path: root/55835-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55835 ***

KAARLE JA SIGISMUND II: LEHTI KÄÄNTYY

Historiallis-romanttinen kuvaus


Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]


Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




SISÄLLYS:


 1. Koti.
 2. Karannut.
 3. Salajuoni.
 4. Vieraassa maassa.
 5. Ystävykset.
 6. Laiva tuuliajolla.
 7. Mitä Suomi kärsi.
 8. Hovielämää.
 9. Verituomio.
10. Uutta kylvöä.
11. Kotona.
12. Jesuiittain metkuja.
13. Sotaretki vieläkin.
14. Hornankuilu.
15. Herttua.
16. Viimeinen yritys.
17. Nuoret.
18. Venäjän sota.
19. Nuorten liitto.
20. Työpäivän päättyminen.




1.

KOTI.


Herttua oli lähettänyt perheensä Örebron linnaan, sillä hän katsoi
heidän olevan siellä parhaimmassa turvassa. Sitä hän ei kysellyt,
olivatko he tyytyväiset muuttoon.

Kristina rouvalla oli luonnostaan hyvä, käytännöllinen ymmärrys,
mutta itserakkaus oli sen aikaisin sokaissut. Avioliittonsa alussa
hän kärsi julmasti puolisonsa rajusta kohtelusta; tämä repi
säälimättä pois sen oivallisuuden sädekehän, jossa hän halusi
näyttäytyä, ja hänen ymmärryksensä taisteli usein kovaa taistelua
hänen loukattua turhamaisuuttaan vastaan.

Mutta samalla Kristina rouvan silmät aukenivat näkemään miehensä
ansioitakin. Täytyi kuin täytyikin ihailla hänen viisauttaan ja
taitavuuttaan kaikessa, minkä kanssa joutui tekemisiin, ja täytyi
hänen aivan kuin itsestään nöyrtyä ankaran herransa ja puolisonsa
edessä.

Enimmän vaivasivat Kristinaa hänen kertomuksensa "Mariastaan"; aina
muisteli hän ensimäisen puolisonsa lempeää, rakastavaista olentoa ja
kuinka tämä astui sovittaen väliin, milloin hän kenties olisi muuten
unhottanut itsensä.

Mutta silloin oli Kristinalla valtti kädessään. Hän virkahti
terävästi: "Hänellä kai oli sangen hyvä pääkin?"

"Minä opin tuntemaan ainoastaan hänen sydämensä", vastasi herttua.
"Ja se oli puhtainta kultaa."

Kristina vainusi tästä, ettei _hänen_ sydäntään luettu kaikkein
kultaisimpiin; mutta eipäs voinut kieltää, että hänellä oli hyvä pää.

Sen jälkeen kuunteli hän tarkkaavaisesti herransa puhetta ja koetti
eläytyä asioihin, jotka tätä miellyttivät; mutta kun hän ei koskaan
nähnyt muilla kuin herttuan ja lähimmän ympäristönsä silmillä, olivat
hänen arvostelunsa yksipuolisia ja lemmettömiä.

Mitä hän sai kärsiä puolisoltaan, sen saivat muut maksaa. Sigismund
oli kerran kosiskellut häntä, olivatpa he vaihtaneet muotokuviakin;
mutta sitten oli miekkonen jättänyt koko asian sikseen ja sitä ei
Kristina voinut antaa hänelle kuunaan anteeksi. Se vei, jollei aivan
ihmisvihaan, niin ainakin piintyneeseen vihankaunaan, ja kenties
tietämättään yllytti hän Kaarlen oikeutettua tyytymättömyyttä
valapattoa kuningasta kohtaan.

Vähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus.
Kaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli
voivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin.
Kuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun
kuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti
kiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.

Kristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa
Turun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan
aterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän
pannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen
rouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli
hän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen
Mariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.

Ruotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta.
Valmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit
maassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.

Kristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä
puolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi
puolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.

Nämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään
pistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla
alituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa,
enimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja
viestit lähetettiin.

Kun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että
herttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon.
Saapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta
kaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan
ovella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä.
Kristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.

Herttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut
tehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä
erillään kaikista valtiollisista tapauksista.

Herttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta,
ja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen
tahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen
tyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei
sanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.

Herttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli
sulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi
hänen kylmäkiskoisuudestaan.

Mutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla
oli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman
rakkauttakin.

       *       *       *       *       *

Ylväs rouva oli Nyköpingistä päästänyt ylhäisimmät hovineitsyensä
kunkin kotiinsa ja tuonut ainoastaan kaksi vaatimattominta mukanaan
Örebrohon.

Toinen oli Maria Näf, Taalaissa tapetun skotlantilaisen vapaaherran
tytär, toinen, Kaarina, taasen oli oppineen professorin Nicolaus
Bothniensiksen tytär.

Nämä molemmat neitoset istuivat linnan neitsytkamarissa ahkerin käsin
pistellen muuatta herttuattaren ylistetyistä koruompeluksista. Se oli
oviverho, paksua flanderilaista silkkiä, jonka armollinen rouva oli
tuonut mukanaan kotoaan ja johon oli ommeltava leopardeja ja hirviä
kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asennoissa.

Kaarina neitsyt, joka purki hienoa kultalankaa kerältä, huudahti
pelästyneenä:

"Voi minua, kultalanka on lopussa, ja herttuatar sanoi, että sen
pitäisi riittää koko työhön!"

"Hän tietenkin saa antaa lisää", vastasi Maria ja kohotti tuokioksi
katseensa monisarvisesta hirvestä, jota hän parhaallaan piirsi
kankaalle.

"Kyllä kuulee, ettet tunne häntä", vastasi toinen huoaten.

"Vaikka olenkin ollut täällä kauemmin kuin sinä?"

"Niin, muutamia kuukausia! Mutta hän on aina ollut ystävällisempi
sinua kohtaan... Kenties hän luulee sinun viihtyvän täällä."

"Minähän viihdynkin", vastasi Maria ja kallisti päätänsä, tarkastaen
voisiko vielä laittaa pienen sarvenhaaran.

"Mutta minä en!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Oi, olisinpa
kultaisessa kodissani, sisarusteni ja ystävieni seurassa!"

Maria katsoi veitikkamaisesti häneen. "Ketä ystävistäsi kaipaat
enimmän?"

"En tiedä", vastasi Kaarina punastuen.

"Jos luottaisit minuun, viihtyisit varmaan paremmin", tuumi Maria.

"Kuinka niin?"

"Me voisimme puhua hänestä."

"Sitä juuri minä en tahdo."

"Olkoon sitten, minä en ole utelias."

"Et ymmärtäisi minua!"

"Niin, mahdollisesti en."

Syntyi tuokion hiljaisuus. Maria piirusti ja Kaarina pisteli
neulalla. Sitten hän huokasi syvään: "Sano minulle, Maria, oletko
koskaan rakastanut?"

"En koskaan!"

"Mutta miksi et?" kysyi Kaarina kummissaan.

"Vietin yksinäistä elämää äitini kanssa. Sitten hän kuoli, luojan
kiitos, sillä aivan kohta sen jälkeen..." Hän katkaisi sanansa
kauttaaltaan väristen.

"Jospa ymmärtäisin, kuinka voit ottaa tuon kamalan tapauksen niin
tyynesti."

"Mitäpä voin?"

"Minä olisin varmaan tullut hulluksi."

"Jumala on minut siitä varjellut, Rukoilen joka päivä, että
elämälläni ja toimillani voisin huojentaa osan isäni taakasta."

"Mutta en ymmärrä, kuinka voit aina olla niin iloinen."

"En voi sille mitään, millainen olen."

Taasen syntyi lyhyt hiljaisuus. "Sinä olet hyvä tyttö, Maria",
puuskahti Kaarina. "Ja tahdon avata sinulle sydämeni, vaikket
ymmärtänekään minua... Osaatko kehrätä ja kutoa?"

"Kyllä toki, kotona laitoin aina kankaita."

"No, kuka sinua auttoi rohdinten vitomisessa?"

"Aina piiat!"

"Minua auttoi _hän!_ Kuka sinulle antoi loimenpäitä, kun pujottelit
kangasta niisiin?"

"Äiti melkein aina."

"Minulle antoi _hän_, ja ne olivat suloisimpia hetkiämme... hitaasti
se kävikin."

"Sen voin uskoa."

"Kuka sinulle teki puolia?"

"Karjapiiat."

"Hän minulle teki, ja millaisia puolia! Ja kun minua janotti, meni
hän kaivolle ja hilasi sieltä koko kapan vettä ja sitten toi hän
kapalla vettä, ja me joimme väliin kukin erikseen, mutta useimmiten
samalla kertaa. Oi, kuinka se oli suloista."

"Kuinka hän pääsi niin likeisiin väleihin?"

"Apulainen kuuluu aina perheeseen. Mutta sitten joutui hän riitaan
veljeni Olavin kanssa, ja hän on aivan hirveä!"

"Etkö voinut sovittaa heitä?"

"Minäkö... etkö ole kuullut Olavista puhuttavan?"

"En tietääkseni."

"Hän on laajalta tunnettu siitä, että voi ajaa ulos perkeleitä",
kuiskasi Kaarina.

"Ei suinkaan niitä liene ollut pappilassa", huomautti Maria.

"Odotahan, niin kuulet. Jaakkoni... tarkoitan apulaista, auttoi
minua, kun leikkasin kankaan puilta, hän kääri sen lukkarilta, ja
sitten hän kysyi, eikö hän saisi mitään palkakseen, vaikka oli tehnyt
joka puolan... minä sanoin ei, tietysti, vaikka minusta se kyllä oli
kohtuutonta, ja sitten kun hän pani oikein koville; täytyi minun
antaa myöten, mutta samassa tulivat isä ja Olavi... Ja siitäkös meno
syntyi! Jaakko ei saanut enää astua jalallaankaan kutomahuoneeseen,
sanoi isä, ja veljeni kehtasi sanoa, että nyt hän oli täydelleen
todistanut voivansa ajaa ulos paholaisia. Kohta sen jälkeen
lähetettiin minut tänne."

"Etkö ole kuullut hänestä sitten?"

"Hyvin harvoin", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen.
"Hirveää, kuinka kuuma täällä on."

Ulkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen,
tuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana
III:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni
Kätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.

Kätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar,
mutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain
kehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät
silmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria
neitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku
lörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.

Nuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei
suurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat
hyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat
hänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.

Juhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto
ulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, -- mutta
tällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen
aivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.

"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?"
huusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.

"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!"

"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?"
huusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään
ollut myönnetty olleen oikeassa.

"Tietysti, Juhani kulta", sanoi Kätchen hyväillen. "Mutta eihän
Kustaa olekaan heitellyt."

"Mutta eikös talonpoika tahtonut lahjoittaa hevosta Kustaalle?"

"Niin, kyllä, mutta..."

"Etkö nähnyt miten paikkainen hänen takkinsa oli. Eikö minun pitänyt
antaa hänelle uusi takki, kun hän antoi minulle hevosen?" huusi
pienokainen ja tarttui Juhanin molempiin käsivarsiin.

"Kustaa on aina oikeassa", sanoi tämä tuskallisella ilmeellä.

"Tavallaan olette oikeassa molemmat", vastasi prinsessa välittäen.

"Oliko talonpoika sitten väärässä?" kysyi Kustaa kovasti kiintyneenä
asiaan.

"Ei", vastasi prinsessa nauraen. "Minusta hän oli enimmän oikeassa."

Kustaa nauroi ja taputti käsiään, ja pian yhtyi Juhani siihen kaikin
voimin.

"Me olemme olleet yhtä oikeassa kaikki kolme", huusivat pojat ja
karkeloivat yhdessä ympäri.

"Tahdotteko nyt kuulla, mitä minä tarkoitin?" sanoi Kätchen nauraen
mukana.

"Kyllä me tahdomme!"

"Talonpoika teki oikein puolestaan, sillä kuten hän sanoi: kauniimpaa
varsaa ei ole olemassa. Hän varmaankin ajatteli: herttua on ollut
hyvä meitä kohtaan, nyt tahdon palkita hänelle miten parhaiten voin,
ja niin otti hän varsan, mukaansa halkoalukseensa ja toi tänne."

"Mutta eihän herttua, vaan Kustaa..."

"Niin, minähän sen sain."

"Luuletteko, että herttua voisi ratsastaa sellaisella hevosella?"

Molemmat pojat pyrskähtivät raikkaaseen nauruun.

"Ei, mitenkäs hän voisi!"

"Juuri siksi sai Kustaa sen", jatkoi prinsessa. "Mutta kun hän näki,
että talonpojalla oli kulunut ja paikattu takki, silloin teki hän
oikein, kun antoi hänelle rahaa uuden ostamiseen. Eikös niin, Juhani?"

"Mutta sanoithan, että minäkin olin oikeassa."

"Niin olit, sillä koskaan ei pidä rahoja heitellä suotta menemään."

"Ei pidäkään", toisti poika tyytyväisenä.

"Kas, täältähän vihdoin löydän pikku neitini", virkkoi
neljännellekymmenelleen ehtinyt rouva, joka juuri astui huoneeseen.

Hän oli rouva Heidin von Diffanosa, nuoren prinsessan hovimestaritar.
Syntyjään hän oli hollannitar; hänen miehensä oli ollut Ruotsin
palveluksessa ja kaatunut Suomessa. Herttua, joka tunsi Heidin rouvan
ja piti hänestä, uskoi hänelle prinsessan kasvatuksen.

Iltapäivät olivat aina omistetut opinnoille, mutta tänään oli neiti
ensi kerran lyönyt laimin oppituntinsa.

Kätchen meni heti opettajatartaan vastaan. "Olemme olleet ulkona
kävelemässä", sanoi hän, "en tahtonut vaivata teitä pyytämällä
tulemaan mukaan."

"Miksei, suloisin neitiseni?"

"Luulin teidän kirjoittavan kirjeitä, kun ei ollut aikaa antaa
tuntiakaan."

"Minullako?... Kuka sitä on sanonut?"

"Juhani, etkö sanonut, että Heidin rouva oli lähettänyt palvelijan..."

"Kenen kumman palvelijan?"

"En ole nähnyt häntä ennen."

"Taivaan vallat, mitä tämä merkitsee? Sanoiko se hävytön ihminen
vielä muutakin?"

Nyt poika pelästyi, hän luuli tehneensä jotakin pahaa ja kääntyi pois.

Heidin rouva näytti hyvin levottomalta, mutta pikku neiti vihjasi
häntä tyyntymään ja riensi Juhanin luo, jonka hän veti mukaansa
ikkunankomeroon. "Pidäthän minusta?" kysyi hän.

"Kyllä, enemmän kuin kestään."

"Tahdothan myös tehdä mitä pyydän sinulta?"

"Jos otat minut syliisi ja suutelet minua."

Kätchen teki sen. "Sano minulle mitä mies vielä sanoi."

"Meidän kaikkien kolmen oli lähdettävä alas satamaan."

"Miksi niin?"

"Koska oli kaunis ilma, sanoi hän."

"Lupaa minulle yksi asia, Juhani!"

"No, mikä sitten?"

"Ilmoita heti minulle, jos kuulet vasta moisia kutsuja."

"Sen lupaan", sanoi hän.

Mutta Heidin rouva, joka oli pahoin pelästynyt, epäröi oliko
hänen ilmoitettava herttuattarelle. Lopulta päätti hän kirjoittaa
herttualle; saisi itse määrätä mitä oli tehtävä.

Kun tämä oli ratkaistu, suostui kunnon rouva vihdoin lähtemään
talliin merkillistä varsaa katsomaan.

Neiti jäi kutomatupaan. Sydän veti häntä Mariaan, ja hänestä tuntui
välttämättömältä puhua muutamia sanoja tyttö paroille, jotka istuivat
melkein kuin kytkettyinä koruompelukseensa.

"Kuinka kaunis siitä tulee!" sanoi hän lempeällä äänensävyllään ja
katseli taitehikasta ompelusta.

"Täällä on tapahtunut suuri onnettomuus", vastasi Maria luoden
Kaarinaan osaaottavan katseen.

"Mikä sitten? Voinko minä sitä auttaa?"

Kaarina kohotti itkettyneet silmänsä. "Tulin pistäneeksi neulalla
sormeeni", sanoi hän, "ja katsokaas millainen veripilkku tuli tuohon!
Herttuatar varmaan sanoo, että koko oviverho on mennyt pilalle."

"Eikö sitä voi mitenkään korjata?" kysyi Kätchen, joka tunsi
äitipuolensa siksi hyvin, että tiesi hänen joutuvan suunniltaan.

"Kyllä", vastasi Maria, "voin piirustaa, siihen lipun, ja se
näyttäisi hyvin somalta; mutta -- sitä en uskalla."

"Miksi et?"

"Se vaatisi lisää kultalankaa."

"No, mitäs se tekee?"

"On jo lopussa mitä olemme saaneet, eikä herttuatar tahdo antaa
enempää."

"Eikö hänelläkään sitten enää ole?"

"On kyllä, kokonainen laatikko."

"Silloin otan minä hankkiakseni teille", puuskahti tyttö hilpeästi.
"Antakaa minulle vain malli, että saan samaa lajia."

Nurealta puolelta leikattiin muutamia langanpäitä, neitsyet
suutelivat prinsessan käsiä ja kiittivät häntä hyvyydestään.

Kätchen riensi herttuattaren luo. Hän istui makuukamarissa, sylissään
kaksivuotias tyttärensä, Maria Elisabet. Tyttönen kirkui ja tahtoi
päästä odottavalle palvelijattarelle, joka ei suinkaan ollut
pahoillaan siitä, että tyttö piti hänestä enemmän kuin ylpeästä
äidistään.

Prinsessa näki heti, että herttuatar oli huonoimmalla tuulellaan,
mutta hän lähestyi sittenkin ja suuteli hänen kättään.

"Maria Elisabet alkaa aikaisin niskoitella, mutta minä kyllä opetan
hänet tottelemaan", sanoi suuttunut äiti pitäen lasta sylissään.

Pikku neitimme istuutui jakkaralle herttuattaren jalkoihin ja alkoi
loruta ja leikkiä pienokaisen kanssa, joka pian tyyntyi ja kohta
päästeli oikein ilohuutojakin.

Kristinan mieli seestyi. Hän käski palvelijattaren mennä; hänet
kutsutaan milloin tarvitaan.

Lapsi laskettiin lattialle; siellä oli nyt kaksi lasta, joilla
molemmilla näytti olevan yhtä hauskaa. Mutta leikkiessään ajatteli
pikku neiti enimmän neitsyt parkoja, jotka levottomasti ikävöiden
odottivat hänen palaamistaan. Mutta sille ajatukselle täytyi hänen
antaa kyytiä, nyt oli aika leikkiä ja nauraa.

Onneksi pienokainen nukkui, ja silloin sai palvelijatar tulla
takaisin ja kantaa hänet pois.

"Sinulla varmaankin oli hauskaa", sanoi herttuatar myhäillen ja
sivellen kiharoita Kätchenin otsalta.

"Olen nauranut niin paljon", vastasi tämä vältellen.

"Saat kernaasti tulla tänne joka päivä ja leikkiä pikku Maria
Elisabetin kanssa, niin hän pääsee tuosta ihmisestä."

"Niin, minä tulen... joka päivä."

Hän oli valmis myymään itsensä, että paremmin uskaltaisi esittää
pikku pyyntönsä. Ja hän katsoi herttuattareen rukoilevin silmin,
ikäänkuin olisi toivonut hieman rohkaisua.

"Tiedätkös, Kätchen, olen kauan ajatellut antaa sinulle jonkun
lahjan."

"Oi!" huudahti tämä ja painoi huulensa herttuattaren käteen.

"Haluatko kenties jotakin?"

"Oi, kyllä!"

"Sanoisit sitten!"

Miten arasteluttikin, täytyi nyt tuoda totuus ilmoille.

"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa", tuli väräjävällä
äänellä.

"Kultalankaa?" huudahti herttuatar. "Ja kokonainen vyyhti lisäksi?
Vaatimuksesi eivät ole vähäiset." Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi
tyytymätönnä pois.

Mutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää
neitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä
armollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku
juonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin
ensimäinen.

Kristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi
hänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen
kätensä kyynelillään.

"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?" kysyi herttuatar melkein
vastoin tahtoaan.

"Sitä en voi sanoa."

"Kenties aiot jotakin minulle?"

"Niin", tuli hyvin hiljaa.

"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta."

"En minä, mutta..."

"Kukas sitten?"

"Älkää kysykö?"

"Et suinkaan tarvinne koko vyyhteä?"

"Kyllä, muuten ei riitä."

"En ole koskaan nähnyt moista itsepäisyyttä", murisi herttuatar.

Mutta hyväilyt ja halailut saivat hänet vihdoin suostumaan. Hän meni
toiseen huoneeseen, otti suuresta arkusta joukon vyyhtiä, joita
punnitsi käsissään toista toisensa jälkeen. Tietysti se oli kaikkein
pienin, minkä hän antoi Katarinalle.

Vielä kerran kiitettyään oli tyttö menemäisillään, kun herttuatar
virkkoi: "Saat tulla uudestaan milloin tahdot ja leikkiä pikku Maria
Elisabetin kanssa."

"Nöyrin kiitos, tulen huomenna..."

"Kuules, voit ottaa Juhanin mukaan."

"Kyllä otan!"

Kätchen juoksi tiehensä.

Ilohuudoin häntä tervehdittiin, kun hän tuli levottomasti odottavain
neitsyt parkojen luo heiluttaen vyyhteä kädessään.

"Se on aivan ihmetyö!" huudahti Maria vilkkaimmalla ilolla.

"Minä jo ajattelin kerätä kapineeni ja lähteä täältä", lisäsi Kaarina
neitsyt.

"Riittääkö se nyt?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, jääpä ylikin."

"Antakaa sitten loppu minulle, tarvitsen sen toiseen käsityöhön."

Mutta kun Kätchen oli lähtenyt heidän luotaan, tuumivat he keskenään,
että sellaisen neidin puolesta voisi mennä vaikka kuolemaan.

Heidin rouva ei ollut vielä saanut valmiiksi kirjettään herttualle,
kun pihalle lasketti pikalähetti, joka toi kirjeen herttuattarelle.
Ja hetkisen kuluttua tiesi koko linna, että herttua oli odotettavissa
muutaman tunnin kuluttua ja että oli tehty rauha Linköpingissä.

Nytkös syntyi hälinä!

Enimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava
juhla-ateria miten parhaiten voi.

Nuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien
sydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.

"Nyt, nyt!" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät
pihalle vastaan, hän tahtoi niin.

Kiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi
omaistensa luo.

Hänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin,
että Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan
vasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun
hän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei
hänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.

Poika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö
häntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä
ainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä
johtumaa.

Herttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita
läsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat
jälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja,
jotka olivat tulleet herttuan mukana.

Itse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin
leikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.

Aterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja
mahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut
olivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet
liikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut
odotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.

"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen
ruotsalaisella maaperällä", sanoi herttua. "Silloin voisi käydä
kehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin."

Aterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua
ottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös
Heidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta,
"jolla kenties ei ole mitään merkitystä", kuten hän sanoi.

"Voi sillä ollakin", vastasi herttua synkin katsein. "Tahdon ryhtyä
varokeinoihin."

Otettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi,
ettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin
olisi sen muuten tehnyt.

"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen", sanoi hän. "Voimme
pelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään."

"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?" kysyi Kristina.

"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja
oikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea
häntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois."

Kristina katsoi hämmästyneenä häneen. "Kuinkas sitten käy..."

"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan
kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen,
kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani,
omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja
tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi
isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan
pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta
kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät
ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani
testamentissa, mutta tulevaisuus... se näyttää pimeältä, sen verhon
läpi ei näe kukaan!"

Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin
unelmiin.

"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.

"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta
hänellä on poika!"

"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota."

"Kenties ei."

Mutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli
yhä edestakaisin.

"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee..."

Herttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman
ajatuksensa. "Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Minä otan pikku Juhanin huostaani!"

"Sinä?"

"Niin, huomisesta lähtien."

"Mitä huomenna sitten tapahtuu?"

"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa."

"En käsitä sittenkään."

"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää
kuusitoista, naitamme heidät."

Kaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. "Jos Juhani tahtoo hänet",
sanoi hän.

"Minun tyttäreni?"

"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin."

"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?"

"Herra varjelkoon!" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä
äänettömyys. "Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille,
ja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä
ottamaan."

"Minä pidän kiinni tuumastani", ajatteli Kristina. "Saadaan nähdä,
eikö se lopulta olekin varminta."




2.

KARANNUT.


Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja
kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.

Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän
oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa
tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan
herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin
haluaisi seurustella.

Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka
hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.

Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua
seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja
puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas
vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.

Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja
heittäysi maahan.

"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."

Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka
sen ojensi hänelle.

Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti
hänen poskilleen lukiessa.

Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi
hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän
kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.

"Kuningas on karannut!" sanoi hän ykskantaan.

"Karannut?" kävi suusta suuhun.

"Kas tässä!" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka
oli hänen lähin pöytätoverinsa. "Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että
hänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin."

Hämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: "Hän ei uskaltanut tulla
Tukholmaan." Toiset: "Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan."

"Meidän täytyy tunnustaa", sanoi herttua, "että kuninkaan
ajattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin.
Jumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan;
meillä on siinä suhteessa puhdas omatunto."

Ukkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan
ei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi
jäähyväiset.

Häntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra
Akseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin
kauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes
antaa tietoja itsestään.

Kaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys
Sigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin.
Aprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi
perintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti
kuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi
maankavaltajina.

Kaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi
ajoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä
muuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät
sinne missä olivat.

Heidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä
ei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita
täytyi aina olla mukana.

"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy", sanoi Kristina
hänelle ennenkuin he erosivat.

"Mistä sen päätät?" kysyi herttua epäilevästi.

"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki."

"Jollei sitä jatku läpi elämän", virkkoi herttua.

Ja hän matkusti Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Siellä oli hälinä yleinen.

Alussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä
matkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston
keralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.

Stålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara
tarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba
rouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat
heti laivoihin.

Melkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti,
mutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa
lempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.

Herttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.

Ensi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.

"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!" huusi Kaarle häntä
vastaan.

"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä",
vastasi tämä.

"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?"

"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan."

"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?"

"Olen, teidän armonne!"

"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?"

"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna."

"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet
väärin."

"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani."

"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella
asemaasi vankeudessa."

"Armoa, herra herttua!"

"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!"

Vartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti
häneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.

Herttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki
hänen puheilleen.

"Antaa heidän tulla!" sanoi Kaarle tuimasti.

Sisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja
huusivat: "Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!"

"Ketkä sen ovat tehneet?"

Mainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös
Schepperus ja Angermannus.

"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas
Sigismundiin?"

"Kyllä, niin he ovat!"

"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne,
jonka olette valinneet."

He huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja
sentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.

"Sen on laki tuomitseva, en minä", vastasi herttua; "minkä lain
mukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää."

Näin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä
viittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä
uskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.

Heidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja.
Mutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja
nyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.

"Papit!" tiuskaisi hän sitten.

Kohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen
edessään.

"Jättäkää meidät yksin!"

Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi
kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.

Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin
vastustajiinsa.

Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret
olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen
ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi
näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan
katseen luomatta silmiään maahan.

Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan
oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen
huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia
esineitä -- paitsi herttuaa.

"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä
juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen,
että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."

"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen
arkkipiispaan.

"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen
ansioksemme", sanoi tämä intoillen.

"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa
puolustamisen?"

"Sitä emme suinkaan ole tehneet."

"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista
puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"

"Mitä olen sanonut... mitä olen sanonut?" änkytti pappi.

"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut
pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet
kasvot.

"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.

"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi
herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa
olisi häneltä vienyt puhelahjan."

Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän
mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut,
että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja
että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle
herralle, kunnioituksesta hänen korkeita -- hänen korkeita --
esi-isiään kohtaan."

"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa
Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä!
Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita
sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."

"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt
pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on
vaimo ja lapsia!"

"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän
täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko,
että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla
huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista?
Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"

Schepperus nousi aivan menehtyneenä.

"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!"

"Armollisin herra", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.

"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun,
ja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen."

"Olen vakavasti ja ankarasti..."

"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten
olet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!"

"Kuka voi todistaa sen?"

"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt
Malaspinalle."

Piispa punastui. "Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia
kavalluksesta", änkytti hän.

"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?"

"Sekään ei todista mitään petollisuutta", puuskahti Angermannus
ylpeästi. "Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä
toimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä
muilta."

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti Kaarle ottaen käärön
taskustaan. "Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen,
jossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?"

Angermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja
sammalsi muutamia epäselviä sanoja.

"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" ärjäisi
Kaarle hänelle.

"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta", vastasi
Angermannus.

"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet
antanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan,
joka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman
virkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä
Stegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää
molemmat!"

Angermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti
lähteä taipaleelle.

Schepperus pantiin lievään vankeuteen.

Kaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet
kaupungin raatihuoneelle.

He tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli
edessään.

Eivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä
nimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen
toiset saivat heidän paikkansa.

"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara
herra.

Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja
puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi
miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen
mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin
voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin
pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat
he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan
kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat
jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla
oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat
torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.

Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja
rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski
tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista
ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden
voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan
konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta
joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.

Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet
ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät
kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää
syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.

Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja
hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut
tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin
kärsiä syyllisten keralla.

Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset
levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.

Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia
ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä,
että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen
Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa
ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta
allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella
sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.

Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua
kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin
pettynyt."

Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät.
Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.

"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken
itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon
kahdeksan päivää ennen joulua.




3.

SALAJUONI.


Heidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi
hän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan
jätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty
pitämään häntä silmällä.

Kristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin
ja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria
Elisabetin kanssa.

Pikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja
hemmoittelemalla pilattu.

Kätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta,
mutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen
läheisyyteensäkään.

Mutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän
oli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet
oikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili
niin lemmekkäästi kuin vain voi.

Taipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta.
Mutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin
puuhaa viihdyttäessään "pikku petoa", kuten Juhani pienokaista
nimitti.

Kustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa
nojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli
opetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa
pantava hedelmiä kantamaan.

Mutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan
seuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin
rouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä
tehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää
tätä seikkaa hyväkseen.

Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka,
toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset
tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää
ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi
koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.

Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan
katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa,
mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan
vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren
rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.

He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja
väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun
kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä
ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.

Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.

"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt
olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.

"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta
millä tavoin?"

"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule
kukaan muu kuin hän."

"Hänet täytyy nukuttaa!"

"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat
tietysti ovat heti liikkeellä."

"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"

"Ja lähetetyksi Sigismundille!"

"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi."

"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi."

"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi,
olemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka
minun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin."

"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme
sivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan."

"Unhotat valamme!"

"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan
kieltäytyneet!" lisäsi hän huoaten.

"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?"

"En suinkaan."

"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!"

"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!" Hän käänsi kylkeään ja oli
kuorsaavinaan.

"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, --
muistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten
saat hoitaa asian omin nokkisi."

Vanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja
hillitysti.

"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme",
virkkoi nuorempi tulisesti. "Minä olen ilmaissut ehtoni!"

"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin
pitää omina tietoinani... minä rakastan mielettömästi!"

"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?"

"Pilkkaaja!"

"Kehen olet silmäsi iskenyt?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä."

"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?"

"Eipä juuri mitään."

"Sentään jotakin?"

"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja
polvistuen ojensin kukan hänelle."

"Näkikö hän sinut?"

"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni
ja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä
tahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran."

"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta."

"Mitä sanot?"

"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet."

"Rohkenisinpa uskoa siihen!"

"Menen siitä takuuseen."

"Pyhän Ignatiuksen nimessä?"

"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä."

"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?"

"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän
tulee jouluksi kotiin."

"Silloin on parasta käydä heti toimeen."

       *       *       *       *       *

"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä",
sanoi pikku Kustaa.

"Miksi minäkin en kuule sitä?"

"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani."

Juhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.

Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä
seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan
kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.

Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti
kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään,
mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai
vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten
ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.

Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun
pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä
enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä
ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta
silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!

Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin
luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin
kauniisti, niin kauniisti... liverrys kuului eräästä muurinloukosta,
siellä varmaankin oli sen pesä... nyt lauloi se niin hiljaa, niin
hiljaa...

Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta... kuinka hän saisi
sen käsiinsä... hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta
eihän se ylettänyt perille.

Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa... Hän painoi pikku
kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat
ja välkkyivät... mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka
nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.

Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät
hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä
tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli
valtasuonta.

"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin
kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"

Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle
arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.

"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.

"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti
säkkiin ja lähteä lipettiin?"

"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja
hutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme -- jos tie on
avoinna."

"Ja jollei se ole?"

"Silloin saavat syyttää itseään", vastasi mies luoden katseen arkkuun.

"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle", lisäsi toinen.

"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin", sanoi
nuorempi.

Mutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.

"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän.
Siten pääsemme kaikista kuulusteluista", sanoi vanhempi.

Ja he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin
työhön menivät ja lähtivät tiehensä.

Kohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa
lähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.

Hovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut
hänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.

Kukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina
rouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.

Samoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista
lähtien, kerros kerrokselta.

Kristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin
etsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen
seasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet
kannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan
koettivat häntä herätellä henkiin.

Kätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.

"Olen varma, että hän on täällä linnassa", sanoi Kätchen. "He ovat
sulkeneet hänet johonkin."

"Mutta miksei hän huuda?" kysyi Juhani.

"Niin, miksei hän tee niin", tuumi tyttökin hädissään.

Ja hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä.
Niin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:

"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan
hänelle."

"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä
heräsi paha aavistus.

"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain
Kustaalle."

"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan
ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme
anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."

"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin
käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."

"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja
jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä
kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."

Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja
arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.

"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja
purskahti itkuun.

Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä.
Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"

"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."

"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"

"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"

"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti
Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin
se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin
nostaa arkun kannen. Vaatteita... ei mitään muuta kuin vaatteita.
Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli
ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi
siellä jäykkänä ja liikkumatonna.

Molemmat päästivät kirkaisun.

Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan
liian raskas.

"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu
vain!"

Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän
makaa arkussa!"

Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon
luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät
ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli
tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan
pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.

Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.

"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin
raskaasti."

Varovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.

Kätchen riensi ensin herttuattaren luo, jolla koko ajan oli ollut
kovia kouristuksia. Tyttönen tyynnytteli häntä, ennenkuin meni muiden
kera Kustaan sairasvuoteen ääreen.

Saapuville kutsuttu apteekkari selitti, että nuorta herraa ei
vaivannut mikään. Hän kyllä heräisi, jahkahan oli nukkunut
kyllikseen. Apteekkari ei arvellut olevan mitään perää Kristina
rouvan luulossa, että Kustaa herran uni oli saatu aikaan luonnottomin
keinoin; ainakaan ei hän tuntenut sellaista tapausta ennestään.

Linnassa pantiin toimeen mitä ankarin tutkinto. Kirjeen palanen, joka
löydettiin ylisiltä, suuntasi epäluulot molempiin vieraihin miehiin,
ja vielä suurempaa syytä saatiin siihen, kun nämä olivat kadonneet
jäljettömiin, luultavasti saatuaan varoituksen.

Kustaa heräsi yöllä ja katsoi kummissaan läsnäoleviin. Suukkosiin ja
hyväilyihin oli hän kyllä tottunut, mutta ei siihen, että samalla
itkettiin. Ja sitä paitsi ei hän ollut nähnyt koskaan, että äiti
olisi kietonut käsivartensa Katin kaulaan, aivan kuin tämä olisi
hänen rakkahimpansa maailmassa. Mutta se oli hänelle mieleen ja hän
nukkui uudestaan hymy huulillaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui pikalähetti tuoden tiedon, että herttua oli
saapuva muutamien tuntien kuluttua.

Saavuttuaan hän kummasteli sitä, että hänet otettiin vastaan niin
juhlallisesti kuin olisi tapahtunut jotakin merkillistä. Koskaan
ei hän ollut nähnyt puolisoaan niin lempeänä ja ystävällisenä
ympäristöään kohtaan. Sillä täytyi olla jokin syy. Hänestä näytti
Kustaa tavallista hilpeämmältä, ja pian hän sai tietää syyn siihen.

Herttuatar kertoi itse asian, ja Kaarle painoi poikaa povelleen
kertomusta kuullessaan.

Nähtiin, kuinka hän teki kaikkensa hillitäkseen liikutustaan. Mutta
kuitenkin pakeni väri hänen poskiltaan, ja kun herttuatar oli
lopettanut, suuteli hän poikaa, lähetti äkkiä hänet lattialle ja
poistui huoneesta.

"Miksi hän meni?" kysyi Kätchen.

"Luultavasti hän on unohtanut jotakin", vastasi Kristina rouva.

"Miksi isä itki?" kysyi pienokainen.

"Itkikö hän?"

"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua."

"No, silloin tulee hän pian takaisin."

Pian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin
seikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha
linnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin
polvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: "Pyydä minulta
mitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi."

Kätchen punastelihe hämillään. "En toivo mitään", sanoi hän.

"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin", virkkoi isä.

Kukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään.
Oli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi
entistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli
nyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran
käsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää
Hänen turvissaan.

Mutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan,
ja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän
kirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että
kauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta
varten.

Kirje oli mennyt leskikuningatar Katarinalle. Herttua kysyi häneltä,
eikö hän tahtonut tehdä heille sitä suurta iloa, että viettäisi
joulunsa Örebron linnassa, mutta samalla lähettäisi edeltäpäin
jonkun, joka osaisi järjestää joulupidot vanhaan ruotsalaiseen
tapaan. Sillä herttuatar ei ollut sellaiseen tottunut.

Viestinviejä, joka oli käynyt Strömsholmassa, ei palatessaan
tuonut ainoastaan paria luotettua palvelijaa, vaan myös kokonaisen
vaununlastin "jouluruokaa" ynnä kirjeen Katarina rouvalta
herttuattarelle. Kirjeen lähettäjä pyysi anteeksi suurta rohkeuttaan,
mutta aika oli jo päässyt niin pitkälle, että olisi ollut mahdotonta
saada kaikki valmiiksi Örebrossa. Lopuksi kiitti hän kutsusta ja
lupasi tulla jo aatonaattona ollakseen valvomassa pöytien kattamista.

Kristina rouva ei ollut ihastunut näihin puuhiin, mutta hänen täytyi
alistua. Kutsuja lähetettiin monille kaupunkilaisille ja läheisille
naapureille. Ja talossa alkoi suunnaton touhu ja puuha.

Eräänä päivänä herttua tapasi huononpuoleisesti puetun miehen, joka
lurkki linnaan kirje kädessään.

"Ketä etsit?"

"Onko hän linnanvouti?"

"Pitäisi olemani. Kenelle kirje on?"

"Lukee kuoresta!"

Herttua luki: "Jalosukuinen ja armollinen neiti Katarina Vaasa."

Kuka hänelle mahtoi kirjoittaa? Käsiala oli huolellinen. "Mistä olet
kotoisin?" kysyi herttua jokseenkin tuimasti.

"Nyköpingistä tuota lietäneen."

"Vai niin! No, pitikö sinun saada kirjeeseen vastaus?"

"Piti, kaikin mokomin! Ei ollut ennen tulemista kotiin, sanoi
neitsyt."

