktoriteettia?" - --- "Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse -siellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän _täytyy_ -minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma -elämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no: -teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas -ratsastanut hurjisteluilla ja paheella." - -Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään -viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: -Hän oli _päästänyt_ Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, -kärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän: - --- "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä. -Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu -kunnianvaatimuksetkin." - -Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan -suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut -hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä -joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna... -Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. -Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti -lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko -aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman -puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen -oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli -tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka -ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa -siivenkärkiä. - -Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä -toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen -aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana -järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö. - -Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut. -Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena -väsyvää, ohi menevää... - -Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt -sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden -myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan. -Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto -penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman -kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin -vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman -silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten -sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa? - -Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan -vaivoja miettimättä... - -Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän -kansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan -hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin -tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut -häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti -epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri -sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa. - -Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen -mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi -sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä -uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti -uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi... - -Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset -tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu -kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin -hämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana. -Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen -uuden hämärän himmeät varjot... - -Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa -kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville -selille. Solmu Rajajoella kiristyi. - -Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon. - -Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen -arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas -toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa -äänettöminä. - -Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja -käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa -oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän -viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi -puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen: - --- "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?" - --- "Ette suinkaan, parooni", -- virkahti Anna Pawlowna. -- "Te -tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri -puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista..." - --- "Siis politiikasta", -- keskeytti parooni Geldners. - --- "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten -kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin _ex officio_ ottamaan -keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen -kysymyksessä?" -- kiirehti Anna Pawlowna. - --- "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja -kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden -asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan..." - -Side höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä? - --- "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri _nyt_ huomannut Suomen -kysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa -kotiseudulleen", -- puhui Anna Pawlowna tyynenä. - --- "Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?" -- kysyi -paronessa Geldners. - --- "Sanokaas muuta!" -- vastasi Anna Pawlowna. - --- "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain -määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi -tehdä työtä kansansa hyväksi." - --- "Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?" -- kysyi -edelleen paronessa Geldners. - --- "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä -keskustelusta, että on vaikea vastata", -- vastasi Harhama. - --- "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan -Teillä on täälläkin", -- jatkoi paronessa Geldners. - -Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle. - --- "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", -- ennätti -parooni Geldners vastaamaan. -- "Heillä on niin lyhytnäköisiä -valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät -oppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen." - --- "Ei... ei", -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna -keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen: - --- "Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te -suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne -Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä -maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla -ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan -kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen -helmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof, -Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa -Tolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa -taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän -täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan -kuolleiden luita." - -Hän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että -solmu aukeaa... - --- "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", -- -virkahti parooni Geldners kuivasti. - -Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu -pingottui Rajajoella... - --- "Onko se totta?" -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen -kääntyen. - --- "Kyllä, kyllä... osaksi", -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna -Pawlowna keskeytti taas hänet: - --- "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen -myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä, -eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä, -etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja -rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä." - --- "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole -ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka -juuri on tarkotus", -- tarttui Harhama puheesen. - --- "Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille -se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu -usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he -yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", -- lausui -taas Anna Pawlowna. - -Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat -säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen. -Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen... - --- "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy -_itsensä_ ja _yksin_ ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää", --- lausui Harhama. -- "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" -- -lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen. - -Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona. -Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi: - --- "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja -työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja -epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin -kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja -kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei -synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää, -eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle -keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia." - -Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi -sen, kysyen: - --- "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa -keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle -peltosarkansa, kaikkensa?" - --- "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän -voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä? -Luottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna. -Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen -kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan -vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin -luo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he -vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta -sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan." - -Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan, -kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon -usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki -Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman -olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden -lausui hän: - --- "Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan -täytyy _itsensä_ saada ratkaista ja _täytyy_ ratkaista olemuksensa -ydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_." - -Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin -kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä -katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä -vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä. - --- "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", -- -keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- "Ei kukaan -saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin -täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan -säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan -seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen -multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla -piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan -ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla. -Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän -suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal -kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon -mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle -ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin -elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu -peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun -suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, -tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?" - -Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen -kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa -kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä -virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana. -Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin. - --- "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät -suonraivaajat saa _omin lupinsa_ kaivaa naapurin _koko_ sarkaa -viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", -- -selitti Harhama munkki Pietarille. - -Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, -hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen: - --- "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat -_yksin_ määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes -keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa -_historianpakkoa_." - -Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus -väliin punana, väliin lämpönä. - --- "Kuinka niin, parooni?" -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin -puoleen kääntyen: - --- "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status -quo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät -lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia -muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo -elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei -pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta -aina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin, -että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen -kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he -uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, -joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa -Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan." - -Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden -tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu... -Harhama jatkoi tyynenä: - --- "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja -_tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan -paino pääsisi _liika_ painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa -siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä -kun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla -myöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen -täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä -sortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on -kansakunnan tehtävä." - -Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat -jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii -varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai -kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen. -Mielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan -kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi -uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua. - -Munkki Pietari jatkoi puhetta: - --- "Veli, Harhama!" -- lausui hän lempeästi. -- "Ei ole siinä kyllä -että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan -se _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille... -Täytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan -käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä -sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy -painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja -Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän -kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla -me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen -kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan -oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin. -Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan." - -Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui -hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan -entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, -vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle -vedetty... - -Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla: - --- "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät -tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys -Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän -peltosarkansa läpi." - --- "Ei suinkaan, parooni", -- huomautti Harhama parooni Geldnersille. --- "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu -tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa." - --- "Se tahtoo sanoa, että _he yksin_ saavat määrätä, onko meillä -oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan -etu, vai eikö", -- keskeytti parooni Geldners. -- "He vetäytyvät -vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja -unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla -esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi -_säilyä_ lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia -vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten -vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai -sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, -että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän -valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä -kysymystä eivät he voi ratkaista _yksin_ Rajajoen tuolla puolen. Se -kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla." - -Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin -vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä... -Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän: - --- "Ei, parooni. Suomen kansan _asioista_ voidaan tällä puolen -Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan _elinkysymyksen_ ratkaisee -Suomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla -kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan -elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa -ratkeava." - -Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat -kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin -vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta -vallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: -vieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä -povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui. -Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui: - --- "Niin, niin", -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- "Perinnä -kyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan -historian loimet juoksevat täältä Venäjältä..." - --- "Siinä nyt on se historianpakko", -- keskeytti Harhama. -- "Mutta -myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee -Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö -niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja -jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta. -Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta -suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat -tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin..." - -Se _salaperäinen_ Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa. -Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se -näkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet -taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden -tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut -enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin... -Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä: - --- "Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki -suomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin -oikeassakin", -- lopetti hän huoaten. - -Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli -edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi -hän taas puhua: - --- "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan. -Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin -vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen -toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä." - --- "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", -- huomautti Anna -Pawlowna arvokkaasti. -- "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan -oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä." - -Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä -tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa. -Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen -hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun -tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin -vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän: - --- "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme -kansoja vastaan." - -Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro -sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi -sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä: - --- "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja -työrauhan turvaamista." - -Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade. -Ärtyneenä vastasi hän: - --- "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa. -Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee -ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka -menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan -pensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus." - --- "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo -ymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän -viljavainionsa", -- kysyi parooni Geldners kuivasti. - --- "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta -luuletteko, että kansa, jonka _hautausmaan_ läpi Teidän kirkkotienne -kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" -- kysyi Harhama -vastaukseksi. - -Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana, -kansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna -Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen -herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners -alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä: - --- "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne -Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä -ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa -ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii -Suomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin -totuuden, tai sanon: _oikean_ oikeutus?" - --- "Sallikaa keskeyttää!" -- tarttui Harhama nuolena. -- "Silloin -Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös _Suomen kansan_ -kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset -näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka -kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?" - -Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä -edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi -kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa -kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?... -Miekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli -tuleva solmulle Rajajoella? - --- "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä -liene nytkään muuta asetta", -- virkahti lopulta parooni Geldners -kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama. - -Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän -huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako -on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen -ompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja -Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" -- värisi hänessä. Hän -huudahti hysteerisesti: - --- "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun -on oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!..." - --- "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", -- -lausui munkki Pietari. -- "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat -ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän -yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet -ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, -joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki -kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus." - -Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun -kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, -piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen -käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain -hapuillen, kysyi hän: - --- "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en -täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?" - --- "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo -tuntea", -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin -käärmeenpisto. - --- "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo -kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä -siihen kieleen", -- huomautti Harhama. - --- "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat -venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", -- -muistutti munkki Pietari sovinnollisesti. - -Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli -pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa. -Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen -katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella -äänellä lausui hän: - --- "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa -_kaikki_ sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se -ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se -rampana." - -Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, -matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa. - --- "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa -venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua -tuntea edes Venäjän voimaa", -- kuului lopulta parooni Geldnersin -pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut -ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut -parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän: - --- "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin -oikein toisen kansan suonien tykytyksen." - -Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin -valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat -Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa -suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla -tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste -temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia -tanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, -ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien -kasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli -kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan -morsian... sitten sen vaimo... - -Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin -unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet... -kallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku -vaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti -uuden vahakynttilän ja lausui: - --- "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin -ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!" - -Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän -muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari -ristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän -syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan. - -Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, -eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä... -Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, -tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty -häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, -heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli -sysimiilusta. - -Se oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana... - -Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa -vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä -karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi -kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus -oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa. - -Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi -pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen -tuhasta. - -Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta -silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, -joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!" -Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, -sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä -kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana -ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, -haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat -Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru. -Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin -ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru -kesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä -sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka -jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi: - --- "Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?..." - -Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi -sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin -uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän: - --- "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat -täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden -hyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi..." - -Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan -käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti -salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven -edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden _itsensä_ mennä!" -- -ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui -päättävästi: - --- "Hyvä... Minä jään... toistaiseksi..." - --- "Hyvä!" -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä. - -Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, -jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan -edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä... - - * * * * * - -Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan -takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta. -Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen: - --- "Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän -palvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä... -Siinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se -vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se -aikoo _köyhillä_ vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä -_ennen_ Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä -hänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan -maailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan -edessä! - -"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun -palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa... -Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa -viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman -kurjuuden..." - -Vhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana... - - - - -Hornan luola. - - - Elämä on työtä ja vaivaa... - -On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa -huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon -on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. - -Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän -luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa -raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille, -paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman... - -Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon -sen hampaissa... - -Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta -tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun, -sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan, -viheltäen raivoissaan: - -Vhiu-uu-uu! - -Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn -vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii -viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa -siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä... - -Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua -seuralaisellensa: - --- "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä -sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien -johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä -vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien -pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa -siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin -kurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen -ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja -parantamaan sen paisuneita rintoja..." - -Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven -ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja -jatkoi puheluansa: - --- "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on -suopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan -ja hukkuisi omaan vereensä!" - -Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli -ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita -kuormia kinosten läpi. - -Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet -kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin -polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien -aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas -isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen -näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt. - --- "Minne matka, lapset?" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta. - --- "Kaupunkiin, isä... kaupunkiin", -- vastasivat talonpojat -tervehtien. -- "Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero -maksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii -vuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!" -- lopetti -talonpoika, paljastaen päänsä. - -Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi -taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten -ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas -jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa. - --- "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", -- lausui munkki Pietari -surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat -purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi." - -Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa -tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä. - -Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle. - - * * * * * - -Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet -jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä, -joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia -vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne -lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma -helisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat -hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina, -lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas. - -Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen -tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja -sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman -markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se -oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin -seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille. -Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä -nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä -kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden -raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä -hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut -syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat -raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko -painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi. - -Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön -rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin, -sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen -rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin -ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen -kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi. -Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja -ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista -kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin -syöstyt, kuihtuneet puhdistajat. - -Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa, -rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine -hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja -voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen -rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä. -Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen -taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne -ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi, -kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei -poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle -ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä... - -Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen -ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata -yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin -suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle... - -Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen, -tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä -seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen. - -Niin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö. - -Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet -olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja. -Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti, -polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä -itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen -yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus, -elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan -jokaisella orjalla. - -Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli -kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa, -höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa -emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon -ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei -imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista -utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea, -kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä -puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä. - -Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään. - - * * * * * - -Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan -rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala, -joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen -ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana. - -Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan -synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa, -parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella -Hornan luolan suunnattomat tehtaat... - -Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen -käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit -pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen -sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät -pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa -totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi -sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä -joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja. - -Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli -lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa, -tai rakkautta Hornan luolan joukoissa. - -Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi -sitä... - -Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa. -Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta -olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti -siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta -sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli -katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel, -kyykäärmeen vihaisena silmänä... - -Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä. -Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla. -Se korjasi säälimättä satoansa... - - * * * * * - -Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se -täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa -katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias -tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli -roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä -paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia -aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän -oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama, -mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla -harsolla. - -Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen... - -Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan -luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet, -pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he -kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen -kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän -katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota -sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen -kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt... - -Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan -pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa -kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai -oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen -joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä, -joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan -orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi -munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan -kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei -ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden -kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta -vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta." - -Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni, -erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja -etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli -munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen -häikäistessä hänen aukenevia silmiään. - -Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen -joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta -aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä, -jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä -uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa -ja sanoi: - --- "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka -päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää -pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata -kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte -auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa -se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun -otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa." - -Aamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan. -Aamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa. -Aamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen, -sairauden ja pimeyden pesiin... - -Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos -katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa -laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista -hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille -valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi, -valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun -etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja. - --- "Aamu!... Aamu!" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä -astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon -tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua, -huokasi ihastunut kansa: - --- "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!" - -Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli -suuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus. -Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että -kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille, -kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis -maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi. -Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen: -"Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan -heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat -notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja -syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille. -Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He -eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on -sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän -omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille. -Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se -kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä... - -Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui: - --- "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa -riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon -on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan -jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä -ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä. -Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä, -Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä -minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän." - -Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä -avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki -Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui: - --- "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte -kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä -vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle -kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen -vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä -ottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut -Jumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee -likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta -muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa -on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi..." - -Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt: - --- "Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki -vanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä." - -Mutta munkki Pietari oli vastannut: - --- "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te -näette, että Jumalan tie on ainoa oikea." - -Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle. -Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat -epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme -alhaisia heidän edessänsä." - -Mutta munkki Pietari oli vastannut taas: - --- "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän -_sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden -sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan -kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä -aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!" - -Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia... - - * * * * * - -Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu -kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!" - -Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä -vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä... - -Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin -veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui -uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko -Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa -kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä -hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun -viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä -voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä. - -Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen -lihallistunut edustaja... - -Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina -astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi -munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan -luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden -kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun: - --- "Olette herra Harhama?... Eikö niin?" - --- "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" -- oli vastaus. - --- "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut." - --- "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle -Teistä puhunut." - -Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton -rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli -silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä -ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari. - -Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan -tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti -löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko, -josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut -Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen -häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman -liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava, -koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös -käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten -aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman, -kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli -Harhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi -arvoitusta... - -Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli -ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen -liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen -uskotuimpia myös Nikolai itse oli. - - * * * * * - -Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika. -Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan -tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan -oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle -väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen, -akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat -muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä -oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja -riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti -joukko harmaalta ihmismereltä. - -Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies. -Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen -huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa -riippui veripunainen lippu. - --- "Toverit!" -- alkoi hän puheensa. - -Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi -ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut... - -Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla -väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän, -päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan -suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti: - --- "Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä... -Tahdotteko syödä?" - -Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun -ihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä... - -Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä... - -Puhuja jatkoi: - --- "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä -nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä, -nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?..." - --- "Kuinka kahleisiin?" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen. - -Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan -kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen: - --- "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla -kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän -soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen -rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä -kahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden -nimi on: _nälkä_." - -Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla -raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen -jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat -kahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja: - --- "_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia -kahleita. Liittykää siis yhteen!" - --- "Yhteen! Yhteen!" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan -orjajoukon. - -Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien -olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen -povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui -sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen -eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden -komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden -sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset -naiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen -huumaaviin höyryihin ja sanoi: - --- "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja -_otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_." - -Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi -_ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen -valon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se -kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin -kuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi -painui alas... - --- "Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?" -- kysyi silloin puhuja. - -Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi: - --- "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_ -Jumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi -rikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?" - --- "On, on... Se on totta", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja -jatkoi: - --- "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta -oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?..." - -Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili: - --- "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden -sydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?" - --- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat -epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta... - -Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia... - -Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista -haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle: - --- "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät -purppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja, -että teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te -miljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden -lymyluolissa..." - -Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat: - --- "Kuulkaa!... kuulkaa!" - -Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee -nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi -korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui: - --- "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?" - -Uusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko -sinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?..." - -Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa... - --- "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" -- kysyi puhuja hetken -odotettuansa. - -Joukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään -kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua, -Annushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja -sinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?..." - -Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs -sinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?..." - -Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä. -Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa -hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko -Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky -kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi... -ajatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen -tappuraläjiä. - -Kaikkialla kyti sama kysymys: _"Olisiko totta, että me olemme -palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole -auttanut..."_ - - * * * * * - -Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen -haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta -viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden -nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." Se näytti oman -maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden, -veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä -onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi... - -Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt -ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana: - --- "Lankeatko?... Kumarratko?..." - -Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut -sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä. - - * * * * * - -Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten -sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului -huuto: "Lakko!" - --- "Lakko! Lakko!" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja -hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön -lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet -ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle. -Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta. - -Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave. -Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen -rinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä -sitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti -kiihottimensa hajusta... - - * * * * * - -Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja -lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi -munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän -rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän -arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi -surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa. - -Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin -vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä. -Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät -pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit -kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla -syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin -kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin -harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna. - -Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen -ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista. -Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi, -hehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin -uudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee, -kiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se -syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se -hienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi... -pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi. - -Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi, -langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta -ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla -luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset -metallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien -moukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee -jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan -helvetti... - -Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön -katku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä... -Uunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista -kuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on -pölyä, katkua, tulta... - -Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat -sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa -myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita, -laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa -osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet... -Parkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä -teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut -suunnattomassa mitassa. - -Hornan luola oli työn suunnaton temppeli. - -Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton -joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien -pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä -kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien -vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden -onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä. -Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen -nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset -olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia... -arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen... -Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi -näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn -temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi. -Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut -joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja -kuihtumuksen _suuruus_. - --- "Kuinka voit nyt, veli?" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka -kulki oppaana. - --- "Huonosti", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa -voida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti -kaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei -ole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä -siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista -suoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä -sairastaa, eikä ole lääkkeitä." - --- "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi. - --- "Kelle isännälle?" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti. - --- "Parooni Geldnersille." - --- "Mikä isäntä hän on?... Geldners!" -- mutisi Nikolai synkkänä. -Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman -puoleen kääntyen jatkoi hän: - --- "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan -peruskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset -pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme -tulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme -ponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen -tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette -tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta... - -"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei -perinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä -oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi -asettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen." - -Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta -kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat -leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He -tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet -naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina, -taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat -raskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä -peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat -taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai -puhui Harhamalle: - --- "Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli -toissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että -nuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan -sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä -tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se -merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä -hirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen -miehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut -sisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda -lastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me, -suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto -paulassa..." - -Kangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät -salamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää... -Kuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi -Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi -polettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari -muuta riensi hänelle avuksi. - --- "Synnytti", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki -ristinmerkin... - -Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden -myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti -tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_... - -Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä. - -Syyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman -omantunnon arimpia... - - * * * * * - -Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain -jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta: - --- "Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista... -Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä -moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän -Evansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa -sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa: -Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners -_ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?" - -Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli -häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain -viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät -ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi, -ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi -kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos -kohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin. -Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea -iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme. -Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju -sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun. - -Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä -irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään -häveliäisyyttä tuntematta. - --- "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt -leikata heidän housuistaan", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja -Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa... - -Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista -päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä -Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan -yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi: - --- "Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!" - -Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut -käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta... -Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty... - -Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän -muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä -häntä!" - -Nikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin -sivumennen: - --- "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" -- Ja päällysmiehelle -hän rauhallisena lisäsi: - --- "Hänet annettiin konttorista oppaaksi." - --- "Mene sitten!" