path: root/57770-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57770 ***



E-text prepared by Jari Koivisto



LAPIN MUISTELUKSIA

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.




        Näinpä se ennen Lappi laulo
        Kotapoika poimetteli
        Tunturimäen takana
        Wuoren korkian kohalla

                   Kansanrunosta.



SISÄLLYS

Alkusana
Lapinkorven valtauksesta
Majava ja peura
Lappalaismuisteluksia Unarilta
Alakylän ensimmäiset asukkaat
Sieppijärvi
Kelontekemä
Lapin-Kyröt
Peräpohjan viimeisiä porolappalaisia
Lapinkodalla
Porolappalainen muuttoretkellä
Poronvarkaus
Joikaaminen
Lapin suurnoitia
Loma-Tuokko
Seitapalvonnan muistoja
Salkko-Niila
Maahiaisista
Saivo ja kaltio
Taivaanvalkiat
Vanhan lapinkirkon tarina
Koutokeino
Akamella ja Kurjenpolvi
Sana- ja asiaselityksiä
Viitteet




Alkusana


Seuraavien kirjoitusten ainekset on koottu kolmikesäisellä
vaelluksella Länsi- ja Etelä-Lapissa sekä läntisessä Peräpohjassa.
Kesällä 1920 kiertelin Kalevalaseuran matkarahoilla Ounasjoen mailla
Kittilässä, Sodankylän Unaria sekä Inarin ja Enontekiön rajoja myöten.
Seuraavana kesänä sain saman seuran avustamana käydä Tornion ja Muonion
laakson useimmat kylät, jopa ulottaa retken ylös lappalaisalueille
Enontekiön Pöyrisjärvelle ja Norjan-Lapin Koutokeinoon sekä Muoniota
ylös Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymille, Enontekiön entiselle
kirkonpaikalle. Ja kesällä 1922 juovatin vielä uudelleen viimekesäiset
jälkeni Enontekiön Näkkälään asti; lisäksi retkeilin muutamat Muonion,
Kolarin ja Turtolan syrjäisimmät seudut, joilla en ollut ennen käynyt.

Näillä matkoilla karttui papereihini kaikenlaista kansantietoutta:
vanhoja tapoja, taikoja ja uskomuksia, tarinoita, loitsuja ja vanhoja
runoja, sananlaskuja sekä arvoituksia y.m. Monet vanhat täällä
muinaisessa "Lapinkorvessa" niitä vielä "muistelivat", 80-90:nkin
ikäiset vaarit ja muorit juttelivat tietämyksensä. Joutuivatpa muutamat
mainiot muistelijat antamaan keräilijälle kuin testamenttina viimeiset
tietonsa, sillä taas seuraavana kesänä samoja seutuja samoillessani oli
jo lähes kymmenkunta tuttua kertojaa joutunut Tuonelan tuville.

Olen osan näistä vanhojen "muisteluksista" liittänyt yhtenäisiksi
kuvauksiksi ja kertomuksiksi, kirjoittaen ainoastaan sitä, mitä Lapin
ja Peräpohjan kiveliöiden "äijit" ja "ämmit" haastelivat kulkijalle.
Olen useinkin koettanut pysytellä vain metsä- ja tunturikansan tulkkina
ja kirjoitusmiehenä sekä antanut heidän haastaa omaa kotoista kieltään
ja katsella asioita omalta kannaltaan. Mutta olen samalla kumminkin,
kuin metsäpolkujen tuntija, hoidellut muistelijoita pysymään oikealla
palkaalla. Ja niin olen saanut lukuisan ja kirjavan kertojajoukkoni
ohjatuksi haastelemaan yhtenäisiä muisteluksia. Niinpä siis,

    "minkä suustani sulannen,
    minkä pannen parrastani,
    sep' on suusta suuremmasta,
    parrasta paremman miehen."

Kirjaan liittyvät kuvat ja piirrokset ovat myöskin keräyksistäni
poimittuja. Vain valokuvat sivuilla 108, 112, 115 ja 212 ovat
kirkkoherra J. Aholan kokoelmasta, sivuilla 79 ja 152 ylioppilas
M. Häyrysen ottamia sekä sivulla 176 kruununvouti E. Sandströmin
ottama. Lisäksi on kirjassa pari Ruotsin lappalaisen J. Tuurin
piirroksen jäljennöstä. Lukujen alkukirjaimet ovat Peräpohjan ukkojen
ja lappalaisten nimikirjaimia ja puumerkkejä, jotka olen poiminut
vanhoista asiapapereista 1700--1800-luvuilta. Samoja asiapaperien
nimimerkkejä olen käyttänyt myöskin kirjan nimessä kansilehdellä,
ja kirjan nimilehden tekstiin olen saanut mallit kolarilaisen
kauppamiehen, Simun Tuomaan, tilivihkosesta viime vuosisadan
alkupuoliskolta, joita kirjaimia olen myös jäljitellyt lukujen
otsakkeita piirtäessäni. Kansilehden yläkuvana on käytetty Enontekiön
lappalaisen luupiirrosta, ja alakuva, haasteleva lappalaispari on
jäljennetty lappalaisvaimon, Näkkälän Antin emännän, Elle-Marian,
lyijykynäpiirroksesta.

Oulussa syyskuulla 1922.

_Samuli Paulaharju_.




LAPINKORVEN VALTAUKSESTA


Pitkät ajat sen jälkeen kuin Suomen rintamaat ja sydänseutujen korvet
oli jo kiintonaiselle asutukselle vallattu, oli Perä Pohjola vielä
"Lapinkorpena", jonka äärettömiä erämaita lappalainen yksinään sai
vallita. Vain Karjalan mailta kainuulainen kävi silloin tällöin
kiveliöitä kiertelevältä kansalta kiskomassa veroja, samoin sitten
myöskin Hämeen ja Satakunnan rintamailta pirkkalaiset.

Mutta aikojen vieriessä asettui kainuulainen monesti kiertelemäänsä
Lapinkorpeen asumaan vallaten lappalaisen ikivanhaa erämaata kappaleen
toisensa jälkeen, ja Kyrönmailta käsin nousi Länsi-Suomen mies pitkin
rantamaita jokisuulta jokisuulle, yhä ylemmäksi kohti Kainuunmeren
pohjukkaa, ja joutui siellä kosketuksiin kainuulaisten kanssa. Niin
syntyi Kemijokisuulle jo 1250:n paikoilla suomalainen seurakunta, ja
Torniossa mainitaan itse piispa Hemmingin 1340-50 vaiheilla käyneen
tarkastusmatkalla, vihkineen siellä hautausmaan sekä sikäläisen kirkon
isossa ammeessa, suuren väkijoukon kummeina katsoessa, kastaneen omaan
oppiinsa parikymmentä pakanaa, takamaiden lappalaisia sekä karjalaisia
Kemistä, Simosta ja Oulusta.

Ja sitten jatkui Lapinkorven pakkoluovutus entiseen tapaan.
Metsänriistalla ja kalastuksella elävä, nopeasti kasvava kansa
tarvitsi toimeen tullakseen yhä suuremmat erämaat. Riistaisa, rannaton
lappalaisten maa veti väkisinkin erämiestä helmoihinsa, ja pimeästä
Pohjasta tulevat valtavat kalaiset virrat, Kemi- ja Tornionjoki,
viittoivat tiet, joita myöten voitiin tunkeutua koskemattomiin korpiin.
Ja mitäpä tarvitsi välittää vähäväkisestä metsäkansasta, karvaisista
lintukotolaisista, enempää kuin muistakaan kiveliöitä kiertelevistä
metsänelukoista, jotka myös jo ikiajoista olivat samoilleet samoja
salomaita. Samanlaisia pakanoita kaikki.

Niin nousi kemiläinen asutus ylöskäsin Kemijokivartta ja hajosi
haarajokia myöten yhä syvemmille sydänmaille. Ensin käytiin
erämaajärvillä vain kesäkautisilla pyyntiretkillä, asusteltiin
"asentokuusen" alla majoissa ja kodissa taikka rakennettiin kalasauna
rannalle tai järven saarelle, kalasteltiin ja metsästeltiin syksyyn
saakka ja sitten taas painuttiin alas. Mutta myöhemmin jo muutettiin
mieluisimmille paikoille asumaankin, ja silloin entiset eläjät saivat
pian painua pois lähimailta. Vieläkin muistavat Peräpohjan vanhat
monia tarinoita "kemiläisten" eräretkistä, ja useilla kaukaisillakin
metsäjärvillä on vielä "kemiläisten kalakenttiä". Näillä vanhoilla
kentillä nähdään muinaisten kalasaunojen ja -aittojen jäännöksiä ja
kuoppia, joita sanotaan "kemiläisten kalakellareiksi", sekä suuria
kalansuomu- ja -ruotokasoja. Niin on "Kemiläissaari" kalakenttineen
suuressa Unarijärvessä, samoin on muinaisia kalakenttiä Kittilän
Kinis-, Molko-, Sotka-, Kuivasalmi-, Sirkka- ja Rautusjärvillä, jotka
kaikki ovat suuren Ounasjoen vesialuetta. Ounasjokea myöten kohosivat
etelänmiehet vähitellen aina sen latvoille, jopa Ounas-, Vuontis- ja
Peltojärville asti.

"Kemiläisten" nimillä kulkivat kaikki Kemijoen ja Ounaan nousijat,
vaikka hyvinkin saattoivat olla kauempaakin lähteneitä. Niinpä
kerrotaan Sodankylän Riipijärven ensimmäisen asukkaan olleen
Lumijoelta. Vainoa pakoon oli sieltä ukko lähtenyt, soutanut ylös Kemiä
ja Ounasta, sitten sauvonut Meltausta myöten Unarille ja Kukasjärvelle,
josta rupesi nousemaan Riipijokea ylös. Siellä katsoi karkulainen
asentopaikakseen jo Matotievan ja paneutui nukkumaan, mutta unissa
sanottiin hänelle:

-- Ei tämä ole sinun asuinpaikkasi. Mene niin kauan kuin tulee rimpien
kumpu ja asetu siihen. Siinä on leipää sinulle ja sinun lapsillesi!

Ja ukko lähti puskemaan yhä ylemmäksi, tuli Riipijärvelle, ja siellä
oli järven rannalla suuri kumpu, jota joka puolelta rimmet ympäröivät.
Ukko nousi kummulle ja rupesi siinä asumaan.

Kittilän Sirkankylän esikoisen sanotaan saapuneen alhaalta, kaukaa
Sirkka-nimisestä kylästä, joka on "siellä, missä Vienanmeri pistää
Pohjanmereen". Immel-järven pohjoispäähän, Konttisen törmälle, oli ukko
asettunut, heittänyt konttinsa puun oksalle ja ruvennut taloksi. Siitä
äijän asento oli saanut Konttisen nimen, ja se on Sirkan ensimmäinen
talo. Kittilän Kirkonkylään, Pietulaan, kerrotaan ensimmäisen asukkaan
niinikään tulleen Venäjän puolelta, ja sitä lyytä Pietulan taloa
entisaikaan sanottiinkin Ryssäksi. Ounasjoen latvoille, Kittilän ja
Enontekiön rajoille, Kyrönkylään, oli ensimmäinen korvenraivaaja tullut
aina Kyrönmailta. Enontekiön Peltovuoman seutujen Hämeenkuotko ja
Hämeenlantto viittaavat vielä kaukaisemmille seuduille. Ja Kittilän
Kaukosenkylän tummanpuhuva alkukansa sanoo olevansa lähtöisin aina
Kaukaasiasta asti.

Torniosta taas työntyi etelänmies Tornion ja Muonionjokia sekä
niiden lisävesiä myöten pohjoisiin erämaihin. Jokilaakso sai
ensinnä kiintonaiset asukkaansa. Sanotaan alhaalta saapuneen kolme
veljestä, joista muuan asettui Vojakkalan Oravaiseen, toinen meni
ylemmäksi Mämmilään, penikulman pohjoispuolelle nykyistä Turtolan
kirkkoa, ja kolmas kulki vielä korkeammalle Muonionalustaan. Ja nämä
ovat jokilaakson vanhimmat asutukset. Neljäntenä mainitaan olleen
Nautapuodin, jonka Köngäsen ruukin perustaja Grape rakensi jokisaarelle
penikulman alapuolelle nykyistä Alkkulankylää. (Arend Grape perusti
Köngäsen ruukin lähelle Tornionjoen ja Muonionjoen yhtymää 1645, myi
sen sitten Mommalle ja rakensi Nautapuodin talon. Talon hävitti "Keksin
tulva" 1677. Sen jälkeen rakennettiin talo mantereelle.)

Jokivarrelta painui asutus selkosille, eränkävijäin kulkiessa
etumiehinä. Täälläkin tavataan kaikkialla tarinoita ja muistoja
torniolaisista erämiehistä. Niin kerrotaan alatorniolaisten käyneen
kalastusretkillä aina Kolarin Vaattojärvellä. Olivatpa "pithääläiset"
Tornionlaaksosta kulkeneet poikki kairan Ounasjoen vesistölle,
Kallojärvellekin, kalaa pyytämään, vetäneet nuottaa ja saaneet kerran
pyydykseensä pääkallon, josta sitten järvi sai nimensä. "Pithääläisten"
vanha kala-aitta on aina viimeaikoihin saakka seisonut järven
etelärannalla. Onpa niinkin korkealla tunturimaassa kuin Muoniossa,
Pallas-, Keimiö-, ja Olostunturien tienoilla, Nivunki-, Toras-,
Jieris-, Äkäs-, Särki- ja Vuontisjärvillä muistoja Tornion miesten
kalaretkistä. Jierisjärven monilukuisten saarien joukossa on kolme,
neljä pientä saarta, Rahtu, Tulkki, Huru ja Taavo. Ensinmainitulla
saarella kerrotaan Ylitornion Rahtulan pyydysmiesten asustaneen, ja
Tulkinsaarella on vieläkin vanha pieni kalasauna, jossa saman pitäjän
Tulkkilan kalastajat ovat kesäkautensa majailleet. Sauna on jo hyvin
rappeutunut, mutta sen seinät ovat aivan täpötäynnä sekä sisältä että
ulkopuolelta kalamiesten nimimerkkejä, piirroksia ja vuosilukuja.
Muutamat merkinnät ovat aina 1760-luvulta. Hurunsaarelia oli Karungin
Hurulan miesten kalakenttä, ja Taavolla majailivat Ruotsin puolen
Juoksenginkylän Taavolan miehet.

Kangosjärvellä, samoilla tunturimailla, kalastelivat Ylitornion
Marjosaarelaiset ja Nuotiorantalaiset; Salmi-, Tiura- ja
Äkäsjärvillä retkeilivät Karungin Kukkolan kalamiehet.[1] Äkäslompoloa,
yhdeksän tunturin välistä pikkujärveä, josta vain kolme aukkoa vie
muuhun maailmaan, piti Mämmilän ukko, Martin Pietari, kalavetenään,
ja oli hänellä kalakenttänsä Autioniemessä, lompolon pohjoisrannalla,
mutta sitten tuli Ruotsin puolelta Jarhoisten Taneli, teki talon järven
rannalle ja valtasi Pietarin kala-apajat.[2]

Mahtavan Yllästunturin mailla, Kurtakko-,[3] Ylläs- ja Luosujärvillä
sanotaan Pellon miesten käyneen kalaretkillä, ja Ylläsjärven
etelärannalla, Kenttäniemessä, kyhjöttää vieläkin heidän vanha
kalapirttinsä. Mutta sitten tuli Kurtakkoon jo vakinainenkin eläjä,
asua tuhrusteli pöksässä suuressa siivottomuudessa elukkainsa kanssa,
niin että "houvi", joka veroja perien matkusti järviseutuja myöten
Muonioon, sanoi hänelle:

-- Sie olet niin ryöttä! Mie ajan sinut pois ja panen tänne toisen
miehen.

Ja vouti lähettikin toisen miehen, Jaakon talon pojan Kolarista. Tämä
tekaisi järven rannalle uuden pirtin, Aapon talon, ja kun vouti taas
tuli veroja perimään, kehuskeli hän:

-- Tämä se on ihmisen asuma! Siepä isäntä olet!

Mutta Ylläsjärvellä Pellon miehet edelleenkin retkeilivät. Meni
sinne sitten Kurtakosta Aapon Erkki, riiteli aikansa pellolaisten
kanssa kalavesistä ja viimein osti heiltä koko järven rantoineen ja
lompoloineen kahdella kalanelikolla. Erkki olikin toimen mies, teki
talon tunturinjuuriselle järvelle, haki eukon Pajalasta ja siitti sille
35 lasta, joista 25 sai täyteen ristiin ja kasteeseen. Kymmenen vain
meni kesken, mutta sen sijaan tehtiin viidet kaksoset. Ja kaksitoista
Erkin poikaa makaa Köngäsen vanhassa kalmistokummussa.

Toisilla taas oli erämaajärvensä lähempänä. Niin Turtolan Juoksengin
miehet, Tuoppalan ukko ja Kuidun vaari, kolusivat Kolarin Sieppi-,
Vaatto- ja Pasmajärviä, jopa menivät kairan poikki Aalisjärvellekin.
Alkkulan Joonaan ja Karkeisen taloilla oli kalakenttänsä
kala-aittoineen ja -saunoineen Turtolan takamailla Lankojärvellä.
Samoilla seuduilla, Sirkkajärvellä, kalasteli muuan Matarengin
Pekka-ukko, joka viimein muutti erämaahansa elämään ja valtasi koko
järviseudun niittyineen, jänkineen ja erämetsineen. Erämaansa jakoi
ukko sitten pojilleen, Pekalle ja Aarolle. Ja vielä samoilla mailla,
Turtolan Konttajärvellä, oli Kainuunkylän Auneksen talolla kalakenttä
järven niemellä ja Aittasaarella kala-aitta. Tänne siirtyi sitten
asumaan Auneksen Mikko, väkevä kuin karhu, ja otti haltuunsa koko
kiveliön.

Rattosjärvellä, korkeiden vaarojen välisessä kurujärvessä,
Tengeliön vesistön äärimmäisillä latvoilla, kulkivat Kukkolan
"järvimiehet", kunnes järvelle tuli talontekijä Leppäniemeen. Silloin
häätyivät Kukkolan järvimiehet heittämään kaukaiset kalavetensä;
juurakkoryteikön, "puuton", vain vihoissaan työnsivät apajiinsa,
etteivät enää muutkaan saattaisi niistä vetää nuottaa. Saman vesistön
latvoilla, Palojärvellä, kalastelivat Ylitornion Maijanen ja Niska
sekä rovaniemeläinen Paavoniemen ukko, kalastelivat ja alituisesti
riitelivät järvestään, kunnes viimein käräjillä määrättiin Tornion ja
Rovaniemen raja kulkemaan poikki järven, niin että toinen puoli joutui
Paavoniemen ukolle, toinen ylitorniolaisille.

Monesti tulikin erämiehille riita kalavesistä ja riistamaista,
ja joskus etelänmiehet joutuivat keskenäänkin toraamaan. Muonion
Tapojärvellä kerran kalastajat kimpautuivat toisiinsa, niin että
iskivät yhden kuoliaaksi ja upottivat pata kaulassa Halingonkosteeseen,
Äkäsjoensuun alapuolelle. Järveä, jonka nimenä ennen oli ollut
Tahkojärvi, ruvettiin tämän johdosta sanomaan Taponjärveksi. Ja siitä
sitten on saatu Tapojärvi.[4]

Suurta jokiväylää kohosi lantalaisasutus yhä korkeammalle Lappiin.
Ylimuonion vanhimpaan taloon, Päkkiin, sanotaan ensimmäisen asukkaan
tulleen jostakin alhaalta Päkkilästä, Kokkoon Kokkolasta sekä Vuopioon
"Maunuksen maalta". Puraseen tuli 1700-luvun puolivälissä eläjäksi Olli
Pellon Purasesta. Ja Kätkäsuvantoon sauvoi 5-6 polvea takaperin pari
asukasta Mämmilästä. Toinen teki turvekodan Alatalon tienoille, toinen
Autiomen paikalle. Tulijat pyydystelivät kalaa ja metsästelivät, mutta
sitten Autiomen asukas jätti kotansa autiomeksi ja muutti yhä ylemmäksi
jokivarrelle, Kuttaiseen.

Myöskin Tornion- ja Muonionlaakson valtaajain joukossa oli pitkän
taipaleen miehiä. Semmoisia oli Kolari-ukko, väkevä mies ja suuri
noita, joka oli lähtenyt Rautalammelta. Ukko puski korkealle
pohjoiseen, yläpuolelle Tornionjoen suuta, ajoi siellä eräältä isolta
jokisaarelta pois suuren lappalaisjoukon ja asettui itse saarelle
majailemaan. Jalkaisin kahlaili Kolari-ukko matalaa karia myöten
saareltaan mantereen puolelle. Ja kun sitten karin kohdalle syntyi
talo, sai se nimekseen Jokijalka, ja siitä taas tuli nimi koko kylälle.
Kolarista, joka sitten myöhemmin monet kerrat tappeli vihavenäläisten
kanssa ja teki niille kaikenlaisia rötöksiä, sanotaan saaren ja koko
pitäjän saaneen nimensä. Ja Kolarin kirkko rakennettiin saarelle,
lappalaisten vanhalle kotakentälle, Porokodanmellalle, lähelle
Kolari-ukon entistä kahlaamoa, ja pappila joutui Lapinniemelle.

Erämaa antoi Lapinkorpeen tunkeutuville elatuksen: pyydettiin
kalaa järvistä ja joista, kaadettiin metsänriistaa ja kiskottiin
lappalaisilta veroja. Viljavia olivat silloin Lapin vedet: lohet
nousivat suurin laumoin valtavia virtoja ylös, ja järvet oikein
kuhisivat parasta kalaa, siikaa, harria, kueria ja rautua. Pieni
Niesajokikin, joka Niesakeron juurelta parin penikulman pituisena
laskee väylään, oli niin viljava, että vanha lapinäijäkin siitä sanoi:
"Joka Niesajoen oikein osaa pyytää, se on tynnyrin mies". Ahvenella,
hauella ja muulla "risukalalla" ei erämies viitsinyt edes kattilaansa
pilata. Ja suunnattomat selkoset olivat vielä metsänkarjan laitumina.
Villipeuroja silloin liikkui laumoittain kiveliöissä, samoin suurin
joukoin hirviä, "hirvipeuroja"; oli myös karhuja, kettuja, näätiä
ja saukkoja, ja suurimmissa erämaissa rakenteli majava piiloisiin
metsäpuroihin ihmeellisiä patolaitoksiaan.

Silloin oli Lapinkorvessa rikkautta kaikkialla.