"Mene sitten kyökkiin ja sano, että vouti on luvannut syödäksesi.
Sillaikaa kirjoitan vastauksen."

"Ei, Herran tähden! Joltakin hienolta herrasneidiltä minun se piti
saamani."

"Vai niin! No, sitten saatkin sen häneltä. Kyökkiin vain! Luulevat
kai voivansa vaikuttaa minuun lasteni kautta. Mutta siinä erehtyvät."

Häikäilemättä hän avasi kirjeen ja luki:

    'Armollisin neiti!

    Antakaa anteeksi lapsi rukalle, vaikka hän suurissa huolissaan
    rukoilee Teitä, että Jeesuksen ja hänen syntymäpäivänsä tähden
    tahtoisitte anoa herra isältänne, että me täällä Nyköpingissä
    oleskelevat vangittujen herrojen lähimmät omaiset saisimme olla
    heidän kanssaan yhdessä jouluaaton...

    Mikään ilo maailmassa ei olisi suurempi, ja sentähden minä
    olen kaikkien muiden tietämättä rohjennut, pyytäen tuhannesti
    anteeksi, kirjoittaa Teille suuresta huolestamme.

    Joka päivä olen rukoileva Jumalaa siunaamaan ja varjelemaan Teitä!

    Teidän nöyrin ja alamaisin palvelijanne

                                                  _Märta Banér_.'

Herttua luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän laittoi sen
laskoksilleen ja lähetti palvelijan myötä Kätchen neidille.

Muutamain minuuttien kuluttua aukeni ovi ja kolme päätä pilkisti
sisään.

Herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli yksin ja näytti
olevan hyvin kiintynyt työhönsä.

Ovi vedettiin kiinni ja hän kuuli innokasta neuvottelua ulkopuolelta.

Sitten aukeni se uudestaan, enemmän kuin ensi kerralla. Salavihkaan
vilaistessaan näki hän, että Kustaa lähestyi varpaisillaan; kengät
oli hänellä kädessään.

"Mitä nyt taas?" sanoi hän tekeytyen tyytymättömäksi ja pannen kynän
kädestään.

Mutta samassa hän tunsi pehmeäin käsivarsien tarttuvan takaapäin
hänen kaulaansa ja pieni Marianpää painui hänen olkaansa vasten.
Kustaa kapusi hänen polvilleen ja painoi poskensa hänen poskeaan
vasten, Juhani puolestaan puikahti hänen polviensa väliin ja suuteli
ja hyväili hänen kättään.

"Mitä nyt?" kysyi hän ikäänkuin kummissaan. "Tahdotaanko saada
enemmän rahaa ostoksiin?"

"Ei, ei!" huusivat kaikki. Kirje pantiin hänen käteensä.

He odottivat aivan hengittämättä hänen lukiessaan kirjettä.

Kun kirje oli luettu, pani hän sen pois ja sanoi kylmästi: "Ei käy
päinsä! Voit lähettää sen vastauksen, Kätchen."

Oli tunnettua, että herttua pysyi sanassaan. Eivät edes lapsetkaan
rohjenneet silloin enää taivutella.

Herttua oli tarttunut kynään ja alkoi kirjoittaa entistään
ahkerammin. Pojat seisoivat jotensakin noloina ja katselivat häntä ja
Katia.

Kati oli kalvennut, mutta sitten lankesi hän polvilleen ja sanoi
rukoillen: "Rakas isä!"

"Olethan kuullut tahtoni. Vai onko sinulla kenties muuta sanottavaa?"

"Olisihan minulla muutakin."

"Mitä se on?"

"Olet antanut minulle lupauksen!"

"Tiedän, olet pyytänyt minulta ratsua ja saat sen."

"Ei, rakas isä, en välitä siitä; saanhan kirjoittaa Märta Bauerille,
että he saavat olla isiensä kanssa yhdessä jouluaattona. Silloin on
_meidänkin_ jouluaattomme paljon iloisempi kuin olisi muuten."

Herttua kyyristihe pöytää vasten ja kirjoitti kuin henkensä edestä.

Kätchen oli noussut. Kaikki kolme lasta seisoivat hiljaa ja
liikahtamatta.

Herttua pani kynän pois.

"Tieten tahtoen en ole koskaan rikkonut lupaustani enkä tee sitä
nytkään. Kas tässä!" Hän ojensi tytölle paperin, jolle oli juuri
kirjoittanut.

Se oli käsky Nyköpingin linnan päällikölle, että hän jouluaattona
päästäisi vangittujen herrojen huoneihin teidän vaimonsa ja lapsensa.
Mutta siltä eivät herrat saaneet tulla toistensa yhteyteen.

"Nyt olemme kuitit!" sanoi hän.

"Kuinka he tulevat iloisiksi!" huudahti Kätchen. Ja ilosta säteillen
hän kertoi paperin sisällön pojille, jotka hyppelivät aivan hurjasti
ihastuksissaan siitä, että "Kati oli saanut tahtonsa toteutumaan."

       *       *       *       *       *

Leskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti
vastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat
jalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista
viehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.

Edellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti
keitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin
naispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät
kanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.

Jouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa
jaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin
sai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat
vaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.

Ja kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea
ihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät
he ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.

"Kas tässä joululahjani pojilleni", sanoi herttua. "He kuitenkin
saavat sen vain joksikin aikaa."

Tällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että
leskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.

"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?" kysyi herttua.

Kustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän
pelännyt.

Kati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei
ollut lainkaan halua.

"No, Maria neitsyt, ettekö tekään uskalla?" kysyi herttua nuorelta
neitsyeltä, jota otus näytti suuresti huvittavan.

Maria riensi päin ja alkoi arastelematta repelöidä hullunkurista
kuvatusta. Pienillä saksilla, jotka hän otti hameentaskustaan, hän
leikkeli käärelankoja ja nosti pois suuren pään.

"Täällä sisällä on jotakin", sanoi Maria kuvatusta tunnustellen. "Uh,
luulen, että se on elävä!" Nyt oli hänen vuoronsa pelätä.

Herttua nauroi täyttä kurkkua. "Jos se on koira, saatte pitää sen
yhdessä poikien kanssa, Maria neitsyt", sanoi hän. "Tunnustelkaa
varovasti, ettei se saa purruksi."

"Niin, se on koira, tuntuu sileäkarvaiselta. Elukka parka, sitä käy
aivan sääliksi!" Ja hän alkoi leikellä ja ratkoa.

Ratkominen kai kävi taitamattomasti, sillä yhtäkkiä hän sai rievun
silmilleen... se tuntui kevyeltä, mutta peitti hänet kokonaan.

Samassa kauli hän läsnäolijani huudahtavan, ja peitteestään
selvittyään pääsi huudahdus häneltäkin. Sillä hänen edessään seisoi
kumarteleva nuori mies.

"Pyydän anteeksi, mutta täten luulin teidän pääsevän pienimmällä
pelästyksellä."

Maria seisoi kovasti hämillään. Hän ei tiennyt ensinkään mitä hänen
oli vastattava.

Herttua ojensi nuorelle miehelle kätensä ja esitti
leskikuningattarelle ja herttuattarelle: "Herra Juhani Skytte, jonka
olen valinnut poikieni opettajaksi."

Molemmat naiset toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat
muutamia kohteliaita sanoja.

Sitten esitettiin hänet myös Kätchenille ja Heidin rouvalle, sitten
järjestyksessään molemmille neitsyille ja lopuksi pojille, jotka
tahtoivat puristaa hänen kättänsä hekin.

"Osaatko kaikkea?" kysyi Kustaa.

"En suinkaan."

"Mutta minä tahdon oppia kaikki!"

"Silloin saa prinssi vastedes ottaa toisen opettajan."

"Siihen on kenties aikaa siihen."

Hilpeän juhla-aterian jälkeen sai Juhani Skytte lukea jouluvirren.
Sitten erottiin.

Tunnemme joulujuhlat Sten Sturen ajoilta. Niitä täällä jäljiteltiin.
Naapurit tulivat läheltä ja kaukaa, tulivat koreapukuiset
kaupunkilaisetkin. Ja molemmat saivat ihailla ruokalaitoksia ja
käyttää niitä hyväkseen.

Sitten käytiin oikein sydämen halusta karkeloon. Herttua kysyi Juhani
Skytteltä, miksei tämä tanssinut, ja tämä sanoi pyytäneensä Maria
Näfiä, mutta neitsyt oli juossut tiehensä eikä näyttäytynyt sen
koommin. Silloin meni herttua itse etsimään tytön käsiinsä, sanoi,
että tämä oli oikea letus, pani hänen kätensä Juhanin käteen ja
sanoi tahtovansa, että he tanssivat yhdessä koko illan. Merkillistä
kyllä, näytti se miellyttävän heitä yhä enemmän, mitä kauemmin he
karkeloivat.

Herttua huomasi sen ja hymyili mielessään. "Minulla ei ole mitään
vastaan", tuumi hän.

Pidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren
vierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja
hänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.

Loppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat
ympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden
muutamia kolikoita palkakseen.

Linnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla
mitalla.

Linnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan
ylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti
tahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.

Kustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi
opettajansa seurasi heidän mukanaan.

Kun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte
keskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta.
Ylioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita
suuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti
koko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli
poissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan
käsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa
tuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan,
pyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään
Betlehemin-tähden kantajaa.

Hänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat
olivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.

Epätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle,
jolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa
maantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen
tupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti
oli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua
vanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies
kalmankalpeaksi.

"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon",
sanoi Skytte.

"Ylioppilastako?... Ei täällä käy ketään ylioppilaita", vastasi mies.
"Asun täällä vain köyhän vaimoni keralla."

Samassa kuulivat molemmat lapsen hätähuudon, mutta se vaikeni heti.
Mies vapisi kuin haavanlehti, hän saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Oliko se teidän lapsenne?" kysyi Skytte.

"Minun... jokako huusi? Ei -- se oli -- poikani."

"Ylioppilaanko?"

Mies näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tulleet
ilmoille. Hän luhistui maahan ja huusi: "Armoa, armoa!"

"Näyttäkää minulle lapsi!"

"En uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi."

"Sitten menen itse."

"Ei, se maksaisi henkenne -- tai hänen."

"Jos autatte minua, niin maksan teille runsaasti."

"Hän ei anna koskaan anteeksi..."

"Ajattele, kenties voit siten pelastaa hänen henkensä."

"Isä!" kuului samassa huuto pihan puolelta.

"Tulen heti", vastasi ukko. "Sulen vain ensin portin."

Skytte riensi pieneen puuvajaan, minkä hontelo ovi oli raollaan.

"Mitä se ryökäle tahtoi?" kysyi poika isältään. "Hän kysyi pappia,
joka on asunut täällä."

"Ettekö sanonut, että hän jo on mennyt helvettiin?"

"Kunpa vain saisin oven salpaan."

"Teissä sitten ei ole miestä mihinkään."

Ylioppilas tuli hoippuvin askelin, paitahihasillaan, revityin
paidankauluksin ja päihtymyksestä pöhöttynein kasvoin. Hänen piti
auttaa porttia salvatessa.

Skytte antoi hänen mennä ohitseen toivoen pääsevänsä häneen käsiksi
takaa päin. Mutta miekkonen huomasi vihollisensa ja nyt alkoi mitä
hurjin kaksintaistelu.

Skytte oli tosin vastustajaansa väkevämpi, mutta raivo oli lisännyt
tämän voimia. Peläten, ettei voisi pitää puoliaan, huusi hän
surkeasti isälleen:

"Ota puukko ja pistä häntä -- minä voin maksaa."

"Haa!" huusi hän samassa, ja epätoivon voimin antoi hän Skyttelle
iskun rintaan, niin että tämä horjahti taapäin. Toisella kädellään
sieppasi hän pistoolin ja laukaisi sen heti. Skytte oli kuitenkin
ehtinyt lyömään häntä käsivarteen, ja luoti sattui isään, joka ääntä
päästämättä kaatui maahan.

Taistelu jatkui yhtä hurjasti kuin ennenkin, mutta Skyttellä oli nyt
ainoastaan yksi vastustaja, ja hän tunsi miten tämän voimat väsyivät
yhä pahemmin.

Lopulta hän kaasi hänet maahan. Ylioppilas oli saanut pahanpäiväisen
löylytyksen, ja häneltä vuoti veri suusta ja nenästä. Skytte, joka
oli harjaantunut painija, oli sitä vastoin osannut suojella itsensä
paremmin, mutta tuntuivat hänenkin jäsenensä jokseenkin runnelluilta.

Hän ei ollut oikein selvillä mitä hänen oli tehtävä. Hylkiö makasi
tosin liikkumatonna, mutta Skytte huomasi hänen väijyvästi raottavan
silmiään eikä uskaltanut jättää häntä yksin. Silloin kuuli hän
sanomattomaksi ilokseen hevosten kavioiden kopsetta. Hän riensi
avaamaan portin, ja näki joukon herttuan lähettämiä ratsumiehiä. Hän
kutsui heidät luokseen ja jätti kaatuneen heidän huostaansa.

Itse kiiruhti hän taloon. Ensimäisessä huoneessa, johon hän tuli, ei
ollut ainoatakaan ihmistä, mutta toisesta kuului valittavaa uikutusta.

Siellä makasi poika parka likaisella vuoteella, sidottuna käsistä ja
jaloista ja kääre suullaan.

Skytten nähdessään ilmaisi hän iloaan miten parhaiten voi.

Tuossa tuokiossa oli hän vapaa, ja kyynelissään heittäytyi hän
Skytten syliin.

Tämä otti hänet kiireimmiten mukaansa ja käski ratsumiehiä ottamaan
kaatuneen varovasti hevosen selkään ja viemään hänet linnaan.
Kuolleelle oli hankittava kirstu.

"Sallikaa minun ensin sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset", pyysi
ylioppilas.

"Sitä hän pyysi jo äsken", sanoi muuan ratsumiehistä. "Mutta hän ei
näytä juuri katuvalta."

"Tarkastakaa vainaja!"

Se tapahtui ja useita papereita ja kirjeitä pantiin Skytten käsiin.

"Jos vielä tahdotte sanoa jäähyväiset isällenne, saatte tehdä sen."

Mutta hylkiö löi päätänsä katuun ja huusi, että hän tahtoi kuolla. Ei
ollut maailmassa enää mitään, minkä tähden olisi kannattanut elää.

Skytte palasi linnaan taluttaen oppilastaan kädestä. Hänellä oli
yllinkyllin syytä pelätä, että hänet heti eroitettaisiin paikastaan,
joka jo oli alkanut käydä hänelle rakkaaksi.

Linnaan palattua jätettiin prinssi Heidin rouvan huostaan, mutta
Skytte riensi herttuan luo.

Tämä loi häneen synkän ja, uhkaavan katseen virkkamatta sanaakaan.

"Armollisin ruhtinas", sanoi Skytte notkistaen polvensa.

"Et ole osoittanut ansaitsevasi luottamustani."

"En, se on totta."

"Onko mitään, mikä koituu puolustukseksesi?"

"Ei mitään!"

"Nouse ja kerro kaikki."

Skytte kertoi, yksinkertaisesti ja selvään. Lopuksi antoi hän
paperit, jotka oli äsken saanut haltuunsa.

Ne olivat Luostari-Lassilta saapuneita kirjeitä. Tämä oli laatinut
ryöstösuunnitelman melkein sellaisena kuin se oli pantu toimeen.
Oli myös joukossa sitoumus 3,000 markasta, jotka sai nostaa Efraim
Koldinilta heti kun lapsi oli jätetty hänelle. Kolmas paperi oli
tullut Puolasta ja sisälsi vakuutuksen, että kuningas Sigismund
antaisi puolestaan vielä lisäpalkinnon sille, joka toisi hänelle
hänen onnettoman veljensä. Tämän oli kirjoittanut "Efraimin
uskollinen ystävä ja opettaja."

"Siis muuan niistä nuorukaisista, jotka oli lähetetty Roomaan
kasvatettaviksi ja ovat nyt saapuneet antamaan mestarinäytteensä",
sanoi herttua katkerasti.

Samassa saapui muuan palvelija ja kertoi, että vangitulla miehellä
oli varmaankin ollut myrkkyä hallussaan. Nyt oli hän kuollut.

"Miksei häntä tarkastettu?" kysyi Kaarle luoden ankaran katseen
Skytteen.

Tämä ei voinut vastata mitään, vaan seisoi allapäin ja kalpein
poskin. Hänen kohtalonsa oli selvä.

Herttua kulki muutamia kertoja edestakaisin poikki huoneen. Sitten
otti hän kirjeet, luki ne vielä kerran ja heitti ne takkavalkeaan.

Skytte seisoi ja odotti jännittyneenä. "Nyt on kuin ei koko tapausta
olisi tapahtunutkaan", sanoi herttua. "Sinä saat jäädä paikoillesi!"

Nuori mies notkisti polvensa ja suuteli kättä, joka hänelle
ojennettiin.

"Mutta muista, että tästälähin olen ankarampi vaatimuksissani."

"Minäkin olen ankarampi itseäni kohtaan." Pikku prinssi ei voinut
selvästi kertoa, miten hänet oli ryöstetty. Hänet oli tungettu ovea
vasten. Siellä oli joku sanonut hänelle, että Kätchen oli ulkona ja
kutsui häntä, ja sitten... ja sitten... Mutta kuinka hän oli joutunut
kamariin, jossa hänet oli lopulta sidottu, sitä hän ei tiennyt. Mutta
kun siitä hänelle puhuttiin, purskahti hän niin kovaan itkuun, että
herttua kielsi koko asiasta mainitsemasta mitään.




4.

VIERAASSA MAASSA.


Astumme Steyermarkin linnan ruhtinaallisiin huoneihin.

Tämä huone on kalustettu kauttaaltaan goottilaiseen tyyliin.
Muutamalla seinällä riippuu hymyilevä pyhä neitsyt, toisilla kolmella
seinällä muita pyhimyskuvia ja marttyyreja luonnollisessa koossa.
Ikkunat ovat auki, raskaat ovi verhot vedetyt syrjään, ja keväisessä
päivänpaisteessa lemahtelee kukkastuoksu, joka tykkönään hälventää
sen synkän vaikutelman, jonka huone muuten tekisi.

Sohvassa istuu jalo Maria Anna Baijerilainen, vaaliruhtinas
Ferdinandin puoliso. Hän ei ole enää nuori, mutta säännölliset
piirteet todistavat harvinaisesta kauneudesta, jonka tekee vieläkin
miellyttävämmäksi jalo ilme ja arvokas ryhti.

Kirjeet, joita hän pitää kädessään, on hän lukenut kahteen kertaan.
Nyt hän kohottaa katseensa nuoreen tyttöön, joka seisoo hänen
edessään.

Tämä on puettu pelkkiin mustiin ja peittäytynyt tiheään huntuun, joka
kuitenkin tällä haavaa on heitettynä taakse, niin että tunnemme hänet
Elsa Sparreksi.

"Tulette siis Mecklenburgista?"

"Niin, teidän armonne."

"Serkkuni, prinsessa Elisabetin toivomusta tahtoisin mielelläni
noudattaa", jatkoi herttuatar. "Mutta kuinka voin hankkia tietoja
henkilöstä, jota en tunne?"

"Prinsessa arveli, että koska Ingolstadtissa..."

"Ingolstadtissa?" keskeytti ruhtinatar. "Luuletteko, että naiset
pääsevät sinne?"

"Tarvitsisin vain tietää, onko pater Edvin siellä. On luultavaa, että
sisar parkani on etsinyt hänet käsiinsä ja..."

Herttuatar istui vaiti. Hän lukaisi väliin jonkun rivin kirjeestä,
väliin silmäsi Elsaan ja kysäisi äkkiä: "Oletteko katolinen?"

"En, teidän armonne."

"Miksi olette pukeutunut nunnaksi?"

"Minulle sanottiin, että silloin pääsen helpommin teidän armonne
puheille."

"Ettekö tiennyt, että se oli petosta?"

"En", vastasi Elsa. "Jos löydän vielä rakkaan sisareni ja jos hän on
nunna, rupean minäkin nunnaksi, saadakseni aina olla yhdessä hänen
kanssaan."

Elsan kasvoissa oli niin vilpitön ja niin surullinen sointu, että
ylhäinen rouva kysyi osaaottavasti: "Rakastatteko häntä hyvin
suuresti?"

"Hän on ainoa rakkaani maan päällä", puuskahti tyttö kiihkeästi.

Ruhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja
näytti tykkönään unhottaneen Elsan.

Tämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois.
Täältä ei hän hyötynyt mitään.

Silloin kääntyi ruhtinatar häneen. "Olen ajatellut, että kenties
löydämme jonkun keinon", sanoi hän.

Elsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä
kyynelillään. "Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän
huuliltanne", sanoi hän. "En unhota sitä koskaan."

Herttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän
kertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt
erään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt
mihin hän sitten oli joutunut.

Ylhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. "En tahdo tehdä mitään
vain puoleksi", sanoi hän sitten. "Mutta jos mieli toimittaa jotakin,
täytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden
tästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn
pukuun."

Herttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan
mukanaan.

Maria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. "Pater Edvin",
muisteli hän. "Missä olen kuullut tämän nimen?"

Samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies,
muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Hän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi
äitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:
"Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!" lisäsi hän nauraen.

"Vaaliruhtinas hellii suuresti nuorinta poikaansa", vastasi Maria
rouva ja huudahti: "Kolmas pitäjä jo, eikä sinua ole vielä vihitty
papiksi."

"Täytyy olla varovainen", tuumi nuori herra nauraen. "On mahdollista,
ettei veljeni saa miespuolisia perillisiä."

Ruhtinatar näytti tyytymättömältä. "Et näytä itse pitävän kovinkaan
tähdellisenä hengellistä arvoa", sanoi hän. "Oikeastaan minun
pitäisi", huudahti nuori herra, "sillä näin vastikään näyn...
madonnan itsensä nunnanpuvussa." "Herjaaja, kuinka uskallat!"

Pappiskokelas katsoi madonnankuvaan. "En voi sitä auttaa. Hän on
kauniimpikin kuin tuo. En eläessäni ole nähnyt ketään samalla kertaa
niin ajattelevaa ja niin lapsellisen viatonta."

"Liioittelet!"

"Kuinka sen voit tietää! Ah, nytpä muistan! Vanha harppusi oli hänen
mukanaan. Mutta sanokaa sitten kuka hän on, mistä hän tulee?"

"Ruotsalainen neiti, jonka olen ottanut suojelukseeni ja joka tulee
viipymään täällä muutamia viikkoja."

"Nunna hovissa! Se on jotakin uutta."

"Ei hän ole vielä nunna, mutta toivon..."

"Niin minäkin. Meidät voidaan vihkiä yhtaikaa, ja minä menen samaan
luostariin kuin hänkin."

"Leopold, etkö häpeä!" huudahti äiti kiihkeästi. "Vaadin siksi
kunnioitusta persoonaani kohtaan, ettei..."

Poika syleili äitiään. "Anteeksi, mutta olethan sanonut, etten saa
salata mitään..."

"En ollut odottanut, että poikani mieleen saattaisi tulla niin
arvottomia ajatuksia. Nyt alkaa minua arveluttaa, voiko tyttö parka
jäädä tänne..."

"Jos äitini tarvitsee peruuttaa lupauksensa minun tähteni, käskekää,
täytyykö minun tästedes pysyttäytyä poissa huoneistanne vai saanko
astua sinne maahanluoduin katsein ja ajatellen ainoastaan...
madonnaa."

Herttuatar katsoi häneen ja näki veitikan pilkistävän hänen
suupielestään. "Kaikki saa olla ennallaan, mutta ole varma, että
pidän sinua silmällä."

Nuori mies suuteli hänen kättään. "Tulet olemaan tyytyväinen minuun."

"Sitä toivon. Katso onko pater Alliaga kotona, haluan häntä
puhutella."

"Hänenkö on ryhdyttävä käännyttämään?"

"Leopold!"

"Menen heti. Tahdon vain sanoa, että kun on kysymys kauniiden
kerettiläisneitojen käännyttämisestä, luulen voivani tehdä sen yhtä
hyvin kuin Alliagakin." Samassa hän pujahti tiehensä.

"Ah, mikä huoli äidillä on pojistaan", huokasi Maria rouva.

Tuokion kuluttua saapui pater. Hän tuskin oli yli kolmenkymmenen,
synkät, salamoivat silmät olivat kainosti maahan luodut, ja syvään
kumartaen hän lähestyi herttuatarta. "Teidän armonne on suvainnut
kutsua minua."

"Istukaa. Sanokaa, tunnetteko ketään pater Edviniä?"

Pater Alliaga hieman säpsähti. "Ennenkuin vastaan kysymykseen, täytyy
minun tietää syy siihen", sanoi hän tyynesti.

Herttuatar kertoi melkein Elsan omin sanoin.

Pater istui kauan vaiti, mutta sanoi vihdoin: "Lupaan ottaa
tiedustellakseni asiaa."

"Saanko sanoa sen hänelle?"

"Jos teidän armonne suvaitsee, saattaa olla tarpeellista, että
vastedes tutkin hänen sisäisiä ajatuksiaan."

Herttuatar loi häneen epäluuloisen katseen, mutta hän katsoi
rukoillen madonnankuvaan ja näytti rukoilevan pyhältä neitsyeltä
voimaa vaikeihin tehtäviinsä. Kelpo rouva teki salavinkaan
ristinmerkin, hän oli tehnyt vääryyttä paterille.

Päivälliselle kokoontuivat hovin kaikki jäsenet. Elsa näki ensi
kerran vaaliruhtinaan; tämä oli pitkä, laiha herra, piirteet kylmät
ja jäykät. Mutta hänkin näytti yllätetyltä Elsan nähdessään, vaikka
oli jo edeltäpäin kuullut, että hänen puolisonsa oli ottanut uuden
hovineidin. Aterian aikana kiintyi hänen katseensa useita kertoja
Elsaan.

Mutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla
silminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.

Pater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi
ihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä,
jalompia kasvoja.

Aterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei
hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.

Siellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja
lauloi heikolla äänellä pienen laulun.

Ruhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti
sen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen:
"Onnettomuudeksi en voi laulaa." Sen jälkeen antoi hän sen toiselle
neitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.

Tämä otti sen punastuen. "Onko minun laulettava?" kysyi hän kainosti
katsoen herttuattareen.

"On", vastasi tämä vilkkaasti. "Laula joku ruotsalainen laulu."

Elsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja
täyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:

    "Ei kultaa ole Kaarinalla,
    mut armahampaa hällä on"
                       j.n.e.

Laulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas
nopeasti. "Vespera, olen unohtanut vesperan!" huudahti hän.

"Vaunut odottavat", virkkoi muuan hoviherroista.

Ruhtinas syöksyi ulos huoneesta, ja minuuttia myöhemmin nähtiin hänen
huimaa vauhtia ajavan tiehensä.

Alliaga meni hänen mukaansa, kaikki muut jäivät huoneeseen.

Elsa katseli kummastellen ympärilleen. Olikohan hän tehnyt jotenkuten
väärin?

Silloin hän kohtasi ruhtinas Leopoldin silmät, jotka hymyillen
tähystelivät häneen. "Onko joku metsänneidoista opettanut teidät
laulamaan?" kysyi ruhtinas.

"Meillä laulavat kaikki ihmiset."

"Yhtä kauniistiko kuin tekin?"

"Paljon, paljon paremmin!"

"Ruhtinas myöhästyi laulun tähden", sanoi herttuatar. "Mutta
toivokaamme, ettei hän tule kirkkoon liian myöhään. Silloin hän
varmaan tahtoo kuulla vastakin pohjolan laululintua."

Kotvan kuluttua ruhtinas palasi. Hän oli kiireissään ajanut hevosensa
kuoliaaksi, mutta joutunut oikeaan aikaan. "Olen iloinen", sanoi hän,
"kun sain uhrata kauniit hevoseni velvollisuuteni tähden."

Heti sen jälkeen hän meni Elsan luo. "Nuori kerettiläinen, sinä
houkuttelit minut syntiin", sanoi hän. "Mutta minä voitin kiusauksen."

Elsa katsoi ihmeissään häneen ja sanoi sitten nopeasti: "En ole
mikään kerettiläinen, enkä laula enää koskaan."

"Ennenkuin minä haluan sitä", lisäsi herttuatar ja viittasi nuorille
tytöille, että he saivat poistua huoneesta.

Hovineitsyillä oli erityinen työhuoneensa, mutta Elsa sai käskyn
auttaa herttuatarta koruompelussa ja hänen oli sentähden istuttava
hänen omassa huoneessaan.

Vaaliruhtinas kävi joka päivä puolisonsa luona. Kerran tuli heidän
keskensä puhe muutamasta rajalinnoituksesta, jossa oli tehtävä
välttämättömiä parannuksia.

"Minä aion rakennuttaa kirkon sen edustalle", huudahti ruhtinas.
"Se on oleva lujin linna ja pyhitettävä pyhälle neitsyelle. Niin
sotaherra kuin olenkin, tunnustan kuitenkin Jumalan äidin sodan
ylijohtajaksi."

Tällöin hän naulasi silmänsä Elsaan, mutta tämä oli kiintynyt
työhönsä.

Silloin hän tokaisi yhtäkkiä: "Kuuletteko mitä sanon, neitsyt?"

"Kuulin kyllä, teidän armonne."

"Ja mitä sanotte siihen?"

"Että se menee yli vähäisen ymmärrykseni."

Toisella kertaa näytti ruhtinas Elsalle pyhimyskuvan, jota kantoi
povellaan. Hän kertoi sen ihmeellisesti auttavan kaikkea pahaa
vastaan ja surkutteli kerettiläisiä, joilla ei ollut mitään niin
mahtavaa suojelusta.

Elsa melkein pelkäsi häntä, ja herttuatar, joka näki sen, valmisti
hänelle usein tilaisuuden poistua huoneesta, kun ruhtinasta
odotettiin.

Hän odotti joka päivä luvattuja tietoja Alliagalta, mutta niitä ei
kuulunut. Tämä ei koskaan puhutellut häntä, vaikka näki usein tytön
kysyvän katseen.

Elsa oli ollut hovissa pari viikkoa, kun ruhtinatar sanoi hänelle:
"Pater Alliaga on matkustanut Ingolstadtiin, kenties hän tuo sieltä
joitakin tietoja."

Elsa suuteli hänen kättään. "Minä aivan kuihdun ikävään", sanoi hän.

"Vaaliruhtinas lähtee metsälle, ja minä lähden mukaan", jatkoi jalo
rouva. "Kas tässä muutamia kirjoja, toivoisin sinun lukevan niitä
ollessani poissa."

Korkea herrasväki lähti seuraavana päivänä, ja Elsa riensi
alottamaan lukemisensa. Ne olivat hengellisiä kirjoja, kuten hän oli
arvannutkin, pyhimystaruja ja muita. Hän tahtoi lukea voidakseen itse
arvostella niiden sisällystä.

Hänen lukiessaan aukeni ovi ja Alliaga astui sisään.

Elsa tunsi ihmeellisen tunteen värisyttävän koko olemustaan.
Hän ei voinut kääntää paterista silmiään. Hänestä tuntui, että
tämä näki hänen lävitseen, eikä hän tiennyt, oliko se kauhua vai
nautinnontunnetta, jolla hän tunsi, että häntä ikäänkuin vedettiin
hengellisen isän puoleen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi pater hurmaavalla äänellään, jonka
Elsa jo hyvin tunsi.

Elsa oli kuulevinaan ikäänkuin sisarensa varoittavan kuiskauksen.
"Sanokaa, tiedättekö mitään sisarestani?" kysyi hän hätiköiden.

"Tyyntykäähän ensin", sanoi pater. "Ojentakaa minulle kätenne."

Sitä ei Elsa tahtonut. "En ymmärrä miksi", sanoi hän.

"Arvaan, että ensin tahdotte kuulla mitä olen saanut tietooni."

"Oi, puhukaa!"

"Nainen, joka öiseen aikaan lähti Vadstenan luostarista huhtikuussa
1597, matkusti 'Kotka' laivassa Danzigiin. Hän oli siellä Anunsiatan
luostarissa seitsemän kuukautta Ja matkusti sitten Espanjaan."

"Espanjaan?" toisti Elsa hämmästyksissään.

"Sevillassa katoovat kaikki jäljet hänestä. Luultavasti hän on mennyt
johonkin luostariin."

"Minun täytyy päästä sinne", sanoi Elsa äkkiä nousten.

Pater pyyhkäisi kädellään silmiään. "Kun ette ole katolinen, ette voi
päästä mihinkään luostariin."

"Minun täytyy", vastasi Elsa. "Joku varmaankin auttaa minua."

"Kenties teillä on siellä ystäviäkin. Useat maanmiehenne lähettivät
terveisiä", lisäsi pater.

"Onko Ingolstadtissa maanmiehiäni?"

"Kuningas Sigismund on heidät kasvatuttanut. Ajanoloon saavat he
palata isänmaahansa edistämään sen pyhimpiä etuja."

"Onnittelen heitä!"

"Ettekö tahtoisi olla yksi heistä?"

"Kyllä, Eevan kanssa käsi kädessä!"

"Uskokaa minulle mitä tahtoisitte tehdä."

"En tiedä, jotakin hyödyllistä vain."

"Mikä on hyödyllisempää, mikä kauniimpaa kuin kitkeä pahuutta pois
maailmasta juurineen!"

"Kenpä vain pystyisi siihen!"

"Jokainen pystyy siihen osaltaan. Tahdottehan antautua niin
kauniiseen kutsumukseen?"

Elsa seisoi mietteissään. "Pääsenkö kaikkiin Sevillan luostareihin?"

"Sen lupaan."

"Jos Eeva on siellä... niin, silloin en välitä mistään."

"Se on siis päätetty?"

"Olen luvannut kaikessa kysyä neuvoa herttuattarelta."

"Niin kauan kuin olette täällä. Mutta Espanjassa..."

"Samantekevää, olen antanut hänelle sanani."

"Tehkää kuten tahdotte, mutta antakaa sitten vastauksenne minulle."
Hän kosketti keveästi Elsan kättä ja poistui.

Elsa jäi sekaviin mietteihin. Olikohan Alliaga sellainen mies, että
häneen saattoi luottaa?

Hän alkoi lukea innokkaammin kuin ennen, ja kuta kauemmin hän luki,
sitä enemmän kirja alkoi kiinnittää hänen mieltään. Marttyyrien
vaiheet olivat sentään kauniit. Oli sankarillista uhrautua aatteen
tähden, ihana, ihana oli heidän kuolemansa liekeissä!

Kuta enemmän hän luki, sitä haltioituneempaan hurmaustilaan hän
joutui. Ja sellaisessa tilassa herttuatar hänet tapasi palattuaan.

Hänen poskensa paloivat, ja silmissä oli ihmeellinen loiste. Hänessä
oli jotakin autereista, joka ikäänkuin kohotti hänet maallisten yli.

Jättäessään kirjat takaisin herttuattarelle sanoi hän: "Osaan ne
ulkoa, ja kun vain löydän Eevan, olen valmis kaikkeen!"

Ruhtinattaren hovineitsyet kertoivat hänelle, että hän oli lukenut
kaiket päivät. Mahdoton oli häntä ollut saada irti kirjasta.

"Muulloin, paitsi aamurukoukseen", lisättiin nopeasti.

"Kuka sen piti?"

"Isä Alliaga, joka päivä. Hän on ollut jumalallinen!"

"Onko hän lumonnut tytön?" tuumi Maria rouva itsekseen. "Mutta hän ei
joudu hänen saaliikseen!"

Vaaliruhtinas tahtoi usein, että Elsa laulaisi hänelle. Ja Elsa teki
sen nyttemmin vastustelematta. Hän lauloi niin tuntehikkaasti, että
se aivan ihastutti.

Korkea herra ei tosin enää lyönyt laimin iltamessujaan, mutta niiden
jälkeen tahtoi hän kuulla laulua, paljon laulua ja soittoa, ja
Elsan täytyi opetella monia uusia lauluja hänen mielikseen. Mutta
sitten ruhtinas katui sitä, että oli nauttinut näistä maallisista
huvituksista, ja eräänä päivänä, jolloin satoi vettä aivan kuin
korvosta kaataen, näki Elsa hänen pappien juhlakulkueessa vaeltavan
linnasta kirkkoon allapäin ja kädet ristissä läpimärän vaipan
alla. Hatunreunus riippui lerpallaan hänen kasvoillaan, ja vesi
virtaili kaulaa pitkin. Elsa vetäytyi ikkunasta pois; herttuatar
ei varmaankaan suonut hänen näkevän, että hänen puolisonsa oli
juhlakulkueessa mukana.

Korkea rouva oli suuresti mielistynyt ruotsalaiseen neitsyeen. Hän
näki, minkä vaikutusvallan Alliaga oli saanut häneen, ja vaikka hän
toivoikin, että Elsa kääntyisi katolinuskoon, katui hän, että oli
antanut paterin lähestyä tyttöä.

Nyt oli hän onneksi jälleen kotona ja voi itse pitää kokematonta
silmällä. Elsan luonteen avomielisyys ja vilpittömyys näyttäytyi
siinä tavassa, jolla hän vastaili ruhtinattaren kysymyksiin. Hänellä
ei ollut mitään salattava, ja sentähden kertoi hän todenmukaisesti
mielialoistaan ja tunnusti heti, että Alliagan aamusaarnat olivat
seuranneet häntä koko päivän. Hän oli kuvitellut, että pater kääntyi
erityisesti hänen puoleensa kehoittaessaan lukemaan milloin minkin
legendan ja muutamia paikkoja erityisesti miettimään.

"Kehoittiko hän sinua myös välttämään kaikkea seuraa?" kysyi
ruhtinatar.

"Ainoastaan silloin voi saada taivahisia ilmestyksiä", vastasi Elsa.

"Oletko saanut sellaisia?"

Elsa punastui. "Kaksi kertaa", vastasi hän. "Kerran istuessani
ikkunan ääressä kuulin selvään sanat: 'Elsa, minä rakastan sinua!'
En voi kuvailla sitä hurmaavaa riemua, mitä tunsin. Se ei ollut
Eevan ääni, mutta kaikessa tapauksessa täytyi sen tulla taivaasta ja
häneltä."

"Etkö ole kuullut ääntä palattuani kotiin?"

"En, teidän armonne."

"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan." Näin sanoen veti hän
syrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen
pyöreän aukon. "Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni
huoneeseen. Odotas, niin kuulet."

"Onko vaaliruhtinas siellä?" kysyi hän torveen.

"Hänen armonsa on kirkossa", kuului vastaus.

Elsa oli vaalennut. "Kuka on voinut...?" sanoi hän.

"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli", huudahti jalo nainen.
"Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka."

Elsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.

"Etkö epäile ketään?"

"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne
toimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken."

Se oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän
rukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain
tulevaisuus.

"Jos antaisin sen takaisin", sanoi Maria rouva, "saisit hänestä
vihamiehen. Säästän sen vastaisen tarpeen varalle. Ruhtinas lähtee
huomenna matkalle, ja vakuutan, ettei hän pian palaa takaisin."

"Teidän armonne, minä lähden Sevillaan."

"Tiedätkö, että se voi maksaa hengen protestanteille?"

"Pater Alliaga on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Onko hän sanonut sinulle, että hänet on nimitetty Sevillan
suurinkvisiittoriksi?"

"Ei, mutta silloin on hänen valtansa sitä suurempi."

"Niin, hän saa sinut kokonaan valtaansa!"