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet -kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä. - -He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen -kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti -laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta. -Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea -huude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan -kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet -näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta. -Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys. - --- "Isä, oletko siellä?" -- kysyi Nikolai. - --- "Olen, Nikolai", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta. --- "Heti lopetamme ja nousemme." - --- "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" -- tervehti munkki Pietari -Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä. - --- "Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen -ylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!" --- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen -puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa -elät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja -vaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!... -Hoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa..."_ - -Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta, -särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä -vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen -ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista, -tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan. - --- "Voo-i!" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi -vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!" - -Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi -nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry. -Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan, -kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime -hetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat -pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä, -kauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin... -Haettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry -on sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen... - -Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi -palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli, -kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa -oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet -hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan. - -Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät -ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet -asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama -ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy -paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä. - -Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto -oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä -seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja -oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut -lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin -sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha -muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä -vihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä, -kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä -joukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa... -Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin... - -Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja -väkijoukolle käskevästi: - --- "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä -siinä töllistelette!..." - -Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä -ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä -ruumiin palaneet jätteet. - --- "Mitä sinä siinä viivyttelet?" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja. -Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen -työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha -syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma. - --- "Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?" -- sähisi -taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene -edelleen!" - -Nikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien -rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina. -Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta -nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi. - --- "Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!" -- kiljaisee -työnjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina. - --- "En mene," -- vastaa Nikolai jyrkästi. - --- "Etkö mene... kun _minä_ käsken?" -- raivoaa työnjohtaja, uhka -silmissä. - -Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin -rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri... -Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan -satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi, -vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne: -Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän -työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa -sen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet -hänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut. -Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen -voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan. - -Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä. - -Jännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan -vääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden, -kysyen tiukasti: - --- "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_" - --- _"Minä"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä -vetäytyvän ulos sormista. - --- _"Sinäkö?"_ -- raivostui työnjohtaja. - --- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan -veripunaiset kipinät. - -Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula -rauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli -leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu -palavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki -jännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu -joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut -enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa. - -Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu -nyrkki selän taakse ojennettuna: - --- "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?... -Koira!" - -Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja -tukahtuu katkeraan savuun. - --- "Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia, -ettekä te... _verenimijät_" -- vastasi Nikolai jyrkästi. - -Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa -osottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta -hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy -yhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet -_valmiiksi_, kuin rauta ahjossa. - -Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi -ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi: - --- "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?" - -Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä -suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit. - --- "En", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta -nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja -potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua. - -Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti -nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle: - --- "Veljet! Kostoa!" - -Silloin räjähti Hornan luola. - -Kostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista. - -Kostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä -sopukoista. - -Kostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa! --- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät: -Kostoa!... Kostoa!... Kostoa! - -Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat. -Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset -miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset -hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat -vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa -ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee -kauhusta. - -Hän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha -vetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat -hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva. - -Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu -joukon eteen, osottaen hautaa. - --- "Tuonne, veljet!" -- käski hän. - -Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui -tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa, -varottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt -alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen: - --- "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden -käden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen -tekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", -- -lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa. - -Munkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko -työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten. - --- "Kohottakaa!" -- komensi Nikolai. - -Joukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan -korkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt -muodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos -päästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta. -Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän -pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi -itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta -oli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä -hautaa, paremmin nähdäkseen... - -Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä... -Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus... -Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä -enemmän päästä. - --- "Heittäkää!" -- kuuluu Nikolain komento. - -Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys... - -Leimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän -ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa, -paremmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta -nousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä... -Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna -vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät -taas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit -jyskävät ja elämä kulkee latuansa... - -Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili: - --- "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan -_minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa, -jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän -rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun -palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_ -nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät -työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa." - -Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana -järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja... -Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät -hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen -ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi -silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen: - --- "_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden -myllyn syöpäläinen..." - --- "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä -olemme edessäsi rikkoneet!" -- rukoili munkki Pietari surullisena. -Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle -käsivarrellensa. - -Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat -uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä -pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä, -munkki Pietarin rukoukseen valtaavan: - -Aamen! - - - - -Kun tyttö tuli leivän hausta. - - - Elämä on katkeraa savua... - -Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät -ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät... Kylmät ovat ne ja -koleat... Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria... - -Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se -on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli, -mihin suudelmat satavat... - -Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama -ilo savua, onni sumua?... - -Ei ole vastaajaa... Ei tunne elämä tasanjakoa... Ainoastaan talvinen -taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille -saman mitan, riittävästi, yltäkyllin... - -Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista, -tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita -koota... - - * * * * * - -Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa. -Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka -nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut -tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin -niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis, -mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli -kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille -laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten -velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi, -Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä. - -Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias, -kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli -viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei -kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi. -Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja -velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa. - -Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen -toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla. - -Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää. -Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden -ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden -äärimäisille reunoille. - -Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien -kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin -tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen -ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän -rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi -hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski -hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli -nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi -mainittua oli etsivä oikeuden käsi. - -He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu -ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia, -toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin -rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika, -pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut -paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai -vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus, -väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä. - -Se oli maailmankurjuuden _forum_, tori, se korkea temppelinharja, -jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia. - -Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui -perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen -puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet, -vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja -perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon -sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista -pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta -sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään, -halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden -puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan -lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä, -niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut. - -Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan -huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita -kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton -tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja -kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta, -repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli -harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän -seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta -naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui -ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset -olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien -likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden -myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä, -myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen -likaisia koiperhosia... Se oli ollut heidän metamorfoosinsa... heidän -elämäntarinansa... - -Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli -harmonikkaa: - --- "Ah!... Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!" - -Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän: - --- "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle... Teidän pyhyytenne... -pitämään rukouksen... Ja entä jos vielä vihkii!... Piru tietää... -Morsian on jo yli vihkimisen... valmiiksi riisuttu", -- huudahti -hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa -alastonta naista olalle. - --- "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" -- huudahti nainen, -potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui, -sylkäisi ja huudahti: - --- "Entä mitäs sinä potkit... portto!... Eh sinä vanha haaska! Tuoss' -on sulle!" -- Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen -kasvoille. - --- "Perkele!... Haiseva tunkio!"--kirosi häväisty nainen, yrittäen -riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista. - -Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten: - --- "Annan minä sinulle... vanha lutka!" - -Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun -harmonikkaan ja kähisi: - --- "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä -loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!" - --- "Herkeä, Vanjka!... Munkkikin tuossa katsoa toljottaa... Häpeä -Jumalan palvelijaa sen verran!" -- yhtyivät miehet. Alaston nainen -potkaisi Vanjkaa ja kähisi: - --- "Mokomakin katukelmi!" -- Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan -silmille, häristi harmonikalla ja raivosi: - --- "Turpasi minä halkaisen... Mokoma rapanaama!" - --- "Senkin piru!... Äitisi viettelijä!" -- kähisi nainen, potkaisten -taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja -ärjyi: - --- "Tuosta saat, vanha portto... Katuharava..." - -Syntyi melua ja huutoa. - --- "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!... Mitä tuossa suuttua -turhasta!... Heitä ja sylkäise!" -- sovitteli juopunutta se, jonka -sylissä alaston, raivosteleva nainen istui. - --- "Päästä minut... piru... koirannaama!... Päästä, roisto!" -- -kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies -likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli: - --- "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!... Heitä riiteleminen ja suutele -minua... No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]... suutele!... Kas -niin!... Kun maistuikin hyvältä!... Suutele vielä!... Suurkiitos!... -Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!... Hei munkki! Älä kiirehdi pois! -Tahdotko ryypyn?... Ja herra siellä takana?... Vai nunnaako haluatte -suudella?... Siin' on teille nunna!" -- lopetti juopunut osottaen -toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia. - --- "Laula, Vanjka, munkille, laula!" -- kehotti hän taas harmonikan -kituuttajaa. - -Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan -säestyksellä: - - "Miks tahdot vihille mennä, - kun näin voi armastaa? - Kukasta kukkaan lennä, - minua muista myös!" - -Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet. -Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti: - --- "Hei, munkki!... Älä sure!... Sitäkö tuossa surra!... Juo viinaa -ja rakasta naista!... Anna Jumalan olla leskenä!... Elämä on tulessa -tanssimista... Hei!... _Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa_... Hih!..." - --- "Hih!... Hei!" -- hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi -tanssia rivoa tanssia... - - * * * * * - -Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten: - --- "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä... Herra Jumala, anna minulle -anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!" - -Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas -hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona, -kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle -taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin -edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin -polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä -kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa -yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen -valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta -valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa -valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden -huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt, -ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä. -Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella -pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä. -Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä -astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja -tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa -hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa -lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen -raikasta, huumaavaa mehua... Väliin kierivät permannolla kultarahat. -Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden... -poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi... Aamua vasten -sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa... -Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan -siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille... - -Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa -jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon -erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille -toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen, -kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet... -Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa. -Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea, -putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja -lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava -haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti -hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee -Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen -sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava -henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi... Munkki -Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain -perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi: - --- "Tule!" - -He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi -siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina -oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla -joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti -vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä -seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus -vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten -laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo -pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä. -Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta -virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi -ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina, -puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta, -laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät -sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat -tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä -nälkäperhosia. - -Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva -ääni: - --- "Äiti, leipää!" - -Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä... - -Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo -kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita -luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti -rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan -nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli -viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa -nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta -rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi -lastansa sydänverellään. - -Tulijoita kauhistutti tämä ajatus. - --- "Mitä teet Sinä tänään, Sinä _kaikkivoipa, armollinen_ Jumala, -kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" -- mutisi Harhama -itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan. - --- "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" -- tervehti munkki Pietari -sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle. - --- "Ah, isä Pietari!... Te täällä!" -- huudahti Nataalia riutuneella -äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä -maailmassa!... Huonosti voimme, huonosti, isä... Kuka meistä köyhistä -pitää huolta... Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!... Mutta -Jumala on armollinen. Hän ei hylkää... Antakaa kätenne suudellakseni!" - -Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä, -jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä -jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain -sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa: - --- "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia -kun ovat, eivät mestarit huoli... Isä jo sanoi: 'lähettäisit -kerjäämään!'... Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei -vaatteita... Paleltuvat tielle, raukat... Yrittivät jo kerran, mutta -palasivat jalat jäässä... ja koko ruumis kohmetuksissa... ja saivat -kaksi kopeekkaa koko matkalla... Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä, -vaikea ja raskas... Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä, -mutta Jumala on armollinen... Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin -tulee helpompi elää... Voi käydä edes kerjäämässä." - -Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon -hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti -alkoi kiitellä: - --- "Kiitos, herra, kiitosi... Jumala, taivaallinen Isä, Teille -palkitkoon!... On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä -nyt näkee, että Jumala ei hylkää... Hän on armollinen... Sääli, -kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!" --- kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi: -"Miisha! Kiitä setää, kiitä!... Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään -puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa... ja silliä isälle ja -Nikolaille!... Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!... -Jumala teitä, herra, siunatkoon!" -- lopetti hän, tehden ristinmerkin. - -Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti -ympärillensä ja kysyi: - --- "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!" - -Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän -selitteli vältellen: - --- "Looljako?... Niin, Loolja... Mitä tuossa Looljasta!... Yritti, -poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle -maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa... Pue niillä itsesi... osta -kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi -kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla -riittää!... Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda..." - --- "Loolja meni _kävelemään_", -- pisti puheen välissä Nikolain -tylsämielinen sisar. - --- "Miten kävelemään?" -- huudahti munkki Pietari hämmästyen. - -Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus -kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat -viiltelivät _äidin_ sydäntä... Onneton joutui yhä enemmän hämille, -alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli -hän: - --- "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen... ja lämmittelemään -ulos... Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?" - --- "Kyllä, Nataalia Petrowna," -- myönsi munkki Pietari surullisena. - --- "No, niin!... Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa... Jumala -suojelee häntäkin... pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", -- ehätti -äiti sekavana. - -Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias -tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven -kuutamossa! - -Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät -kynnet toisaalle: - --- "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä -kerjäämässä... Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka -antavat köyhälle!... Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme -Jumalaan!... Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan, -on pureva pakkanen..." - --- "Loolja on jo neljättä yötä poissa... Maanantaina meni", -- mutisi -taas tylsämielinen sisar. - -Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa -poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän -nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena... -Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus -paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen, -hätääntyneenä, kysyi hän taas: - --- "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka -uskovat?" - -Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan -vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun -munkki Pietari vastasi lujana: - --- "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden -keskellä." - --- "Jumalan kiitos, että kestävät!... Ja Loolja uskoo Herraan... -Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle -silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," -- nyyhkytti sairas. - -Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä. -Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään -ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja -munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi -persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas -haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin -sumuihin. - -Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat -ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti -silmänsä. - -Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat -niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui -yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala -nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa -jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän -rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän -näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän, -sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa -häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna. - -Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi -jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa -Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun... hän muisti, _mitä -varten_ Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon... Levottomana kysyi -hän taas: - --- "Onko nyt aivan _täysikuutamo_?" - --- "On, on", -- vakuutti Pietari. - --- "Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!... Silloin ei -Loolja-raukallakaan ole niin ikävä... Kenties on pienellä hauskakin, -kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat... Nuoret tytöt pitävät -kuutamosta", -- houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen, -jatkoi hän haaveillen: - --- "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on -Looljallakin siellä hauska." - -Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon -palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu -kaikkien hartioille. - -Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella -valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti -kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä -äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut -kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla -äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä -kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen -paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja -ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi. - -Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea -airut kulki hänen sielussansa... Kuoleman lempeä silmänrako avautui -ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa -sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä, -puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin -valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui -kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti -nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta. - -Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste, -kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti -perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen -aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias. -Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa... Tuomi oli -pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa -ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina -päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle -kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän -istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle, -punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi -marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän -katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa. -Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa -ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa. - -Miten kaunis oli hän silloin!... ja miten onnellinen!... - -Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat -myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena: - --- "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä -Nataalia.] - -Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa, -että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu -kuiskasi tuomelle: - --- "Todellakin!... Hän on aika sievä!..." - -Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä -immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien -kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi -vallatonna kukkua hänen kauneuttaan: - -Kuk-kuu! Kuk-kuu! - -Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla, -virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi -soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli -vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki. - -Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi: - --- "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja -havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin -sinä havusi... Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä, -täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi -minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä -raikas ja iloinen, kuin sinä..." - -Ja hän oli jo pois lähdössä... Mutta silloin kuului polulla -pajupillin soitto... Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja -tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden -varjosta soittaja, nuori mies... Monesti oli hän ennen nähnyt -hänet... Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja -vaienneet... - -Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä -vyötäisistä kiini ja sanoi: - --- "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!" - -Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi -sykki lämpimänä povea vastaan... - -He istuivat taas pehmoiselle sammalelle... Vanha kuusi levitti -salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä... - -He puhuivat lemmestä ja onnesta... ja suudelmalla maksoivat he -suudelmat... He söivät marjoja tuohkosesta... ja katselivat kuviansa -lorisevan lähteen vedestä... Kuhertelevat linnut virittivät taas -laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea. - -Onnea! Onnea! -- helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja -valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen -kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko -kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel. - -Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa -sisimpiä pyhiänsä... - -Hän vaipui nuoren miehen syliin... - -Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja -siksi rakasti äiti häntä yli kaiken... - -Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski -kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja... -Hän tuli kaupunkiin palvelukseen... sitten työmiehen vaimoksi... -oli uskollinen... tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt -viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi -hyytynyt veripisara... - -Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli -ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se -sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen, -valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen... Istutaan, -odotetaan... Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen... - -Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä... Yhä on tytär poissa... Kyynel -kierähtää äidin silmäkulmaan... Hän utelee taas: - --- "Onko tänään varmasti kuutamo?" - --- "On, sisareni", -- vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien -kilpaa äidin kanssa. - --- "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia... ja antaa -anteeksi?" -- kysyi levoton äiti edelleen. - --- "Totta... totta", -- vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä -ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon, -kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä. - -Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan -tyttöä ei kuulu. - --- "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?" --- kyselee taas äiti. - --- "Totta... totta, sisareni!" - --- "No, Jumalan kiitos!" -- huokaa äiti. - -Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän -maanraon... Hän muistaa miestänsä... illallista... elämäänsä... -tytärtänsä... tuvanpesun... pyykin... Hän muistaa, että illallista -ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka -on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat -nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää... -Hän huokaa raskaasti: - --- "Ah, isä Pietari! _Elämä on katkeraa savua..._" - -Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys. -Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari -huokasi... - -Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä -viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi. -Hän alkaa taas puhua: - --- "Miks'ei Loolja jo tule?... Loolja rukka!... Kolmas päivä jo!... -Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!... Kenties on hänellä -hauskakin... Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee -vääryyttä turvattomalle..." - -Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän -verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät, -tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen -vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii -tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke: -Jumalansa veri. Eikä uskalla hän... Ei raskitse hän... - -Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne. -Hän lausui lempeästi: - --- "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa -nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi -anna, kun tunnustamme sen Hänelle." - -Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti -raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa: - --- "Isä... isä! Minä olen tehnyt suuren synnin... Kuule kun -tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät -leipää... Ai-jai-voi!... Ei ollut minulla leipää... Silloin sanoin -minä: Loolja, kyyhkyläiseni... Entä jos menisit 'kävelemään'!... -Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa... -Hän, kyyhkyläinen, itki... Itki poloinen... Oi minua onnetonta!... -Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä -menen... Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää...' Ja nyt on jo -neljäs päivä, kun meni. Loolja... rakas Loolja!" - -Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään -itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua -kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli. -Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri. -Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen, -jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin -munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista -armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi -itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen: - --- "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!... Lohduta -minua!... Lue jotain Herran sanasta!" - -Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat, -jotka sattumalta avautuivat hänelle: - -"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että -jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman..." - -Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti, -arkaillen: - --- "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?" - --- "Teki... Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", -- vastasi -Pietari. - --- "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan -maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", -- -hätäili vapiseva äiti. - -Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella -viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi, -kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän -hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana, -niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo -oli antanut _rakkaimman lapsensa_, ainoan tyttärensä, että toiset -lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta -sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän -päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä -äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit -'kävelemään'!" - -Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja -lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin -sydämesi läpi pitää miekan käymän." - -Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli -maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä -ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät -Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä _äidin_ rinnalla. He -värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti, -jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen -kuutamossa... Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä, -joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe -paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu -ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee -siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana -loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua... - -Sitten tulee ohi kulkija... Hän näkee rauhallisen silmäparin ja -helmen mustalla silmäripsellä... - -Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille... Hänen -edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita: -_rikos hyveenä_... Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin -pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä -lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta... Vasta -nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni -hänelle ristiriidan suuruus... Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja -poikki leikkaamaan... Hän mietti hetkisen... Sairas vaikeroi... -odotti anteeksiantamisen suurta sanaa... Hänen tuskansa yltyi... Hän -rukoili epätoivoisena: - --- "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!" - -Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä -palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi -hän munkki Pietarin silmiin... Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi -hän: - --- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!" - -Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä. - --- "Onko anteeksiantamusta?" -- hätäili Nataalia. - --- "On, sisar, on... Armonvirrat ovat ehtymättömät", -- vastasi -munkki Pietari... Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan. -Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi -annettu." - -Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja -anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun -palohaavoihin... - -Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa -hänen sielussansa... Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta -vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen -kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha -jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä, -huokasi ja lausui: - --- "Loolja rukka!... Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra -armahda meitä syntisiä!" - -Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi: - --- "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia... tuskin -kelvollinen suutelemaan jalkojasi." - -Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä -elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan -kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja -nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli -sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin -olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat -riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi, -raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut. -Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli: - --- "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä -maailmassa... Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!... Mutta sinä -mitä teit?... Et uskonut... Tytön päästit kävelemään... No, tyttö -meni... Mutta miten meni?... Meni viattomana, mutta palaa porttona... -Siinä on sinulle, kun et uskonut!... Mutta semmoistahan se on köyhän -elämä. Koko elämä on haukankynsi... Se vie ihmisen ja repii..." - - * * * * * - -Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt -lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä -majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton -varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla -silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti -riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos -talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan -terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä -olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat? - --- "Loolja!... Lapsukaiseni!... Kyyhkyseni!... Sydämeni!... Minun -kukkani!" -- huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä, -kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan. - -Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli -niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa -kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä -kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät -molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää, -huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen -nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta -himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri -rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa -syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun -rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille, -jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko -akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien, -samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa -kirkonkellojen soitto... - -Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt -vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi. - -Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se -vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin -soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen -vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti -päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen -mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan -kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun -hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton... Ja taas näki sen nuoren -miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt... - --- "Loolja!... Tyttöseni... Minun kyyhkyläiseni, armaani!... Anna -anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt... Minä olen syyllinen... -minä... minä... minä yksin", -- nyyhkytti äiti. - -Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja -rukoili: - --- "Äiti!... Hyvä, rakas äiti!..." - -Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt -sydäntä... Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen -selvitys. - -Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen -_tietämättänsä_. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa. -Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän -huolehti pereen illallisesta... lastensa puhtaista paidoista... -Elämän lähtökellot soivat... - --- "Minun oma kukkani!... Minun armaani ja lintuni!" -- puheli äiti, -suudellen Looljan käsiä. - -Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä. -Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä -tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen -elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää -kohtaa. Hän epäröi hetken... kaksi... kolme... Kuolema vilkutti. -Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän -tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa -silmänrakoa ja puhui: - --- "Loolja, rakkaani!... Jumala on armollinen... Ja sinä, -kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen... No, niin. Hän antaa -kaikille anteeksi... Älä itke, rakkaani!" - --- "Äiti... äiti!" -- vaikeroi tyttö. - --- "Älä itke, sydänkäpyni!... Jumala on armollinen... Kunhan me vaan -kadumme... Me olemme kaikki syntisiä..." - --- "Äi... äiti!" -- keskeytti itkevä tyttö. - --- "Älä itke, omani, armaani!... Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan", --- lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat -purskahtivat taas itkuun. - -Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa. -Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä -peseytyi kyynelissä. - --- "Loolja, lapseni!... Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa -kuunvalonsakin meitä lämmittää... Eikö totta, isä Pietari?" -- puheli -äiti. - --- "Totta, sisar... totta", -- myönsi munkki Pietari. - --- "Näet nyt, Loolja... Isä Pietari tuntee Jumalan sanan..." - -Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen -vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja -elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten -ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa -oleva saviastia... Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää -lastansa, hajosi se lopullisesti. - --- "Kadu, lapseni!... Tunnusta isä Pietarille!... Hän antaa synnit -anteeksi", -- rukoili äiti. - -Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi -kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi -katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä. -Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle. -Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän: - --- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!" - -Isä Pietari, isä Pietari! -- tunki epätoivoinen valitus Harhaman -ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset -hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli -puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat -vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet, -jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti -munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän -häntä nostaa. - --- "Isä, Pietari!... Minä olen syntiä tehnyt... Syntiä... syntiä... -syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi... anteeksi... -anteeksi... anteeksi!" -- parkui tomuksi hajonnut tyttö. - --- "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" -- lohdutteli munkki Pietari. -Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin: - --- "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt... -Voi isä Pietari... isä Pietari... isä Pietari!" - -Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu -tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi -kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere -kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki -Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan -tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä -ihmisrotta!... _Sinä_ olet _ajanut_ hänet kuutamoon, ei äiti... -Täällä haisee sinun elämäntyösi..." - --- "Voi, voi sentään!... Voi... voi... voi!" -- valitteli Loolja, -kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena... - --- "Loolja, rakas Loolja", -- vaikeroi äiti lohdutellen lastansa. - -Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta -lohdutteli hän tyttö-polosta: - --- "Rauhotu, lapsi!... Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!" - -Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta, -yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä. - --- "Minä tunnustan... minä tunnustan... tunnustan... tunnustan... -tunnustan", -- parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin -polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin. - -Ja sydän avautui... Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen -tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon -mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja -paheen nupusta. Loolja nyyhkytti: - --- "Isä Pietari!... Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi -ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna -on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta -säästänyt... Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni -vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille... Mutta mitä on rupla, kun -äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää... -Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin... Voi isä -Pietari... isä Pietari!..." - --- "Rauhotu, Loolja!... Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki -Pietari. - --- "Niin... Eikö totta?... Hän on armollinen. Se oli niin raskasta... -Äiti nälässä... nälkään kuolemassa... Nythän on talvi ja kalmisto on -kylmä... Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?... Kesällä -on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin... Antaahan?" - --- "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean -ajan", -- lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja -kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi: - --- "Ja sitten nuo pienet siskot!... Ne olisivat jääneet, kuin -varpusenpojat, jäiselle varvulle... Ai-jai jai!... Isä Pietari, isä -Pietari." - --- "Kyyhkyseni...armaani! Älä itke!" -- nyyhkytti äiti. "Tunnusta -isälle!... Tunnusta!" - --- "Niin, isä Pietari!... Eihän minulla ollut muita maailmassa... Ja -mitä minusta itsestäni... minun ruumiistani!..." - -Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel. -Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman -rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen: - --- "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella... -Tähdet paloivat sen ympärillä... Mutta minä pelkäsin kuuta... Minusta -tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua..." - -Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi. -Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi -läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi -hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva -suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi -ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi. - --- "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä -Hän on hyvyys", -- lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla. -Harhama paloi omassa tulessansa. - --- "Niin... Eikö totta?... Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä -suotta! Käännyin jo kotiin... mutta muistin taas äidin... kylmän -kalmiston ja yhdeksän siskoa... ja isän ja Nikolain ja... ja... ja... -Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti... Eikö totta?" -- hätäili -Loolja... - --- "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on -tullut", -- vakuutti Pietari. - --- "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!... Johan sanoin, että Jumala -ei hylkää", -- vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin -silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo... Hänelle minä sytytin -vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin..." - --- "Mitä, mitä, lapseni?" -- hätäili äiti. -- "Mitä kyyhkyseni, -rukoilit?" - -"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan -Pojan! Anna minun tehdä syntiä _tämä kerta_, että äiti ja isä -ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee -Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat -vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä -Sinun ja Poikasi edessä... Minä istutan kukkasen astiaan; minä -kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni... Ilmestymisesi päivänä -minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi... Vaihda minun -viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä -syntiä ainoastaan tämä kerta!'..." - -Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki, -mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden -suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan -suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta -hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama -peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut -nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: _suurempana_, -nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi. - -Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti -ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa -epätervettä kuumettansa. - -Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä -rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa: - --- "Sitten... sitten!..." -- Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle -pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä... siskot -värjöttivät varvulla... isä ja veli palasivat nälkäisinä... - -Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa... - -Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen -elämän ongelma, se suuri ristiriita: _rikos hyveenä_. Se tuijotti -hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen -alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian -kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan -kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä, -pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt -puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille... - -Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty -sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö. -Loolja lopetti: - --- "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi... joi... -joi!... Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua... Voi -isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!..." - -Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää -salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän -tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut -kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka -pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten... Sitten oli hänet -kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika... vienyt hänet Hiiden -myllyyn... Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita... Hän -oli värissyt... oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun -poika... Hän oli rukoillut... itkenyt... vetäytynyt vuoteen nurkkaan -sykkyrään... kärsinyt... itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja -värissyt... - -Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois -päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille... Hän -oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn -reunalle... - -_Tyttö oli tullut leivän hausta_... - -Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran -edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti -itkien: - --- "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija... Nikolai rakastaa -sinua ja sinä rakastat köyhiä... Voitko antaa anteeksi?" - -Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa -hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on -kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja -veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina -odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat -mustat silmäripset varjostivat. - -Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki -ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt. -Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle: - --- "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava. -Sinä olet synnitön." -- Ja hän siunasi katuvaa tyttöä. - -Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat. -Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti -teki ristinmerkin ja kuiskasi: - --- "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!" - -Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu -orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat. -Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat -taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas -kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin. - -Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui -hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta -ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä -lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli -munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä -saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä, -veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet -itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli -rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain -Herran rauha. Tyttö oli tullut _kotia_... Alkoi juhla. Lintu liversi -jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä. -Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi -heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti. -Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu -ja kumahti kirkonkellojen soitto... Se oli kotiatulon juhla... - -Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen -tomut pois pestyt... Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat -pukimet... Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat -riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa. - --- "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan", --- lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella... - - * * * * * - -Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset -särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna -näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja -tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin -anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan. -Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi -nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja -hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin -sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin -saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut -kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt -kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että -tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu -olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan -kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin -raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja -on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä -tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan _muilta_, jollei hän voi -sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?" -"Mutta toiselta puolen", -- järkeili hän taas, -- "miksi sallii -_kaikkivoipa_ Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän -ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?" - -Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä. - -Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja -laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla -äänellä: - --- "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi! -Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin -maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme! -Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi -annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta -päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia -ijankaikkisesti." - --- "Amen!" -- lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin. - --- "Aamen! Aamen!" -- kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin -ristinmerkkinsä. - - * * * * * - -Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena. -Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut. - -Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään -astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti -salkustansa erään paperin ja kysyi: - --- "Täälläkö asuu Petrofien pere?" - -Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää: - --- "Itseään ei ole kotona... Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa -on hänen eukkonsa... Nouse ylös, eukko!..." - --- "Saman tekevä!" -- keskeytti oikeudenpalvelija. -- "Eukko, tai -mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?... No, maatkoon! Hiis -hänestä!... Täällä on verokuitti... Eh, eukko!... Onko millä -maksaa?... Tavaroita täällä ei ole..." - -Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti: - --- "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä... No, jumalankiitos! -Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" -- kysyi hän munkki -Pietariin ja Harhamaan kääntyen. - --- "Ei", -- vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat -tapahtumaa välinpitämättöminä. - --- "Siis talon herrasväen... Ja vielä puhutaan köyhyydestä!... -Kymmenruplainen aivan!... Kukapa olisi uskonut, että tulemme -näin hyvään aikaan!... Vero kahdeksan ruplaa... kopeekoineen... -No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää... -Onko kenellä särkeä?... Ei kellään ole... Ei ole, niin ei ole... -Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" -- puheli -oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän -valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan: - --- "Toivotan terveyttä!... Vero on maksettu; mikä silloin -on eläessä!... Onko eukko jo kauvan sairastellut?... No -sairastelkoon!... Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia... Herra -isä, herra isä!... Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin -hylkäsi vaimo... poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee... -Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?... Asialla?... Kuinkas! Tietysti -asialla!... Ja Te, herra?... Tietysti myös asioilla!... Vielä tuossa -kysyä!... No, jääkää Herran haltuun!... Herra isä, herra isä!... -Semmoista se on tämä elämä... _Elämä on yhtä ainoaa hammastautia_..." - -Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa -sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät -pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen -pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin -tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas -yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli -nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen -helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja -puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri -tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun -oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan. - - * * * * * - -Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli -allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta -tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja -pyhintä... Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan -virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin -tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki -Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki -allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä: - --- "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat... Mädännyt perustus -täällä _pohjalla_ ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy, -täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua..." - -Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin -kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari -pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui: - --- "Ah!... Maailmassa on niin paljon tuskaa... Kuka voi sen -lieventää?" - --- "Jumala", -- lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli -kuullut munkin viime sanat. - -Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa. -Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä -jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja -kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella -äänellä, haaveillen: - --- "Nyt se jo selkenee!..." - -Hän tarkotti sitä elämänsavua... Elämä avautui hänelle jo, kuin -vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa... Elämän -sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni -aamuruskoinen kaiken-häviö... - - * * * * * - -Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri -vieras oli tulossa: - -Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava -sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen. -Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman -laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat... -Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin. - --- "Kuollutta viedään", -- kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut, -paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin. - -Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi... -Sävel selvenee... Nyt voi jo erottaa sanoja. - --- "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" -- kuiskailee sairas -itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän -käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta. -Harhaman sielussa värisee kaikki. - -Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän -kanteleissa... Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että -tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen -laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli. - - "Sun viikatteesi kaataa jokaisen. - Jokainen pakoaskelkin - vie syliisi: - sun hautaasi." - --- "Miten ihanaa!" -- kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo -kirkastuu vesikaaren väriseksi. - -Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana -kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden, -säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan: - - "Sun yrttitarhasi on kalmisto. - Sen portille sä johdat kaikkien tiet. - Et katso sukuun... säätyyn... rikkauteen. - Ne kaikki, kaikki sulle on - tomua, tuhkaa vaan." - -Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan -viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita. -Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran -huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa... Koko elämä odottaa -ristissäkäsin... Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi -jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat -edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta: - - "Et hylkää sinä ketään... et ketään. - Et katso asemaan. - Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen - rinnalla kuninkaan." - --- "Miten kaunista!" -- huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat -vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille... Hän muistaa... -hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden -portaille... Se oli hänen päiväpalkkansa... Mutta kun suuri -kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa, -kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen... Kun -sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi -tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille... Niin -miettii sairas... Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta... -Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä: - --- "Nyt se savu jo haihtuu..." - -Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman -valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta -kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen. - -Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet -tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne -laulavat: - - "Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen: - Ei risahda siellä oksa. - ei häiritse siellä huoli - sun nukkuvien vieraittesi rauhaa." - --- "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", -- helisee jäinen ilma. - -Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle -ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina, -joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen -kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä -luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät... Yhä likempää -kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet -ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen -suuruutta: - - Suuri on sinun valtasi. - Suuri olet sinä, kuolema. - Ei kukaan, ei kukaan - sun kalmistoas kiertää voi. - Ei kukaan voi... - --- "Ei kukaan voi... Ei kukaan... Ei kukaan, ei kukaan," -- vastaa -kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä -holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä: - --- "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä! -Säästä häntä!" - -Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja -maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki -himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa: - --- "Nyt himmenevät tähdet... Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan." - -Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet -tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman -silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen. -Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman -armottomuutta, laulaen: - - "Sinä taivutat kaikkien polvet. - Sinä masennat kaikki. - Sinä kaadat kaikki. - Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa." - --- "Nyt kirkastuu taas kaikki", -- iloitsee sairas. - --- "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että -hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" -- rukoilee -munkki Pietari itseksensä. - -Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta -kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden -kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien -mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat, -tietäen, mikä on tulossa... Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi -kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien -taitse... Taas alkaa se pauhata... Se kovenee, lähenee... Äkkiä alkaa -se kuulua portailta... Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän. -Kaikki hämmästyvät. - -Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski -maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä, -tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä -hartaammin. - -He todistavat: - - "Et kierrä sinä taloa, - et valitse sinä ovea. - Käyt majaan halvimpaankin, - luo porttojenkin. - Suuri olet sinä kuolema." - --- "Suuri olet sinä kuolema... Suuri olet sinä, suuri," -- -kumisevat maanalaiset luolat... Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet -ristissä... Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa -hätääntyneinä... Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu... -Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla -sisälle... Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle, -joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten: - - "Et kierrä sinä kotia, - et sääli sinä perettä; - et lasta... vaimoa. - Et ketään... et ketään." - --- "Et ketään... Et ketään... Et ketään", -- kertailee kaiku -loppumattomiin. - -Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman -armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti: - -"Et sääli ketään... Et ketään... Et ketään... Et ketään." - - * * * * * - -Suuri vieras oli tullut... Oli tullut vieraiden vieras... Kantajat, -Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle, -päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä -kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä -ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa. -Kaikki seisovat sanattomina... Huoneeseen leviää palaneen ruumiin -käry... Kuluu hetki... toinen... Ei kukaan hisahda... Ollaan kuin -kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa... Loolja ja -äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi... Harhama tylsistyy ensin. -Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta -ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas _suuruuden_ -edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä -siipienkärkiä... Hän vapisi _kurjuuden_ edessä, kuin viritetty -viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta -siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen -suuruuteen. - -Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki -elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät -sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on -puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää... Kaikki värisee, odottaa. -Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat, -palaneet kasvot. - --- "Isä!" -- parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan -viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti, -näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat -kasvot... Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään: - --- "Voi-iii!" - -Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas -puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset -kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä -kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen -silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä: - --- "Loolja, minä tiedän kaikki... Geldnersin palvelija on minulle -kertonut." - -Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli -pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja -sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli -mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta -rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli -palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta, -joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut _elämänpakoksi_, -jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja -odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana, -rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta, -tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana, -helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre. -Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä... -Se oli tuskan hetki... Läsnäolijat olivat ymmällä... - --- "Loolja!" -- lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä. - --- "Nikolai!" -- huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin. -Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui -veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset. -Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti -hiljaa seinänraossa. - -Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän -puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären. - -Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä, -kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen -ruumiillisen työn edustajana ja _elämänrehellisyytenä_... Hän -kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden -apostoliksi... - -Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut... Kukaan -ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut -kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja -tukahduttanut sen... Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa. -Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa, -yhteiskunnan tulevalle työmiehelle... - -Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki -polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta -on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton _elämänlaki_ ja -_kuolema_ seisoivat vastatusten... - -Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt -tomuna... Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun... Kyyneleet -hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä... Kuoleman kylmät sormet -koskettelevat mieliä. - -Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin, -joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas -vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee -ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin -mielipuoli, parkuen: - --- "Äiti!... Rakas kulta-äiti!... Ota minut kanssasi!..." - -Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää -erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin -ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien: - --- "Äiti, äiti... rakas kulta-äiti!... Ota minut vierellesi!... Ota -mukaasi nukkumaan!... Ota, rakas!..." - --- "Loolja, tule pois", -- kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa -sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta. - --- "Rakas äiti!... Täällä on niin kylmä... Minä tulen viereesi -hautaan... yrttitarhaan", -- nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen. - --- "Herra siunaa!" -- kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein -pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä. -Taikauskon sumut leviävät pimeyteen. - -"Tule, Loolja!... Rakas Loolja!... Äiti on kuollut", -- kehottelee -Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa. - --- "Ei, ei... Äiti-kulta!... Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna -anteeksi!... Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään... etten -ennen tuonut sinulle leipää!" -- parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa -seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti -ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen: - --- "Herää, äiti!... Herää!... Minä lupaan kävellä joka ilta... -Minä tuon sinulle leipää... Jättäkää minut!" -- kirkaisee hän -irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan... Kolme -miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki. - --- "Antakaa minun olla!" -- parkuu onneton raivoisasti. Ruumis -vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä. -Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra -armahda!" - -Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen -kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin -viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria: - --- "Äiti-kulta!... Loolja tulee kanssasi... Sinä saat maata rauhassa -haudassasi... kuninkaan vieressä..." - --- "Hän on sekottunut", -- kuuluu joukosta. - --- "Herra armahda!" -- siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa -tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja -hourailee edelleen: - --- "Loolja _kävelee_ hautausmaalla iltasilla... leipää hakemassa..." - -Kuulijat hämmästyvät... He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on -kysymys... Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi... Tyttö hourii -edelleen: - --- "Silloin ei ole sinulla kylmä... eikä nälkä... Loolja -_kävelee_ kirkkomaalla kuutamossa... kuutamovaipassa... Siellä on -turvallisempaa, kuin kadulla... Eikö totta, äiti?" - -Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa... Nikolain ja -munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat: - --- "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta... ja poimii -sinulle kalmiston kukkia..." - -Kummitukset irvistelevät pelästyneille... Pimeässä hiipovat kalman -hivukset. - --- "Hah-hah-haa!" -- parahtaa houriva tyttö. - --- "Herra siunatkoon!" -- hätäilevät pelästyneet. - --- "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" -- sopertaa Loolja -edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa -huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi. - --- "Huh-huu... äiti!" -- parkaisee hän. - --- "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" -- kysytään ja -vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia... -Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu: - --- "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan -kuolinliinaan... nousee viereltäsi haudasta... kuninkaan vierestä... -kävelemään kirkkomaalle... Silloin ei Loolja tunne vilua... Äiti... -hoi!... Äiti, hoi!... Nyt tulee miehiä vastaan... Ai-jai-jai!... -Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina... Hyi!... Täällä on -vilu!..." - -Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee... Väki -on tyrmistynyt... Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän -pimeydessä... Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat -ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee -sieramiin. Houre jatkuu. - --- "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta... Eikö -totta, äiti?... Tuossa on hautakivi... Loolja istahtaa sille... -vetää ruumisliinan kasvoillensa... niin eivät huomaa... Huh-huh!... -Onko sinulla kylmä, äiti?... Nyt tulee... Geldners... Nyt se sieppaa -minut... Voi!... Se on parooni Geldners... Äiti!... Voi!..." - -Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin -nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut -puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha -leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin -vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen -tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa -nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää -äidille... Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan -kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa -leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen -peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä... Hän -värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä. - -Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se -näkee näkyjä, se kiihtyy, _valmistuu_, näkee parooni Geldnersin -tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan. - -Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna. -Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut... Ympärillä -seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin -pedot verestä... - --- Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden... - -Nyt voi hän kohta valita... Tai hän valitsi jo vaistomaisesti: -Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä -jumaluuden kirkkaudeksi... - - * * * * * - -Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja -kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella -istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden -vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen, -jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet. -Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa -makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri -kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli -nyt valmis. - -Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen, -maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää -kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille: - --- "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat... -Puhu kansalle!" - -Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja -alkoi puhua: - --- "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?" - -Väki on vaiti. Nikolai jatkaa: - --- "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa -työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan -eläimen?" - -Onko oikein? -- kumisee pimeä käytävä. - -Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan -luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa: - --- "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan, -ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä -viattomuudella? Onko se oikein?... Vastatkaa!..." - --- "Ei", -- vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja -vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä -seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku. -Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen -katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin... -"Jatka!" -- kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai -tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa: - --- "Ei. Se ei ole oikein. Te _ette saa_ sallia vaimojamme -talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme -työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn -laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme -nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa, -kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien -korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne -Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet... Irti päässeet -laavaryöpyt polttavat _meidän_ lihamme... _meidän_ isämme... -_meidän_ veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet, -yksityisten ytimet... Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?" - --- "Vannomme", -- kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", -- -kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa: - --- "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne -huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa -kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?" - --- "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", -- vannoo väki. Joukkoihmisen -pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä... Hornan luolassa -syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä... Puhuja saa -uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa: - --- "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan -luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet... He ostavat niillä -sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi... hekkumoivat -yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä... ne irstailevat -vetelykset... Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat -silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä, -ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään... Meidän -tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä -riistäjiltä _omaa_ leipäänsä, _meidän_ leipäämme kunniallansa... -Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus -ainoana ropona muassa..." - --- "Voi!... Nyt se rutistaa... Geldners", -- keskeyttää hourailevan -Looljan parahdus... Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana. -Nikolai raivoaa: - --- "Katsokaa sisartani!... Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen -viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla... Vannokaa, että vaaditte -vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?" - --- "Vannomme. Me vannomme", -- vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin. -Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat -hiilet. "Vannomme, vannomme," -- jatkuu huuto ulos loppumattomiin, -leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu: - --- "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös _otatte_ -lihan lihasta, tyttären tyttärestä..." - --- "Me otamme tyttären tyttärestä... Neitsyys neitsyydestä!" -- -keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy -pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne -patoutuu, murtaa tokeitansa... Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän -houraili kalmoista... - -Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa: - --- "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä -_varastettuja_. Kuulitteko: _varastettuja!"_ - --- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!" -- keskeyttää yhäti juopuva joukko. -Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle... Nikolai säihkyy -voimaa ja vihaa: - --- "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä _anastettua_. -Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja -tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat _meidän_ silkissä. -Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut _meidän_ hajuvesillä. Niiden -rintojen mehu on meistä imettyä hikeä... Vannokaamme, että otamme -omamme pois! Vannotteko?" - --- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme", -- kohisee vastaus. -Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se -tuntee myös herkkujen hajun... Sen aisteihin virtaa avonaisten -rintojen houkutteleva maku... Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula -rauta... Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista -tavottaessaan... Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu -rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee: - --- "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa -kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he -ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää... valamaan -huoruuden tarttumaa... Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan -kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä, -kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille... He ovat meille -pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt... Joka ei -ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut _... Ei ketään_. Vai onko -Hän auttanut teitä?" - --- "Ei... Ei... Ei", -- vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai -leimuaa tulena: - --- "He ovat _keksineet_ Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta -hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan, -Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko -kansaa, jonka seasta Hän _Itse_ oli sen laahtarit valinnut... Ja jos -eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan, -olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun... He ovat ottaneet -avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää -vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä _erehtyneitä_... -Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?" - -Joukko epäilee hetken... kaksi... kolme, mutta sitten räjähtää sitä -raivoisampana, hurjempana: - --- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme." - -Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä, -kuohuu Nikolai: - --- "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa, -yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä... Katsokaa! Tuo -veripisara on riistäjiemme imemä... Vaatikaa kerta veri verestä!" - --- "Veri verestä!... Veri verestä!" -- vannoo joukko ulvoen. Se -tuntee jo veren hajua... Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja -kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!... -Veri verestä!... Veri verestä!" Nikolai jatkaa: - --- "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle! -Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan -kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai -ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen _kosto!_ Teidän -voimananne olkoon _viha_, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa -viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto -verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun -äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti -isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa -puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä... -Vannokaa _kostoa!_" - --- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- kaikuu jyrisevä, ulvova -vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä -käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen -pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin. -Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee -yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa, -luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se -näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään -ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä... huumautuu, tuntee -ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta -vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä... - -Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!... Kostoa!" -- Kaikkialla -ulisee kaiku: "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" - -Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset -hajalla, alastomina. Hekin huutavat: - --- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- Munkki Pietari seisoo -jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä. - -Se oli _maailmankostonhuuto_, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista -puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto. - --- "Kostoa!... Kostoa!" -- kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi -yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt -kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana. -Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka -muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky -nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan -ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin... Se synnytti häntä -uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän -halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä -hän oli nähnyt. - -Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama -sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat -tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen -edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen -kaiken saat henkesi harhailumaiksi... saat näiden kurjien rakkauden, -uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos _lankeat_... jos -_kumarrat_ sitä..." - -Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen, -joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän -tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille: - --- "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää: -_Köyhät_... pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä..." - -Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja -kuiskasi siellä ilkkuen: - --- "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!... Sinähän kerskasit -Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä... Näetkö? -Harhama ei palvele sinun Herraasi... Hän lankeaa maahan kurjien -edessä... Ja muuta en pyydä... Sinä itse veit hänen _oikealle_ -veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille... Harhama ei -rakasta, vaan _vihaa_... Nyt on hän lujempi, kuin ennen." -- Ja hän -lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan -verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini... Ja -lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään -sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun -rippikalkkini Harhamalle..." - -Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen: - --- "Sinä rukoilit Jehovaltasi _minun_ tahtoni tapahtumista..." - -Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui -surullisena, mutta lujana: - --- "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen, -että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta. -Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti -eksynyttä..." - -Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi: - --- "Ei rakkauden, vaan _oikeuden_ voima on suurin kaikista ja viha on -terävin miekka oikeuden kädessä." - --- "_Jos_ niin olisi, jos viha olisi _oikea_ ase, ei parannusta -koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi -pyöveliä", -- lausui siihen munkki Pietari tyynenä. - -Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää -ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli -tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen -talviyön sakea pimeys... - - - - -Kun seppä viritti viulut pajassa. - - - Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta... - -Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä -puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, -joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se -lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa. -Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, -äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena... - -Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui -epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin... -kolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se -pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden -torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä -maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, -kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon -hänen taistelujansa katsellessa... - -Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä -ikitaisteluansa... - - * * * * * - -Oli yö. - -Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai -Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se -riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja -ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse. - -Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli -matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui -perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista -kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut -kukkuransa mierontielle... - -Pesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli -joutunut talven selkään. - -Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua. -Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan. -Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin. - -Mutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät -ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena... - - * * * * * - -Lähes vuosipuolikas oli kulunut. - -Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja -korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut -kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat -maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan -kuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana. - -Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti -kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava. -Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti. -Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna -rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa... - -Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta -takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri -oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli -tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi -ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja -painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä -ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua: - --- "Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut -hitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö, -kun jo hehkuu? No, Koolja!" - -Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti -takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta -vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi -paletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa: - - "Juo, niin tuska unhottuu! - Juo, niin huoli haihtuu!" - -Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi, -ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle: - --- "Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että -rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi -myrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon -sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi..." - -Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi -ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän -raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa -ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti -kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas -seppä: - - "Katso, tyttö, punapihlajasta - oksa marjainen ja sillä laula! - Laula unohtaakses armahasi! - Armaallas ei laulupuuksi muuta - sulle tarjota, kuin hirsipuunsa. - Siks älä lennä sepän kynnykselle, - vaan laula, tyttö, punapihlajassa! - Hohda, puhdas helmi, kukkasissa! - Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu, - laula kilpaa lahorastaan kanssa!" - --- "Tvi-iiiirrr!" -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon -pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan -oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan -ovelle. - --- "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" -- puheli hän -harpaten kynnyksen yli pensaan luo. - --- "Tvir... tvir... tviii-irrr!" -- visersi tyttö - --- "Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas -niin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan. -Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", -- puheli nokinen seppä. -Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen -kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa. - --- "No, niin, Kaatja!" -- puheli nuori seppä edelleen -- "Katso, -miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit, -lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt -varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan -vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen..." - -Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti -huuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti -sepän otsaa ja puheli: - --- "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä -pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani -ja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi" -- hän -suuteli seppää palavasti -- "sinun polvesi on minun oksani, minun -onnenoksani... minun" -- taas hän suuteli -- "onneni ja laulupuuni..." - -Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää -tuskaa... - --- "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" -- puheli hän taas -tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut. - -Nikolai -- se oli nuori seppä -- oli paennut, kasakoiden saapuessa -hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta -oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt -seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu -paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten -estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta -sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin -harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, -joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu -vuosituhansia. - -Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja -Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa -hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin -siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia -ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, -avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden -aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, -suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä -rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen -aviokasvipari. - --- "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" -- kehotti vielä -kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa. - -Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja -oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan -parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja -mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi -sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana -kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja -veti samalla turviinsa... - --- "Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" -- värisi hän -Nikolain sylissä. - -Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti: - --- "Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!..." - -Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja -pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut -uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia -ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua -vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä -maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä -paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"... - -Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui -synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa: - --- "Älä ole surullinen, Koolja!... Kaikki voi tulla taas hyväksi. -Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan -pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä -ja siskostasi... Niin puhui Loolja... Ja minä olen Looljan apuna..." - --- "Ei Loolja yksin mieltäni paina... Kyllä Looljakin, mutta ei -yksin", -- vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena. - --- "Mikä sitten?" -- kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän -tukkaa. -- "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi... -Koolja-kulta!... Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen -ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta. -Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on -suru kepeämpi ja ilo suurempi... Eikö niin, armaani?" - -Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän: - --- "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni... Ei niistä ole -sinulle... Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa -häiritä!... Ei, Kaatja... Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja -viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule -sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule -pajaan!... Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa..." - -Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän: - --- "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on -surullinen... Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!" - --- "Ei se ole mikään... Se on tämä elämänsappi", -- kierteli Nikolai. -Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn -hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä: - --- "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä -kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden -sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi, -iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?" - --- "Olen. Mutta..." - --- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Kaatja. - -Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä: - --- "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa... Koko kansani, -heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus -huutavat _kostoa_..." - -Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi -hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi, -mutta riemuisella äänellä: - --- "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot -vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?..." - --- "Niin", -- keskeytti Nikolai jyrkästi. -- "Jos heillä olisi -ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat... -Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta -_köyhän_ pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki..." - -Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä -palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen -kynsi, joka oli aina häntä pidellyt. - --- "Koolja!... Armaani!... Kultani!... Minä tulen mukaasi!" -- -huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin. - --- "Sinäkö?" -- naurahti Nikolai surullisena. -- "Sinäkö, lintuni, -tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on _hirsipuu_?" - -Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden -ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan -kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron -tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten -laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden -halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut. -Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna, -vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin -nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen -aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana -ja odotteli ikävöiden sitä _lähtöhetkeä_, jolloin hän voisi sitoa -satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana, -kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta, -miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli -se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän: - --- "Juuri _siksi_ minä tulen... Koolja, minun kultani! Minä -tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina -heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi... Minä kulen jälkiäsi... -_Rinnallasi_ minä kulen ja siunaan työtäsi... Minä siunaan ne -puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä -linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä... Koolja, -armaani, omani!... Nyt minä sinua rakastan... Minä tiesin, että sinun -henkesi on suuri... Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi... Sinä et -ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla." - -Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä -hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen: - --- "Sinä terttuni... sinä marjani!..." - --- "No... no! Anna minun jatkaa!" -- keskeytti Kaatja puheen ja -suudelmat ja jatkoi: - --- "Ja minä tulen myös _sinun_ tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi -rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi -surusi?... Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä -kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?... Minä tunsin jo -ajatuksesi... Miksi tahdoit _salata_ ne minulta, salata _minulta_? -Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun -maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu -ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen -marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon. -Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle. -Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä -minä tahdon olla _vaimosi_... Koolja... Minä tahdon olla vaimosi... -vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä -marjaterttu tai hirttonuora..." - -Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui: - --- "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!... Minun -onneni!... Minun elämäni ja minun lauluni!... Kiitos sinulle ja -suutelo..." - --- "Ei... ei... ei... ei... ja ei... Sitten suutelo, kun _lähdet_!" --- keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa. - --- "Hy-yy-i... kun ryöstit!" -- naurahti hän nuhtelevasti, leikillä, -kun huuli oli sittenkin ottanut omansa... - -Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän -otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet. - --- "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa... Lähde sinä, armaani, -jo kotiin!" -- kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa. - --- "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" -- kysyi Kaatja -surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen -otsaansa. - --- "Kaatja!... Niin, kultani!... Katso, meillä on kokous, jossa eivät -syrjäiset voi olla", -- vastasi Nikolai vältellen. - --- "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun -pajassasi olla mitään, jossa _minä_ olisin syrjäinen?... Koskeeko se -sitä, josta äsken puhuit?" -- tarttui Kaatja. - --- "Kyllä... kyllä, Kaatjaseni!... Mutta..." - --- "Sitten en minä ole _syrjäinen_. Mitä sinun pajassasi taotaan, -siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni -ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että -se pysyy puhtaana", -- lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli -häntä kiitollisena ja lausui: - --- "Kiitos, armaani! Jää tänne!" - -Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli -ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä. - -Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman -tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman -ytimistä tiuhkunut rasva. - - * * * * * - -Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja -Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin, -molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon -aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin -puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia -kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa -niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi -ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai -esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni -takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun -tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä -paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti -haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa -valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen: - --- "Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me -soitamme!" -- Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua: - --- "Siinä on voimamme... Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät -usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä -saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat." - -Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan -pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut -ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja -asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen: - --- "Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen -asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero -kolme", -- hän tarkotti Harhamaa -- "ja muut eri kansallisuuksien -edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä -ehdoksi." - -Toiset venäläiset olivat vaiti. -- He muistivat isänmaansa suuruuden -ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat -kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta -huomautti: - --- "Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi..." - -Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä -Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta -elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa -häämötti joku punainen, tuntematon... Sitten alkoi häntä kiehtoa -köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt, -muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se -kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa. -Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana, -ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina, -ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä... - -Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän -puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko, -samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa, -esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen -syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt -tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin -se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan -Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän -vallankumouksen veripunaisiin höyryihin... - -Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli -huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut -hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle -suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen -tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet -Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko -maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä -vähimmistä, sen teet Hänelle." - -Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille. - -Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten -salaiseen järjestöön... - -Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa -soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut -oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten -viedä häntä mihin niiden mieli teki. - -Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä -Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden -kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo -ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle -epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen -matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti, -että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin -hän hoippui ja jäi. - -Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen -vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset -harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi -silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa -henkimaailman sumuselillä. - -Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden -venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas -itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa -kaikki taottavansa omassa pajassa!" - -Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti: - --- "Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!" -- Hänen -venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän -paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden -kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä, -joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja -Nikolai jatkoi: - --- "Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla -on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana -ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat -orjankahleista." - -Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai -oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla -salamoina: - --- "Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista, -vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen -keskikuvernementeista rajoille... nykyisten rajojen ylikin. Nyt on -meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden -vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti -olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta -tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä _vapaudella_..." - --- "Millä?... Vapaudella?" -- keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai -jatkaa, kuin ärsytetty peto: - --- "Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja -vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on -kahle, josta yksikään _ei lähde pois_, ei ajamallakaan... Venäjän -tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen -itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton, -kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita..." - -Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki -sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä -kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden -päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista -pois sysättäisi. - --- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- kuuluu venäläisten joukosta. Mielet -lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa: - --- "Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat. -Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon -nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset, -tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse -vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet -tulevaisuuden Venäjä avaa..." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa -jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa -heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua. -Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy -ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat -ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset. - -Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina. -Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa: - --- "Vapaus on kahle, jonka _katkeamista_ siihen päässyt pelkää. Se on -kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi -selän takana. Se on ansa, johon kaikki _pyrkivät_... Se on tulevan -Venäjän suuruuden peruskivi... Se on sen koossapitävä voima..." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee. -Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat -ukkosen ensi jyrinöihin. - --- "Jatka!... Jatka!" -- kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman -sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä -hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa: - --- "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa -maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun -sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat -nostajaansa..." - -Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa -lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja -lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa -tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas: - --- "Me venäläiset emme _tarvitsekaan_ orjien apua. Me itse kykenemme -vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan... Maamme -on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä -ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä... Venäjän _oikeat_ pojat -eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua..." - --- "Eivät!... Eivät!" -- keskeyttävät venäläiset. Seppä on -vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee -sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman -henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin -maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta. - --- "Puhu!... Puhu!" -- kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena: - --- "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi. -Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren -pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me -olemme _verellämme_ kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta -omilla jokivarsillamme kuivaa vilja _veden_ puutteessa, sillä ei -ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä -verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet -naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä -viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet -auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!... Kansat vapaiksi!..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- katkaisevat huudot. Harhaman -olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto: -"Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot." - -Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen -huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen -kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle -ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen -hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja -kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa: - --- "Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden _ruhtinas_, Se ei salli -talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on -maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä, -josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän -rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista -nousee kala ja kouluista leviää valistus... _Sen_ Venäjän pojat -päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina -miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden -etupäässä." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus -Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla, -hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden -silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput -ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki -mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina -tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä, -kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia, -kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: "Mitä sinä näillä päästät, se on -ijankaikkisesti vapaa." - -Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa -mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa -ihmiskunnan kunniajalustalle _työnaatelina_... Hän jatkaa: - --- "Meidän on myös korjattava riistäjiemme _Jumalan_ tekemä vääryys: -Hän oli kerran -- oppinsa mukaan -- pannut ehdolle: joko täytyy -ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa -helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset, -joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia, -hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen -pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä, -rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata -tämä _Jumalan_ tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille -oikeutta..." - -Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja. -Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden -sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa, -rankaisijaa... Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden -silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä: - --- "Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma. -Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat -riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien -ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja -nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse _pakenemallakaan_. Se -sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme -äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta, -niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä -takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen -ase... Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa... Se -on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja, -ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja... Se on hirviöiden -hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta _ei saa_, -sitä _ei saa_ näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle, -niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä -orjanomistajilta!... Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman -omistusoikeus!..." - --- "Alas!... Alas!... Alas!" -- kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen -jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin -vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa -vaikutusta... Viulunkielet virittyvät edelleen. - --- "Sitten", -- jatkaa Nikolai -- "on meillä vielä eräs kahle -katkaistavana... kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä -palvelijoiksensa, orjiksensa... Se kahle on..." - -Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa -huutaa Nikolai uhmaten: - --- "Se kahle on usk..." - -Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas -sammuvat. Paja synkkenee... Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta -ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat. - --- "Tsyt", -- huudahtaa joku. - --- "Herra siunatkoon!" -- mutisee toinen, tehden ristinmerkin. -Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi _sitä vetoa_. -Mutta hän itse on vireessä. "Kävi, kuin kävi!" -- ajattelee hän ja -vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta: - --- "Se kahle on _uskonto..."_ - -Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät -veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä. -Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja -jatkaa pauhun säestämänä: - --- "Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat -kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat -kulkeneet rikkaiden orjina... Kehotan ottamaan tämän asian huomioon." - -Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat -välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia, -että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena. -Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa -leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset -yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden -kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa, -kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän -ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan -salaisen järjestön suhteesta uskontoon. - -Asianajaja Zaiko alkoi puhua: - --- "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme -yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit. -Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka -kysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me -julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen." - --- "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto -yksityisasiaksi", -- huomautti joku. - -Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään. -Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä... -Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista -liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä -raivoavina leijonina. - --- "Minä puolestani olen sitä vastaan", -- kiehahti Nikolai. -- -"Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin -käärmekahle. Juuri _sitä_ vastaan on hyökkäys kohdistettava. He -ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa -kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo -sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa, -käärmeinensä ja perkeleinensä ja..." - -Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui -irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä -tärisytti maata. - --- "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se _olematon_ -Jumala syöksisi heitä helvettiin", -- yritti Nikolai jatkaa. - -Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista. -Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet -värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta: - --- "Meidän _täytyy_ tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että -sitä asetta _ei ole olemassakaan..."