diff options
Diffstat (limited to '56994-0.txt')
| -rw-r--r-- | 56994-0.txt | 8333 |
1 files changed, 8333 insertions, 0 deletions
diff --git a/56994-0.txt b/56994-0.txt new file mode 100644 index 0000000..37fa3aa --- /dev/null +++ b/56994-0.txt @@ -0,0 +1,8333 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56994 *** + + + +E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen + + + +PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS + +Kirj. + +MAILA TALVIO + + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1901. + + + + +I + + +Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie. +Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli +rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti +kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle +Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla. + +Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä +asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin +väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli +Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä +joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto +oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti +kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita, +kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin +herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä, +ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan +kotiutuneet Pimeässäpirtissä. + +Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen +ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin +ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen +ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se +Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän +sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen +käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain +akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä +Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä, +puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen +vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut +tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun +kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai +"Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin +vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari". + +Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt +kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa, +jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä +ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai +metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin +pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi +hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat +tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa +vaatteissa: hänellä on aarre metsässä. + +Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan +Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan +pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri +ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä +ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa +ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla +vaari sen oli manannut maahan. + +Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä +oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet +sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren +siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen. +Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän +koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku, +joka ei lähde saippualla eikä lipeällä. + +Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä +katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he +pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset +oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja +antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin +asti puolustamaan omiaan. + +Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet +vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki +isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän +oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli +saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia +herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia +"renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja +virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen +Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut +Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa +Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli +itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin +katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen +äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat +lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet. + +Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus +nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet +kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa +Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat +niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla +kysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella +pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia +kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä +vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset +matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat... +Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo +tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi +ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi. + +Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa +kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja +jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut +heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat, +halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat +aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista. + +Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin +korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä +kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli +lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi +metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata +naavaa. + +Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee +sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven +jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät +kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden, +lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää +hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin. +Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten +alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka +havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se +pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan +ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä +ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on +kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen +hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja +lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa +seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen +aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla +surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä. + +Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen +kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset +liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura +tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta, +jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi +katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja +hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä +ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä +yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan. +Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä. +Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon +ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on +noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin +merenkulkijan hauta asumattomalla saarella. + +Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään +tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla +uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä! +Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa +ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja +paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut +vastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole +päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen. + +Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi, +joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään +saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä +ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu +selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena +välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin +kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä, +kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten +kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai +untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!... +Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä! + +Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei +sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen +Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä +vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku +Hannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee +hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan +vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan! + +Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta +kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää, +hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle +Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty. +Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia +lapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut +kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan +aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa +Hannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta, +kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella +suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille +ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin +päivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan +voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa, +vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen. + +Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on +pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja +sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule +silmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä +vuotta sitten... + +Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen +sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei +sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa +saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen +niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli +liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi +kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia +hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle, +tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle... +Koputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä +nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra, +hänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla +uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa +ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili! +Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä, +jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili +hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän +sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän +retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun +hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja +hätä edessä. + +Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan +sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma +tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle +voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana +eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi +kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin +ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat +kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi... + +Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei +valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja +punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit. +Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua! + +Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten +pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän +puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka +hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle +hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto, +että... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän +itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan +kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda. +Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat +rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen +tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli +heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea +paikkansa olisi ollut! + +Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä. +Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä +epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä +maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan. +Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa. + +Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi +mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He +saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset. +Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan +vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin +rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä, +Liena-raukalla. + +Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea +loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat +rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan +vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta +unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee +lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja +ihailee siinä omia käsiään. + +Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli +alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla. + +-- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että +tämä on ruumisarkku. + +Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa, +ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan. + +-- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään. + +-- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn. + +-- Oliko se isäntä näin iso mies? + +-- Mene pois, niin minä näytän. + +-- Ja sitten kansi päälle... + +-- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa +vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean +katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki +lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä +sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs +peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita +kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri? + +Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut +lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen +häntä. + +Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän +mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä +ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat +heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana +on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he +tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka +mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän +täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi +siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa? + +Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento +ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se +on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä +kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee +ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan. +Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni +illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää +ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa +ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se +lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla, +kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret +se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät +tähdättyinä taivasta kohti. + +Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet +nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako. +Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus: +sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten +päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä +Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta +rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan +valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle, +ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras +se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi +hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on +tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa +nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen +Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa +joku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen, +anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan, +jätä hänet hymyllään lohduttamaan! + +Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään +likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni +on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa, +että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan... + +Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset +ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan +historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä. +Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa +ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä +paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi +karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti, +ennenkuin on myöhäistä! + +Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa +ranteensa ympärillä. + +-- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli? + +-- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla. + +-- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla? + +-- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä +meitä syntiin. + +-- Onko se koskaan tullut Hannin luo? + +-- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta +hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee. + +-- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella +jalalla. + +-- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi. + +-- Mitä Hannin silloin pitää tehdä? + +-- Paeta, lapseni! + +-- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi. + +-- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen +täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa +päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä... + +Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa +itkuun ja pakenee äidin turviin. + +-- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten +luo tulekaan. + +-- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla +lapsi. + +Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä +eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet +käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin +hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa. +Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee +kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen +koskee! + +-- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä. + +-- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti! + +-- Mikä pisti, oma lapseni? + +-- Se suuri käärme! + +-- Eihän, eihän, lapseni! + +Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä +vedellä. + +-- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa. + +Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan +enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän +ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa +ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa +sairaalle lapselle. + +-- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa, +-- sinulla on perkele! + +Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee +nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän +kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän +salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa +äidin olevan yksin, kuiskaa: + +-- Mamma, se oli vaari, joka pisti! + +-- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu, +-- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille +sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa. + +Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät. + +Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia +Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon +tuostakin pakenee. + +Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa. + +-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän +on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa +ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään, +mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä +lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa +muodoissa!! + +Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry +raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu +kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina +kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina +hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!! + +Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja +pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea +renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän +kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä +ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään +minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä +vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet. + +-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla +ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä. + +Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen +päivään kyennyt ajettavaksi... + +Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun +oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä +herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät. +Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen. +Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat +ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla +luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He +tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja +vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä, +kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti. + +Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan +ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori +sisar, Milja. + +Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet +eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi +kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen +hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun +kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun, +jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät +likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä +ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta +paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat +korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin. +Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä +pyörryttää... + +Ei hän enää tiedä mitä tekee... + +-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen +edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...? + +Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin... + +Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu! + +Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat... + +Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina +kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan, +pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt +koreaksi kaareksi kuin laine. + +-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta. +Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen +päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella +häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen +talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia. + +-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari +on saanut häkää päähänsä. + +Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon +haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä +ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja +silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä +puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät +ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja +talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa +kiivaasti. + +-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä +hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle. + +Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa +varassa astelee hän tupaan. + +Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita +kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen +poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään, +vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista. + +-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna +vielä on kuorittukaan. + +-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta +putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat +suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä... + +-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo +perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat +kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta. + +-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että +vaari on sairaana. + +Hanni heitältää niskaansa. + +-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa +käyvät veripunaisiksi. + +-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi! + +Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa, +sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on +laitettu pitkäkseen. + +-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki! + +Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja +laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle. + +Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti +kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä. + +-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua? + +-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata. + +-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun. + +-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi. + +Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää +saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti +osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen +kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja +sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu +hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja +kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan. +Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee +lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa +ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä +tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain +tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma +kerro, mamma-kulta! + +-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä +mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä. + +Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen +lapsen huokausta on mahdoton vastustaa. + +-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi +vieraskamariin. + +Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja +hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu +nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa, +ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua. + +Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran, +etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja +juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta +permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan +valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet +niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä +on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen +onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää +poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman +silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa! + +-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on +niin hauskaa! + +Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa +vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen +elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle +kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän +tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa. + +-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen +odotus silmissä. + +Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan +lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne +johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa +kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja +ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo +kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä, +hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan, +ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa +hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin +vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä. + +Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle +kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja +tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken +kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa. +Mutta kaikki hylkää Miranda. + +Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla. +Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten +keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei +ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on +ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä, +keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin +Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei +hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia... + +-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, -- +näytä, tanssi! + +-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö! + +-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole +sinä nuorukainen... + +Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset +liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä... + +-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein? + +Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua, +kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii +tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen, +takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja +peittää sillä koko äidin suun. + +-- Kuinka sitten, mamma? + +-- Nyt nukkumaan, heti paikalla! + +-- Entä loppu, mamma? + +-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää... + +Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin +tupaan. + +-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni +joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse +riisuutua! + +Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena. + +-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus +näkisi? kysäisee hän äkkiä. + +Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut +ajatelleeksi. + +-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa +ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet +ristiin ja siunaa itsensä. + +Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä +rukouksensa ja kysyy: + +-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä? + +-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten. + +-- Miksi ensin ihmisten? + +-- Koska ihmisillä on sielu... + +-- Mutta miksei eläimillä ole sielua? + +-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin +sinä ymmärrät kaikki nämä asiat. + +-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua? + +-- Ei, lapseni. + +Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia. +Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu +elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan +ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu +nukkuvalle sydänmaalle. + +Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa +hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin: +varjele armollinen Jumala sinne joutumasta! + +Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen +kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi, +sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki, +ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo +Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos, +pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa +Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta +toiselle peittelemässä lapsia. + +Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa +kattoon. + +-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on +sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on +sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin +osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua? + +-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti, +-- mutta nyt pitää nukkua. + +-- Mamma, oliko prinsessa Miranda... + +-- Ei, tämä ei kelpaa... + +Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin +hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin. + + + + +II + + +Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä +toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, +Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, +olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin +kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, +vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien +sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset +veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. +Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä +hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina. + +Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä +retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt +merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi +ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko +kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo +kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan +kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi +haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli. + +Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään +patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai +pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. +Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät +Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä +ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä +jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen +kiinnittivät toiveensa. + +Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui +hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä +Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän +saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja +joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli +Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin! + +-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen +häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi +kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen +sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista +kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen +vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää +mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten +antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet +luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot +olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, +että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja +virnistelemässä. + +Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen +kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi +olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin +seurustella. + +-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan +tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta +nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on +palvelustyttö, toinen herra. + +He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska +sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi +toisilleen. + +Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet +armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi +kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän +hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa +huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen +armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen +kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää +kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa +seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa +nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian +hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista. + +Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä +elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt +talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot +lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, +käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen +pantuna ja leivosten leivottuina. + +Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan +asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin +odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä, +joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut +ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin +kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla. + +Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä +leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli +miehistynyt ja käynyt kauniiksi! + +Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja +posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä +rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten +eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät +kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni +käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä +ei kukaan ollut huomaavinaan. + +Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet +pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän +tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään +tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy. + +Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän +ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin +päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään +omasta puutarhasta. + +Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä +peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan +vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin +hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa... + +Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa +takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa +kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet +poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen +sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja +veti esiin kultarahansa. + +Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan +se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä +sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat +leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla +aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin +eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö +oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti, +vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä, +kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan +luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä, +mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän +ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän +odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että +hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen +ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi +hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön +kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa. + +Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen +nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia. + +Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin +suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi +paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää +pitänyt torua Leniä. + +-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! +huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme +koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä +ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa +itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä. + +-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä +tykytys kuuluisi. + +-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. +Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu +sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei +se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin +tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on: +kerjäläisvaimon lapsi! + +Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se +tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten +vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia? + +-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva +kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he +ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät +he saa ruveta. Sitä minä en kärsi. + +-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, +etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa. + +-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin +välinpitämättömänä kuin suinkin. + +Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli +ei tullut. + +-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö! + +Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän +sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi +voinut toivoa. + +Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti +miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan +täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah, +kuinka hän vihaa armoa ja... + +Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni +tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se, +minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan, +silitellen hiuksiaan. + +-- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu? + +-- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen. + +Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla +vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo +ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili. + +-- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti. + +Ei vastausta. + +-- Täti odottaa. + +Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen. + +-- Jos