"Valtaansa?" toisti Elsa kummissaan.

"Olet kertonut minulle, että tunsit vetoa häneen."

"Niin, mutta minua alkaa peloittaa."

"Taivas! Pater Alliagalla on peloittava valta, jonka en luule
koituvan hyväksi; se on hänen katseessaan, jolla on käärmeen
lumovoima, ja hänen käsissään, jotka kaikessa pehmeydessäänkin
kahlehtivat ja lamauttavat vastustusvoiman. Olen nähnyt siitä monta
todistusta. Mitä hän tahtoo, sen hän vie perille, ja hän on tehnyt
veljeskunnalleen suuria palveluksia ja tekisi vielä suurempiakin,
jollei hän olisi erään synnin vallassa -- synnin, joka tekee hänestä
paholaisen", lisäsi ruhtinatar kuiskaten.

Elsa painautui vavisten häntä vasten. "Mikä se on?" kysyi hän
hätäännyksissään.

"Aistillisuudeksi sitä sanotaan", vastasi ruhtinatar. "Eikä hän tyydy
halpoihin, yksinkertaisiin; parhaita, jaloimpia hän pyrkii vetämään
alas. Ja niin ovelasti hän menettelee, ettei hänen aikeensa koskaan
mene myttyyn."

Elsa oli noussut. Hänen katseessaan oli uhmaa, mutta hän oli
kalmankalpea ja värisi kuin viluissaan.

"Hän on valinnut sinut uhrikseen, ja sinulle on hän tehnyt
tunnustuksensa puhetorvessa."

"Hänkö se..."

"En minäkään sitä ymmärtänyt ennenkuin näin minkä vaikutusvallan hän
on saanut ruotsalaiseen laululintuseeni."

"Nyt lumous on poissa", puuskahti Elsa. "Tunnen inhoa ja kammoa häntä
kohtaan."

"Ole varovainen. Antaa hänen uskoa mitä tahtoo, mutta toimi sinä
ominpäin."

Tästälähin oli Elsa aina valpas ja varuillaan, hän oli jälleen
löytänyt itsensä, joka oli uusissa olosuhteissa melkein joutunut
hämmennyksiin.

Eräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:

"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun
tehtävä?"

"Pysy täällä minun luonani", vastasi ruhtinatar. "Hänen täytyy sanoa
sanottavansa minun ollessani läsnä."

Elsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan
muuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut
elää ilman häntä.

Hovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen
pikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat
kaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä
tuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.

Seuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli
läsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi
puhutella yksityisesti hänen armoaan.

"Ei", vastasi tämä. "Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä
hänelläkään minulta."

"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian", sanoi
pater. "Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian
valmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista
kadonnutta sisartaan."

Hän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.

"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä", sanoi ruhtinatar. "Luulen,
että hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin
kauas!"

Mikähän paterille tuli? Hänen muotonsa muuttui, ja vihastuksen
ilme tuli hänen kasvoilleen. Mutta hän hillitsi itsensä suurella
ponnistuksella. "Sitten ei tarvita minun palvelustani", sanoi hän,
otti heti jäähyväiset ja lähti.

"Tässä piilee joku salaisuus", puuskahti ruhtinatar. "Mitä
antaisinkaan saadakseni sen tietooni."

Paterin mentyä palasi hovin kotioloihin tyyneys, joka oli ollut
sieltä loitolla hänen saavuttuaan.

Tähän aikaan kirkolliset liikkeet seuloivat ja pohtivat tulevien
aikojen siementä. Papit seisoivat tasaväkisinä vastatuksin,
ja jesuiitat uskalsivat ainoastaan kissankäpälällä kosketella
saksalaisia oloja.

Steyermarkissa oli tärkeä katolisen maailman keskusasema.
Vaaliruhtinas Ferdinandilla oli monia salaneuvotteluja katolisten
ruhtinasten kanssa. Hänen veljensä, keisari Mathiaan, vaikutuksesta
tosin riippui, että hänet oli valittu ylipääksi, mutta jesuiitatkin
toivoivat paljon hänestä.

Suuret tapaukset vetivät Steyermarkin hovisaleihin lukuisia vieraita,
ja niiden joukossa oli myös useita unkarilaisia ja böömiläisiä.
Molemmat nämä maat olivat kyllä protestanttiset, mutta ne tahtoivat
tietää millä mielellä vaaliruhtinas oli heitä kohtaan.

Vierasten joukossa oli ylhäinen unkarilainen, Bethlen Gabor
nimeltään. Hän oli tuskin 22-vuotias, mutta esiintyi tavalla, joka
veti kaikkien huomion häneen. Vertaisiaan kohtaan hän oli ylpeä ja
suvaitsematon, mutta saattoi olla nöyrä ja alamainenkin niille,
jotka tahtoi voittaa puolelleen. Silloin hänen kookas vartalonsa ja
atleetin raajansa näyttivät aivan kuin putoavan pois päästääkseen
hänen miellytyshalunsa näkyviin. Ja melkein aina hän voitti
tarkoituksensa.

Ruhtinatarkin mielistyi nuoreen herraan ja keskusteli mielellään
hänen kanssaan. Eräässä suuressa linnanjuhlassa esitti hän itse hänet
suosikilleen Elsa Sparrelle ja huomasi sitten ilokseen, että he
näyttivät huvitetuilta toisistaan.

"Vai ruotsalainen olette", virkkoi Bethlen herra Elsalle. "Oletteko
myös protestantti?"

"Olenpa niinkin", vastasi Elsa. "Kummastuttaako se teitä?"

"Minua ilahuttaa, että voitte verhoutua kirottujen katolikkojen
silmiltä."

"Sitä en tee", vastasi Elsa loukkautuneena. "Uskoni ei ole salaisuus
kenellekään."

"Sitten ihailen teitä! Niin paljoon ei minulla ole rohkeutta."

"Oletteko protestantti?"

"Teille vastaan: olen protestantti koko sielultani. Muille
uskottelen, ettei ole olemassa uskovaisempaa katolikkoa kuin teidän
nöyrä ihailijanne."

"Mutta silloin menettelette petollisesti."

"Viisaasti ja varovaisesti. Maailmahan nyt kerran pitää siitä, että
sitä petetään, ja eikös ole viisauden huippu, että pysyttelee hyvissä
väleissä maailman kanssa."

"En minä ainakaan kunnioita sellaista", vastasi Elsa.

Bethlen katsoi hymyillen häneen. "Tiedättekös, tuo pikku innonpuuska
pukee teitä mainiosti."

Elsa kääntyi pois ja nousi nopeasti. Mutta silloin kuiskasi Bethlen
hänelle: "Miellyttääkö teitä huomion herättäminen?"

"Ei suinkaan."

"Pysykää sitten paikoillanne. Sillä jos otatte ainoankaan askelen,
niin lankean polvilleni rukoilemaan, ettette menisi pois luotani."

Elsa istuutui paikoilleen. "Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi hän
arvokkaasti.

"Ennenkuin sanon sen, pyydän tietää, olenko loukannut teitä
suoruudellani."

"Luulen, ettette ajattele kaikkea mitä sanotte."

"Pitääkö sitten tehdä niin?" kysyi Bethlen ja katsoi häneen
hymyillen, ihailevin katsein.

Elsa tunsi, kuinka hän punastui. "Luulen, että täytyy aina tarkoin
punnita sanansa", vastasi hän.

"Mutta otaksutaan, että olen tulisesti rakastunut nuoreen,
ihastuttavaan tyttöön; eikö minun olisi sanottava se hänelle?"

"Ei suinkaan", virkahti Elsa kiihkeästi. "Se olisi epähienoa."

"Kuinkas tyttö sitten saa siitä tiedon?"

"Teidän pitää ensin tutkistella, vastaako hän tunteeseenne."

"Enkö voi kysyä häneltä suoraan?"

"Silloin saatte olla valmis kuulemaan, että hän sanoo ei", vastasi
Elsa kiihkeästi.

"Silloin hän vain niskoittelee. Olenhan nuori mies enkä ylen
rumakaan, lisäksi rikas ja ylhäistä syntyä. Hänen täytyy rakastaa
minua -- jollei hän rakasta jotakin toista."

"Hänpä voi rakastaa", vastasi Elsa. Bethlen katseli häntä
tutkistellen. "Hän ei tee niin", huudahti hän voitonriemulla. "Hänen
suloiset kasvonsa ovat vilpittömämmät kuin hänen kielensä, ja sen
minä otan huomioon." Näin sanoen hän kumarsi syvään ja riensi pois.

Elsa huokasi helpoituksesta. "Sellainen lörpöttelijä", tuumi hän
itsekseen.

Heti sen jälkeen tuli muuan pappispukuinen nuori mies ja kumarsi
hänelle.

"Olen ruotsalainen", sanoi hän hämillään.

"Todellakin!" Elsa ojensi kätensä. "Nimenne?"

"Petrus Petrosa, kotoisin Taalainmaasta."

"Katolisena pappina!"

"Niin, taivaalle kiitos!"

"Oletteko tyytyväinen elämäänne?"

"Ah, armollinen neiti, nyt vasta tiedän, että elän! Protestanttisuus
on kylmää, me katoliset elämme alituisessa huumauksessa."

"Kuinkas sitten käy, kun selviätte?"

"Ah, en tule koskaan kysymään esimiehiltäni, miksi. Kun he käskevät,
on pyhä velvollisuuteni totella, ja vastuu on heidän."

"Eikö joka ihmisellä ole oma vastuunalaisuutensa?"

"Niin minäkin ennen luulin, mutta nyt olen päässyt parempaan totuuden
tuntoon. On heitettävä pois oma minänsä ja kaikin järjenlahjoin
vaikutettava määrätyn maalin saavuttamiseksi. Se on korkeinta."

"Jos maali on korkea!"

"Kuka sitä epäilee? En ainakaan minä. Pää päättää, meidän jäsenten on
toteltava. Teko sai olla verinen tai veretön, se täytyy tehdä ilolla
tai tuskalla, ilman armoa ja sääliä itseämme tai muita kohtaan."

Hän oli puhunut kiihkein, katkonaisin sanoin, aivan haltioissaan. Ja
puhuessaan hän hieroi käsiään yhteen.

"Olette ylen kiihtynyt", sanoi Elsa. "Onneksi ei kukaan ymmärtäne
kieltämme, ja sentähden voitte sanoa minulle, onko tapahtunut jotakin
erityistä. Eihän mielentilanne voi aina olla sellainen kuin nyt."

Petruksen kasvoille lehahti puna, ja hän vilkaisi nopeasti Elsaan.
"Se on sellainen teidän tähtenne", sanoi hän.

"Minun? Olkaa hyvä ja selittäkää selvemmin."

"Tahdon antaa puolet elämästäni saadakseni teidän omistamaan ainoan
autuaaksitekevän uskon."

"Mitä te siitä hyödytte?"

"Sitä ei minun ole lupa sanoa."

"Eikö sitäkään, kuka tehtävän on teille uskonut?"

Hän otti esille pienen kirjeen ja antoi sen Elsalle. Tämä avasi sen
nopeasti ja luki: "Pater Edvin on Sevillassa."

Elsa voi töintuskin hillitä liikutustaan. "Kiitän teitä, enkä edes
kysy, kuka on lähettänyt tämän. Mitä kääntymiseeni tulee, riippuu se
erinäisistä seikoista. Sen vain tahdon sanoa, että mitä enemmän minua
yllytetään, sitä suurempaa halua tunnen vetäytyä takaisin."

Petrus nyökäytti surullisesti päätään. "Minulla ei ole kykyä vetää
sydämiä puoleeni", sanoi hän.

"Kuten pater Alliagalla?"

"Hän on opettanut useita, mutta ei minua!"

"Aiotteko palata Ruotsiin, herra Petrus Petrosa?"

"Kyllä, kun aika joutuu." Hän katseli Elsaa pitkään. "Minä voin lukea
ihmisten kasvoista, ja te saatte varmaan kokea monta katkeraa hetkeä."

"Siihen olen valmis", vastasi Elsa. "Herra auttakoon minua suuressa
armossaan!"

"Minä rukoilen puolestanne, vaikkette olekaan kristitty", sanoi veli
osaaottavasti.

"Kiitos, ja erotkaamme nyt."

He erosivat. Ja Petrus oli huolissaan, kun ei saanutkaan anteeksi
kaikkia tulevia syntejään, kuten hänelle oli luvattu, jos onnistuisi
kääntämään Elsan.

Mutta Elsan mielessä oli herännyt halu ja ikävöiminen Sevillaan.
Kaikki seikat viittasivat sinne, ja sinne täytyi hänen lähteä.

Ruhtinatar puhui lohduttavasti ja tyynnyttävästi. Kun ei mikään
auttanut, lupasi hän hankkia matkaseuraa. Mutta Alliagaa hän kehoitti
varomaan, sillä Petruksen tuomasta kirjelapustakin päättäen tahtoi
pater saada hänet kaikin mokomin käsiinsä.

Muuan seikka tuli jouduttamaan lähtöä. Eräänä päivänä, kun
vaaliruhtinatar tuli puolisonsa luo, kääntyi hän ystävällisesti
Elsaan, puhui Unkarin mahtavista magnaateista ja esitti sitten
kaikista mahtavimman, Bethlen Gaborin, naimatarjouksen. Mitättömän
ruotsalaisen tytön täytyi olla kiitollinen näin suuresta kunniasta.

Kun Elsa nöyrästi, mutta varmasti hylkäsi loistavan tarjouksen,
silloin ei ruhtinaan vihastuksella ollut mitään rajoja.

"Tiehensä hän! Olet elättänyt käärmettä povellasi!" huusi hän
ruhtinattarelle. "Jos hän vielä kerran tulee silmieni eteen, niin
heitätän hänet ulos."

Näin sanoen hän poistui huoneesta ylen kiukuissaan, puolisonsa
koettamattakaan häntä pidättää.

"En tiennyt tästä mitään", sanoi ruhtinatar. "Muuten olisin
pelastanut sinut siitä. Kaikki on kunnossa matkaasi varten, voit
lähteä täältä jo huomenna."

Elsa tahtoi langeta ruhtinattaren jalkoihin, mutta tämä painoi hänet
itkien syliinsä ja sanoi: "Ihmeellistä, ettei omaisistani ole kukaan
ollut minulle niin rakas kuin sinä."




5.

YSTÄVYKSET.


Jo marraskuussa 1598 oli Kaarle Gyllenhjelm ja Samuel Niilonpoika
lähetetty Kalmariin linnaa valloittamaan. Mutta kun heillä oli vain
muutamia lippukuntia jalkaväkeä, ei laivoja eikä tykkejä lainkaan,
ei valtausta voinut ajatellakaan. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin
sijoittaa joukkonsa niin lähelle linnoitusta kuin mahdollista,
estääkseen muonantuonnin maanpuolelta ja nälistyttääkseen linnaväkeä
minkä voivat.

Nuorista sotapäälliköistä tuli pian hyvät ystävykset. Gyllenhjelmin
surumielisyys ei voinut olla hälventymättä Samuel Niilonpojan
hilpeistä sutkauksista ja raikkaasta naurusta. He päättivät muuttaa
asumaan yhteiseen telttaan ja ruveta yksiin leipiin.

Gyllenhjelm kirjoitti herttualle, etteivät he nykyisissä
olosuhteissa, kun oli puute melkein kaikesta, voineet ryhtyä
piiritykseen. Mutta herttua, jolla oli ylihypäten puuhaa Jönköpingin
valtiopäivillä, antoi heidän odottaa vastausta. Molemmilla
sotapäälliköillä oli hyviä ystäviä valtiopäivillä, ja he kertoivat
toisilleen kaikki sieltä saamansa uutiset.

"Talonpojat tahtovat sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa
Sigismundille", kertoi Gyllenhjelm. "Töin tuskin ovat he taipuneet
herttuan ehdotukseen, että vielä kerran kysyttäisiin kuninkaalta,
tahtooko hän luopua paavilaisuudesta, palata Ruotsiin ja jäädä
sinne ainaiseksi tai lähettää Uladislaus prinssin kasvatettavaksi
protestanttisessa opissa herttuan holhouksen alla."

"Siihen ei Sigismund suostu koskaan", huudahti Samuel Niilonpoika,

"Talonpojat ovat antaneet hänelle neljä kuukautta ajatusaikaa. Jollei
hän niiden kuluessa vastaa, pidetään ensi vuonna uudet valtiopäivät,
ja he aikovat valita toisen kuninkaan."

"Sen voisivat yhtä hyvin tehdä hetikin. Maahan ei saada rauhaa
ennenkuin herttualla on yksin peräsin kädessään."

"Täällä uhkaa sota kaikilta puolin. Sigismund koettaa yllyttää
vieraita ruhtinaita. Tietysti kaikki katoliset mahdit pannaan
liikkeelle."

"Ja kotimaassa on koko mahtava aatelisto mukana", lisäsi Samuel
Niilonpoika. "On ihme ja kumma, miten yksi ainoa ihminen voi seista
yksin sellaista painostusta vastaan."

"Näyttää kuin joku seisoisi hänen takanaan häntä tukien", sanoi
ystävä.

"Niin hän uskoo itsekin", vastasi Gyllenhjelm. "Ja hän sanoo, että
siinä uskossa on hänen voimansa."

"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa", virkahti Samuel
Niilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.

Eräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin
edustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja
Gyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta
päästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.

Tästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä
välin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi
koitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt
iljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen
päänsä yli.

"Ihmeellistä!" tuumi hän. "Tavallisesti en ole mikään köntys
jaloiltani."

"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin", sanoi
Gyllenhjelm.

"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen
toiminnassani."

"Mistä sen päätät?"

"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle."

"Sehän todistaa, mitä olen sanonut."

"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina."

"Luultavasti", sanoi Gyllenhjelm, "eri ihmisten sielunelämä
on erilainen. Minä esimerkiksi aavistan, että minua odottavat
suuret vastoinkäymiset, ja ajatukseni askartelevat alituiseen ja
huomaamattanikin siinä, miten voin ne kestää."

Syntyi kotvan äänettömyys. "Muistatko äitiäsi?" kysyi Samuel
Niilonpoika.

"Hän kuoli, kun minä synnyin."

"Minun äitini kuoli vasta muutama vuosi sitten. Hän sanoi minulle
kuolinvuoteellaan, että tulisi aina minua valvomaan."

"Onko hän pitänyt lupauksensa."

"Ei näkyväisellä tavalla muulloin kuin unissani, mutta väliin tunnen
hänen läsnäolonsa."

"Sehän on onni."

"Luulet kai, että se vetää minua pois maailmasta?"

"Siltä minusta tuntuu!"

"Mutta niin ei ole laita. Päinvastoin se vahvistaa elämäni onnen."

"Sitä sietää lähemmin selittää."

"Sen voin tehdä. Mutta ensin pieni kysymys: oletko koskaan
rakastanut?"

"En koskaan."

"Miksi niin?"

"Luullakseni ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Pyh, se tulee kuin salama, vastoin ihmisen tahtoa ja melkein
lamauttavana."

"Silloin olen iloinen, kun saan olla siitä vapaana", sanoi
Gyllenhjelm nauraen. "Lamaantumisesta pyydän Jumalan minua
varjelemaan."

"Voimat varttuvat puolella, ja koko mies pursuu elämän
yltäkylläisyyttä. Tulee vahvaksi samalla kuin saa toisen, jonka
edestä työskennellä."

"Eipä näy minun tarvitsevan kysyä, oletko jo löytänyt valittusi."

"Tiedäkin, että hän on suloisin ja rakastettavin tyttö maailmassa."

"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään."

"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme
on määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle
tule mitään esteitä", sanoi hän huoaten syvään.

"Oletko tuntenut hänet kauan?" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli
hänen kertovan.

"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta
raivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut
minut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni
ja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini
kymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin
liikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty."

"Silloin näit hänet?"

"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli
sairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin
minua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä
riisuin saappaani ja hiivin sukkasillani."

"Hän oli äitisi luona?"

"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä
äitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo,
sekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko
huone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut.
Silloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani
puolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö,
ei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa
suojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä
takaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että
Jumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä
teinhän sen isänmaata puolustaessani."

"Voitko pysyä tyynenä?"

"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä... äitini
hyväilyt... hänen kaino hämmennyksensä... se oli kuin tähtisade
ihastuneiden silmieni edessä."

"Et tainnut enää ikävöidä sieltä pois?"

"He eivät saaneet minua sairashuoneesta pois hyvällä eikä pahalla.
Sairaallakin äidillä on tarkka silmä, ja hän havaitsi pian
salaisuuteni. Päivää ennen kuolemaansa hän pani kätemme yhteen ja
siunasi liittomme."

"Siinä löivät ilo ja suru kättä keskenään."

"Katarinan läsnäolo esti minua joutumasta epätoivoon, ja hautajaisten
jälkeen seurasin häntä hänen kotiinsa ja pyysin hänen kättänsä.
Monien neuvottelujen jälkeen päätettiin häät vietettäväksi helmikuun
20 päivänä, hänen vanhempainsa omana hääpäivänä."

Tässä tuli keskustelun keskeyttämään muuan sotamies, joka ilmoitti,
että suuri joukko Kalmarin puolustusväestöä oli karannut ja olivat
nyt tulleet leiriin pyrkimään herra Kaarle Kaarlenpojan palvelukseen.
Tämä meni heti heidän puheilleen.

Mielellään hän suostui heidän pyyntöönsä. Heiltä sai hän myös hyviä
uutisia. Linnassa alkoi elintarpeiden puute käydä yhä tuntuvammaksi,
ja jollei mitään apua tullut, oli linna pian pakoitettu antautumaan.

Kun Kaarle Gyllenhjelm kertoi tästä ystävälleen ja lisäsi, että
kenties oli ehdotettava sopimusta, suostui Samuel Niilonpoika
kaikkeen, mutta osoitti samalla niin hätäilevää levottomuutta, että
Gyllenhjelm kysyi kummissaan mikä häntä vaivasi.

"Satunnainen pahoinvointi vain", vastasi hän. "Koetan nukkua sen
pois."

Hän paneutui aikaisin levolle ja nukkui melkein heti.

Gyllenhjelmistä näytti hänen laitansa hieman kummalliselta. Mutta
sovinnonhieronta vei hänen aikansa ja ajatuksensa, kunnes hänkin meni
yömyöhään levolle.

Suuresti hämmästyi hän, kun hänet seuraavana päivänä herätti
aseveljensä, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä täydessä puvussaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusi hän nähdessään tämän kiihoittuneen muodon.

"Minun täytyy antautua vaaraan, että minut tuomitaan petturina",
vastasi Samuel Niilonpoika. "Sillä lähden täältä heti matkalle."

"Mistä syystä?" kysyi Gyllenhjelm hypähtäen vuoteestaan.

"Kihlattuani uhkaa suuri vaara. Jo kahtena yönä on äitini kutsunut
minua häntä suojelemaan. Minun täytyy, täytyy mennä!"

Oli jotakin melkein hurjaa hänen epätoivossaan Hän taisteli vielä
velvollisuutensa kanssa, ja taistelu näytti työläältä.

"Voit kieltää minua lähtemästä", sanoi hän käheällä äänellä. "Mutta
minä en vastaa seurauksista."

"Lähde heti", sanoi Gyllenhjelm. "Tulen kyllä toimeen yksinkin
muutamia päiviä. Kuinka pian luulet voivasi olla takaisin?"

"Ripeällä ratsastuksella voin joutua Edbyhyn jo tänä iltana. Jos
kaikki on hyvin, olen täällä jälleen huomisiltana."

"Herran haltuun! Tule milloin joudat."

Luja kädenlyönti, ja he erosivat.

Samuel Niilonpoika kiiti tiehensä rivakalla ratsullaan, ja
Gyllenhjelm, joka vavisten ajatteli, että hänen lähtönsä oli
tapahtunut herttuan tietämättä, päätti toimia omin neuvoin.

Linnasta saatu lisäväki lisäsi hänen rohkeuttaan. Joukot
siirtäytyivät kaupunkia lähemmäs, jalkaväki sijoitettiin Perstorpin
karjakartanoon, ratsumiehet taasen Skällbyhyn ja eläintarhaan.

Seuraavana päivänä lähetti hän torven toitottajan kaupunkiin
vaatien, että kaikkien ulkomaalaisten oli sieltä lähdettävä ja linna
luovutettava syntyperäisten ruotsalaisten käsiin.

Mutta linnanpäällikkö Juhana Sparre oli aina nuoruudestaan ollut
herttuan vihamies. Hän oli ylimys kiireestä kantapäähän ja huomasi
hyvin katsovansa omia etujaan puolustaessaan Sigismundia viimeiseen
veripisaraan saakka. Ja tässä taistelussa kannusti häntä ylpeä
puolisonsa Margareta Brahe, jonka mielestä ei paljoa merkinnyt puhe
ruokavarojen vähyydestä, koska heidän pöydässään oli aina ollut
yltäkyllin.

Kun Gyllenhjelmin antautumisvaatimus esitettiin Juhana herralle,
oli hänellä lyhyt keskustelu vaimonsa kanssa, ja hän vastasi
sitten, että hän säilytti linnan ja kaupungin kuninkaalle ja hänen
rintaperillisilleen. Heti sen jälkeen antoi hän käskyn, että
pohjois- ja eteläportit olivat vahvasti teljettävät.

Samaan aikaan saapui Kalmariin kaksi puolalaista laivaa, joiden
päällikkönä oli Ladislaus Beckes. Hän toi 40 unkarilaista, suuren
joukon elintarpeita ja ennen kaikkea suuren sotatottumuksensa.
Toistaiseksi ei siis linnanpuolustajilla ollut hätää mitään.

Gyllenhjelm ei ollut laivojen puutteessa voinut lähteä Beckesiä
vastaan. Ja kuinka hänen sydämensä pursuikaan harmista, kun hän
näki puolalaisten laivojen esteettömästi laskevan maihin ja tuovan
kallisarvoisen lastinsa!

Se tapahtui kolmantena päivänä Samuel Niilonpojan lähdettyä.
Hän saattoi nyt kysyä neuvoa ainoastaan itseltään ja tuumiskeli
parhaallaan mihin kummaan hänen oli ryhdyttävä, kun ovi temmattiin
auki ja ystävä syöksyi sisään.

"Tuomitse minut kuuliaisuudenrikoksesta", sanoi hän. "Kuolen ilolla,
sillä hän on nyt pelastettu!"

"Mieletön ihminen!" puuskahti Gyllenhjelm häntä syleillen. "Luuletko,
että ikävöin sinua nähdäkseni sinun kuolevan?"

Hän oli niin rasittunut retkellään, että ratsailta laskeuduttuaan
saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Ystävä sai hänet rupeamaan levolle
ja toi hänelle omin käsin ruokaa ja viiniä. Kun ensi nälkä oli
sammutettu, puuskahti Samuel Niilonpoika kiihkeästi:

"Ymmärrät kai, että se johtui unesta! Äitini, rakas äitini tuli
luokseni kahtena yönä perätysten. Molemmilla kerroilla hän ilmoitti,
että Katarinaa uhkasi vaara, ja kehoitti minua rientämään apuun.
Jälkimäisenä yönä seisoimme kadulla, äitini viittasi suureen
vanhanaikaiseen taloon ja sanoi: 'Tuonne hänet on kätketty; jollei
häntä pelasteta neljänkolmatta tunnin kuluessa, niin sitten on
myöhäistä.' Minä ratsastin minkä hevon kavioista pääsi. Kuuden aikaan
illalla olin Edbyssä. Saapumiseni herätti kummastusta, ja kun kysyin
Katarinaa, vastasi anoppini, että hän oli matkustanut hyvästelemään
hyvää ystäväänsä, joka aikoi Saksaan. Kysyin tietä ja ratsastin
jälkeen."

"Säästä loppu huomiseksi, olet liian väsynyt kertoaksesi enempää",
sanoi Gyllenhjelm.

"Tahdon ainakin sanoa, että oli tarkoitus tehdä hänestä nunna. Muuan
munkki oli houkutellut hänet valheellisilla verukkeillaan, mutta
hän sai maksaa rohkeutensa hengellään. En tiedä, miten sain hänet
mukaani, mutta nyt on hän pelastettu. Oi äitini, äitini!"

Hän nukkui, ja Gyllenhjelm kuuli hänen unissaan toistavan useaan
kertaan rakkaan nimen. Hän nukkui yhtä sikeästi koko seuraavan
päivän, ja Gyllenhjelm sanoi, että koska eversti ei ollut oikein
terve, oli hänet jätettävä rauhaan. Kaikki viestit tahtoi hän itse
ottaa vastaan ja itse vastata kysymyksiin.

Tällöin oli joulukuun 19 päivä. Vakoilijoiltaan sai Gyllenhjelm
tietoonsa, että viholliset olivat vieneet tykkejä pyhän Eerikin
vallinsarvelle. Tiedonannon vahvistukseksi pamahteli sieltä heti
kohta mahtavia laukauksia.

Ne tähdättiin Perstorpia kohden, mihin leiri oli sijoitettu, ja
Gyllenhjelmin täytyi kiireimmiten vetäytyä loitommalle enimmän
väkensä keralla. Miksei hänellä ollut tykkejä? Miksei hän pystynyt
hyökkäämään? Nuoren soturin sydäntä kirveli, kun hänen täytyi aina
väistyä, ja näissä mietteissään hän palasi telttaansa.

Samuel Niilonpoika nukkui vielä. Hän oli nukkunut ummelleen
vuorokauden, ja hänet herätettiin jokseenkin rajusti.

Hän oli kovasti hämillään ja koetti innolla perehtyä asemaan ja
korvata mitä oli lyönyt laimin. Harkittavaksi otettiin Gyllenhjelmin
vanha tuuma, että vihollisen laivat oli sytytettävä tuleen, ja
tuumasta päätettiin käydä toimeen.

Pimeänä yönä kähmi Gyllenhjelm pienen osaston kera aivan linnanmuurin
edustalle ja onnistui tosiaankin polttamaan muutaman vihollisen
laivoista, mutta sai tällöin luodin poskeensa. Hän sidotutti heti
haavansa, mutta oli heti sen jälkeen ryhtymäisillään uuteen yhtä
uhkarohkeaan yritykseen, kun kaikkien hämmästykseksi herttua saapui
ottamaan selkoa olosuhteista.

Gyllenhjelmin posken nähtyään hän kysäisi tuikeasti mitä oli
tapahtunut. Kertomusta kuullessaan kirkastuivat hänen silmänsä, ja
sen päätyttyä tarjosi hän hänelle Bergkvaran kartanon, joka oli
Juhana Sparren läänityksenä.

Nuori herra torjui lahjan ja pyysi, ettei herttua kostaisi Juhana
Sparrelle mitä tämä oli rikkonut.

Vastaukseksi sai hän herttualta ainoastaan salamoivan katseen.
Sitä vastoin lupasi herttua viipymättä lähettää sekä apuväkeä että
tykkejä. Mieluimmin soi hän, ettei ryhdytty hyökkäystoimiin ennenkuin
hän palaisi valtiopäiviltä, mihin hänen oli pakko mennä. Sillä välin
oli heidän vain pidettävä tarkkaa vartiota, laitettava vallikoppia,
rynnäkkötikapuita ja muita sellaisia.

Sen jälkeen hän lähti. Mutta kohta saapui linnaan odottamatta
Eerik Brahe, katolikko, joka jouduttuaan pois Tukholman
linnanpäällikkyydestä oli palannut Puolaan, mutta sitten tullut
takaisin Ruotsiin, sopinut herttuan kanssa ja tarjonnut hänelle
palvelustaan. Herttua lähetti hänet puhumaan järkeä langolleen ja
huomauttamaan mikä kohtalo häntä odotti, jos herttuan oli pakko ottaa
Kalmari väkivallalla.

Eerik herra ei ainoastaan tuonut tämän viestin, vaan lisäsi omasta
puolestaan: "Jollet luovuta linnaa Gyllenhjelmille, niin onhan meillä
veljesi apureineen, ja he tulevat saamaan ansaitun palkkansa."

Juhana Sparre kalpeni kuullessaan nämä häikäilemättömät sanat, mutta
Margareta rouva vastasi terhakasti:

"Eerik veikko puhuu niin monin kielin, ettei pidä pahastua, vaikka
hän erehtyykin."

Eerik herra karahti tulipunaiseksi, mutta ennenkuin hän ehti vastata,
puuttui puheeseen Ladislaus Beckes, joka oli läsnä:

"Minä olen vilpittömästä vakaumuksesta neuvonut Juhana herraa
luovuttamaan Kalmarin ja pakenemaan Puolaan."

"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen
saakka", vastasi Juhana. "Ja minun täytyy pitää valani."

"Lupaukset Sigismundille!" puuskahti Eerik herra. "Milloin kaikkien
pyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei
pidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin
mieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä
kohtaan?"

"Minä uskon Sigismundista parempaa", puuttui Margareta rouva
puheeseen. "Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun."

"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te", vastasi
Beckes. "Mutta tunnustan, etten voi."

"Entä sitten", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa
rohkeudessaan. "Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas
rupeaa tavoittelemaan päätäni?"

"Sinun ja monen muun", tokaisi Eerik herra. "Kun leijona saa maistaa
verta, lipoo se kieltään janon lisää."

Margareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus
Beckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi
sanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei
hän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja
omasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.

Juhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei
sanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen
vastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine
hyvineen.

Mieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään
nöyryytystä, että olisi antauduttu. --

Herttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue
mukanaan.

Mutta kun hän heti saavuttuaan ilmoitti aikovansa ryhtyä rynnäkköön
ja määräsi herroille heidän osansa, silloin olivat he kaikki kauhun
lyömiä ja ihmettelivät keskenään, oliko herttuan salainen tarkoitus
panna ritaristo vaaraan ja kenties hävittää perinjuurin.

Eerik Brahe ja Akseli Lejonhufvud puhuivat suunsa puhtaaksi ja
selittivät, että aateli oli velvollinen ainoastaan ratsupalvelukseen
ja oli siis vapaa osanotosta rynnäkköön. Muutamat heistä tarjoutuivat
kuitenkin tulemaan mukaan, mutta yöllä ennen rynnäkköä karkasivat he
Tanskaan. Kaarle harmittelihe kyllä mielessään, mutta se ei estänyt
häntä yrityksestä.

Suunnitelman oli hän laatinut yhdessä Gyllenhjelmin ja Samuel
Niilonpojan kanssa; näiden oli johdettava hyökkäystä pohjoisportilla.
Hauta oli sillä puolen jokseenkin matala, jonka, piti helpoittaa
vallille nousua.

Ensimäinen ryntäys tapahtui kahdeksan aikaan aamulla. Nuoret
päälliköt osoittivat rohkeutta ja mielenmalttia, joka yllytti ja
elähytti sotamiehiäkin. Viholliset tekivät sangen urheaa vastarintaa,
mutta siitä huolimatta ruotsalaiset onnistuivat, eivät ainoastaan
kiipeämään valleille, vaan tunkeutumaan kaupunkiinkin.

Länsiportilla oli päällikkyys herttuan itsensä käsissä, mutta
siellä oli vallihauta syvempi ja tykit pyhän Eerikin vallinsarvella
levittivät kuolemaa ja hävitystä hyökkääjäin parveen. Nämä
peräytyivät, mutta herttua sen huomattuaan hyppäsi ratsailta ja
huusi, että olisi häpeä, jos kaupunkiin pääsisivät ainoastaan
ne, jotka olivat pohjoisportilla. Niin huutaen kapusi hän itse
rynnäkkötikapuita vallille.

Hurraten ja huutaen syöksyivät sotamiehet jälkeen, ja nyt oli
urheinkin vastarinta turha. Sillä Gyllenhjelm oli hänkin heti
kaupunkiin päästyään rientänyt länsiportille ja kävi vallinsarven
kimppuun kaupungin puolelta, joten herttuan hyökkäys melkoisesti
helpoittui. Sotamiehet, jotka siellä olivat vielä jälellä, syöksyivät
päistikkaa kaupunkiin, joka tarjosi kamalan näyn. Jo ennen piiritystä
olivat asukkaat lähteneet pois, talot olivat autiot ja tyhjät. Mutta
ryöstöhalu kulki verenjanon kantapäillä, ja kirkoista ryöstettiin
kaikki hopea mitä niissä oli ja kalliit messupuvut laahattiin lokaan.

Nyt seurasi muutamia lepopäiviä. Samuel Niilonpoika pyysi päästä
Edbyhyn viettämään häitä, ja Gyllenhjelmillä oli hyvä halu seurata
mukana. Herttua suostui, hän jäi itse siksi aikaa Kalmariin.

Nämä päivät olivat hänelle syvän mietinnän päiviä. Hän tiesi,
että milloin hän vain tahtoi, joutui linna hänen käsiinsä. Mutta
siellä vallitsi nälänhätä, ja hän antoi heidän paastota, näiden
maankavaltajain. He asettivat omat etunsa yleishyvän edelle, ja
heille oli annettava aikaa nöyrtyäkseen.

Nuoret miehet palasivat häistä iloisina ja riehakkaina. Gyllenhjelm
lähetettiin heti Tukholmaan noutamaan neljää sotalaivaa, joilla oli
estettävä kaikki avunlähetys Puolasta. Samuel Niilonpoika oli sillä
välin herttuan oikeana kätenä ja sai panna toimeen hänen määräyksensä.

Ensimäinen niistä oli, että piti kirkontornista ampua linnanmiehistöä
vallien sisäpuolella.

Sotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta
Ladislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet
herttuan miehistä saivat surmansa.

Tämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta
mahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa
tehdä työtään.

Linnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin
hevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö
jo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.

Vihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa
Puolan rannikolta päin.

Juhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.

Södermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa
neljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan
johdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin
vallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen
vetten yli heitä kohden.

Niin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he
vetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja
sen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.

Seuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.

Sparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat
iloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä
äskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten
laivojen luo Stensön varteen.

Ei ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen
jälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.

Herttua ei suostunut muihin ehtoihin kuin että vankeja tullaan
kohtelemaan korkeimman oikeuden mukaan. Sparre ei armoa odottanutkaan.

Vieras sotaväki marssi linnasta matkoihinsa, ja ruotsalaiset astuivat
heti sijaan. Osa puolalaisista pyrki herttuan palvelukseen, toiset
halusivat päästä kotiin.

Päällystö pantiin vankeuteen, ja jännityksellä odotettiin herttuan
päätöstä. Hänen menettelystään Sparrea kohtaan saattoi arvata sen
kohtalon, joka odotti muiden Sigismundin kannattajain joukkoa.

Samana päivänä kutsui herttua läsnäolevat neuvosherrat neuvotteluun.
Vakavin ja ankarin sanoin hän esitti ratkaistavaksi, oliko
osoitettava mitään armoa alamaisille, jotka olivat juonitelleet
yleensä kuningashuonetta ja erityisesti herttuaa vastaan, koettaneet
riistää kuningasvallan itselleen ja rikkoneet Upsalan kokouksen
päätöstä vastaan.

Neuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava
kuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.

Muuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen
emäntänsä luo.

Nyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra
pyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos
niin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin.
Hän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja
tahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.

Hengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva
taasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.

Gyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan,
ettei hänellä ollut mitään toiveita.

Kun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi,
että hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille
herttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään
rukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista
uhkaavamman katseen.

"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa.
Meillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii
rangaistuksensa."

Niin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut
koskaan mieltään.