_ - -Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän -seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman -huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi -valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia, -joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa. -Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö -villiä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija -laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät... -_nielivät_ aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui -pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta: - --- "Meidän _täytyy_ lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän..." - -Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden -välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: -omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on -näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai -jatkaa: - --- "Meidän _täytyy_ vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman -käärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se -käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, -esivallan orjiksi." - -Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki -muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo -käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää -Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen: - --- "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin -vesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy -olla..." - -Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli -kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä -sanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, -kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt: - --- "Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_..." - -Sanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat -vaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan: - --- "Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi -uskottomuus..._" - -Salamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta -kerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat. -Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä -tanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat -rätisevät. - --- "Epäilettekö?" -- uhittelee Nikolai. "Vesi tulta -- uskottomuus -uskoa vastaan!... Siinä aseemme!..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- riehahtaa silloin voimakas -huuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa -viulujensa herra ja jatkaa rohkeana: - --- "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien -parhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä..." - -Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi -voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa: - --- "Meidän on hävitettävä koko uskonto..." - -Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli -puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki -vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa: - --- "Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava -puoskaroimiseksi, jonka _julkisen harjotuksen_ laki kieltää orjuuteen -houkutteluna..." - -Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee -pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja -yltyy: - -"Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä -orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin -uskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet -tarukirjoihin!..." - -Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa -Nikolain hengen kanssa. - --- "Hyvä!... Oikein!... Jatka!" -- kuuluu jyrinän seasta. - -Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan -vielä ollut uskaltanut sanoa... - -Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja -hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa -ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin -taivaan lakea, risteillen, ärjyen. - --- "Silloin", -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- "silloin, kun -jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat -miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin -riistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se -saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta -papeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena -käytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, -sen helvetti sammutettava..." - --- "Oikein!... Oikein!" -- huusi ihastunut joukko. - --- "Alas _kaikki_ usko!" -- toisti Nikolai tulen seasta. - --- "Alas!... Alas!" -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun -säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa -joukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_. - -Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet -Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt -hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana -se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys -nosti _itsetietoisena_ päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri -ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi -Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen -sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen _viimeisen -sanan_ ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin -pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista... - --- "Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!" -- vannoi vielä -joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta -pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui -rankkana. Nikolai jatkoi: - --- "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella _itseksensä_ mitä jumalaa -hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois! -Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken -uskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot -karjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on -tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo. -Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen -soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat -välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole -noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen -Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata, -mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut... -Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee -Europan aurinko _Venäjän_ viljamerestä... Heilimöivän viljan savu -kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja -nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina -ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän -rikkautta ja voimaa..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!" -- keskeyttivät taas -huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä -häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja -suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän -jatkoi: - --- "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden -juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet -viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin -vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa. -He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä -vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden -hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu -yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla -rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat -runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat -lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut -luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää... -_Sen_ Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on -silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää -yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat -maailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian -loimien aukeamaan." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät -jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan -korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän -silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden -temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja -valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat. - -Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli -ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä. -Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä -salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä -hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina, -etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä, -kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän -_näki_ edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja -kohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_. - -Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin... -Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja -yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi -äitinsä rintaan... - -Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet -sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän -ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin -likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä, -kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut _niinkään_ likeinen... -Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti -uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen -kukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina -vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta... - -Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa -edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon, -sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa -keränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä -suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan. -Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen -seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton -kieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta -sovittelusanaa kuin: - -_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: _Joko_ sinä, _tai_ minä... - -Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää -sanoa. Se sana: _Usko, tai kieltämys!_ - --- "Lopultakin", -- ajatteli Harhama, -- "olen löytänyt miehen, -joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen -suuri taistelu _koko asiasta!_ Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja -tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu -ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena: - -"_Minä yksin_, vaan et sinä!" - -Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään. -Täysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle -selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen -itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden -ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että -näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula -pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen -kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi -semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat -paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin, -tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden -kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!... - - * * * * * - -Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa -ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat -tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena -leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon -antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa -pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas -henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella, -jonka _luonto_ on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut -Nikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli -puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä -suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen -ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien -kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe -oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin, -joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti -kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei -ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän _nainen:_ puhdas, jalo nuppu, -josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_. - -Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut -hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä -paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden -ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus -helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin -huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista: - --- "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle -sanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen: -sen jossa me _naiset_ kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt, -kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän -naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi -ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy -päästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_... -Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä -edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo, -joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa -aistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on -äiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka -tottelee luonnon viettiruoskaa..." - -Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja -kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman -korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin -ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet -soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin -taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä, -kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden -kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa: - --- "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi -toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi -enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun -sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille. -Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä -löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa -ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi -pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä -vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut -seuraavat meitä. - -"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä... -kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu -vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä -eivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo -viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla -puhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja -vuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he -eivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen -_sielun_ puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen -vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele -ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän _häpeää_ -semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä... -Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa -siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se -on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä, -onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama..." - --- "Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu -tyttö!" -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen -kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista -kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät -salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät -hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin. - --- "Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!" -- kaikuivat -riemuhuudot. Kaatja jatkoi: - --- "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa -ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee -luonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana -ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä, -tai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä -suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua... -Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa..." - --- "Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!" -- -räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat -kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen -seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin -viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä -niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki -kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana. - -Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_, -himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli -juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne -maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva. -Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi -eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa... -Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki -punotti puhtaissa ruusuväreissä... - -Kaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt -ainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen -mitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut -_itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö -ottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin -vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle -kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät -jonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä -takaa-ajettavaa... - - * * * * * - -Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken -esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä -käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin -entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime, -oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän -henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat -ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin, -että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen -vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva -juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan -voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa -selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko -matkalla tai muualla. - --- "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," -- -lausui Zaiko. -- "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät, -herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme -astumaan..." - - * * * * * - -Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti -täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona -joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään, -vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan -raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä. - -Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli -eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset -olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa, -tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon. -Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja -Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu -ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista, -pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen -asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko, -sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen -jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena -kuolema... - -Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että -Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen -määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa, -mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin -asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta, -ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda -ensimäiset tiedot. - -Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki, -irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän, -salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä... - -Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman -kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta -köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet -häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa -epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa -tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai -hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli -auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa -puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan -asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien -epäröimisien jälkeen langennut. - - * * * * * - -Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä -ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu -jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki -tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa. - -Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja -Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava -äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan -ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli -kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle. -Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki -riippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä. -Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä -ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä... - --- "Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt -tikarinsa esille!" -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän -lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän -pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky: -kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa -seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia. -Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei -kukaan vitkastellut. - --- "Liika paljon", -- lausui taas Nikolai. -- "Kolme riittää häntä -varten." - -Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian. - --- "Arpa!" -- kuului jonkun lyhyt ehdotus. - --- "Hyvä!" -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä. - -Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät. -Kaikki pelasivat hengellänsä. - --- "Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero -neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä", -- lausui -Nikolai. - -Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui -silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero -neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui -numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja -yksi Nikolain osalle. - -Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman -korttinsa. - -Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa -ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti -olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä -ja lausui: - --- "Joudu, Kolja!" - -Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän -hänet lempeästi luotansa lausuen: - --- "Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on -vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä -sinua suutelo kiitoksena huulilla..." - -Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja -tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi -salamoiden punaamina sateen puolipimeään. - - * * * * * - -Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet -vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään -ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin -rastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin -erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen -piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa -ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia -rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä. - -Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie -mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina, -kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita -rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä -heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä. -Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita. - -Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena -sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin -ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi -näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä. -Salamoita satoi punaisenaan. - -Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin -kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään. -Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit... - -Jo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on -täpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua, -eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi -punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan: -elämän ja kuoleman arpapeliin. - -Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman -valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu, -ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä". -Hän laskee: "Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon: -'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset -siihen?" -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen... - -Ilma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei -näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa. - -Harhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt -saavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin -kissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn -kohinalta ei kuulu mitään... - -Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat -loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä... -Hänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: "Minä sen tein"... "Kun -ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää -hän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti -kulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona. - --- "Kädet ylös... Juudas!" -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana -oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt -käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi -mistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä -edestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta... -hana kohosi... - --- "Juudas!" -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja, -syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu -vapisevan Nikitinin rintaa kohti. - -Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei -puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui -voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja -painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä -nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan -taittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis -retkahti hengetönnä maahan... - -Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva -laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut... - -Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista... -Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin -lävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki -väreenä läpi Harhaman ytimien... - -Salamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata... -Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan -ruumista meren ikuisiin kätköihin... - -Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä. - -Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien -peittoon, lausui: - --- "Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä..." - - * * * * * - -Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne -myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin -tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä -tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi -sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea -_siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti -heissä nyt ilmitulemisenkin pelon... - -Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen -edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta. -Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin -kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan -valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan -synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä. -Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten: - --- "Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._" - -He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina. -Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä -huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat... - -Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä -nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se -minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa -laukesi..." - -Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä -tyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta... -Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen -helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo -keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin -hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa... - -Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti -aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos -_se_ luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten..." - -Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin -uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi -vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin -karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat -ilkeät hiiret... - - - - -Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt. - - - Elämä on tulikuuma kukka... - -Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa. -Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä -alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat, -notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit -kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset -nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille... -Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy. -Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä... -Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien -pyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin -utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin -koskee lattiaan. - -Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät -paikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla -viuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja -kohteliaisuuksia... - -Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä... -Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina. -Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne -helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot -nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin. -Silmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla: -Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy, -väliin silmäys, josta taivaat avautuvat... - -Puhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat -kohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne -kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno -kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien -hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä... - -Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata -tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa... -Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana -ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa -rinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista -virtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä -sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä... -Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa, -kuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä, -hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... -- -Parit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina -unelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin -hipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja -lintuja... - -Ilta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina, -häilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä... -Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi... -Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren -tanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä -ja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja -onnesta... - -Elämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen -käsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu -kutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat... - -Yö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa -syleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy -tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika -pesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin... -Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi, -araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä -lemmen maailmasta... - -Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin -lintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina... -Joskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen -huudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti... -Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta... - -Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _"Elämä on -onnea"_. - - * * * * * - -Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona. - -Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui -paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan -huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut -tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja -vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa -laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa -oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen -ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin -ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet -Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä... - -Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori, -harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen, -nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden, -viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa -oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja -rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli -ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen -miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen -hänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä -omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen -pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia -ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä. -Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka -vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa, -jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen. -Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden -olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon -sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta -saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita -pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen -kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut. - -Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin -hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän -lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia, -outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja -mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa -Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua -Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista -Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen -kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa, -Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi -oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä, -verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life" -[ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti: - --- "Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan -perhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon, -_le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä -sanoisin, no: _elämänikävä... l'ennui de la vie...?"_ - --- "Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia -siipiänsä. Mutta..." - --- "Noo... Mitä 'mutta'?" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein -Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä -vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella. - --- "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte -_muidenkin_ Teitä ihailla", -- lopetti Harhama kohteliaasti. - --- "Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!" --- naurahti paroonitar Lichtenstein... "Se oli _les plus gracieux -complimenis_" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.] - --- "Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua", -- huomautti -Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen -kukissa lentoa: - --- "Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että -sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla -on aivan verraton _dame de chambre_ [kamarirouva]... Hän on osannut -laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö, -joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko -minun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla _dame de chambre'ini_ -elämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin -aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan -ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori _Kammerfräulein_ -[kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah, -kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo -tottuu..." - --- "Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut _dame de -chambre'inne_ neuvoa", -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin -ohimennen hiukkasen kumartaen. - --- "Kuinka niin?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena -jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä. - --- "Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä -se yleensä voi ihmisellä olla", -- vastasi Harhama kohteliaana ja -vakavasti. - --- "Äs, Teitä!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi -naurahtaen ja jatkoi: "No niin!... Kello yksitoista nousen ylös. -_Dame du lit_ [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja -kylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto -nimestä Olga], -- minä en koskaan sano _dame de chambre'iani_ -neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen, -Ljuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti -vuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?" - --- "Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia -uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa", -- vastasi -Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein -helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa -ja kauneutensa sädekehän sisältä: - --- "No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on -kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta -sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua -vettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun -lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee -viereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja -nerokasta... _ingenieux'tä_ aivan... Vai kuinka?" - --- "Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt... -Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen", -- -myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti -sohvan selkämää vasten ja jatkoi: - --- "Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava _Badefrau_ -[saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin -_kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin -hienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki... -kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua, -kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta -vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö: -Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin -unohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan -_massageuse'in_ [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en -pidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu -silloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen -hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun -_massageuse_ hieroo, lukee joku _Kammerfräulein_ sanomalehdistä -tärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä... -hovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu -ajan säästämiseksi..." - -Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen -avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että -rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt -rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan -kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana, -vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä -kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa -jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin -myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta -hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien -olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi: - --- "Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja -siinä koko kylpy!..." - --- "Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys, -paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa", -- huomautti Harhama -teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus -viehätti. Hän jatkoi innostuneena: - --- "Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon... -puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset -kylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?" -- -katkaisi hän kysyvästi. - --- "Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!" -- vastasi Harhama -osanotolla. - --- "No, niin... kevyesti... _à la matinée_ [aamupukuun]... Semmoiseen -harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen -raittiin ilman ihailija... _Coiffeuse_ [kähertäjä] laittaa sitten -tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo -samalla vanhempi _dame de Compagnie_ [seuranainen], mitä erityistä -on sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta -_modiste'in_ [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika... -Ennen kun _dame de toilette_ [pukijatar] on minut pukenut ja päästy -chokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette -Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa, -kun juon chokoladini, lukee nuorempi _dame de Compagnie_ jotain -kevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on -kirjailijoita?" - --- "Kyllä!" -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin -mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään. -Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti -uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa. -Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin -kaunis käärme: - --- "Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin -kaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan -hedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää", -- lisäsi hän -naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: "Tiedättekö, käyttävätkö -talonpojat aikansa näin tarkkaan?" - --- "Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha -lienee silloinkin", -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi. -Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen: - --- "Sitten alkaa taas työ. _Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_ -lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä -täytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun -se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä -ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen -aikana..." - --- "Taas työ!" -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen. -Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä -välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän -vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen -aatteen vastustajaa kohtaan. - --- "Niin... Ajatelkaas!" -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden -kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: "_Dame de Compagnie_ -ja _Kammerfrau_ lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien -ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on -seuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme... -Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia... -Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen... - -"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille... -muotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean -aamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo -yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä -lajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen -jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi -- -säähän ja muihin asioihin katsoen -- ja ehtinyt juoda kahvin, kun -jo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti... -Kotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin -jo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi -illallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa -kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman -_dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta -joskus olen minä silloin jo _niin_ väsynyt, _niin_ väsynyt, että -tuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun _dame de lit_ -tulee riisumaan ja _Badefrau_ pesee -- iltapesua varten minä käytän -puhdasta _l'eau de Cologne'ia_ -- ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen -elämä väsyttää... Vai kuinka luulette?" -- kysyi hän heittäytyen -lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten. - --- "Kyllä, paroonitar," -- myönsi Harhama. - --- "Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää. -Tuntuu", -- jatkoi paroonitar -- "niin virkeältä aamusilla, kun on -väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se, -että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille _elämänikävälle_ -ei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin -enää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun -elämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun -päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää." - -Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä: - --- "Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet -Jovi, non licet bovi_." [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.] - -Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja -nojasi uinaillen sohvan selkämään. - -Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet -olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien -iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli -kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava -ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren -kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen -kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi -levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous. - -Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia -silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla -kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä -ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti -ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja -kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti, -kuin hyvä lapsi. - - * * * * * - -Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe -käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli -häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi -sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa -varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen -liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti: - --- "Huh, kun täällä on kuuma!" - --- "Sallikaa!" -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti -häntä sillä, puhuen: "Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan -käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan." - --- "Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!" -- huudahti paroonitar -hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi -puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän: - --- "Miksi Te luulitte että häiritsette?" - --- "Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku -seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi..." - --- "Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä -halusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa -puhuttavan", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja -jatkoi: "On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen -pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai -karhuja..." - --- "Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas -kuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee -aina oikean kuvansa", -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen. - --- "Ette saa niin kysyä!" -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä -moittivaksi. -- "Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen, -kuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan -muu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista -ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi -ymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte -kauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus. -Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni... -Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä -valitsemaan!" - -He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri -miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä -tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi: - --- "Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?" - --- "Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja -paroonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos -Regime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?" -- puheli -Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä. - --- "Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on -semmoinen _bon vivant_..." - --- "Tsyt!" -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli -risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä: - --- "Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös -filistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva." - -Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon. -Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet -kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi -tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista -kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui: - --- "Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän, -paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin -Teille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno, -että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille -liian _vulgair'eja_ [jokapäiväisiä]..." - --- "Ai, kuinka hienoa!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein -kiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- "Tiedättekö? Tästä lähtien -ovat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!" - -Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti -jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: "Palkkioksi." - --- "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta -palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa -muistoksi..." - --- "No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten," -- keskeytti -paroonitar alotetun puheensa naurahtaen. - - * * * * * - -Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä -nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä -se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi -jossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui -äänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa. - -Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston -perälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli. -Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein: - --- "Onko Suomessa paljon kanervia?" - --- "Kyllä... Ahot ja metsät täynnä," -- vastasi Harhama. - --- "Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä -ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla -kanervankukkia. Eikö totta?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein. - --- "Niin... Niin... Kyllä", -- naurahti Harhama. - -YÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He -olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen -vaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy -heilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän -silmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva... -Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka -sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa -ihmisten mieliin... - -Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui -hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista -tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein -katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa -tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin -olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän -halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen -suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi, -sekaantui. - -Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi -paroonitar Lichtenstein: - --- "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?" - --- "Kyllä... Minun puoleltani..." - --- "Hän Teitä aivan jumaloi", -- virkkoi siihen paroonitar -Lichtenstein. - -Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja -mietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla. -Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien -kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti -ja peräytyi... - -Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa -tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen: - --- "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta." - --- "Anna Pawlowna?... Vai niin!" -- virkahti Harhama mietteissänsä. -Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi -sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa -tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili, -edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi -myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain -pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten -pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin -hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt, -miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt -poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella. - -Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman -surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin. -Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli -seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut -suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle -Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän -itsensä ja lausui: - --- "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista... -Oi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä -jotain _suurta_... Mutta en minä tiedä..." - --- "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin -edeltäpäin ilmottaa, että en kykene _suuriin_ kysymyksiin -vastaamaan", -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen -paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän -oli urkkimassa. - -Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan -ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein -mielensä ja alkoi puhua: - --- "Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te... -minä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette -toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen -sisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_." - -Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen... -Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli -itseksensä: - --- "Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_..." - --- "Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?" -- keskeytti -paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän -onnen. - -Harhama vaikeni... mietti. - --- "Niin, niin, _mitä on elämä_?" -- toisti paroonitar Lichtenstein, -lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen -pähkinänkuorta etemmä." - --- "Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette -herttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat, -niin minä laittaisin, että elämä _olisi_ Teille kaunis kukka... -Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", -- vastasi Harhama -hajanaisena ajatuksenriekaleena. - -Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän -nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden -hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat -valkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui -hän vitkaan, surullisena: - --- "Elämä on kukka... Todellakin elämä on _kaunis_ kukka... _Elämä on -tulikuuma kukka_..." - -Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä: - --- "Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_..." - --- "Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa... -Ah, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä -ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna -Pawlowna _tästä_ ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen -siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä -on... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", -- värisi -paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin -estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta. - -Harhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana -turvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen -elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka... - -Sitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri, -musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa -pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko -elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna -kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu. - - * * * * * - -Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli -illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni -Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän -hänelle: - --- "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua -seuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä -Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme -itsekin siitä nauttia." - -Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin -pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä -ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin -samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera "Faust'ista". -Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät -naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat -heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti -kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen -hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners -jatkoi puhelua Harhamalle: - --- "Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta -väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?" - --- "Kyllä, parooni", -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen -läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia. -Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan: - --- "Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali -Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää -puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni -pala kerrallaan tilallisten maita." - -Harhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän -kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää -nojatuolia, ja virkahti: - --- "Suvaitsetteko?" - -Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella -seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä -kuulemattomaksi. - --- "Suvaitkaapa keskeyttää!" -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin. --- "Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan _ostaa_ -alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä." -- Ja Harhaman ja -paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa -nostaen: "Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!... -Samppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!" - -Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat -täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali -Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen -suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi: - --- "Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?" - --- "Sillä tavalla", -- vastasi Geldners -- "tehdään tilattomat -hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan -turva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan, -ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi." - --- "Mutta armahtakaa nyt, parooni!" -- keskeytti kenraali Pawlof. --- "Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa -tilattomien kannatuksen tilallisten mailla." - -Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä. -Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia, -sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea -vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli -vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä -sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen. - -Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat. -Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli. -Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei -näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana. - --- "Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka", -- mietti Harhama. -Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas -samalla keskustelua. - --- "Joutavaa pelkoa!" -- vastasi Geldners. -- "Kapinalliset eivät -voi ilman korkeimman vallan lupaa _antaa_ mitään... eivät tuuman -alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa -vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja -muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua -esille." -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: "Valtiollisessa -toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä -järki on kaiken peruskivi_..." - -Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden, -keskeytti hän Geldnersin: - --- "Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää -järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? _Miekka ja hirsipuu_ ovat -korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen -torppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja -herra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä -kesällä, paroonitar?" -- kääntyi hän taas puhuteltuihin. - --- "Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!" -- vastasi paroonitar -nyökäyttäen päätään. - --- "Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar, -yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?" -- jatkoi kenraali -Pawlof. - --- "Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni",- vastasi puhuteltu -vilkkailla eleillä. - -Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin -hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera "Ruslanj ja -Ljudmiila'sta". Parooni Geldners jatkoi puhelua: - --- "Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka -ja hirttonuora olisivat aina sen _omassa_ kädessä... Mutta..." - --- "Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta -niistä kauppoja hieromaan", -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. -- -"Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että -sillä muka onkin _oikeus_ ei ainoastaan tarkastella ja arvostella -korkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä: -osaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja -hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava -alkuunsa..." - --- "Mutta miten?" -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun -suustansa huolettoman näköisenä. - --- "Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä? -Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja -hirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!" --- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena. - --- "Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta -vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen -ripustetaan yksikään ainoa _kunniallinen_ mies... Siitä on tullut -silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen -käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?" - --- "Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt -Jumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa, -riittäköön vaan halullisilla kauloja," -- tarttui kenraali Pawlof. - -Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa -pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa. -Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti -ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän -huolettomasti: - --- "Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu -kirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin..." - --- "Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja -järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki -hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen -katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat -niihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on -koko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin -sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas -kirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla..." - -Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä. -Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua, -kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen -paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof -jatkoi: - --- "Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien -talonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston, -luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne -kumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman -loppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi: -Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette -aateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion -taas ostatte?" - --- "Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan", -- -vastasi parooni Geldners kuivasti. -- "Viihdytellään kumpaakin -samalla maalla... _vuoron perään_, niin ei _maakaan_ lopu koskaan... -Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa. -Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat -eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla -vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme: -_suosiossa!