Erämaiden yhä kansoittuessa joutuivat Peräpohjan salomaat ositelluiksi
yhä useammille erämiehille. Laajasta Lapinkorvesta sai kukin eränkävijä
valita sen, minkä halusi ja ennätti, ja korpeen vakinaisesti asettuneet
tulokkaat pitivät huolen, että saivat osalleen hyviä niittymaitakin,
jokivarsia, jänkiä ja järvirantoja. Erämaa kulki sitten suvun
perintönä polvesta polveen. On vieläkin monella vanhalla talolla
muinaiset laajat niittymaansa ja metsästysalueensa, "virkamaansa",
joissa yhä vielä vanhat eräukot käyvät "virkamatkoillaan" köpsytellen
entisaikaan pilkotettuja suuntia pitkin virittelemässä ansoja ja
loukkuja. Niin on Kittilän Kirkonkylän Marjalan talolla erä- ja
niittymaansa Venejoella Särkelän takana, Särkijärvenmaasta penikulma
ylöskäsin joen kahta puolta -- Auneksen-kotamaa, Hyvämännikkö,
Juurivalanmännikkö, Tervaleili, Kapustaselänpalo ja Niemimaa --
aina Herrankaltioon asti. Samoilla mailla ovat Alatalon erämaat:
Paartoselkä, Sarvivaara, Autiomännikkö, Tiukupuljut, Parviojansuu,
Hyvämännikkö, Kapustaselkä ja Rovaselkä. Näiden pohjoispuolella,
Aakenusjoesta etelään, on Salmen talojen riistamaa Vuotsukka vaaralla,
Hangasselässä, Isossa-Lappalaisessa ja Kapustaselän ylipäässä.
Anttilalla ja Kariniemellä on taas erämaansa Kelontekemän ja Ounasjoen
välisellä suurella kairalla eteläpuolella Kuusajokea: Kuoskiskumpu
ja Kuoskisselkä, Konkeloselkä, Kontiolaki, Nilipäät ja Rakkumaaselän
Jäkälälaki. Kelontekemän taloilla on edellämainittujen maiden
eteläpuolella, Maunukairalla, suuret pyyntimaansa.

Niin menetti erämaita kiertelevä pieni lapinukko taas mainiot
kalavetensä, riistamaansa ja jäkäläkankaansa kintereillään kulkevalle
vanhalle vainolaiselleen, etelänmiehelle, ja sai vähitellen väistyä yhä
etemmäksi tunturien taakse. Oli kyllä suunnattomissa erämaissa tilaa
kummankin kansan liikkua, ja vuosisatoja eli lappalainen ja lannanmies
rinnakkain, mutta väkevämpi piti aina puolensa ja heikomman täytyä
siirtyä syrjään.

Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien
rannoilla, poroaitojen lahoneet jätteet jäkäläkankailla sekä useat
seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä,
samoinkuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha
kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikkainnimet on mailtaan
karkoitettu pikku kansa jättänyt entisille asuinseuduilleen, niin että
Peräpohjan paikannimistö on suurelta osaltaan lappalaista alkuperää.
Näissä kiveliöiden nimissä elää vielä vanha lappi. Ja elää se myös
kansan kielessä, sillä suuren joukon sanoja ja lausumatapoja on
peräpohjalainen omistanut edeltäjiltään.

Jopa mailtaan karkoitettu lappi elää vielä itse Peräpohjan kansassakin.
Paljon on pakenijakansan verta sekoittunut valtaajakansan suoniin.
Monet lapinkävijät, erämiehet ja uudisasukkaat, joutuivat kosioretkille
rikkaiden porolappalaisten tyttäriin ja saivat lapinsukua pirttiinsä.
Joskus taas lannanmiesten tyttäret mielistyivät koreapukuiseen
tunturienkiertäjään ja menivät hänen kiertolaistoverikseen. Näiden
jälkeläiset saatuaan lannanverta suoniinsa sitten vähitellen
lantalaistuivat ja rupesivat viimein etelästä tulleiden tavalla elämään
kiintonaisissa asumuksissa. Siksipä näkeekin nykyisessä Peräpohjan
väessä useasti monia tunturikansan piirteitä.

Joitakuita lappalaisnimisiä eläjiä asuu vielä Kittilässä ja
Tornion-Muonion laakson pitäjissä. Niin tavataan Kittilässä Suikki,
Nikodemus, Päiviö ja Magga, Muoniossa ja Kolarissa Sieppi ja Marakatt,
Turtolassa Unga ja Rovaniemellä Pokka. Mutta nämä ovat myöhemmin tänne
tulleita asukkeja taikka ovat entisten pororaitioiden jälkeläisiä.




MAJAWA JA PEURA


Wanhan Lapinkorven arvokkaimpia ja enimmin pyydettyjä eläimiä olivat
majava ja peura; edellinen on jo aikoja hävitetty sukupuuttoon,
ja jälkimmäistäkään on tuskin enää tavattavana muualla kuin Lapin
itäisillä äärillä, Kuollan niemimaan suurilla sydänmailla.

Mutta siihen aikaan kuin lappi vielä eleli omassa korvessaan, ja
etelästä lapinkävijät sinne rupesivat tunkeutumaan, mahtui siellä
vielä majavakin asumaan, ja suurilla villipeuralaumoilla oli kyllä
tilaa samoilla selkosia ristiin ja rastiin. Vähälukuinen lapinkansa
alkuperäsine pyyntineuvoineen toimitteli metsänväen joukossa vain
tarpeellista "apuharvennusta". Erämaan asukas eli sovinnossa
metsäläisnaapuriensa kanssa, otti sen minkä tarvitsi, ja sen metsä
kyllä hänelle soikin.

Nämä suurimpien selkosien ja tunturimaiden arat metsäläiset viihtyivät
hyvin yhdessä ja tulivat toimeen toistensa kanssa.

Mutta sitä mukaa kuin lantalainen nousi Lapinkorpeen ja ajoi lapin
pois, hävisi sen joukossa majava ja peurakin. Sillä ne eivät saata elää
lantalaisten valtaamilla mailla.

Kaikkialla Lapin erämaissa on vielä muistoja majavasta. On monia
Majava-nimisiä paikkoja, Majavaniittyjä, -vuomia, -rimpejä,
-kuusikoita, -järviä ja -suvantoja, sekä Tamminiittyjä, -jänkiä,
-puroja, joissa majavilla on ennen ollut patonsa. Pienillä
piiloisilla korpijoilla ja metsäpuroilla ne asustelivat, niinkuin
Majavajoella Jokijalan kylän alapuolella, Venejoen Majavaniemessä,
lähellä Nunnasta, Näkkäläjoessa Näkkäläjärven alapäässä, Luosujoessa
Yllästunturin tienoilla, Naamijoessa Heinämukan niemessä ja vielä
Kinisjärven Kärväsojalla, Kuusajoen latvoilla, Levitunturin takana
Heteojalla, Jiesiöjoen latvoilla ja Roukkuojalla sekä Kapsajoen
erämaissa Silasojalla, jossa vieläkin näkyy majavien tammen
jäännöksiä; Levitunturin Heteojalla oli majava pitänyt majaansa vielä
viitisenkymmentä vuotta takaperin kuolleen Erkkilän äijän muistannan
aikana.

Majavat olivat korpien merkillisiä vesi-insinöörejä. Ne rakentelivat
asuntopuroihinsa puunrungoista ja risuista vahvoja patoja ja nostivat
niillä veden korkealle. Sitten syksyllä, kun puro oli jäätynyt,
laskivat mestarit liikoja vesiä pois, niin että jään alle jäi kumisko,
jossa saattoi majailla koko talvikauden. Rakennustarpeikseen katkoivat
majavat jyrsimällä kaikki lähirannan ruotukat, pihlajat, halevat,
tuomet ja vesakot, ja raahasivat ne sitten paikalle. Muuan oli määrätty
vartavastiseksi "rekimajavaksi": kun puu oli kaadettu, heittäysi
rekiäijä selälleen, otti rungon syliinsä, ja hakkuumiehet iskivät
pitkät jyrsimensä rekimajavan hammaskoukkuun ja niin kelkkasivat
puun patopaikalle. Myötäkarvaan liukuikin sileä selkä hyvästi, mutta
ahkerasta kelkkaamisesta karva kului, niin että rekimajavan nahka oli
aina huonompi muiden majavien nahkoja. Majavan terävissä hampaissa
oli merkillinen kuolettava voima. Se puu ja pensaikko, minkä majava
oli jyrsimällä kaatanut, oli kuollut ikipäiviksi, sillä majavan
hampaanjälki ei kuuna päivänä enää kasvanut uutta vesaa. Vieläkin
monet majavien entisaikoina raivaamat rantaniityt ovat vesattomia.
Patosaarenkin niitty Kittilän Könkään kylässä on vielä näinä päivinäkin
majavan hakkauksella, ja samoin Äkäsjoen suulla, Äkäslompolon rannalla
oleva Pesosenniitty, missä aikoinaan on majavalla ollut "pesosensa".
Ei liioin Heteojan Tamminiitylle, ei Kärväsojan eikä Sapakko-ojan
niityille ole ukkojen tarvinnut koskaan käydä kirveineen. Ja Muoniossa
tiedetään muutamien majavan ajamien niittyjen olevan jo niin vanhoja,
että ovat ainakin "toisen Aatamin aikaisia". Eikä vieläkään vesa
nosta varttansa. Majavanhampaan tappavan voiman saattoi tartuttaa
kirveeseenkin. Vanhat ukot hivelivät sillä kirveenterää, kun menivät
niittyä raivaamaan. Eikä sen terän jäljeltä niitty ottanut vesaa.

Majava oli parhain anti, minkä metsä soi pyytömiehelle. Sen komeasta
turkista maksettiin suuret rahat, mutta vielä suuremmat summat sen
ihmeellisistä havuksista, jotka olivat uroksen hännän alla paksuna
pallina, sillä niistä valmistettiin mitä tehoisinta lääkettä.
Majavanhavuksilla suuri tietäjä Päiviökin kävi parantamassa Ruotsin
kuninkaan tyttären, jonka jo kaikki maan parhaat tohtoritkin olivat
hylänneet. Päiviö kun sen kuuli, matkusti kuninkaanlinnaan majavanhoito
mukanaan ja kysyi, saisiko hankin käydä sairasta katsomassa. --
"Miksei, saahan sitä käydä", sanottiin. Ja Päiviö meni ja hiereskeli
majavanhoidolla sairasta, ja heti rupesi kuoleva kuninkaantytär
toipumaan. Autton Aapolla Enontekiön Kyrössä oli ollut majavanhavusta
vielä parikymmentä vuotta takaperin, ja se oli ollut hyvää riisiin
ja hammastautiin ja kohta vaikka mihinkä kipuun. Mutta sitten oli
Aapolta loppunut koko hoito. Saattoi majavanhavustalla asettaa meren
myrskynkin. Kun sitä vaikka vain vähäisenkin heitti veteen, niin heti
asettui meri myöryämästä.

Ahkerasti metsien ihmeotusta pyydettiin, ja varsinkin Lapinkorven
uudet tulokkaat, etelänmiehet, ahdistelivat sitä ankarasti. Kokonaisin
retkikunnin kolusivat he kaukaisimmatkin piilopaikat. Mutta sitten
otettiin majavat "kuninkaan omaisuudeksi", eivätkä niitä saaneet
metsästää muut kuin ne, joilla oli siihen oikeus. Ja heitäkin
vannotettiin ankarasti, etteivät salaisi saalistaan. Piti vannoa, että
"majavia pyytämhän ja ei sallaamhan". Niin oli ennen muinoin vannotettu
Hinganmaan Juntti-äijää Unarin kulmilla sekä Jiesiönmaan Humppilaista,
samoin Kittilän Rautuskylän "Käry-Mikkoa", joka eli 1700-luvun lopulla
Hanhimaassa. Oli tuomari vannottanut Tepsan Junnuakin, mutta Junnu,
taitamaton metsänukko, typerteli vannoessaan:

-- Majavia pyytämhän ja... ja... ja sallaamhan.

-- Ei niin, vaan: majavia pyytämhän ja ei sallaamhan, opetti tuomari.

Mutta tyhmä Junnu typeröitsi yhä uudestaan samalla tavalla, niin että
tuomari viimein tuskastui ja heitti äijän ulos sillä vannonnalla. Ja
Junnu noudatti valaansa, pyysi ja salasi saaliinsa.

Sillä joka majavasta piti maksaa veroa kuninkaalle ja antaa osa
papillekin. Tarkan huolen pitivät papit seurakuntalaistensa
eränkäynnistä, kuulustelivat pappilassa kävijöiltä kunkin saalista,
ja ukot kertoivat, että se ja sekin on saanut taas majavan. Niin meni
Tepsan Junnukin kerran papin luo, ja pappi heti tiesi:

-- Olethan sie majavankin saanut?

-- Niin pojan, äijä vastasi.

-- Osa siitä kuuluu papille.

-- Niin ne kullit.

-- Mitkä kullit? pappi suuttui.

-- Na, ne havukset. Ne ne on samat kuin met sanomma kullit. Ne sie
saatkin, koko hoion!

Monesti tuli eränkävijöille kovat riidat, jopa tappelut ja
miesmurhatkin, kun satuttiin toisten pyytäjäin kanssa samoille
seuduille taikka erehdyttiin menemään toistensa riistamaille. Sillä
joka eränkävijä-piirillä oli omat pyyntialueensa, joille toisen seudun
miehet eivät saaneet aseineen tunkeutua.

Niinpä kerran pari Kittilän miestä, Vesman äijä-raukaksi ja Ollilan
ukoksi sanottiin, menivät majavaretkellään Pokan taakse ja joutuivat
"Inarin maan sisälle" ja saivat saaliikseen muutaman majavan. Mutta
Inarin vallesmanni, Morottaja, osuikin miesten asennolle ja vei heidän
saaliinsa ja metsästysneuvonsa. Vihoissaan hiipivät Kittilän miehet
vuorostaan Morottajan yönuotiolle, keihästivät ukon ja raahasivat
ruumiin Ätsärijoen Koverijyrhämään. Vitsoilla vielä sitoivat ruumiin
kädet ja jalat ja panivat kiviä painoksi. Tappoivat he koirankin ja
upottivat samaan hautaan. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu, mutta eihän
kaukaisen korven tihutöitä ollut kukaan näkemässä eikä kuulemassa. Oli
keihästäjä kyllä joskus juovuspäissään kerskunut:

-- On tämän keihään nenässä mieskin tärissyt!

Muuanna syksynä taas pari Kelontekemän miestä oli eräretkellä
sodankyläläisten pyyntimailla ja saivat useita majavia. Mutta kun he
eräänä iltana palasivat asentopaikalleen, oli se ryöstetty tyhjäksi,
saaliit otettu, takkahärätkin viety majan luota.

Ukot heti arvasivat, että Sodankylän majavamiehet olivat keksineet
heidän asentonsa, lähtivät koirineen juovattamaan jälkiä ja naakivat
yöllä nukkuvalle nuotiolle, hyökkäsivät kimppuun ja keihäsvarsillaan
pieksivät koko kuusimiehisen joukon tainnoksiin. Sitten ottivat
Kelontekemän ukot pois saaliinsa, härkänsä ja muut neuvonsa, ja
pakenivat omalle maalleen.

Alituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain
suku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen
otuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät,
tappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä
viha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä
eränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa
pyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet
kuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen
havuksiansa.

Niin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää
suonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.

Siitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään
Jussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi
majavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se
lienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat
sukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta
tyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.

Viidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja
havukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei
enää majavia ollut niittyjä raivaamassa.

       *       *       *       *       *

Lapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset,
kepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden
kasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta
outaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten
kiitivät pakoon kuin tuulispuuska.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä,
petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan
melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka
jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään
vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten,
Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion
kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.
Niinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella
on parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten
entisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella
kymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla,
Lompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja
maatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin
Valkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.

Laittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja
poikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin
nuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden
väliin "kaula-ansoja", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.

Samoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat
Lappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin
selkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään
vielä siellä täällä kiveliöissä.

Niin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä
Sattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on
rinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja
niiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden
erämaa olikin parhaita peuramaita. "Roivoivoisessa jos ei peuroja ole,
niin ei ole koko kairalla", olikin entisten ukkojen sanantapana.
Kittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten
peuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka
Luosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja
kulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja
Talviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta
pääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean
hiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio,
ja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä
saatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä
Kapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin
jäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja
Mieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin
kilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti.
Ja lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät
veivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin
pystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat
ripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä
entisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan,
jopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. --
Jiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo
Jiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa
kerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.

Paljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien
kanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle.
Lihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku
aittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.

Mutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä
oikein "väkiajoon". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan
joukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa.
Keveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin
salolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja
eväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka,
niin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain
perässä, niin että

    -- Sui, sui, suoravaranpuu,
    anna mennä mäntysauvan,
    vitsajuksut viuvotella,
    vaippahousut veuhkustella!

Ja taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat
hätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon
kintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin
kanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin
peuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen
selkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien
pyyntimiesten kesken.

Ja taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin
tuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen
oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin
sen muistoksi metsään "keripää": katkaistiin petäjä parin kyynärän
korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon
nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä
leikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti
hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten
metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa
paikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla
on niitä koko joukko samalla tievalla.

Joskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat
olivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet
merkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät
voineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen
kuolleina.

Vanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan
vielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen
lähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana
erämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla.
Sinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja
saaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja
Sodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin
kukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle,
Liittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja
sitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin
ahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran
laidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella
sanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty
kuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen
seuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin
edellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.

Villipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat
liikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa
vuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon,
lisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi
erämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina
kauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet
talvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin.
Mutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista
tunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä
vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen
tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin
pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään,
ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit,
Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin
lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat
pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne
menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja
Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin
virta itäisiin korpiin.

Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion
Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon,
mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan
eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet,
väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin
Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään,
kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes
viimeinenkin oli maassa.

Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei
enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.




LAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA


Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla,
on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut
tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä
puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma
järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu,
mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie,
joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on
suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi,
eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.

Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin
koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja "tuhkalappalaisten"
asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja
saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät
kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset
työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat
kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas
juttelee monia muisteluksia seudun entisestä "ristimättömästä kansasta"
ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.

Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri
Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon
paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä
ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku
kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet
monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa,
Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska,
pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina,
Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja
toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat
ukot ja saaneet sijansa "ristimättömän kansan" kalmistossa Porosaaren
lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.

Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.
Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.

Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.

Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen
lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana
-- lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin
nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin
noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he
koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.

Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan
mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi
sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään
kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat
kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi
vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan
pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin
järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran
noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena
kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla
rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä:
äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle
joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain
kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla
piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän
kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta
tyhjänä.

Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän
kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli
silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon
ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren
lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät
koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä
on? Oikea kala ei ainakaan... jokohan marras lienee. Muisti silloin
Naihon äijä:

-- Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt
kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!

Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa
vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin
tunnustelemaan.

Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:

-- Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.
Tämä on tulella poltettava!

Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.

Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista
saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan
niin kamalasti kohdeltiin.

Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa
kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin.
"Kemiläiset" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta
myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja
valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset
riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja
lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa
kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta
Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun
lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti
Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta,
ja sanoi: "Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!" Siihen raja
ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset
kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.

Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he
koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä
viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen.
Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä,
Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.

Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat "vihavenäläiset"
ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä
kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti
joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.

Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän
vainolaisjoukon surmilleen -- ainaisesti ajeltuina ja vainottuina
olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa.
Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta
Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät
surman suuhun.

Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.

Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko,
Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan
ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan,
kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään.
Mutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja
itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht'äkkiä äijä kaappasi
jousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena
rötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset
pakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan
aikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä
tavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen
haarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja
sen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset
ihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.

Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli
Porosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.

Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä
leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:

-- Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi... kaksi koiraa uipi...
monta koiraa uipi tänne niemeltä!

Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä
uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä
sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi
Riuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti
soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat
vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla
kelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen
ja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi
keihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka
kamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen.
Muuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura
raskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies
yksinään koko vihollisjoukon.

Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita
-- tuuli kun ajeli raatoja rantaan -- on jälkeenpäin monet kerrat
löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.

Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu "Roju-Elli", vankka
ja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä
vieläkin elää Unarin kulmilla.

Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua,
joutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin
tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan
lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka
piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla,
Autiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä
hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että
hän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen
lappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien
leski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan,
että Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen
hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa
kotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja
tievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä
kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli
komeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa
aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan
meren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon
kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa
raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin,
milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja
pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa
yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka
miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut.
"Huutaa kuin Roju-Elli", sanotaan Unarilla vieläkin.

Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro.
Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo
ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset
mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon -- ja eukko oli
tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se
hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja
huusi Ellille:

-- Helähytä vyölliskoukkua!

Akka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle,
heitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui
kirveineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:

-- Kummallako lyön, terälläkö vai pohjalla?

-- Pohjalla, pohjalla! neuvoi Lassi.

Ja pohjalla Elli paukauttikin, roimautti niin rajusti, ettei sitä
lyöntiä tarvinnut kerrata.

Siihen karhu eukon eteen kellistyi.

Kolme tytärtä oli Roju-Ellillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään
poikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan.
Suurien porotokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon
komeat ja koreapukuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran
sai Sassalin Joopi, Sodankylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten
anoppimuorinsa naapuriksi Uimaniemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle,
Kierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjärven Niiles, joka
meni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon. Niin siirtyi Roju-Ellin
tuhkalappalainen suku suomalaiseen polveen ja mukautui lantalaisten
tavalla elämään kiintonaisessa asuinpaikassa, karjaa hoitamaan ja
maata möyrimään. Saara kyllä Joopeineen asusteli äitinsä tavalla,
kierteli kiveliöitä porotokkain kanssa sekä kesät että talvet. Vasta
vanhana asettuivat erämaiden kiertäjät Uimaniemen taloon asumaan, ja
Joopista tuli "Uima-Joopi".

Lappi, Roju-Ellin kieli, oli tyttärien kielenä, mutta oppivat he sitten
jo miestensäkin kielen. Ja lapinpuvussa tyttäret käyskentelivät, kuten
ennen mahtava äitimuorinsakin.

Mutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat.
Roju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen
puku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta
Mänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoinkuin
hänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuoremmista,
neljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat
Uimaniemessä elämässä ja nousemassa.

Ei ole lappalaisista eikä Roju-Ellistä enää muuta kuin muistelukset
jäljellä, ja autiot kalakentät ja kotasijat. Mutta niistäkin jo monet
ovat lantalaisten niittymaina taikka viljapeltoina.