Hän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen
toivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen
Jumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset
sanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan
anteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen
saadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi
Gyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet
sydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan
suullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan
puolisonsa hänen huolenpitoonsa.

"Margareta on katkeroitunut veljiinsä", sanoi hän, "eikä tahdo joutua
heidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee
Tanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa
olemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet
muutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja
toimittakaa ne vaimoparalleni takaisin..." Tässä hänen äänensä
tukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti
äkkiä: "Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran
omistaja tämän jälkeen."

"Jos niin käy", vastasi Gyllenhjelm, "saa Bergkvara olla
koskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa."

Juhana Sparre puristi hänen kättään. "Lepytätte minut melkein
herttuaakin kohtaan", sanoi hän.

Aamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi
jäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut,
anteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat
jälleennäkemistä.

Enemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta
vaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet
yli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.

Juhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip,
Lauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena
sitä vastoin armahdettiin.

Hallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä
kysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.

Hän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet
nähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.

Gyllenhjelm seisoi liikkumatonna.

Tällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre,
urhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti
ystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.

"Täten", sanoi hän, "olemme määränneet sinut Kalmarin linnan
päälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän
asti olet ollut muissakin asioissa."

Ulfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun
hän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.

Vielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä
jalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa
kuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.

Herttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin,
jota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman
liikutettuna:

"Nyt olet Bergkvaran herra!"

Kun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen,
tunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä
suosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että
hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Mutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen
kylmäverisyyteensä.

"Minä odotan, että pidät lahjan", sanoi hän.

"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin", vastasi
Gyllenhjelm.

"Kuinka uskallat!"

"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa."

Herttuan päähän nousi veri. "Mene", käski hän.

Muutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta
sitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki
tarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua
lukuisan seurueen kera sisämaahan päin.




6.

LAIVA TUULIAJOLLA.


Valtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa,
peruutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus
Sigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja
sitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän
lähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä
tunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa
julistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken
perintöoikeuden Ruotsin kruunuun.

Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan
oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät,
jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat
aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan
valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä
pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.

Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä
etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen
vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja
vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä
oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata
alituisessa kuohumistilassa.

Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin
ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut
suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada
selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.

Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin
ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa
Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan;
toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi
katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon,
ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän
kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä
rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.

Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja
Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka
ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän
aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään,
mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan
puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.

Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.

Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä
tapaamaan.

Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja
kysyi hänen äitiään ja tytärtään.

Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että
hän oli aikonut mennä sinne jälestä.

"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän
on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."

Juhana kääntyi punastuen pois. "Lasket loruja", sanoi hän.

Stålarm päästi aika naurun. "Etkö luule minun tietävän, että olette
rakastuneet toisiinne", sanoi hän. "Mutta kernaasti minun puolestani,
en ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa,
mutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia
viikkoja."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin
vihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on
kuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret
sotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa
linnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!"
huudahti Stålarm nauraen.

Juhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän
uhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka
alituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.

Yksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he
olivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin
keralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan
riemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.

       *       *       *       *       *

Kaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme
kertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut
vallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta
linnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi
olevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston
uudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen,
todistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.

Mutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja
kun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin
lattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.

Linnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai
lähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin
isänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään
henkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti
purjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli
neuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia
lähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina
näiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri
Fleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.

Mutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen
edusmiehet julistaisivat heidät "valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka
eivät tästedes voineet saada mitään armoa."

Nyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa "kiemurtautua kaikesta erilleen."
Monipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä;
ei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa
käsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi
hän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat
maan tykkönään.

Suomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu
uskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama
oikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta,
oli suotava myös Suomelle.

He suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa
evankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset
lykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen
ehdotukseen.

Samaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan
nimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin
tietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa
heittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.

Luultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan
suostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa.
Heti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan
saaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien
laivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja
lotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi
katkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.

Hän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen
jälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion
ja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä
hevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä "katsomaan mitä saattoi
tehdä."

Eivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten
saaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien
"sinitummuuteen", kuten herttua kirjoitti.

Muutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia
purjehtimasta sieltä Viroon.

Herttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat
sanat: "Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin
toisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi
kypsäksi."

Hän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu.
Mutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne
herttua jälleen purjehti väkineen.

Merkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan
aavistustakaan herttuan noususta maihin.

Suomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi
lähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. "Sitä
paitsi" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, "on
minulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!" Mitä se oli, ei
hän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.

Mutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi
paljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen
oloihin.

Elokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän
rannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin
sinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen
jälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun
luota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään.
Siellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä
lyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä
Stålarmin komentoon.

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten
ylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan.
Nyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten
oli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.

Ikivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran
länsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan
pitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle
herttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.

Akseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti
vakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä
herttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa
leirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.

Mutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo
kertoo, miten silloin

    Hyvä herra Kaarle herttu
    päästi pyssyt pyhkämähän,
    jalkajouset johkomahan,
    joutui suohon suuret herrat,
    alho'on isot isännät,
    kovin pötki koukkuhuovi,
    tomu suitsi, tuhka tuoksui,
    huovi häijy Hämehesen,
    koskehen kovavahainen,
    häijynjuoninen jokehen;
    siitä hauit haukkaelit,
    ahvenet otit osansa.

Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva
merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän
tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki
pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset
nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa,
he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä
pakenevia sotamiehiä.

Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt,
aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli
kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen
tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle
sotaväelle varmaa turvaa.

Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa
käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä,
mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen
ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla
laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä
aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.

Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa
Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella
viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki
todistivat, kuka oli herrana maassa.

Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia
sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut
maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet
autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden
verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia,
mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan
sotajoukot tarvitsivat.

Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia,
näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan
aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä
toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne,
jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä
tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen
hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa,
linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan
ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut
sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa
heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.

Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä
tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron
Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja
lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.

Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen
kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista
merkillisistä ennustuksistaan.

Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon,
joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui
pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi.
Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi
kulkea kumarassa.

Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä
ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen
kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli
pingoitettu tuulen suojaksi.

Rappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja
sen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.

Kääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:

"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!"

"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata
hänet heti", vastasi herttua samaan sävyyn.

"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona."

"Hänen täytyy olla", kivesti herttua. "Haluan neuvotella Sigfrid
mestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä."

Nyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin
silmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi
terhakasti: "Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina
öinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin."

"Haluaisin", sanoi herttua, "kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä
kuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla."

"No, se on toinen asia", sanoi muori luoden ihailevan katseen
herttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.

Hänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta
seinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen,
joka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.

Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli
muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen
lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi
kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.

"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti
kiintyneenä asiaan.

"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen
umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa
seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.

Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas
tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto,
melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.

Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa
oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan
levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.

Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista,
joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he
vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä
harjalla.

Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi
makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka
oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi
kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.

Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin
teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli
tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei
hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt
tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön
herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.

"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua",
virkkoi oppinut mies.

"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria",
vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä
ja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.

Hän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli
vanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava,
samoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä
mieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat,
puku melkein viheliäisen huono.

Häntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että
hän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä
vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat
vaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja
sen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin
liikkuviin tauteihin.

Mutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli
taivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa
kaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas,
että kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.

Nainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli
varmaan toinen kuin miksi tekeytyi...

Mutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen
ainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään
sen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko
pituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä
valo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:

"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä
voisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat!
Missä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä
olet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun
kaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta
toiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla
puhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata
jalkaamme pimeillä vuorilla." Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja
seisoi hetken vaipuneena rukoukseen.

Herttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.

Kohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä
ja pyrstötähdistä. "Olen varma siitä", sanoi hän, "että niin
kauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään
lakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa
sitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten
lankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri
kuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle,
huonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa,
että myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy
vahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan
saastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten
ruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit,
jotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti
1580."

"Voitte kai tähdistä ennustaakin?" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.

"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala
taivaassa ilahuttakoon!" huudahti Sigfrid mestari. "Olin saapuvilla
silloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä
Cassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
taivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja
kansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen
opin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla."

"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?"

"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän
silloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä
mahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus
Adolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään
Suomeemmekin."

Kaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään,
ja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen
vahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:

"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli
syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee
ollut laita nuoren Vladislaun syntyessä."

"Se ei ole totta", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. "Tyge Brahe ei
ole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt
Saturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin
puolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen."

"Kas, millainen sumu on noussut", puuttui Anna muori puheeseen,
"puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa."

"Olette oikeassa", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit
isännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä
havaintojaan.

Lähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. "Antakaa
hänelle voimakkaampaa ruokaa", sanoi hän.

Muori katsoi rahaa. "Hankin hänelle kompassin", sanoi hän.
"Sellaista hän pitää arvossa... enkä voi mitenkään uskoa, että rahat
riittäisivät flanderilaiseen näköputkeen." Nämä olivat viimeiset
sanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.

"Merkillistä", ajatteli hän itsekseen, "tämä nainen antautuu niin
hartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen
tähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus."

       *       *       *       *       *

Arvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta,
joka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt
saavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä
mainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja
jutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.

Kun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: "Se on voiton
varmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina
rouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään."

Muutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan
Marttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.

"Se on sotajuoni!" huudahti Stålarm. "Mutta meitä ei niin petetä."

Syyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista
katsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi
Kastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin,
heidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle,
vastapäätä linnaa.

Kamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin
pontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle
laudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus
menetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan,
että ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin
antautuisivat.

Kohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti
Scheelin tuomat uutiset.

Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun
päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan
Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt
Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota
miehistöä.

Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus
oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi
tuumaan.

Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.

Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat
allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä
valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä
herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää,
mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet
uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi
uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa
olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja
vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen
jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin
täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin
olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.

Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän
oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita
kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia
juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti
anteeksiantoa rikollisille.

Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja
seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että
linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi
heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja
joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.

"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan",
ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi
toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt
halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa
linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa
varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.

Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen
purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot
maihin Viipurin luona.

Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin
lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja
edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000
miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki
väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista...
ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli
luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he
eivät olleet!

Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota
Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach
marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.

Hän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja
aikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli
ehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit
Farensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä
purjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.

Ollessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti
herttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että
he avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei
tullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja
niin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.

Akseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia,
piti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa
porvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät,
uhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät
kaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He
toivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki
seuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä
heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Siten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä
aavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä
linnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten
joukossa oli myös Akseli Kurki.

Seuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri
tykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin
muutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin
linnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.

Herttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid
Tavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä
nöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.

Mutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli
menetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina
oli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus
pelastaa.

Mitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman
valtiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki
säilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti
laskea päänsä mestauspölkylle.

Synkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän
lähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos
mieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.




7.

MITÄ SUOMI KÄRSI.


Pietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan
rajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.

Mutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin
luja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen,
nyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.

Hänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli
Stålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran
nuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut
tänne.

Mutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin
sitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat
lähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät
sodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti
ulottuisi.

Götrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet
kutsumattomat vieraansa. "Hätä ei lue lakia", sanoi hän, "jaetaan
kaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan."

Usein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi
hän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli
elänyt suurimman osan elämäänsä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina
rouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut
koskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän
kuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään,
että syvässä vedessä kalat kutevat.

No, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se
oli sovellettava.

"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella", vastasi ukko. "Rautalammilla
oli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori
nainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli
äsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla;
hänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä
lapsilleen."

"Oli kai armeliaita ihmisiä?"

"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen
ja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa
kera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa
päätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun
palmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää."

"Oh!" huudahtivat läsnäolijat.

"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän
lastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta
kun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen,
että taival oli raskas -- hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi
kaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun
Marjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen,
mutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä.
Silloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja
maksaa niistä hyvin."

Götrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. "Kun hän palasi
lastensa luo", jatkoi hän, "tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli
hyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen
päivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle
pienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät
kylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi
rahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa
nähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin
tuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun
luja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut
kaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset
ovat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet
erityiseen suojelukseensa."

"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?"
huudahti Katarina rouva.

"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat
tottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja
mitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa... ei ole
helppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja
jokapäiväisiin kieltäymyksiin... mutta kärsivällisyys saa sen aikaan,
naisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus."

"Saatte minut siihen uskoon", puuskahti Katarina, "että parhaat
naisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa."

"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei
verratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan."

Tässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli
päivätty lokakuun 1 päivänä.

Götrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.

"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran", sanoi hän. "Nyt täytyy minun
noudattaa hänen tahtoaan."

Sten herra luki kirjeen. "Ankara ja uhkaava kuten aina", sanoi hän.

"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme", jatkoi vanhus. "Jumala
tietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta
hänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni."

"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä
suomalaisille", puuskahti Sten.

"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme
perikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa."

"Oletko sanonut hänelle sen?"

"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin
tietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin
minäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja -- kuten sanottu --
minä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?"

Ennenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus
herttuan käskystä vaatimaan linnaa.

Götrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin,
jossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli
kovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen
puheeseen.

Sten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan
herttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja
verituomioita.

Sten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan
pitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti
muistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat
ovat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat
Suomen historiaa.

Herttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa
lakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.

Lokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa.
Matkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun
alkupäivinä.

Voimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä
veritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.

Scheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että
heidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.

"Ei", vastasi herttua, "tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä
koituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista."

Asetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden
joukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä,
kreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja
Jaakkima Scheel.

Marraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä
lippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu
kahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.

Juhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut
osaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä
syistä.

Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että
nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.

Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen
ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta
saisi vapautensa.

Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta
hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.

"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut
Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."

"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään
pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut
kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen
polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi
armahtavaisuutta."

Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama
silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia,
mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen... Herttuan silmät
leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita
minua molemmin polvin!"

"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming
uhmaten.

"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua
ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa,
jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen
edessä."

Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan
epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän
pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään
Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin
isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.

Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen
lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti
oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista
rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa
tahdon mukaan.

Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja
uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän
raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia
etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.

Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos
valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi
moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan
hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja
luottamaan ainoastaan itseensä.

Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa
läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.

Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:

"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin",
vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole
oikeutta sitä muuttaa."

Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja
Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä
vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.

Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika,
Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he
olivat tehneet veljesliiton keskenään.

Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi
Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas
kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen
ja vaakunan.

Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi
rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä.
Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että
varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan
kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian
tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.

Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen
vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen
ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken
kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen
tapaavan toisensa.

Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän
epäröimättä viimeiselle tielleen.

Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti
ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.

Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra
oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi
monille.

Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt
vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja
katseli surmalaitteita.

Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi
takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat
hänen ympärilleen.

Tämän nähdessään riensi pappi luo.

"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.

"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"

Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!"
huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän
kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin
ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään
vallitsi hiljaisuus.

Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti
lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat
täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He
itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.

Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin
ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen
tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä
iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista
vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön
enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen
ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt
tapahtuukin."

Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset
häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:

"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu,
todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja
lurjukset tekevät!"

"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset.
"Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."

"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei
kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan
kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon,
kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."

Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:

"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."

Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja
hänen päänsä putosi.

Samassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi
polvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen.
Mutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui
ennen määrätyssä järjestyksessä.

Olavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi
korkealla äänellä, että "Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren
Kaarle herttualta, verikoiralta."

Sotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset
jatkuivat.

Turun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta
Suomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua
sanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen
päät, jotka -- paitsi Juhana Flemingin päätä -- olivat pystytetyt
seipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin
26 psalmia.

Apea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli
menetellyt tarpeettoman julmasti.

Jaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti
meritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella
laivalla.

       *       *       *       *       *

Näiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä
toimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu,
se elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen
hervottomuuteensa.

Katolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut
paremmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa
hänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas
parka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan,
jota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty
pergamenttiliuska: "Iäti sinun Konstantiasi", suuteli hän tätä
kalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.

Tähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin
hänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä
Sebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti,
että se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi
silloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla
helmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita
suomalaisiaan.

Kuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla
juhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa,
ja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan
esitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän
alkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.

Mutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui
jobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut
Suomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä
häiritä itse kuningastakin.

Kustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin.
He uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla,
ja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa
saataisiin aikaan mullistus.

Ehdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo
hautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat
varustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen
saksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana
Gyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.

Kaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin
ja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin
Hallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui
matalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen
upposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut
niin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan
odotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.

Jotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna
tehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat
siepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli
muuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta
lähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle,
ja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.

Sellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä
hyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä
ystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen,
ja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja
purjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua
talviteloilleen.

Mutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa
uusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa
miehistä karkasi matkoihinsa.

Kevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan
ja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä
kauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin.
Sieltä heidät vietiin Danzigiin.

Se oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase
kädessä.




8.

HOVIELÄMÄÄ.


Tähän aikaan oleskeli Puolassa useita ruotsalaisia perheitä, jotka
olivat sinne muuttaneet kohta Sigismundin jälestä. He olivat melkein
kaikki protestantteja ja kävivät ahkeraan jumalanpalveluksissa, joita
prinsessan toimesta pidettiin. Sigismund oli Malaspinan toimesta
kieltänyt protestanttiset jumalanpalvelukset ja karkoittanut papit.
Se oli koetuksen aikaa kansalle, joka rakasti ruotsalaista saarnaa
eikä tuntenut katolisia kirkkoja omikseen. Monet siirtolaisista
olisivat jo aikoja sitten palanneet kotiin, jos heillä olisi ollut
varaa siihen. Suuri oli sentähden heidän ilonsa, kun prinsessa tuli
takaisin Puolaan ja protestanttiset jumalanpalvelukset hänen mukanaan.

Anna kehoitti pappeja ahkeraan käymään ruotsalaisten uskolaistensa
luona ja sitten kertomaan hänelle heidän elintavoistaan ja
varallisuussuhteistaan. Ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen
kokoontuivat he hänen ympärilleen kiittelemään ja kyselemään hänen
vointiaan.

Niiden joukossa, jotka eivät koskaan lyöneet laimin saapua, pani Anna
merkille kookkaan ja tuiman näköisen vanhan miehen ja tavattoman
kauniin nuoren tytön, joka muistutti Anna Itävaltalaista, vaikka tämä
viimeksimainittu oli voimakkaampi kasvultaan ja uhkeampi muodoltaan.

Heitä seurasi nuori mies, joka kulki kainalosauvoilla ja joka aina
pysyttelihe heidän jälessään.

Anna oli hyvin utelias kuulemaan jotakin tästä perheestä, ja eräänä
päivänä hän kysyi mestari Jonaalta, nuoremmalta papeistaan, tunsiko
hän heitä lähemmin.

Kysymyksen oli täytynyt tulla kovin odottamatta, sillä nuori mies
punastui korviaan myöten.

"Vastaatte ilman sanoja", virkkoi prinsessa nauraen. "Mutta jos tyttö
on yhtä hyvä kuin kaunis, lupaan pitää teille häät ja kutsua niihin
kuninkaankin."

"Kovaksi onneksi on hän jo nähnyt tytön", vastasi pappi kiihkeällä
äänellä.

"Entä sitten?" kysyi Anna pahoja aavistaen.

"Hänen majesteettinsa on ihastunut hänen tavattomaan kauneuteensa."

"Siihen täytyy ihastua jokaisen!"

"Sitten on hänen kamariherransa ollut usein siellä, hänellä on ollut
salaisia neuvotteluja Sigridin äidinisän kanssa, ja sen jälkeen on
hän tytölle itselleenkin tuonut terveisiä kuninkaalta, joka halunnee
häntä nähdä ja puhutella."

"Mitäs tyttö siitä?"

"En tiedä oliko se tietämättömyyttä vai miellytyshalua mutta hän ei
torjunut juonia kuten olisi pitänyt."

"Kertoiko hän siitä itse?"

"Ei hän, mutta hänen sulhasensa, jolle hän sanoo kaiken", vastasi
pappi tukehduttaen huokauksen.

"Niinkö, hänellä on sulhanen! Ei suinkaan se liene hän, joka kulkee
kainalosauvoilla?"

"Hän juuri, mestarisälli."

"Voiko hänestäkin pitää?"

"Sigridille on hän rakkain kaikista."

"Raajarikko?"

"Hän lienee saanut vammansa pelastaessaan isoisän hengen. Se on koko
tarina, joka kävisi pitkäksi kertoa. Mutta sen jälkeen luvattiin
hänelle Sigridin käsi, ja hän se nyt hoitaa koko talon."

"Mutta sittenhän vanhuksella ei olekaan mitään sanottavaa."

"Sigrid on hänen holhottinsa, sanoo hän. Ja sitten puhuu hän tytölle,
miten tämä voisi tulla hyvin rikkaaksi ja valmistaa vanhalle ukko
vaarilleen onnellisen ja huolettoman vanhuuden ja sen jälkeen,
muutamain vuosien kuluttua mennä naimisiin, joko Gottfriedin kanssa
tai kenestä vain pitää."

"Ja Sigrid itse?" kysyi prinsessa.

"Niin", tuumi Jonas mestari allapäin, "nyt seuraa kaikkein
surullisin. Tyttö parka ei tiedä itsekään mitä tahtoo. Väliin hän
heittäytyy Gottfriedin käsivarsille ja sanoo ettei heitä mikään
maailmassa voi eroittaa toisistaan. Seuraavana päivänä, kun vaari
käy hänen kimppuunsa, vastaa hän, että jollei Gottfried panisi kovin
pahakseen, taipuisi hän kenties isoisän tahtoon."

"Ettekö ole puhutellut tyttöä?"

"Sanoin hänelle viimeksi eilen, että Gottfried on uhannut ampua
itsensä, jos hän hylkää hänet. Silloin lankesi hän jalkoihini ja
pyysi minua rukoilemaan hänelle lujaa tahtoa, sillä hän ei voinut
vastustaa vanhaa vaariaan, joka on häntä hoitanut ja vaalinut
pienestä pitäen. Mutta ikinä ei hän tahtonut olla Gottfriedille
uskoton."

"No, entäs sitten?"

"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä
puhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra
oli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin..."

"Kuningas?"

"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja
painanut sormuksen hänen sormeensa."

"Oliko sulhanen läsnä?"

"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle."

"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!" huudahti Anna. "Tahdon
ottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta,
jota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin
ajatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti." Yhtä nopsana päätöksissään
kuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.

Hänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän
siksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties
kertonut prinsessalle?

Anna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat
vihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.

Naisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli
vain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon
liikkeelle.

Nyt vasta sai hän tilaisuuden oikein tarkastella Sigridiä. Hän oli
tosiaankin lumoavan kaunis, mutta hänellä oli kuten kuningatar
Annallakin huulissaan hempeyden piirre, joka tavallisesti todistaa
heikkoa luonnetta.

Annan kysyttyä, osasiko hän ommella kultakirjausta, näytti Sigrid
muutamia tekemiään pikku töitä, ja ne osoittivat sangen suurta
taitavuutta.

"Tällaista juuri tarvitsen", sanoi prinsessa. "Tahdotko tehdä minulle
erään työn?"

Sigrid kiitti ja sanoi olevansa siihen halukas.

"Tyttärentyttäreni matkustaa pois ensi viikolla..."

"Ei niin pian!" puuskahti tyttö kalveten.

"Onko päivä jo määrätty?" kysyi Gottfried luoden hurjan katseen
vanhukseen.

"Olen luvannut sen hänelle", vastasi ukko topakasti. "Ja vielä olen
herra talossa."

Prinsessa tähysteli häntä päästä jalkoihin, ja hän loi silmänsä
maahan.

"Haluan, että Sigrid lähtee heti mukaani", sanoi prinsessa ylevästi.
Vanhus kumarsi syvään, hän ei voinut vastata mitään.

Tyttö seisoi sanatonna ja hämillään, mutta riensi kohta laittautumaan
kuntoon.

Muutamat Jonas mestarin sanat olivat palauttaneet veret Gottfriedin
poskille.

"Uskallanko kysyä, kuinka kauan hän tulee viipymään?" virkkoi ukko
vaari aivan toisella äänensävyllä.

"Tulkaa linnaan kolmen päivän kuluttua, niin saatte tietää sen",
vastasi Anna ja lisäsi Gottfriediin kääntyen "Tuokaa kello, kun työ
on valmis."

Hän lähti papin ja Sigridin seurassa. Tyttö oli hyvin pelästyneen
näköinen ja ihmetteli mitä nyt oli tuleva.

Linnaan saavuttuaan otti Anna hänet mukaansa sänkykamariinsa.

"Tästälähin on sinun alituiseen oltava saapuvillani", sanoi hän.
"Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme."

Sigrid kiitti hämillään. "Enkö pääse takaisin hänen luokseen?"

"Sanos, ketä enimmän kaipaat."

"Gottfriedia", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.

"Hän tulee tänne sinua tapaamaan."

"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut
lähettää?"

Sigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän
lankesi prinsessan jalkoihin. "Oi, elkää kysykö minulta."

"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen
tuonutkin sinut tänne."

"Mutta jos hän näkee minut?"

"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua."

"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!"

"Hänenkö vai itsesi tähden?"

"Hänen!" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.

"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle,
Sigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo,
mutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on
myynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan
kuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä
hyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos."

Sigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat
jäykästi prinsessaan.

"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi
tarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien
kääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta
nimeään..."

"Gottfried, Gottfried!" nyyhkytti Sigrid.

"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta
kiusausta, joka voi viedä sinut turmioon."

"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa."

"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on
näyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle
määrännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta
läsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää,
oletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen
puoliso."

"Kuinka uskallan?" kysyi pelästynyt tyttö.

"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku
hienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin
sinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?"

"Kyllä, montakin kertaa!"

"Nuoria, kauniita herroja?"

"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin", vastasi Sigrid
halveksivasti hymyillen.

"No, mitä teit silloin?"

"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois."

"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?"

"Kuninkaalle!"

"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen
vietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun
olisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava
ansionsa mukaan."

Sigrid kohotti katseensa häneen. "Minä koetan", vastasi hän.

"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa,
josta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä
tapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä
koetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä
hyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän
kerran."

"Armollisin prinsessa", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa
suudellen hänen kättään, "kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!"

"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt
kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu
ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa
sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää
hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon
pelastaa sinut joutumasta uhriksi."

"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.

"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys
suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."

"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."

Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi",
sanoi hän.

Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta
hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä
kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa
kurjalla kullallaan.

Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku
luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja
tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:

"_Minä_ saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että _muut_
odottavat minua."

"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui
hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani
olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.

"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"

"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on
kutsuttu", vastasi Anna.

"Niin, se on totta", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. "Olet
myös ainoa uskottuni."

"Johon voit luottaa."

Syntyi pitkä äänettömyys. "Olen hyvin onneton", sanoi Sigismund.
"Kaikki käy minua vastaan."

"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi."

"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun
ikävään."

"Konstantiaako ikävöit?"

"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut."

"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin."

"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin."

"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset."

"Ei, nyt on se aivan toisenlainen."

"Mitä, uusi taas?"

"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt
hänet ja olen tyytyväinen."

"Mistä hän on tytön löytänyt?"

"Melkeinpä kadulta."

"Sinne kai hänet pian jätätkin."

"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki
kamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät", virkkoi
Sigismund nauraen.

"En pidä tuosta Opowskistasi."

"Siksikö, että hän on ystäväni?"

"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?"

Sigismund katsoi kummissaan häneen. "Mitä on tapahtunut? Sinä olet
ylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!"

"Mutta jollen sano?"

"Minä en koskaan kiellä sinulta mitään mitä pyydät."

"No niin, Sigismund. Pane pahaksesi tai hyväksesi, mutta
kevytmielisyytesi saattaa minut epätoivoon."

Sigismundin poskilla häivähti punastus. "Tämä menee melkein liian
pitkälle", sanoi hän. "Jos minua miellyttää koota nuoruutta ja
kauneutta ympärilleni..."

"Ajattele niitä poloisia olentoja, jotka tulevat kamaripalvelijaisi
vaimoiksi. Millaisia koteja he luovat, millainen on heidän
avioliittonsa oleva?"

"Sangen hyvä, toivoakseni. Nyt menen omaan huoneeseeni."

Hän meni nopein askelin, mutta palasi yhtä pikaan avoimin sylin.

"Tämä on oleva viimeinen", sanoi hän syleillen hellästi sisartaan.

"Etkö tahdo luopua tästäkin?" kysyi Anna anoen.

"Mahdotonta, asia on jo ratkaistu", vastasi Sigismund ja riensi pois.

"Veli parkani", huokasi prinsessa itsekseen ja palasi sitten Sigridin
luo.

Tämä oli aivan sulamaisillaan kyyneliin. "Päästäkää minut menemään",
sanoi hän. "Minä kysyn polvillani Gottfriedilta, tahtooko hän ottaa
minut vaimokseen."

"Siitä ei tule mitään. Sinun on tehtävä minulle vastapalvelus."

"Mielelläni tahdon tehdä sen", vastasi hän.

Kaunis kultakirjaajatar joutui hovineitsytten ihailun ja
uteliaisuuden esineeksi. Hän istui ompelukehyksensä ääressä
huoneessa, joka oli sen huoneen takana, missä he tavallisesti
viettivät osan aamupäivästä eri askareissaan, kuten soittaen ja
laulaen, lukien ja ommellen. Prinsessa kulki huoneesta toiseen, hänen
käytöksensä näytti hieman levottomalta.

Muuan kamaripalvelija ilmoitti, että kuninkaan kamariherra pyysi
yksityisesti puhutella prinsessaa.

"Minulla ei ole nyt aikaa", vastasi Anna ylpeästi. "Mutta tulkoon hän
tänne, jos haluaa."

Kotvan kuluttua hän astui sisään.

Hänen Annaa tervehtiessään vilkui katse neitosesta toiseen. Hän
keksi pian Sigridin ja sanoi hymyillen Annalle puoliääneen: "Teidän
korkeutenne pelaa uhkapeliä."

"Mitäs siitä, kunhan en pelaa väärin", vastasi Anna. "En muuten tiedä
mitä tarkoitatte."

"Kuningas on vimmoissaan!"

"Tiedetäänkö mistä syystä?"

"Tämä nuori tyttö..." Hän viittasi Sigridiin.

"Kuuluu minun uskontooni ja on minun erityisessä suojeluksessani."

"Sallitteko minun puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan mielelläni."

Hän riensi Sigridin luo. Kirottua, ei edes minkäänlaisia oviverhoja,
jotka voisi laskea alas. "Tunnetteko minut?" kysyi hän jokseenkin
tuikeasti.

"Kamariherra Opowski!" vastasi Sigrid kalveten,

"Miksi olette rikkonut sopimuksemme?"

"En ole sopinut mistään."

"Isoisänne on tehnyt sopimuksen puolestanne."

"Siihen ei hänellä ole oikeutta."

"Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?"

"Sitä en tiedä."

"Tiedätte, että kuningas rakastaa teitä."

"En usko sitä."

"Tahdotteko, että hänen on itsensä sanottava se teille?"

"En uskoisi sittenkään."

"Millaisia todisteita tahdotte?"

"Olipas se pitkä keskustelu", sanoi prinsessa, joka tuli huoneeseen.
"Sigrid, mitä sinulla on tämän herran kanssa puhuttavaa?"

"Ei mitään, armollinen neiti", vastasi tyttö luoden prinsessaan
kiitollisen katseen.

"Vanha kelloseppä hoitaa itse liikettään", sanoi Anna niin kovalla
äänellä, että se kuului ulompaankin huoneeseen. "Neuvon teitä
kääntymään hänen puoleensa."

Opowski heitti kiukkuisen katseen Sigridiin, kumarsi syvään
prinsessalle ja riensi pois.

"Varustaudu siihen, että nyt tulee kuningas."

"Minä näin ja kuulin häntä eilen", vastasi Sigrid. "Hän ei peloita
minua enää ensinkään."

"Ajatteles että silloin tuskin voin tulla keskeyttämään keskustelua."

"Rukoilkaa vain Jumalaa puolestani!"

"Sen lupaan."

Hovineitsyet huomasivat, että oli jotakin tekeillä, ja he
lappautuivat kaikki sisään näkemään ja ihmettelemään. Mutta pian oli
heidän kävelytuntinsa käsissä, ja koko parvi kiiti pois jättäen Annan
ja Sigridin kahden.

"Eilen kuuntelit sinä, tänään on minun vuoroni", sanoi Anna. "Minä
tulen, jos minua tarvitaan. Ainakin tiedät, että olen läheisyydessä."

Hän pujahti pois. Mutta melkein samassa tuli kuningas.

Hän pysähtyi nähtyään että Sigrid oli yksin. Sen jälkeen hän riensi
katsomaan, oliko ketään ulommassa huoneessa. Sigrid ompeli vapisevin
käsin, ei kohottanut päätään eikä ollut kuulevinaan mitään.

Silloin hän tunsi kevyen käden laskeutuvan olalleen. Hän kohotti
katseensa. Se oli kuningas.

Tämä vetäytyi takaperin, aivan hurmautuneena hänen kauneudestaan.

Hän nousi ja niiasi syvään. "Teidän armonne kuningas", sanoi hän.

"Ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi vasemman.

"Oikein", sanoi kuningas nauraen. "Mutta missä on sormus?"

"Jätin sen mestarisällille kiilloitettavaksi."

"Tarvitsiko se?"

"Luulin, että oli niin tarkoitus."

"Tarkoitus oli, että pitäisit sen muistona kuninkaaltasi ja
ystävältäsi."

"Se oli aivan liian kallisarvoinen", vastasi Sigrid vetäen kätensä
takaisin.

"Ei sinulle", sanoi Sigismund aikoen kietoa käsivartensa hänen
vyötärölleen.

Sigrid vapautti heti itsensä. "Teidän armonne, olen kunniallinen
tyttö", sanoi hän ja katsoi kuninkaaseen suurilla, ilmehikkäillä
silmillään.

Sigismund hätkähti, mutta puuskahti intohimoisesti: "Minulla oli...
sinä olet... oli sovittu, että sinun... sinun pitäisi... pitäisi..."

Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa. "Teidän armonne, suvaitkaa antaa
anteeksi vanhalle äidinisälleni, että hän maallisesta mammonasta
tahtoi myydä ajallisen ja iankaikkisen onneni. Hän on kärsinyt
paljon, rahat houkuttelivat, mutta minä teen työtä yötä päivää, jos
niin tarvitaan, tyydyttääkseni hänen vähäiset tarpeensa."

"Minä tarjoan yltäkyllin teille molemmille", puuskahti Sigismund
intohimoisesti. "Pyydä minulta mitä ikinä haluat, ja minä annan sen
sinulle, kun vain tahdot kuulua minulle."

"Omantunnon rauhankin?" kysyi Sigrid.

"Onko minulla se? Kukaan ihminen ei voi antaa, mitä hänellä ei ole
itselläänkään. Oi, miten onneton olen!" puuskahti Sigismund ja kätki
kasvonsa käsiinsä.

Sigrid seisoi liikkumatonna. Mitäpä hän saattoi sanoa.

"Miksi olet tullut tänne?" huudahti Sigismund kiihkeästi.

"Tulin etsimään apua prinsessalta. Hän on kaikkien turvattomain
protestanttien auttaja."

"Ahaa, sinä olet protestantti."

"Olen, teidän armonne."

"Silloin kai halveksit minun uskontoani?"

"En, mutta rakastan omaani."

"Sinulla on vastaus valmiina kaikkeen. Se osoittaa, että sinulla on
hyvä ymmärrys. Mikä on nimesi?"

"Sigrid."

"Sigrid, minä rakastan sinua ja sinun täytyy kuulua minulle",
huudahti Sigismund lyöden jalkaa lattiaan. "Etkö tiedä, että olen
ostanut sinut."

"Mutta minä en ole mitään kauppatavaraa", huudahti Sigrid. "Teidän
kurjat rahanne on otettu vastoin tahtoani, mutta minut voitte saada
ainoastaan -- ruumiina."

"Sigrid, Sigrid", huudahti Sigismund poissa suunniltaan.

Annasta alkoi veli mennä liian pitkälle, ja hän tuli nopeasti sisään.
"Sigismund, mitä nyt, oletko sairas?" Hän koetti tyynnyttää häntä.

Nojaten sisarensa käsivarteen ja suomatta Sigridille ainoaakaan
katsetta hoippui kuningas huoneesta.

"Mikä nainen, sydämetön, tunteeton", huudahti hän. "Miksi on niin
paljon kauneutta tullut hänen osakseen?"

Anna teki kaikkensa johtaakseen hänen ajatuksiaan toiseen suuntaan,
mutta hänen lohdutustensa perusteet eivät tyydyttäneet Sigismundin
kiihoittunutta mielikuvitusta. Tämä palasi huoneihinsa ja lähetti
noutamaan Malaspinaa.

Tämä keskusteli parhaallaan sihteeri Jöns Bultin kanssa. Tämä oli
maininnut huomanneensa kuninkaassa levottomuutta viime aikoina.

"Olen huomannut sen. Kukahan nyt on syynä?" kysyi Malaspina.

"Muuan nuori tyttö, jonka prinsessa on ottanut hoiviinsa..."

"Protestantti?"

"Niin, isä on kelloseppä."

"Puhuuko kuningas Konstantiasta?"

"Hyvin harvoin enää nykyään."

"Häntä ei Sigismund saa unhottaa. Olen luvannut, että hänestä
ennemmin tai myöhemmin tulee kuningatar."

"Mutta kuningas muuttelee tiheään mieltään."

"Sanon teille, ettei hän saa olla uskoton Konstantialle eikä minulle."

"Voiko sen estää?"

"Minä näytän, että voi."

Silloin tuli kuninkaan palvelija Malaspinaa kutsumaan, ja hän päätti
heti tarttua tilaisuutta kaulukseen. Hän ei pitänyt prinsessan eikä
Opowskin vaikutuksesta kuninkaaseen, ja päätti itse ottaa hänet
käsilleen.

Sigismund avasi heti sydämensä ja valitti suurta pettymystään.

"Ensi kerran elämässäni on joku nainen torjunut minut luotaan. Siihen
täytyy olla jokin salainen syy, ja tahtoisin antaa paljon, jos
pääsisin sen perille."

"Luulen sen tietäväni", sanoi paavin lähettiläs.

"Niinpä puhu sitten!"

"Kuningas on saanut paljon rakkautta osakseen."

"Niin, se on totta!"

"Mutta hän on perhosen tavoin liihotellut kukasta kukkaan."

"Sitä en voi kieltää."

"Mutta on olemassa iäisyyskukkiakin."

"Taitaa olla, mutta en ymmärrä..."

"Ne eivät muutu koskaan."

"Ei, ne säilyvät aina."

"Niin voi myös luja rakkaus olla muuttumaton."

"Se on mahdollista."

"Mutta jos niin on, täytyy sillä myös olla voima loitontaa kaikki
vieras vaikutus tämän muuttumattoman rakkauden esineeseen."

"Tarkoitatko, että minä..." huudahti kuningas pelästyneenä.

"Ei, kuninkaan tunteet pysyvät yhtä tuoreina kuin ennenkin, mutta
ikuisuuskukalla on mustasukkaisuuden lumovoima sammuttaa niiden
rakkaus, joita hän lähestyy."

"Se on sangen ilkeää."

"Tosin kyllä, jollei ikuisuuskukka pysty itse täyttämään rakastetun
sielua."

"En käsitä, kuka tuo 'kukka' on. Ja sitäpaitsi, Malaspina, vanhat
rakastajattaret, ne ovat kuin vanhoja hylkyvaatteita. Niistä tahtoo
mieluimmin päästä erilleen."