mentäisiin... + +-- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni +puhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä. + +Otto likeni pari askelta. + +-- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin. + +-- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka? + +-- Minä ja Leni. Ruokasalissa. + +-- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra? + +-- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä. + +Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma! + +Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen +uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen +nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun +ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa +nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa +soittokoneen ääressä. + +-- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von +Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään, +niin voitte tanssia. + +Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä +vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan +valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen +sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään. +Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä +käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan. + +-- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan +hänen ympärilleen. + +Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun +sitä katseli. + +Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin +lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka +päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset +pitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan +tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja +lämmin, kuinka se värähteli! + +-- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa. +-- Kuka onkaan ollut opettajana? + +-- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi +kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin, +noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan? + +-- Selitin hänelle, että... olette nuori. + +-- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten +ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa +jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa... + +-- Kyllä minä ymmärrän. + +Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan +nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut, +vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi +maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain +huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi +hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman +kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta +ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei +hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle +saanut tehdä mitä hyvänsä! + +-- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli +niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi +tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö? + +Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän +keksi äkkiä keinon ja virkkoi: + +-- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän +ja tanssitaan täällä! + +Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen +sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo +silmissä. + +-- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja +setä lähteä? + +-- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa? + +-- Emme tarvitse soittoa! + +Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat +kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään. + +Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää +Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi +pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan +kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja +hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi +tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan +soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui +niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä, +paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria +varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla +permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun +hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä. + +-- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin +tahansa. + +-- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään +jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta. +-- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut +parastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia, +sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun. + +Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen, +mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö +Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki +ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen +rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti +Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä +oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa... + +-- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti. + +Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui +paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään +teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei +sellaista iltaa ollut koskaan ollut. + +Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa +hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu, +tiedettiin, ettei hän ollut hukassa. + +Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi +liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään +kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se +ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu +sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan +kuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö +sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki +oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa! + +Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän +tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi +koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä, +joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei, +hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa, +jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään +huomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä +ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin +oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka +peloittaa... + +Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei +saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana, +jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat +hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä +alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu +alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea, +kaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja +kiehtoo? + +Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin +aina sekaantui Leni. + +Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa +Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja +selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon +hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin +huvinhaluinen... + +-- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta +täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se +herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä +seuraa Kankaanpään talousmamsselille... + +Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin +yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän +muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet. +Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli +vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa. + +-- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas +Otto, tule sinä vain meidän kanssamme. + +-- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti +mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta +nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi +sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi +suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä. + +Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa. +Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä +niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois +päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin +tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä +kuumemmaksi hän kuumeni. + +Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen +silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi, +niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin +mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle +laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä +ja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni +leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi +koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä +muistelisi häntäkin. + +Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto +kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli +hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt +piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen +kulauksensa. + +Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki +oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä. +Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat +Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja +kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen +silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään +likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he +nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin +tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen +keskenään. + +Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon +aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori +ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja +siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee +hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen +pohjasta. + +Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän +ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä +nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin, +sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat +koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen +sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen +oli ikävä, ikävä! + +Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla, +mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen +ikäväänsä. + +Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa +kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka +häntä rakastaa... + +Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin +puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että +on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen +näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina +sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen +virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia, +jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä. + +-- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle +kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety +niihin. + +-- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti, +ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman +aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin. + +Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut +ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen. + +-- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä +loistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt? + +-- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt +kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja... + +-- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi +pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka +suu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte +tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa! + +Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi. +Hänellä oli niin suuret siniset silmät. + +-- Kuollahan meidän kaikkien pitää! + +-- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle! + +He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja +tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten +erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle. + +Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne +olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa, +niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni +vain olisi tahtonut maksaa. + +Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni +kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja +lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä +tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni +likenemistään. + +Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa, +jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja +läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna. + +Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä. +Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. +Leni järjesteli kukkasiaan. + +-- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta. + +-- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi. + +-- Mitä minä suuttuisin! + +-- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika. + +-- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana. + +-- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen. + +Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään +petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan +hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta +milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä +sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut, +hän oli hyvin tosissaan. + +-- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun +vaimokseni. + +Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli! +Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt. + +-- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin +sanoakseen. + +-- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän +mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka +mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä +herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa +koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen +aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja +mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun +suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen. +Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille... + +Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut +ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään, +kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä +Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut. + +-- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä +olisi odottanut! + +-- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden +tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai +jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa +sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä +hautausmaan takana... + +-- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan, +varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään. + +Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta +mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen +vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän +kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja +tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä +painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli. + +Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä +häntä sen enempää ajatellut. + + * * * * * + +Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei +kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin. + +Patruuna suuttui. + +-- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt +Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna! + +-- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty +väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla... + +-- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee +voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän +erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko +häneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain +saanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään +niinkuin karkulaiset ainakin. + +-- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin? + +-- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo +Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja, +eikä hän niitä pyydä minulta. + +-- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön... + +-- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan +tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei +se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta... + +Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin, +sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle +rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten, +jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi +saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä! + +Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa +ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta +maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä +ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon. + +-- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin +häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten +väärin teimme hänelle! + +-- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän +silti voinut tulla ylioppilaaksikin. + +Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa. + +Kului vuosi. Oli syksy. + +Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat +olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla +ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois +peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä +oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä +paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän +pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin. + +Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta +ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi +uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä +päärakennuksen pitkään ikkunariviin. + +Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse +ilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis +kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei +voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne... +Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja +lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän +alkoi sykkiä. + +Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen +kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli +kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta +suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen +silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin. +Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin +ulkomaalaisen näköiseksi. + +Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi +Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla +puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle +ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni +kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet. +Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä +herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa +häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli +kyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi +laittamaan aamiaista. + +Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei +ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta, +sillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi +Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän +ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!... +Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä +mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia. +Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä +liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja +ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan, +nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä +itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla. + +Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi +kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi +ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei +ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun, +ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi. + +Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli +syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat, +kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin. + +Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla. + +Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin +puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa +hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden +varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien, +jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet... + +Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku +ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin +hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä +hän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö +kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt, +Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä! + +Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä +ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle +puutarhaan. + +Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan... +Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä +tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja +siihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka +narahtelee: se on hän, joka tulee... + +Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä +tiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää +olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä: +jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos +huomaa, niin se on sillä lailla sallittu... + +Sallittu, sallittu... + +Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen. +Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni +puusta, käyköön sitten kuinka tahansa! + +Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma +henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin +lämpöiseen aaltoon. + +-- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä +kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme! + +Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin +kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa... + +Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät, +nälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy +riistäytyä irti... + +-- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy +henkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan? + +Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi. + +-- Etkö rakasta? Vastaa! + +Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja +kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo +sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään. + +-- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut, +voi miten kärsin! + +-- Älä itke, kulta! + +-- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte? + +-- Tahdoin tutkia olitko muuttunut. + +-- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni +kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti. + +-- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä. + +-- Voi minua, voi minua! + +Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan +likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi +ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu. + +Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on +hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä +on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä +taivaskin ja kuu... + +Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään, +suurten puitten alle... + +Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois +tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän +itkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen +kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle, +kadottaa tahtonsa ja tajuntansa... + + + + +III + + +Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen +vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää +Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään. + +Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi +kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku +palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli +on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni, +niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon +patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita, +jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia. +Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi +olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo +on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä +on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti +tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana, +joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää +kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy +hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan +levottomuutta. + +-- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti. +Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa +pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa +joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran +nimeä. + +Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli +kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se +oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan +kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra +kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi. + +-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan +tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin! + +Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on +käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena +miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi +painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana +kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo +kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren +armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat +lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita +maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti. + +Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista +kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä +Pimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole +satuttu missään käymään. + +Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat +kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä, +selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut +ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna +viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on +kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta +isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa +siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan +leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin +olisivat iskeneet päänsä seinään. + +-- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin. + +-- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan +korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. -- +Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille. +Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa +vastaan saadaan olla tässä rauhassa. + +-- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee. +-- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa. + +-- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan... +Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna. +Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset. + +-- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari. + +-- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä +luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena. + +Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja +vastaa sieltä: + +-- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran +heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan +kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi +hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei +taida vain senkään luonnossa olla kehumista. + +-- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit +on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui. + +-- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä. +-- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä +mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne +korpeen käski, kuka? + +Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun +saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois... +Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi, +voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia +kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee +mieli heittää vieraille... + +Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen. + +-- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti. + +Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän +vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä. + +-- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa +hän vihdoin hiljaa. + +Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan +ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita. + +-- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti. + +Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena +valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle. + +Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa +eväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan +niin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan +perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin +kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni +Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen +rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan +jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee. + +Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina +kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha +olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan +Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin +ikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena +hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä +rattaiden röyke. Kalle-raukka! + +Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu +miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät, +mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy +hiljaa ja varovaisesti: + +-- Mamma, mitä on tapahtunut? + +Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja +välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen +jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken +päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka +miettii elämän ongelmoita. + +Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä +oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön +asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu. + +Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut +sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta +Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö +kivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla +on saanut tietää... + +-- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen, +rintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi +kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan +antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että +surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät +maantielle ihmisten jalkoihin... + +Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin +kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne +lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin +polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa. + +-- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni +rakastaa sinua, älä itke! + +Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin +lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee +veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia. + +-- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään +tehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia? + +Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä +hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla. + +Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita +latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä +ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden +suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti, +ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet +taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta, +toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon +vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja +nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on +täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua. + +Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon +syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on +valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät +ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta... + +Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu +asumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_ +puistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään, +ei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen +käsivarteensa. + +-- Lapseni, on jo yö, mennään levolle! + +Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin. + +Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli +sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren +herrasväen tuliaiskesteihin. + +Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli +ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen +nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa". +Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen +oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille +oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat +pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna +ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui +sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat +juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä +ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta, +vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa +päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja +töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen +kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä +nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat +hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa +naurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä, +kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta +ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen +se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat +siinä suuta nuorille. + +Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli +voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin +paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet +viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt +oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin +ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta. + +-- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa +kertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä +huutokaupalla. + +-- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti +meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän +torpastamme. + +-- No, teittekö kirjalliset kaupat? + +-- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin, +mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen +vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla. + +-- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan... + +-- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten +vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin. + +-- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan. + +Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta +patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken +päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä. + +Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon +liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat +lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä. + +-- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet! +Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut. + +Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten +ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin +poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa. + +Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan +juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä +nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta! +Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa. + +-- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle +yhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta, +paljasta vaatetta! + +Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi +hengitetyksi. + +-- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään +kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään +kahdenkesken Kallen kanssa. + +-- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän +siinä juuri pitääkin tepsiä... + +Liena on ääneen huutamaisillaan. + +Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko +pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa +eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa +Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen. + +Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät +yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat +vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna +varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat +palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni +kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan +kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä +ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna +pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu +hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa, +tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille +viinaryypyt. + +Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet +vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut +Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin +kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon +aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat +tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon +ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat +kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat +siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän +asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään, +kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa! + +"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän +on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina +syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi +pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua +vähän ymmärtäväisemmäksi. + +"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen. + +Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita, +joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa +hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta +toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle +ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja +tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään, +kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin +koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä +äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista. + +Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä +luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen +äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako +päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se +rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään +rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt +antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa. + +Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo +karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut +päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin +vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura +Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa. +Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät. + +Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan. + +-- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan? + +Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan. + +-- Mitä vaari sanoo? + +-- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu +sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea +ikäänkuin olisit vene tuulessa... + +Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin. + +-- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu +kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos +istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin +soi... + +Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään +kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän +soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin +kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä +paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen: +eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on +ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa +lehmien luo, salavihkaa nauraen. + +Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen +polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä +lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt +kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä +liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti +katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi... +Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä, +kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu. + +Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut +yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen +luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja +katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet +tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan +päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee +kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen. + +-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä +puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö... + +-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon +upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen +kuin vaaria tottelen. + +-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua +ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä +rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on +sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole +mitään puutetta... + +-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan... + +-- Mitä, lapseni, haluaisit? + +-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on... + +Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti +pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei +tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja +pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä +ja viihdyttelee kuin sairasta. + +-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka +jätti loistavat salinsa ja... + +-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla! + +-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää. + +-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, +päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan... +Niin, niin, saatte nähdä... + +-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun... + +-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen +talvi! + +Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee +hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin. + +Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua +maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää +silmiin... + +Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei +häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät +tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten +äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen +raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin +hentoa tekoa... + +-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen. + +Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta +tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän +on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa +rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen +mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän +-- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota +hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, +panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se +tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä! + +Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen +kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen. + +-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä +olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä +anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä +katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua... + +-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä +sydänmaassa on meidän paras olla. + +-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois... + +-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja +huoaten. + + + + +IV + + +Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni +illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen +uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui +hauskalta haistella ja maistella sitä. + +Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon +tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi +jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään. +Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat. +Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä +niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät +hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo +revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas. + +Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä, +kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä +nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa +esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen +rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa, +peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu... + +Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni +hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta +päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla +ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja +antaa ystävällisesti silittää itseään. + +Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira. + +Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus, +että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole +"liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole +ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä +vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä? +Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen +sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta. + +Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä. +Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu +harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä +kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle. +Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he +tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja, +mahtavat olla kirkonkyläläisiä! + +Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat +herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä, +sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja +käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon. + +Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja +astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti +hänen risaiset vaatteensa... + +-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin +perkeleeseen sinulla on kiire? + +Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä +eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan +herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä +omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan +hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa +välissä. + +-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta. + +Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia +puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut +sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas +ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin. + +-- Vai Hanni! + +Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä +hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui. +Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi +ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen. + +-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru +vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on? + +Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin. +Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät +verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin +maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi +mieli lähteä karkuun... + +Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt +häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa +sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi. + +-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti +sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista +ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä +ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin! + +He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa +heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua... + +-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa! + +Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole +kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja +kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen +laitaan. + +Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi +maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä +sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia +kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja +noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat +livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan +ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa +tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät. + +Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy +kiireesti takaisin. + +-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu +kuiskauksena tuvassa. + +-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina +ikkunaan katselemaan. + +-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset. + +-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit? + +Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin +kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä +yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa +alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin +renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä +pakopaikassa. + +Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan +mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia +vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään! + +Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla. + +-- Äiti, äiti, herroja! + +Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen +tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on +pidätettyä ärtyä. + +-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan +mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin +Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti +saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja +epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin. +Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei +koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin +torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä +suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä +sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin +tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina... + +Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee +häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta, +mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä +Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden +väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä +onnella ja loppumattomilla tuskilla... + +-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme +ovat likomärät. + +Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää +lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään +hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan +ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa. + +Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella +rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa. + +-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan +koko veneen, huutaa joku. + +-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta +kaivoikin esiin konjakkipullon... + +-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme! + +-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja +paleltuneen näköisenä. + +Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat +eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt. + +-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku. + +-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni. + +-- Ovatpa nämä sydänmaita! + +-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti +Åkerfelt viattomasti. + +-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä! + +-- Kas poikaa, kun punastuu! + +Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen, +jossa tuli jo räiskyy pesässä. + +-- Täällähän me elämme oikein herroiksi! + +-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja +tulkitsemaan hämmästystäni. + +-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että +täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä +olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan +Minette-tädin tyyliin. + +-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene +Liljefeltejä? + +-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä +sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja +kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna +lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn +vallan ulkoa! + +-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa... + +-- Renkien ja piikojen välistä -- niin! + +Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle. +Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin +tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä, +metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu +lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat +pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä +se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä... +Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa. +Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka +paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat +neuvoa, missä ne ovat. + +Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan +katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua. + +-- Mikä, mikä? Mikä nyt on? + +-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen +vatsa oli täynnä kuusenhavuja... + +Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta +ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka +loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin, +koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa, +ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän +palaa paikoilleen. + +Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen, +Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg +pidättävät lystiään. + +Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra, +Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut +hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia +-- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto +ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään +talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja +kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen +vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on +tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle +ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella +on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin +hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen +ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan... + +Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen +ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki +on oleva ensimmäinen ja viimeinen... + +Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen, +ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä +potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin +puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on +maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina +iloinen. + +Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis +mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä +laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole +saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut +taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä. +Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään +huomispäivää. + +Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He +ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta, +vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet +kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin +lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa: +satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon +hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa +valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa +poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään +Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia, +käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän +on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä, +liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen. + +Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut +liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa. +Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento, +naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta", +joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut +ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja +kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen. +Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt. + +Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista +maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi +kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä. + +Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen, +tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille +herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä +sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla, +vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja +kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle +on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada +nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa +heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat +olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä +taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä: + +"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä +sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat +toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty +permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy +peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin +äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme +kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan +keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä, +katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän +varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja +pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen +metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa +alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat +hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta +siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa +huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni. +En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos +te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme! +Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee +vähänkin hiljaisuutta." + +Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja +laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan. +Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo +kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat +helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista. +Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja +karkaavat nurkkiin piiloon. + +Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka +sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat +orrella ja virkkaa: + +-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun +mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa? + +Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle +ja katsahtaa hänen kasvoihinsa. + +-- Helkkarin nuori ja korea emäntä! + +Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle +ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo +alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus +ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat +oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt +ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se +teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki +saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika +tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin +että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista +varsinkin on niin leikkisä. + +Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä +nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat +lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita +kirkonkylän herroja on saapunut. + +-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan +innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan! + +Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin +ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin +seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon. + +Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja +Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo +vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle +Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan. +Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja +ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä. +Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin +"gluntteihin". + +Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut +akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää +siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan +lapsia. + +-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä +lähden katsomaan. + +Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut +vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään. + +Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret +toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita +sikaareistaan. + +-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut +humalassa! + +-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä +iva haavoittaa Kyöstiä. + +Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja +ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään. + +-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että +annatte minun olla rauhassa. + +-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut +tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle. + +-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. -- +Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti! + +Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman +totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa, +että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä +loukata. + +Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole +huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä. + +-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun +tulet sisään ilman että kysyt lupaa? + +(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule +sise ilman ette kysy lupa.") + +-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari +askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika. + +-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että +kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille! + +Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat. + +-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka +olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa +pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan. + +-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat +taloosi, etkä sinä aja heitä menemään. + +-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea +kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he +voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä. + +-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi. + +-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä +kunnioittanut... + +-- Kyllä minä heille näytän! + +Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla: + +-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te, +vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan +meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan +ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin, +moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi +liikenisi palanen isälle? + +-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta. + +Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan. + +-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille +perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä +herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan. + +Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä +olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet +noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu +juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee +ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan. +Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee. + +Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu, +toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä +sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu... +Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa! + +-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta. + +-- Aaa! + +-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt +auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut? + +-- Lehmissähän minä. + +-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa... + +Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo, +heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu +pahalta... + +-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja +hymyilee. + +-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu +hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä. + +Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä +leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka +raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi. + +-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet? + +Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on +kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää. + +-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään +ja katsoo häntä silmiin. + +-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta. + +He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän +mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään. +Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen +valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle +istumaan. + +Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi +koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu +siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat +hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä +ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen +huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle. +Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi +veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan, +esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä, +ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä, +jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee +ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata +korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin, +joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää +tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä... + +Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin +huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää +luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja. +Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään +kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen. + +-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti. + +Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja +veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän +kanssaan. + +-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun +pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona? + +Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja +käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut. + +-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut +riihirääsyissä... + +-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ +sopii paremmin sinulle. + +Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee +vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli +äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi +tapahtunut... + +Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille +sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä +tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi! + +Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää. + +-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja +kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni? + +Liena ei ole kuulevinaan. + +-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen +jälkeensä. + +Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja +ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella, +pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen. + +-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu! + +Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa +täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt +sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna. + +Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie +ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin, +ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan, +eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen. + +Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra +Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia. + +-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos +tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet? + +-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on +harvinaisen houkutteleva. + +-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee +maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan. + +-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström. + +Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua +uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin. + +-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna. + +-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian +patruuna. + +-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani... + +-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies... + +-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne, +sinun pitää saada ryyppy. + +Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on +tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia. + +-- Ota pois! + +-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu. + +-- Noo, ota, perkele siinä! + +Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan +sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas, +hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen +vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin... + +Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän +tuntee väkensä! + +-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene +matkaasi! + +Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet +iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä +mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään +tupaan. + +-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa! + +-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on +niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen +Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee... + +-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja +hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi... + +-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi +vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä +olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun +ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta +huonetta valmiina kuin sauna. + +Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne +ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat +pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen +silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa. + +-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle +nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä... + +-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia. + +Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän +paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä, +kun syövät kaikki laihot. + +-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään +oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen +itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista. + +Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää, +koskei patruuna tahdo. + +Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle +nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy +porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli. +Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä +asioitaan. + +-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna +vihdoin. + +-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että +kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt +pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo, +jota olen ruvennut viljelemään. + +-- Paljonko veroa sinä maksat? + +-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on +maksamista... + +Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa +Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan +maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan +nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa +hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee +neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain +silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen +ihmispäitä. + +Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei +hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten +potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin +vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään. +Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä +ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen, +vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli +ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen +edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista. +Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin +hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle, +minne näki Hannin katoavan. + +Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä +vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu +ilmassa. + +-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von +Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä +sillä nyt oli tässä tekemistä! + +Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut +heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään +ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin. + +Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle +huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin +sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä. + +-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika +humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä +mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt. + +Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään +niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana +panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä +käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat +jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä, +kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat +niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla. +Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi +pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli +toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista +ainetta... + +-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat +purskahtavat nauruun. + +Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän +ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon +puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt +hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät +hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on +varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis! + +-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan +vaarin kanssa. + +Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään +tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa +kiukkuisesti: + +-- Enkä mene. + +-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin +hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin +väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari +sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta +samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima +selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa +sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja +paiskaa hänet siihen. + +-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn. + +Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän +pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin +loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole +tapahtunut... + +Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä +on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua +pidätellen. + +Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät +korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai +odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea. + +Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu +vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut +oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina. + +Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät +ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä +lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta +patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina. + +-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta. + +-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja +istu tuohon syliin! + +-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista. + +-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan. + +-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa, +pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta +kaadutte. + +Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin. + +-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää +patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä. + +-- Skål! + +-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. -- +Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään +on nuori vaimo kotona. + +-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo, +kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia +vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän +vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä! + +-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte. + +-- Älä puhu roskaa! + +-- Sinun olisi pitänyt valita toinen. + +-- Niin olisi. + +Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet +kädet toistensa kaulaan. + +-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin, +-- me olemme taas humalassa, sikahumalassa. + +-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan? + +-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat +tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly... + +-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen... +ja vuoden loppuun asti, totta vie... + +-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta +lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa! + +-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi +sydämellä ja kyynelsilmin. + +-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja +karaten ulos minkä pääsee. + +Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja +siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja +virkkaa hätäisesti: + +-- Tuliko se kipeäksi? + +Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka +sytyttäisivät huoneet tuleen! + +Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa +jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta. + +Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo +ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan +sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan. + +He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä +porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän +pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa +hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti, +ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat. +Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi +heittänyt palavaa tulitikkua olkiin... + +Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei +kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän +nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän +seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa +tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan, +mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti +palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena +koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja +lyyhistyy sitten kynnykselle. + +Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan +ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se +rikkoo ruudun! + +Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on +tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat +kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka +kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi! + +Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään. +Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa +ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti. + +Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on +nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut. + +Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui +nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten +karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli +huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista! + +Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri. +Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa +hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että +kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta. +Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa. + +Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta +aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi +tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu +ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä. +Ovi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka, +se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin +lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin +aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen +hyvällä! + +Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä +ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun... + +Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa, +jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy +pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on +juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein. + +Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen +astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun +hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai +aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen, +valkohapsinen... + +-- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä +olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen +kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta: + +-- Jumalan ase olen minä. + +Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta +sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen. + +-- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha +jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä +kadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase! + +Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan, +mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu +käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on +vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän +on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa +seivästä puolustuksekseen. + +-- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien +renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle: +varo henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä +Jumala puhuu minun suuni kautta. + +-- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin +ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka +oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja +hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko +kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät +makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä +kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen. + +Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän +todella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin +valkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka, +huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu +kummittelevan. + +Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut +jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen +tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi +eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä. + +Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä. +Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti +heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä +retkillä miehistyy! + +Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy +pitkäkseen oljille. + +Kun saisikin unta! + + + + +V + + +Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet +ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan +huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi +ollut hyvä päivä aumata. + +Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat +ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule. + +Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon +kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen +edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja +karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet... +Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä +on haassa. + +-- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä +ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu +herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan... + +Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy +olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi +kuumana, että saavat heti kun nousevat. + +-- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi. + +-- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei +tee mieli lähteä maantiellekään. + +-- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena, +itkunsekaista kiukkuaan hilliten. + +-- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu. + +-- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla... + +Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat. +Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään. +Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä +aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta. + +Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun +tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen, +jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita +miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys. + +-- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa +koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä, +minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden. + +Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla, +että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti! + +Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo +aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti. + +-- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. -- +Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa... + +-- No mitä sitten. Sopii akan pestä. + +-- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi +päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän +sekaisin päästään. + +Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin: + +-- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko? + +-- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime +aikoina... + +Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa +pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle. + +Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg +menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno +mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti +Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg +kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä, +ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja +peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja +lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin +polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät +erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan, +hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt +ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari. + +Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä +veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja, +paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei +halkeaisi! + +Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä +tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä +metsästysmaita. + +Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu +on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi +peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun, +jotta syksyisin saisi oleskella täällä. + +Jänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy +täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat +herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin +kapellimestari. + +-- Mutta missä Berg on? Ho-op! + +-- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa. + +-- Hän piirustaa rannalla. + +-- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon. + +-- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa +muistikirjaani. + +-- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet? + +-- Mutta kun ei se ole totta! + +-- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa. + +-- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita. + +-- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta. + +-- Toinen ryyppy, veikkoset! + +Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja +alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi +vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys. +Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan. + +Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin +luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo +pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä +keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista. + +-- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. -- +Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka... + +Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole +saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta. + +-- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän +ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon +vaikutuksen. + +-- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana... + +Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään, +mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle +paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa +häntä pois. + +-- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa +sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli. +Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman... + +Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna: + +-- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on +välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg, +nousepa nyt johtamaan. + +-- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen +huokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies... + +-- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein +kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään. + +-- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta +Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan... + +-- Niniveä vastaan, tarkoitat. + +-- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa. + +Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti +loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei +ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä +lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin. + +Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen +isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä +se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei +suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi. + +-- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna. + +Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen. + +-- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten +toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään... + +-- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan. + +-- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä +Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä +pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin +nytkin tuonne saunaan. + +Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän +kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se +siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä +yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta +Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi +se on kuin poika ikinä on ollut. + +Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen +on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen +ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita, +toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä +ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis +hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä +kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi. +Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten +täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen +ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin +metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes +sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja +ja metsästelee mielin määrin. + +Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti +Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa +hänen ajatuksensa ja virkkaa: + +-- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä +milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat +omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on +aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana. + +-- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla, +hermostuneella äänellä. + +-- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo, +jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain +torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee +olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä +hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi +kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä +päinvastoin. + +-- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni! + +-- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa +hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin +se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan. + +Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös, +suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan. + +-- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti! + +-- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään +vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan +epäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta +samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha +patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta. + +Tätä puhetta ei patruuna enää siedä. + +-- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse! +Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla. +Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt +täällä herra eikä mikään "vanha patruuna". + +-- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä +vain... + +-- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy +tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä. + +Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla +istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten +"adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti, +että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi +perkele". + +-- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg. + +-- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan. + +-- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat +väsyksiin. + +Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on +pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä +odottaa herroja. + +Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti +kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä. +Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin... + +Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, +nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä +olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä +sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko +muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee +mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät +pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla +tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan +tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin +katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin... + +Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä +tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni. + +-- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan +ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen +ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja +pistää Lienan kouraan hopearahan. + +-- Mitä tämä oikein merkitsee? + +-- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että +osaat, mitä sinulle opetimme. + +Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies, +se varmaan tahtoo auttaa häntä. + +-- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille +ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun +kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä +tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että +hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin +ylössanoman... + +Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen +sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa. + +-- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. -- +Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt +rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin +ei minulla koskaan olisi levon aikaa. + +-- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te +satutte olemaan lakimiehiä... + +-- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan... + +-- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle +kyyristyen nöyrempään asentoon. + +-- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt! + +Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa +ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee +ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen: + +-- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka? +Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo +tarvitsee sisäpiikaa... + +Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan. +Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee +toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi. + +-- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo +kappaleen matkan päässä. + +-- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta +kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea. + +Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen, +kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku +kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin. + +-- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä. + +Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä +kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee. + +-- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta +pitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä! + +Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala. + +Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria +päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo +tästä nyt tuli miero eteen! + +Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua +rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan +se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen, +jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen. +Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari +tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee +hänen kurkustaan kysymys: + +-- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella +jalalla? + +Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa +loukkaantuneena: + +-- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt? + +-- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa? + +-- En minä ottanut... + +-- Mitä se sanoi...? Vastaa! + +-- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti. + +Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi +lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä +hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa... + +Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin +piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen. + +Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...? +Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt +täällä...? + +Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt +silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää? + +Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla, +puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa +metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa +ääneensä. + +Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen +ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän +pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että +jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja +penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana. + +Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen +pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...! + +Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis +vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä. + +Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei +enää saa rauhaa missään. + +Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan +veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten +kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän +korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja +koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta. +Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui +ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se +vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku +ja valitus. + +-- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan +puheille, minä käyn kaikki oikeudet. + +-- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet +tylsinä. + +-- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset. + + + + +VI + + +Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty +jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville +ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin. + +Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä +Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan +eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut +kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa, +sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä +suuri pyssyjen siivous. + +Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin +vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli +kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja +uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä. +Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa +takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä. + +Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli +vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys +ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin, +vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin, +suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi +Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri +päivä. + +-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa? + +-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari +kertaa tehnyt saman kysymyksen. + +-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu? + +-- Ei miltään erityiseltä. + +-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään? + +Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana +ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä +suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan +patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään. +Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli +tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin +taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin +rehellinen ja hullunkurinen. + +-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin, +vastasi hän hitaasti ja vakavasti. + +-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä? + +Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään +kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen +kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa +epävarmasti: + +-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi +pantu... + +Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän +ryhtyi keskustelemaan. + +-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein. + +Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan +muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen +"ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen +käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja +vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...? +Aijai kuinka äiti suuttuisi...! + +Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus! +Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen +polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi? + +-- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti +minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen. + +-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin, +sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea... +Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai +ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen, +-- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan +kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy. + +Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja +virkkaa ystävällisesti: + +-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää +ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti +selittää sinulle sen käskyn. + +-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes +käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se +on, vastaus meidän pitää..." + +-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen +yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä +jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet +korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin +kärmettä... + +Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa +olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen +katkismus kuin talonpojilla. + +Patruuna nauraa täyttä kurkkua. + +-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä +virka se on? + +-- En. + +-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille +kuin sinä olet. + +Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä, +mitä patruuna tarkoittaa. + +-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta, +mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa +kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna +vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia. + +Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen +edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki +kourassa. + +-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot? +Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan? + +-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä +tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin +verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina. + +Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia +kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä +on tapahtunut. + +-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen. +-- Uudet verkot ri... rikki? + +-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä +uusista verkoista ihan ruumenina. + +-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna. + +-- En ymmärrä, hyvä patruuna. + +-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa +jokikisen silmän... + +Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti +kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja +Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta +tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin +mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet +ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois +kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa +peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin +tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut +liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen +alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä +hyvinkin hullusti. + +Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot. + +-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa +patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle, +joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä +sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen +kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...! + +Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet +nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri +joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on +patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat +syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee, +että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan +lähteminen, kun kerran on tullut. + +-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan. + +Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin +nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy +kirjoitushuoneen ovensuuhun. + +-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on +pöydällä hänen edessään. + +-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon +hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme... + +-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa. + +-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista +aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se +liinaharja... + +-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä, +että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi +takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää +aita rikki, niin pidä vain. + +Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin +mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei +tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna +kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen +rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen +ja eteisen, kuistille asti. + +Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin, +joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu +ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta +asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan. + +-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina +hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti +toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan. + +-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira? + +-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä +minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin +kuusen oksa... + +-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa +penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli +Kankaanpään. + +Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja +porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään +Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki +lähetti hänen luokseen... + +-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki +kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin. +-- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en +maksa yhtään penniä. + +Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa +hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä +mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava +villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja +pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta +vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi +toinen miehistä: + +-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne. + +-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei +se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin +metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran +ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin +kotona... + +-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne +Pimeänpirtin kankaalle asti... + +-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt +ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina. + +-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä +heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut +apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle. +Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti +kuului nuori armo kohdelleen... + +-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin +kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi +minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan. + +-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa? + +Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä. + +-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä, +-- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne +herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen +asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on +kelpo mies! + +Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä +häntä rippikouluun. + +Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja +pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin +Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen +mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli +unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä. + +Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten. +Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat +laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty +karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista. +Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti. +Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä +näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli +Kankaanpää. + +Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka +äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin. +Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että +oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät +vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla, +vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää +likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti +oikein tarkoitti sillä kiellolla? + +Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi +musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni. +Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni, +pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin +ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta +tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi, +paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos +likavettä. + +Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua +rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli +vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin +pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän. + +Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat +pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo +sammaltuneita. + +Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka +kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan +ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia +alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty +hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa. + +-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin +aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta. +Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu +rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin. + +Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti. + +-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee +hevosen kiinni tallin luo. + +Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen +selällään. + +Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa +navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja +nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa: + +-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan? + +-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi. +Johan siinä maineensa pilaa. + +-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla? + +-- Häpeä! + +Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin +yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa +kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille +nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni +hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka +syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo +siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa +vihdoin hymyillä. + +Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri +pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina, +vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse! +Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa +porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle. +Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin +poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa +porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi". + +Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen. +Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja +kolkolta, kun isäkin niin viipyy. + +-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun +Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan +vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että +ehkä joisi, jos tarjoaisi. + +Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies: + +-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa. +Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee +sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos +mukaan? + +-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen +kovasti tekisi mielensä. + +-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa +kävelee meidän nuori armo. + +Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen +tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista +kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat +maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön. + +Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt +vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä +puunrunkojen välitse. + +Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä +äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään +kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa +kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille +asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo" +astuu alas puutarhaan. + +Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä, +palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma +siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu +syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena +kuin tulen liekki. + +-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka +äsken kävi tuossa? + +Mies naurahtaa. + +-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat +piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on +Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö? + +Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia. + +-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee +paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi. + +-- Mennään, mennään, kunhan ehditään. + +Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan, +jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä. + +Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä +ääniä. + +-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan! + +-- Kukas ne sitten kantaa? + +-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä? + +-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet! + +-- Häpeä, senkin reuhahelma! + +Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä. +Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa +oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä +koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä +naiset ovat joutuneet riitaan. + +-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka. + +-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin +lämmittää saunan. + +-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa? + +-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä. + +-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten +et noin tuppaisikaan... + +-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te +vanha ihminen olisi jaksanutkaan... + +-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta +olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän. + +Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka +hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa. + +-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee +taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan. +Meille tulee työtä molemmille. + +Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee +vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän +puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat +hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan +hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee. + +-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta? +kysyy Kalle masentuneena. + +-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty +Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet +palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut +nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin +vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua +kamarissaan. + +-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle. + +-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta +herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte! + +Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu +nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian +harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja +tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin +ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko +maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa +ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo +iloista laulua heleällä äänellä. + +-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee +Kalle. + +Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska +kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta +armolta. + +-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin +iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä +tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat. +Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin. + +Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin +kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia. + +-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi, +päättelee Kalle. + +-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa... + +Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle, +joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu +ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen, +joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi +hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä, +mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni +siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko +Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö +hän tule käymään tästä ohi. + +Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka +syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne +ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran +on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja +jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran +näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut +tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi, +että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin +vihoissaan herroille. + +Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on +ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja +päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä +viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit. + +Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin +herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni +istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti, +että herrasväet ajaisivat ohitse. + +Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen +jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin +nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä +läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat. + +He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli +tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin +siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo +istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa, +ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi +ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten +hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon. +Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja +leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä +vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle. + +Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku +kertoa. + +Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon, +läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi +sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika +sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä +kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan +ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista +vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei +ollut karvoja". + +Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan. + +-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki +kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes +jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse +Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää, +etteivät keskellä jumalanpalvelusta... + +Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän +selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa +halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin, +ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän +kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä +tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti +Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä +penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli +mahdoton arvata. + +-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla, +kun kirkonportilla tapasi isänsä. + +-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei +Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä. + +-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään? + +-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska +sinulle työtä. + +-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti +jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat. + +-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä. + +Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne. + +-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta +työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut. + +-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein +se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että +suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin +Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta. + +-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä, +kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla +täällä, isä, ottakaa minut mukaanne! + +Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta +ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on +pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä +kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin +kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän +purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta +ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi +ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo +alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin. + +-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa +nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja +kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne +kurituksessa ja Herran nuhteessa. + +Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin +itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten +kotimatkalle. + +Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän +oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon +päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan +syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi. + +Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska +oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää +huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun +rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt +koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti. + +Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä +heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi +tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro +äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen, +jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt +hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut, +kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä +hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä. + +Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet +lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä +ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa +ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä, +sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin +tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen +nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska +haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat +haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä, +mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan. +Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena +pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa +oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti +käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka +palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki. +Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen +tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan, +tokaisi Salmiska pojalleen: + +-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa? + +-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua. + +-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa. +Mikä teillä oli olevinaan riitana? + +Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei +äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi. + +Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani +sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä +menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa +jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan +takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli +nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat, +uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää +millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja +äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee +pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä +kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka +asui Salmisella, seisoi hänen vieressään. + +-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se +itkemisestä paranee... + +-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti. + +-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin. +Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta... + +Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan +sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan +täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi +päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida. + +Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin +menee pois. + +-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin? + +-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti +huolettomasti. + +-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni. + +-- Tanssit, tanssit! + +Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä +matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli +hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa. + +Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain +pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä +maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis. + +-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen. + +-- Kankaanpäässä -- missäs sitten! + +Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt +sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he +olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui +kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan. + +-- En minä nyt kuitenkaan... + +-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt +sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta! + +Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään +mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan +peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden +silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea +salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita +tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen +perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä +peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului, +kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä +ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja, +kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän +ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa. +Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee +olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi +kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se +oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee. +Pitää nousta viihdyttelemään. + +Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän +voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät +tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?... +Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin +palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse +itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta, +joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut +saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja +sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui +eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät +kahvipannuillaan. + +Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän +sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin, +sillä illansuussa virkkoi hän Hannille: + +-- Kävikös täällä yöllä ketään? + +Hanni säpsähti. + +-- Ei minun tietääkseni. + +Salmiska katsoi häneen epäillen. + +-- No kävikö Loviisa missä? + +-- En minä... en minä tiedä. + +-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi +koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään? + +-- En, minä nukuin. + +-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro +sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi +nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä. + +Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä. +Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan +edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli +kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori +valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli +mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa. + +Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia +ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille +kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita +Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta +sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha +noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa. + +Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo +sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen +sulhasensa on Kankaanpään korein mies. + +-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana. + +-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani. + +Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi. + +-- Kuinka niin? + +-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja +käski minua toimittamaan sinua tansseihin. + +-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. -- +Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan. + +-- Näyttipä hyvästikin tietävän... + +Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten +mukavalta hänestä tuntui. + +-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo +ovat selvillä! + +-- Ei ensinkään! + +Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan. + +-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko +kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä +kumminkin. + +-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla? + +-- En minä sitä tiedä. + +-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä +juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen +jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän +jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea +lakki päässä? + +-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden +hohde. + +-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden +leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan +lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon +tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille. + +-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan. + +-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt. + +Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira +ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen +ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän +vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui. +Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet +näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki. + +-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä! + +Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan +kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi: + +-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut +herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli +kiinni minua... + +-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti. + +-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän +sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua? +Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi? +On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan, +herrojen se on lapsenikin. + +Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen +sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa +tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään +muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan. + +Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista. +Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin. + +-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden +lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä +neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin +saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä +kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi +irti saat. Hyi olkoon! + +Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas: + +-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa +torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi! +Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin +tuo nyt lentää? + +Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa. + +-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla +mitään, en tahdo tietää mitään. + +Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän +ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...! + +-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja +pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos +haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan. + +-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti. + +Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen, +siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi +suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua. + +-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut +tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä... + +-- Jaa matkustamassa? huusi muori. + +-- Niin, niin, matkustamassa. + +-- Jaa tavoitella kiinni? + +-- No niin, niin... + +Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi +mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja +kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti, +mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli +juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa +virkkoi: + +-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä? + +Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan. + +-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi. + +Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos. + +-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli? + +-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse. + +Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti +kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli +pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat. + +-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan +ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan +mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää? + +Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan +kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui, +sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina +seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja +tarttui pannunsa sankaan. + +-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille. + +Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis +tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin +kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa +siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle. + +-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi +hörppäämään kahviaan. + +-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä +sopimaan. + +He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan +Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan +ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden +passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä. + +Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa +oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana +ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja +asetti kaikki tarjottimelle. + +-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne. + +-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he +aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan. + +-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti. + +-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja... + +-- Se ylioppilasko, se Kyösti? + +-- Se sama. + +-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti. + +Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut +kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä +Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun. +Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän +mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä +lailla hänet voisi saada nähdä. + +Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen. + +-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen. + +-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni +tarjoaa? + +-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja +rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen. + +-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan. + +-- No, vaikkapa niinkin. + +Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa. + +-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni. + +-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä +ja kasvot painettuina niitä vastaan. + +Loviisa nauroi täyttä kurkkua. + +-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän. + +Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille +jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti +häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni +ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän, +mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta +katsettaan. + +-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan +saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut. +Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja +silmistä juoksee virtoja. + +-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut +totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa. + +-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä +olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa +sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa... + +Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei +hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa. +Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti +sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli +Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni +oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä +lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa +kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran +lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä +hän enää pääse. + +Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa. +Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu +kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten. + +-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat! + +Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan +ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi. +Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät, +sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään +tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään. +Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei +ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista. + +-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa. + +-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle. +Syliini otan ja kannan. + +Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia +silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta +pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa +heille. + +Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he +saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät. + +Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa. +Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat +kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän +tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan, +kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi +jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä +kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja +ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne +johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni +pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa +karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa. + +-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan +hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon +ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo +mentäisi? + +Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran, +vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He +jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra. + +Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai +juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut +siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä... + +Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui, +pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry. +Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa. +Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa +parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä +ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan. +Nyymannihan se olikin. + +-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi +viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin +jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen, +moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että +tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että +hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi +pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa. +Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin +kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein +hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni +lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten +päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta +siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa +se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään +jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset +vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä, +siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä +patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta. + +Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs +sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää +tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta +katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui +ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä. + +-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi +joku. + +Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän +kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle +jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa +kuin tanssit, näin lauantai-iltana. + +No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla +mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin, +kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa, +kun se on kiellettyä... + +Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki +karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain +hauskaa. + +Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta +ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua +komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö +koiria tullessaan... + +Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia. +Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko +tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista +näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen. +Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata +viinikarahvi taskuunsa! + +Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä +komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän +pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on +yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen +neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista +nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa +olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän +ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa +ja alkaa sitten laulaa. + +Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse! + +Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa +kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain +kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla +kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja +kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin. + +Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita, +vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta, +kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois +samasta ovesta, josta tuli. + +Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja +huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi. +Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat +käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa +salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa +saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen +huutaa: "hss!" + +Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt +jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän +ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten +taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä +aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin. +Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja +niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa +vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän +häviää eikä enää tule. + +Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän +joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä. +He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja +piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään. + +Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja +laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän +laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii +ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä, +kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo, +antaakseen heidän silittää itseään. + +Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa! +Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset +saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut +ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän +laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken. + +Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa. +Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu +päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä +on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä +ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo +antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon +kaulaan. + +Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat, +mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen +pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen, +nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa +poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet +keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja +juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle. + +-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan. +-- Heille olisi ehkä pitänyt selittää. + +-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat! +selittivät vieraat yhteen ääneen. + +-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole +mitään huvia. + +Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja +kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua. + +-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan? + +-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa. + +-- Teatteria se oli! + +-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan. + +-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan +paidat. + +-- Mutta koreasti se laulaa rallatti. + +-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin. + +Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin +huumeessa. + +Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli +Kyösti-herra. + + * * * * * + +Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa. + +Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena +laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan +hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja +elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai +lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä +ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun. +Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne +parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen +rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden +oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka +osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä +näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi. + +Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa +neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia +asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että +on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että +"Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai +että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä +ihanteellisuus meni menojaan. + +Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä +heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään +saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten. + +Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena +pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli +valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä +näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti. +Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään. + +Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset +olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja +hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa. +Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli +pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta +kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi +naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat. +Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset +olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille +hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut +väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi +piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä. +Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä +valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun +eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen. +Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän +väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi +ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti. +Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä +nauranut. + +Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi. +Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella +Kyösti-herraa. + +Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä, +saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä, +joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He +keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan +ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset +kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja +häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet. + +Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka +kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään +lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni +oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä, +moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska +kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti +ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta +koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi. + +Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä +häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut. +Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa. +Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut +hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle +esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä +patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen, +mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta. + +Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua +lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen +työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa, +lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat +kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan. + +Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja +yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt +Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan +hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet +peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia +sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei +hän ollut mitään tehnyt. + +Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja +piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä +äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku +Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille... +Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta. +Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä +suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon +turvallisempi olla. + +Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti +sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki +terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti +ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän +lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut +hänen omansa. + + + + +VII + + +Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli +pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki +olivat tervetulleet ja kaikki tulivat. + +Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli +sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin +kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli +raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa +siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista +ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin +lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon +telineillä oli tanssinuotteja. + +Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon +rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä +asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa, +hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi +levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri +Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa, +leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta +hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut +vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia +ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen +vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava, +näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli +seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan +kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja +kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen +rakastettunsa. + +Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään +"parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla +kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti +siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli +luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten +oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja +iloista seuraa yllin kyllin. + +Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja +heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut +emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen, +jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin +kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia +tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa +ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat, +miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin +herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia +talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva. +He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet +mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään +sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi +toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa +onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja. + +Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään. +Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä, +että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella +pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme +yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!" + +Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä +pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella +niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että +pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen +sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa +jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui +tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen +pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai +Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu +paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja +läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista. + +Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja, +hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä, +tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska +piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka +ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä +katsomassa, olivatko asiat kunnossa. + +Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja +vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja +rautatietä. + +Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit, +ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella. + +-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille. + +-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku +emännistä. -- Kovin ovat valkoiset. + +-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä +pidän kaikesta kalpeasta. + +Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi, +että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat +saapuneet. + +Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi +lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset +portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja +aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä +haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen. +Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki, +talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin +turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa +nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan +vetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät +ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin +kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka +jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä, +ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne +olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan! + +Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin +kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin, +paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan +saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan +kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja +jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat +nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat +loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla. + +Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän +sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg, +joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä +pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin +esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten +viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä +otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute +herroista. + +Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat +häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä. + +-- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset. +-- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa. + +-- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos +hänet. + +-- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa. + +-- Täydellinen varieté-nainen! + +-- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää. + +Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan +silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen. + +-- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von +Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa. + +-- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella +päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen. +Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä +leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään. +Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan, +viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen +kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin +olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan. + +Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan +unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava, +surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen +hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään +kyyneliä. + +-- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän +ei vastannut, katsoi vain vihaisesti. + +Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin +he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe. +Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne. +Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät, +tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi... + +Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää, +kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät +nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat +salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä +heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen +läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan +kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa, +josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja +juosta sinne leikkimään. + +Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi +aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista +kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen +kuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun +ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen +rinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen +paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja +sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin +pidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva, +kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja! + +Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä +pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne, +niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu +punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan. + +Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien, +hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää. + +-- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi. + +Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen +sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin +silmin: + +-- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista? + +-- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt +metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet. +Hyvää päivää Hanni. + +Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on +silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he +olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua +ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta, +kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni +käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa +vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan. + +-- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti +hämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa +sydänmailta. + +-- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, -- +ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen +juttu kaiken tämän takana piilee. + +Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun +se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa +korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä +ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he +erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton. + +-- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva +leikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä +miehet tunnen! + +Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee +hän tätä vakavammin. + +-- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä +metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun +vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa. + +-- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän +sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain +nähnyt sen torpan, Ester... + +-- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen. +-- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa +pappiloissa... + +Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis +rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin +olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka +lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän +ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi. + +Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet. + +Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa, +totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut +toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja +pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von +Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle +joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten +keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat +sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon +tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa +ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät +herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana +Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet +häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset +huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla +kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja +hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia +miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä +hajamielisesti seuraten tapahtumia. + +Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi, +Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies, +jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien +ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään +kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on +tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään +kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre. + +-- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen, +-- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan +juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen. + +Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa +omaansa korottaen: + +-- Maljasi, setä Kaarle Juhana! + +Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo. + +-- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi. + +-- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo +on ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei +se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se +estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... "Skål" teillekin, vanha +ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää +hän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte +naimisiin. Korean rouvan saittekin... + +Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes +suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja +sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan. + +-- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt +rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen +kilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään +raitteja, liatkaa vain... + +Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan +riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä +selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on +kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin. + +Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea +ympäri piirin. + +-- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi +majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän, +jolloin hän minulle sen antoi... + +Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu +hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle +Juhanan ääni on: + +-- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän... +tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää +muistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa +majesteetille, kun hän... + +-- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti +meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli +hyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla +tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin +riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön. + +Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja +pyyhkii kyyneleen silmästään. + +-- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen +kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä +uudestaan. + +-- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut +meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä +illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri +piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle... + +-- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle +Juhana? + +-- Niin teki, niin teki! + +-- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon +patruuna kuivasti. + +Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti +sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta: + +-- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke +valtaistuimella. Hänen maljansa! + +-- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi +ilmestyy arkaillen ovelle. + +Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie +vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä, +häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin +nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat, +huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa +soittokoneen ääreen. + +-- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi +laulaa. + +Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on +kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla +ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän +koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester +suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti +eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa +säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä +vilkkailla kättentaputuksilla. + +Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa, +leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan +sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa +maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko +nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta +ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa", +hänen pitää jäädä leskeksi... + +Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku +herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle +pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät, +kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä +herra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on +enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori +helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen +kättään. + +Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet +saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten +huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä. + +Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen +ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin +poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen +hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset +ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista, +ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin +ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato, +väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin +koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on +sen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin, +niin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen +piikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle +täytyy suoda se anteeksi. + +Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla. +Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi +Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja +oli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja +mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön +nähnyt. + +Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän +hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen +omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä +tapahtuisi. + +Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat +siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se +teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta +hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta... +Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien +tähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut +tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän +vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja +hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma +kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän +miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista! + +-- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä. + +-- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi +tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja +jatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää +konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua. + +Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä +viereen. + +-- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani +pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta. + +-- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti. + +-- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko +kylän kirkon ympäriltä? + +-- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma? + +-- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat +sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana... + +-- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse +pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain +viitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan. + +Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin +seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt, +joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä +viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen +pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman +näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä. + +-- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu +hänen viereensä. + +-- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain +vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut +jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa. + +Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt, +hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa +hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää +vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä, +jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään +kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia. + +-- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta +samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat +tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo +myllertävät sängyissään. + +-- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi +itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä +Kustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin. + +Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat +silmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin +mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa +ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti, +joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa +ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän +voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla +ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä +vain olisi kyky olla levoton lapsistaan... + +Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein +uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren +miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh! + +Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on +valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua +kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja... +Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih? +Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?... + +Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä +ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste. + +-- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa +olkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö! + +-- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna +lämpimästi hymyillen hänkin. + +He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen +ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella +mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä +suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa. + +Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori +tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki, +mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt +he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa. +Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt +ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut +Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari +viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien +suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä +saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi. +Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka +ymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja +luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi! + +Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista, +jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi, +olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen +pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja +hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa. + +-- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi +Esterin käsiä. + +-- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen +oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut +-- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä +viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää... +No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän +niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva +herttaisimmalla hymyllään. + +-- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon +pantavaa, mutta ehkä sentään illalla... + +Niin joutui Hanni Kankaanpäähän. + + + + +VIII + + +Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi, +kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia +hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule +milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla +pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta +untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos +ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa +ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia. + +Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin +pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana +kuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä. +Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä, +niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin +hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen +totin kuten kaikki muutkin. + +Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella, +hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he +patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin +punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin +lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää +pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää +hieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule +häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo +kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi. +Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä +sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon +sieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän +pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä +keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo +pelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka +toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä +lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa, +että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei +kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja +että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan. + +Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin +ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa +ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku +erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan +kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä +tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja +Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo +ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan. + +Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä. +Luulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö +hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä, +laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen +sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän +ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin, +kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo +Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä +olivat suudelleet toisiaan. + +-- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te +valehtelette. Se herra ei ole sellainen! + +-- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen. + +-- Sellainen... sellainen kuin muut herrat. + +-- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt +viinaryyppyä ottamaan. + +Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan +tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä +herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän +todella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi +Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin. +Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä. + +Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta. +Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut +kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella, +että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun +ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo +oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta, +joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi +suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen +kertomuksiaan. + +Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli +istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä +vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut +riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei +koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli +jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että +piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän +tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa... +Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja +käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman +pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle +istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa +välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta. + +-- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä +pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon? + +-- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja +painuu työhönsä. + +Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa +pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja. + +-- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö +yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä +kuppi teetä. + +-- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa. + +-- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan +koettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla, +kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä +tanssiaisissa, joista juuri kerroin. + +Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa +armo hehkuvin poskin ja nauraen: + +-- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta +ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai +vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän +totella ja kunnioittaa minua. + +Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet +tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti +jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet. + +Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta +kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on +sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja +huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin +piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun +armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä +erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä, +niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon +kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen +jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan. + +Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti +hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana +ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän +suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten +olivat he taas eläneet sovussa. + +Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa. +Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he +lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet +ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut +jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä. +Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan, +hiukan, aivan hiukan -- harmitti. + +Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä +Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle +sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi +häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja +juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan. + +Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti, +puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain +näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa. +Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät +uskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä. + +Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein +peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut +astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän +meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän +eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti +hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia +hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu +saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi +tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei +isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan +hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan +armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää +yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän +osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja +käyttäytyä ihan kuin herrasväet. + +Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut +puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista +asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista +ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin +osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan +oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin +ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet +häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun +Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä +aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet +ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he +ensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella +tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he +eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan! +Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin +herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän +tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa +lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä. +Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa! + +Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä. +Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen, +niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei +Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien +nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin... +Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta, +hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät +eivät merkitsisi mitään. + +Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen +taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli +jutteliaampi. + +-- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt +herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa +olla kureliivitkin alla. + +Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä +tavalla. + +-- Niin, niin, tietäähän sen. + +-- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois. + +-- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta +ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut +suuhun jotakin. + +-- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon... + +-- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä +ruokakaapista... + +-- En minä uskalla, mutta... + +-- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän... + +Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku +siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat +vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla +kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua +Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta +Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva +Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa. + +Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin +erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi +kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö +hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi +vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella +ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko +hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän +onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää +pidä armosta niinkuin ensin. + +Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan +kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä +sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin +lupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua +äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin! + +Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan, +että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään. +Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä +lapsesta". + +Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä, +joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut +juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä +ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän +rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen +mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa. + +Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen +valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa +korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa +salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat. + +Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi +sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja +nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin, +nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet +vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti +kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on +elämä! + +Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan +hengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa. +Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän +kietoo käsivartensa Hannin ympäri. + +-- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti. + +-- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin +lattiaa. + +-- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin. + +-- Kiitos. + +He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa +puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja... + +Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin +ovea. + +Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja +kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat +siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti. + +Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa +jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut +kuppiaan pohjaan. + +-- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta. + +-- Ei täällä ole ollut ketään. + +-- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois. + +-- Ei täällä ole ollut ketään. + +Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista +ja kulautti ne kurkkuunsa. + +-- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai +mitä olet tehnyt? + +Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi +lennättämään sitä keittiöön. + +Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt +häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli +niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei +liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä +iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän +tuntee olevansa hänen tasallaan. + +Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni +perässään. + +-- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on +tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi... + +Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen +patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu +patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan. + +Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää +raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira +laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee +käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen +isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan +käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän +potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee +hänet samassa. + +-- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele! + +Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa +alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse +nuhtelee ja leimuaa. + +Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee, +häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja +katselee patruunaa kuin vertaistaan. + +Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja +hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat +käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä, +soimaten, polttaen... + +Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos +ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden +otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät +sekaisin. + +Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt +ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin, +jossakin kaukaisessa menneisyydessä... + +Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot +käsillään. + +-- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun +äänelläsi? + +Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja +löisi. + +-- Tietäähän patruuna sen. + +-- En, minä en tiedä... + +-- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä? + +Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti, +äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on +sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut. + +-- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka +herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet, +ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja... +ja me kaikki lapset itkimme ja surimme. + +-- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu +Hannin käteen. + +Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien +lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee +kasvoille ja hän huutaa kiivaasti: + +-- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti +torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan +korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on +vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...! + +Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne +huomaisi, niin hän pakenisi. + +-- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. -- +Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut +tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä! + +Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa, +painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän +tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät +kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri +syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja +korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin +jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen... + +Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa +vielä lumen haju. + +Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo +pysähdyttää hänet. + +-- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi +pitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä! + +Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin, +sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa. + +Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt +torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen +kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja +jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka +päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi +torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon +umpeensa. + +-- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka, +jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt +kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati +lainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen +kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat +näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä +vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne +äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan +ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin +hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin +aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui +aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin +ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten +kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli +siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta +kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät... + +Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät +Janneen. + +-- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte... + +-- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että +jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen +tähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko, +että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä. + +-- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne. + +Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua +ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto +makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa. + +Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan. + +Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu +kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita +untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä. + +Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika +tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta +-- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä +ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän +oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin +muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut +Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka +tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen +kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä. +Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen +pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän +oli kuvitellut olon Kankaanpään armona! + +-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää, +-- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken? +Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä... + +Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä +metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo +anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä +syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven +karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta +pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut +hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa. + +-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule +kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen +hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin... + +-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista +ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan. + +Patruuna kohottaa päätään. + +-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se +paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi +laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään. + +Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä +ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on +voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja +tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen. + +-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei +torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta... + +Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa: + +-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset... + +-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. -- +Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä +tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista. +Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin +saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi... + +Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi, +mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa +ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria +ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa +tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja +valkoinen käsivarsi tulee näkyviin. + +-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi. + +Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon +käteen kajoamatta huoneesta. + +Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi +heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet. + +-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä +olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa... + +-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja +hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan. + +Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo +välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat, +hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken +sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä +en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista! + +Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa +silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine +silmineen. + +-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin. +Saatikka sitten nuorelle. + +Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa +neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa. + +-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja +kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman +mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa +tulee...! + +Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo +herättääkseen häntä. + +-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös, +tyttö-raukka! + +Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä +nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta +kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja +lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon +palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!... + +Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä +on kyyneliä. + +-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois +pappilaan. + +-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en +silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää +hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua. + + * * * * * + +Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä +iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja +seuraavana päivänä tuli isä. + +Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni +oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin +kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun +uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä +ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan +hänen olostaan Kankaanpäässä. + +Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen. +Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin +tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta +lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan! +Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla +anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon +vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan +tervehtimässä. + +Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että +heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset. +Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään, +pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa +vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään +tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään. + +Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta +polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli +lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan. + + + + +IX + + +Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin +muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja +huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle. + +Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin +häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita +siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo +oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet +kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia +heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei +muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia +parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi. +Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli +Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten +jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt, +pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. + +-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä +olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en +saa olla kuulemassa. + +Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt +selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia +ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen +pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua +kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että +kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina +hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee +selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät. + +Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä +lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä +alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon +sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse +piispan edessä... + +Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan. + +-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa +pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No +lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille. + +Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin +läksi. + +Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan +samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla +katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni +seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä +jääkylmäksi. + +-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää +meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja +jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi +ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi. + +Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen +kätensä kävivät läpimäriksi. + +-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit +Kankaanpäästä? + +Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin. + +-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen. + +-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi +läksit kartanosta. + +-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa. + +-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten +pysynyt kartanossa? + +-- Siksi etten voinut! + +-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena. + +-- Siksi etten voinut. + +-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää +uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin +heittiöksi, että pelkäsit seurauksia. + +-- Minä en ole heittäytynyt miksikään! + +-- Vai vielä kehtaat kieltää! + +Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt. + +-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään. + +Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti +hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän +ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä. + +-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita... + +-- Hän valehtelee! + +-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen. + +Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun +hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään, +vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku +rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa. + +-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi. + +Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin +saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan. + +-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin. + +-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa +sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi +sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi? + +Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan. + +Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen. + +-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta +syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa... + +-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua +syytetään! + +-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et +sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä +vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista... + +-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä... + +Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu +epäilykseen. + +-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut +sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut +oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja +ajattele vanhempiasi...! + +Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia +mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin +mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan +ei vain äiti saa tietää mitään! + +-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. -- +En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin +selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen +puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä... +Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...! + +Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä, +tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta +miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on +ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä. + +-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna. +-- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti +ojensit sitä! + +Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta +tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia +sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi +pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen +valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä +keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä +ja koettaa taivutella. + +Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella +eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse +oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin +olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa +joi kahvia. + +Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella +ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten +kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö +sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän +läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan. + +Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja +kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään +maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää. +Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen +patruuna on, jollei kukaan muu todista! + +Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka +rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa +padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on +niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen +katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään. + +Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän +kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon +enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo +tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän +ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti +navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee +lastenkamariin. + +Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen +käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja +tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä +tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee +kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen: + +-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki. + +-- Minua on kielletty kertomasta neidille. + +-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua +harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat. + +Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka +oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena. + +Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi +käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla, +hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja +vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän +syleili Hannia. + +-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä +sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle... + +-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti... + +-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän +kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla +kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä +anteeksi sinulta. + +-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin +hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä. +Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en +totellut... + +-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja +kuka sinne sydänmaille nyt jouluna... + +-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua. +Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään! + +-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä +silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä +tahtoisin heille kostaa. + +Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat +edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi. + +Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti. + +Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut +hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja +että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat +nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja +se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä +asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa +vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä +se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä +toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi +hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos +hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä +viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata +vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa +sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja +olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi +Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä +kurjuutta... + +Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä +hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut +tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, +äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, +että hän näin syntisiä ajatteli! + +Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa +ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta +Aino ei voinut olla ajattelematta. + +He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää +silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja... + +Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja +edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista +enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön +umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja +uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! +Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä +auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta. + +Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. +Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, +valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut +huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään +syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa... +Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta +näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla +kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino +tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän +heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni +häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki +silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan. + +Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet +erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. +Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta +kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon +vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. +Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, +etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään +pitoihin he tulevat ja silloin, silloin... + +Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen +luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi. + +Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään +sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut. +Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden +oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, +seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. +Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone +oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja +makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia +ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. +Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään +talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, +Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain +vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia. + +He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että +ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli +asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli +erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, +katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta +kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa +kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa +kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, +ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, +ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille. + +Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki +rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti +niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, +hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että +rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli +viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko +tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista. + +Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa +rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille +luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan +varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg +hänen puoleensa ja virkkoi: + +-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä +sydänmailta? + +Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin +nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi +alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään. + +-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen +sievä ja hieno talonpoikaistytöksi. + +-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton +kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön +kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan +auringolta, joka laski... + +-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella +ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, +että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten. + +-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut +sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan. + +-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään. + +-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun +pappilassa hänet näin. + +-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin +tutkivasti. + +-- Sääli, sääli! lausui Björkell. + +Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät +punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino +ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo +hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta +kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä. + +Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui +huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle +ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon +valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli +kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun +tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja +Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä. + +Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. +Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat +olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi +käsivarret niskaansa. + +-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin +vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään +ollut pahoin tarkoitettu... + +Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen +esiliinaa, jossa oli ruusuja. + +-- Puhuiko neiti minusta? + +-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua +loukanneensa. + +-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä +osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli +mielessä... + +-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat +polvelleen... + +-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat, +suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi +ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin... + +-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee. + +-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa +tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin... + +Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi. +Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli +kysymys, tarttui Hannin käsivarteen. + +-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. -- +Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes +koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin +puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa +tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot, +tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois +siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa +on ainoa mikä tuollaiseen pystyy... + +Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän, +mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi +hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä: + +-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin +kieltänyt? + +-- On, on! + +-- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni +voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä! + +-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä +pettää. + +-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja +keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_! + +Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle. + +-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin +hullu. Aino-lapseni, rauhoitu... + +Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin +vuoteen ääressä. + +-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua, +auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata. + +-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen. + +Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta. + +-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi +työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi +käydä rippikoulua muitten kanssa... + +-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa +ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki. +Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille... + +-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut. +Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä +saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään +paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti. + +Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen +sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä +kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa. +Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin +kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille... + +Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja +ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä +ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä! + +Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet +johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin +näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli +ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta. +Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni +tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen +kasvonsa. + +Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli +Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa +menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit, +herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata. + +Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä +ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan +jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä +lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin +lumen alla. + +-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan. + +-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua. + +Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi +läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili +koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, +menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni +sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja +Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä. + +Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku +ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää +neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja +alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi +kamarineitsyt. + +-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa. + +Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa +antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli +maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski +käsivartensa Linan vyötäisten ympäri. + +Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen +ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. +Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei +tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään +mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen +kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat +kenkiä vastaan. + +Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee? + +Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa! + +Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta +kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni. + +Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa +ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi +vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström +istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. +Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla +se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui +hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta +hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän +seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven +pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin. + +-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt +pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi +mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun +täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on +hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole +valehdellut... + +Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen +silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, +rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin +kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä. + +Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät +he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet +häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti +häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin: + +-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis +tyttö... + +Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi: + +-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut... + +-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne +istumaan... + +Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen +ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä +polttaa. + +-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen. + +Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan. + +-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä +sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse +välittää. + +-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! +tiuskaisi Hanni. + +-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun. + +-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis +Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun... +Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka +silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän +perästä kukaan enää muista koko juttua... + +Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli +sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten +hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi. + +-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu +pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun +vanhempani saavat tietää! + +Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti. + +-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua +ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti +lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt +siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas! + +-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja +minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se +tunnustaa... + +-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa... + +-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja +patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja +koskivat ja sitten... joku antoi suuta. + +-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi. + +-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, +virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin +ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. +Muuta ei tapahtunut. + +Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella +ympärilleen. + +-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa +ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko +se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku +veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_ +muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus +hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen +todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin +hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa... +armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua! + +Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja +hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla +hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, +rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa +ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille +purrut. + +-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, +sanokaa, sanokaa se. + +Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän +näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen +ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. +Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi: + +-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä +kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa. + +Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta +Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta +Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara. +Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi +Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä. +Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi. +Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta +Hanni vain nauroi. + +Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi. +Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet. + +-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. -- +Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä +saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin +täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa +hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös +on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu... +Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit... +Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän +paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt. + +Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän +seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat. + +-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat +kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte +totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle. + +Lassi Lindström hymähti säälien. + +-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka. + +Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin +vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. +Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili +sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, +joka oli pannut sen alkuun. + + + + +X + + +Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he +Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi +yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät +voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa +haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo +Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti +vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä +matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi +eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään +valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty +vasta tähän aikaan päivästä. + +Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä +minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut +mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin +päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta +kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa +ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea +pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin +tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, +ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona +Pimeässäpirtissä. + +Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee +jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, +jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee +malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on +niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten +avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, +että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee +avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, +tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! +Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka +elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille +paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se +tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, +niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa +palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? +Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet +vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko +oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, +katajainen keppi kädessä... + +Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta +onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta +hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi +toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee +eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, +tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa +tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen +helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo +katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan +sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet +syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on +tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa... + +Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. +Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole +syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä +hän kanna vihaa ketään kohtaan. + +Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, +kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin +pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas +lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni +huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä. + +Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin +rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella +samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu +ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja +kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin +ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee +muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi +soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen +sisunsa alkaa taas paisua. + +Hevonen on seisahtunut. + +-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. +Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat +saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja +kuuntelee henkeä pidätellen. + +-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. -- +Sinun äitisi on kuollut! + +Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet +pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa +vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä. + +-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä. +No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan +tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän +sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee. + +Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on +jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan +kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään. + +-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen +käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin, +jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua +että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada +lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. +Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska +tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja +murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä +saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua +pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa +Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy +rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän +seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään. + +Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se +todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen +ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää +kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu +pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa +ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä. + +-- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko +kuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on +kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä +synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle +oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se +häneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei +surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren +surun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän +on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi. +Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi, +sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas +Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei +ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä... +Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä +mielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin +vieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut, +niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä +tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa! +Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota! + +-- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa +pyörryttävänä hänen kasvoihinsa. + +-- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä +nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi +takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta +yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten +ja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain +käänteessä kaada! + +Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen +ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa. + +-- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen. + +Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon, +kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä. +Pakoon kaikkea, itseäänkin! + +Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin +loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen +ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole +totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki +unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen. +Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta +kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä +hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä. + +-- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua... +saada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt +hyväksi kutsua pois... + +-- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän. + +Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden +oksat ja ilma on paksua ja raakaa. + +-- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit +luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman +Hannin syliisi... + +-- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa... + +Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun. + +-- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu +maahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma! + +Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän +ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa, +mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin +pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän +paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän +tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää +molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea, +huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen +pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta, +äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana +riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei! +se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää +sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän +lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata. +Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut +äidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on +täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein +huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin +petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa... + +Hän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana, +laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän +ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta +täytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta, +siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan +päänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla +ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse +ihmisten ilmoille?... + +Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on +jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä +vapauttamaan! + +-- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun +tähtesi...! + +Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton, +ennen kuin äiti kuolee! + +Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin, +kunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta +sinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun +kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni +helmaasi... + +-- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja +toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. -- +Surusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä +olet kuollut! + +-- Kuollut, kuollut! + +Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta +tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa. + +Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua. +Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja. + +Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja +panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin +hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti +seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella +katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla, +mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin +hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee... + + * * * * * + +Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä. +Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän +ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin +iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin +nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä +kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa. +Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi +pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä. + +-- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin +iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi. + +Se oli juuri se, jota Ester tahtoi. + +-- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä +pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän +äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme +nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä! + +-- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla +tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä. + +-- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva +innoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso, +pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se +mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen +laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri! +Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut, +että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut +täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin +riepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina, +muista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet +nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne +maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin +niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä +voisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime +kesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro +tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne +ystäväsikin... + +-- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä +pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään +kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä +hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää +aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No +niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla +tiellä... + +He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna, +Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne. +Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi! +Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon +iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin +saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata +ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät +totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan, +ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat +elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi +hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois. + +Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee +niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa +pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä +siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään +tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei +tahdo ajatella... + +Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi +nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa +hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta... + +-- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus? + +Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä, +niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden +takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin: + +-- Ka en. + +-- No anna sitten, hiidessä, mennä! + +Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää +hevosen. + +-- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa +sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta. + +Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on +siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen +aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu +päällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli +pappilassa! + +Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu. +Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja +jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan, +mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa, +kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo +nyt on surkeille jäljille joutunut! + +Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja +peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä +kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää +ja kuikertaa kuin kuoleva lintu. + +-- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne. + +-- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa +väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen +ympärilleen. + +-- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme +yöksi ensimmäiseen kestikievariin. + +-- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne +harvinaisella reippaudella. + +-- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä. + +Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja +katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi +tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut +käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt +otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin +varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla +tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin +hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä +jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen +rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja +Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi +pitelee tyttöä. + +-- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään +päällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan. + +Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa +reippaasti kuskilaudalle. + +Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa +hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan +uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne +itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen, +ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa +kuljettaisi sitä kotiinsa. + +Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen +olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja +turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja +hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin +minä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen +lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa. +Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä +kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja +vastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku, +nuku... sinä olet minun kokonaan. + +Vihdoin saavutaan kestikievariin. + +Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu +matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö +paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän +ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra +antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa +jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että +patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään. +Kantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on? +Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti +turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään +ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt +lieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut! +Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin +että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet, +laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu +salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä... + +-- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen, +-- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita. + +Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan +salattua pilkkaa. + +-- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet +tänne ja heti paikalla. + +Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta, +mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen +hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä. +Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen +tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet +kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo? +Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy +vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös +istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos. + +Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat +kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski +ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon +parempikaan. + +-- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan! + +-- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan +kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään +niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä +tekemään. + +-- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn. + +Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen +ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä, +joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn +ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren +arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin +koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen +silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä +sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se +suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa, +kun hän on tuollaisella tuulella. + +Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri, +kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon +kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on +päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita +seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä +kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu +ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli. + +Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin. + +-- Saiko hän... sairas... jo teetä? + +-- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo? + +-- En. Saatte molemmat mennä. + +Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja +kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa +vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä, +kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta +hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa, +hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä, +että ovat kahden koko maailmassa. + +Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon, +taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula +pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen +suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja +katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat +veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys. +Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä +kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla. +Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen +edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän +kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori, +niin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja +katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi. + +Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään +heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla +kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten +hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy +nöyräksi ja pehmeäksi. + +-- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun +en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka +pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi, +sillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen +onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni. +Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole +koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen. +Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole +toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit +sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna +suvulleni jatkaja... + +Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin +aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään. + +-- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä +olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä +sinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran +nuoruudessani olisin sinua rakastanut... + +-- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo +ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja +tekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua! + +Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun +hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko +hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee +häneltä vielä: + +-- Äiti, äiti, äiti... + + + + +XI + + +Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea? + +Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä +lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin +katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka +ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät +suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on +kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja +sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi +lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen +ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty +alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti +ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten +niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että +kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin +nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja +arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun. + +Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun +ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla +varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin +hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä. + +Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja +pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette +on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu, +heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne +riistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä +se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta +kodista, -- tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova +kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka +on tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu +olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on +yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan. + +Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen +tarjoilijaneiti -- ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi +pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli +sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri +ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan +kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen +keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan +saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa +valkoiset hampaansa -- se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten +häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi +ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin +saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta +tuomatta hänelle lahjaa -- hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran +vihitty vaimo. + +Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi +kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan. +Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut +tulla mitä hyvänsä! + +Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset, +hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä +peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät! +Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua +ja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen +elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen +entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa +muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon +lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta. +Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut +häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli +sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä +koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen +sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä +houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla +häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään +tuli entiselleen. + +Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui, +että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka +loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut +kandidaattitutkintoaan -- sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti +lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin +hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen +kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli +ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin +Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa +harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja +epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii +häneltä takaisin poikansa. + +Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään, +tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä, +kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska +keskelle lattiaa. + +-- Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä +näköinen hänen vihamiehensä oli. + +Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti. + +-- Minä. + +-- Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken. + +-- Olkaa hyvä. + +Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä. +Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä +osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan. + +-- Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska +syyttäjän ankaruudella, -- te olette riistänyt häneltä työinnon ja +turmellut hänen tulevaisuutensa... + +-- Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan +rouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi +rehtorskan. + +Rehtorska vaikeni hämmästyksestä. + +-- Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. -- Kaikki +tässä kaupungissa tuntevat _minut._ + +-- Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin _minut_, +sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan +kasvot kävivät tulipunaisiksi. + +-- Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte +niin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan +kanssanne... + +-- Valitan suuresti... + +Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt +lempeämmän näköinen. + +-- Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani! + +-- Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä. + +-- Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa. + +-- Mitä minä sille taidan? + +-- Te ette saa ottaa vastaan häntä! + +-- Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä... + +-- Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois! + +-- Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona? + +-- Hän ei tottele minua! + +-- Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, -- sitten mahtaa olla +jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia +vanhempiaan! + +-- Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän +teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa +häntä... + +-- Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. -- Vai pitäisi +minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien +täysikasvuisia poikia... + +Rehtorska itki. + +-- Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää +pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti... + +Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä +pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta. + +-- Ei säälinyt kukaan _minun_ äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini +lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen, +kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen +hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia +naisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne +kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi! + +Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen +tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain +paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. + +Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää +pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän +palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään +kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa. + +Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli +vaarallinen. + +Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen +takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita, +myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa +paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä +huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan +savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena +käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut -- viskaali oli yleensä +hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi +koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät. +Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä +tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja +piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle..." kuului silloin +joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän +hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä +olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa: +"Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi +paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein +kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat. + +Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei +näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät +kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua +heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin +silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi +hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät +onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia. +Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran +oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä +kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa +täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni +huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki +isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin. +Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että +se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä +sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta +hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan +jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen +vielä oli täytynyt nähdä isänsä. + +Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei +kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle. + +Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot +rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat. +Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit +hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi +tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan +hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta +riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä. + +-- Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen +tutulta, -- että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se +pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin +tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa +tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...! + +Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta. + +-- Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei +enää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot, +saakeli, siinä! + +Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut. +Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli +mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän +enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli +paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti. + +Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa, +hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana +kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua +tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että +takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä, +ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain +häpeää, häpeää ja likaa! + +Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän +äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja -- palasi entiseen elämäänsä. + +Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi, +ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti? +Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska +hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti +tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt +jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti +kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja +läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla. + +-- Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. -- Etkö tunne minua? + +Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti. + +Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole, +mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen, +ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni +likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä +hänen ympärilleen. + +-- Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...! + +Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt +pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi, +että siitä on niin kauan kun tavattiin. + +-- Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole +muuttunut -- paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin +totuuden nimessä, ja punastui. + +Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki +joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi +suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään. +Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut +kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa, +hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen +emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän +hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja... +sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja +jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen. + +Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän +vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä +pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka +on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja +oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju. + +-- Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa +naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa +on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin +seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava +esirippuineen. + +-- Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette. + +-- Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi +hartioillesi. + +-- Kiitos, minä olen niin tottunut. + +-- Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä +tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi. + +Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette +vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan. + +-- Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä +katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan. + +-- Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo +sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää +lattiaa. + +-- Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. -- Jos sinä tietäisit, +kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut +rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni, +anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja +omaisillesi. + +Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan. +Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen +eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua. + +-- Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, -- sinun hävitettyä kotiasi, +kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä +päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa +-- ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin... +Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille +kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi? + +Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa +vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen: + +-- Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton? + +Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma +lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten. +Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus. + +-- Hanni, puhuttelee Aino, -- tule tänne, älä pakene minua. Jos +tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin +iloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni +asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit, +valkeat, vanhanaikaiset huonekalut... + +Jeanette naurahtaa. + +-- Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä +siellä alkaisi löyhkätä... + +-- Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin. +Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu +sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät, +sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten... + +-- Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, -- +tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi +tunnustaa tuttavakseen -- ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti +pian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa +elämääni... + +-- Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias! + +-- Nuorihan on toinen siinä iässä. _Minä,_ minä olen ikäloppu... + +-- Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...! +Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän +pikku Herttaamme? No, koetapa arvata! + +Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti +niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään. + +-- Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun +lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen, +ihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin +hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes +yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni +ja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä. +Tulethan sinä auttamaan minua? + +Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen +olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta +hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu, +Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli +laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki +mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen... + +-- Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja +ojensi Ainolle toisen kätensä. + +-- Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan. + +-- Muistaako hän minua? + +-- Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän +näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule, +lähdetään heti! + +Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos +hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa +vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena +ei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo +neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule +tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän +itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin +katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi +tottua... + +-- No, Hanni, kehoitti Aino, -- ota päällysvaatteet yllesi. Mennään! +Sinä syöt meillä aamiaista. + +-- Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle! + +Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä +pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli +kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se +ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä +kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut +takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt +ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee. + +Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa +ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä +ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa. + +Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata +halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan +vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän +pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun. +Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä +hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli! + +Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen +juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä, +mutta herrat vielä ovat tajussaan -- paiskata heidän kasvoilleen mitä +ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen +helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet +pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten +lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä +siinä ja alkaa uutta elämää. + +Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä, +kuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin. +Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla... + +Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt +alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä. +Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen +pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on +valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat +portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa. +Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he +istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän +hiipi ikkunaan heitä katsomaan. + +Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut. + +Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin +seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette +oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät +kuivaa leipää. + +Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen, +että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta, +ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten +pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin +hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien +räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen +ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan. + +Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen +sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin +raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli +lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut +liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä! + +-- Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan. + +-- Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä +kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän +olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän +oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen +käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet +tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin. + +-- Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, -- kunhan nuorten kävisi +hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta +on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi. +Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt +tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen +vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse, +Janne. + +Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä, +raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin: + +-- Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos +ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja +vastoinkäymisessä? + +Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään +hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän +ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta, +vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä +kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi +odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi +Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen +kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään +Jeanetten huulilta. + +-- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo +silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset +ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä +sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä +olisit kuollut sinne ilman häntä. + +-- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti. + +-- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä +kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä. +Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää +onnellisina. + +Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa +Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin +kalpea kasvoiltaan. + +-- Mitäs sanot, Hanni? + +-- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin +ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä. + +-- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä +helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta. + +Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja +että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että +se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin +kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan +Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet +tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia. + +Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja +erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän +oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä +ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut +Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari. +Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva +väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei +sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut... + +Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat +jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena +taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse. + +-- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes +toivottanut hyvää iltaa. + +-- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita... +Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti. + +-- Minun pitää puhua sinulle. + +Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli +jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja +pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan. +Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät +täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta +vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin +ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän +jotakin esinettä risaisen takkinsa alla. + +Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään +tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta +lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei +hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen +kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa +valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi: + +-- Hanni! + +Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti. + +-- Tyttö, sinun täytyy kuolla! + +Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti. + +-- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa +suloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla! +Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan +heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne... + +-- Pidin, pidin, pääsee vaarilta... + +-- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti, +vaari-kulta...! + +-- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron +sinulle! + +Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi +hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan +rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun +vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi +tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin +ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä, +nyyhkyttää ja kuiskata... + +-- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin +Hannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin. +että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin +kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi +syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän +käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja... + +Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo +liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä. + +-- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja +sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi. + +Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin +pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat +viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät +kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi +valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan +pieleen. + +-- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten +polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin +patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin +keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi, +jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se +Hanni!..." Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua +hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti, +sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin +helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa +tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän +hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja +sitten... + +Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee: + +-- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän +syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja +tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala, +anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia... + +Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen +katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla +mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat +märkinä. + +Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet +permantoon. + +-- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin +ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen. +Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän +rukouksen. + +Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää +tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä. +Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä +pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan, +vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee... + +Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut +keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti. +Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt +ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä +Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät +ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala +aseestaan huolen pitää... + +Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja +hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli +kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta +ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka +kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi: + + "Ah, mikä taitaapi olla mun + kauniimpi katsella + kuin tähdet ja tuo kirkas kuu + ylhäällä taivaalla." + +Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa +kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen +kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen. + +Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56994 *** |