On sentään Roju-Ellistä vielä muitakin muistoja: Vieläkin monet
Uimaniemen nuoret pojat ja tyttäret komeilevat lapin tummalla tukalla
ja katsella väläyttelevät esi-äitinsä mustanruskeilla silmillä.




ALAKYLÄN ENSIMMÄISET ASUKKAAT


Kittilän suurimpia kyliä, Kirkonkylän ja Kaukosen rinnalla, on Alakylä
Ounasjoen suuren väylän itäpuoleisella rantatasangolla.

Täällä jo etelästä tulija ensi kerran saa hiukan Lapin tuntua,
sillä kylän eteläpuolisille hiekkatievoille, parhaiten korkealle
Äijänpuljulle, kumottavat taivaan pohjoisilta ääriltä Lapin
monilukuiset tunturit -- Ylläs-, Kesanki-, Lainio-, Pyhä-, Aakenus-,
Kätkä-, Levi- ja Kumputunturit -- mahtavina, sinertävinä köyryinä. Eikä
kesänaikana päiväkään mene enää mailleen viikkokausiin.

Täälläkin alkuisin asusti lappalainen. Mutta helppo oli tänne
lannanmiehen osata: suurta Ounasta vain soutaa ja sauvoa vastavirtaan.
Siksipä jo aikaisin tänne etelästä-nousija saapuikin.

Muuan karkulainen, jonka sanottiin olleen lähtöisin aina Ruotsista,
Taalainmaasta asti, tuli ensiksi Lapinkorpeen ja asettui Alakylän
lappalaisten seuraan, tehden talon jokirannalle. Naapureilleen miehellä
oli aina tapana kerskailla:

-- Mie olen mies muita mokompi! Mie olen sillan alta kiviarkusta
löyvetty ja kauppiaalta kasvatettu ja pitkäkyntisyyteni takia pois
hääetty, ja kaksi kertaa elämässäni liinapakkaan sattunut.

Kerrottiinkin, että mies "muita mokompi" oli pikku lapsena liinapakkaan
kääräistynä heitetty maantien sillan alle kuolemaan. Poika-pahaisen oli
kuitenkin löytänyt muuan kauppamies, korjannut kotiinsa ja kasvattanut
apulaisekseen. Mutta pojasta oli tullutkin pitkäkyntinen, niin että
isännän oli täytynyt häätää hänet maantielle. Sitten oli liinapakan
mukana löydetty joutunut taas kommelluksiin, tappeluihin, ja pieksänyt
toverinsa liinapakalla pois päiviltä, ja sen johdosta lähtenyt karkuun
Lapin erämaihin, jossa ilmestyi miehenä muita mokompana ja teki talon
Ounasjoen rannalle.

Ja kun ei miehestä tiedetty muuta kuin hänen tarinansa, ruvettiin häntä
sanomaan "Liinapakka-äijäksi", ja miehen taloa Mokoksi. Ja Mokkona on
Liinapakka-äijän perustama talo sitten pysynytkin.

Parhaat niittymaat Ounaan varrelta ennätti Mokon Liinapakka-äijä valita
asuinpaikaltaan aina Laini-joelle asti, jossa joutui Kaukosen asukkaan
kanssa rajatusten Kentänniemellä, penikulma Kaukosesta alaskäsin.

Mutta vanha pitkäkyntisyys pysyi Mokon miehessä Lapinkorvessakin.

Kaukosen ukolla oli kerran lehmä laitumella Kentänniemellä. Lähti
ukko illalla saunan lämmetessä hakemaan sitä kotiin, mutta lehmää
ei löytynytkään. Silloin ukko arvasi heti asian ja lähti seuraavana
päivänä poikineen ja pyssyineen ahdistelemaan naapurin äijää, joka oli
niityllään. Ja äijän takki oli veressä.

-- Miksi on takkis veressä? Kaukonen heti ensi asiakseen kysyi.

-- Pyitä ammuskelin, Mokko murahti.

-- Olet lehmäni tappanut!

-- Enkä!

Mutta kun Kaukonen meni ja etsi suovan, löytyi sieltä lehmänraato.

Siitä Kaukoset taas Mokon kimppuun:

-- Tapamme sun nyt, sinä lehmännylkijä!

Mokko häätyi rukoilemaan sovinnontekoa. Ja sovinto tehtiinkin, mutta
Mokon täytyi luovuttaa monia parhaita Ounasjoen niittyjään Kaukoselle
-- muuan niistä, Välinahka, on vieläkin samalla Kaukosen talolla.

Isossajaossa kyllä joku niitty, Välikaarto, palautettiin takaisin
Mokolle.

Sai sitten Mokko naapureikseen Hietaniemen ja Erkin talon, joiden
ensimmäisten asukasten sanotaan olleen lapinrotua. Ounasjoesta pyysivät
uudiseläjät lohta, ja kävivät myös kalastelemassa Molkojärvelläkin,
parin penikulman päässä, Sodankylän rajoilla. Samoihin aikoihin tekivät
alhaalta käsin kemiläisetkin joka kesä kalaretkiä Molkojärvelle.

Mutta Molkojärvellä jo asusti kaksi kamalaa äijää, jotka olivat sinne
jostakin alamaasta koituneet: Tuimala-raukka ja Jääskön äijä. Tuimala
asui lounaisrannan Pirttilahdella, Tuimalankentällä, jossa vielä
nähdään huoneen sijoja sekä tavaton "väkikivi", jota äijä on väliin
huvikseen heitellyt. Ja vastapäätä, itärannalla, möyri Jääskön äijä,
raivasi korpea ja rakenteli kiviaitaa, minkä jätteitä nykyisinkin
nähdään rantakorvessa Kenttävaaran laidassa. Äijä olikin vielä
mokomampi kuin Tuimalan ukko, oli Molkojärvelle tullessaan vain kivellä
istuen melonut ylös Ounas- ja Molkojoet.

Molkojärven korpikontiot vihasivat kovin kaikkia vieraita, jotka
kävivät verottamassa heidän kalavettään. Varsinkin Jääskön äijä oli
heille äkäinen. Niinpä hän kerran riitautui kemiläisten kanssa ja
raivoissaan kangella pieksi hukuksiin koko nuottueen, neljä miestä.
Miesten ruumiit ajautuivat sitten rannoille: Raappana-nimisen
Raappanalahteen, Tiiron Tiirolahteen, Hannun Hannulahteen ja Lisman
Lismalahteen. Veneramiskon ajoi tuuli Laivalahteen.

Sellainen meno Molkojärvellä säikähdytti Mokon ynnä hänen naapurinsa --
saattaisi hurjapää helposti heidätkin samoin ruhjoa. Ja Molkojärvi oli
hyvä kalavesi, jossa pitäisi saada pyydystää. Mokko lähti tovereineen
Jääskön äijää puhuttelemaan. Kun miehet astuivat äijän pirttiin, niin
siellä isäntä istuu pöydän takana, ja karhun leukaluut yksikseen omia
aikojaan tanssivat pöydällä, saman karhun, jonka Jääskön äijän suuri
sonni oli hiljattain tappanut. Se kyllä miehiä hirvitti, mutta saivat
sentään sanotuksi asiansa:

-- Etkö lähe meijän kylään asumaan? Siellä on hyviä talonpaikkoja ja
paljon hyviä niittyjä. Saat itse valita paikan ja niittyjäkin kyllä
saat. Lähe pois sinne muijen joukkoon, korttoakos täällä kiveliössä
yksin möyrit. Lähe katsomaan!

Ja äijä lähti, meni veneeseen ja herrana istui, ja miehet lähtivät
soutamaan Molkojokea alas ja sitten taas sauvomaan Ounasta ylös.
Päästiin Pahtakosken niskaan, Nurmikorvaan, jossa on suuri
Räystäskallio rannassa, niin jo sanoivat sauvojat:

-- No, ei ole enää pitkä kylään. Minkälainen paikka tämä olisi? Mutta
äijä vain istuu herrana veneessä, katsahtaa rantaan päin ja murahtaa:

-- Ei tämä ole hyvä paikka. Sauvokaa eteenpäin!

Tullaan Neitikosken niskaan, jossa on rannalla synkkä kuusikko, ja taas
kysäistään:

-- Minkäslainen paikka tämä olisi?

Äijä nousee rannalle, ja miehet jäävät veneeseen odottelemaan. Vähän
ajan päästä äijä palaa metsästä, kädessä verekset karhunkorvat,
istahtaa veneeseen ja ärähtää:

-- Ei tämä ole ihmisten asuinsija. Sauvokaa vain ylöspäin!

Päästään siitä jo lähelle miesten asuinpaikkoja, ja sauvojat ovat jo
kovin hätäyksissään. Silloin äijä komentaa:

-- Soutakaapa kosteeseen! Eihän tästä ole enää kaukana teijänkään koti.

Miehet soutavat rantaan, äijä nousee maalle ja sanoo:

-- Tähän mie asetun!

Ja siihen äijä asettuikin ja teki Jääskön talon, neljänneksen
alapuolelle Mokkoa. Niittyjä hän sai valita Ounasjoelta,
Lainiosuvannolta. Talonpaikastaan arveli äijä:

-- Kyllähän tässä pari kolme polvikuntaa elää hyvästi, mutta voivat
sitten ohjakkeet ja orjantappurat tukahuttaa pellot.

Niin tuli Molkojärven pelottavasta äijästä Alakylän asukas, ja Alakylän
miehet saivat rauhassa käydä Molkojärvellä kalassa. Heillä olikin
siellä sitten aina viimeaikoihin saakka jokaisella omat kalakenttänsä
ja aittansa, samoinkuin lähellä olevalla Saarijärvelläkin.

Mutta vaikka Jääskön äijä olikin nyt oman kylän miehiä ja kävi yhdessä
kalaretkillä Molkojärvellä ja heinätöissä Lamiosuvannolla, vistotti
kuitenkin toisia koko ukko. Harvoin hän pistäysi kylässä, eleli
vain jokitörmällään ja raivasi rantakorpeaan. Näkivätpä naapurit,
jotka salaa pitivät ukkoa silmällä, kauhukseen hänen joskus suurella
kivilaakalla meloskelevan poikki joen.

Ja vielä enemmän kauhtuivat kylänmiehet, kun kerran näkivät,
minkälainen valta äijällä oli Hiisiinkin, joita siihen aikaan vielä
majaili niilläkin selkosilla, Pahtakahiossa, joen länsirannalla. Oli
Hiisi-äijä kyllästynyt ihmiskansaan, joka jokea myöten myötäänsä nousi
erämaahan hänen rauhaansa häiritsemään. Hiisi päätti sulkea koko
Ounasjoen ja lähti akkoineen ja poikineen kantamaan Pahtakalliosta
hirmuista kivitaakkaa jokea kohden. Taakkansa rymäytti äijä virtaan
poikkiteloin, ja akka-Hiisi rysäytti toisen jatkoksi. Mutta silloin
juuri sattuikin Jääskön äijä rannalle. Kun poika-Hiisi aikoi paiskata
väylän tukkoon, jyräytti Jääskö rannalta:

-- Poika, äläs heitä sitä siihen!

Hiidenpentu pelästyi, niin että kiviröykkiö rysähti hänen selästään
alapuolelle muorin kannannaista. Hiidet laukkasivat korpeensa, ja
Ounasjoki jäi patoamatta.

Mutta Hiisien kantamat kiviröykkiöt ovat vieläkin kuin patona
poikkiteloin Ounasjoessa, ja sanotaan niitä Äijänpadoksi, ja rannalla
olevaa Jääskö-äijän uudistilaa nimitetään 1700-luvun alkupuolella
asiakirjoissakin Äijänpadon taloksi.




SIEPPIJÄRVI


Naamijoen juoksulla Kolarin sydänmailla, vaarojen välissä, on matala
heinärantainen Sieppijärvi, jonka nykyään jo melkein kokonaan täyttävät
vetiset heinäsaarekkeet. Korkeassa kortteikossa ja luhtaheinikossa
vedenpinta vain siellä täällä läikkyy silmänteinä taikka kiertelee
monilukuisina salmina ja kanavina vesiaulakkeesta toiseen.

Tuiki tuntemattomia olivat entisaikaan Kolarin suuret selkoset, eivätkä
Köngäsen ruukin isot herratkaan väylän länsirannalla tietäneet,
minkälaisia maita ja mahdollisuuksia piili itärannan synkkien
asumattomien erämaiden pimennoissa. Lähettivät he silloin lapinäijän,
salojen tarkan samoilijan, Siepin, sinne löytöretkelle. Kepsutteli
löytöretkeilijä aamuaurinkoa kohden poikki paripenikulmaisen kairan,
kulki synkkiä kuusikkokorpia, kapusi vaaroja, mutta enimmäkseen sai
sotkea suuria jänkiä ja aapoja, tuli viimein männikkökankaalle ja
vaaralle ja sen takaa löysi metsäjärven, löysi toisenkin, tarkasteli
maita ja tutki vesiä ja tallusteli sitten taas takaisin ruukille ja
"muisteli" herrallensa suuren tutkimusmatkansa tulokset:

-- Na, löysin mie jängän, suuren jängän, ja löysin mie järven, ei
suuren järven, mutta viljaisen järven, kaloja paljon oli. Ja kaksi
suurta vaaraa oli järven ympärillä, yksi vaara tällä puolella ja yksi
vaara tuolla puolella. Ja järveen tuli iso joki pohjoistuulen puolelta,
ja iso joki lähti suvituuleen päin, ja joessa ui paljon lintuja, niin
paljon lintuja, että päivä pimeni, kun lentoon lähtivät. Na, sitten oli
taas järvi, pitkä järvi, ei leveä järvi, mutta kalajärvi. Ja paljon
heinää kasvoi tämän järven rannalla, ja paljon heinää kasvoi joen
rannalla, ja sangen paljon toisen järven rannalla, järvessäkin kasvoi
heinää. Suuret ja hyvät heinämaat siellä oli. Rintoihin asti oli ruohoa.

Hyvin toimitetun retkensä palkkioksi sai Sieppi-äijä löytämänsä
järvet kalavesikseen ja ruvettiin niitä löytäjänsä mukaan sanomaan
Sieppijärviksi, ja vaaraa järven Länsipuolella Sieppivaaraksi sekä
suurta jänkää matkan puolitaipaleessa Sieppijängäksi. Löytöretkeilijä
muutti asumaan alemman Sieppijärven länsirannalle, nykyisen Satan salon
tienoille, pystytti siihen kotansa, rakensi rantaan pikku aitankin,
joka äijän jälkeen vielä sadat vuodet seisoi, ensin Satan ukon
kenttäaittana, sitten Rovan elatusäijän aittana, kunnes se muutettiin
Joensuunniemeen niittyladoksi. Ja siellä se on vieläkin.

Mutta Siepin löytämät parhaat niittymaat valtasi Köngäsen ruukki
ja piti niitä hallussaan aina "riikin jakoon" asti. Joka kesä
kävivät ruukin miehet Sieppijärvellä tekemässä heinää Voisaarella,
Varisniemellä, Pietinniityllä ja Papinniityllä sekä Tiensuun latomaalla
ja Naamijoella. Mutta kun valtakunnat erosivat, menetti Ruotsin
puolelle joutunut ruukki suomalaiset niittymaansa. Ne jäivät kruunun
niityiksi, joita sitten "houvi" kävi myymässä paikkakuntalaisten
niitettäviksi. Muuankin "Nenättömäksi houviksi" sanottu, huonosti
suomea haastava herra, oli ollut niittyjen myyjänä. Sittemmin saivat
Sieppijärven isännät lunastaa niityt omikseen.

Löytöretkeilijä Sieppi ei saanut kyllä yksinään metsäjärvillään
kalastella. Naamijokea myöten osui sinne toinen jos toinenkin erämies,
raivasi rannalle kalakentän ja kävi Sieppi-äijän kalavettä verottamaan:
säynäjää ja siikaakin siihen aikaan oli järvissä yltäkyllin. Muutamat
pyyntimiehet rakensivat kala-aitankin saaliin säilytyspaikaksi, ja
sellainen entisten ukkojen rakentama pieni pari-, kolmimetrinen
kala-aitta on vieläkin Filpan talossa tavarahuoneena. Alhaalta
Juoksengista ja Alkkulasta sanotaan miesten olleen.

Mutta hyvät kalavedet ja vielä paremmat heinämaat houkuttelivat pian
Siepin asentojärvelle vakinaisiakin asukkaita. Sitä oli erämaata
kiertänyt ja lantalaisten mieliteot tunteva lapin-äijä jo kauan
aavistanutkin, jopa ennustanut, että vielä tämänkin järven rannalla
asuu lannanmies, ja iso kylä nousee kerran vanhan Sieppi-äijän
kalaveden ympärille.

Ja niin on käynytkin. Sieppi-järven ympärille on kohonnut Kolarin
suurin yhtenäinen asutus. Koko länsirannan karu kangas ja Peuravaaran
laita hiekkatievoineen ja kivikkoineen on paljastettu, ja taloja
sekä mökkejä on noussut kymmenmäärin. Muutamat asunnot ovat jo
saaneet sijansa itärannallakin, Käkivaaran rinteellä. On kylässä
Sattaa, Piippaa, Pääkköä, Iivaria, Jussia ja Rovaa, Kangasta, Kurua ja
Kulluvaaraa.

Tornion jokiväylän asukkaat, jopa useimmat Ruotsin puolelta,
aina sydänmailtakin, pitivät ensiaikoina huolen Sieppijärven
kansoittamisesta. Kolme ukkoa väylän takaa, Mikon-Antti Koivukylästä,
aina Hietaniemen seuduilta, Alatalon ukko Jarhoisista, Naamijoen
suulta, ja Satan äijä Sattajärveltä, Pajalan takamailta, kävivät
ensin vain kalaretkillä, mutta sitten jo asettuivat järvelle elämään.
Sattalainen sai ensiksi aikaan Satan talon, jota sanotaan kylän
vanhimmaksi, sitten Koivukylän mies tuli Satan naapuriksi, ja niinikään
jarhoislainen. Mikon-Antin asuntoa sanottiin alussa vain isännän mukaan
Mikon-Antiksi, mutta sitten myöhemmin se taas sai uudesta isännästä
uuden nimen Filppa, joka sillä on vieläkin.

Väylän takaa, Turtolasta Ruotsin puolelta, tuli asukas Pääkköönkin,
nimittäin Pääkkö. Samoin saapui Iivarinkin talon tekijä, Iivari-niminen
mies, Torakankorvasta, vastapäätä Ylitornion Kaulirantaa, läheltä
entisen Tornionjoen tulvan runoilijan, Keksin, asuntopaikkaa. Ja
Torakankorvassa kuuluu vieläkin elävän samaa Iivarin sukua. Mutta
Kulluvaaran asukas lähti Suomen puolelta väylää Turtolasta, Juoksengin
Kulluvaarasta.

Sama Pajalan Sattajärvi, joka oli Satan ukon saattanut matkaan,
toimitti talon tekijän Sieppijärven Kuruunkin, ison, mustaverisen
ja pahansisuisen miehen. Rysäytti musta mies rantakorpeen aukon ja
rakentaa rytisti siihen talon. Mutta silloin saapui Sattajärveltä taas
mies, vielä mustempi ja pahansisuisempi kuin edellä tullut veljensä. Ja
väkevämpikin. Sillä pahankurisille veljeksille tuli talosta tappelu,
joka päättyi siihen, että viimeksi saapunut veli könisti ensiksi
tulleen talomestarin pois koko seudulta ja rupesi itse isännöimään.

Kurulaiset olivatkin aivan omaa ihmisrotuansa koko suku, mistä lienevät
kaukaisesta kotikorvestaan saaneet suoniinsa -- samoinkuin Kittilän
Salmijärveläisetkin -- lihatontan taikka metsähiiden synkkää verta,
joka antoi miehelle mustan haahmon ja pahan sisun.

Mutta jos kurulaiset olivatkin äkäisiä toraan ja tappeluun, niin oli
heillä sisua raatamiseenkin ja työntekoon. Ainakin Pekka-äijälla, joka
oli merkillisimpiä Sieppijärven Kuruja.[5] Mies oli tavaton maan
mullistaja ja niittyjen raivaaja. Pekan periaate oli, että joka kerta,
kun taloon syntyi perillinen, leivänsyöjä, piti tehdä ohratynnyrinala,
eli 800 kanttisyltä, peltoa ja hakata jokiniittyä yhden lehmän
heiniksi. Ja sen ukko aina teki, itse möyri pellot ja perkkasi niityt
joka perillisen perästä. Syksyisin raatoi Pekka niittyraiviollaan,
väliin viikkomäärin yhteen menoon, rehkien pyhät, arjet kaukaisilla
sydänmajoilla, rämpien avojaloin kylmissä korpivesissä, kaadellen
puita ja raastaen pois pajukoita. Yön tietämissä ajoi ukko monesti
heinäkuorman kotiin ja taas päiväkauden heilui raiviollaan. Sattui
joskus niinkin, että myöhäinen syksy heitti lumen avojalkaiselle
korvenraivaajalle. Kerrankin kun ukko oli kuusi viikkoa yhtä kyytiä
ryskännyt Venejoen Ymmyräisniemellä, puolentoista penikulman päässä
kylästä, paiskasi taivas lumen korpeen. Äijällä ei ollut muuta neuvoa
kuin lähteä kiireesti tarpomaan kotiin. Mutta kaukaisessa, pimenevässä
sydänmaassa ukko eksyi ja kierteli takaisin omille jäljilleen. Kovin
kummissaan hän niitä katseli ja ihmetteli:

-- Onko täällä muitakin avojalkaisia kulkenut?

Älysi äijä sentään viimein ne omiksi sotkemikseen, otti tarkemman
suunnan ja osasi lopultakin kotiinsa.

Mutta Vaattojärven miehet, Raution Heikka ja Nivan Mooses, jotka
kulkivat metsästysretkellä, löysivät myöskin äijän avojalkaiset
tallaukset, luulivat karhunjäljiksi ja rupesivat niitä seurottelemaan,
ajattivat, ajattivat ja päätyivät äijän perässä Sieppijärvelle.

Mutta kerran tuli Pekka-äijälle korpityössään tylsä eteen. Oli ukko
Pasmajoella niittyä ajamassa ja tapansa mukaan rehki pyhäpäivätkin.
Lensi silloin, kun Pekka parhaillaan keittää tuhraili kodassa, tavi
räppänästä sisään. Ukko ei siitä säikähtänyt, koppasi linnun kiinni,
heitti pataan, keitti ja söi. Mutta yöllä ilmestyi pirulaisäijä kodan
ovelle ja karjaisi:

-- Sie olet tappanut ja syönyt miun poikani!

Niin pelästyi Pekka pirulaista, että törmäsi ulos kodan räppänästä ja
laukkoi samaa päätä kotiin, viiden neljänneksen matkan.