"Niinpä niin. Mutta luullakseni olisi ensin syytä ottaa selkoa, kuka
nykyisin on kuninkaan toivomusten tiellä."

"Voiko siitä saada selon."

"Mahdotonta se ei ole."

"Millä keinoin?"

"On olemassa uusi tiede, jolla ei vielä ole mitään nimeä, mutta jonka
avulla voi jonkun henkilön pakoittaa näyttäytymään sille, jota hän
enimmän rakastaa."

"Malaspina, olisin sinulle iäti kiitollinen..."

"Olen jo aikaisemmin luullut huomanneeni, ettei kuningas ollut
suotuisain vaikutusten alaisena."

"Mikset ole puhunut siitä, etkö luule minunkin huomanneen jotakin?"

"Nyt olen valmis milloin tahansa."

"Jo tänään, ystäväni. Tämä viimeinen on kiihdyttänyt minua, niin,
olen aivan onneton."

"Silloin täytyy meidän heti ryhtyä valmisteluihin."

"Niin, tehkäämme se", vastasi Sigismund kovasti kiintyneenä asiaan.

"Minun täytyy valmistaa juoma, joka herättää oikean mielialan."

"Onko se vaarallista?"

"Ei suinkaan."

"Saanko ottaa sen heti? Minä aivan kuolen uteliaisuudesta."

"Se on hyvä. Ylevä hurmaustila on välttämätön."

Näin sanoen Malaspina poistui, ja Sigismund mietti mielessään, kuka
kumma Sigridin sydämen oli vetänyt hänestä pois. Hän tuumaili, että
jos tuon muutaman mustasukkaisen vallan saattoi tehdä tyhjäksi, ei
olisi mahdotonta, että Sigrid vielä tulisi hänen omakseen. Kaunis
tyttö väikkyi yhä hänen mielessään eikä hän tahtonut millään ehdolla
luopua hänestä.

Vihdoin tuli Malaspina takaisin. Hänellä oli pieni pikari kädessään.

"Onko minun..." sanoi Sigismund ja tahtoi ottaa sen.

"Ei vielä." Hän pani sen pöydälle ja sulki sen jälkeen kaikki ovet.

"Olen sanonut, ettei kukaan saa häiritä kuningasta, ettei oteta
vastaan mitään viestejä eikä kirjeitä."

"Se on oikein. Jos tahdon jotakin, niin soitan."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne asettua mukavampaan asentoon?"

"Olet niin juhlallinen Malaspina, tahdotko peloitella minua?" sanoi
Sigismund ja heittäytyi nojatuoliinsa.

"En, mutta teidän armonne on muistettava, että menemme yli niiden
rajojen, jotka on säädetty tavallisille kuolevaisille."

"Niin, se on totta, ja jos luulet, että se on vähänkään
vaarallista..."

"Jos vaaraa on tarjolla, kohtaa se ainoastaan minua. Tässä on juoma.
Heti kun se on tyhjennetty, nojautuu kuningas taapäin ja pysyy
liikkumatonna."

Hän otti pikarin, maisteli sisällystä, nyökäytti Malaspinalle
hyväksyvästi päätään ja tyhjensi sen pohjaan. Viisi minuuttia
myöhemmin hän nukkui niin raskaasti, että hänet olisi voinut kantaa
pois hänen tietämättä siitä mitään.

Hetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut
miltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta
nyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.

"Juo!" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen
käteensä.

Hän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.

"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta
ja kuulkoon hänen ja minun rukoukset", kuiskattiin hänen korvaansa,
ja sitten oli kaikki hiljaista.

Sigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut,
hän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin
selvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa,
jossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä
suloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen
silmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.

Koskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin
hurmaavalta.

"Konstantia!" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.

Mutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti
vain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti
huulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.

Se oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki
Konstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi
kirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja
kuiskaili itsekseen: "Sigismund, Sigismund!"

"Konstantia!" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen
jäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen
pimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.

Hänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja
olisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.

Hän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut
sydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut
koskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt
häntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.

Hän soitti kiihkeästi. "Pyydä legaattia heti tulemaan tänne", sanoi
hän palvelijalle.

Malaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.

"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!" huudahti kuningas häntä
syleillen. "Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan."

"Kuninkaani puhuu arvoituksia", vastasi jesuiitta lempeästi.

"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän
minua rakastaa."

"Arkkiherttuatar, oliko se hän?"

"Hän eikä kukaan muu." Hän kertoi näystään ja lisäsi: "Kirjoitan
hänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi,
saisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään."

"Kirjoittakaa hänelle jo tänään."

"Viipyy viikkoja ennenkuin saan vastauksen", huudahti Sigismund
epätoivoissaan.

"Ja sen ajan kuluessa on ajatuksin aina pysyttävä kiinni hänessä."

"Luuletko, että voin ajatella ketään muuta!"

"Molemminpuolinen uskollisuus vetää sydämiä toisiinsa ja voi
lumovoimin saada aikaan uskomattomia."

"Menettele miten tahdot, kunhan vain saan nähdä hänet jälleen."

"Sitten luulen voivani luvata sen", vastasi pappi.

"Mitä tahdot minulta?"

"Ennen kaikkea on tärkeää, että Opowski loitonnetaan. Hänen
vaikutuksensa on vaarallinen sentähden, että hän rohkenee vihata
arkkiherttuatar Konstantiaa."

"Vihata _häntä!_ Onko se mahdollista!"

"Halveksittu rakkaus voi viedä siihen."

"Mitä, se hävytön on uskaltanut! Hänen täytyy lähteä tiehensä,
Malaspina, jo tänä päivänä", huudahti Sigismund puristaen kätensä
nyrkkiin.

"Toinen pyyntöni on, että teidän armonne suvaitsisi taivuttaa
prinsessa Annan päästämään minut puheilleen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Nuori tyttö täytyy heti naittaa."

"Kellosepän tytärkö?"

"Hän niin."

"Minkätähden?"

"Kuninkaan."

Sigismund epäröi. "Tahdon itse häntä puhutella", sanoi hän.

"Pyydän, että teidän armonne jättää asian minun huostaani. On
välttämätöntä, että minulla on käsissäni kaikki langat, jotka tavalla
tai toisella koskevat kuningasta."

"Tee kuten tahdot. Minä kirjoitan kirjeeni."

Malaspina palasi omaan huoneeseensa. "Hyvin käytetty päivä", jupisi
hän.

       *       *       *       *       *

Anna prinsessa oli tyynnytellyt ja lohdutellut Sigridiä. "Sinä
hoidit asiasi hyvin", sanoi hän, "ja minä toivon, ettei sinulla ole
tästälähin mitään pelättävää."

Sovittiin, että Sigrid toistaiseksi jäisi prinsessan luo ja jatkaisi
ompelustaan.

Sinä päivänä ei kuningas käynyt sisarensa luona. Hänen sanottiin
olevan omissa huoneissaan.

Hän ei tullut seuraavanakaan päivänä, mutta sen sijaan pyysi hän
kirjeessä legaatin puolesta, että prinsessa soisi hänelle yksityisen
audienssin.

Annan täytyi suostua, mutta hän teki sen pelolla. Malaspinan käynti
ei voinut kuunaan tuoda mitään hyvää mukanaan. Kenties tahtoi hän
nähdä Sigridin tai oli hänellä omat tuumansa tyttöön nähden.

Hän otti Malaspinan vastaan teennäisellä tyyneydellä ja pyysi
istumaan. Pappi näytti olevan rakastettavimmalla tuulellaan, puhui
säistä ja tuulista, mutta sai ainoastaan lyhyitä vastauksia.

Syntyi muutamain minuuttien äänettömyys.

"Prinsessa, olette oikeassa, tuhansin kerroin oikeassa", huudahti
Malaspina. "Meidän molempien on oltava vilpittömiä toisiamme kohtaan.
Minä tulen puhumaan kuninkaasta."

"Sen jo arvasin", vastasi Anna.

"Hän on tyynempi ja katuu katkerasti käytöstään täällä luonanne."

"Niinkö! Onko hän kertonut teille siitä?"

"Minulla on onni nauttia hänen rajatonta luottamustaan. Minä
luen joka päivä niinkuin avoimesta kirjasta hänen herkästä,
tuntehikkaasta, hurskaasta, rakastavaisesta sydämestään ja tuumin
itsekseni: 'häntä ei saa tuomita samalla mittapuulla kuin muita'."

"Se on minunkin uskoni", vastasi Anna, joka vastoin tahtoaan tunsi
liikutusta kauniiden sanojen johdosta.

"Olisi kenties ollut onni, jos hänellä olisi ollut teidän luja
tahtonne ja ponteva luonteenne", jatkoi pappi. "Mutta taivas asetti
teidät hänen rinnalleen ikäänkuin suojelevan enkelin."

"Minä voin niin vähän", sanoi Anna katkeruuden tuntein.

"Ette kenties voi kaikkea", lisäsi Malaspina. "Mutta sellaisella
kuninkaalla kuin Sigismundilla on aina ystäviä, ja muuan heistä on,
vaikkakin väärin ymmärrettynä, parhaan vointinsa mukaan vaikuttanut
puolestanne."

"En voi arvostella tekoja, joita en tunne", vastasi prinsessa
ylpeähkösti.

"Tai joilta olette ummistanut silmänne", iski Malaspina. "Tätä
viimeistä ette voi olla näkemättä. Tulen kuninkaan puolesta
neuvottelemaan mitä on tehtävä tuolle nuorelle kellosepän tyttärelle."

"Hänen majesteettinsa on siis vieläkin huvitettu hänestä."

"Hänen toivomuksensa on, että tyttö menee naimisiin."

Anna voi vain vaivoin olla huudahtamatta. "Onko sulhanen jo valittu?"
kysyi hän terävästi.

"Hän saa sen itse valita."

Anna uskoi tuskin korviaan. "Tekö olette saanut tämän aikaan?" kysyi
hän.

"Minä, ja toivon sillä osoittaneeni, että olen uskollinen
kannattajanne."

Anna ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli sitä kunnioittavasti.
"Siinä tapauksessa vietetään hänen häänsä pikimmiten."

"Sen parempi, mitä pikemmin."

"Kaikessa hiljaisuudessa, pyytämättä kuningasta olemaan läsnä",
lisäsi Anna.

"Niin onkin viisainta, hän on vasta ainoastaan taipumassa", vastasi
Malaspina.

"Tahdotteko sanoa minulle, millä keinoin olette päässyt niin
pitkälle?"

"En", vastasi Malaspina kursailematta. "Te ja minä emme ole
sitoutuneet ilmaisemaan toisillemme salaisuuksiamme."

Anna punastui vastoin tahtoaan. "Näen tuloksen, ja minun on
tyytyminen siihen. Aikooko kuningas tulla tänne?"

"En luule hänen tulevan pian, ja neuvoisin teitä sentähden
joutuisuuteen."

"Tahdon noudattaa neuvoanne."

Jesuiitta kumarsi syvään ja poistui.

Anna katsoi hänen jälkeensä. "En luota häneen", tuumi hän itsekseen.
"Hän tahtoo kietoa minut verkkoihinsa, mutta siinä ei hän ole
onnistuva." Hän lähetti sanan Gottfriedille, joka saapui kiireimmiten.

"Pysyttekö yhä lujana aikeessanne naida Sigridin?" kysyi hän.

Nuori mies näytti yllätetyltä ja vastasi väräjävällä äänellä: "Jos
hän vielä on kunniallisen miehen rakkauden arvoinen."

"Niin ylpeä ja kuitenkin raajarikko", tuumi Anna ja vei hänet
Sigridin luo, joka ilohuudoin lensi hänen syliinsä.

Anna jätti heidät hetkeksi kahden, ja hänen palattuaan lankesivat
molemmat hänen jalkoihinsa ilmaistakseen kiitollisuuttaan.

Oli liikuttavaa nähdä, millä hellyydellä Sigrid sitten auttoi
sulhasensa pystyyn ja pani sauvat hänen kainaloittensa alle.

"Sanokaa minulle", sanoi prinsessa, "milloin tahdotte mennä
naimisiin?"

Sigrid katsoi kainosti ylkäänsä. Hän se sai määrätä.

"Mieluimmin tänään", vastasi Gottfried. "Minä kyllä puolustan häntä
sitten."

"Huomenna voi se käydä päinsä", sanoi Anna. "Minun täytyy ensin
puhutella isoisää."

"Jos hän saa aikaa, tekee hän esteitä", puuskahti Gottfried
kiihkeästi. "Minusta tuntuu, että jollei Sigrid tule vaimokseni
tänään, ei hän kenties tule koskaan."

Hänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että Anna vaati häntä
ilmaisemaan epäluulonsa. Silloin kertoi hän, että Opowski oli joka
päivä keskustellut vanhuksen kanssa, ja hän oli kuullut, että oli
kysymys Sigridin viemisestä salaa pois.

"Mutta onhan Sigrid täällä luonani."

"Minä olen vain raajarikko poloinen, helpostihan minut voittaa",
sanoi nuori mies surullisesti. "Sentähden luulevat he saavansa tehdä
mitä tahtovat."

"Minä en päästä sinua täältä", huudahti Sigrid ja kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen.

Anna seisoi tuokion neuvotonna. "No hyvä", sanoi hän. "Se on
päätetty, häänne vietetään tänään."

"Silloin", puuskahti Gottfried ilosta säteillen, "riennän kotiin
ilmoittamaan vanhukselle ja pukeutumaan."

"Ei, te jäätte tänne, mestari Jonas on pitävä huolen kaikesta."

Lähetettiin noutamaan pappeja, ja Jonas lähti heti saavuttuaan
Sigridin isoisän luo. Toisen papin oli iltajumalanpalveluksessa
neljän aikaan kuulutettava morsiuspari, ja vihkiminen oli tapahtuva
heti sen jälkeen.

Kun mestari Jonas palasi, kertoi hän, että tieto häistä oli isoisää
hämmästyttänyt suuresti, mutta hän oli pontevuudella voittanut
liikutuksensa, kiittänyt prinsessaa hyvyydestään ja luvannut
järjestää kaiken morsiusparin puolesta, koskei talossa ollut ketään,
joka olisi voinut tehdä sen.

"Hänellä on varmaan jotakin pahaa mielessään", päätti pappi. "Jumala
näitä nuoria ihmisiä auttakoon."

Sigrid ei saanut tietää mitään. Prinsessa jätti hänet neitsyttensä
haltuun puettavaksi morsiameksi ja salli heidän mielensä mukaan
ryöstää pukuvarastoaan.

Nuori tyttö unhotti kaikki huolensa antautuakseen kokonaan
hetken riemuun. Hän kuuli ylistettävän kauneuttaan, hänet oli
puettava upeaksi morsiameksi, oliko ihme jos hän uneksi olevansa
seitsemännessä taivaassa.

Kun Anna ilmoitti pelkonsa Gottfriedille, sanoi tämä: "Tiedän, että
he uskaltavat kaikkensa riistääkseen hänet minulta, mutta se voi
tapahtua ainoastaan viekkain juonin, ja minä valvon hänen puolestaan."

Kutsuttiin ainoastaan harvoja vieraita, jotka kaikki kuuluivat
protestanttiseen seurakuntaan.

Annan neljä hovineitsyttä olivat pyytäneet päästä morsiusneidoiksi.
Prinsessa suostui, vaikkei mielellään, sillä hän tahtoi, ettei häistä
paljoa puhuttaisi.

Vihdoin oli aika käsissä ja vieraat saapuivat melkein kaikki yhtaikaa.

Tiedämme jo ennestään, että Anna saattoi olla rakastettava emäntä.
Eikä hän luopunut luonnostaan nytkään, ja Kustaa ja Sigrid Brahe
tekivät parastaan häntä auttaakseen.

Vanha ukko vaari tuli vieraista viimeisenä. Hän puolustelihe
sillä, että hänellä oli ollut ylen paljon hommaa, ja kiitteli
kiittelemistään prinsessaa siitä hyvyydestä, jota tämä oli osoittanut
hänen rakkaalle lapselleen.

Mestari Jonaan oli toimitettava vihkiminen. Hän astui pienen häthätää
laitetun alttarin ääreen ja avasi käsikirjan. Silloin aukeni ovi
ja morsiuspari tuli sisään. Sulhanen varasi morsiameen toisella
kädellään ja kainalosauvaan toisella. Toista kainalosauvaa kantoi
morsian heidän hiljaa astuessaan eteenpäin.

Ihmettelyn humu kävi kautta huoneen. Mutta iloisempaa ja
onnellisempaa morsiusparia ei saattanutkaan nähdä missään. Sulhasen
ihastunut katse oli vajonnut morsiameen, ja morsian säteili iloa
ympärilleen niinkuin olisi tahtonut jakaa onneansa kaikille.

Annan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin
Kustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen
silmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna
punastuen silmänsä pois... ne kohtasivat isoisän... tämä tuijotti
morsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.

"Hänellä on pahoja mielessään", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle.
"Jumala tiesi, mitä hän aikoo."

Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän.
Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan
liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti
rammalle miehelle.

Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet
liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi
mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi
sydän.

"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan",
sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies,
joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen",
tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen
häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."

"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.

"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.

"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten
pois morsiusparin luo.

"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten
liikuttaa vähät mitä sinä sanot."

Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen
sana oli oleva hänen vaimonsa.

Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa
silmäili vanhusta.

"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää.
Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä,
kunnes nuori pari ehtii kotiutua."

"Hämmästytätte minut aivan", sanoi Anna. "Katsokaas vain, kuinka
ilkeältä hän näyttää."

"Vieläpä", sanoi pappi, "on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat
tänä iltana nuoria noutamaan."

"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin", vastasi Anna nauraen.

Kun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli
raajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku
ja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja
onnellisia.

Monta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken
huippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje,
ja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:

"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina."

Hän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä?
Kun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana
tihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että
prinsessa estäisi sen.

Naisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi
nauraen kirjettä huiskuttaen: "Tulkaas katsomaan, mikä hauska
päähänpisto!"

Mutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: "Älä puhu
mitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa."

Samassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan.
Kun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin
ympärillä, hiipi hän pois.

"Mitä meidän on tehtävä!" huudahti hän.

"Kuka on ryöväri?" kysyi Kustaa herra.

"Aivan varmaan Opowski."

"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi."

"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?"

"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä."

"Tahdothan auttaa minua?"

"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille
hevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat."

"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille."

Mutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle
samalla kertoen uhkaavasta vaarasta.

"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä", sanoi hän.
"Ilolla on hän ottava meidät vastaan."

Kustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna
kuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun
kohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että
rakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan
morsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.

Vanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut
tehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella.
Erittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.

Sigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli
ilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.

"Ole luja", sanoi mies, "näethän, että Jumala on kanssamme."

Molemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse
rakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen,
ettei yökylmä turmelisi ihoa.

Eukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen
toivomuksiaan.

Kun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: "En
käsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa."

"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!" Ja kohtelias kreivi vei
saatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: "Teidän
miehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis."

Se sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli
mies, joka piti auki vaunun ovea.

Ragvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi:
"Merkillistä, etteivät he tule."

"Menen heti kysymään mikä on esteenä", vastasi kreivi ja huusi sen
jälkeen kuskille: "Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin."

Mutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni,
hevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.

Vaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.

Kohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva
jäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.

Vihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi
hän: "He ovat pelastetut!"

Annan ilo oli suuri. "Luojan kiitos", sanoi hän, "Malaspina ei ole
ainoa velkojani."

"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?"

Kustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.

Me seuraamme heidän mukanaan.

Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut
aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset
melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.

"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari
pinnistäen näköään minkä suinkin voi.

"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen
aviopuolisonsa.

"Rakas Erika..."

Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli
ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina,
muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa
hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."

Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa
olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan,
olette surman oma!"

"Mutta selittäkää edes..."

"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet
suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.

Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen
huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite
otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.

Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin
silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.

Kotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Saanko auttaa?"

"Kuningas?"

Erika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään
järjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.

Aukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta
kukkavihko kädessään.

Hän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu
auki ja tuijotti kummissaan.

Erika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.

"Onko tämä näköhäiriö?" jupisi kuningas. "Onko noituus riistänyt
häneltä kauneutensa? Puhukaa!" sanoi hän ankarasti.

"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne", sanoi Erika itku
kurkussa.

"Ei ole sama edes äänikään", jatkoi kuningas valittaen. "Oi
Malaspina, miksi teit minulle tämän!"

Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä
tiehensäkään.

"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä
valepuvussa?" kysyi kuningas.

"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.

"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa.
Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun
tähteni."

Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.

"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"

"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.

"Pelästyit varmaankin kovasti?"

"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen
pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."

Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.

"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin."

"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas."

"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?"

"En, mutta mieheni kenties tuntee."

"Missä hän on?"

"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kiroili ja toraili!"

"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?"

"Onpahan niin ja näin."

"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?"

"Oh, herra kuningas!" Hän kääntyi pelästyneenä pois.

"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta
mitä tahdot!"

Erika heittäytyi polvilleen ja huudahti: "Päästäkää minut pois!"

"Ei vielä, odottakaa vähän." Hän riensi ovelle, jonka hän nopeasti
avasi.

"Opowski! Tules tänne, niin saat nähdä."

"Toivon, että teidän armonne on tyytyväinen", sanoi liehittelevä
hovimies.

"Tunnetko häntä enää?" kysyi kuningas juhlallisesti ja viittasi
Erikaan.

Opowski hätkähti, niin että oli vähällä kaatua selälleen. "Se ei ole
hän", sanoi hän.

"Tiesin sen, sellainen on noituuden lumovoima. Pyydän Malaspinaa
ottamaan hänet huostaansa."

"Ei, sitä en tahdo", huudahti nyt todellakin suuttunut nainen.
"Pyydän vielä kerran, että pääsen tieheni. Jos se kielletään minulta,
menen sittenkin."

"Mene, onneton, mutta pyydä ensin jotakin."

"En tahdo mitään", huudahti hän ja ryntäsi ulos hurjaa karkua. Vaunut
olivat vielä paikoillaan ja Ragvaldinpoika nukkui kuin kiltti lapsi.

"Sinä et suinkaan ole kaivannut minua", sanoi Erika.

"Tiesin kyllä, että he päästävät sinut pian pois", vastasi mies.

"Kuningas käskee, että teidän on heti vietävä meidät kotiin", huusi
Erika ankarasti.

Kainalosauvat pantiin vaunuihin ja kuski pani hevoset liikkeelle.
Vaunut pysähtyivät kellosepän talon eteen, ja ajajat astuivat ulos
tyytyväisinä siihen, että olivat jälleen vapaudessaan.

"Saamme kävellä muutamia askelia kotiin", sanoi rakennusmestari,
"mutta ei se tee mitään. Ja päivä kiertää taloni moneen kertaan,
ennenkuin suostun lähtemään kenenkään ajoneuvoihin."

Erika ei puhunut kenellekään mitä oli kokenut. Mutta kun Sigrid
parin viikon kuluttua tuli takaisin, sanoi hän hänelle, että häät
saattoivat kyllä olla hyvät, mutta mitä jälestä tuli, se oli
hirveää. Toisella kertaa Erika tuumi, että mitä ihmiset sanoivatkin
kuninkaasta, niin hän tiesi enemmän kuin kukaan muu.

Opowski sai eronsa ja hänen täytyi lähteä hovista. Sigismund
jättäytyi yhä enemmän Malaspinan valtaan, ja Malaspina oli ainakin
näköjään onnistunut pääsemään parempiin väleihin prinsessan kanssa.

Mutta Sigismund eli vain sille aistihurmaukselle, jota ovelat
jesuiitat ja juonittelevat suosikit hänelle valmistivat, kun he
keskenään taistelivat, kuka saisi suurimman vaikutusvallan heikkoon
kuninkaaseen.




9.

VERITUOMIO.


Herttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä
oli tuleva.

Herrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän
epätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.

Joulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta,
kutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat
ehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit
ja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista,
kaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja
ratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin
kaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24
päiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.

Syynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen
järjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.

Samaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja
Tukholmasta Linköpingiin.

Rouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut
tiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat,
että saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa
matkalla.

Hänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.

"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."

Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli
kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.

Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka
iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.

Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan
odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen
kirkkain tähtisilmin.

Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä
rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen
Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei
ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet.
Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä
morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään... ah, hän oli luullut
aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta
rouvalta... ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä...

Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan
ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.

Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä,
yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta
puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut
koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi
varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon
enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.

Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän
hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli _hänen_ äänensä... "Tahdon
kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."

Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän
jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen
rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.

Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.

Vanki kääntyi nopeasti. "Kristina!"

Kuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa
siitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.

Mutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.

Kustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.

       *       *       *       *       *

Säätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan
oli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik
Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke,
Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita
aatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli
Kurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.

Heidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen
keskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen
päälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24.
Monet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.

Tuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti
heidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: "Eikö ollut
syytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan,
jos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi
päässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka
olivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?"

Oikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa
salissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat,
siitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston.
Vasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen
päällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien.
Talonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä,
kuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.

Useat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden
kautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi,
Holsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat
aivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui
tavallisesti lähettilästen vieressä.

Oikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen,
jossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja
alamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon
eikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin
katsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus,
että tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa
mukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.

Sen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla
äänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne
sisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa
ja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet
vihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he
olivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja
vahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet
vieraat sotajoukot isänmaata vastaan.

Ensiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse,
Kustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi
yleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan.
Ylipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta.
Heidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja
miettimisaikoineen venyi päivästä päivään.

Maaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat
vankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko
oikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä
vastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään
rikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän
johdosta tuotiin herrat jälleen esiin.

Silloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture
Bjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että
heidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta
niin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä
vala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina.
Samalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa
tulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä
läsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä
he olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun
kuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi
sitä vaatia kukaan alamaisista.

Lopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa
itseään rikollisiksi.

Heille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän
antautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet
sitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.

Väittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.

Maaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen
lausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan
säädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko
valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille
tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos
Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa
joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa
menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.

Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia
muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin,
ja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan.
Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä
tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.

Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen
tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke,
Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud
tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he
olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet
uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin,
kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja
mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman
pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.

Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta,
Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa
asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä.
He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät
anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan
kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää
sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä
vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.

Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan,
ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat
neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä,
jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista
Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain
rukouksia.

Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin
verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat
teloituslavalle.

Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui
esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta.
Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille
elämän, jos säädyt suostuivat.

Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului
yleinen kovaääninen huuto:

"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"

Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka
jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin
lausuneen:

"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin
livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."

Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää
vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä
mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.

Herttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa,
kun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät
tehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään
halveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä
vaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet
verilöylyyn, joka häntä värisytti?

Hän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin
julma välttämättömyys oli pakoittanut.

       *       *       *       *       *

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät
työhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.

Silloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä
julistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä
menettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin
ollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi
hän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa
isänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä
paitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta
ohjiin.

Koska Kaarle herttua oli suurimmalla hengenuhalla, vaikeuksilla ja
kustannuksilla vapauttanut rakkaan isänmaan vieraasta ikeestä ja
orjuudesta, noudattaen Upsalan päätöstä ja maan lakia, pyysivät
säädyt, että hänen ruhtinaallinen armonsa ottaisi kruunun kantaakseen
ja hallituksen huostaansa.

Herttua kieltäytyi moneen kertaan, mutta lupasi vihdoin, että hän
viisi kuukautta odotettuaan suostuisi säätyjen pyyntöön.

Ja niin säädyt julistivat hänet herrakseen ja kuninkaakseen ja hänen
poikansa Kustaa Aadolfin lähimmäksi kruunun perijäksi.




10.

UUTTA KYLVÖÄ.


Yrjänä Posse sai armon Linköpingin valtiopäivillä, mutta ei
vapauttaan. Kuitenkin joutui hän sangen lievään vankeuteen, ja pian
saamme nähdä, kuinka hän käytti aikansa. Klaus Bjelke oli myös
vankina, mutta sai polvillaan rukoiltuaan vapautensa jälleen ja alkoi
hiljaisuudessa punoa juonia veljensä Hogenskildin kera.

Vanha Hogenskild Bjelke, mestari juonittelemaan, oli saanut armon
hänkin, mutta oli tuomittu elinikuiseen vankeuteen, joka sentään oli
sangen lievä.

Hänen tyttärensä, Ebba rouva, serkkunsa Akseli Bjelken leski, oli
äärimäisen yltiöpäinen ja vihasi sammumattomasti herttuaa. Hän
oli moneen kertaan sanonut, että jollei kukaan muu tahtonut ottaa
"herttua Hannibalin" henkeä, oli hän tekevä sen.

Kirjeenvaihto Malaspinan kanssa oli hänen ylpeytensä, ja kun tämä
pääjesuiitta ehdotti, että hän lähettäisi eri valepuvuissa useita
palvelushenkiään Ruotsiin, silloin tarjoutui tämä heti ottamaan
heidät vastaan ja ottamaan kaikin puolin paavin lähettilään asian
omakseen. Heidän pyrintöjensä tarkoitus oli saada kuohuntaa maassa
aikaan, eikä Ebba rouva epäillyt sen menestystä.

Malaspina oli viitannut erääseen toiseenkin suunnitelmaan, joka veisi
lopulliseen rauhaan, ja Ebba rouva aavisti mikä se oli ja iloitsi
siitä.

Näihin tuumiin joutui puhe kohta, kun Ebba rouva meni eräänä päivänä
Hörningsholmaan, missä asui herra Krister Horn, armosta vapaaksi
päästyään, sisarensa Anna rouvan luona.

Mutta heidän parhaallaan tuumiessaan toi muuan palvelija Krister
herralle kirjeen. Tämä avasi sen nopeasti.

"Yrjänä Posselta!" huudahti hän.

"Mitä hän voi toimittaa vankilassa?" kysyi Ebba.

Krister vastasi luettuaan: "Suurempia asioita kuin me vapaudessa!
Hän kirjoittaa kahdesta ruotsalaisesta, jotka on kasvatettu
Ingolstadtissa. Hän sanoo, että heitä voi käyttää kaikkeen, huomatkaa
tarkoin, kaikkeen!"

"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi Anna rouva.

"Jokainen kai saa ymmärtää sen miten voi ja tahtoo", vastasi Ebba
rouva punastuen.

"Mitä nuo ihmeotukset sitten ovat nimeltään?" kysyi Anna rouva.

"Hän mainitsee vain yhden nimen", vastasi Krister, "Petrus Petrosa."

"Minä haluaisin ottaa hänet huostaani", virkkoi Ebba rouva innoissaan.

"Etkös sinä odota kokonaista laivastoa Puolasta?"

"Niin kyllä. Mutta ne eivät ole vielä saapuneet, ja niiden saavuttua
tahtoisin miehen, 'joka kelpaa kaikkeen', heitä sijoittamaan."

"Ebba on oikeassa", sanoi Krister. "Syntyjään ruotsalainen jesuiitta
kelpaa kaikkeen."

"Kernaasti minun puolestani, tehkää mitä tahdotte, en minäkään,
ole toimetonna", puuskahti Anna rouva. "Ensi töikseni matkustan
Sundbyhyn, sillä meidän täytyy saada Eerik Sparren leski mukaan."

Ennenkuin Ebba rouva sillä kertaa lähti Hörningsholmasta, lupasi
hän, että hänestä pian kuultaisiin. Ja pian lähettikin hän uskotun
palvelijan mukana salakirjoituksen, johon Krister Hornilla oli avain.

Se oli Hogenskild Bjelken laatima häväistyskirjoitus herttuaa
vastaan, joka oli painettava niin pian kuin suinkin ja niin suurilla
kirjaimilla, että talonpojat voisivat sitä lukea ja ymmärtää.

Yrjänä Posse kirjoitti myös, että hänellä oli tekeillä kirjoitus,
joka oli niin hirveä, että herttua antaisi vuoden elämästään, jottei
se joutuisi painoon. Se tosin ei vielä ollut valmis, mutta nimeksi
oli sille tuleva _"Kaarle herttuan teuraspenkki."_

Klaus Bjelkeltä ja muilta ystäviltä saapui kirjeitä, joissa he
sanoivat tekevänsä kaikkensa salaisuudessa kaivaakseen maaperää
herttuan jalkojen alta. Kuningas Sigismundin rohkeutta oli pidettävä
yllä vakuutuksilla, että hänellä oli valtakunnassa uskollisia
ystäviä, jotka ikävöivät hänen tuloaan jälleen ja jotka mielellään
uhrasivat henkensä ja verensä hänen tähtensä.

       *       *       *       *       *

Vihdoin eräänä päivänä pyrki Ebba rouvan puheille pappismies ja kolme
käsityöläistä. Ensiksimainittu otti taskustaan kirjeen, jonka jätti
hänelle.

Kirje oli Malaspinalta, joka ilmoitti suurella vaivalla onnistuneensa
saamaan muutamia uskollisia palvelijoita, jotka kaikki olivat hyvin
perehtyneet ruotsinkieleen ja joihin hän toivoi armollisen rouvan
olevan tyytyväisen.

Hän katseli heitä terävästi. Heillä oli kaikilla valppaat, älykkäät
kasvot, vaikkakin niillä oli se nöyryyden sävy, joka on katoliselle
papille ominainen.

"Oletteko tosiaankin käsityöläisiä?" kysyi hän silmäten pukuihin.

"Jalo rouva, olemme kukin opetelleet käsityömme ja toivomme siten
helpommin saavamme jalansijaa kansan keskuudessa."

"Se on oivallinen ajatus, sillä siten voin helpommin hankkia teille
paikat", sanoi Ebba rouva elähtyneenä. "Ja te, isäseni?"

"Minä kelpaan koulunopettajaksi", vastasi tämä syvään kumartaen.

"Oletteko kaikki ruotsalaisia?"

Ainoastaan kaksi oli, suutari ja puuseppä. Molemmat olivat
Norrlannista, ja Luostari-Lassi oli heidät lähettänyt Roomaan
papiksi koulittaviksi ja sieltä Lyypekkiin, jossa kukin oli oppinut
ammattinsa.

Pappi oli saksalainen ja räätäli tanskalainen. Mutta hekin puhuivat
ruotsia niin hyvin, ettei heidän huomannut edes murtavan.

Ebba rouva pyysi heitä levähtämään muutamia päiviä, jollaikaa hän
kirjoitti kirjeitä ja suosituksia.

Mestari Ragvald, pappi, kutsuttiin sen jälkeen ensiksi hänen
puheilleen.

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva, "on kirje jalolle Djursholman
rouvalle, Kristina Sturelle. Tiedän, että sinne rakennetaan koulua
ja etsitään soveliasta opettajaa. Jos onnistutte saamaan paikan,
pääsette siten yhteyteen nuorten neitsytten kanssa ja saatte laajan
alan toiminnallenne."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi pappi kumartaen, otti kirjeen ja
lähti.

Hänen jälkeensä tuli suutarin vuoro; hän nimitti itseään Henrikiksi
ja käyttäytyi sangen reippaasti. "Tämä kirje rouva Anna Hornille
Hörningsholmaan avaa teille heti paikan. Pyytäkää jaloa rouvaa
sijoittamaan teidät sinne, missä asuu enimmän kansaa."

"Sen teen", sanoi hän, "vaikka luulen kyllä voivani pian vetää kansaa
puoleeni."

Kolmas oli Erland, räätäli. "Menkää Sätersdaleniin herra Pietari
Krusen luo", sanoi Ebba rouva antaen mainitulle herralle osoitetun
kirjeen. "Siellä on paljon väkeä, ja minä toivon teidän tekevän
parastanne."

"Armollinen rouva voi luottaa minuun", vastasi mies itsetyytyväisesti
hymyillen ja lähti heti taipaleelle.

Neljäs, Kristian, jolla oli todistus suuresta taitavuudesta puusepän
ammatissa, lähetettiin Sundbyn jalon rouvan luo kirje mukanaan.

Itselleen ei Ebba rouva jättänyt mitään. Hän jäi odottamaan.

Ja kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että muuan henkilö pyrki hänen
puheilleen.

Hän lähti katsomaan kuka se mahtoi olla ja hämmästyi nähdessään
mitä rakastettavimman näköisen nuoren miehen, jonka yksinkertainen
papillinen puku oli mitä parhaimmassa sopusoinnussa hänen arvokkaan
ryhtinsä kanssa. Hän tuli Ebba rouvaa vastaan ja antoi kirjeen.

"Nimenne?"

"Petrosa."

"Ah!" Ebba rouva avasi kirjeen. Se oli Yrjänä Posselta ja sisälsi
vain, että sen tuoja varmaankin tulisi tyydyttämään hänen
rohkeimmatkin toiveensa.

Ylväs rouva ei voinut kohdella tätä nuorta miestä kutoa kaikkia
muita. Tämä tuntui olevan hänen vertaisensa, hän pyysi vierasta
astumaan omaan huoneeseensa ja istuutumaan läheisyyteensä.

Petrosa teki sen sumeilematta, aivan kuin ei olisi koskaan muissa
piireissä elänytkään.

Ebba rouvan täytyi saada selitys tähän ja vastauksista kysymyksiinsä
sai hän sen käsityksen, että Petrosa oli lemmenlapsi. Sangen aikaisin
oli kuningas Juhana lähettänyt hänet ensin Ranskaan ja sitten
Ingolstadtiin, jossa hän oli oleskellut kaksi vuotta. Malaspinan
pyynnöstä oli hänet lähetetty Ruotsiin.

"Onko teille määrätty jokin erityinen tehtävä?" kysyi Ebba rouva.

"On, minun on murhattava herttua", vastasi hän tyynesti.

"Otatte asian hyvin keveästi", sanoi Ebba rouva. "Se voi maksaa
omankin henkenne."

"Siihen olen valmis."

"Aivan pelkäämättäkö?"

"Jesuiitta ei saa pelätä koskaan."

"Mutta miksi teidät on lähetetty tänne?"

"Muutamia vuosia oleskeltuani maassa saan toivottavasti helpommin
pääsyn hoviin."

"Ja minkä toimialan tahdotte?"

"Mahdollisimman laajan", puuskahti Petrosa tulisesti. "Minun täytyy
voittaa sydämiä."

Siinä oli intoa, joka voitti Ebba rouvan omankin. "Teidän on
saarnattava meidän kirkossamme", sanoi hän, "ja luulen teidän
vaikuttavan sydämiin."

"Kaikkiin", keskeytti hän. "En tyydy vähempään."

"En ollut aikonut tulla teitä kuulemaan", sanoi Ebba, rouva
hymyillen. "Nyt tahdon tehdä sen osoittaakseni etten pelkää."

"Aiotteko tästälähin olla päästämättä minua teitä näkemään?" kysyi
Petrosa huokaisten.

"Entä sitten?"

"Olen vieras ja minun pitäisi oppia tuntemaan olosuhteita henkilöltä,
jolla itselläänkin on maali näkyvissään."

"Kutsun teidät, kun katson sen tarpeelliseksi." Ja niin sai Petrosa
mennä.

Ebba rouva oli valloitettu äkkiylläköllä. Hänen olisi pitänyt ainakin
tutkistella tätä miestä ennenkuin otti hänet palvelukseensa, ja nyt
oli hän sen tehnyt ajattelematta sen enempää, melkein vasten tahtoaan.

Ensi kertaa käydessään isänsä luona ilmoitti hän tälle, että nuorella
papilla, jonka Yrjänä Posse oli lähettänyt heille, oli merkillinen
kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Hän oli kuullut Petrosan saarnaavan,
ja miehen suuret lahjat olivat häntä aivan hämmästyttäneet.