_" - -Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä. -Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen -sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa -ja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset -kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna... -Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar -Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua... -Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan. - --- "Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle -pitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle -puolueelle", -- jatkoi Pawlof. - --- "Mutta jos sen _pään_ annatte, voitte olla varma, että ne vievät -_koko nuoran_... Ja _kaulannekin_ ne syntiset vievät... Oman päänne -ne katumattomat vievät lopulta..." - --- "Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse", -- väitti parooni -Geldners. -- "Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se -hirttonuoransa lainata... sanon _lainata_ kansalle, vuoroon yhdelle -ja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla -ajalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran -sille..." - --- "Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?" -- -tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen. - --- "Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan"_, -- vastasi -parooni Geldners kylmäverisesti. - -Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta -mielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti -hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on, -ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna -kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä -jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee -vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella. - -Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa. -Orkesteri soitti ooppera "Demouw'ia". Paroonitar Lichtenstein -ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n -aviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien -loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta. -Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin -naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat -seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen -kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti... -huomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse -kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä -hienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana, -jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai -tunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo. - -Äskeinen keskustelu jatkui: - --- "Sitäpaitsi", -- jatkoi parooni Geldners -- "älkää unohtako, -että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan -_uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_. -Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että -esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen -ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää -joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain -harrastuksesta..." - -Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain -äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt -puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi -nyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja -malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta "Tannhäuser'ista". Parooni -Geldners jatkoi: - --- "Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto -on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen -perustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei _saada_ -nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon -vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää -ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri _sitä_ kohtaa, mitä vastaan -huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa, -kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri -uskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena -kirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on -myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_..." - -Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo -seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri -soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen -edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet -ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka -voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli -samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo -veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko -seurue sen kuuli: - --- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua -ja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden -peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen -tahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_... - -Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava -perhosparvi. - --- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- kuuluivat -hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten -jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta -"Henki Tsaarin edestä". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet -pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset -helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa -välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon -näkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten -valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon -punan... - -Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin -maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus -ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se -sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja -tarjoili vallan loistavia rihmakeriä. - -Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin. -Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja -loistosta... Pietari Roomana -- Neva ja Volga maailman valtasuonina -ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana -keisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville -merenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista... -vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä -koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen -huudahdukseen kuivasti: - --- "Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja -Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia -leikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä..." - --- "Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa -ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen -astua... _Kynsiänsä_ sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää... -kynsiänsä ja hampaitansa," -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti. - -Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä -parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi -valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar -Lichtenstein kysyen: - --- "Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä..." - --- "Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää... -Kapinoitsijoiden oppeja!" -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja -lisäten innoissaan: "Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te, -herra Harhama! Terveydeksenne!" - --- "Mutta", -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- "miksi talonpojat -eivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi -raparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja -ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja -kasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät -yksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin -kymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia -lihaa syömään?..." - -Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla -kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän: - --- "No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan... -Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!" -- ja tarjoten sikaria -Harhamalle kysyi hän: "Ettekö polta, herra Harhama?..." - --- "Kiitos, kenraali! En." - --- "Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen -luonto." - -Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän -sikaria sytyttäessänsä: - --- "Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta..." - --- "Mutta", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti --- "miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi -hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali: -Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien -hyväksi... _Kuusissa_ tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa -arpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa -pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran -viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa." - --- "No, niin", -- keskeytti kenraali Pawlof. -- "Te, paroonittareni, -tanssitte siis viime talvena _yhdeksän_ kertaa niiden hyväksi ja -tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_..." - --- "Olkaa nyt!" -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin -leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja -kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä -säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista -kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi -puhettansa paroonitar Lichtensteinille: - --- "Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän -täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_, -hävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te -sanotte sosialismista?" - --- "Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä -synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää", --- vastasi parooni Geldners kuivasti. - --- "Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te _oikeana_ sen -opin?" -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein -ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo -kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja -välinpitämättömänä: - --- "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne -jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit -liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana -vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen -semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden -tuhlaamista... no, ellen sanoisi sen _kassankavallusta_ ja -_varkautta_..." - --- "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan -omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka -varkaita... Katumattomat!" -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen. - --- "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" -- pisti Geldners. - -Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi -perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners -kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman -ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan -opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä -puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat -alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa -äärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana -arpeuttanut sen vuotavat haavat. - -Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa: - --- "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat -ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan. -Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa -paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines. -Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät -ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla. -No ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa -neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne -ovat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne -tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet -vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön." - -Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman -itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei -hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan -oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen -puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä -edestakaisin ja jatkoi: - --- "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei _keskimäärin_ riitä takaamaan -kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen -kohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin -vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden -ruokkijoiksi..." - -Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen: - --- "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se -ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot, -maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit -Afrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla -estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä -ihmiseläimet ihmisistä häviöön..." - -Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen -oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen -sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli -veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa -kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui. -Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun -tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana: - --- "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat -rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa -tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne -verenimijöiksi kohonneet -- jos niin saan sanoa -- ovat juuri -ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden _velvollisuus, -suora velvollisuus_ on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne -hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa -valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan -elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja -vaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki -ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset -hulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain -alle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja -polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen... -Terveydeksenne, parooni!... Lakeija!" - --- "Mitä suvaitsette käskeä?" - --- "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" -- komensi Pawlof. - -Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta -hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas -_décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän -nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta -oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana. -Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja -paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä -häikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti -sinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan -silmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän -sen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille... -hienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin... - -Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan... - -Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä, -puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun: - --- "Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on... -Miten esimerkiksi _minä_ imisin toisten verta, kun elän omalla -omaisuudellani... En nauti edes eläkettä..." - -Pawlof keskeytti hänet reippaasti: - --- "No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät... -Puhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen -perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä -useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä -tyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!" -- -Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten -maljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!" - --- "Eläkööt!... Eläkööt!" -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof -kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen: - --- "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?" - --- "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin -liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen -johtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna -myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken", --- vastasi puhuteltu huolettomasti. - -Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian, -jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan -tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat -heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni -Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden. -Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana. -Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen -häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa -silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi -hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli, -katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut -mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten -kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä -hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli. -Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä -kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen... -Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka -polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin: -_epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä -kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa. - -Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä -tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat -virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan... -Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi -kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä, -jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli -ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea... -Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut -ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot... - -Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli -kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni -Geldners yritti puhua: - --- "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta..." - --- "Ihmiskunta!... Koko _suuri_ ihmiskunta!" -- kiivastui kenraali -Pawlof keskeyttäen. -- "Mikä _suuri_ ihmiskunta?... Ja mikä on -ihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana, -parooni!... _Ihmiskunta on pieni joukko valituita_ -- ehkä muutamia -tuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja -aistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja -tuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia... -kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa -ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_..." - -Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen -perikuvana. Hän virkahti: - --- "Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta -_virallisesti_ täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä..." - --- "Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!" -- katkaisi -kenraali Pawlof kiihkeästi. -- "Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä -ihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... _Quelle idée!_ [Mikä -ajatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja -kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja -tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen... -Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten..." - -Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki -polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä, -joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen, -kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa -ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä -hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi -maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja -kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman -haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä -kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu -käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla -säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne, -joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa -yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman. -Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden -ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia -merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä: - --- "Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä -joukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja -varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi..." - -Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan: - --- "Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_." [Maailmantuska.] - -Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena: - --- "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan -ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa -jalostamaan..." - -Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain -suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi, -vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia -sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän. -Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä -vaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia -kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat -niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi -juossutta elämää. - -Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin -kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain -syvää... surullista... epäselvää. - -Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle -joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa -himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi -tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta, -hävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja -puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman -itsensä sairaloisuuden: _ihmisten halveksimisen_ lihaksi tulleen -ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden -ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi -velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa -sairaloisuuttansa... - -Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat -kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä -ja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit -nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat -kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen -ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina, -huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille -morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin. - -Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä -matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan -olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin. - - * * * * * - -Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa. - -Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä, -etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista, -koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä. -Hän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten "se" olisi tapahtuva... -ja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän -mietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi... - -Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet -toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien -hampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen, -hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta: - --- "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille -mitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin -runsaasti... Ja esimerkiksi _dame de chambre'ia_ minä pidän aivan -kuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä -kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi..." - -Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin -äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli -sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka -oli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti -niin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja -surullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla -hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä -tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili -elottomana. Otsalle nousi ryppy. - --- "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" -- toisti paroonitar -Lichtenstein surullisena. - --- "Ette... Ette... Ette Te," -- vastaili Harhama. - --- "No, kukas sitten?" -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä, -alakuloisella äänellä. - --- "En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... _Elämä_ se on -paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte -kauniisti sanoa," -- tapaili Harhama vastausta. - --- "Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja -salaperäisesti?" -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman, -lisäten: "Niin se on, että... Mutta" -- katkaisi hän -- "miksi se -minuakin, ja juuri _minua_ sitten tahtoo polttaa?" - --- "Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina -ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," -- tapaili Harhama -jotain vastata. - -Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä -syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana -kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se -näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi. -Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä, -kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin -tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti. - -Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas -Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen: - --- "Tunnetteko Siperialaista noitaa?" - --- "Anteeksi, en... Se on: olen kuullut..." - --- "Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein," -- -katkaisi paroonitar nopeasti. - --- "Vai niin!" -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi: - --- "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on -nyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin -kummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko -kuulla?" - --- "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte -salaisuutenne," -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti -hänessä taikausko nopeasti päätänsä. - --- "No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin -hyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä. -Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos _hän_ jotain -voisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi -hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu -minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", -- kertoi paroonitar -Lichtenstein surullisena, miettivänä. - -Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?" --- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa, -taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän, -luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi -hän: - --- "Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?" - --- "Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että -minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee -käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi... -kirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista", -- -vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen. - -Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti -hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar -Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan -kirjoittamisesta... "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" -- -mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa -vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan -asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet -ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat -veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi -tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti: - --- "Eikö hän ennustanut muuta?" - --- "Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa -puhua", -- vastaili puhuteltu surullisena. - -Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys. -Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili -houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko -vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat -kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse -hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, -ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, -kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan. -Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin -onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät -hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut -soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa. -Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle -miettivänä, vakavana: - --- "Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka -tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole -oikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä -varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja -elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus -ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_". - -Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi -elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä, -vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni, -viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman -tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin -vastasi hän jotain sanoaksensa: - --- "Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä..." - -Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi -kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan -maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana -kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen -edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma, -hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan -rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla -kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa, -kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen -loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen -ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston -ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä -orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä -häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien -imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden -ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa -kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen -kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan -välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä, -hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien -ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta -tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen -keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui -katkerasti, mutta päättävästi: - --- "Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää -kuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi, -tuskasta pois pääsyksi_..." - -Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi. -Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat, -tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä -ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen -edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa, -jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja -poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas: - --- "Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua. -Teillä, joka olette ihailijoittenne onni..." - --- "Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!" -- keskeytti paroonitar -Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi: - --- "Entä Teillä, herra Harhama?" - -Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden -edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne -kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä -pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus: - --- "Minä pelkään kuolemaa..." - --- "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se -tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", -- lausui -silloin paroonitar Lichtenstein. - -Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä. - - * * * * * - -Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä -komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti -jotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista. -Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä... -Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura -sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar -kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta -säteilystä loistavina: - --- "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan -_la majesté de l'humanité_ [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä -Teiltä jotain suurta?..." - --- "Ah, _quelle charmante flatterie!_ [mikä hurmaava imartelu!]... -Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan -perintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla -palvelijananne... Suvaitkaa kysyä!" -- huudahteli kenraali Pawlof -kohteliaisuuksia. - -Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi: - --- "Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on -elämäntarkotus_?" - -Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana, -käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien: - --- "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" -- hän keskeytti ja lopetti -reippaasti. -- "Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä -sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat -sisälle!" - -Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä. -Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet -paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta -uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin -puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä. -Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen -tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen -ikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn: - --- "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!" - -Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee... -kuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi, -vierasten puoleen kääntyen: - --- "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat -kukat." - -Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja -iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat -toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään. - -Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien: - --- "Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!" - -Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä. - -Johtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja -puhui: - --- "Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on _en -reine de la beauté_ [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun -vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen -onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman -itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on -elämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!... -Eläköön!..." - -Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan -kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja -karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon -vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin... -Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja -kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan -kysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän -tulikuumassa kukassa. - - * * * * * - -Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt. -Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat -nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa -sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein -poimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja -ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja -elämästä onni... - -Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla. - -Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui -vieraillensa: - --- "Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!" - -Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät -kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto -riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi: - --- "Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle -viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut -hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme, -joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä -Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan -venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille..." - --- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja -notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin -keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se -koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja -unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja -jatkoi: - --- "Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa -kuuliaisuudessa Tsaarille..." - --- "Oikein!... Oikein!" -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot. -Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon -pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi: - --- "Venäjän poikien todellinen vapaus on _ehdottomassa_ -kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt -saarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee -ihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat -ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät -pilttuut..." - --- "Oikein! Oikein!" -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen -leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana. -Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta. -Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus -sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään -käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään -maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän -kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle, -Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa. -Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi: - --- "Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut -Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen -kurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on -Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko -maailman kumartua..." - -Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia -värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja -korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman -kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana -kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien -repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja -kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi -ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen -kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön -helma. Puhuja jatkaa: - --- "Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi. -Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan -laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten -luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa, -kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto. -Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän -äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät -kasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat -ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina -piikki- ja pistinmetsinä..." - --- "Hyvä!... Hyvä, hyvä!" -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe -on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat -haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa, -palaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille -vihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat -ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu -ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä, -kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi -loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta: - --- "Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja -liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin, -Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien -kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä -kultavaltikka..." - --- "Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!" -- -keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut -kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt -heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi -edessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja, -kuin viuluja. - -Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman -kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen -jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä, -vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden -tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja -jatkoi: - --- "Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin -kaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä -heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden -rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia -virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta, -vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan -paljastavat koko maailman kansat päänsä!" - --- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- räjähtivät huudot. -Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle -kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen -päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen -päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien -kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden -takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua. -Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo -_nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi -kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden -penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi. -Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa: - --- "Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja -hänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!" - --- "Eläköön!... Eläköön!" -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta -huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. "Eläköön! Eläköön!" -- kertautuu -myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on -tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa -hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut -ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine... -suuruus... rikkaus... Huuto: "Eläköön Tsaari!" taltuttaa kaiken muun, -kuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas -hetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät, -silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... "Eläköön Tsaari!" -- kertasi -kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: "Suojaa, Herra, Tsaaria!" - - * * * * * - -Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen, -jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin -alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen -kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa -neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain -merkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen, -peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta... - - - - -Kun pommi pantiin peruskiveksi. - - - Elämä on sappikatkeraa viinaa... - -"Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!... -Pa-uu-u! - -"Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau, -pau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!" -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu -pujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän -rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen, -karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien -korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna, -jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa: - --- "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että -Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu -olevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona -ei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa -niin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun... -Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että -suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta -ruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa -selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut -siihen oiva tilaisuus..." - --- "Myöhä katua!" -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen. -Ajatuksissaan jatkoi hän: - --- "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun." - -Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta, -kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana: - --- "Omaamme me otamme, emmekä vierasta..." - -Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan -kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana, -tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä: - --- "Kunpa nyt _tänään_ onnistuisimme!... Jos _tämä_ panos onnistuu, -ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada -varoja ilman pakkoluovutusta..." - -Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman: - --- "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita -ovat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me -otamme _omaamme, he vierasta_..." - -Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä -oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia -alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä: - --- "Ah, niin!" - -Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi -taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman -suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin -pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä, -tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa -salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset -näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta, -ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän -ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon... - -Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana: - --- "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset... -Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota... -Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita -vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla." - -Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain -pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen -näyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen -henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja -velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne -kuohuvan vaahdon alle. - -Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai: - --- "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_. -Huomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä -nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea -peruskivi: _vapaus_..." - -Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen -väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen -sitä Nikolaille puhui: - --- "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso! -Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin -omaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha." - -Nikolai naurahti ja lisäsi: - --- "Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!... -No, se tuo sinulle varmasti onnea..." - - * * * * * - -Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä -ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on. -Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä -oli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla -panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli -järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun -asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin -mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon. - -Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita, -kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille. - --- "Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä -Häneltä!" -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti. - -Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin. - --- "Tule!" -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen. - - * * * * * - -Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon, -jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle -penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti -Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja -kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää, -kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista -kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki -näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi -matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin -nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö -puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia... - -Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin -olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet -ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui -puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä... - --- "Kaatja-kulta!" -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan -käteen. - -Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti -kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain -kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi: - --- "Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!" - --- "Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi", -- vastasi Nikolai -surullisena, suudellen Kaatjaa. - --- "Hyvä!" -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- "Jos muuten säästyt, -niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi... -Lupasithan?" - -Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma -tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko -aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa. - --- "Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut -hirsipuussa", -- virkkoi Nikolai vakavana. - --- "Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa -Venäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos _sinä_ kerran siinä riiput, -niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen -koristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon -osani sinun kunniastasi ja kaikestasi," -- puhui Kaatja rohkeana, -päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin. - -Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain -kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti, -itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla: - --- "Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!... -Ole _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!... -Minä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä... -uskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!... -Minun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun -ainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!..." - -Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä -kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä -hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun -Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja -suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta -päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana: - --- "Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole -niille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille, -saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini..." - -Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti -ja hoki: - --- "Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen -rohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos -sinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!..." - -Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon -kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina -kävelemään "Karhua" kohti. - -"Karhu" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset -markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai -ja Harhama saapuivat, olivat toiset "määrätyt" jo koolla. He olivat -vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa, -repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä -kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden -alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä -repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen -sorinasta ei kuullut tavallista puhetta. - --- "Hei veljet!" -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- "Täällä istuu -kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai -tsaaria!" -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan -säestyksellä: - --- "Suojaa, Herra, Tsaaria!" - --- "Hiljaa siellä!" -- huusi viinuri. - --- "Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita -kurkkukauppiaiksi... Retale!" -- huudahti yksi pöytäseurasta -Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: "Suutari olet itse... Ja -minkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono..." - --- "Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt", -- -reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja -viinurille hän huusi: - --- "Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!..." - --- "Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?" -- kumarteli -ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin -Murlyishkaksi. - --- "Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!" -- komensi -Nikolai. - --- "Jo on herrasväkeä!" -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai -ja Harhama työntäytyivät "valituiden" joukkoon. Eräs niistä tenäsi -näön vuoksi vastaan: - --- "Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!... -Eikö sulle ole muualla tilaa?" - --- "Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin, -ruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme -yhdessä, herrat", -- virnisteli Nikolai. - -Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua -melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä -repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut -ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi -reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle: - --- "Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä -koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi -tulee!... Onko sinulla jo hellu?" - --- "Senkö hellut tuossa!" -- huudahti Murlyishka. "Hyvä, kun itsensä -jaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä... -kannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että -antavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan -oikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat -palvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä -ja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset -ja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen -[kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä." - --- "Ah, sinä!" -- keskeytti Nikolai. - --- "Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä -tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet -hänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella... -leikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee -ja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois -lähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää -tuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!" -- -vannoi Murlyishka. - --- "Herkeä nyt!" -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen. - --- "Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä? -Semmoista saa Newskiltä hakea", -- kerskui Murlyishka, puuhaillen -likainen liina kädessä. - --- "Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa -kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee... -Newskiltä!" -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä. - -Viinuri ryhtyi puolustautumaan: - --- "No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen -kokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään -päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin -ulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon -teille..." - --- "Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu -halaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!" -- huudahti Nikolai. - --- "Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!" -- yritteli -Murlyishka, juosten ja puuhaten. - --- "No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!" --- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies. - -Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua: - --- "Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?... -Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele' -elämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr -Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'..." - --- "Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?" -- katkaisi -puhuteltu Pjotr Petrovitsh. - --- "Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät -herrat, on..." - --- "No, mitä se on?... Sanoppa!" -- pisti taas Pjotr Petrovitsh. -Viinuri innostui ja selitti vakavana. - --- "Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta -toverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä -pitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille, -herrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna -pieniä juomarahoja_..." - --- "No, herkeä nyt!" -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen: - --- "Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos -se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen -vatsan ja vähän repaleita pukimiksi." - --- "No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!" -- -yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui: - --- "Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin -paljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes -ruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin -käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh, -jos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä... -vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin -eivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen -herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan... -Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", -- puheli -Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa. - -Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen, -hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja -puhui Murlyishkalle: - --- "Sinä, Murlyishka, puhut totta..." - --- "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" -- innostui Murlyishka ja -selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon -syntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette -tiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene -sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan -samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita -saat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee -tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se -on toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti -siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja -säädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!..." - -Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt -se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr -Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen, -puhua: - --- "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja -että opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen -syynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee, -että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan -huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä -pakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja -meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei -puhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!" -- Ja kääntyen Harhaman -puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme, -Teidän jalosukuisuutenne..." - --- "Ivan Ivanovitsh," -- vastasi Harhama, syöden kurkkua. - --- "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!... -Tietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette -ihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh -Petrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis -kuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!... -Juo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme -byrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka, -mitä on sosialismi?" - --- "Hiljaa!" -- komensi kapakan isäntä. - --- "Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan -valaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" -- tenäsi Pjotr -Petrovitsh edelleen. - --- "Itse sinä olet byrokratia", -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh -suuttui ja alkoi rähistä: - --- "Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö -minkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi -lukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on -byrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole -leipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla -ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin... -No, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö -minkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan -lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!... -'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa -nagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä, -kun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan -ja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että _minä_ olen -byrokratia!... Häpeä!..." - --- "Sattuiko sinuunkin?" -- keskeytti joku joukosta. - --- "Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut... -Koko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin -eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa -synnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi -olikaan?" -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta. - --- "Ivan Ivanovitsh", -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli -puhaissut vihan sapen. - --- "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh... -Juo, äläkä sure!" -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi -pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa -ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä: - - "Juo! On elo ihanaa. - Se on kuin viinan vaahtoa. - Ah, ilo siitä pulppuaa. - Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!" - --- "Hih!" -- kirkaisi Nikolai säestykseksi. - --- "Hiljaa siellä!" -- kähisi isäntä. - --- "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" -- reuhasi Nikolai. Pjotr -Petrovitsh jatkoi kertomustaan: - --- "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään... -Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta -nelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti -tyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on -byrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku -kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!... -Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!" - --- "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" -- vastasi -Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta -hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa, -ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella -purppurapunaisina hameenhelmoina. - --- "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" -- pisti arpikasvoinen, -päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta. - --- "Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!" --- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme... -Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!... -Suutele, kyyhkyläiseni!" - -Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa. -Päihtynyt jatkoi: - --- "Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!... -Kisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen... -Suuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis! -Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin -muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas -kun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen, -Annushka..." - -Ja tarjoojalle hän huusi: - --- "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun -sakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja -muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta -on koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan -pamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen -elää!..." - --- "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä, -Ivan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun", -- tarttui nainen, -vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut -joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen -totisena: - --- "Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun -viinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt, -tulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet... -Siinä se on koko elämä." - --- "Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon", -- puheli nainen -jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?" - --- "Mainio!... Kerrassaan komea tyttö", -- vastasi puhuteltu, -hyväillen naista. - -Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin -havahtuen, muistellen: - --- "Vanjkako sinun nimesi on?" - --- "Sepä tietty", -- vastasi Harhama. - --- "Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin... -Sinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan -Annushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?" - -Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän -taas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli -alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi: - --- "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka -polvella!... Ah, sinä, lintunen!" - -Nainen riemastui ja alkoi puhua: - --- "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan -minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa -semmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin -se on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta... -Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!" - -Harhama täytti pyynnön. - --- "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" -- kiitteli nainen. - - * * * * * - -Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki -keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli -äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta -synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha -yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa. -Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle, -päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli -sen lopussa: - --- "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin -kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se -on semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?" - -Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti: - --- "Olen... Olen ollut!" - -Annushka jatkoi: - --- "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli..." - -Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle: - --- "Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu -uskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut -petoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja -minkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että -elämänvirta vetää kovasti?" - --- "Kyllä... Kyllä se vetää", -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi -hänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha. -Annushka jatkoi: - --- "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin -surullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso: -Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn..." - -Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas -kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun -seasta: - --- "Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua, -Vanjka, elämä säälinyt?..." - -Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat -hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka -säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien -heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi: - --- "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on -hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin -huomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa -ja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä -huomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä -katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja -sulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis..." - -Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten -taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen -joskus hänen puhettansa katkaistessa: - --- "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että -eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se -pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten -voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, -kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä -sille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?" - -Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa -pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti -ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään -yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: -"Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?..." Hän kysyi ja masentui. -Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi -Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä -ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua -elämän puolesta. - -Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä. -Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, -alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden -likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän -ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus -ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa -räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla -kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä -kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä -häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri -häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän -elämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen -olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka -hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi -hän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien -halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja -pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen -kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, -elämän puolesta puhumaan. Hän lausui: - --- "Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera, -vaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän -tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan -onnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma -kostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin -on helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa -ja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se -tulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa -ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?..." - -Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi -olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa -soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja -joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen -häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr -Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas -maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli -hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli -kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän -saat, jos... - -Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa -muistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä -siskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman -silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis -syöksymään pommi kädessä _sitä_ elämää vastaan, joka on kaikkeen -siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa -vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut... - -Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan -puhetta ja vahvisti alakuloisena: - --- "Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee -meille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja -sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!..." - - * * * * * - -Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama -muisteli häntä jossain nähneensä. - --- "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?" - --- "Tuonnottain palasin." - --- "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja -sukunimi on Popof", -- selitti Annushka Harhamalle. - -Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli -harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain -vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua. - --- "Tiedätkö, Annushka?" -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki -sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt -uusi vapahtaja, _oikea_ vapahtaja?" - -Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi: - --- "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin... -Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää, -kuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi, -että minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan -nimi?... Ette tiedä... Se on _sosialismi..."