Avojaloin touhusi ukko kaiket kesät. Mutta kun piti lähteä lehmiä
kiveliöistä etsimään, koppasi hän kenkäpuolen kainaloonsa siltä
varalta, että sattuisi jalkansa kiveen loukkaamaan.

Tervaa Kolarin entiset ukot polttivat paljon. Kurun äijäkin laittoi
kerran tervahaudan, mutta sai siitä jo kyllikseen. Toista ei ukko enää
ruvennut hankkimaan, vaan ryhtyi jälleen maatansa möyrimään ja arveli:

-- Se ei tule autuaaksikaan, joka ei maata pruukaa.

Pienet olivat Kurun pellot, kun Pekka ne sai haltuunsa: vain puolen
tynnyrin ala niittykarkeaa ja joku kapanmaa peltoa. Mutta kun äijä
oli aikansa rehkinyt, oli talossa kahdentoista tynnyrin ala peltoa ja
kolmentoista lehmän heinät niittyjä. Vielä eläkeäijänäkin kiskoi ukko
tynnyrin peltomaan Kenttälaelle, tekaisi navetan ja pirttipöksän, jossa
yökaudetkin kiskoi päreitä ja kutoi verkkoa.

Samanlainen työhullu oli Pekan emäntäkin. Yksin hän heilui kotona
ja toimitti kaikki talon askareet, jopa ennätti siinä välissä tehdä
muutakin. Kesäpäivän töinään akka aamulla lypsi ja hoiti karjan matkaan
metsälaitumelle, sitten leipoi, kirnusi ja sen jälkeen yksinään sauvoi
veneellä kahden neljänneksen päähän Hirvikosken myllyyn, jauhatti
viljansa ja työnteli taas kotiin. Kotiin päästyään emäntä lähti
juosta haapsottamaan kolmen neljänneksen päähän Ritalaen perille,
Pruukinvankkaan, noutamaan karjaansa, joka vielä oli lypsettävä ja
hoidettava yölevolle. Ja kalan pyyntiaikana ehti eukko vielä hoitaa
verkkoja ja syksyllä viritellä metsään linnuille loukkuja.

Semmoinen toimekas emäntä oli Kurun Pekan eukko. Ja muutenkin hän oli
tavattomampi muita ihmisiä. Ei voinut häntä vesikään menettää. Kupsahti
hän kerran kalaretkellä Vaattojärveen, vajosi pohjaan, ja kolme päivää
vierähti, ennenkuin eukko saatiin ylös. Mutta kun hänen annettiin
rauhassa maata köllöttää rannalla suullaan, eikä mainittu sanaakaan
hukkumisesta eikä ääneensä puhuttu, ettei hukkuneen sydän halkeaisi,
niin pian heräsi akka henkiin, kakisteli hiukan kurkkuansa, kömpi
jaloilleen ja lähti köpsöttelemään toimiinsa.

Hävinnyt on tämän raatajaparin talo. Ei ollut jälkipolvessa enää
Pekka-äijän sisua eikä muorin kaikkialle ennättävää toimekkuutta. Tuli
tukkihuijausten aika, talo menetti metsänsä, joutui "puulaakille", ja
autiona, kohta maahan rysähtämässä, ammottaa nyt ahkerain raatajain
asunto.

Niittymaita valtasivat Sieppijärven uudisasukkaat ympäristöiltä,
mistä vain ennättivät, ja mitä ei Köngäsen ruukki taikka muut
Ruotsin puolen tai alamaan asukkaat olleet ottaneet, sillä väylän
täkäläisillä oli useita niittyjä Kolarin selkosilla. Niinpä Jauhoisten
Piimäjärvellä ja Pantsulla oli heinämaita Naamijoella, samoin
pellolaisilla. Sieppijärveläiset myös valtasivat Naamijoen varsia
sekä nousivat Naalastonjokea ylös ottaen rantamaita haltuunsa.
Pohjoiseen päin vallattiin Vaattojoki, jopa Vaattojärvenkin parhaat
niemet, sitten Pasmajokea pitkin lähelle Pasmajärveä, ja vielä koko
Venejoki neljänneksen päähän Venejärvestä. Lähiseuduilta omistettiin
kaikki pikkujärvet, ojat ja metsäpurot sekä jängät ja vuomat niiden
likitienoilta. Menivät ukot vain erämaahan, etsivät sopivan paikan ja
maahan isketyillä vaajoilla merkitsivät sen vallatuksi, hakien sitten
siihen maaherralta "imissioonin". Ja niin oli niitty oma.

Vanhan Sieppi-äijän entinen siikajärvi on nyt melkein kokonaan
muuttunut heinäjärveksi, jossa kylän vanhimmilla taloilla on parhaat
niittynsä. Satakunta häkkiä siitä vuosittain korjataan pitkää kortetta
vesivarasta sekä rehevää luhtaa vetiseltä maaperältä.

Mutta aulakkeissa ja kanavissa vielä edelleenkin maikkuvat ja
pulpahtelevat hauet, ahvenet ja säynäjät. Siika vain on hävinnyt
entisten ukkojen kanssa.




KELONTEKEMÄ


Kittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea
järvi, Kelontekemä.

Tämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla
suuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi
tuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa
Porkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä
kumottaa kaukainen Karettunturi.

Tämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä
porot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven
kala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän
rannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien
pohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana
asuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn
tullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo
niin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen
Kelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli
korven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja
kirkotellut lapineukkoja.

Mutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät
Kelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet
korpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja
osaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt
edeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.

Vain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle.
Niinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut
Molkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä
maassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin
talon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa,
majaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen
paikkaan. "Juoksu-Malluksi" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä,
länsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen
Launankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla,
Kelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten
aherrelleen.

Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili
"kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään
että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään.
Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa.
Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän
eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä
vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui
"tunturipoikia" avukseen:

    -- Kukakin keulaan,
    kukakin hankaan,
    kukakin kohallaan piättämhän!

Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.

Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi
peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten,
mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan"
suhditella:

    -- So, so, pojat, älkää hajottako
    vanhaa nuoskariepuani!

Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja
päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi
kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean
äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä
takaisin Kelontekemälle.

Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen
riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin
Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven
seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja
voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko
kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:

    -- Paalulan köyen muna kus lee,
    Paalulan köyen muna kus lee!

Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä
kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen
alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin,
eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:

    -- Paalulan köyen muna kus lee!

Sitten heitti hän sen pois ja karjaisi:

    -- Mene sille, joka on sun lähettänyt,
    kaulaan kaulahuiviksi!
    Mutta ei saa mitään pahaa tehä.

Paikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:

    -- Paalulan köyen muna kus lee!

Ja jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.

Mutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa
kolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä,
Unarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä,
Sodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä
Kuusajokea pitkin.

Ja pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä
metsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin
rantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä
Välitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet
asustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla
Sodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.

Viimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi
vallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin
talo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat;
sitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka
pitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä.
Koskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa,
kohosi Koskama.

Karjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven
rannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta.
Ja karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli
Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain
komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat
pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.

Mutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan
hevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa
ajettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.

Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka
noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli
muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja
laulellen:

    -- Tänäpäivänä se tulee,
    se pitkän matkan vieras.

Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:

    -- Jopa se liinaharja souteleepi,
    jopa se liinaharja souteleepi.

Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:

    -- Nyt vierasta vastaan ottamaan!

Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja,
järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset
hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta
puolta lapoihin ja sanoi:

    -- Matkan pää on tähän päättynyt.
    Piä kotinas ja pysy kotonasi

Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä
saanut alkunsa.

Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana,
eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana
lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti
liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri
erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita
Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.

Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin,
Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin
vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan
Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään
kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi
Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta.
Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin
kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen
ja Kitisen väliselle niemekkeelle.

Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta
Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta
kellosta. -- Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi,
mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja
siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa
kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi
merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien
virkamiesten väärinkirjoitusta.

Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän
kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin
tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.

Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka
sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin
omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin
merkillinen järvi -- kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin
ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja
epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä
aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä,
Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka
syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä
elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina
kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat
rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä
uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen
vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena
vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle
onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää
mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää
melkein tyhjäksi.

Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat
ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja
parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka
itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.

Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä
Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen
muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia
virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot
Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta
ja -soitosta.

Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden
jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja
sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut,
kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä
puhteita.

Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole
Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki
ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie
Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta
Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän
kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti
vaellettu.

Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet
ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa,
lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin
ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn"
juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan
muistona.




TEPASTOLOMPOLON TARINA


Tepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin,
on Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston
jokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.

Niinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on
Tepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille
asumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi
osaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.

Ei saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin
taisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen
lapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen
suku.

Taalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä,
jotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen
hopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa
ja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita
otuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin,
kun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat
saaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin
lappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän
porojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan
ja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten
kulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi,
ja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan,
takertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös
houkuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja
emännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.

Tepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen
valtaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa,
synkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.

Asettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle,
järven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja
jämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa,
ennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen
porojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.

Ja viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse
Tuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa
tappaa häviölle joutuneen.

-- Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on
tilaa heitellä.

Tuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin.
Kaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen
Väkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo
ennätti sanoa:

-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!

Toisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati
Tuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas
voitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:

-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!

Ja tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä
viideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina
Väkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä
kuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että
ruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin,
surmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan
väänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:

-- Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!

Silloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää
odotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.

Mutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet
Taalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei
Tuomasta tuntenut:

-- Missä on Väkevän-Tuomaan kota?

Tuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:

-- Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!

Taalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi
aurinkoa. Tuomas sanoi silloin:

-- Annahan mie näytän keihäälläs!

Taalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:

-- Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!

Kun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen
hartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:

-- Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!

-- Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut
iskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se
siitä vain virkoaa elämään.

Ja Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:

-- Miehen käteen kuolen, kun kuolen.

Niin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui
koko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää
ole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi
Tuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan
tievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita
sanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut
hautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit,
mutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.

Siitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun
Taalojen suku oli työnnetty turpeeseen.

Mutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään
niitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut
kiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut
muuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat
apajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja
matkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan
painua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten
kanssa -- joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun
pohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.

Muoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui
Väkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta
laiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti
äijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja
siinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä
edes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat
mitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt
hyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja
nälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran
puutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä,
etsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.

Tuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta,
tunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution
kömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä
rauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän
pojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin
isänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat
entisellä kotijärvellään elämään.

Ja näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät
70--80-vuotiset Tepastolompolon äijät.




LAPINKYRÖT


Kyrö-nimisiä paikkoja ja paikkakuntia on maassamme useita ja ne kaikki
lienevät saaneet nimensä samasta kotiperästä. Niinpä Isonkyrön asukkaat
entisaikoina saapuivat Hämeenkyröstä ja toivat tullessaan uudelle
asuinpaikalleen vanhan kotoisen nimensä. Ja täältä, "Pohjan-Kyröstä",
joksi Suupohjan Kyröä vieläkin Hämeenkankaan eteläpuolella sanotaan,
työntyi Kyrönmies yhä ylemmäksi pohjoisiin erämaihin, pystyttäen siellä
jälleen uuden Kyrön, korpitalon, josta toisinaan aikojen kuluessa
kohosi kokonainen Kyrönkylä; saattoi salotalo myöskin pysyä vain
yksinäisenä Kyrönä, kuin muistomerkkinä, joka vieläkin viittaa, mistä
sen talon ensimmäiset korvenraivaajat ovat saapuneet. Niin tapaamme
jonkun Kyrö-nimisen talon esim. Kajaanin takamailla, Hyrynsalmella ja
Sotkamossa; samoin on Turtolan suuressa Pellonkylässä Kyrön talo.

Mutta Lapin tunturimaissa kohtaamme kolme, neljä Kyrön kylää, oikeita
"Pohjan-Kyröjä", Lapin-Kyröjä, vähäpätöisiä kyllä verrattuina etelän
Kyröihin, mutta toiset sentään suurenmoisia tunturien takaisiksi.
Mahtavan Pallastunturin takana, Ounasjoen ylisellä juoksulla,
kahtapuolta Enontekiön ja Kittilän rajaa, on pari pientä Kyrön kylää,
Yli-Kyrö ja Ala-kyrö, ja Ivalon alajuoksulla on kuulu Inarin Kyrö.

Kansan muistelusten mukaan on näiden kylien suku lähtöisin "Suomen
Kyröstä".

Isonvihan kamalina päivinä, "vanhan Venäjän vihan aikoina", lähti
Isostakyröstä -- "niitä on Suomessa kaksi Kyröä, Isokyrö ja Vähäkyrö"
-- vainoa pakoon kaksi veljestä, Olli ja Pekka, paeten Peräpohjaan
ja viimein päätyen Lapin erämaihin Pallastunturin tienoille. Sopivaa
talonpaikkaa ja eräseutua miehet etsivät, mutta ei löytynyt mieluisaa
sijaa. Tekivät he siitä sopimuksen lähteä kumpikin eri suunnalle, ja
kun löytävät sopivan paikan, niin ilmoittavat siitä toisilleen pyssyn
laukauksella.

Niin lähdettiin taas kiveliöitä kiertämään. Olli osui Pallastunturin
taakse isolle kauniille Vuontisjärvelle, katseli sen rantamaita ja
pamautti pyssyllään. Pekka oli juuri silloin päässyt Ounasjoelle,
Vähänkosken niskaan, ja oli myös aikonut ampaista merkkilaukauksen.
Niin mielistyivät veljekset kumpikin omaan löytöönsä, että tekivät
molemmat erämaahan oman kotinsa. Olli rakensi asunnon Vuontisjärven
pohjoispäähän Palorantaan, ja Pekka pystytti mökin vaaran laitaan
Vähänkosken länsirannalle. Ja kaukainen Lapin kiveliö oli saanut
raatajilleen kaksi Kyrön miestä.

Mutta veljesten valitsemat asuinpaikat eivät lopultakaan olleet
mieluisia. Vuontisjärven asennolle tuiskutti talvella tunturista lunta
niin ylettömästi, ettei tahtonut liikkumaan päästä, ja Ounasjoen
asukasta taas häiritsi Vähänkosken alituinen kohina.

    -- Ko-kosken kohu-uu-u
    korvaninkin halkasee-ee-ee!

valitteli Pekka asuinpaikastaan, joka lisäksi oli vaaran pimeällä
pohjoislaidalla kovin hallanarassa maassa. Niin muuttikin Olli
Vuontisjärveltä Ounasjoen rannalle, puoli penikulmaa yläpuolelle Pekan
asuinpaikkaa, ja Vähäkosken asukas siirtyi korkean vaaransa päivän
paisteiselle etelärinteelle ja rakensi savupirtin nykyisen Autton ja
Mikkolan väliselle kentälle. Pellonkin Pekka siihen heti raivasi, kylvi
korvalakillisen ohraa ja korjasi vuodentulokseen kokonaisen kielon eli
neljä kappaa. Mielissään sanoikin ukko:

-- Nyt olen päässyt Jumalan selän takaa hyvään paikkaan.

Ounasjoessa ja lähijärvissä veljekset kalastelivat, kävivätpä kalassa
Keräsjärvelläkin Pallastunturin takana. Mutta Kerässiepin asukkaat,
jotka pitivät Keräsjärveä omana kalavetenään, olivat miehille
vihaisia, jopa äkäpäissään kerran repivät heidän nuottansa, rikkoivat
veneen ja upottivat kaikki syvään jokijärämään. Mutta Kyrön miehet
eivät siitä pelästyneet, noutivat kotoa uuden nuotan, yön tietämissä
vetivät veneensä Pallastunturin ylitse ja aamulla jo taas olivat
nuottaa kiskomassa niinkuin ennenkin. Kirves kourassa olivat miehet
sitten vuoron perään vartioimassa, etteivät kerässieppiläiset saisi
toistamiseen toimittaa ilkityötänsä.

Kyrönmiesten avaamat metsäpälvet laajenivat vähitellen isommiksi
aukeiksi. Ollin raivio levisi pitkin Ounasjoen molempia rantoja sekä
peltoina että niittyinä, ja Pekka paljasti vaaralleen peltoa ja
perkkasi jokirantaa niityksi. Kyrön kuulujen peltojen laidimmaiset
sarat saivat sijansa tunturien takana ja työnsivät toukoa sielläkin,
tosin vain korvalakillisittain siemennettynä ja kielonmitoin korjattuna.

Ja uusi kyrönsuku, sekoitettuna lapin- ja kainuunverellä, nousi lapin
erämaahan, kasvattaen semmoisia isäntiä kuin Alakyrön Tuomas-ukko,
"Kuuro-Mikko" ja "Lauta-Mikko", Heikki-, Juntti- ja Pekka-ukot, sekä
Ylikyrön Lassi-äija ja Jussa-äijä. Polvi polvelta raivasivat miehet
metsää ja rakensivat uusia pirttejä. Alakyröön nousi useita taloja
Kyrön alkutalon rinnalle: Heikkilää, Pekkalaa, Mikkolaa, Mattilaa ja
Pääkköä; Ylikyrön rannalle saatiin vain kolme, neljä talopahaista.

Oppivat lapin-kyröläiset pian porojakin hoitamaan. Tuomas-äijälläkin oli
jo niin suuri tokka, että kylän koko vainio täyttyi, kun valtava karja
siihen ajettiin.

Mutta sitten tuli hirmuinen poronkaato ja tappoi koko tokan melkein
yhdettömiin. Ilmestyi kauhea rutto, lentäen punaisena lintuna niinkuin
kuukkahainen ja istahtaen poron, toisen, kolmannen sarveen ja niin poro
porolta kautta koko lauman. Ja heti kaatui se poro, jonka sarvessa
ruttolintu oli käväissyt. Niin hävisi Tuomaan ja monen muunkin tokka,
kun omistajat eivät tienneet Lapin tietäjien vasta-taikaa. Mutta
Anundi Sarre, lapin-äijä, tiesi taian, tappoi sen poron, jonka sarveen
ruttokuukkeli ensiksi istahti, sohaisten puukon kurkkuun ja viiltäen,
rinnan halki, repäisi sisälmykset pois, työnsi tervastuleen ja poltti
ne poroksi. Eikä sen enempää rutto kaatanut Anundin karjaa.

Lähtipä taas sitten, 1758, tunturien Kyröstä muuan mies.
Mikkolan-Heikki, etsimään uusia maita, nousi Lapin tunturiselän taakse
ja painui pitkin Ivalonlaaksoa suunnattomien erämaiden halki itää
kohden, aina lähelle jokisuuta, ja teki sinne uudistalonsa. Ja tämä
oli alkuna uudelle Kyrölle, tunturien takaiselle suurkylälle, jossa
taas Kyrön suvun uusi haara rupesi versomaan. Tuli myöhemmin, 1805,
kamalan porokaadon jälkeen Kittilän erämaista toinenkin kyröläinen,
Tuomas Tuomaanpoika, jonka isän karjan rutto oli surmannut. Koko
perheineen, hevonen, lehmiä, ja lampaita mukanaan, matkusti mies lähes
kolmikymmenpenikulmaisen taipaleen tunturien ja jokien yli Ivalon
suupuolelle ja pystytti sinne oman talonsa penikulman yläpuolelle
Heikin perustamaa asuinpaikkaa. Tuomas oli kova maan möyrijä,
mutta vielä ahkerampi karjanhoitaja ja niittyjen raivaaja. Ivalon
suuret suvantorannat pani hän kasvamaan heinää ja kartutti karjansa
pariinkymmeneen lypsävään. Tuomaan alustamalle maaperälle nousi
niinikään uusi Kyrön haara ja kohosi Törmäsen komea kylä.

Inarin Kyrö ja Törmänen ovatkin kyröläisten mahtavimmat voimannäytteet
Lapissa, suurimmat ja väkirikkaimmat kylät koko tunturien takaisessa
Suomessa. Ivalon alajuoksun laajat suvantorannat ja suistamon monet
matalat saaret tarjosivat Pohjan-Kyrön peltojen kasvateille uudet
koekentät, joilla saivat näyttää kotoista kuntoaan ja nostaa Lappiin
vielä pohjoisemman Kyrön, joka olosuhteisiin katsoen kyllä kelpaa
emo-Kyrönsä rinnalle.

Niin saavat Suupohjan kyröläiset sanoa suurista pelloistaan, että ne
ulottuvat aina Lapin tunturien taakse ja että heidän talonsavunsa
kohoavat kotalappalaisten mailla, siellä missä rurjat palavat, ja
vielä, että heidän miehensä leikkaavat paksua leipää leivättömässäkin
Lapissa.

Vielä on jäljellä Pallastunturin takana Vuontisjärven pohjoisnurkassa,
Palorannan nurmettuneella kentällä, katajikossa, Kyrön ensimmäisen
Lapin esikoisen talonsija kiuasraunioineen. Samoin Vähänkosken niskassa
Ounasjoen rannalla, synkässä metsikössä, näkyy toisen Lapinkorven
esiraivaajan asunnonsijoja ja kiviraunioita. Niiden vieressä vieläkin
iänkaiken

        "ko-kosken kohu-uu-u"

soittaa erämaan säveltään.




PERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA


Entisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden
laiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan
hirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan
kilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten
töitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä
entisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla
totutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes
sortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi
heidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä
enää tulla toimeen.

Kansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan
lapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin
vanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.

    -- Tien täysi Taskisia,
    vankka joukko Vasaroita,
    sukunen Suikkeja,
    vellikaara Vettasia,
    nuin vähä Nutteja,

sanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka
jutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen
välistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan
Alkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä
monesti matkata "tien täysi Taskisia" sekä "vankka joukko Vasaroita",
vieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.

"Taskiset" ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat
koko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä
olivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka
oli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.

Muonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä
vanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon,
Rumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan "Taskisten" joukko
porotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata
kiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista
tullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan
"Taskis-Matiksi", koska ukolla oli sanantapana:

    -- Taskis hyvä ottaa,
    kun taskis tarvitsee!

Ja siitä sai koko Siepin perhekunta "Taskis"-nimen, Siepin vanha Matti
oli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen
vielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin
tyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko
tunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu,
valkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi
kerskailla:

-- Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.

Ja kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä
puokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.

Anundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti
tuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet
lantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti
joukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän
varsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko
vain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin
sydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä
poikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin,
kun kaitsijain luku lisääntyi.

    -- Taskis talossa, vaarain raossa
    kasvaa poikaa neljä,

tiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.

Mutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen
omille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne,
Heikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai
lantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa,
veljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten
Turtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset
Ounasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes
hänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin,
josta viimein asui suuren ja komean talon.

Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin
puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon
Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan
pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi
isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.

Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi
pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt.
Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku
mökin ja saanut "nyypyykin" paikan. Siellä eli "Salmijärven äijä"
lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan
tunturikiertäjän elämä 1885.

Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta
hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti
Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin
elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti
sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle
puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin,
satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin
lappalaisten erämaihin.

Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien
miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle
heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan
"Taskis-Matin" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli
80-vuotias "Salmen Simu" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.

Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä
pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski,
95-vuotias "Pehkosen muori", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien
tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan
kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä,
joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja
sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän
ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä
perillisensäkin. "Poromiehenä" oli eukko toiminut vielä miehensä
kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua.
Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina
vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä.
Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli
seteliraha. "Monta, monta on pois!" sai muori monesti päivitellä, kun
pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.

Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä
porolappalaisista olivat Vasarat, "Vanhan-Vasaran" laaja suku.
Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman
jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo
1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä,
sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja
Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien
tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki
Jouninpoika, itse "Vanha Vasara", josta sitten tuli koko Peräpohjan
pikku Vasarain suurmoukari.

Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran
ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku
miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä
oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi
pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon
poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta,
että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan
paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.

Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti
seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen
lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli
äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen
suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat,
aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen.
Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin
Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden
aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia
maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli
äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain
kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla "väärtejään"
tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän
ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko
joukolla kotaväen "väärteiksi", ja ukko kestitsi heitä parhaansa
mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri
oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita.
Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:

-- Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!

Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja
loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa
oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula,
ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu,
jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja
karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio
sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti
äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa
piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle
katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi
kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin
sääskiä. -- "Näettekö, näettekö!" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän.
Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain
kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.

Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään
väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti
äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen
naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin
pyöräytti pihaan ja astui sisään.

    -- Ramppa-Vuollo, uoo,
    Ramppa-Vuollo, uoo!

äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:

    -- Inarijärven jäällä,
    Kariselän päällä,
    Kumputunturin hännässä,
    Jiesiöjärven rannassa,
    laulavatpa ne Lapinkin lapset,
    heinäperseet heippasevat.
    Kuotsana, kaatsana velluvaa,
    vellun neiun velluvaa.
    Tuollapa vielä suoppaki,
    tuollapa vielä suoppaki.

Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin
hän itki ja joikasi:

    -- Kärsi vaivaa, uoo, uoo,
    niinkuin Ristuksen sotamies, uoo,
    niin autuaaksi tu'et,
    uoo, uoo, u-u-uoo!

Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata.
Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli
kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut
koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei
estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että
vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:

    -- Puoras Puornanen paarne,
    joi joi joi joi joi joo,
    Vellan neijanen neita,
    jei jei jei jei jei jee!

Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi
kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka
kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi
hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa
sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa
äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli
tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä
piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä
tarkoittaen:

    -- Olettekos nyt nähnehet
    tunturissa tuimia tammoja,
    vaaroissa valituita valkkoja?

Ja pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:

-- Näin isävainaa mettonpäätä nykei!

Kohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota "Koos-Nupuliksi"
haukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:

-- Siekö se olet se Koos-Nupuli?

-- Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.

-- Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.

Kerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta
puhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:

-- Täälläpä se Erkki-väärtikin on!

-- Mikä Erkki? pastori kummasteli.

-- Na, se Lompolon Erkki,

-- En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.

-- Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon
Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.

Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti "kristityille",
kun nämä kerran tulivat ukolta "uskoa" tiedustelemaan.

-- Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.

-- Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.

-- Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut,
ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka
minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se
mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.

Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä
1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen
Simu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja
sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva
Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko
matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:

-- Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!

Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani
kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:

-- Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!

-- Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.

-- Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara
kuoli, päästen haluamaansa "isoon suothaan", missä uskoi suuren sukunsa
häntä jo odottelevan.

Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden
tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan
porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli,
Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina,
Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat
kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna
vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni
Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.

Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.
Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,
nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.
Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.

Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat,
etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään,
sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen
Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin
Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa
raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin
vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa,
ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä
Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa
poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin
jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:

-- Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!

Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen
rikkeistä.

Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin
kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan
äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä
poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää
vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen
latvoilla.

Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli
ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti
Jääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin,
ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi
äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko
koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari
neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi
kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas
kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti
metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa
hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea "kristitty". Viinaa
hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun "ihminen syöpi ja
ihminen juopi", niin saattoi hänkin pyytää: "Antakaahan nyt sitä
viinaperkelettä!" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin
ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä
ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä
kymmenkunta vuotta sitten.

Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli
Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli
sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin
Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla -- siellä
on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA
WASARA, Niklaavun tyttären nimi --, milloin Porkosen tunturimaissa
Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, "Valkoisen
Isän", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja
kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle
sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus:
TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on
vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä
aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla
asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat,
sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina
haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja
kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti
ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.

Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti,
Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli
näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten
emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.

Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin
ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa
ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää
poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon
kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma
ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään,
kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia
ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea
työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.

Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion
laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion
ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta
perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja
asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat
Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja.
Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa
kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli
omiakin poroja satamäärin.

Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana
Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa,
joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen,
ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. -- "Voi paahkilas!" kirosi äijä
kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan
piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri
erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko
yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka
lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja
pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana
vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.

Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu,
keskellä "Suikkien palasta", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja
Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet,
jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara,
Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla,
Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto.
Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien
äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa
Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta
Seitapahtaa palvomassa.

Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan
kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen
Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana,
lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli
kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan,
kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin
seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle,
toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa
omille teilleen.

Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he
etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta,
Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt
Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai
piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. -- "Paahkilas kyllä!" manaili
ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin
Reetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat
Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi
kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella,
Rautiossa 1895. Pekan "suureen suottaan" meno tapahtui komeasti
kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä
huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin,
mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu
pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi,
ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin
tunsivat ruumiissaan kovan "krookkauksen". Ja taas alkoivat porokellot
pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi
kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä
ikuiseen lepoonsa.

Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän
jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin
entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen
elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille,
Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat
lannanmiehille emänniksi.

Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira.
Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien
seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä
kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään
Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven
kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon
kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa,
ryöpsäytellen nuotiotuhkia.

Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan
poromiesten tokkia siihen aikaan -- 60-70 vuotta takaperin --, kun
porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se
oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti
taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja,
niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat
ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.

Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät.
Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä
rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja
rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden
puhalsi ja huohotti.

Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita,
nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan
takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä
Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko
elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen.
Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija,
meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, "Korte-äijälle",
joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei
Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen
kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä
pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi
tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon
leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan
Vanhan-Tuomaan vaimoksi.

Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60
vuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän
takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.

Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään,
nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon "Lesken
Pekka-raukka", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua,
oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto
hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki
nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen
sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa.
Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta
Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu "Haippa", raitioi erämaassaan sekä
lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että
joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo
aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika,
elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.

Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain "nuin vähä" olikin
liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-,
Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä
Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja
Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi
ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja
Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta
lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina
paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.

Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen
suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista
pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden
suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä
Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion
raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki
Knuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen
keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät
miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla
Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää
myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä
muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon
Vettaisen pahnaa. Mutta "Nuutin Erkin" poika, Olli, joka eli vuosina
1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon,
josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.

Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli
entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven
sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili
kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.

Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven
pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka
pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita
kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina
Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen
pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita
poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut
porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään
varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta
itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin
akkansakin puolesta.

Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta
lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja
Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He
saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi
vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa.
Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle,
Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut,
puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen
"Jalkapuoli-Ellinä" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:

-- He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!

Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen
porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä
Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä
Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli
"niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua". Ja toimekas lapinakka
korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän
vävyineen -- Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven
Kulppi-Aapo Kaijan -- raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet
metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja,
parituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä
kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron
varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan.
Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori
vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana
päivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.

Kierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita,
jotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet
jälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä
tuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.

Niitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, "Kohvin Lassi",
suuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki "mustan pojan
makkaraa"; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti,
niitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja
raitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita
oli "Kissa-Kaijakin", Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan
alkupuoliskolla 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli
eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla,
ensin renkinsä "Löytty-Heikin" kanssa, kunnes meni emännäksi
lappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään
metsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen
perässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja
kutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas
kadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja
haudattiin Sieppijärven kalmistoon.

Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli
viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja
oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina,
ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti
Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki
jo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin
porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja
taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-,
kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä
Pieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti
Unga, vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä
poroparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus
metsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä
alhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät
koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin
oli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta
oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.
Kruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että
tuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen
vuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen
lantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat
paimenet taloista "niestajuuston", lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston,
sekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista
"niestaa", leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja
sokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät
juustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen
"mettänlahjana" isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi
hyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta
kesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa
lapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka
metson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä
"juomukaalia", joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa
oli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin
porokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet
maitoa isoihin pitkäkäisiin "ankkoihin" ja upottivat ne suliin
kaltioihin, joissa saivat olla koko talven. Keväällä maidottomana
aikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito
oli mainiota kahvinhöystettä.

Joskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja
hyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat
lantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, "lapinkylään",
joksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut
vain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti
kotakansa "väärteilleen" rasvaiset juustot, juotti juustoherat,
"missut", antoi väkevää "klapattua" maitoakin, joka oli "suuta myöten
makeaa". Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan.
Vielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies
väärtilleen juustoa ja lihaa.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti
vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla
yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli
kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät
vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava
lahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät
lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen
kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja
poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin
ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi
kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja
lappalaiset hävisivät metsistä.

Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä
aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä
kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet
metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja
löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa
sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.

Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt.
Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut
turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.
Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on
häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja
mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt
ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen
siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.




LAPINKODALLA


Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja
paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.

Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta
tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä
ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin
selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia
tunturiseutuja kohden.

Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin
laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt
kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät
ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä
pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein
päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7]
hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä
vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu
matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa
kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.

Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien
armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein
karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa
pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen
ja kotoiseksi konnukseen.

Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko,
joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena.
Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan
kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava
tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin
lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista
lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.

Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven
tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen
kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä
Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa
tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa,
Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan
kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]

Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat
taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä
levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet
ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan
autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät;
saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja
lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla
tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen
Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin
äärettömyys.

Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten
sukukunta.

On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila,
joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa
sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu
on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin
kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti
tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota",
jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä
Raaskaltiolla.

Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän
mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma
ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat
porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää
ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä,
kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit,
punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa
ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.

Niin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita,
että heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä
harvemmin saa tunturimaan asukas nähdä "lannan reisantteja". Ne ovat jo
niin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.

    -- Lantalaiset, nun nun nunnu,
    nun nunu nun nun nun nun nunnu,
    kävelevät, nun nun nunnu,
    nun nunu nun nun nun nun nunnu,
    tuntureita, nun nun nunnu,
    nun nunu nun nun nun nun nunnu
    ylös ja alas, nun nun nunnu,
    nun nunu nun nun nun nun nunnu,

saattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.

Eikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan
kulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka
jänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee
vaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka,
järvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko.
Mutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on
luotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma
tehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.

Lappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa
matala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot,
kummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen
arka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin
kasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi
arvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.

Tämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen
rientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.

Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi,
on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat
sekaisin -- Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan
kuin omaa "saamekieltään" -- ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.

Ei ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää
kuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen
olosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen
vieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.

Sillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-,
nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan
keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan
päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan
pingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman,
eristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu,
ja ainoana "tauluna" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.

Mutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen
kotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä
ympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita.
Maapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja
ruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta.
On siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta:
keittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita,
jauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa
taikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee
päivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan
kahvinsa, tässä askartelee "tupa työnsä", ompelukset, kudonnat ja
puukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin
ja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä "sitä lintu linnulle, mitä
linnulla itselläänkin." Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven
siikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan
samaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa
ja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron
vatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan
kestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan.
Eikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen
enempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä,
jalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden
ulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet,
käden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden
ulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja,
joita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat
nekin, joille tarjotaan.

Jos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko
rantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa.
Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä
yhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan
on siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on
puiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä
leivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua,
kuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja
tahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää
nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja,
jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita
takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa
on parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa "luövvi", katos
ja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua:
kenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä,
puntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha
varastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa.
Kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä
kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on
nuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.

Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen
asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole
suinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta
kuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa
koko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella,
kattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja
naapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat
ja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa,
Stalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa
milloinkin on asetuttava.

Näin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin
erämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas
on tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria
näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin
liikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.

Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen
tokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle
paimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla
laitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse
järvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.

Koko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa,
emäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.

On komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän
seuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee
kodalle.

-- Elo tulee! huutavat kodalla olijat.

Ja se on todellakin mahtava "elo". On kuin valtava harmaa virta
kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa.
Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi
liikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija,
monituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa
pensaikossa merkillisesti äännellen.

Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.

Lauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin,
keikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita
kruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia
pienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia
korkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan
leponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä
ja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat
juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään
roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja
helposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta
ja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon
hentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla
silmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat
 auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja
valittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.

    -- Voi sitä porovasaa,
    kun se rouvuskelee,
    nun nun nun nuu.
    Voi sitä ruohovasikkaa,
    kun se rouvuskelee,
    nun nun nun nuu,

laulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.

Lauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika,
13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden
he ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen
huolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat,
nälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan
suurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona
kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista
koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua,
Murjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa
kattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon.
On siinä silloin "ruokaruotsi ja syömäsaksa" murkinalla ja käy aika
äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei
siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään,
pannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia
nuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari
karvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja
heittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.

Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon
suurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea
paimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä
rakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.

Niemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden
ja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa
kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä.
Syöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja
matalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei
henkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa,
saulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat
porot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat
kaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat
erämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä
hyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma
laukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy
siellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka
joka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta
muistelee lappalainen joiatessaan:

    -- Sääski ajaa porot tunturiin,
    vuomista pois porot ajaa kokoon.
    Ei porojen kanssa tulisi toimeen,
    jos ei sääskiä olisi.
    Se on pikku elävä,
    mutta kyllä sen edessä elo pakenee.

Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle
mies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa
maahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset
merkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja
korviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta,
palasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä
ja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti
ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen
juoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan
yhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa,
porovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat
kaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni
sarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka
poromiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla
satoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron
korviin erilaisia leikkauksia, "sanoja", eri asentoihin. Leikkauksia
on hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa,
pykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja
rappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa,
salvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan
kuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa
hanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä
pistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman
poromiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki,
pykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä
pistel.

Vanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut
merkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle
erämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot
pysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne
vetivät ja siellä pitelivät.

Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset
paimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen
varustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä
täytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa
sarkakaapu, "luhkka", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin
varataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen;
koira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski
kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä
kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina
odotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.

Kuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin
päältä, kuuluu taas huuto:

-- Elo tulee!

Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.

Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin:
yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin,
kolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä
yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin
jänkää.

Näyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua
ympäri erämaita.

Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet,
kumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan,
komentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä
pitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee
laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa
keikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki
on jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää
poiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii
haukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot
karvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän
vapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.

Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse,
ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja
syöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle,
mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta
haukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle
päin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja
kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko
tokka ylitse.

Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas
pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.

Pohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan
sadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä
loistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu
satasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa
hohtavaa Seyristunturia.

Paimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti
perässä kuin ainakin "hyvät paimenet" laumaansa seuraten.

Seyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja
hajaantuu laitumelleen.

Päivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan.
Paimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan
emännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären
kanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin
laitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen
iltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan
rasvaa keittoon ihan kanneksi -- kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt
kalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen
taitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista
erehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut
venettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä,
sillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo
ukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi
yltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa
porontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii
siinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän
puolille asti.

Silloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen
iltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.

Samanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki,
sillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki
vain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo
tulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta
järvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä
istuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja
keittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin,
ja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen
monikirjaisia "lapin parseeleja".

Ei tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti
postimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan.
Sanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen,
Norjassa toimitettu "Nuorttanastekin" täällä tuntematon. Vain joskus,
ani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun
kulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.




POROLAPPALAINEN MUUTTORETKELLÄ


Heinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa
Raaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko
pois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-,
Seyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa
porokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.

Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää
kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin
pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin
kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat,
laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet.
Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen
alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat
kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.

Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään
jutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota
kotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta
poroa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen
kahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä
taas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen
ruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden
puolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu
poron vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse
putoamaan.

Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa
poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä
kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon
jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa,
joka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään
länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain
isot jängät ja aavat.

Jotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja
maita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen,
latovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita,
niin että anturat kahisevat.

On se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla
jutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka.
Ja kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu:
tuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet
huutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan,
ja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.

Päästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan
taloksi.

Sukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita
edes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa.
Pieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään
pystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten
pistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään
suuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden
reunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja
puukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän
peitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään,
pari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja
rajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on
valmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään
tuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden
ihmisasunnon nousseen erämaahan.

Näppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen
tottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia
myöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.

Vaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut
ovat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas
saisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain
lappalainen kiehauttaa keittonsa ja "lämmittää" kotansa talvellakin,
ja ne ovat hänestä kaikkein "parhaimmuksia" puita. Mutta se vain pitää
varoa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä
silloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.

Taitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän
saa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla
liikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee
kasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin
tulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka
tervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia
ja jäätyneitä risuja.

Mutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä
myöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo
helposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu
maahiainen.

Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden
kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja
kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja,
sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan
riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet
ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen,
koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.

Osan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa
"maitomahoiksi", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon
hän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan
suortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin.
Niitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista --
isoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm -- pyöreää kehystä, joiden
reiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on
vuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot
lokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi
iso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa
heraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.

Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin
Seyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan
ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla
tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on
pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin
rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi
talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin
outamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin
ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.

Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat
saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja
järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka,
paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun
jängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain
paikalta pois, ja sitten talo pystyyn.

Luminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota
työntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä,
jossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja
joitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan
vilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.

Samoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven
Näkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta
etelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan
takalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan
myöskin "Käsivarren" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä.
Mutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen
seuduilla.

Silloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän
ja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat
kankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta.
Rikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700
sarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan
perilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja
tuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen
suurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä
mukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven
poromiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja
heidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä,
sekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on
Enontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo
entisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti
kasvamaan.

Koko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa
muutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä
jäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta
huonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää
seurata perässä.

Samaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa
lappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu
paksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään
seiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko
on aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan
tähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä
palaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä,
mutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan
täyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista
vaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota
on täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei
pakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta
räppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että
kodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki,
kodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä
huuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen
räppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan
nukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä
pyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin
kovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.

Pakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin
paljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin,
joka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on
lappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne
haluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät
estä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä
umpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan,
päästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon,
josta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.

Ei ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee
niin sietämättömäksi kaikille eläville.

Mutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne
ryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät
kamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen
tokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät
kuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena
tuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton
menijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla "raamikkaalla nuotilla"
siitä lappalainenkin laskee joikunsa:

    -- Hukka se se on koko mies:
    yhdeksän tunturivuomaa menee
    yhdessä veikissä poikki,
    ja se on vain nelijalkainen elävä.
    Se on eri poika se,
    joka niin pitkältä menee
    ja hakee pyytöä.
    Mahtaa se poron herra olla.
    Kun se poron saa kiinni,
    niin se repii niinkuin valkia,
    se polttaa niinkuin valkia,
    niinkuin hyvä valkia;
    se poron hajoittaa ja syöpi,
    niinkuin valkia polttaa.
    Ja hukan työ on niin kauhea.
    Kun se työn on tehnyt,
    niin se menee tunturiin ja ulvoo.

Vihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät,
että nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan.
Ja tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille
maille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki
ennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen
kimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon
kurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla
yhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta
ratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja
sitten vasta laski paljaan elukan menemään.

Eikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.

Joulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin
hänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama.
Ajetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta.
Mutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki
tunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää
kaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa
taajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo
ja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon
lähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien
kirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja
kaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.

Jouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse.
Siksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito
tarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä,
että Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi,
imisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.

Pääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin
koko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen
kirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin
on tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa
purkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan
häikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen
tontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin
haudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään
monet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin
tunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut
kosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja,
antanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä
rinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.

Lapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä -- kotakansan
koiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin
kirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa.
Eri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää,
pojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä
enemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin
saarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat
hurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on
tottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa
sitä voimakkaammin.

Keväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja
muuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun
tienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien
jänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee
vielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.

Niin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa.
Sitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää
kuin ajan kiertokululle.

Ei ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin
alituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella,
on se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.




PORONWARKAUS


Porolappalaisen kotina on koko erämaa, ja siihen hän on vahvasti
kiintynyt. Täällä elää hänen suuri elonsa, hänen liikkuva valtava
viljavainionsa, joka hänet säätää ikuiseksi erämaan kiertäjäksi. Se
tarvitsee aina uutta voimaa maasta, ja hänen täytyy pitää alituisesti
sitä silmällä, olla viljansa vierellä kesät, talvet, niinkuin
lannanmieskin asuu aina peltojensa äärellä. Silloin tulee elo parhaiten
hoidetuksi ja menestyy hyvin sekä säästyy susilta, ahmoilta ja muilta
tunturien rosvoilta.

Sillä tunturi-maissa on paljon pahempiakin rosvoja kuin nelijalkaiset
ryövärit, vaikka nekin liikkuvat ja polttavat kuin tuli. Monesti katoaa
laumasta poro, saattaa kadota useampikin sarvipää, jopa joskus hävitä
kymmeniä, satojakin, niin ettei aina edes löydy raatojakaan, kuten
suden jäljiltä.

Silloin on ihmisrosvo liikkunut erämaissa.

Milloin vain tokkaa ei kylliksi tarkoin vartioida, saattaa siitä päästä
joku parttio karkuteille ja joutua toisen seudun alueelle taikka
muuten eksyä kauas erämaihin, ja siiloin voi koko joukko helposti olla
mennyttä. On joskus käynyt niinkin, että useampisatainen tokka on
toisessa tunturimaassa kokonaan tuhottu. Niin menetti kerran Inarin
Salkko-Niila seitsemänsataa poroa, jotka kulkeutuivat Enontekiön
erämaihin ja hävisivät sinne joka sorkka. Kerran taas autioissa
tuntureissa tuhottiin Kaaressuvannon poroja kuusisatainen karja,
ja muuanna talvena katosi Ruijanrannan lankoniemeläisten elukoita
puolitoista tuhatta, ettei päätäkään löydetty. Hyvin häikäilemättömästi
menettelevät vanhat tottuneet poromiehet anastaessaan vierasta karjaa.
Sattuupa vain toisen poroparttio eksymään rohkean porovarkaan tokkaan,
ajaa hän koirien ja paimenten kanssa koko lauman piiloiseen autioon
tunturikuruun ja panee siellä heti toimeen joukkoteurastuken.