Hogenskild herra halusi hänkin miestä nähdä ja puhutella, ja se antoi
Ebba rouvalle aiheen kutsua Petrosan luokseen toisen kerran.

Tämä sanoi jo samana päivänä tahtovansa mennä vankilaan, sillä
papilta ei voitu kieltää pääsyä. Sen jälkeen alkoi hän puhua
seutukunnan kansasta.

Viikkokauden kuluessa oli hän ehtinyt tehdä tuttavuutta monien
kanssa, ja hänen arvostelunsa olivat niin sattuvia ja tuumansa niin
viisaita, ettei Ebba rouva voinut väittää mitään.

Mutta niin puheissaan kuin koko esiintymisessäänkin oli hän
hypännyt yli kaikkien rajojen, jotka eroittivat ylhäissyntyisen
rouvan köyhästä papista. Ebba rouva ei ollut enää valtiatar ja
Petrosa alamainen. He olivat yhdenvertaiset, jotka neuvottelivat
keskenään, mutta neuvotteluissa saavutti Petrosa viisaudellaan ja
ihmistuntemuksellaan ensi sijan.

Hän meni vankilaan, ja Ebba rouva odotti hänen tulevan tuomaan
viestejä Hogenskild herralta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta
hän ei tullut. Vihdoin tuli kirje, joka sisälsi Hogenskild herralta
paljon terveisiä. Petrosa ei ollut rohjennut tuoda niitä suullisesti.

Ebba rouva heitti suutuksissaan kirjeen takkavalkeaan ja seuraavana
päivänä hän ajoi vieraisille Hörningsholmaan.

Anna rouva otti hänet omituisen juhlallisesti vastaan ja vei hänet
salakamariin. "Minun täytyy puhua kanssasi tuosta pappissuutarista,
jonka lähetit minulle", sanoi hän.

"Etkö ole tyytyväinen häneen?"

"Luulen, että hän on itse paholainen!"

"Miksi niin?"

"Ainakin lumoaa hän naisväen kauttaaltaan."

"Mitä miehet siitä sanovat?"

"He eivät sano mitään, he ovat kaikki hänen vallassaan hekin."

"Mutta miten ihmeellä hän saa sen kaiken aikaan?"

"Tiedänkös minä! Sen vain tiedän, ettemme saa häntä pitää kauan",
puuskahti Anna rouva itku kurkussa.

"Mitä tämä merkitsee? Pääni menee aivan pyörälle", sanoi Ebba rouva.
"Miksette saisi häntä pitää?"

"Sentähden, että he saavat olla ainoastaan kaksi kuukautta samassa
paikassa."

"Mutta miksi itket?"

"Mitäs vain! Näkisitpäs vain hänet! Kaunis kuin Jumala, ja kun hän
kiittää minua kaikesta mitä olen tehnyt Hörningsholmassa..."

Ebba rouva tuskin uskoi korviaan katsoessaan tätä rouvaa, joka oli
tunnettu kovasydämisyydestään.

"Sitä ei kai liene niin hirveän paljon", tokaisi hän.

"_Hän_ on sitä mieltä ja hän puhuu siitä tavalla, joka aivan käy
sydämeen. Väki on muuttunut paljon siivommaksi ja nöyremmäksi, ja se
on kaikki hänen ansionsa."

"Oletko sanonut sen hänelle?"

"Olen kyllä, ja olisitpas nähnyt kuinka hän suuteli kättäni."

"Kättä?" puuskahti Ebba rouva kiihkeästi. "Ja sinä sallit sen, Sture,
syntyäsi Bjelke!"

"Hän on varmaan yhtä ylhäinen, kenties prinssi syntyään, jostain
sivuhaarasta, ja eihän sellaisen tarvitse suudella hameelle."

"Mistä moista tiedät?"

"Pidän vain silmäni auki ja kuuntelen hänen puhettaan, varsinkin
ollessamme kahdenkesken."

"Sekin vielä!"

"Ei ole mahdotonta, että käännyn hänen uskoonsa", sanoi Anna rouva
liikutettuna.

"Olisit kai valmis antautumaan hänelle kokonaankin", sanoi Ebba rouva
katkerasti.

Anna rouva karahti veripunaiseksi. "Ei koske ketään, mitä teen tai
jätän tekemättä", sanoi hän, "Mutta voit luottaa siihen, ettei hän
koskaan tule olemaan muuta kuin rippi-isäni."

"Siinä voikin olla kylliksi", jupisi Ebba rouva.

Mutta kun hän sen jälkeen tahtoi tietää, mistä miehen mahti
oikeastaan johtui, ei Anna rouva voinut asiaa paljoakaan valaista.
Hän tiesi vain, että Henrik oli kaikkien ystävä ja että kaikki
puhuivat hänestä. Hänellä oli niin paljon tilauksia, että olisi
voinut tehdä hyviä kauppoja, jos olisi välittänyt sellaisesta. Mutta
sitä hän ei tehnyt.

"Tahtoisin puhutella häntä", sanoi Ebba rouva päättäväisesti.

"Mikään ei ole helpompaa. Hän tulee ensi kutsulla."

Niin hän tekikin, ja oli merkillistä nähdä mikä muutos hänessä oli
tapahtunut. Ensi näkemällä oli hän esiintynyt sangen kömpelösti
varsinkin saksalaiseen ja tanskalaiseen jesuiittaan verraten.
Nyt hänen käytöksensä oli vapaata ja hän puhui paljon varmemmin.
Kuitenkin oli hän nyt yhtä nöyrä kuin Ebba rouvan nähdessä hänet ensi
kerran. Mutta kun häneltä kysyi, oliko hän tyytyväinen toimintaansa,
vastasi hän vilkkaasti, että hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että
hän saattoi tehdä näille ihmisille mitä ikinä tahtoi.

"Ruotsalaiset ovat tunnetut hitaudestaan", sanoi Ebba, "enkä voi
käsittää, kuinka voitte saada heihin elämää."

"Mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin", vastasi
pappissuutari luoden nopean katseen Annaan. "He rakastavat minua,
kuten minäkin rakastan heitä, rakkaus heidät sitoo minuun."

Hän kohotti katseensa taivasta kohden ja seisoi kotvan
vaipuneena rukoukseen. Eikä Anna rouva voinut kääntää silmiään
pappissuutaristaan. Hänestä ei tämä mies ollut yksinkertainen
käsityöläinen, vaan Jumalan lähettämä profeetta.

Mutta Ebba rouvasta oli jesuiitta loitonnut samoin kuin hänen kolme
toveriaankin. Hän ei enää määrännyt heidän toimintaansa, vaan he
kulkivat omaa tietään. He saattoivat vallata, hurmata, innostuttaa
yksinpä Anna rouvankin... kylmän, sydämettömän naisen. Mutta vaikkapa
kaikki muut joutuisivatkin heidän valtoihinsa... Ebba rouvaan ei
heidän tehonsa tepsinyt!

       *       *       *       *       *

Ebba rouva viipyi matkoilla kolmisen kuukautta. Hän kävi ystävien ja
tuttavain luona ja kaikkialla koetti hän parhaan vointinsa mukaan
kylvää eripuraisuutta ja levottomuutta.

Monin paikoin onnistui hän tosiaankin saamaan lupauksen, että jos
Sigismund tulisi takaisin -- luottaa hänen sanoihinsa ei voinut
kukaan -- saisi hän sitä tukea ja apua mitä kukin voi antaa.

Hän oli, parturiksi pukeutuneena, päässyt Yrjänä Possen vankilaankin.
Tämä hehkui yhtä tulista vihaa kuin ennenkin ja oli lujasti päättänyt
jatkaa vainoaan herttuaa vastaan, jahkahan pääsisi vapaaksi, mikä
hänen mielestään ei saattanut kestää kauan.

Hän oli ollut myös Ture Bjelken luona. Tämä oli sanonut olevansa
salaurkkijain ympäröimänä, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta samaa
tietä, mille oli lähtenyt.

Ture herra kertoi salaisuutena, että oli saanut Malaspinalta kirjeen,
jota ei uskaltanut säilyttää, vaan oli sen polttanut suureksi
ikäväkseen.

"Mitä se sisälsi?" kysyi Ebba vilkkaasti. Hän tähysteli varovasti
joka taholle, Ture miekkonen, ja päästyään täyteen varmuuteen,
ettei kukaan kuunnellut, kuiskasi hän: "On tehty suunnitelma
kruununprinssin ryöstämiseksi tai ottamiseksi hengiltä."

"Kuinka se käy?"

"Minulle ei ole sitä sanottu, mutta luullakseni tehdään se herttuan
ollessa poissa."

"Onko sitten luovuttu ajatuksesta, joka oli Petrosan toteutettava?"

"Ei, eipä suinkaan! Malaspina kirjoittaa: 'Mainio rouva Ebba Bjelke
on ottanut huostaansa nuoren miehen, joka sivumennen sanoen häntä
melkein jumaloi. Sanokaa Ebba rouvalle, että Petrosa on kuin vaha
hänen käsissään, hän saa hänet taipumaan mihin ikinä tahtoo, ja
toivon Ebba rouvan käyttävän suurta vaikutusvaltaansa herttuan lähdön
edistämiseksi.'"

Ebba rouvan poskille levisi kirkas puna. Hän tunsi sillä hetkellä
olevansa valmis kääntymään katolinuskoonkin.

Joitakin päiviä myöhemmin hän palasi kotiin, koko lailla ahdistetuin
mielin. Kohta hän kuuli, että "pater", kuten häntä puhuteltiin, oli
pyrkinyt hänen puheilleen.

"Sanokaa hänelle, että hän saa tulla illalla", vastasi Ebba rouva.
"Nyt ei minulla ole aikaa."

Mutta iltaa odotellessaan kuuli hän palvelijainsa laulavan Petrosan
ylistystä. Yksi kertoi miten hän oli käynyt kuolevan naisen luona
ja miten hänen sanansa olivat lievittäneet kuoleman katkeruuden;
eräälle köyhälle lapselle oli hän lahjoittanut uusia vaatteita;
muuan tottelematon poika oli hänen kehoituksistaan muuttunut uudeksi
ihmiseksi. Petrosan nimi oli kaikkien huulilla, ja hän käski heidän
lopulta vaieta, sillä hän ei enää sietänyt kuulla alituista puhetta
hänestä.

Petrosa tuli sitten, huulillaan sama surumielinen hymy, joka jo ensi
kerralla oli kiinnittänyt hänen mieltään.

Hän toivotti Ebba rouvan tervetulleeksi takaisin ja sanoi joka päivä
ikävöiden odottaneensa. Oli ollut tuhansia asioita, joita hänen olisi
tarvinnut kysellä, ja sitten hän tahtoi tehdä tilin hallituksestaan.
Hän tahtoi tietää, oliko armollinen rouva tyytyväinen häneen ja oliko
hänen jatkettava samaan suuntaan kuin oli aloittanutkin.

Ebba rouva ei uskaltanut katsoa kirkkaihin silmiin, jotka olivat
kiinnitetyt häneen, ja hänen vastauksensa olivat lyhyet ja
katkonaiset.

Se näytti oudostuttavan Petrosaa. Hän kävi vaiteliaammaksi ja kysyi,
tahtoiko armollinen rouva, että hänen oli mentävä.

"Riippuu siitä, onko teillä vielä mitä sanottavaa", virkkoi Ebba
rouva teennäisen välinpitämättömästi.

"Olen saanut kirjeitä neljältä lähettiläältämme ja ajattelin..."

"Antakaa ne minulle, tahdon itse..."

"En", sanoi Petrosa punastuen, "en voi jättää niitä teidän käsiinne."

"Miksi ette?"

Katseessa, joka kohtasi Ebba rouvan katseen, oli nuhteleva ilme, ja
hänen täytyi kääntää silmänsä pois.

"Voimme lukea ne huomenna", sanoi hän. "Olen nyt hyvin väsynyt."

Petrosa kumarsi, mutta pysähtyi ikäänkuin ajatus olisi syttynyt hänen
sielussaan: "Suokaa minun siunata teitä."

Hän oli kohottanut kätensä ja odotti, että Ebba rouva lankeaisi
polvilleen.

"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko", sanoi tämä terävästi.

"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta", kuului
suruinen vastaus. Hän poistui.

Ebba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän
itki... miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi
tämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli
hänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän
värisi sitä ajatellessaan...

Saattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko
ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän
tyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja
sentähden ennen kaikkea tutkia itseään.

Rakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen
ja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä
ihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi
kertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen
tämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta
ainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut
häntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja
ennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan
katsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.

"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!" kuiskasi hän. Mutta hän
tahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.

Ja niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä
tuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.

Hän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa
toimeen.

Petrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen
hymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui
eräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka
sulki hänen huolenpitoonsa.

Puhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.

"Mistä mieluimmin tahdotte kuulla ensiksi?" kysyi hän.

"Tahtoisin tietää miten on laita Hörningsholmassa."

Petrosan kasvoilla vilahti tutkisteleva ilme, mutta hän sanoi kirjeen
avattuaan: "Meidät on kaikki lähetetty teidän luoksenne ja olemme
sentähden teitä kohtaan velvolliset samaan vilpittömyyteen kuin
kirkon lähettiläitä kohtaan. Huomautettiin tosin, että naiselleko
meidän piti uskoa asiamme, mutta Malaspina sanoi: 'Hänellä riittää
ymmärrystä miehellekin, ja puhtaalle on kaikki puhdasta.' Tämä
ratkaisi asian."

Hän tukehutti huokauksensa ja otti kirjeen. "Saanko aloittaa, jalo
rouva?"

"Alkakaa", vastasi Ebba tuskin kuuluvasti.

Hän luki:

    "Veli, olen lähtenyt Hörningsholmasta..."

"Mitä, eikö hän ole enää siellä?" huudahti Ebba ylen hämmästyksissään.

Petrosa jatkoi:

    'Syyn ilmoitan nyt sinulle, ja saat muuten käyttää kirjettäni
    miten hyväksi näet. Olemme usein puhuneet, mihin rajaton
    rakkaus voi viedä ja nyt sanon sen sinulle. Tänne tullessani
    tapasin kovasydämisen naisen, uskottomia tai välinpitämättömiä
    palvelijoita, köyhyyttä ja hätää kaikkialla. Puhuin heille,
    mutta tuskin kukaan tahtoi kuulla minua. Silloin käsitin, että
    voidakseni heihin juurruttaa oppejani, oli minun annettava
    heille mitä he enimmän kaipasivat. Ensin oli tyynnytettävä
    heidän ruumiillinen nälkänsä, mutta mitkään rukoukseni eivät
    saaneet linnanrouvaa avaamaan aittojaan, ainakin tarvittiin
    ensin voimakkaita keinoja avaamaan tie sille tunteelle,
    joka voittaa kaiken. Niillä salaisilla keinoilla, jotka
    ainoastaan me tunnemme, onnistuin eräänä päivänä, kun hän
    valitti pahoinvointia, käsin painelemalla ja sivelemällä ensin
    lieventämään hänen pahoinvointiaan, ja kun sen jälkeen hänen
    mielensä suli minua kohtaan ja hän pyysi minua menettelyn
    uudistamaan, tapahtui pyhimysten avulla, että minun tahtoni tuli
    hänen tahdokseen. Aivan hereillään antoi hän minulle aittojen
    avaimet, uskolliset luotettavat palvelijat jakoivat kansalle
    viljaa, ja minusta nähden saivat he uskoa, että se tapahtui hänen
    armonsa käskystä.

    Täten oli kansan rakkaus voitettu ja minä käytin sitä sen jälkeen
    yhteiseen tarkoitukseemme.

    Hieroin ja sivelin sitten kenkä ketäkin, ja nyt tiedän
    kokemuksesta, että siten saa ihmiset tottelemaan pienintäkin
    viittaustaan, saa heidät alaisikseen kaikissa suhteissa. Kun
    en tiedä mihin tämä voi viedä ja pelkään, että minua kenties
    syytetään noituudesta ja taikomisesta, katson viisaimmaksi lähteä
    täältä.

    Anna rouvassa on tapahtunut sellainen muutos, että hänen
    veljensä, jota odotetaan tänne näinä päivinä, varmaankin täytyy
    se huomata, ja minä tahdon sitä ennen päästä pois. Lähden
    pohjoiseen päin ja tulen luultavasti jatkamaan kuten olen
    alkanutkin.

    Sinulle uskollinen

                                       _Henrik Henrikinpoika_.'

"Onko hän käyttänyt joitakin salakeinoja?" kysyi Ebba rouva melkein
kauhuissaan.

"Erästä äskenpaljastettua luonnonvoimaa, jolla voi taivuttaa kovat
ihmismielet", vastasi Petrosa. "Se on ilmaistu ainoastaan harvoille
veljeskuntamme jäsenille."

"Tunnetteko tekin sen?"

"En, sitä ei saa ilmaista kuolemaanvihityille."

"Onko siis aivan varmaa, ettette onnistu?"

"Niin uskon", vastasi hän. "Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen
saan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden."

Hän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt
toisen.

"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.

"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte
tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei
se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä
kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."

"Mistä toinen kirje on?"

"Sundholmasta." Hän luki:

    'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut
    aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia
    uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista,
    joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä
    sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan
    yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin
    tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se
    oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista
    ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin
    uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä
    katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.

    Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä,
    ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.

    Sinun

                                   _Ragvald Ragvaldinpoika_.'

"Kustaa Banérin leski kuuluu Sturein sukuun, ja he pitävät
lujasti kiinni Kustaa kuninkaasta", sanoi Ebba rouva katkeruuden
vivahduksella.

"Tämä kirje on Sundbystä", sanoi Petrosa, "ja kuuluu näin:"

    'Täydellinen menestys. Olen erään kelvottoman juoppopapin
    apulaisena tai oikeastaan sijaisena, ja minulla on tukenani
    hänen kaunis sisarentyttärensä. Koko seurakunta on aivan
    hassahtunut nuoreen pappiin, ja pappi tietysti kulkee ripeästi
    kohden maaliaan. Ylhäinen linnanrouva antaa minulle täyden
    vapauden, mutta hän ei tahdo näyttää mitenkään olevansa osallinen
    toimintaani. Hänellä on itsellään kappalainen, jonka luulen
    voivani käännyttää suotuisassa tilaisuudessa.

    Sinun

    _Erland Erlandinpoika_.'

"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten",
sanoi Ebba vilkkaasti.

"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa", virkkoi Petrosa
ja luki:

    'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka
    ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta
    nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen
    sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat
    kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.

    Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna
    edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.

                                  _Kristiern Kristierninpoika_.'

"Tästä täytyy tulla jotakin", sanoi Ebba vilkkaasti. "Aivan
ihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on."

"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt
kopiot kirjeistä."

"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?"

"En", vastasi hän, "sillä minä toimin teidän näkyvissänne."

"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?"

"Luulen, että legaatti odottaa sitä."

"Ei", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, "teidän täytyy tehdä
se itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja
luottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en
tiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen
kanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön."

"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken
pahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin."

"Mihin tähtäätte?"

"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti.
Vihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden
sieppaamista pois."

Äänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. "Tahdon olla
varuillani", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka
häntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.

"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?" puuskahti hän
pelästyksissään.

"Sallikaa minun siunata teitä!" pyysi Petrosa kiihkeästi.

Ebba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat
sitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. "Kiitos, ja kaikki pyhät
sinua siunatkoot!" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.

"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen", ajatteli Ebba. "No niin,
se voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen
valtaansa, ja sitä en tahdo."

Mutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli
vielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle
oikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski
häntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea
salamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.

Petrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi
linnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan
poissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti
kukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.

Kirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba
nosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä.
Mahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin
useita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen,
sen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen -- latinaksi. Miksei hän
ollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald
Ragvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan
nimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän
tunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.

Hän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli
Henrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi.
Vihdoinkin sai hän tietää...

Hän luki: "Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista
inhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä
maallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on
kovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä
tiedän, että olet voittava kiusaukset.

"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi
raatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja
tunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin
meidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla
puhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan,
täytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi
kovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein,
tahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun
syvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa.
On varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen
uskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta
tietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä
käyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi."

Vapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja
riensi pois.

Hän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon
kyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta
samalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. "Petrosa rakasti häntä!"

Hän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen
unelmiensa ihanne.

Mutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi.
Kokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa
saattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä,
eläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen
alla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi
mitä maksoi.

Mutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä
Petrosalta itseltään.

Samana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan
kanssa sisarestaan.

"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti", sanoi hän, "on kuin
kaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee
yhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella
ja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan
alustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä,
joka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra
ei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan,
joka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos
hän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen
sanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta
tiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto
Hörningsholmassa."

Ebba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.

"Onko täällä tyyntä?" kysyi Krister herra.

"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona",
sanoi Ebba. "Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa;
luulen hänen koettavan vaikuttaa heihin."

"No, mitä itse pidät hänestä?"

Petollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: "Aika
paljon."

"Sen saatoin uskoakin", tokaisi Krister herra. "Sinäkin olet joutunut
hulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan
murhaajan sinun huostaasi."

Ebbaa väristytti. "Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa", sanoi hän
kääntyen pois.

"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa", vastasi
Krister herra. "On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani
tehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan
yhteen heidän etevimmistä apostoleistaan."

"Tarkoitatteko Petrosaa?"

"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu
yrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'."

"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä", sanoi
Ebba melkein pelästyksissään.

"Se on kuten pitääkin."

Petrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli
kirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa
yhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen
omaansa.

Ebba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja
kuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne
leimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen
sielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.

"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa", sanoi Krister herra, "ja se
voi lamauttaa voimanne."

"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita", vastasi hän.

"Milloin se on tapahtuva?"

"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua -- mistä minä tiedän, olen
ainoastaan välikappale."

"Mutta eikö odotus ole raskasta?"

"Ei", vastasi hän, "se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan
paratiisissa."

Hän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan
ymmälle. "En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne", sanoi hän, "mutta
sanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne."

"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään", vastasi hän
nöyrästi.

"Nyt menen isäsi luo", sanoi Krister herra Ebba rouvalle.
"Toivoakseni ei ole mitään estettä?"

"Se olisi ainakin uutta", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.

Krister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten
istuutui hän Ebba rouvan viereen. "Sallitteko, että puhun kanssanne
hieman itsestäni?" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.

"Minun kai täytyy", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.

Petrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen
poskillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: "Olette lukenut
yhden kirjeistä."

Ebba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen
sydämensä lakkaa sykkimästä.

"Se kenties olikin parasta", jatkoi Petrosa. "Minun tarkoitukseni oli
vain säästää teiltä mielipaha..."

"Olihan se oikeuteni", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi.
"Mutta mistä voitte tietää sen?"

"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne", vastasi
Petrosa.

Ebba katsahti pelästyneenä häneen.

"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva,
hävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on
kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne."

"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette", puuskahti Ebba kiihkeästi.
"Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?"

Petrosa seisoi kotvan mietteissään. "Rippini, jota ei ole voitu
välttää, ei kenties miellytä teitä."

"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on
loukkaava epäluulo minua kohtaan."

"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on
varmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin
eroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja
taisteluihin, jotka he täällä kestävät."

"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa
korkeammalle kuin minut?"

"Ainakin teidän rinnallenne", vastasi hän ilmehikkäällä katseella.
"Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen
taivaalliselle istuimelleen."

"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?"

"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen."

"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne."

"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he
olivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi
eroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen.
Kärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru
herättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.

"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua
paratiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse,
ja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin
tunnemme; niin herää ihmisrakkaus.

"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä
päättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi
lepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat,
uusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat
alkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet
vaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.

"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on
löytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa
ensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten
te, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka
kätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat
tuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan."

Hänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että
Ebba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä.
Mutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa
katsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: "Kun
näin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo
rouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?"

Ebban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä "tunsin" tuli
hänen huuliltaan.

"Tiesinhän sen, tiesin sen!" huudahti Petrosa riemuiten. "Pyhä
Jumalan äiti!" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.

Ebba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut?
Tosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan
sitä ilmaista.

Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen
katsoessaan alas Ebba rouvaan.

"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan
enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin,
vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä
olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään.
Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla
läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."

"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää
ymmärtänyt itseään.

"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä
ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme
molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko
maailma."

Ebba purskahti rajuun itkuun.

"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa
kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka
aiheutan sinulle!"

"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba
langeten hänen jalkoihinsa.

Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili
armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen
ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti
rukouksen jälkeen.

Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä,
mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa
tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut
tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei
Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän
maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava
tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.

Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän
kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan
kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan
jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata
liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.

Petrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja
tutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina,
minä päivänä hänet kutsuttiinkin.




11.

KOTONA.


Valtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun
alussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja
raskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada
tarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria
Juhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa
heidän iällään.

Kristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi
hänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut
nähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.

Kätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen
otsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.

Heidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät
keskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava,
oliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt
vakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.

Örebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi
muutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein
kaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.

Ainoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti
oli silloin useita vieraitakin läsnä.

Hänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen
niinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse
tuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus
yllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi
hän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen?
Kenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.

"En ymmärrä häntä", sanoi tämä. "Olen monet kerrat tahtonut panna
Maria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen
lattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut
kunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä
mistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon."

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: "Herttuan
laita ei näytä olevan hyvin."

"Tiedän sen", sanoi Kätchen, "ja ajattelen sitä päivin ja öin."

Eräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. "Antakaa ne
minulle", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki
hän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut
Katin tuloa tai ei välittänyt siitä.

Kati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään
hän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.

"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.

"Enkö niinä saa tulla mukaan?" kysyi Juhani.

"Sitten, ei nyt!"

Päästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:

"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin
tavallisesti?"

"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."

"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä,
kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."

"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi
Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.

Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä
vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään
ennenkuin hän sanoisi.

Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken
saapuneista kirjeistä.

Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi
tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä
kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.

Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat
molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.

"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton,
kenties ensi kerran elämässään.

Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun
osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen
poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat
kiharat.

Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan
iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä
kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"

"Heistä minä en välitä", sanoi Kustaa. "Skytte saa antaa minulle
luvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme
kaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti."

"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku
Kätchen arvelee?"

Hän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.

"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä", sanoi Kati.

Isä painoi hänet lujasti vasten poveaan.

"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta",
sanoi hän.

"Ne minä lyön kuoliaaksi", huusi Kustaa. "Kukaan ei saa viedä Katia
meiltä."

"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen
ilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?"

"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt.
Saat tulla sitten, sanoi Kati."

"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille
kaikille kolmelle."

Mutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä
väliin ja suuteli sitä. "Missä olet oppinut taidon nähdä
surun-raskauttamiin sydämiin?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.

Molemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän
istua kunkin tuolilleen. "Kätchen saa istua polvellani niin kauan",
sanoi hän.

Pojat riensivät noudattamaan käskyä. "Meidän on kai neuvoteltava?"
kysyi Kustaa.

"Niin, neuvoteltava juuri", sanoi herttua. "Tahdon kuulla teidän
neuvoanne." Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja
sanoi: "Tämä on Ranskan kuninkaalta."

"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan", huusi
vilkas Kustaa.

"Minä myös!" yhtyi Juhani.

"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava
hänelle paras aarteemme."

"Kuinka hän voi sitä vaatia?"

"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me."

"Ei, me emme suostu", huudahti Juhani. "Mitä hän sitten tahtoo?"
kysyi Kustaa.

"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä
mieluimmin tahdotte pitää?"

He katsoivat toisiinsa. "Hevoseni!" huusi Juhani. "Ei", vastasi
herttua nauraen. "Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin,
mikä on meille paljon rakkaampaa." Näin sanoen veti hän Katin pään
syliinsä ja hyväili sitä., "Ei suinkaan hän Katia tahtone?" huudahti
Kustaa. "Kyllä vain, juuri häntä." Nytkös nousi hälinä.

"Minua?" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi
häntä pidellyt.

"Häntä ei ranskalainen saa!" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään.
"Ennen tappelen hänen kanssaan."

"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!" kirkui Juhani,
joka oli rientänyt hänen luokseen.

"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken", keskeytti
herttua. "Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka
hän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan
morsiameksi."

"Minua?" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua
pidätti hänet.

"Tahtooko hän naida Katin?" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.

"Hän ei saa!" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.

"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani", sanoi herttua. "Eikö teistäkin ole
ennen kaikkea kuultava Katin mieltä?"

Kustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.

"Eikö miesten ole ratkaistava?" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.

"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!" säesti Juhani
kiihdyksissään.

"Tavallisesti käy niin", sanoi herttua. "Mutta heidänkin mieltään
kysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?"

Pojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. "Kyllä, niin on
tehtävä", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.

Mutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi.
Ja silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän
suuteli herttuaa poskelle ja pyysi: "Antakaa minun mennä!" Ja hän
juoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: "Kuinka voit luulla, että
mikään voisi minut eroittaa teistä!"

Silloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.

"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme", kuiskasi
hän nyyhkyttäen.

Kustaa taputti sillä välin isän kättä. "Me pidämme hänestä niin
paljon", sanoi hän.

Kun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä
tiukkuudella: "Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa,
mutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja
puheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä
vastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus
minun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?"

Kätchen nousi heti ja niiasi syvään.

"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan
herra isäni tähden"; sanoi hän. "Mutta minä olen vasta kuudentoista
vuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä
vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa."

Pojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli
kuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:

"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan
kirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan."

Pilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän
pilkottamaan.

"Eivätkö sihteerini tänään herääkään", puuskahti herttua, "vai miksi
he viipyvät?"

Silloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.

"Onko tämä asia pidettävä salassa?" kysyi Kustaa näyttäen hyvin
tärkeältä.

Herttua tuumi hieman. "Kolme tuntia", sanoi hän. "Sitten saatte siitä
puhua; nyt pian läksyjenne ääreen."

"Eikö Kätchen tule mukaan?" kysyi Juhani.

"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän
tehdä mitä tahtoo."

Rakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle
ojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.

Herttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.

"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89", tuumi hän itsekseen. "Viiden
vuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!"

Heti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.

"Kuusitoistavuotias lapsukainen!" sanoi hän. "Ennen kahtakymmentä
vuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen."

Mutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi
sentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei
tiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut
siitä mitään.

Herttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa
hyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.

Sigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen
nähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat
vieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty
vankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.

Sota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin
hyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta
sitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina
osoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.

Mutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen
kärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka
istui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman
uuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa
syytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.

Kirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus
Bothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus
nimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja
johon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn
saapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.

Herttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden
aikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen
suosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet
takaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.

Nuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina
oli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa
kävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu
herttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.

Kauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin
oli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat
myös prinssit ja Skytte mukana.

Kotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan.
Mutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista
kahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun
jälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.

Eräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat
pojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.

Sanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä
lintuja ja linnunlaulua.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi
pientä lahjaa.

Skytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän
pyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.

Lopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen
hyvin tyytyväisenä tiehensä.

Seuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät
nähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen
satavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.

"Mitä tuostakin tulee?" kysyi Kustaa.

"Hauta", vastasi vanhus, "oikein sorea hauta."

"Kuka siinä tulee lepäämään?" kysyi Juhani.

"Aluksi tämä", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.

"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?" sanoi Kustaa
Skyttelle.

Rivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko
luikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.

"Mitähän tämäkin lie väkeään?" kysyi Kätchen.

"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia", sanoi Skytte. "Niin
koko kuin ulkonäkökin viittaa siihen."

"Mitähän hän tekee haudalla?"

"Miksi hän heitti rahan siihen?" huusivat pojat yhteen suuhun.

"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana."

"Se täytyy meidän nähdä."

Seuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan
kääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi
työskennellessään.

"Kaivatko sinäkin hautaa?" kysyi Kustaa.

Kääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.

"Mitä teet tuolla haudallasi?" kysyi Skytte.

"Siitä tulee morsiusvuode", vastasi kääpiö.

"Kai sinulle itsellesi?"

"Minulle tai jollekin muulle", vastasi hän.

Mutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan
oikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut
nutustaan ja antanut mummolle. "Kylläpä kannattaakin antaa jotakin
ihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti", sanoi Kätchen.

"Ei huonosti lainkaan", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa
ympäri huudellen: "Menkää maahan, menkää maahan!" Ja kuinka he kaikki
hämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi
käärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten
luikertelivat maassa ympäri.

Kätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja
Juhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.

Skytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan:
"Tulkaa tänne, tulkaa tänne!" Ja kaikkien ihmeeksi livahti
käärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.

Sen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja
jätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.

On itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.

"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?" sanoi Helena, joka
epäilemättä oli arin.

"Voitko selittää tämän, Skytte?" kysyi Kustaa.

"Ovatko he noitia kaikki?" puuttui Juhani puheeseen.

"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen
ratkaisusta", vastasi Skytte.

"Sitä emme voi sallia", sanoi Kätchen. "Voisitte joutua johonkin
vaaraan."

"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?"

"Siellä voi olla useampiakin."

"Juuri siksi tahdon lähteä yksin."

"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen",
sanoi Kätchen topakasti.

Palattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä
merkillisestä tapauksesta.

Pojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka
olivat enimmän heitä oudostuttaneet.

"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta", sanoi herttua.
"Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa
rahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat
ottamaan selon salaisuudesta."

"Saanko minäkin mennä mukaan?" kysyi Kustaa.

"Ja minä?" lisäsi Juhani.

"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä
kelpo ritareita kuin neuvosherrojakin", sanoi herttua nauraen.

Pojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan
tulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja
keskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli
heidän huomenna kohtaavan.




12.

JESUIITTAIN METKUJA.


Seuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen
ja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä,
kun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan
koskemattomat eiliseltään.

"Mitäs nyt tehdään?" sanoi Skytte nauraen. "Onko meidän palattava
kotiin?"

"Ei, ei", huusivat pojat. "Etsikäämme heitä metsästä."

Mutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja
sankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja
ainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.

"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman
peloissaan.

"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.

Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi
valoa.

"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton
pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota
hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä
vastaan.

Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.

Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli
hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja
vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi
kuin edelliset.

Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua,
ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa
puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee
markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä
väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa
jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä
saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja
vihreitä eri vivahduksissa.

"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.

"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.

"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene
vaarallista?"

"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.

Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän
seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että
hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan
askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin
kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.

Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella
lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan
näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.

Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään,
olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat
syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin
käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.

Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui
tajutonna maahan.

"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan
luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty
maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen
temmatuksi irti ja hypähti hautaan.

Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan
jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi
miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että
Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.

Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän
tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.

Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista,
ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän:
"Oletko vahingoittunut, Kustaa?"

"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen,
kun sinä olet täällä."

"Missä on Juhani?"

"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa."

"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?"

"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä
ihmisiä."

"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee."

"Saanko minä seurata?"

"Ota Juhani mukaan."

Heistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa
kohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut
heidän silmiinsä.

Kätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän
onnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.

Hiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu
lamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä?
Ulkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei
kuulunut mitään.

"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun
ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.

"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.

"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"

"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei
voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.

Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli
pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi
lampun.

Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He
eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.

Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan.
Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja
huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun
takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.

Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot
lähenivät lähenemistään.

Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän
puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.

He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.

"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta", sanoi Kätchen. Ja pojat
panivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: "Hyvä isä
taivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit
auttaa meitä suuressa hädässämme."

Heti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin
villipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan
pimeää.

"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän
hukkuvan!" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.

Aivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi miesääni.

"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja."

"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään."

"Jolleivät huku!"

"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä."

"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!"

"Mihin niin?"

"Käärmeluolaan, tietysti!"

Kuului raaka nauru. "Niin, siellä olisi hauska nähdä heidät."

"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme."

He loittonivat puhellen keskenään.

"Rakkaat", sanoi Kätchen, "ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja
ettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten
nopsasti eteenpäin!"

He lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.

He huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian
alkoi kuulua myös puron lorina.

Kustaa oli melkein aina etumaisena. "Jos otan pois muutamia kiviä,
sovin kömpimään tästä läpi", sanoi hän ilosta läähättäen.

"Tee se, minä autan sinua,"

Tuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. "Siellä on
suuri kivi edessä", sanoi hän. "Minä en jaksa sitä liikuttaa."

"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin."

Hän ponnisti kaikki voimansa. "Se liikkuu, se liikkuu", sanoi hän.

Hän pääsi läpi.

"Pian nyt, Juhani!"

Juhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. "Minä
tartuin kiinni", valitti hän.

"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset."

Hän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja
revityin vaattein.

"Minä en ehdi niin pian jälestä", sanoi Kätchen. "Juoskaa nyt pois
metsästä, Jumala on kanssamme."

"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!"

"Minä tahdon, että menette."

"Ei, ei! Auta minua, Juhani!"

"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!"

"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!"

Ja ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin
hievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja
silloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.

Hänen silmänsä säteilivät. "Tulkaa, tulkaa!" sanoi hän ja sieppasi
poikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista
pääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.

"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie", sanoi Kätchen.
"Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen."

Heti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli
kolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen
säätyyn.

Kätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.

"Meitä ajetaan takaa", toimitti Kati hengästyksissään, "ja me
pyydämme teidän suojelustanne."

"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?" kysyi hän kummissaan.

"Oletteko menossa sinne?"

"Olen, herttuan luo."

"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen
poikansa ja veljensä pojan."

"Katin myös", huusivat pojat.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi hypäten ratsailta. "Minä
onnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!"

Hän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa
korkealle herrasväelle.

Mutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse
yhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin
ratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen
selkään.

Mutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja
luoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.

"Ahaa, niinkö on laita!" huudahti pappi. "Silloin minuakin haluttaa
olla mukana."

Hän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän
puuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa
varmaankin levottomuudella odotettiin.

Silloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois
metsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi
kuitenkaan vahingoittamatta ketään.

"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille
avuksi", sanoi Kustaa. "Olen ajatellut häntä koko ajan."

"Sanos, pelkäsitkö kovin?"

"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja
mietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo."

"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen
kuuliaisia lapsiaan."

"Niin, Kati, ollaan vain."

"Näetkös, linna näkyy jo."

"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona."

Mutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua
linnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven
ympäröimänä.

Oli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja
tästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:

"Isä!"

Harhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta
seuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja
ottanut Kustaan käsivarsilleen.

Hän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin.
Näytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa
olivat: "Oletko vahingoittumaton?"

"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme."

"Niin, sen huomaan", virkkoi herttua liikutettuna. "Missä on Skytte?"
oli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.

"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!" huudahti
herttua.

"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?" virkkoi pappismies,
joka lähestyi kumartaen. "Kuka olet?"

"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut
kutsullanne."

"Oletko soturi myös?"

"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla
asestettu sekä kynsin että hampain."

"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät
sitä velkaa, jossa jo olen sinulle."

Herttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään
tyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan
Kustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti
osoittanut.

Kätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä
yhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.

"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi
käynytkään!" sanoi Kustaa.

"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen", vastasi Kati
yksinkertaisesti.

Tiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka
kummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta
linnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja
heidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.

Onnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi
siepannut hänet kiinni.

Helena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän
tointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: "Ne tappavat
heidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!"

Silloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin
suuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.

Herttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla
lähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita
pappi oli saanut Juhanilta.

Hiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa
kunnossa kuin se oli äskenkin.