_ - --- "On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!" -- -keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka -jatkoi: - --- "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi -että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen -työtä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin -edessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan..." - --- "No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka -oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle -asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle: - --- "Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan... -Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi..." - --- "Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa... -Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on, -tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" -- keskeytti innostunut -Vanjka. - --- "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin -vapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?" -- uteli vielä äskeinen. - --- "Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista... -Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", -- selitteli innostunut -Vanjka. - --- "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä -vanhemmista", -- myönsi kyselijä. - -Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja -toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui -ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi -vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun -tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä -tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden, -ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän -kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana -ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa -apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin, -uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui -hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä -yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa -ja pommia... - -Vanjka lopetti: - --- "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon, -kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin... -Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita -naista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja -palkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria -Petrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa. -Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on -oikea vapahtaja..." - -Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen: - --- "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas -antaa?" - --- "Ei", -- yritti Vanjka. - --- "No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja -taivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi -silloin?" -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään: - --- "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen -paratiisi..." - --- "No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman -jälkeinen", -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen -uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen: - --- "Eläköön sosialismi!" - --- "Eläköön!... Eläköön!..." -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat. - -Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut -jotakin... Hän oli muistanut _elämän_ ja vertasi kaikkea uuteen -oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on -sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta -viinaa suuhunsa ja alkoi puhua: - --- "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin -ja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä -vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian... -Hirtämme... kuristamme..." - --- "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" -- huusi -kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun. - --- "Koitappas!" -- huusivat silloin useat juopuneet. - --- "Vieläkö tekin sekaannutte?" -- uhmaili isäntä. Melu yltyi. - --- "Älä alota toraa!" -- varottivat juopuneet. -- "Sinä olet -byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu -oikein..." - --- "Alas byrokratia!" -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh. - --- "Alas!" -- melusi joukko. - --- "Jumaliste kutsun poliisin!" -- uhmaili kiivastunut isäntä. - -Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään. -Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä. - --- "Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda -poliisi!" -- huusi isäntä raivoissaan. - -Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr -Petrovitsh jatkoi: - --- "Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan -ruoskaa?" - --- "Suus kiini!" -- yritteli isäntä. - --- "Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää -ja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä -silloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan -kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä -siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka..." - --- "Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai" -- yritteli isäntä. -Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen: - --- "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka? -Tyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä -silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!... -Eläköön sosialismi!" - -Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi -voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa. - --- "Alas byrokratia!" -- huusi taas Pjotr Petrovitsh. - --- "Alas byrokratia!" -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet -kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten -pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti -ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua -asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin -hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita -tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia -olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon -vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli -huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti, -puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa -kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja -väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset -nostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan -vaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän -suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois -riutuvina iltaruskoisina viivoina. - -Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_. - -Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin, -että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue -nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön. - - * * * * * - -Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu -vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos -huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee -olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa, -tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin, -oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien -muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä -olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun -kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen -katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman -osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että -jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa -kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden -kulkua ja ajoissa varustautua. - - * * * * * - -Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä, -ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä -niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku -kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi -kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa -rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät, -ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä -kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin -myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia, -tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas -rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla -oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa -vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten -väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui, -tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat -poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin. - -Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä. -Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama -tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot -alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä -kohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli -oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä -enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja -yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on -pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset -kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee: -"Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen -tarvitse heittää pommia..." - -Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän _ei saa_ -sitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: "Olisi niin -ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka... -Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä -näytäkään ehtivän..." - -Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet -kolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle... - -Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän _pelkää_ sitä -tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... "Ja ehkäpä -suorittavatkin", -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee -taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja -ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu -polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän -hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu... - -Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo -sanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat -jo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo -siihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat -sotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan. - -Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt -ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään -Harhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen -hermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki -vilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas -uutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas -saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen -Harhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu. - -Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko -kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy... -"Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama. -Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin -kovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä. -Hän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta -ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät -häntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen -edessä on taas tyhjä välimatka... "Miksei se kuski aja nopeammin, -että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet -herpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä -tyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... "Jumalan kiitos, -ne ehtivät ennen minua!" -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat -edellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta -temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa... -Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu. - -Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?" -vapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja -äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa -laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, -niin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan -pään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan -kauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?" - -Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset -kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän -paikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?... -Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee... "Ah, että kuski ei aja -nopeammin!" -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle -välille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot -ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala, -jos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat -viimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä... - --- "Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä", -- löi -Harhaman päähän kylmä ajatus. - -Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai -voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin -pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten -eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin, -että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi -pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän -ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu. -Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon -pelastua, jos säilyisi pommilta!... "Turhaa!... Joutuu vaan hirteen", --- ehti hän vielä naurahtaa. - -Nyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä -metriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui -pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään -veneensä karille törmäävän... Nyt... - -Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan. -Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa -räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se -koskenut... "Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema -onkin?" -- vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta -pään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?" - -Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään -näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä -tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?" - -Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut, -kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti: -Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen -sekuntia ennen heitä... - - * * * * * - -Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan -huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä -verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset -erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä -nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä -nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella -yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa, -jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi -paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden -pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän -mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi -hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana -ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin... -Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän -jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä -henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit -lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin -erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi -häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti: - --- "Herra Harhama!" - --- "Soonja!" - --- "Antakaa, kun katson kättänne!" -- vastasi Soonja. - --- "Kätke tämä!" -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon -muotoisen pomminsa. -- "Kätke joutuin!" -- kiirehti hän. Soonja -käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu -saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään -kaksi takaa-ajavaa poliisia. - --- "Kuka sinä olet?" -- tiuskasi toinen Harhamalle. - --- "Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!" --- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän -poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!" - --- "Jätä!... Piru heidät vieköön!" -- kiirehti toinen poliiseista -toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön -röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat -poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa -takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa... - - * * * * * - -Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon -arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot -olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat -olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat -jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin -jaksoi porttikäytävästä pois lähteä... - -Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi -povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, -raskaina. - -Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista -päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät -vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut -pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa -pelastustansakaan... - -Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, -tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä -ruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: -"_Elämä on sappi karvasta viinaa."_ - -Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas -paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö -taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi -hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden -rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen -henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä... -Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä -taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti -muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla -kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset -paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli -teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin -syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään -siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka -vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin -piiloihinsa. - -Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön. - - * * * * * - -Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja -aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden -perukoilla. - -Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan -alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne -kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan -eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti -missä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät -ijäistä rangaistustansa. - -Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan -seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä. -Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai -vihlonnallansa senkin värisemään... - -Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään -luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki -kestivät kipunsa äänettöminä... - -Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena -tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin -palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti -seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo. -Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, -ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat -häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran -pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä: - - "Pimeys sinua tottelee. - Sinua kaikki palvelee - ja kaikki kehrää sulle - ikuista valtarihmaa." - -Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni -huuti kostoa. - --- "Korvennettavat! Kuuletteko?" -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi -hänestä tulena. - -Palvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen -äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele -toisti kysymyksensä: - --- "Kuuletteko?" - --- "Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan _vihaa_ -surmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on -pelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun", -- vapisivat -palvelijat. Perkeleen vihaa peläten. - --- "Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... _Hänen_ piti antaa isku -Jehovalle", -- puhkui Perkele. - --- "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_", -- -puolustautuivat vapisevat palvelijat. - -Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina. -Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin -ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa... - - * * * * * - -Palvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon -epäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto -yököistä... - -Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli -lepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä -puhui hän taas: - --- "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman -iskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._" - --- "Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi", -- -oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina. - --- "Niin", -- ilkamoi Perkele. -- "Hän _katuu_ jo että loi ihmisen... -että loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!" - -Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä -seisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen -sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse. -Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut -rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot -läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän -kirkkaita kuvia pohjalla... - -Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen -erämaan sijalle... - -Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas -helteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista -päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti -ihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa. -Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta... - -Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet -taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen -vesillä... kiuru ilmassa. - -Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se -ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se -huumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli -kauneudellansa. - -_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti -päivänvalona luonnonlaelta... - -Juhla alkaa. Ihmiset _syövät. Hän_ odottaa turhaan uhria... Perkele -riemuitsee. - -Näky jatkuu: - -Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana -vaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo -_kilpaa_ sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri -kuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat -rohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä... - -Perkele hymyilee. Näky jatkuu: - -Ihmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo -riisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset -odottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt -nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat -_naista_ "naisen" yltä... Kohta on "nainen" alasti... Eläin on -päässyt ihmisihosta... - -Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa. - -Miehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän -suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo -kuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina... -hieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies -vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti... - --- "Oivallista", -- lausui perkele. - -Viini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois -viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput... -Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä -rinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee -hymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän _tarjoaa_ itseänsä... -_antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee -raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois -raivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana... -Käsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista -syöksyy sieppaajansa syliin... - -Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi... - -"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat..." - -Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan -Häntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_... - --- "Näettekö?... Hän _katuu_", riemuitsee Perkele. - --- "Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_" -- selittävät -imartelevat palvelijat. - -Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa -vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi -nousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki -hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy -puoli-pimeyteen... - -Näky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta -syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat -ne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä -kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien -yli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen... -tappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat -hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan -ajamina ja salamien piiskaamina... - -Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee. -Näky jatkuu: - -Vesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton... -Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä -pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki -unohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa -polvensa... unohtaa herkkunsa... - --- "Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_", -- -riemuitsee Perkele. - --- "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja -Itsensä edessä on Hän erehtymätön", -- oikaisevat imartelevat -palvelijat. - -Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu -petojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen -tasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa -seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri -ulvoo ja vesi pauhaa... - -Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa -näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden -latvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu, -myrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan -runtelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten -päälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu -ottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut -parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa -hirveän hädän käsissä... - -Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten... - -Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se -on sulettu ja luoksepääsemätön... - -Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas: - --- "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista -puista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella -erehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_... -Mutta sen _pelastetun_ siemen _on_ nouseva... Harhama _on nouseva_ -Jehovaa vastaan..." - --- "Kun sinä _tahdot_, niin kaiken _täytyy_ totella", -- vakuuttivat -palvelijat. - -Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat -kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä -väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät -siivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus... -vielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa -viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama -välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle... -Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään... - -Sitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä -vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä -onkalossa... - --- "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on -Jehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_", -- -ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat. - -Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin -yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen: - --- "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin -Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!" - -Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä -rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina, -täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö, -koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla. -Viinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena, -maukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin -kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan -ilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä -armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi... - -Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa -peitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona: - --- "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta..." - --- "Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen -häntäpäänsä puhkaissut", -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi -ilosta ja vannoi: - --- "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan -Harhaman siemeneksi. Hän on _nyt_ onnistunut punomaan paulansa -Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", -- -vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen, -hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin -suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle -työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva..." - --- "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin -tapahtuisi", -- mielistelivät palvelijat. - --- "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla -päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän -_toisen_ Harhaman tilalle", -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä... -Hetken kuluttua lisäsi hän: - --- "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen -nyt uudistuneen..." - --- "Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi... -Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys _sinun_ viisautesi -voimasta", -- keskeyttivät palvelijat. - -Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran -kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa... -Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu -huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa. -Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan -rinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin, -meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat -kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta... - -Ja ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_... -Nainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se -seppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili -sille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli -_miehen_ kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä -emoa kohti... - -Ja mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita -huippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan -korkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua... -maireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja -seppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt -ihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa: -sen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen -ikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_... - -Päivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen -ympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi -ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän -iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta -kupeesta... - -Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja -kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui -Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita -kultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla -ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo -kuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän -lauloi: - - "Sodoman kukka, Itämaiden helmi, - sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! - Mun harpunkielein sävel arkaellut - vuoskaudet pitkät ikävöiden on. - Kuin arka pikkulintu varvullansa, - se harpunkielellä on värjötellyt; - se surrut, sekä ikävöinyt on. - Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee - kaunista kaikuansa etsimään... - Sodoman kukka, Itämaiden helmi! - Kun riutuneena sävel harpunkielen - sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa, - suo sille kaunis kaiku suuteloksi, - ja sääli onnetonta sävelparkaa, - kun luoksesi se onnen nou'antaan - niin onnenjanoon riutuneena saa! - Sodoman kukka, Itämaiden helmi, - sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! - Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!" - -Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi -katseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi -sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä... -Soitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä -portaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo -ei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja -polvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, -mutta hän ei paennut majaansa _yksin_... - -Perkele hymyili ja lausui: - --- "Kielletynpuun _harppu_ soi nyt... Se kantaa monenlaisia -hedelmiä..." - --- "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", -- jatkoi -Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen: - --- "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki -elää..." - --- "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", -- lisäsivät palvelijat, -veisaten herransa ylistystä. - -Näky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi -punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat -avuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu -halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella... - -Kauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot -kiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina -pelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä -tiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle -äsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä... -Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista... -Tulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta -muodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä... -Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta -sieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne -valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä... - -Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä... - -Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu -sen vaiettua: - --- "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä..." - --- "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas -uusi paratiisista häätö", -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa -Lootia. - --- "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", -- -huomautti taas Piru. "Noin!... Se oli sinun pistosi!..." riemuitsi -Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli -muistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi -ilosta. Hän puhui taas: - --- "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki -minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän -kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä -ei ole jälkeäkään jälellä..." - -Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla -laululla. Perkele jatkoi puhettansa: - --- "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse, -ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa! -He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota -he _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys -siitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä: -_Minäkö_ vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton -minun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!" -- -raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu -vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai -Jehovan henki..." - --- "Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin -nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", -- todistivat -palvelijat... - -Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä: - --- "Harhaman _täytyy_ riuhtaista itsensä Jehovan ansasta." - --- "Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea -siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta -hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole -syläissytkään!" - --- "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", -- lupasi -enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi. -Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa -verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena: - --- "Jos te erehdytte, niin --" - -Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet -tuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat -lihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä -liekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli -luiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien -sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele -lopetti lauseensa tuomituita osottaen: - --- "Jos erehdytte, niin siinä on osanne." - --- "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me -asiaasi häpeään heitä", -- vannoivat palvelijat. - -Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui: - -Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat. -Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui -povella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman -hetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän. - -Rinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat -ikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin -morsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä... -armasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen -maallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä. - --- "Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te -saatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena, -hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja -elävä tulikäärme valtikkana kädessä." - --- "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi -vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä -ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen -tuhatta maailmankautta", -- vannoi ihastunut palvelijajoukko. - -Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa -synkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät -hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän -raot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden -ylistyslauluun... - - - - -Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä. - - - Elämä on suuri musta käärme... - -Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset -helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa. - -Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta -punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa. -Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen -jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä -paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin -värit kisailivat vallattomina valon kanssa. - -Kesä suikkaili jo suuta syksylle. - - * * * * * - -Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua -eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin -turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet -sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät -he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä -oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen -olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, -että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä -itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli -houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin -ja pakeni. - -Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään -väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa. -Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi -metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys. -Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen -hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, -lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja -tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat -ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt -olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus -uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" -- mutisi hän, -istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla -vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa... - -Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin -lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset -hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, -toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan -aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää -kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät -herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja -ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa. - -Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, -oli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä -edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan -ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki -Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt -hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa -pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös -näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta. -Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen -_epäröiminen_ -- epäröiminen ensin itse _teon_ ja myöhemmin uhman -ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan _vastuun_ edellä -ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua -tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä. -Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän -piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua -taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt -suurempaa erehdystä... - -Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella -hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli -hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle -hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan. -Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina -unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat -päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja -surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno -elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, -josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka -puolilahon hautaristin päähän. - -Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman -yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut -puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt -viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät -kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne -kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: -Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan -hoitamatta. - -Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena. - -Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi -nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen -kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli... - -Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se -saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, -sanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman -luukynsi... - -Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui -saarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi -haihtuva elämänsavu. - -Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä -pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se -ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä -tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava -ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli -ahtautunut multapaakku. - -Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä -tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin -elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?" --- kysyi hän taas itseksensä. - --- "Mitäkö se on?" -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!" - -Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen -valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli: - --- "Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi -kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika -leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä -kesäisin haudallasi..." - -Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä? - --- "Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä -maineenkellot", -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus. - -Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se -hänen päällensä raskaan kalmankouransa... - -Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen -kysymyksensä: "_Mitä_ varten minä sitten _elän_?" - -Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo. -Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa: - --- "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät -ne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja -minä olen sinun viimeinen ystäväsi..." - -Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi. -Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa, -arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen -peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa -vikkelinä, rohkeina ja eloisina... - -Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa -vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos. - - * * * * * - -Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla -äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja -ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan -luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita. -Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä -lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin -kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe -jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui: - --- "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle -peruskivelle." - -Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä, -jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan -peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä: - --- "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia -tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme -kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien -viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme -kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki -siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä -sitä ainoaa, joka kestää... - -"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys -toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin -loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää -ottaa. - -"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa -yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä -yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset -kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä -neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne -neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset -palvelijoiksensa. - -"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin -Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin -silloin, _vasta_ silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi -toisen niittämää luokoa. - -"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus -vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus. - -"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin -jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta -on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan -lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään -yhteiskunnassa." - -Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi -itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi: - --- "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka -valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme -onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden -taimen... Etsikää tässä _valmiissa_ maailmassa itsellenne ja niille -viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu -kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!" - -Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki -Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja -levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama -miettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat -uudelleen. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan -vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden -maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen -pysyvänsä avaruuden varassa." - -Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin -korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin -Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne -harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän -Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu: - --- "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen, -muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien -laelta. - -"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole -varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät -täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!' - -"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää -varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan -lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä. - -"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi -ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki -tulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa -Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus. - -"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni -nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista." - --- "Miten ihanasti sanottu!" -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista -vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään -uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen -päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä." - --- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- puhuvat kuulijat, -- "Eikö hän puhu -oikein?" -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus -terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka -katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa -lempeällä äänellä: - --- "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon -etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että -hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden..." - -Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina. -Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen -uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria -kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle... -Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen -uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten -teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin -jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle, -kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna -ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan -ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva -aamutähti." - --- "Miten kauniisti hän puhun", -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari -pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena: - --- "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja -maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi -hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka -Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on -uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä. - -"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa -tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän -palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne. -Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä -makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa -kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä -maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan -ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas. - -"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin -paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä -Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä. -Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia. -Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan -käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan -sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven, -kuin Jeesus on?" - --- "Tätä me emme ole ajatelleet", -- kuiskaavat useat puheen välissä. -Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta -ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten. -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä -miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn -rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän -väsymyksestä..." - --- "Isä puhuu oikein", -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset -kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu: - --- "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta -turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen -oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota -uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle..." - --- "Siinä on paljon perää", -- lausuu joku miehistä. - --- "On... On... Siinä on paljon totta", -- myönnyttelee toinen. - -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet -vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme, -puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana -tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei -pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus -likaa." - -Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella -makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman -epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa. -Saarna jatkuu: - --- "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa -yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä -esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala -varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja -poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa? - -"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta, -kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä? - -"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär -viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen -puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut -ja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään -lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä -tapahtumasta? - -"Ei -- vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla: -'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä, -niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni -peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.' - -"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän -muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa -linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi. - -"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja -tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette -metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on -ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja -kirkkaana, kuin helmi hiilessä..." - --- "Hän on oikeassa", -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi -_semmoisenaan_ suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne -pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta, -joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi -lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi -omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?" - -Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama -sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin -kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille -aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden -tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja -tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan -tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee -siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä -ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen, -painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen." - --- "Hän on oikeassa", -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki -Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka -oli rauhallisena saarnaa kuunnellut: - --- "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä -maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa -uskoa?" - -Munkki Pietari vastasi lempeästi: - --- "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko -meissä ihmisissä itsessämme?" - -Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet -eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken -vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että -hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen. -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki, -jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä -virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet -Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa -sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me -etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana -ylitsemme. - -"Menkäämme _nyt_ siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme -rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet -avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä -kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta, -kuin vaihtaa rikkaita." - --- "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä -valtakunta?" -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä. -Munkki Pietari vastaa: - --- "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan -lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen -valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat, -eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää -köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita. -Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta. -Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua. - -"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus -Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja -pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa, -vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä, -että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin -vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta." - --- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat -hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen -jokaista sanaa. - -Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika: - --- "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut -maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn -teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään -tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja -lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?" - -Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria -Petrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja -sinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?... -Entä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman -vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet..." Munkki Pietari jatkaa: - --- "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa -teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin -itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja -sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä -kirkkaana tähtipalona." - -Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy: - --- "Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta -tietä... helpompaa... lyhempää?" - -Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi: - --- "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella -teitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin -kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin -kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta -puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen -nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa -jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut..." - -Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin -ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä -ja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut -epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen -ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee -sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi -erottaa yksityisiä pellavia. - -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan -muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus! - -"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää -_Itseänsä totista elävää Jumalaa!