Täysikasvuiset porot lyödään lihoiksi ja nahoiksi, mutta vasat ja
nuoret porot, joita ei omistaja niin helposti voi tuntea kuin vanhoja
eläimiä, muutetaan omiin merkkeihin. Ellei yhdessä paikassa ennätetä
tehdä valmista kaikista vieraista elukoista, saavat loput jäädä
tokkaan, kunnes taas sopivassa tilaisuudessa rymäytetään koko karja
toiseen jylhään kuruun ja jatketaan siellä teurastusta; näin tehdään
vielä siitäkin edelleen siksi, kunnes on saatu kaikki selväksi. Taljat
ja lihat myydään Norjaan, mutta sisälmykset ja muut jätteet heitetään
tappotantereelle. Kolonnäköinen on tällainen erämaan teurastuspaikka.
Niinpä oli Vuomavaaran pohjoispäässä Enontekiöllä eräässäkin suuressa
kurussa, jossa joku suurvaras oli toimittanut oikein joukkosurmat, koko
tanner yhtenä rapana ja lihana.

Saattaa sukkela ja kälmi lappalainen hyvän hetken sattuessa siepata
poron ja toisenkin oman seutulaisen, jopa naapurinkin karjasta, ja
peurakorvan vasan hän voi näppärästi merkitä omilla pykälillään ja
linnun varpaillaan, kun ensin on suurpuukollaan toimittanut emon
päiviltä. Sillä porojen mailla toisen "elävän" omaisuuden kähveltäminen
on aivan tavallista elinkeinoa, eikä sitä pidetä juuri rikoksenakaan.
Ei liene edes syntikään heittää jotakuta poroa semmoiselta, joka myös
tekee samalla tavalla, sati vain sattuu sopiva tilaisuus. Ja mikäpä
synti se olisi? Ei ainaskaan! Sehän on ainoastaan toisen lainaaman
tavaran takaisin noutamista. Mutta jo vain se on synti, jos keikauttaa
poron sellaiselta isännältä, joka itse ei koskaan koske toisen
tokkaan. Samoin myöskin "kuolleen" tavaran ottaminen on häpeällistä
varastamista ja kuolemansyntiä. Näin sanotaan lapinäijien rikoskaaren
varkauspykälässä, ja lappalainen noudattaa sitä ja ottaa, milloin vain
onni hänet hyvälle paikalle ohjaa, "lainansa" pois. Ja tämän todistaa
lappalainen joiussaankin:

    -- Salkko sanoo, nun nun nuu:
    Kyllä niin paljon saapi,
    toisen poroja varastaa,
    kun itseltäki katoaa,
    eikä se synti ole,
    nun nun nun nuu.

Ja niin "lainailevat" lappalaiset alituisesti toistensa tunturieloa
ja panevat silloin tällöin vierasseutulaisten karjassa toimeen oikein
suursurmat. Autioissa jylhissä tuntureissa tapahtuu salateurastuksia
ja poromerkkien väärennyksiä sekä suurlahtauksia niin paljon, että jos
ne kaikki kertoisi, tulisi niistä "ainakin raamatun kokoinen kirja,
ja siihen raamatun verran sanoja, olkoon vain raamattu niin iso kuin
onkin."

Mutta sitten kumminkin, kun kuolema rupeaa kurkistelemaan kodanovesta,
tulee lapinäijälle hätä, ja entinen elinikäinen lainanotto alkaa
tuntua synniltä ja näyttää hänelle kadotuksen kuilua. Kun on äijä
viiteen-, kuuteenkymmeneen ikävuoteensa saakka suruttomana ja rentona
keikautellut poroja, niin rupeaa jo seitsemännellekymmenelle joutuessa
uskoa tunnustamaan ja etsimään uskovaisilta synninpäästöä, sillä eihän
sitä tiedä, vaikka taivaan Herran lakipykälissä "lainaaminenkin"
luettaisiin kuolemansynniksi. Moni vanha äijä-parka pelkää kuoleman
uhatessa kamalasti ja makselee naapureilleen niitä poroja, joita
muistaa joskus heiltä ottaneensa. Ja naapurit tietävät selän takana
kertoa ukko-raiskalla olevan siksi paljon ottoja, ettei hänen koko
omaisuutensa riittäisi niiden maksamiseen, jos suorittaisi kaikki, mitä
on tunturien takaisiakin poroja päästänyt päiviltä. Sanovatpa muutamat
äijällä olevan tunnollaan niin paljon poronsurmia, että saisi joka
"hyyksen" panna päästään, eikä vielä sittenkään riittäisi. Jotkut vielä
arvelevat:

-- Sati äijä vielä siitä virkkuu ja pääsee porokiekeröillensä, niin jo
vain se ottaa luonnossa takaisin kaikki, mitä on maksellut.

Lopun lähetessä useat ukko-rukat turvautuvat uskonveljiensä
todistukseen anteeksiannetuista ja verellä maksetuista synneistä,
uskovat ja saavat autuaan lähdön. Monet kutsuvat papin neuvomaan
pelastuksen tietä ja antamaan synninpäästön. Niin tuotiin pappi vanhan
poro-äijän kotaan, kun tämä jo oli henkimenoissa. Kysyi kuoleva
jumalanmieheltä:

-- Na, jaksatko sie antaa anteeksi sata poroa?

-- No, kyllä sen nyt jaksaa, pappi vastasi.

-- Na, jaksatko tuhat?

-- Noo, kyllä senkin.

-- Na, kakstuhatta?

-- Ehkä vielä.

-- Na, kolmetuhatta?

-- Ehkä...

-- Na, viistuhatta... kaheksantuhatta... kymmenentuhatta?

Näin suunnaton määrä hirvitti jo pappiakin, eikä hän kyennyt sanomaan
mitään. Näin tavattomat synnit olisivat vaatineet anteeksi saamista
varten suurempaa todistajien joukkoa kuin sillä hetkellä sattui
kuolinkodassa olemaan. Kuoleva äijä-raukka näytti olevan kauhean
kadotuksen ovella. Mutta silloin äijän poika löi kämmenellä isää
olkapäähän ja sanoi:

-- Kuole sie, isä, rauhassa, kyllä kaikki maksetaan!

Äijä kuoli rauhassa, ja kymmenentuhatta päätä jäi pojan maksettavaksi.

Samalla tavalla ehkä lienee äijäkin aikoinaan saattanut kuolevan
isänsä tuolle ilmalle, mutta jättänyt sitten maksamatta, lisännyt
vain ja niin saanut kymmentuhantisen anteeksi-pyydettävänsä. Ja
saman hyvästelyn ja maksulupauksen taas vuorostaan ukon poikakin
kuolemanhetkellään saanee pojaltaan, ja tämä taas pojaltaan. Kuinka
monta tuhatta sitten lopuksi tulleekaan papilta anteeksi pyydettävää!

Näin suuriin lukuihin ennättäneet lapinäijät ovat sentään jo päätään
pitempiä muita poromiehiä, tavallista ovelampia tunturikettuja, jotka
osaavat liikkua niin taitavasti, ettei heidän jäljilleen milloinkaan
päästä, vaikka he väliin panevat toimeen oikein suurkaatojakin. Heillä
on omat renkinsäkin, jotka saavat päämieheltään "elatusta", joskus
kruunun joka porosta, mikä metsästä "löydetään", kun vain osaavat
pitää suunsa kiinni ja todistaa käräjilläkin päämiehensä puolesta,
sillä monesti joutuvat poromaiden "suurmiehet" tuomarin pöydän eteen
kertoilemaan erämaan retkistään. Sellaisista äijistä kannattaa kyllä
jopa komealla nuotilla joiatakin, vieläpä ansaitsee hän useammankin
nuotin. Sillä jota ovelampi mies on vieraita poroja kadottamaan, sitä
suurempana ja merkillisempänä häntä kunnioitetaan ja hänestä joiataan.

Niin eräästäkin, jo manalle menneestä kota-äijästä saatiin kuulla komea
joiku:

    -- Äijä oli elatusisä,
    ku luu lulu luu luu,
    ku luu lulu luu luu,
    Sillä olit vakinaiset vierahat miehet,
    joita se aina käräjille vei,
    ku luu lulu luuluu.
    "Pojat" istuskelivat ympärillä
    ja kuuntelivat mitä äijä sanoi,
    ku luu lulu luu luu,
    ku luu lulu luu luu.
    Ja äijä haisi savulle aina,
    ku luu lulu luu luu.
    Se jakeli niille elatusta:
    vuorsoja se anteli,
    ku luu lulu luu luu,
    jauhoja ja kahvia anteli aitastaan,
    ja itse kullakin oli pussi,
    ku luu lulu luu luu,
    ku luu lulu luu luu.

Jopa semmoisen äijän rengistäkin, "pojasta", kannattaa joiata:

    -- Voi sen äijän Iskoa,
    ku luu luu luu,
    äijältä otti jo seitsemänsataa,
    ku luu luu luu.
    Seitsemänsataa poroa selällään,
    ku luu luu luu.
    Sitten meni käräjiin
    ja vannoi kruunun päälle poron,
    ku luu luu luu.
    Sitten tuli käräjistä Isko,
    levitteli äijän satakruunusia ja sanoi,
    ku luu luu luu:
    Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja?
    Ku luu luu luu,
    ku luu luu luu.

Mutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten
joikaistaan:

    -- Varastaa hän nyt muutaman
    kalppinokka vuorson,
    naa naa naa naa.

Joskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu
porolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee
siellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo
hänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja
sitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.

-- Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat... Enkä mie lähe
vallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella!
päivittelee hän.

Samaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat
lantalaisetkin noudattaa. He "löytävät" metsästä poroja ja nuijaavat
niitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää
on joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä,
kun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla
lantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja
ajoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun
suurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten
porovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään
lainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen
välinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei
ole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi
vuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin
vain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä
likainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja
syövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin
ja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka
sattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen
porokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi
elääkään.

Kyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin
kanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat
silloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen
kadotukseen.

Vaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja
keikauttelevatkin, ovat he silti "kristittyjä", Laestadiuksen opin
hartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja
Perä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja
maallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat
herkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja
rasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset
purkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.

Moni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja
lunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa
alun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa
valtavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan
herkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös
uskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja
mielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin
rikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma
vakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-"löydötkin" voidaan tällä
tavalla pyyhkiä pois tunnon päältä -- jos ne jotakuta vaivaavat.




JOIKAAMINEN


Se on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka
kautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on
alkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja
viihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla
jylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä.

Mutta joikaaminen on muka itse paholaisen, kaiken synnin ja riettauden
isän, opettama taito. Niin sanoo Lapin kristitty kansa. Sillä kun
Jumala ajan alussa vatkasi perkeleen taivaasta alas, niin se heti
piruuksissaan ja vihapäissään rupesi joikaamaan ja rallitti joka
äänellä. Ja siitä sitten ovat lappalaisetkin saaneet hirveän ja
syntisen tapansa joiata ja rallittaa samalla lailla kuin paholainenkin.
Senpä tähden ei kristitty lappalainen koskaan joikaa, eikä anna
kodassaankaan kenenkään joiata. Kauhuissaan hän kuulee suruttomien
pirunpalvelusta ja pakenee kiireesti pois koko paikalta sanoen, että
pitäisi Jumalalta rukoilla järkeä, jottei ihminen menisi niin pitkälle
syntisyydessään, että rallittaa niinkuin "pärgalak", ulvoo niinkuin
työnsä tehnyt hukka tunturilla ja volisee niinkuin yksinään rannalle
heitetty koira.

Mutta ei ole totta, että joikaaminen olisi mitään hukan ulvomista
taikka koiran volisemista, ja vielä vähemmin se on pirun opettama
taito. Sen kyllä tietävät Lapin vanhat joikaajamestarit, jotka
vasiten ovat sen johdosta tutkineet Sanaakin. Ja itse Laiti-pappikin,
totinen kristitty, sekä kuulu saarnamies, Ies-Pieti, ovat sanoneet,
ettei joikaaminen ole syntiä, kun ei vain pahaa joikasta, niinkuin
ei myöskään ole synnillistä ottaa pari ryyppyä silloin kun on kylmä.
Saattoi tihulainen kyllä vihoissaan rallittaa vaikka minkälaisella
äänellä, mutta se äijä ei osannut rallittaa nuotin mukaan enempää
kuin koira taikka hukka, kun se ei ollut käynyt minkäänlaista oppia.
Ja oppia tarvitaan joikaamiseenkin. Tuulikin kyllä viheltää koivussa,
kun on kova sää, niin että moni pelästyksissään kuuntelee, mikä se
viheltää, mutta siinäkään ei ole mitään nuottia eikä järjestystä,
senkun taitamatonta vihellystä vain. Samoin opinkäymättömältä
viholliselta jäi nuotti tekemättä. Mutta lappalainen joikaa nuotin
mukaan. Sillä joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku
"pykheitä", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan
niinkuin virren veisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää
venyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti.
Niinkuin esim. Piri-Hannaa joiattaessa:

    -- Voi jaaa, Piri-Haaanna,
    kuinka se ooli kauunis,
    voi jaaa, voi jaaa,
    kuinka se ooli liiikkuva,
    voi jaaa, voi jaaa,
    niinkuin eelävähoopia.

Mutta tästä kaikesta ei tihulainen rallittaessaan tiennyt mitään,
enempää kuin siitäkään, että joiussa pitää myös olla "sisälläpito".
Sillä ei lappalainenkaan turhia ulvo eikä volise, vaan hän laulaa aina
asiaa. Itse joikaaminen ei ole niinkään tähdellistä kuin se asia,
mistä joikaaminen johtuu. Asia on jo sekin, kun pikkuruisesta Kaapin
Jouni-äijästä, joka kesäisin asustaa Hammastunturilla, joiataan:

    -- Voi pientä miehenpätkää,
    nun nun nun nuu.
    Voi, pientä miehenpätkää,
    nun nun nun nuu.

Ja kun siihen vielä pannaan sopiva nuotti, niin tulee joikuun kyllä
siksi sisällystä, minkä pikku Jouni-äijä ansaitseekin. Kuulijakin siitä
helposti ymmärtää, että juuri Hammastunturin Jounia siinä joiataan.

Nuotti ja sisällys ovatkin joiun tähdellisimmät asiat, ja ne johtuvat
juuri siitä, kenestä taikka mistä joiataan. Niinpä semmoinen mies,
joka on hyvin toimekas ja joutuisa "liikannoltaan", vaatii pontevan ja
miehekkään nuotin, joka lisäksi kulkee hopusti, mutta hitaammalle tulee
hitaampi ja pehmeämpi nuotti. Niinkuin Ketomellan äijällekin, joka aina
liikkui hitaasti, ajatteli pitkään ja teeskeli töitään hiljakseen,
niin että koko elämäkerta oli vain tuollaista "hunteeraamista"; häntä
kuvaava joikausnuottikin oli samanlainen, hidas, pehmeä ja pitkään
kulkeva, Komealta kuului sentään sekin, kun äijästä joiattiin:

    -- Satakunta oli poroa,
    ja kaksi oli taloa
    ja lehmiä vielä.
    Ja äijä siivo oli,
    ja sauva oli hän,
    sauvostelemaan porojen perässä.

Mutta Jaakon Pieti, repäisevätoiminen Kaaressuvannon lappalainen, joka
päivässä pisti ja nylki viisikymmentä poroakin, sai hopusti kulkevan,
komean ja kovan nuotin joikuunsa:

    -- Jaakon Pieti, nun nun, noo noo,
    suuri, nopea käsi,
    joka viisikymmentä poroa
    päivässä nylki hajalle,
    nun nun nun, noo noo noo.

Ja sen hän tarvitsikin. Sillä miehelle, joka on toimelias ja hoppu,
häätyy olla hoppu ja kova nuotti, ja vielä "kovan puustaimen
päältä", niinkuin virsikirjassakin toinen nuotti on kovempi ja
"kovilla puustaimilla" tehty. Pietin joiussakin on "pee" kova puustain,
ja pehmeä "nun-nun'kin" loppuu "oo"-hon, joka myös on "kovanlainen".
Tuntureita laukkova, tulena raivoava hukkakin vaatii oikein komean
ja raamikkaan nuotin niinkuin vaunut, ja siinä on "kovat puustaimet
ja hoppu liikanto". Mutta taas kun pojat rakkaudessa joikastavat
tyttäristä, nuotti käy hyvin heleästi ja lempeästi. Samoin myös
poronvasoista joiataan pehmeästi ja lempeästi:

    -- Vasat roukuvat
    kun vaatimet lähtevät,
    etteivät toiset kuule toisiansa.
    Ja ne pelkäävät,
    etteivät löydä emoansa.

Jos taas jostakusta joiataan vihassa, silloin syntyy oikein kova ja
kiukkuinen nuotti, joka menee hyvin terävästi, jopa oikein "haukkumisen
mallissa".

Jokaisella henkilöllä, josta joiataan, on oma nuottinsa, joka on aina
sama, joiattaisiin hänestä mitä tahansa. Mutta suurilla pororikkailla
ja liikkuvilla miehillä saattaa olla kaksikin nuottia, voipa hyvin
arvokas henkilö, oikein suuri ja ovela porotokkien surmaaja, saada
viisikin nuottia.

Nuottia pantaessa tulee sitten sisältökin esiin. Siinä juuri
selostetaan joiattavan elämäkerta, sanotaan kuinka hän elää, tai mitä
hän tekee, tai minkänäköinen hän on, tai kuvataan hänen luonnettaan.
Joikaaja siinä kuvittelee omassa mielessään, että sellainen on se
ihminen niinkuin hän joikaa, joko hän sitten muistelee joiattavaansa
rakkaudessa taikka vihassa, taikkapa leikkiä ja pilkkaakin tehden.
Pojat varsinkin muistelevat kauniita, nopsaliikkeisiä, näppäräkätisiä
tyttäriä rakkaudessa ja siitä joikaavatkin. Niinpä he sanovat
koutokeinolaisesta Simma-Ellistä:

    -- Se Simma-Elli,
    se oli vielä kaunis,
    se pitäjän kaikkein kaunein.

Pientä punaposkista Oskalan Annia muistellaan:

    -- Se Oskolan Anni,
    se pehmeä ja hieno,
    se vielä hyvä,
    ja se vielä kaunis.
    Se istuskeli,
    lapsiriepu vielä istuskeli.

Ja näppäräsorminen Joenmukan Elli saa joikauksen:

    -- Joenmukan Elli,
    sehän se on seppä:
    hän kutoo paulat
    ja kuroo kengät,
    ja kaunis hän on.

Samoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista,
jotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja
kaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin
heittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat
poronvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei
uskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta;
hän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja
saa heiltä heleän ja komean joikastuksen:

    -- Se oli semmoinen poika,
    että pysyi suopunki kädessä
    ja tarttui kiinni, mihin heitti.
    Ja se oli Orjes-poika.
    Kun se heitti,
    niin kyllä tarttui kiinni.

Ja Pietin Anttia tyttäret ylistävät:

    -- Se Pietin Antti
    Haldiissa asuu porojen kanssa,
    ja se on joutuisa ja reipas,
    ja sitten se tappaa poroja.

Samoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:

    -- Kaijan-Annin Aslakka,
    se on näökäs ja kaunis,
    se on oikea varas.
    Voi, se Kaijan Aslakka!

Haukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin
ja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen
ominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa,
sanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin "loikkaisee nunnuttamalla".
Niinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:

    -- Salkko on suuri porovaras ollut,
    nun nun nun nun nun nuu.
    Nyt on kyky loppunut,
    nan nan nan nan nan naa,
    ja porot pääsevät,
    nun nun nun nun nun nuu,
    rauhaan Salkolta,
    nan nan nan nan nan naa.

Ja lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee
lapintyttöä, haukkuu tyttären isä:

    -- Kuoppalan Aukku,
    nan nana nanna,
    se Aatamin suhka,
    lollo lo lollo,
    se helvetin mukka,
    nan nana nanna,
    se hevosen nokka,
    lollo lo lollo,
    se unipeski,
    nun nunu nunnu.

Muotkatunturin vanhasta Jounin Niila-äijästä, joka aina aamuisin
köpsöttelee kotansa ovelle ilman laatua tarkastelemaan, joikaa
lappalainen pientä pilaa laskien:

    -- Jounin Niila vanhus,
    Muotkatunturin hukka,
    etelää nuuskii
    ja kintuilleen laskee.

Taitavat joikaajat päästelevät pitkiäkin muisteluksia, joissa on
sattuva nuotti sekä asiaa sisällyksessä. Niin saamme Kelo-Juunaasta
kuulla pitkän reippaan juotkun:

    -- Voi sen Kelo-Juunasta,
    se se jo tienaili, luu luu,
    toistakymmentä vuotta
    Ouliina-vainaan Annia.
    Na, kyllä se jo on rikastunut,
    lollo loo loo, talla laa laa,
    kyllä se jo itsekin on
    vähän rikastunut,
    ku lullu luu luu,
    kun se on tullut Salkon Jussan tykö,
    ku lullu luu luu.
    Ei sillä ollut vaatetta päällä,
    lollo loo loo, talla laa laa.
    Nyt sillä pojalla on
    seitsemänkymmentä poroa,
    niin niin niin niin niin.
    Kukapa sen olisi uskonut,
    että Kulku-Miinan pojasta
    semmoinen tuli,
    ku luu luu lu lu,
    laa laa laa la la.
    Ei sitä ole koiraa
    karvaan katsomista,
    ko loll lo loo lo,
    lalla la la, loo loko loo.

Ottavat mestarit elämäkerran myös eläimistä, porosta ja poronvasasta,
hukasta, ahmasta, sääskestä, ja panevat niille sopivat nuotit.
Palkistuntureista, suurista jängistä ja ruijantulistakin tekevät
taitavat joikusepät nuotin ja rupeavat joikaamaan. Ruijanmeren
tuntureista päästelevät Koutokeinon lappalaiset komeita joikuja.
Enontekiön poromiehet lasketellessaan laajan, monilakisen ja
monikuruisen Ounastunturien ryhmän lukemattomia myötäleitä ja
vastaleita huikkailevat näkemyksiään ja kokemuksiaan:

    -- Voi Onnistunturia onnetonta![10]
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Haaravaarako siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Kiekerökö siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Rautuvaarako siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Tappuriko siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Pippakeroko siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Outtakkako siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Na, Pahakuruko siinä viel' oli?
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.
    Voi Ounistunturia onnetonta!
    Loo loko loo lo lo, loo loko loo lo lo,
    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo.