"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari", sanoi Olaus. "Mutta
mitä kummaa tämä on?" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen.
Vähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.

"Marionetteja", huusi pappi. "Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot,
puvut ja muut!"

Sitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä
tutkia.

Herttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen
ehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. "Emme voi palata
herttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on
käynyt", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin
tutkittava.

Oli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi
etunenässä.

Tarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa
luostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita
oli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua
maahamme.

"Ei epäilystäkään", sanoi hän, "ettei täällä olisi ollut luostarit
salakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää
tutkia lähintä seutua."

"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?" kysyi sihteeri.

"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä", virkkoi mestari Olaus
huoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.

Mutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä
puutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi
ilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi
pian litteän kiven pystyssä.

"Nyt saatte nähdä jotakin", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten
avulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi
maatunut ihmisen luuranko. "Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne
neljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi
toimittaa Juhana herrakin tänne", huudahti hän.

Kun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan,
päätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille
seuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.

Kesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin
vakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.

Silloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät
Olauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. "Yhden paholaisen olemme
saaneet kiinni", sanoi hän.

Heti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.

"Onko hän kuollut?"

"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa."

Vanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti
maahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta
kivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.

Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.

"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."

Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla
mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan
seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi
hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan.
Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"

Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista
kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä
tunnustan!"

"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle
täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."

"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.

"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.

Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan
kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan..."

"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin
lyhyeen."

"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin
pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja
totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä
käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen
puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi
pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi
kukaan saanut minua kiinni!"

"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa", sanoi Olaus
ankarasti. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on
viety?"

"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos
hän on kuollut, on ruumis siellä."

"Voi teitä, jos hän on kuollut!" vastasi pappi määräten neljä miestä
seuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.

Oli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten
käskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.

Rovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.

Siellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen
keppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita
keppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.

"Voisiko täällä saada yösijaa?" kysyi rovasti. "On kai teillä
yliskamari?"

"Siellä on sairas", vastasi kehrääjä.

"Onko tauti tarttuva?"

"Tuskin."

"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan",
puuttui toinen nainen puheeseen. "Ja se lieneekin parasta, kun hän
kerran pitää sellaista elämää..."

"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?"

"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo", jatkoi akka, "Meidän on
täytynyt hänet aivan sitoa."

"Silloin oli onni, että tulin tänne", sanoi rovasti. "Sillä minun
sanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan."

"Saan kai häntä ainakin valmistaa", sanoi nainen aikoen mennä.

"Ei suinkaan", vastasi rovasti. "Se käy helpommin, jos heidät
yllättää."

Näin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset
lihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.

"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua", sanoi hän.
"Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin."

Näin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.

Uunilta pilkisti pää esiin. "Saakoot sitten surmansa molemmat",
kuului sieltä ääni.

"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!" puuskui nainen.

"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa", vastasi mies
uunilta.

Heti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä
niin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.

Sitten hän meni vuoteen luo. "Sanokaa minulle nimenne", virkkoi hän.

"Juhana Skytte."

"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin."

"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään."

Hänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan
verinen.

"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne", sanoi Olaus ja
kävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.

"Onko Kustaa prinssi pelastettu."

"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."

Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta
ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa
saatte palaa ikuisessa tulessa."

"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat
miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.

Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun
näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen
tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta
tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että
lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien
tulijoille.

Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta
hyökkääjät voittivat.

Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana
herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä
jalkaisin kaupunkiin.

"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin
huonosti ei olekaan laitani."

He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin
Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa
tietä.

Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat
syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana
Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä
sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."

"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla
on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa
paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."

"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta", sanoi herttua. "Totta
kai sentään haluat jotakin."

"Haluan pitää kiinni lupauksestanne", vastasi Olaus kumartaen,
"itseäni tai jotakin toista varten."

"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista."

Niin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan
päivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana
taivahiselle isälle Örebron linnasta.

Seuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli
itse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että
kaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild
herra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia
todistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille
tuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään
prinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille
mitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa
tarkoituksessa.

Kaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina
vastaisia kuulusteluja varten.

Skytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan,
jonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.

Lujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua
kiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.

Eräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: "Kas, mikä
ystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä
hänen luokseen."

"No, kuinka itse tahdot?"

"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton
lahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä."

"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi", sanoi
herttua.

"Voinko minä antaa neuvoja?" kysyi Kätchen punastuen.

"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset
ovat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain
viikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen
levottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua."

"Eikö Kustaa tule mukaan?"

"Sitä juuri ajattelin minäkin", sanoi herttua vetäen hänet vasten
poveaan. "Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi
tulla mitenkään."

"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo."

"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen."

"Ei, se ei käy päinsä", sanoi Kätchen hymyillen. "Minua tarvitaan
täällä kotona."

"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua
kaivataan", sanoi hän. "Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko
Helenan tultava mukaan?"

"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko."

"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää
lainkaan."

"Kuka se on?" kysyi Kätchen kummastuneena.

"Herra Juhana Skytte."

Kätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan
silmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.

"No, mitä arvelet asiasta?"

"Luullakseni Helena pitääkin hänestä."

"Onko hän sanonut sinulle sen?"

"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä."

"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?"

"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar
pitäisi siitä."

"Miksi ei?"

"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa."

"Pyh, ei mitään vaaraa."

"Sitä ei usko Helenakaan."

"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle
mukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua
palaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?"

"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta", sanoi Kätchen ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa.

"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni."

Muuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi
hänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin
mukaan.

"Mutta Maria Elisabet?" kysäisi herttuatar.

"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo."

"Ja Juhani?"

"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari", lisäsi herttua nauraen.

"Mutta kenen minä otan mukaani?"

"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan
huostaansa."

"Sopiiko se?"

"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja
korkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat
katsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan."

"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen."

Itse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen
jättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli
paremmin kuin omaa äitiään.

Samana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski
herttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten
ruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.

Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen
puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta.
Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen,
tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren
miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen
hänelle?"

Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat
hänen silmänsä maahan.

Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi
heitä.

"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin,
kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden,
jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle
kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle,
jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa.
Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan
herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla
minun toivomustani."

Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin,
jonka edessä loi katseensa maahan.

"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.

"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset
kuin totisesti ansaitsettekin."

Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle,
"vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä
minä kenties olen unohtanut."

Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai
myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."

Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski
herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin
ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen
kuiskasi Helenaa syleillen:

"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin
olisi ollut muuten."

Mutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen
antaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä.
Hän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel
Niilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti
heille omakätisesti.




13.

SOTARETKI VIELÄKIN.


Örebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että
Puolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan,
ja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin
ympäri maan.

Mutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut
kenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle
ominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt
Rääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan.
Päälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja
Kaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.

Itsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä
varalta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan
valtiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria
velvollisuuksiaan.

Kuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai
kuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään
kysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla
hiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika
ymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla
huomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.

Heinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta.
Ja heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera
laivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka
satamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan
suurella juhlallisuudella.

Herttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua
taasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle
varsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset
valloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna
raivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka,
ja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä.
Wolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät
linnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä
Kokenhausia piirittämään.

Kaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin
kenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta,
joka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia
piiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle
muonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko
sotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista
sitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin
antautui.

Mutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen.
Sen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon
nälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko,
että se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen.
Päälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some.
Gyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin
hankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.

Herttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja
prinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli
nähdessään isänsä jälleen.

Kaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen
mielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli
20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika.
Herttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties
vielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja
Gyllenhjelmin välillä.

Tähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että
Saksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi
Johan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen
saapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.

Muuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe
oli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten
alkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister
Some oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia,
heitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin;
kohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja
hyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta
tuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä;
Gyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.

Tällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä
palannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia
Nassaun kreivin keralla.

Huhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana
päivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset
vietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista
ja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse
poikansa ristille.

Kohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän
tahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli
kasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään
uskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.

Kustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. "Kas tässä",
sanoi hän, "tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia
joukkoja."

"Ne saat pian muuttaa pois", virkkoi herttua. "Sotaherra Rozivill on
tulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään,
etten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin
Kokenhaus on mennyttä kalua."

Niin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö
kuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.

Se oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen
joukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin
pakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin
tykkönään.

Kun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo,
riensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin
koko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot,
jotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois,
osa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät
pakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona
menetetyn tykistönsä.

Herttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun
alussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen
pääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään.
Silloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan
sekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin
että kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.

Sigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan
viemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut
mukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko
oli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota
Zamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut
tykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna
paikoillaan kokonainen kuukausi.

Se oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti
kysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti
sitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista
puolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.

De la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit
puolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät
saada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat
kaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta
mahdollisimman hyvään kuntoon.

Kun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti
herttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti
uskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia
väärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.

Erittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen.
Talonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli
riistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä
asukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen
rahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat
julkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.

Jäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja
laittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan "ratsumestarit, päämiehet,
voudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet" Turkuun vastaamaan
toimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin
toimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.

Liivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma,
että Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja
Gyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti
ankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin
puolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä
voitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.

Herttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta
siitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin.
Herttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se
joulu, joka Turussa vietettiin.

Uuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri
Pohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun
19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin
muutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua "järjestyssäännön, jonka
jälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on." Sitten taivallettiin
Pohjanmaan halki Ruotsin puolelle.

       *       *       *       *       *

Onneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden
vuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi.
Puolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm
saisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla
mukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.

Ruotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen
jälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin,
että Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin
hänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.

Hänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon
viheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi
hatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan
lämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.

Kuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen
tavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän
toki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia,
jotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia.
Vakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui
lempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen
kohtaloonsa.

Sangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka
tulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien
tavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan
taittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät
lähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja
nolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.

Vankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti
kirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka
sisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut
vankeutensa aikana.

Ruotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi
eivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin
kiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä
nöyryytykset.




14.

HORNANKUILU.


Ruhtinatar Maria oli jättänyt Elsan kahden uskollisen palvelijan
huostaan, ja nämä olivat päättäneet yhdessä useampain
kauppamatkustajain kanssa tehdä matkansa Espanjaan. Matka oli käynyt
tavattoman onnellisesti niin meritse kuin maitsekin, kunnes Sevillan
luona ryövärijoukkue kävi heidän kimppuunsa.

Asia olisi kenties päättynyt matkustajille onnettomasti, jollei
taistelun aikana olisi eräs mies rientänyt esiin miekka kädessään.
"Väistykää!" huusi hän ja tunkeutui taistelevain joukkoon.

Vaikutus oli käsittämätön, sillä samassa vaipuivat kaikki aseet ja
kuului vain huutoja: "Apostoli, apostoli!" Ryövärit tottelivat häntä
heti ja olivat ykskaks paenneet metsään.

Kun viimeinenkin oli poissa, kääntyi "apostoli" kauppamatkustajiin.
He lankesivat hänen jalkoihinsa rukoillen hänelle taivaan siunausta.

Hän viittasi Mariankuvaan tienvarressa. Pyhä äiti hänet oli
lähettänyt, sanoi hän. Ja useimpain kauppiasten riennettyä sinne
kääntyi hän kolmeen muukalaiseen, jotka pysyttäytyivät loitommalla
muista.

Elsa lausui kiitoksensa murteellisella espanjankielellä, mutta
apostoli keskeytti hänet kysymällä syytä hänen tuloonsa ja kuunteli
suurella mielenkiinnolla hänen vastaustaan. Kuultuaan, että neidolla
oli suosituskirje karmeliittiluostarin abbedissalle, lupasi hän ennen
pitkää käydä tämän luona.

       *       *       *       *       *

Abbedissa Franciska de Lerma oli ruhtinaallista syntyperää. Hän oli
nuoruudessaan ollut Maria Steyermarkilaisen persoonallinen ystävätär,
ja tämän suosituksesta suostui hän ottamaan Elsan tilapäiseksi
hoidokiksi. Ainoastaan siten saattoi hän oleskella luostarissa.

Häntä kehoitettiin sitä paitsi tarkoin noudattamaan luostarille
säädettyjä menoja. Saattoi maksaa hänen henkensä, jos tuli
tunnetuksi, että hän oli protestantti.

Elsa lupasi kaiken mitä vaadittiin. Nyt oli hän lähellä maaliaan,
täältä oli hän löytävä Eevan -- jos hän vielä oli elävien joukossa.
Mutta tässä luostarissa ei rakas sisko ollut, sen tiesi hän,
ennenkuin ensimäinen viikko oli kulunut umpeen. Kun hän ilmoitti
siitä abbedissalle ja sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä toiseen
luostariin, vastasi tämä, että sääntöjen mukaan täytyi hänen
oleskella luostarissa vähintään kuukausi. Kuukauden kuluttua saattoi
asian ottaa uudestaan puheeksi.

Elsa aivan jähmettyi kauhusta. Kenties oli aikomus pitää hänet täällä
iätkaiket. Samana päivänä määrättiin hänet hoitamaan erästä sairasta
nunnaa.

Nuoret kuiskailivat hänelle, että sairas oli ilkeä vanha nainen,
jolla varmaan oli jokin suuri synti omallatunnollaan, sillä hän ei
saanut kunnaan rauhaa henkäämän hetkeksikään. Mutta se ei Elsaa
pelästyttänyt.

Myöhään illalla hänet vietiin sairaan luo. Pikku sellissä oli
ainoina huonekaluina yksinkertainen puusänky, tuoli ja pieni pöytä.
Valkoisella kalkkiseinällä sängyn yllä oli pyhän neitsyen kuva.

Palveleva nunna toi palavan lampun ja hartauskirjan, jotka laski
pöydälle.

"Teidän täytyy valvoa koko yö", sanoi hän Elsalle, "valvoa ja
rukoilla, sillä ei voi tietää minä hetkenä hän saa kohtauksensa."

"Tulen tekemään parastani", vastasi Elsa ja hiipi varpaisillaan
sairaan luo. Nunna meni tiehensä.

Elsa näki vuoteessa kalpeat, surkastuneet kasvot. Sairas makasi
avoimin silmin, mutta ei katsonut hoitajaansa. Ainoastaan huulien
liikunnosta saattoi nähdä sen levottomuuden, joka häntä kalvoi.

"Rukoilenko ääneen?" kysyi Elsa.

Sairas hätkähti äänen kuullessaan, mutta vastasi vain lyhyeen: "ei."

Hartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta
suru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun.
Mitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!

Sairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka
katseli häntä kauhun ilmeellä.

Kun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko
ruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.

Elsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja
alakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta
sisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan
ja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan
rakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.

Palveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. "Olen viipynyt
kauemmin kuin tavallisesti", sanoi hän, "sillä aamuisin hänellä on
parhaimmat hetkensä." Näin sanoen hän meni sairaan luo.

Elsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin
rajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin
saattoi uskoa nähneensä vain unta.

"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?" kuuli hän sairaan
kuiskaavan nunnalle. "Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?"

"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne
eilisiltana", vastasi nunna. "En voi uskoa muuta kuin että hän on
täyttänyt velvollisuutensa."

"Etkö näe, että se on vain henki?" kysyi sairas ja peitti päänsä
uudestaan.

"Kenties hyvä henki", virkkoi nunna. "Silloin on hän tervetullut."

"Luuletko hänen jäävän tänne?"

"Olen varma siitä."

"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu", huudahti
sairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.

"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?"

"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!"

"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä..."

"Pane ne pöydälle ja mene heti!"

Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi
tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä
tulen heti teitä auttamaan."

Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut
sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin
pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen
katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien
tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa
anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi
päätään kiviin.

Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä
syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän
syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."

"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on
aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi
hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on
epätoivoa."

Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa
minulle", pyysi hän hiljaa.

"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti
rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen
tähden kuulee rukouksemme."

"Kuinka sen tiedämme?"

"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet."

Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli
kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.

Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi
hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.

"Epäilettekö sitä?"

"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?"

"Kyllä, koko sydämestäni."

"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?"

Elsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun
tunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan
katseen.

"Varmaan olette Herran lähettiläs", sanoi vanhus. "Nyt uskon, että
minäkin voin saada sovituksen."

Nunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä
toisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan,
nousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti
Elsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.

Ihmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut,
että kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi
epäilyksensä, huudahti toipunut sairas:

"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme."

Ennen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja
pienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui.
Mutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa
reunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta
hän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei
ollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä
lukemisesta.

Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut
aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut,
mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."

"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar
Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta
minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."

"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.

Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli
kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi
syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät
hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin
malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan.
"Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."

Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin
ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu
siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar
Anastasian kummalliseen muutokseen.

Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen
kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun
hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.

Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti
olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin,
osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen
kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada
anteeksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat
siellä pater Lorenzo ja "apostoli."

"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi
Elsa ja ojensi hänelle kätensä.

Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka
sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.

Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi
silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän
sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä
apostoliksi?"

"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden
kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.

"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa
voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin
syntiselle."

"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi
vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?"
sanoi apostoli Elsalle.

"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua
vastaan", virkkoi Elsa allapäin.

"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"

"Kuinka voisin sen unhottaa!"

"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."

"Eevastako, sisarestani?"

"Niin, hänestä."

"Elääkö hän?" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.

"Ei, hän on kuollut."

"Kuollut, kuollut!" toisteli Elsa kyynelissään. "Hänen henkensä se
siis ilmestyi minulle!"

"Niin varmaankin."

"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää
minut sinne!" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.

Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla
äänellä: "Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan."

"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!"

"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa
kahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä."

"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat
vieneet kaiken iloni maan päällä!"

"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden?
Ajatelkaa tarkoin."

"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan
ympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä
tahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa."

Hän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia
pitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. "Sanokaa
heille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin
henkeni", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä
syvällä osanotolla.

Pater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.

"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!" Ja
Elsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.

Tämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. "Olette
taistellut kovan taistelun", sanoi hän. "Mutta Jumala on teitä
vahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon."

"Kertokaa minulle kaikki", sanoi Elsa.

"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua
ruumiillisestikin."

Pater oli tullut takaisin. "Ettekö tahdo lähteä luostarista?" kysyi
hän.

"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin", vastasi
Elsa.

"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa", virkkoi de Vuergas,
niinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha
hoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.

Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana
päivänä.

Abbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi
melkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa
sanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin
nukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen
jälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin
ulkoreunalle.

       *       *       *       *       *

Elsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä
pidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta
kun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen,
luultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen,
protestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.

Mutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi
portinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian
kerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut
joukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli
pakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan
voimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun
uskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.

Häpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys
ollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen
tulonsa.

Karmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja
Franciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä
ulkonaiseen loistoon.

Vastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla
päällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen
valtaistuimen kunniataivas.

Franciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli
kunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.

Hän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta,
riippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha,
johon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella
helmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä
kultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä
välkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti
jalointa lajia.

Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni
vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka
heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen
itse toiselle tuolille.

"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman
todistajia", sanoi hän.

"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.

"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita
liikkuu ympäri kaupunkia."

Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria
Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka
etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen
vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön
oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen
oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut
melkein ennalleen.

Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden,
uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta
sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä
ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:

"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"

"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."

"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus
virkavirheestä."

"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä
otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että
teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut
käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."

Alliaga huokasi. "Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän
piileksii?"

Kysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla
äänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että
hänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.

Suurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi,
että pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi,
ettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista.
Hän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten
inkvisitsionille.

Kun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni
Ludvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti
häntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.

       *       *       *       *       *

Pieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä
puutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat
amerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin
lehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut
availivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.

Signora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti
nuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi,
että Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet
pieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja
houkutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan
sänkyyn.

Elsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen
mitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin
ukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut
enää kauemmin pysyä pystyssä.

Hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia
kertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli
häntä.

"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan",
kuuli hän tämän sanovan.

Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä
hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan
kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat
leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli
Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan
alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle,
että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi
pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.

Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen
toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.

Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa,
mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.

Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän
hymyilee kuolemalle."

"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa
jäädä eloon."

Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen
avasi Elsa silmänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat
saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."

"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen
luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.

Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti",
sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui
hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta
kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä
huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."

Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna
peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen
hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne."
Sitten hän lähti.

"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan,
nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa
mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja
poistuen.

Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu
puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi
sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut
pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.

Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että
hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin
maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä
pakinallaan ja kertomuksillaan.

De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava
viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen
tarinaansa kertomiseen.

De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut
tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut
julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin
hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin
henkensä metsästysretkellä.

Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon
vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli
ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin
syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä
hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut
munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä",
oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä
auttavat aseet."

Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri,
että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin
hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa
hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä,
ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."

Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta
jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti
häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät,
"erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita
kuiskaten.

Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen.
Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni
häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista,
mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja
pitää hyviä päiviä.

Useimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat
ikävöivät hänen palaamistaan.

Nuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo
kolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän
teki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä
hän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena
ympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: "Huomenna tulee hän!"

Samana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä
seurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi
seppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli
ripustettava kukkaköynnöksiin.

He puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. "Kahtena ensi
vuorokautena ei hän poistunut huoneesta", kertoi Juanita. "Sanoinkin
jo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman
kanssa, kumpi heistä saisi Signorinan."

"Mitä hän vastasi?"

"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava."

"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin
milloinkaan ennen", sanoi Elsa hiljaa.

Samassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi
pieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.

"Kuka voi kirjoittaa minulle?" sanoi hän ja luki kummissaan: "Signora
Elsa Sparre." Kenties oli de Vuergas... Hän avasi kirjeen, siinä oli
ainoastaan sanat: "Pater odottaa teitä!"

"Missä, missä?" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että
ystävä oli jo palannut.

"Ulkona puutarhassa, aitovarressa", vastasi poika.

Ei epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein
lentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni
parhaillaan.

Kun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.
Hän huusi kärsimättömästi: "Tule, tule, täällä minä olen!"

Samassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin
vahvoille käsivarsille. "Jos huudatte, olette kuoleman oma", kuiskasi
ääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten
vaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän
taa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua
eteenpäin.

Tämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei... Alliaga
olisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi
olla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän
ei tuntenut pelkoa lainkaan.

Vaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita
ylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet
kannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten
varovasti jollekin pehmeälle.

Askelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän
tunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois.
Vaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet
oli laskettu.

Hän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa.
Kynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja
hänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen
hameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: "Oh, bellissima,
bellissima!"

Elsa irroittihe hänestä nopeasti ja kysyi: "Missä olen?"

"Inkvisitsionipalatsissa", vastasi tyttö nousten.

"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?"

"Hänen ylevyytensä Alliagan."

"Tahdon tietää millä oikeudella!" huudahti Elsa.

"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet
ottaa vastaan."

"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin."

"Se ei käy päinsä", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä
ja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi
palvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja
viiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.

Tyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle,
toivotti signoralle hyvää yötä ja meni.

Elsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli
rohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar
Marialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka
oli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran
ennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin
apuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta
aihetta häntä kiittää.

Sairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui
syömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut
vettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen
lasia.

Aterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä
käveli sotamiehiä edestakaisin. "Niin, eihän minun tarvitse
heittäytyä täältä ulos", ajatteli hän. "Hän kyllä tulee minut
vapauttamaan."

Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi
iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja
laskeutui levolle.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään,
eikö signora tahdo mitään."

Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo
pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.

Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin
edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin
palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan
poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin
hänet oli viety?

Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta
ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä
rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.

Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?"
Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.

Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet
ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi
ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle
kätensä.

Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja
sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."

"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"

"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille
häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"

"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä."

"Se olen minä!"

"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?"

"Sanon sen nyt."

"Tunsitteko sisareni?" kysyi Elsa hiljaa.

"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys
välillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän."

Elsa kääntyi loukkaantuneena pois.

"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän."

"Minä haluan päästä täältä", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.

"Mutta ette pääse", vastasi Alliaga tyynesti.

"Millä oikeudella pidätätte minua?"

Alliaga hymyili: "Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän
kanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne."

"Ettehän vain petä minua?"

"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin", sanoi Alliaga katsoen
tutkivasti häneen, "edellyttäen että annatte minun puhua loppuun."

"Puhukaa vain", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.

"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä
suurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi
vastaamatta..."

Elsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.

"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma -- ja minä matkustin.
Me molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa
oli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä
rakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua
vastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli
ainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte
kuitenkin minua sillä kertaa."

"Kuten ainakin olen tekevä", puuskahti Elsa. "En ole koskaan pettynyt
naista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin
mieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa."

Hän oli vaiti kotvan. "Nyt olette täällä", lisäsi hän ja katseli
häntä intohimoisesti, "kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan!
Tule omakseni, Elsa!" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä.
"Tunnen, etten voi elää ilman sinua."

"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen", sanoi Elsa inhon
ilmeellä ja veti pois kätensä.

"Rikokseen", toisti Alliaga. "Jollei mitään muuta ole välillämme,
silloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle." Hän otti esille
pienen kirjan. "Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne
kumoamaan."; Hän viittasi kirjaan. "Tässä on veljeskuntamme säännöt,
ja kuule nyt itse." Hän avasi kirjan ja luki:

"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin
ihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti."

Hän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: "Kaikki, minkä
päästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on
annettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun."

"Tämä on inhoittavaa!" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään
ja heittäen sen lattiaan. "En voi kuulla sanaakaan enempää."

Alliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta
ja hän puuskahti kiihkeästi: "Tätä tulette vielä katumaan.
Valitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään
kerettiläisyydestä!"

"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää", sanoi Elsa melkein
itsekseen. "Mutta häpeällä en sitä osta."

"Elsa!" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.

"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin,
olen tehnyt vaalini."

Elsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet
raivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä
ja syöksyi ulos huoneesta.

Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon",
rukoili hän.

Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui
esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän
kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.

Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole
peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän
poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus
on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."

Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei
viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.

Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja
parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään,
huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen
jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan.
Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.

"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan,
joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan
lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja
sitoi puolinaamion kasvoille.

Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän
matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä
rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.

Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle
kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen
vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.

Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja
siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan
hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta
heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet
tarkastuksesta.

Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita
käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun
koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia,
Mariankuva ja rukousjakkara.

"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja
poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.

Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen
kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita.
Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei
ollut sanaakaan enempää.

Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin... ei,
varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin
keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista
rippi-isää.

Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui
itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.

Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles,
jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän
uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi
tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein
uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.

Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta
kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.

Hän rupesi levolle... nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta
siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana
aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli
luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta,
mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen
tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi
hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.

Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän
hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.

Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni
vastaamatta mitään.

Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida,
vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin
kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen
rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen
rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti
päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin
taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta,
että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut
sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään
kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä
kaikissa huolissaan.

Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi
perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten
hän meni tiehensä.

Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan
pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua
korkeudesta.

Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä
sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan
hänen vertaan.

Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi
olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi
päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.

Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä
käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt
tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.

Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa:
"Tyttäreni!"

Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta
hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.

"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen
käsivarsilleen.

De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat
jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja
tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.

"Saisipa nyt kuolla!" sanoi Elsa.

"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut", sanoi de Vuergas ja
irroittautui hämillään.

"Teiltäkö viesti oli?"

"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt
siitä, mitä on tehtävä."

"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi."

"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä."

"Sitä odotinkin", puuskahti Elsa. "Ja olen rukoillut Jumalaa, että
jos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne."

"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!"

"Nyt on kaikki unhotettu!" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja
Elsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. "Luulen melkein, että
katkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta
minä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja
hän kenties luulee, että olen kiittämätön'."

Hän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa
jälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de
Vuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen
liikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: "Elsa, rakas Elsa!"

"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan
saisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja
rakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne
viholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita
rikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen
pyhä evankeliuminsa." Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat
hänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti:
"Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä
taivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että
teistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa
saisimme kohdata toisemme."

De Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. "Elsa, ette tiedä mitä
sanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä
toipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja
hiljaisuutta."

"Ylihuomenna pääsen lepoon!"

"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?"

Elsa pudisti päätään. "En usko sen teille onnistuvan ja suoraan
sanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä
tahdon kuolla."

"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?" sanoi de Vuergas
liikutuksesta väräjävällä äänellä.

"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet
toisemme tiellä erotaksemme."

De Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen
koputus ovelle. "Tunti on kulunut", sanoi de Vuergas päästäen käden.
"Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta
pater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo."

"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?"

"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että
hän on teidän ystävänne."

"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte", vastasi Elsa
väsyneesti.

Kuului uusi koputus.

De Vuergas hätkähti. "Tapaamme tuomiosalissa toisemme", sanoi hän ja
riensi pois.

Elsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. "Tuomiosalissa", kuiskasi hän,
"on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut
kuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun
tähteni tulee hänestä protestantti."

Seuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni,
ja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski
vanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin
katsoi hyväksi.

Vartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.

Elsaa tervehtien virkkoi pater: "Teidän täytyy suoda minulle täysi
luottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä
asioista."

"En keskeytä teitä."

"Muistattehan sisar Anastasian?"

"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?"

"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta."

"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis."

"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?"

"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?"

"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema
omallatunnollaan."

"Laupias Jumala!" huudahti Elsa. "Kertokaa, kertokaa!"

Ja pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui
soimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen
mustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut
huoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty,
oliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.

Kun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään,
otti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi
päättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi
viettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta,
jota hän kantoi povellaan.

Luostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja
hän joutui uhriksi.

"He murhasivat hänet?" kysyi Elsa kauhuissaan.

"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin
kirstuun, ja Anastasia kuristi hänet."

"Kamalaa!" vaikeroi Elsa. "Että rakkaan sisareni piti saada niin
julma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!"

"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti
syypää sisarenne kuolemaan?"

"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?"

"On", vastasi pater. "Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?"

"Hyvin mielelläni."

"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä..."

"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?"

"Niin, suurinkvisiittori", lisäsi Lorenzo.

"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä."

"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen
sopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan,
otti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua."

"Richissalla on siis poikansa."

"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa
häntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga
oli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää
hänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta.
Aina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa,
hän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin
lemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen",
lisäsi pater melkein itsekseen.

"Miksi Richissa alistuu?"

"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein
mielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut
vihaksi ja kostonjanoksi."

"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle
tielle?"

"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä
yrittääkään", sanoi pater. "Mutta kuulkaahan edelleen: kenties
Alliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei
kertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon
kuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän
olevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan
mieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä."

"Olen valmis kuolemaan", vastasi Elsa. "Paljoa hirmuisempi on
kidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois", vastasi Lorenzo
väristen.

"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?"

"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan", vastasi
Lorenzo. "Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko
veljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja
polttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden
eivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan."

Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle
tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni
teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa",
vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan
teidät -- Richissan tähden!"

"Onko hän teidän siskonne?"

"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni
teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät
sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet
niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan
kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin
saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän,
että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota
koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden.
Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi
takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon
pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle
Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen
hänen käsiään.

"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna
kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi
anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."

"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin
mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon
puolustajanne puhua."

"Ettekö te tule olemaan läsnä?"

"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."

"Emmekö enää tapaa toisiamme?"

"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.

Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven
eteen.

       *       *       *       *       *

Tutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu
kauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana
mustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain
ja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja,
ylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.

Miltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki
odottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut,
että de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään
nuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.

Vihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui
suurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri
valkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan,
ja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.

Alliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin
katseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului
ovelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin
kaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle,
jota toivat mukanaan.

Se oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin
siitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.

"Löin lurjusta, joka häpäisi minut", vastasi mies, "arvotonta pappia,
joka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt
minuun; totta kai minun oli sellainen kostettava."

"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on
hurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan,
ja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan
katumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä
ja helvetin tuskista."

Hänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia
syytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät
kaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.

Suurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys
koski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.

Enempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat
inkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen,
joka kevein askelin tuli heidän välissään.

Edellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen
oranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi
Juanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja
Elsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.

Hän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja
rohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli
varma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi
häntä.

Hän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten
hän sanoi melkein vienosti: "Ottakaa pois huntu!"

Elsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.

Tämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.

Elsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt
seisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän
Mariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.

Alliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois
katseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän:
"Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että
puhutte totta."

Epäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani
kätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi
seissut itsensä Jumalan edessä:

"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon,
että kaikessa puhun puhdasta totta."

Äänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat
näyttivät sen tuntevan.

Alliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.

"Nimenne?" sanoi hän.

"Elsa Sparre."

"Ikä?"

"Kahdeksantoista vuotta."

Kuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.

"Uskontonne?"

"Olen protestantti", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.

Mutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin
aivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. "Kerettiläinen siis!"

Elsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: "Miksi olette tullut
tänne?"

"Etsimään sisartani."

"Oletteko löytänyt hänet?"

Elsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: "Hän on
kuollut!"

"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?"

"Olin sairas."

"Kuka todistaa sanojenne totuuden?"

"Minä!" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.

"Apostoli, apostoli!" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova
tungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.

"Kuka olette?" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.

"Jean de Vuergas", vastasi kysytty.

"Kannatte fransiskaanien pukua."

"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan", vastasi
hän. "Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella."
Näillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri
sinetti.

Tämä luki ja antoi sen takaisin. "Mitä tiedätte tästä
kerettiläisnaisesta?" kysyi hän.

"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus
liikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin
tapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja
pyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen
rikokseensa nähden."

"Onnistuitteko?" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.

"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian
suuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan."

"Te pelastitte hänet?"

"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla." Suurinkvisiittori
havaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi
pelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: "He rakastavat
toisiaan!"

"Kuinka on mahdollista", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä,
"että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?"

"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä."

"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!"

"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin
kerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä
paheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita.
Heille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja
katuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen."

Hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta
kuului hyväksymisen muminaa.

Suurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä
sävyisyydellä: "Sanotaan, että osoitatte liian suurta
suvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja
kerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille..."

"Teidän ylevyytenne", keskeytti de Vuergas, "he ovat onnettomia ja
vainottuja, sentähden he tarvitsevat minua."

Näitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.

Alliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka
tämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan.
Mustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein
vimmoissaan:

"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset
opit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä
maista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta."

"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan",
vastasi de Vuergas. "Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen
hurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että
sielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu
alttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra,
Herra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että
hän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa
toimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?"

Oli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli
sellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.

"Kuinka tiedätte", huudahti suurinkvisiittori, "ettei se, joka itkee
ja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri
katumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa
rukoillakaan?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi de Vuergas, "älkäämme puuttuko
teologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää,
että minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset,
koska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä
ja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä
olette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan
roomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset,
jotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on
annettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän
monien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin
polttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme."

"Hän herjaa", huudahti Alliaga, "hän uskaltaa syyttää pyhää
inkvisitsionia!"

De Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin
terävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi
silmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset
ja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot,
joita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja
salaiset irstailunsa.

Mutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja
Alliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.

Kuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin
vaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä
ajatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.

Useimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän
kaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa
henkensäkin hänen puolestaan.

Alliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de
Vuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen,
ikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.

Sen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle,
ja näytti tekevän vertailuja.

"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen", sanoi
hän näyttäen kirjaa apulaisilleen. "Kreivi Jean de Vuergas on
seurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien
kanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan;
sentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska
mainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä
puolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme
määräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi
kahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että
häntä on väärin syytetty."

Edellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan
hänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan.
Mutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä
oli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.

Polvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti
hän: "Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!"

Tänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän
ahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.

Hän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön
ja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun
kasvoilleen.

Salissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät
esiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli
viaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä
uhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden
puolesta todistamaan.

Suurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet
vimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni
Elsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat:
"Huntu pois!"

Nähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat,
myhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:

"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!"

Kansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului
uhkaavia huutoja: "Todistajat, todistajat on kuulusteltava!"

Mutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi:
"Tyhjentäkää sali!"

Tänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea
ja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.

Mutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki
inkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit
kahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi
kahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita
miehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan
eteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä
isäkseen ja hyväntekijäkseen.

Uhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja
varovainen.

Kolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä
suunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon
ympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli
inkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään
näyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.

Alliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili
viekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään,
ja hän veti helpoituksen huokauksen.

Samassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa
vetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.

Suurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain
neuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de
Vuergaan rinnalle.

Alliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja
sadatteli unhotustaan.

Presidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä
vangit pois.

"Päästäkää tämä mies vapaaksi", sanoi hän ankarasti. Kahleet
irroitettiin heti paikalla. "Teidän armonne", rohkeni Alliaga
virkkaa. "Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä", huudahti
presidentti. "Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin
neuvoston vahvistettava?"

"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin", sammalsi Alliaga.
"Mutta tarkoitukseni oli..."

"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos", jatkoi presidentti.
"Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta
meille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen
vai eikö."

Alliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi
kumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: "Olen iloinen
voidessani antaa teille takaisin vapautenne."

"Viva, viva!" huusi kansa. "Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa
siunatkoon!"

"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle
nuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu
tuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen",
virkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.

Presidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän
näkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen
suurinkvisiittoriin.

Tämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia
ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.

"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de
Larman kanssa", sanoi hän nöyrästi. "Pyhä veljeskuntamme kieltää
kerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut
ainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää
hänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että
sallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?"

"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan", puuttui de
Vuergas puheeseen. "Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin
säästettäisiin oleskelemasta vankilassa."

"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä
hänet vankilaan?" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. "Näyttää
siltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä
parhaiten sopii hänelle."

De Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata,
oli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.

"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!" rukoili hän
hätäännyksissään.

Tämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. "Mihin on
tarkoituksenne viedä hänet?" kysyi hän Alliagalta.

"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin", vastasi tämä.
"Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona."

Tiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen
paikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat
eteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän
vastauksen.

Kun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo
varoittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi
rukoillen: "Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua
peloittaa niin kovin!"

"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä
tahansa", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa
kainaloonsa.

"Nyt en enää pelkää mitään!" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen
olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo
olivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat
pilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka
jälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti
pauhulla: "Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken,
että nämä molemmat on heti..." kamalasti karjahtaen hän kaatui
lattialle.

Samassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut
sen omaan rintaansa.

Hämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä?
Kaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu.
Miksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut
suurinkvisiittorin?

Tutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka
pater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet
revittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.

Kuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että "pater" oli --
nainen!

Punonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:

"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta
halveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että _hänen_ sisarensa
täytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan
nyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka
on kohdannut onnetonta Richissaa."

Tänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään
ylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä
oli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: "Kas tuolla on vaippa,
käärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin
voitte."

Kehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas
Elsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi
jonkun heidät eroittavan.

Kiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki,
ulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti
kirkas valo.

"Hän odottaa meitä", sanoi de Vuergas.

Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen
nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan.
"Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele
päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."

Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut
lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin
ujostelevan toisiaan.

"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli
hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna,
Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä
levolle."

Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan
edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely
puistokäytäviä sinne tänne.

"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi
Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut
ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi
kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä
saisi punaa poskilleen.

Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä
vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi:
"Kuinka voin kiittää teitä!"

De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle
turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.

"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa.
"Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän
tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."

Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta
ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.

"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana,
kun tulimme tänne kotiin?"

"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin
kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa
millekään muulle."

"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut
onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua.
Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen
mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista
elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä
kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."

Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän
katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:

"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan
rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan
olla mahdollista, että... ensi kertaa kohdatessamme... mutta en
ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle
vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne.
Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin,
että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain
saisin nojautua käsivarteenne."