_ Ja jos totuudessa etsitte, te -löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo -pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on -väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka -sitä väärinkäyttävät. - -"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien -sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa -ryövärien luolaksi. - -"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla, -sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin -sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen -Jumalalle." - -Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin -asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien -vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä -syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen. - --- "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" -- nyyhkyttää eräs naisista. -Munkki Pietari jatkaa surullisena: - --- "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin -minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää, -kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta -itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava -mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka -lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien -kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan -pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei -maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja -tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi... -Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!... - -"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava -matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta, -Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta. - -"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te -olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö -teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos -ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan -yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka -koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan -sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta -parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?" - --- "Niin ne saastuttavat... Niin", -- huokaavat monen suonet. Saarna -jatkuu: - --- "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään -muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta -riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa -yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta -mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät? - -"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte -itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin -vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi, -joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen..." - --- "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa -papitkin?... Me olemme syntisiä", -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus -joukosta. Pietari vastaa: - --- "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta -rukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille, -kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen, -joka kukkii _teossa_, tekee terää _elämässä_ ja hedelmöi _työssä_. -Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa -rinnatusten. - -"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat -ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava -mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan -nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin -erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä -tukkeaa kosteikkonsa lähteen..." - -Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä -kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla -rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät. - -Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan -levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun -panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan -kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa: - --- "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa -valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa -ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat..." - -Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota. -Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä -näyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken -käytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat -nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella... -etsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu -nyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa. - -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se -on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus. - -"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja -maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa, -jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne, -perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle. -Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole. - -"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka -kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta -kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä -silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa, -sulettujen akkunaverhojen takana. - -"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne. -Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne -porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te -huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta. - -"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin -sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa. - -"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle -rakennettu..." - -Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten -nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut. -Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan -käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki -katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli -sattunut häneen... - -Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- "Oi-joi-joi!" -- -valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen -kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen -tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa -kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: -- -"Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa. -Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa -te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä -tiuhkuu likana vuoteen loaksi." - --- "Ai-jai!" -- kuuluu naisten joukosta. - --- "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden -viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, -kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on -verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan..." - -Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää -ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet -ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, -saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää -siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät -ja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi -vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on -kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen -nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu: - --- "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen -vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan -voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette -silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa -kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit -ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika -ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne -sitä puhdistamaan!..." - -Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka -ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari -etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin -pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja -sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa. -Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt -sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa -läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa -tulipihdissä: - --- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda... -armahda!" - -Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen -paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä -taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen -päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu. -Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla -äänellä: - --- "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden, -ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta -etsimään vapautta maailman orjuudesta?" - -Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä -lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he -särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen: - --- "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?" - -Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja -paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat -ensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet -värisevät ja itkevät. - --- "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", -- nyyhkyttää moni -naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat -monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan, -houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on: -_maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu, -aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?" - --- "Oi... joi... joi!" -- valittaa Maria Petrowna väristen. - --- "Se käärme", -- jatkaa munkki Pietari -- "vartoo kaikkialla -maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän -himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille -elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se -jalkanne ympäri..." - -Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän -käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin -suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja -suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu. - --- "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla -sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille -ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän -ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman. -Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka -matelee maailmanvapauden nimellä..." - -Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen -häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan -ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen -rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja -sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut -naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä. -Saarna jatkuu: - --- "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen -tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun -rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja -maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset -pääskyset räystään alle pesimään..." - -Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella. -Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki -edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja -kuolleitten maan välillä." - --- "Oi... joi... joi... joi!" -- vaikertelee Maria Petrowna. - --- "Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan -yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", -- -jatkaa Pietari. - --- "Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!" -- valittaa Loolja itkunsa -seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna -jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti: - --- "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan -sielussanne!" - --- "Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!" -- kiemurtelee -Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen -pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat -heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia. - --- "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman -kylmälle vuoteelle!" -- jatkaa saarnaaja. - --- "Herra armahda!... Herra armahda!" -- nyyhkyttävät useat naiset. -Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät -ristinmerkkinsä. - --- "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne -varassa!" - -Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina -hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan. - --- "Ai... jai... jai!" -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki -Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä: - --- "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja -tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima. -Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka -varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän -aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja -kaikki tottelevat, kädet laskevat alas." - -Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi. -Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan. - --- "Herra auta minua!" -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja -usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä -voimallisemmin saarnaa munkki Pietari: - --- "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa -ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys." - -Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan -avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin, -niin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_", -- kävi hänen läpitsensä -jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä -kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu: - --- "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää -paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, -Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä..." - --- "Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä -Jumala!" -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon -vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien: - --- "Herra armahda!... Armahda!... Armahda!" - -Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", -- -ajattelee hän -- "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut --- avonaisen haudan partaalle... Mihin _sitä_ paeta?" - -Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses: - --- "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät -paarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on -kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle -portille..." - -Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama -hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, -tietämättänsä miksi. - -Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena... - -Saarnaaja puhuu edelleen: - --- "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen -kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät -vapisevat..." - -Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon -muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen -aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi -jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta -salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi -ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän -pääkallon. - -Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" -- mutisi hän. - -Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon -lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja -tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan. - -Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle -hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden -hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä -sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut -ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä -kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta -kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti -pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt. - -Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja -syyttänyt... - -Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että -se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa. - --- "Oi!" -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi -kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota -hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät -hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen -kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se -häväisty pääkallo... - -Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi -vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka -häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten: - --- "Hyi... saatana!" - -Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta -luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman -miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka. -Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja -nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen. - -Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana: - --- "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä -on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla, -väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista. -Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka -ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja -palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista. - -"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte, -että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää, -sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te -Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi, -sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme -kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan -kauniit värit sen kasvun palkkiona. - -"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa -löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja -värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta. - -"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus -niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee -itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta... - -"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet -aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta? - -"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän -kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin -silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia -itsellenne! - -"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta -voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa -yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä -neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden -erämaaksi?" - --- "Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein", -- myöntävät yhä useammat. Ja -yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari: - --- "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin -väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet -perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi. -Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä, -niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole -vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot -ovat turhia, sammuvia tulia..." - --- "Oikein puhuttu... Oikein puhuttu", -- vakuuttavat monet. Munkki -Pietari jatkaa: - --- "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan -vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen -onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä -mullasta." - --- "Kyllä siinä on perää", -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman -epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat. -Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan -yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu: - --- "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten -kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja -aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja -peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn: -Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa -varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja -jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden -lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä -vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy -silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä -yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää -vastaan? - -"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se -yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin -vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä, -eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken -lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta... - -"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen, -niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat -itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi, -ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas -päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin -meren kirkkaat, tyynet ulapat..." - --- "Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!" -- kuuluu naisten -vaikerrus. - -Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen -itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen -olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät -toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä -pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien -ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä... - -Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin: - --- "Me etsimme parannusta siitä, että _vaihdamme_ tsaareja: -Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka -muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa -yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli -kenenkään vastaansa nousta?" - --- "Kyllä niin on", -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä. -Munkki Pietari kysyy edelleen: - --- "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö -koko se tsaari ole huono?" - -Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus. - --- "Kyllä se niin on", -- ajattelevat kuulijat. - -Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana: - --- "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan -kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin -valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja. -Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden -tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja -tsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan -tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi! -Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden -parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille -rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu -teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä -rauenneelle. - -"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä. -Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen -ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa -ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon -kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden -vallan ja ahneuden ihmissydämessä..." - --- "Niin... Niin... Silloin se tulee", -- kuuluu joukosta, munkki -Pietarin jatkaessa: - --- "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta -se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista -ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin -tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde -kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot, -kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa -avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta -rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa, -kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä: -ijankaikkisen oikeuden jakajana..." - -Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he -sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu -monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta, -jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on -paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos -hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä -yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää -teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin -kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta..." - --- "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", -- lausuu Pjotr Petrovitsh -vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne -uhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee -masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät. -Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa: - --- "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja -sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin -lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää -itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, -joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta -kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää..." - --- "Kyllä hän on siihen verrattava", -- vahvistavat monet. -Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet -avautuvat. Saarnaaja jatkaa: - -"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne _viisikymmentä -yksi_ muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin -lakkaa pääoman valta ja _kaiken_ pahan valta. Ja silloin kaikki -onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus -aroseudun armaalle taivaalle..." - -Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille -avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja -ikionni. - --- "Tämä on kuin uutta oppia", -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet. - --- "Tämä", -- jatkaa saarnaaja, -- "on ijankaikkista totuutta. Jotka -teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne -ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta -kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla -ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle -pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, -jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää -vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan -lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse -janoon..." - - * * * * * - -Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset -hokevat: "Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!" -Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina. - -Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian -valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee -hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa -hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän: - --- "Uh!... Uh!... Voi!... Uh!" - --- "Mikä sille tuli?" -- kysellään väkijoukossa. - --- "Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!" -- kirkuu -Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen. - --- "Herra siunaa!" -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä. - --- "Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!" -- parkuu Maria -Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä -olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa -hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet, -rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli -avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee -toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen -ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen... - --- "Sekottui päästään", -- murahti eräs miehistä. - --- "Jeesus auta", -- kuuluu naisten joukosta. - --- "Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!" --- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä. - -Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko -kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee -jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat: - --- "Herra armahda!" - -Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen -maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin -jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen: - --- "Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se -syö... Se syö!" - --- "Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?" -- hätäilee munkki Pietari. - --- "Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!... -_Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö", -- -parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä. - -Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli -nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko -menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa. - -Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä: -"Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa... - --- "Oi!" -- karkasi hänen rinnastansa huokaus. - -Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista: - --- "Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus -Kristus on polkeva rikki sen pään." - --- "Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se -puree... Se puree", -- valittaa lohduteltu. - --- "On, on... Hän polkee sen rikki... _Usko_ ainoastansa!" -- -vakuuttaa munkki Pietari lempeästi. - --- "Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon", -- kiemurtelee Anna -Petrowna. - --- "Herra armahda!" -- rukoilevat naiset. - --- "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", -- mutisee eräs -miehistä. - --- "Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut", -- -siunailevat naiset. - -Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja -huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen -olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana. -Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu -hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: -Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden -pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän -taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja -naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee -taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa -ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen -ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron -kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja -avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän -kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa -ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja -ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen -parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä -kiemurrellen: - --- "Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta -minua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun -käärmeen puristuksesta!..." - - * * * * * - -Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta: - --- "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen -kuulleet." - --- "Ei", -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- "Ei tämä ole -uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, -mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne -sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä -olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä -ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin -kallis kivi. - -"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle -työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota -etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on -harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä -tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla. -Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden -totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että -se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei -ennen ymmärtänyt. - -"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen -reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta -Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte -ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat -ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun -tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu -vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten -opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä -vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa -Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja -valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa. - -"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää -kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille -maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin -valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu. -Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, -pysyy Jumala." - --- "Hän pysyy... Hän pysyy", -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki -Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi: - --- "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan -päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat -silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut -lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja -aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta -vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on -silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär -siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja -puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen -sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi -tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi -yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, -on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä -siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus -ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai -kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle..." - --- "Kyllä niin on... Kyllä niin on", -- vakuuttavat naiset. - -Munkki Pietari jatkaa: - --- "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja -polttaa valheen siemenet ruumeniksi. - -"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta..." - -Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut -ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt -kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän -jatkaa: - --- "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi! -Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen, -rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin -itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle. -Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka -kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana -enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan. -Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen -sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi -on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen -seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä -peruskiveksi. - -"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren -valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana -ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman -kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin -Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa. -Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva, -siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus -lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille -kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja -kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista. - -"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit -hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman -edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa, -ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa -kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa, -kunniaansa ja voimaansa. - -"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa -kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista -tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen -sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee -sunnuntaipäivän herranrauhaa..." - - * * * * * - -Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen -loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille: - --- "Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen -vanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet, -että mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä... -Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki -syntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt -tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala -lähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata, -mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle, -isä, kiitos!..." - -Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He -katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat: -"Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo... -Ja Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja -Loolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh... -Hänkin uskoo..." Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa -monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka -uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat -heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset -tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä -pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät -kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja -palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin -perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja -lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä... - -Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui -onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon -huolien yli. - -Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän -punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren -valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko -leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät, -joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli -Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien -kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien -metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien -seimessä. - - * * * * * - -Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet, -jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa -kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi. -Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen -sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto. - -Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa -puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen. - -Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat -akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin -kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa, -tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa -lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista, -kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin -he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus. -Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa -olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat -hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni -luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi -ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että -munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena -henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista -käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen: - --- "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me -ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala -antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon -sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi." - - * * * * * - -Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli -harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai -toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat, -jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon -kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin -voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut -kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä -uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja -voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt -toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He -tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi -tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut -enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä: -täydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan -puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä -ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut -olla puhettakaan ihmiskunnan _jaosta_ ja _suvaitsevaisuudesta_. -"Toinen, tai toinen!" -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava -toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin, -äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan -arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu -maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"... Enempää ei -voida enää sanoa... - -Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja. -He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" -- vaan: _"et sinä, vaan -minä!..."_ - -Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin -kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja -nyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla... -törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen -äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina... - -Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä -kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa. - -Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden -välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen -rajattomuuden molempia ääriviivoja... - -Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä -riekaleesta sen ainainen visva... - - * * * * * - -Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa -ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa. -Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli -ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia -pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus -herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet -ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he -eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa -tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka -asui lähellä olevassa huvilassa. - -Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä. -Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle -ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin -ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi -sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla: - --- "Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!" - -Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä -ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta -ojennettuna hänen rintaansa vastaan: - --- "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi -nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan -Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on -koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi, -merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä." - -Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa -tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa -ylpeänä, halveksivasti: - --- "Kun et nyt enää voi naisen lihassa _muuten_ elostella, niin -voithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja -näkyä..." - -Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli -merkinnyt häpäisijän... - -Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli -Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän -hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman -turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi -ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää... -Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta... - -Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", -- hätäili -Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden. - -Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi... - -Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin -vapaaehtoisesti... "Menen vaikka hirteen", -- uhmaili hän. Hän -pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli -tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli -kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena -häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he -vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan -Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas -piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan. -Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen: - --- "Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa... -Hyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne..." - -Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman -taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla -päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä -tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti -Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja -lausui: - --- "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä." - --- "Kiitos!... Minä tulen", -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi... - - * * * * * - -Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti -linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli: - --- "Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova -liikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot -kuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja -kumminkin kantaa kymmenyksiä -- sateestansa... - -"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi..." - -Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä. - - * * * * * - -Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa, -elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa, -vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana -mutavellinä hänen sieluunsa. - --- "Morskaja-katu!" -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille. -Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi -raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli -pimeässä: - --- "Kuka siellä?" - --- "Kohtalonsa kysyjä", -- vastasi Harhama kuiskaten. - -Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen -läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän -hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella -veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät -lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas -huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan -keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista -laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean -vaikutuksen. - -Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan -peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä -valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla, -joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi -hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista -kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä -huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain -kamalaa... - --- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun -Harhama astui huoneeseen. - -Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui... - -Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän -oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva -tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari -terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan. - -Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa. - --- "Olen tullut kohtaloani kysymään", -- lausui vihdoin Harhama. - -Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys. - --- "Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni", -- uudisti Harhama -jyrkemmin. - -Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä -ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut. - --- "Kohtalo kiehuu maankoloissa", -- kirkaisi papukaija. - -Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän -niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä -kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä. - -Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä -silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi. - --- "Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_... -Astu tänne!" -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää. - -Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti -siihen kysyen: - --- "Osaatko lukea?" - -Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden -päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon -laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja -alkoi ennustaa: - --- "Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität -kiertää kohtalon kättä..." - --- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä. -Noita jatkoi: - --- "Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole -miehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus -tuo sinulle onnea..." - -Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan -ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se -_kirja_... "Varmaankin se teos," -- ajatteli Harhama ja muisti -taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan -ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis -sovittanut teokseensa. - --- "Minkä kirjan?" -- uteli hän kiihkoissaan. - --- "Vaikene!" -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista -saanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän: - --- "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!" - -Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon. -Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen: - --- "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies -palkitsee sinut..." - --- "Mustaverinen... Perkele varmaankin!" -- tärisi Harhama. - -Noita jatkoi: - --- "Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on -tielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi -häneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei -ole estettä..." - -Kortteja kootessansa mutisi hän: - --- "Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä..." - -Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi: - --- "Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta..." - --- "Mitä?" -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja -kuumeni. - --- "Vaikene!" -- uhkaili nainen jatkaen: - --- "Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene -häntä!" - -Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä -ja pataa, mutisi hän: - --- "Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen -tähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki..." - -Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus -mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä -tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti -ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan -eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen: - --- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?" - -Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat -olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa. -Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän -suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui -koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se -loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken -mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä -vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä: - --- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?" - -Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi. - --- "Onko?" -- ärjäisi hän käskevästi. - --- "Häh?... Vaikene!" -- sähisi noita. - -Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja -kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä -tuntui olevan kysymyksessä... - -Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut -näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan. -Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot -olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä, -tukkien tien ja kiihkoili: - --- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?... -Onko se kirja?... Onko?" - -Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista. -Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti -lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien -tiuskasi: - --- "Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus _kirja?"_ - -Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili -kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi -takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi. - --- "Puhu... perkele!... Taikka!" -- huusi Harhama uhaten, käsi -tikarinkahvassa. - -Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta -sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos -sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli. - -Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi, -kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi -vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla -kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi: - --- "Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen -tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]..." - -Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän: - --- "Minä ennustan..." - -Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi -sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen: - --- "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta." - -Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi: - --- "Lue!" - -Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle. - -Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi -puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi. - --- "Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?... -Niinkö?... Häh?" -- tutki hän. - --- "Ennen en lähde pois." - --- "Hyvä!... Astu tänne!" - -Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni -komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli, -lasiastiassa, musta kyykäärme. - --- "Laske polvillesi sen eteen!" -- käski noita. - -Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien -silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja -suurta teostansa... - -Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä... - -Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry. -Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti: - - "Raotu, aukene, - kohtalon sokea siima! - Näyttäydy näkymätön! - Puhu olematon! - Valkene valoton! - Nouse kohtalonkupla!" - -Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle: - --- _"Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja..."_ - -Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa. -Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän -vielä noidalta: - --- "Millä voi sen onnettomuuden kiertää?" Noidan katse tunki häneen -taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita: - --- "Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!" Sen sanottuansa hän -hävisi, kuin varjo... - - * * * * * - -Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän -myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien -hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli -Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa -näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa -maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset -rahansa noidalle... - -Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä -koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi -hopeanapeista... - -Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja -lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät -silmiänsä... - -Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena. - -Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa... - - - - -Tsaarien haudoilla. - - - Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi... - -Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli -äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita -multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat -touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat -vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat -ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta, -ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa. - -Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille, -hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt -etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin, -tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä -kehittymästä äärimäisyyteensä asti... - -Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti -hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille -pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona. -Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin -turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta. -Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa, -jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli -nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys -kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt. -Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi. - -Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman -luukynsissä... - -Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa -Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon -kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet -otettiin avosylin vastaan. - --- "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana", --- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi -puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut -aavistustakaan. - --- "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa! -Olemme teitä niin monesti kaivanneet", -- huudahteli talon nuori -rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman -suudeltavaksi. - - * * * * * - -Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat, -ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis -haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla -askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen -morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin -käsiin. - -Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa -vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä -Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas -teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet -istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata, -että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta. - -Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui -teelasiinsa tuijottaen: - --- "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan... Koko -omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä -myöten." - -Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska -ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni -tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi -enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä: - --- "Isä!" - --- "Mitä, lintuseni!" -- huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti -tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi -puhettansa äänettömälle Harhamalle: - --- "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa... En raaski, suoraan -sanoen." - -Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä. - -Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja -akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander -Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli -surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja -mutisi: - --- "Millä tässä vaan kohta elettänee!" - -Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli -kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä -kaikkialle jotain ilkeää... mustaa... painostavaa... synkkää ja -raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui: - --- "Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on oikea tulikukkainen -orjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii kantajansa..." - -Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus -etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne, -jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri -kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi -niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja -säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen -vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin -salaperäisellä... - -Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia -orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan -tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä. - -Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen, -ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen. -Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi -hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi -kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui -masentuneena: - --- "Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään asioista... Hän luulee -kaikki olevan hyvin..." - -Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka -oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen -ollut masentunut. - --- "Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", -- -lausui vihdoin Harhama. - -Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui: - --- "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka -sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin -elämäksihän se sittenkin jää... Ovathan vaan ne tutkimiset ja -määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä... Mikähän onni minulle -lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään, -mikä minun sormeni!... Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että -aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee -vaan kiini... Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan -lähemmäksi vetää... Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?..." - --- "Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä", -- lausui Harhama -ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi: - --- "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän -orjantappurapiikkeihin... eikä koko elämään... Sormensa siinä vaan -saa verisiksi... Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin... -runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten -märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden -tehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä -pöyhistelijöiden ja semmoisten..." - -Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän -mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän -_mitättömyydenkin_ suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan -oli _suurta_. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka -kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh -osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa! -Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut -hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen -ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä -nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta -tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh -lopetti: - --- "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet -pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt -olisi sormiemme päät veriset... Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka -kuuluu: Älä koske elämään!..." - -Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi: - --- "Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!" - -Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui -sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli -illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli -miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli, -Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä: - --- "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän..." -Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia..." - -Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli -sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja -huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin -Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi... -Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa, -peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla -iloilla. - -Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana -Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia -piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa, -ihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli onnelliseksi... -nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa -lähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä... elämäänsä... kotiansa, -huolettomana, mieli palsaminpunana... Hänen miehensä huokasi. -Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen -ympärillä. - --- "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!" --- huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan -havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei -hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen: - --- "Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä erään... Missä se nyt -on?... Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat... Ah, täällä!" - -Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan: - --- "Minä pidän niin paljon tämän sanoista... Siinä on sana -_'Rendez-vous'_ [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista -kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti -ja nerokkaasti ajateltu?" - -Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen". -Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle" -sävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna -lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa -kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon -sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta... -ja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja ijäisestä -uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta. -Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti -joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti -soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu -tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä -veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista -ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä -säejaksoja: - - "Ja tyttö onnen nou'antaan - kuun kylväessä hopeitaan - käy syleilystä armaan. - Kuin lintunen - sylihin sen - kuun turviin vaipuu luottaen... - - Kuu maat ja taivaat hopeoi, - hellimmät lemmen kielet soi - ja sataa suudelmoita. - Vaan kirkas kuu - se punehtuu, - kun tyttö onneen unehtuu... - - Niin: kuutamoiden hopeaan - nukahti onnen nou'antaan - luo armaan mennyt tyttö... - Kuu kirkas on, - vaan turvaton - oot hoivissa sen, onneton... - - Oot yksin, tyttö turvaton, - kuu kylmä vartijas kun on. - Kenties jo aamun tullen - sä itket vaan, - kun murheissaan - kuu kaunis kertoo kaskujaan..." - -Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti -Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat -toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat -ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän -orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä -väri... Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan -surullisena. Hän katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa -onnellinen lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä, -jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin... - -Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua -mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle, -katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena -säveleenä: - - "Levolle laskee kaunis kuu. - Pesäänsä lintu unehtuu - ja tyttö luokse armaan... - Hän rau'ennut - on onneen nyt... - Hän suudelmiin on riutunut. - - Hän on kuin lintu nukkunut - povelle kullan. Muistanut - ei ollut, ett' on yksin... - Vaan vaihtunut - on laulu nyt... - On ihmis-onni haihtunut..." - -Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir -Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen -silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli -kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä: - - "Vaan vaihtunut - on laulu nyt... - On ihmis-onni haihtunut..." - -Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin -olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla -ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki -katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku -arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle -asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa -kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa -omille maillensa. - -Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli -taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena: - --- "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin -tuo kukka... Eikö totta?..." - --- "En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä", -- vastaili Harhama -hajanaisena. - - * * * * * - -Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman -puheen: - --- "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa." - -Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi -asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi -hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa -poistua: - --- "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!" - --- "Olkaa hyvä!" -- vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen. - --- "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" -- virkahti Harhama, mennen -puhutellun ohi. - --- "Ole hyvä!" -- myönnytti tämä. - -Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui. - --- "Tamara!... Sinä täällä!... Miten hauskaa!" - --- "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava... Ne koskevat sinua... -Ole hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on korvia", -- puhui Tamara -nopeasti. - -He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille. -Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä -kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä, -avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä -aikaa... Molempien mieli teki itkeä sen kukkia... runoutta... -säveliä... iloja... huolettomuutta... He tunsivat olevansa kaksi -ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme... - -Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla -äänellä lausui hän: - --- "Tulin sinua varottamaan..." - --- "Mistä?" -- keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa -hypännyt. Tamara jatkoi: - --- "Niin. Olen naimisissa... Ja..." - -Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi. -Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta, -vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen... -Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen. - -Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran -kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. - --- "Tamara!" -- virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain -selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä -ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen -hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin... - --- "Niin!... Elämä on elämä!" -- kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja -huokasi raskaasti. - -Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä: -kuutamokohtauksessa. Tamara oli _vaimo_ ja se tieto oli heidän -välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin -soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä -lauletut laulut... Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi -uimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului... - -Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia... Kaikelle soivat -sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä -vainajana kulkenut... - -Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja väärinymmärrykset -selkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen selkenemisen avaamasta -raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja -epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu -juuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan -armaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja -nukahtaa siihen... väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian -kauvaksi aikaa... silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen... - --- "Tamara!" -- lausui Harhama. - --- "Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta... Ei puhuta", -- kiirehti -Tamara keskeyttämään, jatkaen: "No niin!... Menemme asiaan: Juuri -tuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa... -kuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi... Hän -tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle... Käsität, että -miestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi, -että olen sinua varottanut... Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla -hieno... Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista..." - -Harhama alkoi hätäillä. - --- "Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara... Ette te tule ilmi, et -miehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta... ja sormuksesta... ja -kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko täällä?" -- hätäili -Harhama. - --- "Kyllä!... Läheistössä... Nykyään pidetään silmällä jokaista -outoa, jokaista epäillään", -- puheli Tamara. - -Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli -päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi -muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa -makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman, -varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen: - --- "Se oli sinun runosi... Minun lempiromanssini, jota soitit..." - -Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä -mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta -sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta -nypistellen: - --- "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä -jäljentäneet..." - -Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka -ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin, -kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä. - --- "Miksi olet Magdan hylännyt?" -- kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin -ruohonkorrelle puhuen. - --- "En ole häntä ottanutkaan", -- virkahti Harhama, heräten siihen -muistoon, kuin neulanpistosta. - -Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa... ikävöitiin... siunattiin -kukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun. -Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti -puhua: - --- "Tamara! Anna anteeksi!..." - --- "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista... Tai on kaikki -sitten... Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa -hieno... Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut -niin heikko... Ai... jai... jai!... Se aitahan _ikävöi_ vaan -sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla... Meidän välillämmehän -ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja... Niin: se oli minun -puoleltani rakkautta... Ja kumminkin ja kumminkin!... _Sitäkin_ -täytyy pyytää elämässä anteeksi!... Elämän _hyvääkin_ täytyy -katua!... Sen _parastakin_ täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama, -mitä on elämä!" -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin. - -Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää, -mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui -nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen _ainoita_ valoisia, -puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa, -kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä, -mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen -sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä -voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen -ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa: - --- "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen -rakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me sitä rakastimme ja -nyt... Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme..." - -Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi -anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä. - --- "Ei... Ei... Ei", -- huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä -pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli -kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen -kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti, -jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen, -kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui -taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä. - -Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina -tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta. - -Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa, -pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja -Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja: - - "Vaan vaihtunut - on laulu nyt... - On ihmis-onni haihtunut..." - -Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä, -meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi. -Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki -oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli -onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti -sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku -somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat -koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus -hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van -miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan, -kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja -kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen -kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä... - -Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi -Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen -puhui Harhamalle: - --- "Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että -elämänkukan kaunein väri on hieno suru?" - -Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa. -Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui -vastaukseksi: - --- "Jos _Teistä_ niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei -elämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän -mieltänne... Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina -hymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän." - -Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna: - --- _"Merci pour les compliments!"_ [Kiitos kohteliaisuudesta!] - -Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä -leikitellä sen kanssa puhellen: - --- "Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen -kaunis?... Se", -- hän suuteli lastansa -- "se tahtoo olla äidille -kohtelias ja", -- hän suuteli taas -- "ja olla sille mieliksi... -Minun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö sinullekin elämä -surullisesti, kun tulet suureksi?" - --- "Hymyilee", -- vastasi lapsi viattomana. - -Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen -kauniita kutreja ja iloitsi. - --- "Niin, kultani... minun lintuni... onneni... Kyllä elämä hymyilee -surullisesti äidin perhoselle... Hymyileehän?" - --- "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä -äitinsä kaulaan. - -Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä -ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta: - --- "Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin, kultani!... Voi, -äidin herttainen!... Elämä hymyilee niin surullisesti..." - -Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät -kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan -kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas -kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut -sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä... - -Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat -sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen -kauniisti... - -Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle -asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä -vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir -Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja -poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki -ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen -tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä -johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin -voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli -varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö. -Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina, -jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan -ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli -siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja -odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria -ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle. - -Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä. - - * * * * * - -Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon -portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn -kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo -tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan -ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja -perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa -tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua. - -Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti -Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki -ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä. -Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut. -Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut -pojat, ratsastaen hevosiensa selässä. - --- "Korkeat hengelliset matkustavat", -- lausui munkki Pietari -surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten -purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen -Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa -seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien -haudat. - --- "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa -jumalanpalvelukseen", -- lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän -ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli -ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat -kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi -munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle. -Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän -huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä -ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui -Harhamalle: - --- "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä -olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi... Siellä voit -rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen -lopusta." - -Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön -ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen. - --- "Niin olen itsekin päättänyt", -- vastasi hän. "Mutta en tiedä... -Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni -kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa..." - -Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän -ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle -yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo, -kärsivä ilme: - --- "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen -uskomisesta peruskiveä?" - -Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä -pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen: - --- "Enhän minä voi _omaa itseäni_ pettää... Jos sanoisin voivani -uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen _muut_ uskoa todeksi, -mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei _minusta_ -ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä -Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi... -en voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta -puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada -_sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja -mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys... _Epäilyksenkin -epäilys_... Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään -minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään... _Antakaa_ -minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne..." - -Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä -täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä -hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt -hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä -kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa, -mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä -seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä: - --- "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen -tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain -luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on -täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!' --- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan uskominen on siinä, että -sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja -jumalallisiksi ja _semmoisina_ niitä noudatat. Kun sinä, veli, -niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei -ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa..." - -Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän -mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan -punniten: - --- "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä, -_oikeutta_... Mutta siinä on paljon muuta..." - -Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas. - --- "Mitä muuta?" -- kysyi munkki Pietari. - -Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää: - --- "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä en tiedä _kenen_ käskyjä -ja siveyttä ne ovat... Voinko minä uskoa, kun en..." - --- "Kun en näe -- tahdot sinä sanoa", -- keskeytti munkki Pietari ja -jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja -kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_, -että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita... Se -on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö..." - -Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa -kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki -Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä: - --- "Mutta", -- puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki _joku_ -uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole _minun_... Sekin on jo -paljon... Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni -ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen -siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä, -että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden _oikealle_ -omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä -olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat... -Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi -antaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en ylistystä epäjumalille. -Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri _rehellisyys_... -Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen -unohtanut kaiken muun... Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut -_olevan, todellisen elämänrehellisyyden_, semmoisena vähäpätöisenä... -joutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä... -Minä olen _sitä_ rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni... -maailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut -erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan... -Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen -epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella... -Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla... -ravalla... rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella... oman elämäni -valheella... Paraskin minussa on ollut kissankultaa... petosta... -valetta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei... Ei... Ei... Ei. Ei, isä -Pietari... Ei, isä Pietari..." - -Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet -tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin -korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä -oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa -paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä -kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi -hiljaa, lempeästi: - --- "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja -etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?" - -Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään -lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa: - --- "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana -heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli -kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni -eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo -äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut -ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja, -asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala -anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen -Sinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut -uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä -katkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan voinut löytää -muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa... Sillä miksi -Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin _totinen_, niin harras ja -palava... Onhan Hän luvannut kuulla..." - -Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin -edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä -Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi -taas: - --- "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle -avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?" - -Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman -itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin -verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen -ja mutisi sitten katkerasti: - --- "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet." - --- "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi", --- keskeytti Pietari. -- "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta -itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa -myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren _oikeaan_ -työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä -itse aijoit. Hän kuletti sinua _oman_ käsivartesi varassa, eikä -sukulaisesi rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle -parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti -sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?" - -Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli -ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa -itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera -sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi: - --- "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen -voimaa. Usko aluksi _oman_ rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet -rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta -mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti -sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan..." - -Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä. -Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut -kärkensä, kysyi hän: - --- "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole -varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?... Miten voin -luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota -rukoilen?" - -Munkki Pietari huokasi ja vastasi: - --- "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et -ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo -sadon..." - --- "No se on sentään toista", -- yritti Harhama katkaista, mutta -munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen: - --- "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja -pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos -niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei -kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten -sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja -luontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? -- -Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan -luottaessasi?" - -Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei -olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta -yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus -taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena. -Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän -niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä -tukahduttamista _kielteisessä_ hengessä. Hän etsi vahvistusta -Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli -rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä -kiini, kuin haaksirikkoinen karilla. - -Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui -jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja -tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää -_voinut_ viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman -aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt -hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki -Pietarilta: - --- "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa. -Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä -näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla... jos kerran -rukoilisin?" - -Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella: - --- "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä -ja pakanoita, vaan on niitä, jotka _uskovat_ Jumalaan ja etsivät -Häntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset meistä jo ovat lähempänä -Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät -Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille -Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja -täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva -päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja -aamurusko." - -Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta, -tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se -suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli -suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa -kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä. -Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se -ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa... -Virkistyneempänä kysyi hän edelleen: - --- "Ja koska tulee se _täydellinen_ Jumalan tunteminen?" - --- "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan -saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi -käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on -loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat -ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala. -Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja -murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden -rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on -niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat, -kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne -lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa -kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet -synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat -maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen -Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä -nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi -emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja -miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki -tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille." - -Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut -Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän. -Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän -juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä -hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet -ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin -välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa -käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus -linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa, -oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa, -Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon -ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta. -Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin -Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu -paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin -raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi -hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava -joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa -hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä -ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui -siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi: - --- "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes -käsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella sitä _oikeaa?"_ - -Munkki Pietari vastasi hymyillen: - --- "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on _alaspäin, pienuuteen_ -ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy -olla yksinkertaisen, uskovaisen -- jopa pakanankin -- oppineen -ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me -löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on -ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja -kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee -ylös nousemisen suurena päivänä." - -Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä -pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja -pienuuden ääriä... - -Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat -epäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas -elämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa, -tai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä, -mutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta -tai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas -siihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen: -epäilyyn. - -Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä -ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun -Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän -närkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on -joutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat -kiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki -Pietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti: - --- "En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja -kurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä -näihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa -epäilys... Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja -ylellisyyden turvaksi?... Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet -köyhien edessä?... Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan." - --- "Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset", -- -keskeytti munkki Pietari jatkaen; "Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä -hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä -uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista, -joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset -olemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa -peruskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se, -että pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä -paimen. - -"Älä kiinnitä mieltäsi _ihmisten_ erehdyksiin: temppeleihin ja -kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin -temppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja -kuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen -laajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa, -missä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala -itse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa -kauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala -mahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle -äärettömyyskin liika pieni..." - -Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen -oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti -omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen -teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena, -jolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia -joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja, -kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa -sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys: -"Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden? -Pitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden -ainoan vesiastian takia?" - -Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: "Mikä on se oikea Jumala? -Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä -annan sen epäjumalalle?" - -Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti, -kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen -olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt, -ajatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän, -ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä -kysyi reippaasti: - --- "Isä Pietari! Pitääkö meidän... uskotteko te, piti minun kysyä... -Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja..." - --- "Jos" -- keskeytti munkki Pietari -- "jos raamatun _ytimestä_ -rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei -siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja -rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa, -uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä -näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman -alusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti. -Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu -niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen, -hävittää se hyvän ja pahan _olemuksen_ raja-aidan. Voi silloin -ihmisiä! Se _toinen_ sortuisi _heissä_ itsessänsä toisen mukana ja -kuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan -himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä? -Raamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa, -sillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta -_sen ytimet_ pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä -aikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä -nyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa -kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on -meidän uskottava, tai ei mitään jää..." - -Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän -itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen, -suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä -ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli -kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi -ja suureksi ja salaperäiseksi. - -Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi -siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus -loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen -pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi -hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen -se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien -hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden -kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi, -kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen: - --- "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden -marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös -niiden alta?" - -Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa -kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen -silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja. -Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä -palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä -kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli -ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden -ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien -maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi -palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia -kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky -avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta -moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut -ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi -munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko -sielunsa vakaumuksella: - --- "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta -eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa -niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on -meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat, -haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä -huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät -tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta -hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen. -Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan -alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua -ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me -näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee -silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi, -kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun -yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi -on pysähtynyt koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja -Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa -maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena." - -Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden -kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa -kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat -mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä -kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa, -armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan -ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki -oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada -tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen -sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä -tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen. -Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron -pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle, -polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat -olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet. -Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan -erilleen äskeisistä tapauksista. - -Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse -oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän -kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain -äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui -hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna -tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni... käsitti kaiken... kirkastui... -pieneni taas äärettömän pieneksi... aivan olemattomaksi ja -lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden -tyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta... levisi ja repesi -yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa... Ja silloin -sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin -marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen -hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan -kylmää, ilkeää visvaa... - -Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa -kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan. - -Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja -Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin -puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää -ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon... - -Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat -lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon -mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta: - --- "Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi -ja tuhaksi!" - -Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat -toistavat rukouksen ihanalla veisuulla: - - "Kuningasten Kuningas! - Säre meidät tomuksi! - Säre meidät tuhaksi!" - -Pappi jatkaa: - --- "Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta -Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!" - -Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee, -kuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun -kohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin: - --- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!" - -Pappi rukoilee edelleen: - --- "Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä -meitä!" - -Laulu ja rukouksenkohina kertaavat: - --- "Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä meitä!" - -Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu -soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan -joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa... - -Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla... - -Pappi rukoilee hartaammin: - --- "Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen -himo tulisella raudalla!" - -Kuoro ja huokaukset toistavat palavina: - --- "Polta meitä Jumala!... Polta meitä armossasi! Herra armahda!... -Herra armahda!" - -Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo -kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat -sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin -kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen -kalliokovimpiinkin kohtiin. - -Papin henki ylenee: - --- "Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita kiviä... Mutta lyö Sinä, -Herra, meidät tomuksi maahan!" - -Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous: - --- "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!... Herra -armahda! Herra armahda!" - -Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset -ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat -kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan -kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta. - -Pappi jatkaa: - --- "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!" - -Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun -säestämänä: - --- "Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät, Jumala!... Polta -meitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!" - -Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden -polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin. - -Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee -pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on -kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet. -Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä. - -Pappi kohottaa äänensä: - --- "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!... -Masenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!... Nosta vuoret -hartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!... Puserra niiden -voimalla meistä huono ja paha!..." - -Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla: - - "Herra, armahda!... - Herra, armahda!... - Herra, armahda!" - -Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan -suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki -revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On -kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden -hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki -tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä -aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet. -Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä: - -Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda! -- kuuluu -loppumattomiin holveista ja lattialla. - -Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön -rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena. -Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän -ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse -hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan -puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt -Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet -kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun -ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja -kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä -silmillänsä Harhaman silmiin: - --- "Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä tiedän kaikki... -Kaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?..." - --- "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!... Älä huolehdi! Nikolai -on turvassa", -- lohdutteli Harhama. - -Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa, -johonkin vajoamaisillansa. - --- "Kiitos Sinulle, Jumala!" -- hätäili hän. - -Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki -alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi: - --- "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta... Nikolai -sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!" - -Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän -syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut -Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä -uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja -halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti -Looljaa ja lausui hiljaa: - --- "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen -matkustanut..." - --- "Herra isä!... Matkustanut!... Minne?" -- keskeytti Loolja -hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa. - --- "Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi, Loolja!" -- vastasi -Harhama. - --- "Oi!... Älkää vielä!... Älkää!... Antakaa minä rukoilen -puolestanne... onnea tiellenne!" -- hätäili Loolja, laski -hätäytyneenä polvillensa ja rukoili: - --- "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole -heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!" - --- "Herra armahda!... Herra armahda!... Herra armahda!" -- kertasi -taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta -tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu -jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!" - -Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa. -Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja -lausui. - --- "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua... Sinä voit -_uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_... Se on rakkauden kaunis -kukka." - -Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän -ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa: - --- "Niin, niin... Elämä on rakkautta... rakkautta se on... Ai-jai, -herra Harhama... _Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen -poroksi_..." - -Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin... Elämänkysymyksen -tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko -hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla. -Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa, -erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti -kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta, -kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata, -risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi..." - -Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin -ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki -kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua, -kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen. -Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä, -joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla -ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua -soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian -kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa -alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen, -rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan -hääkruununsa: elämän... - -Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen -kättänsä jäähyväisiksi ja lausui: - --- "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja -Kaatjalle!" - -Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin -munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni -silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen -sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän -pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin -kaukaa, Jumaluuden asunnoilta... - -Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä -oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen -erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski -seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi: - --- "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee -seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä." - -Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää -kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena -lähestyi hän häntä ja kuiskasi: - --- "Minä lähden... Kiitos, isä Pietari, kaikesta!... Minä en -todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän -Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin." - -Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin -masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti -taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi -reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa -ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka -pantu on, Jeesuksen Kristuksen." - -Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna: - --- "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä -tarvitset... Ja tulkoon se pian!" - -Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet -silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen: - --- "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa -juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!" - -Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki -ristinmerkin ja lausui: - --- "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee -nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että -olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle -siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä -fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut -hänet astumaan eteesi publikaanina!" - --- "Pau-uuu!" -- kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat -ylistystä Jumalalle. - -Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle. -Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin... -Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja -erehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä, -vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta, -kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi -johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen -vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla -hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän -nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut -usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja -viimein heittänyt haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin -huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja -kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä... - -Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului vielä hetki -ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä -vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele, -jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset -ja rikokset... - - * * * * * - -Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten. -Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot -kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä. -Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot. - -Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki muu tanssi... -Äärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei pettänyt... Se ei koskaan -radaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei tavannut suurempaansa... -Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys oli ainoa, jonka -kylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa kivikova... Se -oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään. - -Maailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja pimeys karkasivat -kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa -kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo -pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat -huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja, -itse katkeillen niihin... - -Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki oli elämän ja -kuoleman hääkarkeloa... - -Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena -sulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa. - -Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa -kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori. -Sen morsiamena oli _ijankaikkisuus_... - -Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista -ainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa, joka ei taistellut -turhasta, ei taistellut mistään... Se morsiuspari oli ainoa osaansa -tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla -kompastuskiveä... ei vastassa viettelijää... ei matkalla harhatietä. - -Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia -häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa. - - * * * * * - -Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja -iankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot. - -Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli -masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello -kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen -nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään -eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi -kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen -ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet, -toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina -loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru -ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele -puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän -ympäröimänä: - --- "Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut -Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän -publikaanin..." - --- "Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun -tielläsi", -- todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja -jatkoi: - --- "Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa _minun_ voitostani. -Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan -fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin -publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen -minä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija...'" - -Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä: - - "Sä olet suuri, voittamaton, - kiertämätön, tutkimaton, - loppumaton, mittaamaton. - On äärettömyys kiertämätön, - ijankaikkisuus on päätön, - vaan sinä suurempi oot vielä. - Jos Vihollises kunne kulkee, - jos kantapäänsä minne polkee, - niin sinun pääsi vartoo siellä. - Jos Hän sua kiertää, kaartaa, - sun paulas Häntä aina saartaa." - -Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui: - --- _"Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni..."_ - - "Kaikki sua palvelee, - kaikki sua tottelee. - Kaikki polut sinuun johtaa. - Kaikki käskystäsi läikkyy. - Kaikki kunniaasi hohtaa," - -todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä -lausuen: - --- "Katsokaa!" - -Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat -loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä -ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden -vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä -vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin -syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi. -Munkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa. -Perkele ylpeili suurena: - --- "Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'..." - --- "Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa -suuruuden", -- kohisi sotajoukko. - -Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet, -kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina, -päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta -etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä -ja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä -nöyränä. Perkele kerskui: - --- "Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa... Ne ovat minun -myllymiehiäni... Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa -käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit -selässä minun myllyyni..." - --- "Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut -heidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut -Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä -kruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi -jauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi... -Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut", --- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi. - --- "Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni -jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata -siellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden -täytyy _tuhota_ toisensa", -- vannoi Perkele. - --- "Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa, -_sinun_ luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten -silmät näkemään, että Jehova katsoo _toisiin_ lempeämmin", -- vannoi -pääenkeli Horna. - --- "Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä -palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena -korkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille, -että Jehova on _toisten_ puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien -ihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan", --- vannoi koko riemastunut sotaväki. - --- "Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin -hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava -tulta siellä palaviin ihmishiiliin", -- lupasi pääenkeli Lempo, -kullan temppelin hoitaja. - --- "Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva -minulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava -ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa -sokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova," -- vannoi pääenkeli -Kehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja. - --- "Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun -vallanmerkkisi, käärme kädessä," -- vannoi Perkeleen sanansaattaja -Paholainen. - --- "Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun -henkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden... Minä olen sen tekevä -sinun voimallasi ja se on kirkastuva", -- vannoi Piru. - --- "Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee -ihmisille päivä päivältä", -- kerskasi Perkele. - -Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi, -karkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita. -Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He -kiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti -näkyä ja lausui palvelijoillensa: - --- "Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset' -rintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi -jauhattaneet..." - -Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä -poistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä nöyrinä. -Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä -ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat -kutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän -ylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi: - --- "Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit... Niin nousevat -heille kaikki lakit... He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin -_fariseus_, eivätkä niinkuin publikaani..." - -Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen -kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi -tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä -lausuen: - --- "Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että -he muka ovat niinkuin publikaanit..." - -Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua: - - "Sinä kaikki Jehovan työt - omiksi aseiksesi lyöt, - Hänen tekonsa nurin käännät, - kaikki tutkaimeksi väännät - Itsellensä Jehovalle. - Viisas olet sinä, suuri, - sinä kaiken runko, juuri." - -Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele: - --- "Munkki Pietari _lähetti_ Harhaman Herransa portille, mutta hän -lähettikin hänet taas _minun_ paulaani... Hän kerskasi Jehovansa -aseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko -maailma on näkevä ja todistava -- ja se todistaakin jo sitä -- että -jokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on -ase minun kädessäni_..." - -Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin -pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele -asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden -välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko -sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Harhama I, by Algot Untola - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HARHAMA I *** - -***** This file should be named 52186-8.txt or 52186-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/1/8/52186/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/52186-8.zip b/old/52186-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index ff0b66d..0000000 --- a/old/52186-8.zip +++ /dev/null |