Mutta taitamattomien joikaaminen on melkein kuin vihollisen rallitusta:
ei siinä ole paljon sisältöä eikä nuotissa pykeitä. "Orjes-pojat",
Ruotsin lappalaiset, ovat paljon huonompia joikaamaan kuin Suomen
tunturimiehet ja koutokeinolaiset, ja muutenkin heidän joikaamisensa
on toisenlaista kuin muiden. Orjes-pojat joikaavat enemmän niinkuin
nokalta pehmeästi, nunnuttavat hyvin paljon, miltei aivan kokonaan,
pannen väliin jonkun sanan taikka vertauksen ja sitten taas nunnuttaen.
Mutta Suomen lappalaiset joikaavat kohta paremmin "teen" ja "peen"
päältä, terävästi ja kovasti. Suomen tunturimies onkin miltei terävämpi
ihminen kuin Orjes-poika. Maa kun on täällä viljaisempi ja jäkäläkentät
paremmat, järvissä suuria rasvaisia siikoja ja porot lihavia, niin
Suomen mies saa syödä väkevämpää ruokaa ja jaksaa sitten hyvin ja osaa
paremmin joiatakin kuin Orjes-poika.

Jotkut sukkelat lapinäijät saattavat tekaista joikauksen itsestäänkin,
ottavat vain elämäkertansa taikka muut sattuvat sanat ja panevat
niihin oman erikoisen nuottinsa. Ja sitä sitten saattavat ruveta
muutkin joikaamaan. Niin tuli kerran "raameus" Romu-Mikkoon, niin että
hän joiaten rupesi kerskaamaan rikkaudellansa ja sai aikaan pitkän
"luettelemisjoikunsa":

    Ooppee Mikko Hetta, uusi talo,
    ooppee Mikko Hetta, iso pirtti,
    ooppee Mikko Hetta, iso aitta,
    ooppee Mikko Hetta, hyvä maa,
    ooppee Mikko Hetta, vanha muori,
    ooppee Mikko Hetta, uusi navetta,
    ooppee Mikko Hetta, seitsemän lehmää,
    ooppee Mikko Hetta, uusi talli,
    ooppee Mikko Hetta, nuori ori,
    ooppee Mikko Hetta, kymmenen härkää,
    ooppee Mikko Hetta, Lakso Riita,
    ooppee Mikko Hetta, minun morsian.

Kodassaan ei lappalainen joikaa, sillä seinien sisässä ei ääni lähde
hyvästi ulos eikä soi niin komeasti ja vapaasti kuin ulkoilmassa
ja korkeilla tuntureilla. Mutta pitkiä tunturimatkoja ajellessaan
lapinäijät aikansa kuluksi oikein juorottavat. Varsinkin tyyninä
pakkasöinä, kun kuu kumottaa taivaalla, tähdet vilkkuvat, ja tunturit
ja vuomat häämöttävät salaperäisinä, on hauskaa joikailla, ja
joikaaminen kuuluu silloin tunturimaissa hyvin kauniilta. Poronkin
on sitä hupaista kuulla, pikku nulkkaa kun ajetaan. Metsissä ja
tuntureilla porotokan mukana kulkiessaan myös paimenet aikansa
vietteeksi joikaavat ahkerasti. Ja häissä, kun on muutamia kertoja
annettu hyvät ryypyt, joiataan väliin, niin että senkun "yksi kahina
vain käy". Mutta Alattion markkinoilla ei anneta joikastaa. Sen on
Hukka-Salkkokin monta kertaa tullut kokemaan, sillä joka markkinoilla
ryypyt saatuaan on hän sitä yrittänyt ja aina joutunut putkaan.[11]
Mutta sitten markkinoilta palattaessa on kyllä saatu joiata, ja onkin
oikein miehissä joikastettu, niin että Ruijan tunturit ovat kaikuneet,
ja sudetkin lähimailta peloissaan kaikonneet syrjäpuoliin.

Joskus käyvät Lapin joikaajat kilpailemaankin, kuka osaa "sepemmän"
nuotin ja kuka useamman muistaa. Niin kerran Näkkälän Jussan Anni ja
Proksin Pierran Elli rupesivat kilpailemaan ja joikasivat kaikista
ihmisistä, mitä vain muistivat, Hetan ja Koutokeinon lappalaisista ja
lantalaisista. Koutokeinossa syntynyt Jussan Anni oli sepempi joikaaja
ja muisti enemmän kuin Pierran Elli.

Lapin joiku elää vieläkin. Puhumattakaan nuorista pojista ja
tyttäristä, jotka toisistaan joikailevat, on Lapissa vielä sellaisia
suruttomia vaareja, jotka kyllä uskaltavat joiata ja osaavat joikujen
kaikki pykeet laskea ja nostaa niinkuin pitääkin. Sellaisia äijiä on
Näkkälän reima Hukka-Salkko, joka joikailee vaikka pirtissäkin, niin
että uskovainen Romu-Mikko kauhistuu, laukkaa ulos ja huutaa ovelta,
että niinhän sinä ulvot kuin hukka. Ja Niila Tornensis Porojärven mailla
on mainio joikaamaan. Koutokeinossa on koko joukko joikumestareita:
Lassan Jaakko ja Kaarin-Pierran Pierra, Maaretan Mikko ja Maijan Aslak.
Matin Kleemetti-äijä on kauhea joikaamaan, tehden sitä talvikaudet
tuntureilla aivan myötäänsä, ja Pintän Niila on joikaamiseen
oikein seppä, vaikka ei "aa"-ta tunne. Jopa jotkut naisetkin ovat
mestarijoikaajia. Jounin Pierran Elli Lankoniemessä oli juovuksissa
ollessaan mahdoton joikaamaan, ja Tsiuttaan Elli Koutokeinossa on
oikein päämestari. Hän tekaisee nuotin kenestä hyvänsä, eikä tarvitse
eukon kauan miestä katsella, ennenkuin nuotti hänestä jo on valmis.

Nuoret nykyiset joikastajat eivät ole enää sellaisia mestareita;
heidän laulunsa on vain lasten laulua eikä vanhojen jäkäläisten äijien
joikaamista. Niinkuin nuoren Marjonan Jussankin, joka kyllä yrittää
joikastella, mutta hänen joikunsa on kaikkein alkuperäisintä laatua,
lähennellen jo, ellei juuri tihulaisen rallitusta, niin ainakin pikku
pennun ulinaa. Ei osaa joikumestari muuta kuin:

    -- Vou vou vou vou vou vou,
    vuv vuv vuv vuv vuv vuv.

Ja jonkun sanan vain lykkää väliin siteeksi.

Mutta ikälopuilla joikaaja-äijillä on Lapin vanha laulu ja nuotti
säilynyt veressä. He ovat sen perineet vanhoilta entisenä hyvänä
aikana, jolloin ei omien isien laulua vielä pidetty syntinä eikä
halveksittu. Eivätkä nämä äijät ole laulussaan koskaan huomanneet
mitään pahaa eikä synnillistä, kun eivät ole pahaa joianneet. Eivätkä
huomaa sitä nytkään. He joikaavat vieläkin, kun tuntureille pääsevät,
yhtä kirkkaasti kuin entiset "uskottomat" ukotkin, joikaavat niin
että tunturit kajahtelevat. Matin Kleemetti luultavasti joikaa
yhtä kauheasti vielä monta talvea. Ja Hukka-Salkkokin joikaa vaikka
Romu-Mikollekin hänen oman joikunsa, jopa hyväntuulisena naurahdellen
kuuntelee, kun joku laskettelee hänen omaa komeaa, reipasta joikuaan,
jossa kerrotaan, kuinka Salkko kolttahirvaallaan lasketti Ketomellan
törmää ylös. Kaikki muut raidon porot oikenivat törmässä, mutta
väkevä servakka vain veti, ja Salkko päästeli ohitse kaikkien muiden
ajomiesten. Tästä Salkon rennosta ajosta saatiin joiku:

    -- Nulpot kaikki jo selällään oli,
    loko loo lo lo loko loo lo loo,
    mutta kolttaservakka vain veti.
    Ja Salkko kätteli ohi ajaessaan kaikkia
    ja kauppaili turskia,
    ja käsi vain heilui,
    loko loo lo lo loo lo lo.
    Ei ne härät hirttyneet,
    vaikka kolttaservakka veti,
    loko loo lo lo loo.
    Ja Salkko meni pirttiin vain
    ja joikaili
    ja antoi ryyppyjä vielä
    ja joikaili:
    Salkko-äijä, loko loo lo lo loo,
    lähtee ajamaan, lo loo,
    ja ajaa yötä myöten Kittilään asti,
    ja sivu Kittilänkin, loko loo lo lo loo.
    Kyllä Salkolla vielä, lo loo,
    on semmoinen servakka, lo loo,
    että se yhtenä yönä, loko loo,
    nulkkaa Kittilään asti,
    loko loo loko loo lo lo loo.

Paljon on kyllä Lapin laulu entisestään vaiennut. Varsinkin viimeisinä
vuosina, jolloin "espaanintauti" kamalana raivosi Lapissakin, moni
suruton rupesi tunnustamaan uskoa ja luopui synnillisistä menoistaan.
Koutokeinossakin useat vanhat äijät heittivät joikaamisen pois.

Muita lauluja ei lappalainen helposti opi, omaan lauluunsa hän vain on
mestari. Sitä hän kyllä kykenee jutkuttamaan, ja sitä riittää hänellä
vaikka laulaisi vuorokauden yhteen menoon. Alku hänen laulussaan on,
mutta loppua ei tulekaan. Riittäähän sitä vaikka kuinka pitkälti, kun
väliin puhuu sanoja ja sitten taas joikaa ja nunnuttaa.

Mutta ei lantalainenkaan puolestaan saata oikein lappalaisen tavalla
oppia joikaamaan. Sillä joikauksessa on "semmoista villi-ihmistä", ettei
siihen lannanmies koskaan voi oikein tavastua.

Eikä joikauksen puustaimiakaan saata aina sanoa suomeksi, koska se on
niin kokonaan lappalaista hoitoa.




LAPIN SUURNOITIA


Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin,
jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa
noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja
lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät
hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi
he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla
saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa
käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.

Onkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan
vaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa
ollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat
antaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin,
joilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja
noitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata
kuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä
haltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat.
Henki kulki joko linnussa -- monestikin mustassa korpissa -- kalassa,
porossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella
käärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet
määräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava
kutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita
voinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut
"louhessa". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut
takaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei
apulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut
lovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä
vuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat.
Vieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:

-- Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo

    kasvanut kuusi kulmaluille.
    katajapensas parran päälle.
    Ei ole enää helppo nousta ylös.

Ja äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.

Tällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei
ollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa,
vaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla
lovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna
haltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja
kulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin
ihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen "suojuvansakin"
eli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt
minkäänlaista kuvahaista.

Ounasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa
on synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille
kiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio,
Kittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän
lapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.

Siihen aikaan ei ollut vielä poroja Kittilän mailla, ja kaikki
villipeuratkin olivat kiveliöistä kadonneet; luultavasti olivat Inarin
noidat vetäneet ne omaan maahansa. Silloin Torajainen, Kittilän
noita, päätti ottaa selvän, mihin peurat olivat hävinneet. Hän, vanha
lovinoita, lauloi itsensä louheen, lensi Lapin tunturit ja jängät aina
Inariin asti ja huomasi, että

    -- Inarainen, reinajalka,
    on vienyt viljan meijän maasta.
    Kitka, kitka Kittilästä
    vääräsäären väkivaltaa
    sotahan nyt haastaa,
    ilman armon anelematta,
    ilman rauhan rakentamatta.

Torajainen piiloutui pilkkukuonoisen peuravaatimen pikkukynnen alle
ja ruukalti Ivalojoelle, joka oli Inarinmaan ja Kittilänmaan rajana,
kutsui sinne kaikki Inarin peurat ja lähti sitten ohjaamaan niitä
Kittilää kohden. Ja kuin pilvenä tuli peuralauma erämaiden halki aina
Ounasjoelle asti, Torajaisen asennolle, laskeutui jokeen ja rupesi
nousemaan vastaista törmää ylös.

Mutta Inarissa, oikeassa noitien maassa, asui silloin myöskin
suurnoita, Tierna, "Inarin iso noita", jolle haltija heti antoi asiasta
tiedon. Hän huudahti:

    -- Torajainen, stuorra noita,
    vei meijän maasta viljan kaikki,
    kaikki ketut, kaikki saukot,
    kalat kaikki kaivoistakin,
    voia voia voia naa!
    Kiskoo, kiskoo kittiläinen
    Inarin härkää reimasäärtä,
    voia voia voia naa!

Laulautui hänkin loveen, meni valkkovaatimen takajalkaan ja lähti
joukkoineen rukattamaan Torajaisen jälkeen. Juuri kun Torajainen
tokkineen oli nousemassa Ounasjoen törmää, tohahti niinkuin tuuli
tunturista, tuli viheltäen, vonkuen ja puita repien, ja iski
peuralaumaan.

-- Ammu valkkovaainta! huusi Torajainen pojalleen, joka jousineen oli
törmällä.

-- Heittäkää pilkkukuono-vaain kiinni! komensi Tierna joukkoaan ja
syöksyi jokeen, ettei jousimies ennättänyt ampua.

Inarin miehet heittivät pilkkukuono-vaatimen kiinni, ja Torajaisen
täytyi tulla esiin sen pikkukynnen alta. Mutta hän sieppasi heti pojan
jousen ja ampui itse valkkovaadinta, niin että Tiernankin täytyi tulla
piilostaan pois.

Tuli siinä suurnoidille tora ja tappelu, mutta ei kumpikaan voinut
toistaan masentaa. Viimein täytyi äijäin sopia, niin että viljaa ja
eloa pitää olla kummassakin maassa, molemmin puolin rajaa, Ja niin
lähti Inarin iso noita kuljettamaan omaa osaansa takaisin tunturien
taakse, ja Torajaisen törmälle jäänyt osa pysyi Kittilässä. Siitä
lähtien oli taas peuroja sekä Kittilässä että Inarissa, ja opittiin
niistä sitten kesyttämään poroeloa.

Mutta siinä paikassa, missä peurat nousivat maalle, Torajaisenaution
lähellä, on vieläkin Ounasjoen törmässä syvä kuru, Torajaisenautto,
joka rannasta mutkitellen nousee kankaalle Taalovaaraa kohden, ja sen
pohjoispuolella on pienempi kuru, mistä Tiernan tokka painui takaisin
Ounasjokeen.

Kittilässä Kuivasalmenjärven koillisrannalla, Päiviönkentällä, asui
muinaisina aikoina Päiviö, Kittilän sydänmaiden ensimmäinen asukas,
jonka sukua nykyisetkin Lapin lukuisat Päiviöt ovat.[12] Päiviökin
oli noita, jopa oikein "hirmuinen" lovinoita, joka sivakkapuolella
saattoi laskea Kellostapulinkin vaaran huipulta, huimaavan korkeasta
ja jyrkästä rinnesyöksystä alas Ounasjokeen, niin ettei edes
rasvakuppikaan, jonka hän oli asettanut päälaelleen, pudonnut eikä
läikähtänyt yli laidan.

Monia suuria ja merkillisiä töitä teki Päiviö, kävi Ruotsissakin
majavanhaustalla parantamassa kuninkaantyttären. Ja vihavenäläisiä hän
monet kerrat saattoi noitakonsteilla surmilleen. Osuivat vainolaiset
kerran Päiviön asennollekin.

-- Kylläpä Karjalan perkele nyt puohkii, arveli Päiviö.

Vihavenäläiset ottivat Päiviön rengin ja lähtivät viemään joukossaan.
Renki pyyteli Päiviötä:

-- Nakkaa, isäntä rakas, sanaparilla perääni!

-- Mene jalkoihis vain! sanoi Päiviö.

Mutta kun viholliset pääsivät erämaihin, loitsi Päiviö ketun edellä
juoksemaan, ja sitä lähtivät he koko joukolla ajamaan, jättäen vain
yhden miehen vartioimaan vankia. Silloin juoksi poro metsästä,
työnsi päänsä rengin haaroihin ja laukotti hänet selässään Päiviön
asennolle. Ketun ajajat lopulta väsyivät ja eksyivät korpiin. Toisen
kerran pani Päiviö poikansa luotsimaan vihollista metsien takaiseen
lappalais-sijtaan ja toimitti metsään poronvasan juoksemaan edellä.
Sitä taas nälkäinen joukko rupesi lennättämään, mutta vasa laukkasi
metsiä ristiin, rastiin ja eksytti ajajansa selkosille, jolloin viimein
Päiviön poika yht'äkkiä hypähti vasan selkään ja ratsasti sillä
tiehensä. Oli taas sitten Päiviö itse vainolaisia soutamassa järven
ylitse ja mentiin saareen levähtämään. Siellä loitsi ukko kaksi oravaa
laukkaamaan pitkin saarta. Vainolaiset kävivät oravia ahdistelemaan ja
kun saivat ne kiinni, rupesivat niistä keskenään tappelemaan. Sillä
aikaa lykkeli Päiviö huomaamatta kaikki veneet vesille ja nosti tuulen
ajamaan ne järvenselälle. Tuli siitä joukolle hätä, mutta Päiviö loitsi
pikku aluksen metson peräkumppiluusta ja tarjoutui noutamaan veneet.
Metson peräkumpilla istuen ja käsillään meloen souteli Päiviö järvelle
ja heitti vihavenäläiset saareen.

Tapahtui kerran, ettei lohi enää noussutkaan Kittilän jokiin, vaikka
se ennen oli kaiket kesät suurina joukkoina molskehtien kohonnut
kaukaisimpiinkin korpivesiin. Silloin Päiviö lähti ottamaan selkoa,
mikä oli lopettanut lohennousun. Meni noita louheen, piiloutui säynäjän
suolenmutkaan ja lähti laskemaan jokea aina Keminsuulle asti. Huomasi
Päiviö silloin, että jokivarrelle pitkin matkaa oli asettunut uutta
kansaa ja että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen, joten
nousulohet puuttuivat satimiin. Äkämyksissään Päiviö pirstoi kaikki
kalapadot ja ui sitten takaisin kaukaiseen kotiinsa.

Ja taas pääsi lohi nousemaan Päiviönkin vesiin.

Mutta sillä aikaa kuin Päiviö oli lohennoutomatkalla alhaalla, tuli
Kittilän Lonnakossa asuva Haikara-noita hänen emäntäänsä tappamaan,
Haikara kun oli vihoissaan Päiviölle. Akka oli rannassa venettä
tervaamassa, kun Haikara tuli muka kyselemään kuivia kaloja
ostaaksensa, mutta noitamiehen akka arvasi kyllä Haikaran aikomukset.
Ruvettiin mittaamaan kaloja. Haikara nuuski niitä ja sanoi ilkeästi:

-- Ku kuivaa, se kuivaa.

-- Ku tuoresta, se tuoresta, akka vain ärähti.

Haikara rupesi katselemaan vahvaa keppiään. Silloin karjaisi noidan
akka:

-- Musta metto, nosta sie päätäski!

Ja sen sanan päälle lensi Haikara keskelle järveä, niin että jämähti,
ja virta kuljetti ukon alas Loukisjokea Ounaaseen ja sitten Ounasta
aina Kuusajoen suulle, jossa hän tarttui kuin märkä raasu suureen
Haikarankiveen, keskelle jokea. Siinä roikkui noita pitkät ajat,
kunnes kesätulva nousi ja työnsi hänet Molkojoen suun alapuolelle,
Molkokönkään alle, Haikarankariin, johon taas jäi virumaan. Vasta
syksyllä tuohustajat pimeänä yönä löysivät äijänraadon ja raahasivat
rantanuotiolleen. Siinä kalamiehet katselivat kamalaa löytöään,
tunsivat ukon ja arvelivat, että onkohan Lapin noitaraasu taas ollut

    -- Hauen suolen soikelossa,
    kolmannessa koikelossa.

Ja sinnehän noita olikin henkensä piilottanut, hauen mustan unimaksan
alle, ja siitä heräsi heti henkiin, kun sai kuulla päästävät sanat.
Hepokalliolle, neljänneksen ylöskäsin, pyysi noita hänet saattamaan,
koska siellä häntä kyllä kyyti odottaa. Sinne ukko kannettiin, ja
siellä hän lauloi itselleen komean hevosen, hyppäsi selkään ja laukotti
Alakylään, Ylitalon noidan, Pötys-Klaavun luokse.

Pötys-Klaavua rupesi Haikara nyt houkuttelemaan apulaisekseen,
että käytäisiin yhdessä Päiviön kimppuun. Mutta ei rohjennut
lannannoita, vaikka oli suuri noita hänkin ja oli monta kertaa ajellut
näkymättömällä kyydillä, lähteä lapinnoitaa vastaan. Eikä uskaltanut
Haikarakaan yksinään, palasi vain nolona Lonnakkoonsa ja koetti elää
sovinnossa Päiviön kanssa.

Kävi suuri Päiviö-noita toisenkin kerran Keminsuulla, matkaten taaskin
kalana taipaleensa. Hän oli kuullut huhuja uudesta opista ja uudesta
jumalasta, joka oli niin mahtava, että uskalsi ruveta taistelemaan
lappalaisten suuria jumalia vastaan ja hävittämään heidän pyhiä
paikkojaan. Vastaan noita soti alussa uutta uskoa, mutta sitten
vanhana, kun Sodankylään tuli ristinjumalan pappi, antoi hän kastaa
itsensä.

Mutta vanhan noitavoimansa Päiviö siinä kaupassa menetti. Ei voinut hän
enää loveenkaan laulautua.

    -- Risti minut rikkoi,
    papinkaste painoi!

valitteli hän muistellessaan kadotettua kykyänsä.

Asui sitten Kittilän kirkonkylän ensimmäisinä eläjinä kaksi suurnoitaa,
Pietula ja Hannula, jotka aina olivat keskenään sotajalalla. Hannula
pani Pietulan karjan metsänpeittoon, Pietula kostoksi noitui Hannulan
äijän sonnina maata möyrimään; Hannula nosti käärmeen Pietulaan,
Pietula pani karhun Hannulan kantapäille. Ja kaikenlaista muuta kiusaa
äijät toisilleen keksivät.

Pietula mahtoi mennä louheenkin ja kalana vesiä matkata, ja Hannula
saattoi suurena lentonoitana kulkea tuulispuuskissa. Mutta kerran
Pietula laski lohena Ounasjokea, joutui pyydykseen ja menetti
pyrstönsä, ja siitä lähtien on Pietulassa ollut jalkavaivaisia.
Hullusti kävi Hannulankin lentomahdille. Äijä meni kerran Pietulaan,
ja Kitti-emäntä, lapinlähtöinen akka, nappasi äkkiarvaamatta
lammasraudoilla äijän otsatukasta suuren tukon. Ei ennättänyt Hannula
muuta kuin karjaista:

-- Kitko!