"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.

Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan
ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla
vaimoksenne."

"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan
katolilaisen kanssa naimisiin!"

"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin",
sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.

Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen
jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä.
Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda
sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne
takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja
nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka
voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen
ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja
tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme,
hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus
kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.

De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei
virkkanut sanaakaan.

Silloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan,
eivätkä he koskaan tulleet sisään?

Aamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä
naputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle
kirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.

Kirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: "Meidän täytyy jo
tänä yönä lähteä täältä!"

"Ei teidän, ainoastaan minun!" huudahti Elsa. "Oi, olen jo tehnyt
teille liian paljon pahaa."

"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne",
vastasi de Vuergas kiihtyneenä.

Kyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen
ja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: "Kirje on ylineuvoston
presidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja
hän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää
syyn minun niskoilleni."

Nyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: "Emmekö voi nyt heti lähteä
täältä?"

De Vuergas hymyili surumielisesti. "Tahdotte siis jättää minut
siihen uskoon, että olen teille rakas", sanoi hän hiljaa ja pujotti
käsivartensa neidon vyötärölle.

"Yli kaiken maailmassa", kuiskasi Elsa, "niin rakas, etten tiedä
kuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa
lupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi
meille molemmille."

De Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.

Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani
on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani,
saanko nyt antaa ne teille?"

"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti
sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä
puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan
olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä
ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen.
Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta
inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu
niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen
hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli
kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi
oikein hävetäkseen pahoja töitään.

Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka
näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja
valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa.
Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa
sylissä.

Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä;
presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu
heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän
turvallisuudestaan rajalle saakka.

"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas
auttaessaan Elsaa ratsaille.

"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.

Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin.
Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he
olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.

Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he
eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa
söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein,
että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.

Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari
melkein merestä."

Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva
aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää
sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton
pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan:
"Täälläkö meidän on erottava?"

"Se riippuu sinusta", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä
kiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.

Vihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen
papinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.

"Oletteko nyt tyytyväinen?" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.

"Tulkaa usein tänne", vastasi Elsa.

Ja niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa
ei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa
puhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta
tyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen,
mutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.

Laiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.

Sunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen
protestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.

Elsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut
nähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla
voimaa ja rohkeutta.

Pappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan
rajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään
eroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin,
ja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut
tämän saarnan!

Kaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta
käytävää tuli -- saattoiko uskoa silmiään -- de Vuergas! Hän meni
suoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka
hänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet
otettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.

Elsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa,
kun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:

"Elsa, tahdotko nyt olla minun?"

"Oi, tahdon!" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti
heidän liittonsa.

Samana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.




15.

HERTTUA.


Vanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria
Elisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin
oli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison
iloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen
kerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta
hartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia
elämästään.

Herttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja
tavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta "Mummolle",
"Katille" ja "Juhanille." Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä
sotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän
erikoisemmin piti.

Herttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän
saaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa,
oli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti
olevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi:
"Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan
osaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä
isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi -- missä olosuhteissa, sen tietää
yksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot."

Vihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja
herttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.

Leskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero
maksoi lapsillekin.

       *       *       *       *       *

Herttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli
tuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.

Herttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen
kunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen
päähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.

Tiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli
ollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia
lisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä
milläkin verukkeella kotiaan.

Helena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia.
"Pahinta kaikesta oli", sanoi hän Heidin rouvalle palattua,
"etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen
läsnäollessaan."

"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!" huomautti Heidin rouva.

"Hänen täytyi minun tähteni."

"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen."

"Se kai se on", vastasi neitsyt.

"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään."

"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin..."

"Eipä hän tavallisesti unohda."

Ei hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että
Helenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.

"Ilman minun suostumustani!" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.

"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain
toistelusta."

"Mutta minä tarvitsen häntä ja _tahdon_, että hän jää paikoilleen",
sanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet
saaneet tulla kysymykseenkään.

"Tahdot!" Hopeavasara iski pöytään. "Mutta minä tahdon myös, ja
tahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä
hovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa."

Herttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:

"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän
armonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä
palvelijoitani miten hyväksi katson."

Ja juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.

Kaarle katsoi hänen jälkeensä. "Odotas vain!" jupisi hän ja riensi
tiehensä.

Herttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi
päiväksi.

Hovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen
ennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin
muutamia vieraita.

Astuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä
vieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös
piispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen,
herttuan istuessa oikealla.

Mutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki
vastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka
aivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita
silmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten
rinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja
lorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin
vastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.

Herttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja
hänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen
korvaansa: "Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi
hovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa
pahoin."

Herttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan
kiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.

Kaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi
vieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.

Mutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui
matkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta
ja reippautta, mutta lisäsi: "Niinpä hänellä onkin rinnallaan
uskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava
hänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne
lehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen
tehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen
ottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti
palattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra
Juhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet
ensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät
minun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!"

Juhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut
uskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta
senpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa,
eikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen:
"Mies ja vaimo ovat yksi."

Vieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä,
mutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli
sykertynyt.

Herttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja
Juhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava
entiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä
vastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.

Mutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä,
vaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi
kuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet
vastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet
sitä kunniaa, joka heille osoitettiin.

       *       *       *       *       *

Herttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi
käsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla
hänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen,
niin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.

Ja kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä
"tarpeettoman sodan" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin
parjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet
sotamiehetkin.

Mutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan
välttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat
pyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati
yhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi
Kaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin
Linköpingissä 1600.

Sotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen
ja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli
täytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan
tärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski
marssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka
valloitti syyskuun lopulla.

Tämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn
ruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan
päälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston
rukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti
Viroon, mitätön sotajoukko mukanaan.

Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin
pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi
monenlaisia kulkutauteja.

Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid
Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt
Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet
valtaamaan sitä takaisin.

Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti
käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa
selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä
voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm
kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero
Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.

Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan
käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin
syyskuun 15 p:nä 1604.

Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa,
hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten
oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.

Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä
vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas
Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.

Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi
pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin
kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.

Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.

       *       *       *       *       *

Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin
jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä
tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää,
ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.

Vuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden
juonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia
luopioita punoivat valtakuntaa vastaan.

Samat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti
hallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai
valita Juhani herttuan.

Niiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän,
ettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan
perintöoikeus oli kieltämätön.

Silloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan
kysyttävä hänen ajatustaan.

Muutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan
kruunua Juhani herttualle.

Kohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika
käyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin
hyvän vaikutuksen.

Hän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi
voinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa,
pyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi
hänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan
valtakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa
taipuvainen.

Tämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka
oli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja
maaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä,
luovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen
ei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan
herttuakuntanaan.

Annettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua
oli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei
pystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja
tarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä
hallituksessaan aina tähän päivään saakka.

Säädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa
edelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja
ja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.

Maaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen
oli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin
eroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa
itsensä kuninkaaksikin.

Kustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip
perintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi
olemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista
prinsessoista.

Tämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen
veljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka
ilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät
muitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut
karkoitettaviksi maasta.

Ebba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin
jonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara
kotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe
vastedes hiljakseen.

Ennenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että
hän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei
hän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: "Älkää luottako
kuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan,
joka yksin auttaa voi!"

Herttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset
aatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan
pyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen
kutsustaan oli palannut ulkomailta.

Nuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua
kuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan.
Herttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa,
hänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta
ennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi
terävä viisaus.

Herttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli
herra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli
ollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut
neljää kysymystä aineessaan.

"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!" huudahti Kaarle
nauraen. "Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle."

Nuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian
ylennystä.

Eräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta.
Siinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei
ollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös
totinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan
palvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän
aina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus
Petrosa oli viettänyt hänen talossaan.

Herttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot,
melkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä
oli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä
seistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein
punastelevan.

Ylipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi
selville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti
panna hänen kykynsä koetteelle.

Niin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää
keisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. "Jos olet niin hyvä
luterilainen kuin piispa väittää", sanoi hän, "täytyy sinun pystyä
kumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi,
voit olla varma erityisestä suosiostani."

Petrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä
vastaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Sotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin
Saksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa
marssivat Rigaa vastaan.

Herttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä
maihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera
yhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima
Mansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi
silloin 12,000-16,000 mieheen.

Sillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero
Lennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja
leiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua
syyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen
vartta vihollista kohden.

Tiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset
olivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin
että sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin
sotatarpeet vahingoittuivat pahoin.

Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman
läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen
sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä
virran rannalle.

Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika
esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin
jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli
ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.

Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko
järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa
vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko
aamupäivän.

Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen
sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen
näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen
ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli,
ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin
varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.

Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli
voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen.
Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi
asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta
kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset
seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta
asemastaan.

Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä
tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan.
Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa
vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi
hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.

Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta;
ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään
puolustautua.

Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen
voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän
kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11
tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.

Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat
paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen
hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän
oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut
vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik
Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä
pelastamaan henkensä.

Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo
Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.

Mitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera
Rääveliin.

Henrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset
läänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.

Jo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. "Tapahtuneella
onnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä",
kirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin.
"Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää
sydämissä."

Joulun aikoihin herttua palasi Ruotsiin




16.

VIIMEINEN YRITYS.


Kuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä
viimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia
kiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois
heidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta
saavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle,
askarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla,
jotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä
seurasi yhä suurempi velttous.

Kun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän
oli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se
suru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.

"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas", sanoi kuningas,
"ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan
lellipoikansa kärsimysten tähden."

Zamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän
erityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä
voinut sentähden häntä sietää.

Saapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin
Liivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli
sitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.

Nyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen
lähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli
kaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.

Vihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta
tarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden
virkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.

Konstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi
kutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.

Melkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta
Kerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä,
että onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin
päällä.

Yhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä
loistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.

Prinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin
uuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle
sellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena
vetäytyi loitommalle.

Tapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen
päivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin
verukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar
ei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon
kuninkaaseen.

Vieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän
keskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta
sanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää
katsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. "Täällä tarvitaan
nuorempia voimia", sanoi hän ivallisesti.

Sigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana
päätöksessään.

Kohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi
nimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan
puheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.

Kuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin
mielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään
käytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän
jälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.

Hyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan
valloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla
sivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen
kanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.

Kuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja
linnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä
ihailevia kuulijoita.

Kuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin
palvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.

Hän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei
tahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista
keskustelua hänen kanssaan.

Kun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet
rippi-isäkseen.

Hän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata
sinne, minne velvollisuus kutsui.

Sitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta.
"Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä", sanoi hän. "Sanokaa
minulle ne."

Hän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän
oli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli
ainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.

Heidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut
Sigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui
toimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.

"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?" sanoi
Konstantia liikutettuna.

"Minä olen valmis siihen", vastasi hän.

"Ja kuitenkin tahdotte...?"

"Olen vannonut."

Konstantia katsoi ihmetellen häneen. "Sanokaa minulle, eikö
ruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?"

Petrosa karahti punaiseksi. "Luulen, että naiset ovat samanlaisia
kautta maailman", vastasi hän.

"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan", puuskahti kuningatar.

"Teidän armonne, olen pappi."

"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle,
tietääkö hän rakkaudestanne?"

"Kyllä hän tietää."

"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen."

"Kyllä hän vastaa."

"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!"

"Hän ei voi estää sitä."

"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?"

"Taivaalliset odottavat minua."

"Ajatteleeko hän kuten tekin?"

"Hän on luvannut minulle sen!"

"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?"

"En enää tässä elämässä!"

"Kieltäydytte aivan äärimäisiin", puuskahti kuningatar. "Jos olisin
hänen sijassaan, en minä tekisi niin."

Kenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän
sanoi Petrosalle hyvästit.

Petrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan
lähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.

       *       *       *       *       *

Kerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten
kaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää,
mutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.

Sotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja
suuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden
jälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei
Chodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja
niin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa,
vaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.

Mutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.

Venäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle
puolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia
ja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan
kaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo
1607 lähettää apua Liivinmaalta.

Mutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin,
ja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki
sotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi,
oikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.

Suomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli
nostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka
olivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.

Mutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin
toimeen Saksassa ja Skotlannissa.

Tähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan
kaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat
julkikatolilaisia.

Petrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan,
ja hän teki selon lähettilästoimistaan.

Itävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja
Puolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten
piti voida sopia ilman vierasta välitystä.

"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä
suurempi vihollisuus", vastasi Kaarle.

Petrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään
jäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja
sen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.

Eerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän
haaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien
takana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta
kenellekään.

Petrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti
epäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä
välittänyt mitään.

Sihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät
hänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä
usein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän
pahoinvointia.

Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan
lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja
ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.

Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo.
"Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti,
"mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."

Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi
tulee levottomuus tulevaisuudesta."

"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja
epäluuloisin katsein.

"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."

"_En voi_ on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun
kokemukseni."

"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."

"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan",
vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."

"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa
suurimman vahingon."

"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti
väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.

"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin
pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."

"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."

"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna
hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan
ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta
tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku
kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen
tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän
pian antaa meille aihetta nauruun."

Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden"
jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen
silloin voisi jouduttautua ennemmin?"

Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua
siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.

Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan.
Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi
sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen.
Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan
hullulta!"

Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut
päätänsä.

Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen
tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.

Tämä ei liikahtanutkaan.

Vapiseva käsi tarttui tikariin... tarttui kuin kouristustaudin
käsissä.

Hänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä
edessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua... paholaisetko lienevät
riemuinneet hänen heikkoudestaan.

Silloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja
kohotti sen...

Mutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli
hän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän
kumartihe välttäen iskun.

Hän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua
rikollista ja sanoi kylmästi: "Käskekää vangita hänet!"

Petrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.

Tegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi
noutamaan vartioväkeä.

"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut",
huusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.

"Miksi tahdoit ottaa henkeni?" kysyi herttua, joka ei voinut olla
tuntematta sääliä onnetonta kohtaan. "Enkö ole ollut hyvä sinua
kohtaan?"

"Olette, teidän armonne!" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut
pidättää kyyneltensä pursuntaa.

Kaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: "Kenen suosituksesta
tulitkaan luokseni?"

"Piispa Bellinushan se..."

"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa."

"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori."

"Missä sait sen arvon?"

"Roomassa."

"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan
langettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin."

Vahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä.
Tarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama
turvakirje.

Hänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri
koolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen
hehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että
pidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen
esityksiään.

Hänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Mutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja
herttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti,
mutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus
käsistään.

Säädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua
lupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa
perintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa
paavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.

Tämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen
ehdotusta.




17.

NUORET.


Olemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on
vierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen
kotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.

Kustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei
hemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä
terve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen
sanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja.
Niiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi
herttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja
muiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja
kaikenkaltaisista sotavarustuksista.

Herttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle
opetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa
vieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia,
ranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä
venäjän ja puolan kielistäkin.

Mutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen
tiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen
kaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten
harjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina
oppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia
julkisia tehtäviä.

Hänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän,
hipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset,
kirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui
otsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat
alas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen "il re
d'oro" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä
oli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä,
ja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.

Juhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja
hoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään.
Hänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat
sitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja
hiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen
opettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan
ainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.

Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian
väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään
ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä
tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa
vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista
suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.

Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin
harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa
velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä
hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta
kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä
tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai
tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla
hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin
saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa
vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."

Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta
säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden
tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin
vetää toisen ihmisen toiseen.

Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias
veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset,
saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen
lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla
mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta
pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin
päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien
vieraiden tähden lykätty kahteentoista.

Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli
pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.

Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa
serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea
mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani
ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui
hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan
luotuina, äänetönnä ja hämillään.

Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että
hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin... hänen
Katinsa...! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.

"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku
naapurinsa.

Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut.
Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen
lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs
kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta
Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen
katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja
kunnioituksella kuin ennen.

Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun
et vastaa minulle... entä jos sanon äidille!"

"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt
tyytyväinen?"

"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.

Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua
Kätchenin kanssa kahdenkesken.

Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä
kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä
kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka
tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli
kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei
pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että
viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa
olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun
päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se
oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. --

Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana
lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli
iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.

Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän
luki tarkkaavaisesti raamattuaan.

Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja
ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.

"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa
lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi
hän itsekseen.

Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen",
sanoi hän syvällä tunteella.

"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen
niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin..."

"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani", sanoi
Kätchen säveästi. "Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä
sanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua
kohtaan."

"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua", vastasi
Juhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. "Totta
on, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova,
pelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua
vähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?"

"Nyt menet liian pitkälle!"

"En", jatkoi Juhani. "Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista
syntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi
antaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria
Elisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti
minut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko
tosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on
minun?"

"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta
sisartani", vastasi Kätchen kylmähkösti. "Etkä muuten tietäne sinä
enemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena."
Juhani seisoi vain allapäin.

Sentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä
täynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi
murtuneella äänellä: "Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille,
sitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin
sisarellinen rakkauteni..."

"Ei, minä en tyydy siihen", huudahti Juhani kiihkeästi. "Minä
rakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!" huudahti
nuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä
suudelmin.

"Nouse ylös, Juhani", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen
hänestä. "Muuten en puhu kanssasi."

Juhani totteli. "Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että
isäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en
välitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni."

Kätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään
itseään ja sanoi leikkisästi:

"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni."

"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia."

Kätchenin poskilla häivähti puna. "Miksi kysyt minulta sitä?"

"Tahdon tietää syyn."

"Syyn, mihin?"

"Tietenkin teit sen jonkun toisen tähden."

"Isäni ei tahtonut, että menisin naimisiin. Mutta puhukaamme nyt
jostakin muusta. Tule ja istu viereeni tähän takkavalkean ääreen."

Juhani istuutui hänen rinnalleen. "Aivan kuin muinoisina päivinä",
sanoi hän pannen kätensä hänen kädelleen, johon tahtoi tarttua.

"Muistatkos", sanoi Kätchen vetäen kätensä pois, "kuinka monta kertaa
löin sinua sormille, kun et osannut läksyjäsi, ja kuinka sitten
palkitsin ahkeruuttasi säästämilläni mesikakuilla?"

"Kätchen, minä uskon, että sinä rakastat minua ja että vain
äitipuolesi tähden, kun et tahdo häiritä kotirauhaa, kieltäydyt
menemästä kanssani naimisiin."

"Eikös sekin olisi hyvä syy", sanoi Kätchen, "erittäinkin kun isäni
viihtymys on siitä riippuvainen."

"Sinä välität kaikista muista enemmän kuin minusta", sanoi Juhani
väsyneellä äänellä.

Nyt Kätchen otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja melkein kuin puutunut.

"Kerran tietysti menet naimisiin", sanoi Juhani. "Lupaa, ettet tee
sitä ennenkuin kuoltuani."

"Juhani!" sanoi Kätchen lempeästi nuhdellen.

"Lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa kauan", lisäsi Juhani
katkerahkosti.

"Muistan", sanoi Kätchen, "että kun lapsena olit ilkeä ja itsepäinen,
panin pääsi olkapäätäni vasten ja hyväilin, kunnes tulit hyväksi
jälleen."

Hän veti Juhanin puoleensa, siveli hänen poskeaan hiljaa keinutellen
ja lempeä ääni kuiskasi:

"Juhani, sinä suostuit tulevaisuudessa ottamaan Maria Elisabetin
puolisoksesi sen tähden, että maan tyyneys ja rauha tulee tämän
avioliiton kautta turvatuksi. Maailma ei kenties koskaan saa tietää,
mitä uhri on sinulle maksanut, mutta hyvä omatunto, ystäviesi
kunnioitus ja rakkaus on palkintonasi."

Kätchen tunsi kätensä kostuvan Juhanin kyynelistä ja siitä hän
ymmärsi onnistuneensa. Mutta Juhani ei vastannut sanaakaan eikä
näyttänyt, halukkaalta jättämään suloista asentoaan.

Kätchen käsitti sen vaarallisuuden, mutta pelkäsi toisaalta
häiritsevänsä hyvää vaikutusta.

"Onko nyt kaikki hyvin jälleen?" kysyi hän lempeästi ja teki liikkeen
vapautuakseen.

"Ei", vastasi Juhani. "Puuttuu vielä jotakin."

Kätchen punastui ja kumartihe painamaan suukkosen hänen otsalleen.
Mutta lujin käsin veti Juhani hänet vasten poveaan ja painoi pitkän,
tulisen suudelman hänen huulilleen.

"Juhani, mitä teet!" huudahti Kätchen kiihkeästi ja riistäytyi irti
hänen käsistään.

"Otan oikeuteni, lapsen oikeuden", vastasi Juhani uhmaten. "Sinähän
tahdoit, että vielä kerran leikkisimme sen leikin."

"Mutta nyt et ole enää lapsi", sanoi Kätchen syvästi punastuen. "Olet
minun uskollinen, veljellinen ystäväni."

Juhani oli vastaamaisillaan, kun ulkoa kysyi nuorekas ääni: "Saanko
tulla sisään?"

Sieltä tuli Kustaa prinssi. "Sinä täällä!" huudahti hän.

"Ajattelin pyytää Katia toimittamaan erään tehtävän", vastasi Juhani.
"Mutta nyt voit yhtä hyvin tehdä sen sinäkin."

Hän otti esiin pergamenttikirjeen, jossa riippui suuri sinetti.
"Jätä tämä isällesi ja sano hänelle, että käskin tuojan mennä sen
kattilaan."

Ystävällisesti puristaen kruununprinssin kättä ja juhlallisesti
kumartaen Kätchenille poistui Juhani huoneesta.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Kustaa ja katsoi hymyillen serkkunsa
jälkeen.

"Meidän on oltava hyvin hyviä häntä kohtaan", vastasi sisar
kyynelsilmin. "Juhani ansaitsee kaiken rakkautemme ja hellyytemme."

"Niin teet sinäkin", sanoi Kustaa. "Älä puhu minusta. Mutta mikä
kumman kirje noin suuri on?"

"Vien sen herttualle ja sitten tulen takaisin sanomaan mitä se
sisältää."

Kustaa juoksi tiehensä ja Kätchen vaipui tuoliinsa peittäen kasvonsa
käsiinsä. Mutta Kustaa tuli hyvin pian takaisin, ja hänen silmänsä
loistivat ilosta.

"Herttua sanoo, että Juhani on oikea pilari, jonka varaan
saattaa rakentaa!" huudahti hän. "Tiedätkös, Kätchen, se oli
Sigismundin omakätinen kirje, jossa hän kehoittaa Juhania pitämään
kiinni oikeudestaan kruunuun ja tarjoutuu lähettämään hänelle
hyvinvarustetun laivaston ja 10,000 miestä jalkaväkeä."

"Ja hän jätti kirjeen vaatimatta siitä ainoatakaan etua itselleen. Se
on hyvä, se on oikein!" puuskahti Kätchen innoissaan.

"Kenties hänellä oli jotakin sellaista ajatuksissaan, koska ensiksi
toi kirjeen sinulle", virkkoi Kustaa silmäten sisareensa.

Kätchen käänsi päänsä pois vastaamatta mitään. "Kätchen, maan päällä
ei ole toista ihmistä, joka hänelle on niin rakas kuin sinä."

Kätchen seisoi yhä selin häneen, mutta poven liikkeistä näki Kustaa,
että hän itki.

"Jos sinäkin pidät hänestä, niin voit yhtä hyvin tulla hänen
puolisokseen kuin Maria Elisabetkin. Minä puhun siitä herttualle."

"Ei, Kustaa, älä sano mitään", keskeytti Kätchen kääntäen
kyyneltyneet kasvonsa häneen. "Tänä levotonna aikana voi jokainen
muutos turmella koko suunnitelmat, ja isämme herruus on vielä siksi
lujittumaton, ettemme saa aiheuttaa mitään järkytyksiä. Mikä on
parasta maalle, sen täytyy olla parasta meillekin."

Kustaa katseli häntä ihaillen. "Mikä mainio tyttö sinä olet,
Kätchen", sanoi hän. "Sinä olisit kaunistus valtaistuimellekin, mutta
jollei niin saa tapahtua, on sinun jalo mielesi ja hyvä ymmärryksesi
menevä perinnöksi lapsillesi ja se suuruus, jota sinä et saavuta, voi
kenties tulla lastesi osaksi."

"Voi sinua uneksijaa!" sanoi Kätchen hyvitellen. "Tästedes tahdon
pitää hellää huolta Maria Elisabetin kasvatuksesta, että hän
ansaitsisi sen onnen, joka häntä odottaa."




18.

VENÄJÄN SOTA.


Vihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla
1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.

Keväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli
osoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja
suosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty
valtaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi
hänen sijaansa.

Mutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija
väitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt
kuolleista.

Sigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui
kokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan.
Huhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja
leiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.

Sillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi
puolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki
valloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten
tähystellä vierasta apua.

Marraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas
Mikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken
sopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin
avuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la
Gardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.

Hovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä
kukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.

Oli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen
kansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen
vääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin
sitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli
uutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän
kantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin
konsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan
isänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät
kertoa jotakin Venäjän oloista.

Kenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka
hänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen
käytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.

Marraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja
kuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.

Neuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä,
ja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta
oli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn,
joka häntä syvästi harmitti.

Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas
oli jäänyt sydämeen.

"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa.
"Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy
epäämiseensä."

26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista
ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin
sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.

Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut
nähnyt, se selvisi heti hänelle.

Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko
herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta
eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf
melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos
pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran
johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin
turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän
varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä
sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän
kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti
melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.

Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen
mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.

Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli
voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha
isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa
pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun,
siihen asti hän sai odottaa.

Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää
puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan
yhtä kohtelias kuin ennenkin.

Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen
sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja
jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen,
sitten Pähkinälinnaan.

Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa
oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen
kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi
tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä
puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi
hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin
Venäjää on olemassa.

Kaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken
tehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja
liettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että
Kaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan.
Kaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän
mukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.

Epävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta
tietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä
urrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja
kestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli
koottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.

Suuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta
suurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi
muukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä
taistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin
palkka säännöllisesti maksettiin.

Alapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki,
Antti Boije ja Evert Horn.

Kuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan.
Etujoukkoa johti urhea Evert Horn.

Marssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti
ruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis
mies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja
ajattelevainen kuin mies.

Tsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se
sitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut
huostaansa apujoukkojen johdon.

Ruotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas
Mikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia
voitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la
Gardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven -- jonka pohjoispuolella
Novgorod sijaitsee -- järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja
Russaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.

Hetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen
matkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin
päällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä
juhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin
kunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä,
etunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.

Melkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie
ja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat
molemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa,
lupaavaa hymyä.

Ainoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan.
Mutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa
kohden.

Evert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun.
Päällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään,
mutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.

Toukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja
Russaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200
jalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa.
Marssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta
kylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.

Carnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia,
ja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski
väkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa
vastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine
miehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin
takaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä,
kaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät,
joita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana
Carnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin
tuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto
itsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen
liittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni
pakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui
sekä ihailun että pelon esineeksi.

Viime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat
vapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten
mielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä
koko maan kiitollisuuden.

Torjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander
Zborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200
jalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui
hän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen
kimppuun.

Taistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä,
joka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset
peräytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.

Torjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli
Zborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt
taisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa
puhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää
tuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän
johdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin
vasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja
saksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja
ruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien
johdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi
kovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna
vetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.

Rankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty
taisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän
ensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä.
Vihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät
järjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina
pötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön;
kaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot
peräytyivät.

Ruhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja
väkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan
Moskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la
Gardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin
Koljasiniin.

Mutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki
saavutetut voitot.

Muukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli
ankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan,
mutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.

Suomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista
tottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He
aloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään
enää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän
hyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan,
tehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden
lähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua
palkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit
kotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.

Turhaan "jalo herra Jaakko Puntus" käski ja rukoili, turhaan Evert
Horn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan.
Ominpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.

Silloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän.
He uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin
kauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael
ruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin
suomalaisetkin.

Nyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen.
Neljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä
ympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput
kapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä
jälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja
niin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa
aikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.

Muutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella.
Kapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko
herra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.

Kiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa
välttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina
Moldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän
pani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin,
mutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit
tietysti olivat saavat rangaistuksensa.

Jälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin
Suomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la
Gardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.

Sillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään
olivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja
syyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin
tarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä,
anastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.

Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri,
joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni
leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen
hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä.
Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä
houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.

Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että
de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi
jälleen esiintyä hyökäten.

Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli
suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki
hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että
de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli
vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen
epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri
sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä
ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.

Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita
taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille
suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun
12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin.
Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin
suolaa ja leipää maan tavan mukaan.

Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin,
uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli
palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä
taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä
kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.

Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin
Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset.
Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen
lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa
sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä
sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.

Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli
kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä
sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet
olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei
voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys
tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie
suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.

Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la
Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen
sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin
nähden yhä varmemmin vakuutuksin.

Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan.
Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja
tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi
hän de la Gardiehin Musillassa.

Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan
sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de
la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen
hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la
Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle,
osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet
palkkaansa.

Venäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de
la Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän
joukkonsa jäännösten -- noin 400 miehen -- kanssa sai marssia Suomen
rajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille
mitään apua.

Zolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.

Heinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin,
ja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka,
jolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli
lähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.

Kotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie
kuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista
huolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän
rynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka
mukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle
Filip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.




19.

NUORTEN LIITTO.


Tukholman linnan yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa seisoi
kuudentoistavuotias Kustaa Aadolf kumartuneena yli kartan, joka
käsitti Suomen, Venäjän ja osan Saksanmaata.

Nuori herra teki innokkaasti mittauksia, jotka hän kirjoitti muistiin.

Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, ettei huomannut, kun ovi avautui
ja muuan henkilö astui sisään.

Hänen olalleen laskeutui käsi ja tuttu ääni virkkoi: "Oletpa sinä
ahkerassa työssä, Kustaa!"

Kustaa veti puhujan lähemmäksi ja sanoi päätänsäkään kohottamatta,
viitaten Nevan virtaan: "Näetkös, Juhani, tuosta pitäisi rajan
kulkea!"

"Siellä päin, niin, mutta entäs toisilla tahoilla? Vai niin, kartta
käsittää vain puolet Saksasta, eikä se riitä sinulle, Kustaa!"

Nuori ruhtinas punastui. "Voitko lukea ajatuksia", sanoi hän ja kääri
kartan kokoon.

"Toivoisin, ettet sinä voisi lukea minun ajatuksiani", sanoi Juhani
surullisen vakavasti.

"Ikäänkuin sinun ajatuksesi eivät aina olisi jaloja ja sinun
arvoisiasi", virkkoi Kustaa vilkkaasti. "En tiedä ainoatakaan
ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin suurta kunnioitusta ja ystävyyttä
ja niin järkähtämätöntä luottamusta."

"Tahdon ottaa sinun liioitellut ylistelysi lukuun ja esittää
pyyntöni."

"Minua oikein ilahuttaa se, mitä nyt sanot. En halua mitään
hartaammin kuin että voisin olla sinulle hyödyksi."

"Rakas Kustaa", sanoi Juhani yhä enemmän hämillään, "tiedäthän, että
olen Itä-Göötanmaan herttua."

"Samoin kuin minä olen Suomen herttua", huudahti Kustaa hilpeästi.
"Niinhän olemme olleet kruunajaisista lähtien."

"Asianlaita on niin, että kuningas sanoi aikovansa lähteä pian
Eerikin-retkelleen, ja sentähden lienee paikallaan, että sitä ennen
kotiudun lääniini voidakseni hänelle valmistaa arvokkaan vastaanoton."

"Tahdotko jättää meidät, Juhani?" huudahti Kustaa.

"Velvollisuuteni vaatii, että minä..."

"Niin sinun jalo, ylevä velvollisuudentuntosi. Kätchen on uskonut
minulle kaiken. Tiedän, että rakastat häntä suuresti."

Juhani pani kätensä hänen suunsa eteen. "Vaiti siitä", sanoi hän,
"hanki vain setäni suostumus."

"Eikö sinulla ole täysi oikeus muuttamiseen?" kysyi Kustaa
vilkkaasti. "Kaikkien uhrauksiesi jälkeen! Ei, Juhani, nyt teet
hänelle vääryyttä; kiittämätön hän ei ole -- kaikkein vähimmin sinua
kohtaan!"

"Silloin toivon saavani hänen suostumuksensa."

"Mutta, Juhani", virkkoi Kustaa hellän huolissaan. "Sinähän olet
viihtynyt niin hyvin hiljaisessa perhepiirissämme, kuinka tulet
viihtymään vierasten keskuudessa?"

"Minä ajattelen teitä ja heitän toivoni tulevaisuuteen", vastasi
Juhani hymyillen.

"Ja miten käy nuoren, ymmärtämättömän sisareni?"

"Kätchen on luvannut häntä kasvattaa. Kenties Maria voi kerran
valmistaa minulle sen onnen, jota vailla minun nyt täytyy olla. Ah,
Kustaa, jospa hänessä kerran näkisin uuden Katin, kuinka onnellinen
silloin olisinkaan!"

"Onko sinun luja päätöksesi jättää meidät?"

"Lujempi kuin koskaan."

"Silloin puhun siitä isälleni jo tänään. Tulet kai jouluksi takaisin?"

"Äitisi ja sisaresi saavat kernaasti uskoa niin, mutta kuninkaalle
ja sinulle tahdon avomielisesti tunnustaa, että aikomukseni on pysyä
herttuakunnassani." Niin he erosivat.

Mutta Kustaa meni ensiksi Kätchenin luo. Kätchen oli juuri
keskustellut Maria Elisabetin kanssa. Tämä näytti happamelta ja
nyrpeältä.

Kustaan nähdessään hän huudahti: "Nyt kai säästyn enemmältä täksi
päiväksi!" Ja hän kiiti kuin nuoli huoneesta.

"Ilkeä kuten aina", sanoi Kustaa katsoen hänen jälkeensä.

"Olen kenties ollut liian ankara", sanoi Kätchen. "Mutta sinä tahdoit
sanoa minulle jotakin?"

"Ainoastaan sen, että Juhani on päättänyt muuttaa Itä-Göötanmaalle."

"Hän tekee oikein. Hän tarvitsee enemmän toimintaa ja huolenpitoa
muiden hyväksi."

"Hän tekee ainoastaan velvollisuutensa. Juhani on kieltäytynyt siitä,
mitä pitää korkeimpana maallisena onnenaan."

Kätchen punastui. "Todellinen onni", sanoi hän, "on siinä, että
tietää täyttävänsä velvollisuutensa. Sitä paitsi on kohtuullista,
että maksamme siitä kunniasta, että meidät on asetettu yhteiskunnan
kukkuloille yli kaikkien muiden."

"Maksamme kärsimyksillä ja kieltäytymällä kaikesta elämän onnesta!"
väitti Kustaa vastaan. "Niin, mahdollisesti meidän täytyy käydä
kovaa taistelua täällä ansaitaksemme onnemme ylhäällä. Sillä epäilen
suuresti, antaako kuningaskruunu meille taivaan kansalaisoikeuden."

"Kukaan ei liene niin höperö, että uskoisi sitä", sanoi Kätchen
hymyillen.

"Etkö tiedä, että hovi-imartelijamme väittävät, että kuninkailla ja
kuningattarilla on taivaassa oma asuntonsa ja siinä asianmukainen
upeus ja palveluskunta", puuskahti prinssi nauraen.

"Kun siedämme moista lirunlarua, emme parempaa ansaitsekaan", sanoi
Kätchen harmistuneena.

"Se on totta", virkkoi Kustaa, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa
ja suuteli häntä. "Sinä olet oikea pikku filosofi, ja sentähden minä
rakastan ja ihailen sinua kaikesta sydämestäni."

       *       *       *       *       *

Täyttääkseen kaikki kuninkaalliset velvollisuutensa oli Kaarle
ikivanhan tavan mukaan päättänyt tehdä Eerikin-retkensä,
kuningaskulkunsa, ja se tapahtui suurella loistolla ja upeudella.
Kuningatar, prinssit ja prinsessat, valtakunnan korkeimmat herrat
ja monia vieraitakin herroja otti osaa retkeen, samoin monia hovin
ja kanslian virkamiehiä. Saattoväkenä oli henkikaarti ja kaksi
komppaniaa jalkaväkeä.

Niin kulettiin juhlasaatossa ja juhlahumussa kautta maan, ja
kaikkialla kehoitettiin kansaa esittämään valituksensa, mihin saattoi
olla aihetta.

Nyköpingistä suuntasi herttua vihdoin matkansa Itä-Göötanmaata
kohden ja Svintunassa oli Juhani häntä vastassa koko herttuakuntansa
ritariston ja aatelin keralla. Ja nyt nousivat juhlallisuudet
huippuunsa koko matkalla. Vadstenassa julisti kuningas säädyille
monin juhlamenoin, että tämä maakunta oli annettu Juhani herttualle
läänitykseksi, ja kehoitti heitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen.
Herttua vannoi kuninkaalle läänitysvalansa.

Itä-Göötanmaan juhlallisuudet päättyivät rajalla Holaveden luona
upeihin päivällisiin, jotka syötiin koreissa teltoissa.

Ja kuningaskulkue jatkoi matkaansa. Mutta Ramundebodassa sai kuningas
ikäviä uutisia sodasta Liivinmaalta. Chodkiewicz oli saanut lisäväkeä
ja petoksella valloittanut Pernovan.

Sigismund yllytti venäläisiä Ruotsia vastaan, jonka aikoi valloittaa
takaisin heidän avullaan.

Kaikki nämä uutiset saivat kuninkaan keskeyttämään Eerikin-retkensä.
Arbogassa hän nousi laivaan ja purjehti suoraa päätä Tukholmaan
ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin.




20.

TYÖPÄIVÄN PÄÄTTYMINEN.


Ei riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta
sai Kaarle kolmannen vihollisen.

Paitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta
Kristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului
Ruotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut
arvonimekseenkin "Lappalaisten kuningas." Tanskalaiset taasen
väittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia
rettelöitä.

Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää,
ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus.
Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan
saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis
vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.

Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt
oli kestettävä ensi tulikokeensa.

Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi
vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli
täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten
puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin
Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.

Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan
tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen
hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian
neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan
piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia
esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon
paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.

Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf
meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli
Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen
tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri
saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin.
Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.

Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut
Tanskaan.

Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn,
jossa leiri sijaitsi.

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.

Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa
"hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan.
Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän
kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan
täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa
vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.

Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan
Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.

Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja
erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana
yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja
prinsessa Katarina.

Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta
huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.

Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli
valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin
suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla
kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten
kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen
toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän
oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")

Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja
12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.

       *       *       *       *       *

Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita;
paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa
on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän
kiitollisuutemme on sitä keventävä.

Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä
rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan
sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin
Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että
hän oli

    Hyvä herra, herttu Kaarle,
    Ruotsin kuuluisa kuningas,
    isänmaan iso isäntä,
    Suomen vahva valtaherra.

Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme
ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen
kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme
katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin
ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä
älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.








End of the Project Gutenberg EBook of Kaarle ja Sigismund II: Lehti kääntyy, by 
Louise Stjernström

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55835 ***