Ja otsatupsu oli maassa. Eikä sen perästä äijä enää päässyt lentämään.

Sirkan kylässä asui ennen Konttinen, Kittilän viimeisiä suurtietäjiä,
Sirkan ensimmäisen asukkaan, Konttis-raukan jälkeläisiä. Lappalaisten
ikivanhoilla pyhillä mailla, kahden tunturin välissä, kauniin
Immeljärven rannalla, monet ajat asunut lantalaissuku oli lantalaiseen
tietäjämahtiinsa saanut lappalaistakin voimaa. Konttis-raukkakin oli
ollut semmoinen tietäjä, että oli muuripadalla soudellut Immeljärvellä.

Konttinen oli myöhemmän ajan tietäjiä, kun jo uusi usko oli ennättänyt
Lappiinkin ja kirkko saatu Sodankylään, jossa jo pappikin ja
vallesmanni asuivat. Lapinkorpien kansalle oli annettu ankara määräys,
että jokaisena rukouspyhänä piti joka ainoasta erämaan asunnosta olla
ainakin joku ihminen kirkossa. Vaatipa "Punakorva" pappi vielä, että
heinäajan rukouspäivänä kansan piti jo lauantaiksi saapua kirkolle ja
yksissä miehin niittää pappilan jokirantaniitty.

Sodankylän kirkolle täytyi Konttisenkin mennä, ja Salmen äijän kanssa
yhdessä he tekivät pitkän matkansa. Heti pantiin ukot niittämään,
vaikka oli kova helle, Marjatan sunnuntain aatto.

Pistipä muuan niittymies, joka oli kyllästynyt Punakorvan
lauantaityöhön, heinät tuleen, ja rätisten lensi liekki pitkin kuivaa
luokoa. Mutta silloin Konttis-ukko lähti astelemaan poikki luovon ja
siihen tuli tyrehtyi.

Punakorvakin sai kuulla tämän noidantyön, ja illalla, kun äijät tulivat
rippikirjoitukseen, kysyi hän Konttiselta:

-- Milläs voimalla se Konttisen vaari valkean sammutti?

-- Ei ole mulla mitään voimaa. Sanoin vain: Isä ja Poika hallikhon
valkeaisen, ja siihen se loppui.

Eikä pappikaan siihen mitään mahtanut, kirjoitti vain ukot ripille.
Mutta ulos tultaessa kysäisi Salmen ukko Konttiselta:

-- Ekkö sie tee mitään, kun pappi niin sanoi?

-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, murahti Konttinen vain.

Syksyllä, tuomiosunnuntaina, tuli pappi Kittilän Kaukosen kylään
saarna- ja palkankantomatkalle. Kaukosessa oli silloin pieni kirkko,
käräjätupa ja markkinapaikka, "Holmanlinnaksi" sanottu, ja sinne taas
piti Kittilän kansan saapua joka talosta sakon uhalla. Punakorva tuli
jo lauantaina Kaukoseen, istui asuntotalossaan ja tiedusteli, ketä on
tullut kirkolle, onko tultu sieltä ja sieltä. Jo viimein kysyi:

-- Onko Salmen äijä tullut? Onko tullut Konttisen vaari?

-- Ei ole näkynyt vielä, sanottiin.

-- Kun tulevat, niin käskekää puheelleni, varasi pappi.

Ja kun ukot tulivat, vietiin heidät heti papin luokse.

-- Kuinkas olet voinut? kysyi Punakorva Konttiselta.

-- Hyvästi on voitu! Kuinkas kirkkoherra on voinut? Pappi vastasi.

-- Hyvästi kyllä! Mutta on tullut kummallinen vahinko. Muiden porot
löytyivät, mutta minun porojani ei löydy. Enkä tiedä, mihinkä ne ovat
joutuneet.

-- Vai niin, vai niin!

Antoi pappi äijille ryypyt. Konttis-ukko nakkasi ryypyn ja tuumiskeli:

-- Vai niin, vai niin!

Kaatoi pappi toisen ryypyn ukoille. Kontinen katsahti pikariinsa,
heitti suuhunsa ja tuumiskeli:

-- Vai niin, vai niin!

Kolmannenkin ryypyn pappi tarjosi. Konttinen katseli pikarinsa lävitse
pitkän aikaa ja puheli:

-- Kyllä pappi poronsa löytää... ei ne ole kaukana... tuossa ne on
kaikki yhessä... järven rannalla rytiä pieksävät... kaunis männikkö on
eteläpuolella... kellovaatimella on valkea vasa.

Ja sieltä porot löytyivätkin. Lähellä kotia, järven rannassa, vain
petäjikön vierellä pieksivät rytiä, ja kellovaatimella oli valkea vasa.

Olivat ukot taas kerran Sodankylän kirkolla, ja sattui silloin
Punakorvan luona olemaan vallesmannikin, Matliini,[13] joka oli kuullut
Konttisen mahdista. Rupesi vallesmanni ukkoa pilkkailemaan:

-- Kun sie et anna minulle mitään, ahmaa, kettua, vaikka karhuakin?

-- Onko se minun vallassani antaa? murahti Konttinen.

-- No, kun sie olet papillekin porot toimittanut, vallesmanni ilvehti.

Äijä ei sanonut mitään. Palatessa Salmi taas kysyi:

-- Ekkö sie mitä sille tee, kun se noin pilkkaa?

-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, ukko vain urahti.

Palasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli
Lintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu,
suuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi
metsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme
vuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään,
penikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt
Konttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän
enää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.

Yhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin,
makasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran
äijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä
Konttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja
palasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät
sekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät
taas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta
kun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan
sisuskaluja.

Missä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.

-- No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo
syötiin, sanoi Konttisen vaari.

Oli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan
asuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli
suuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein
kulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja
unimielissään hyreksi:

    -- Minun mieleni, minun mieleni
    tekee Norjahan.
    Nouse nyt luontoni louhikosta,
    haltiani havon alta,
    joka mulle joutuin johdattaapi,
    tien toisen toimittaapi.

Sitten alkoi äijä laulaa lapiksi:

    -- Kost muu herkka?
    Kost muu lautsi?
    Kost muu kierris?
    Kost muu karppu?
    Kost muu kahper?
    Kost muu rahpuk?
    Kost muu aksu?
    Kost muu niihpe?[14]

Jo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:

    -- Meres aaltuu,
    meres aaltuu laikutalla![15]

Sitten hän yht'äkkiä huudahti:

    -- Kost muu stuorra kuölli,
    johka muu valdda![16]

Sen jälkeen tupsahti ukko tainnoksiin mättään viereen, ja hänen
henkensä lähti matkaamaan kaukaiselle Ruijanmerelle.

Samoinkuin Inarin ja Kittilän noidat riitelivät keskenään poroelosta
sekä metsän ja veden viljasta, samoista seikoista olivat Muonion ja
Enontekiön noidatkin sotajalalla. Tunturien ylitse he hyökkäilivät
toistensa alueille tuhoa tekemään, jopa toistensa kimppuunkin. Milloin
he laukkasivat valkkohärkinä eloa ryöstämään, milloin lähettivät
haltijansa kiukkuisina koirina tulen kanssa oikein hengen päälle
käymään. Niin lähetti Ounastunturin noita, joka asui marastoissa
Ounastunturin pohjoisnokalla, haltijansa muoniolaista Taipaleen noitaa
tappamaan, ja ne laukkasivat kahtena koirana pitkin tunturipolkua, ja
tuli vain leiskui niiden välissä.

-- Nyt se on pannut hengen päälle käymään! sanoi Taipaleen noita
ja lähetti vastaan väkevämmät haltijat, jotka kävivät Hetan noidan
haltijain kimppuun, niin että niiden täytyi pyörtää takaisin. Ja ne
palasivatkin kirveinä ja hävittivät isäntänsä.

Mutta kun sitten kirkonoppi pääsi Lapissa valtaansa ja papit rupesivat
siellä vaikuttamaan, tuli monelle Lapin vanhalle suurnoidalle
surullinen loppu. He koettivat kyllä säilyttää vanhaa uskoansa,
sotia uuden opin julistajia vastaan ja ehkäistä heidän toimintaansa,
mutta lopulta pääsi pappi voitolle. Kaukosen kinkereillä kerran
Sodankylän pappi ilmoitti kansalle, että hänen pitää kohta lähteä
"papin eksaamiin", ja pyysi hän sentähden seurakunnan esirukousta,
jotta eksaami hyvin onnistuisi. Mutta kinkerituvan nurkassa istui
pari Kittilän noitaa, Haikara ja Pötys-Klaavu, ja Pötys-Klaavu sanoi
Haikaralle:

-- Rikheit' perkelhet sekottakhon!

Ja semmoinen voima oli noidan sanoilla, että pappi oli niin hulluna
eksaamissa, ettei osannut kerrassaan mitään.

Pötys-äijän sanat kerrottiin papille, ja kun hän sitten tuli toisen
kerran Kaukoseen saarnaamaan ja kinkereitä pitämään, jyräytti hän:

-- Onko niitä perkeleen apostoleita täällä paljonkin?

-- Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka
silloinkin sattui olemaan paikalla.

-- Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee
parannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen
haltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!

Ja niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen,
oli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet
Pötys-Klaavu ja Haikarakin.

Surmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna
juhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi
pauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa
nimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa
pappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka
siellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa
loppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan
Kitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen
suuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna
löydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä
äijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren
suuri kulkija.

Meni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat
asuivat, ja pauhasi sielläkin:

-- Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja
kristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!

Mutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä
menossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna
tuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.

Sillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu
sellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.




LOMA-TUOKKO


Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken
maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että "risti
heidät rikkoi ja papinkaste painoi", mutta toiset taas pysyivät
itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin
julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen
kadotukseen, sillä "noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan
valtakuntaa perimän." Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan
muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa,
jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin,
heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa
heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä
sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.

Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä
vahvemman vallan tieltä. Ja "raukoiksi" nimittää nykyinen kristikansa
heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo
perineen onnettoman tulevaisuuden.

Mutta eivät nämä vanhat ukko-"raukat", niin säälittävä kuin heidän
tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet
jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli
siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän
kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt
polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana
edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen
veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.

Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien
jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa
ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää
kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen
soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa
viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen
vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen
lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:

    -- Tästä halki!
    Puske puita, mäijytä mäntyjä,
    mutta älä minuun koske!
    Mene ilmaan, piru,
    siell' on sulla lentosija!

Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska
pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.

Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin,
nimittäin Tuomas Lomajärvi, "Loma-Tuokko", koko pitäjän parhain
tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.

Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven
kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa
Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein
yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon
pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat
ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla
äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia
aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä
pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.

Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta
noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa
pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa
rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika
perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka
vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta,
ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta
rantatöyriltä.

Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan
eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta.
Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku
pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle,
parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen
ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän
elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on
isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se
pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli
hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle
kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään
lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.

Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,

    -- Ei täällä juossut jumalanvilja,
    eikä käynyt karjankynsi
    kuuna ilmoissa ikänä.

Metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin
lähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä
kaikista ihmis-asunnoista -- Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle,
likeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee
kiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja
miltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa
asettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku
kyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa
korvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.

Penikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman
huipun, "Valkoisen-Isän", juurella ennen muinoin, neljä miespolvea
takaperin, Kelontekemän Lassilan ensimmäinen äijä ja valkoinen
karhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä,
kuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat
toisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen
juurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin "Valkoinen-Isä"
vatsa viillettynä auki. -- Parin, kolmen neljänneksen päässä on
Silmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö
näki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi
isälleen: "Silmä paistaa, silmä paistaa." Ukko pinkaisi terävän
nuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.

Lapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähän
ikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanha
Riimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen Vasaran
Niklaavu, kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.

Samaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä
entisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja
Rumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin
vanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama,
kiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan
tikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla
säärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu
saattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua
hauen suolenmutkiin.

Loma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan,
kuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin
lentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän
tytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä
poppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan
Tuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön
mies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan
tullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla
kiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.

Entisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä
pojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta
isänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti
sukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen
lakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa
perijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran
merelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä
palaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen
löytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden
tietäjien "virkapukuun" kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut
ainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka
ulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä
niskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä
vasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.

Ei ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä
hän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta
lentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan
Konttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä
sentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla --
vaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään,
puristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa
kamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat
väkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen
äyskii äijä:

    -- Kun luontoni löyän louhikosta
    haltijani havon alta,
    niin ei multa sanat unehu.

Ja kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa,
sähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa
kiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:

    -- Karhu on kaikkein julmin otus.
    Tiijänpä synkän syntymäsi,
    maan kuoksu, kasvantosi:
    Pääs on sammalmättähästä,
    silmät tuomen marjasista,
    hampaas rauvasta rakettu,
    korvat lepän lehtisistä,
    kourat koivunkäykkyröistä,
    kynnet männynlöyhäsistä.
    Mene tuonne, kunne käsken,
    juokse julkista tietä,
    kohti painu Pajavaaraa,
    kussa hampahas hakataan,
    kyntes kaikki kaotetaan!
    Juokse juoksevan tavalla
    niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!

Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:

    -- Korppi ompi Konnan lintu,
    syntynyt Sysimäellä,
    kovottu kojannoesta,
    ruppa Ruman Tukkipuista,
    nokka Äijän kirvehestä,
    pää perkelehen patarajasta,
    siivet Hiien viuhkamoista.

Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:

    -- Ampiainen averiitti,
    syntyraatti synnyttäjäsi,
    kasvaraatti kasvattajasi,
    pistä piikkisi, taita nuolesi,
    käännä kärkesi käppyrään!

Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät
ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten
juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:

    -- Löttönen, lattonen,
    Hiien punatakkinen,
    selin minnuun,
    kynsin, päin seinänrakkoon!

Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä
rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:

    -- Kivi Kimmon Kammon poika,
    maan maksa, manteren silppu,
    mitä haaskasit haamuani,
    kovanlaisesti koskettelit?
    Lehä paremmin kuin leppä,
    hoha paremmin kuin honka,
    älä liikuta lihaani
    äläkä kosketa nahkahani!
    Koskas tunnen olentosi,
    paremmin pahat tekosi,
    ota omas, vejä vihas!

Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa
puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:

    -- Rauta raiska,
    miksi syöt syntyäsi,
    miksi haaskaat haamuasi?
    Et ollut silloin suuressa arvossa,
    kun maitona makasit
    nuoren neitosen nisässä.
    Muista se, että minä olen
    uljahampi rautaa,
    verrattomampi kultaa,
    ei minun muotoni muuksi muutu.
    Ota omas, vejä vihas,
    ellet maha kivessä maata,
    johon sinut luotu on!

Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun "puu puhas jumalan
luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama" sattuu ihoa
iskemään. Sievästi hän puuta, "koska se on kaikkein tarpeellisin",
käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:

    -- Ota vihas viimeinenkin
    ihostani ihmehestä!

Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, "Pukurin
pojalle", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä
kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille
paiskaa:

    -- Tehen vielä kuin virolainen,
    joka paistoi pakkasen vihan,
    minä paistan kaksin kerroin,
    oluvetta, viinatta,
    sanan kovan voimasta,
    hampahan ison iskulla.
    Läkähy omahan vihaas,
    tukehu vielä tuskahas!

Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä
tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja
loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka
nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.

Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset "rookaavat" ihmisen
joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon
olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja
oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä
herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa,
piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä
kamalimman näköisenä äyskien:

    -- Manalainen maasta tehty,
    konnan kohusta kovottu,
    sammalesta synnytetty,
    varsan vähistä valettu,
    koinaa kolmea kuollutta tammaa,
    mä'ännyttä mäiskyttele,
    Hiien neittä hilkuttele
    kylmän tallin lattialla.
    Mene pois marnimasta,
    anna rauha raavahille,
    orpolapsille sovinto!
    Minä herra, sinä palvelija!

Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille
kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan
kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä
kuulla:

    -- Käärme on kaikkein kavalin.
    Tiijän synkän syntymäsi,
    kulohoinen kasvantosi,
    maannuora nuoruvesi:
    Mustankosken kalliolla
    makas kuusi perkelettä,
    valos kuola konnan suusta,
    kina kiljuvan kijasta.
    Tuost' on kitko alkuns' saanut,
    lahokantohon kasunnut.
    Perkeletten partakarva,
    kieles on Hiitolaisen heinähanko,
    nokkas paholaisen lehtikeihäs.
    Koskas tiijän syntymäsi,
    ilmahan tähän tulemasi,
    otan ohjat käteheni,
    jolla voin sinut tukehuttaa.
    Astu eteheni heti!
    Ellet astu eteheni,
    tukehu paikalla tuskihisi
    ja pakahu pahoin tehnehesi!

Näin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka
asiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä
voimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan
kuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa
myöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat.
Välikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana
aina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain
tavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan
ja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat,
on se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä
kohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan
manhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että
pahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja
välikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo
pahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä
pelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi
voimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän
mahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi
tietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin
niiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko
mahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa
louhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo
melkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko,
järkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan
voimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti
vain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.

Silloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se
väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on
heikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy
sekin tehottomana takaisin.

Vaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat
loitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain
tumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on
äijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput
ovat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun
luonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja
taikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin.
Siksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen
voima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen
kuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen
voimakkaaseen yhteistoimintaan.

Ennen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten
aikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet
vuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.

Niinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin
lentonoidan jälkeläinen.




SEITAPALVONNAN MUISTOJA


Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja
hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin
erämaissa vielä paljon.

Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita,
ristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin
kertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven
pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin
mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa
karkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi,
seitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan
sanotaan ukon päässä olleen "lakinkin", kivimuodostuman kuin lapinäijän
nelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen
maahan.

Taatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja
syvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen
korpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano,
jonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen
ylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee.
Tämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon
repäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi
Kurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen
venemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja
karu on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat
äyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne
kirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne
tänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli
koko erämaa.

Taatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen
luokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen
kalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:

    -- Jos saamme kaloja,
    jos saamme suuren siian,
    niin suurimuksen siianpään
    me sinulle tuomme.

Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta
kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet
pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa
juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä
nojallaan pitkä koivuriuku, "pitkäkäsi", jonka latvaan oli vitsoista
väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin
vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He
rukoilivat:

    -- Jos peuroja saamme,
    niin suurimukset naamasarvet
    me sinulle kannamme.

Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan
jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan
päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin
niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli
Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.

Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka
50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä
asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä
-- Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa --
oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja
ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle
suurien tokkiensa menestykseksi.

Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin
sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä -- huonommista kaloista
ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä
uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja
kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa
lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä
järveen, ja viimeisen "pitkänkäden", Murri-Pekan äidin valmistaman,
pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.

Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.

Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita.
Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa.
Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin
lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo
muisteluksia menneen polven palvonnasta.

Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven
rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven
kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei
saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos
hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä
oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että
peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin
ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan
liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi
sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että
äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet
ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.

Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen
kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: "kissa, koira,
sika, perhana", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan
kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat
kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.

Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan
takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi
koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi
suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu -- tai
muodostunut -- ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset
"pissit" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen:
kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi
jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven
seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen
varrella

    -- Yksi meistä laulaa
    Jänkäjärven Seijassa,
    toinen meistä laulaa
    Särkijärven Seijassa,
    yhteen meillä laulu kuuluu,

laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä
aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku
toisen luota toisen luokse yli tunturien.

Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun
vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin.
Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla,
Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin
kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat
tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven
seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä,
"Kuhmuotta", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa,
korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi
hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin
paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.

Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa.
Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen
palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso
pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä
reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin
pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon
ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet
kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä
päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa
palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan
äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät
työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös
ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa
seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei
sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin
jaksaneetkaan sitä liikuttaa.

Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he
vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala
unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla.
Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet,
rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin
siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen "silliksi"
(muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen
siika puuttui pyydykseen.

Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään
Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta
metriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä
petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen
porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan
suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon
takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet
sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen
Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä
noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala,
noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön
ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja
painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus
on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti
niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli
vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:

-- Ei saa polttaa minun maatani!

Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi
varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä
onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta
Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo
vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret
ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat
jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä
ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat
ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät
aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.

Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo
vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme
penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä
korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin
lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta
palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita
luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja
lapinriskujakin, äyrinrahoja ja "orttia" 1700-luvun alkupuoliskolta,
viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista
nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin
lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa
jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä
asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee.
Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt
palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.

Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on
niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli
joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven
pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä
paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän
vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso
seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan
kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja
vieräyttivät kukkulalta alas.

Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri,
nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta,
joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten
kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan
palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta
sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita
tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin
peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla
voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja.
Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten
myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne
itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian
paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:

-- Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen
jumala.

Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat
kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot "reistanneet koettaa", antaisiko
se kalaonnea.

Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten
seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven
aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat;
he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin
valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti.
Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä
rannalta koko yön:

    -- Tiijukka, tiijukka,
    tii-jui jui-jui!

Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien
maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä
tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan,
ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare,
Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse
ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:

    -- Kaunis vaara, voia naa naa,
    anna hyvästi tunturi laskea,
    voia naa naa, voia naa naa!
    Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!

Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista
eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono
päästä alas.

Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla
Raisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla
Muldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon
lähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä
Kilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.

Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet,
joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.

Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon
Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä
vuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin
porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina
määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut
seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta,
pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen
kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli
kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa,
ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli
ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää
jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin
ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo,
ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa
kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta
kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä
suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä
ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä
hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista.
Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen
palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen
tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti,
joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. "Mutta Kiilan jälkeläiset nyt
pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi."

Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen
oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin
etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa
tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi
siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen
kumarteli sitä ja lupasi:

    -- Tuon sulle lannanrommia
    keväällä palatessani,
    jos sinä suojelet minun eloni,
    niin ettei yksikään poro
    vieri pahdalta alas,
    kun keväällä meren rannalta palaan.

Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä
matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä
tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:

-- Toitko lannantuliaisia?

Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli
lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista
pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset
niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala
paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä
pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion
olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa
pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi
lävitse.

Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin
Aslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa
juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia
maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät
kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi.
Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin
tuli hulluksi.

Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus
hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja.
Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden
huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen
lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla,
kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon
70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.

Olivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa
suonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:

    --- On huono sää nyt!
    Vedämme nyt palvoskalaa.
    Jos saamme hyvin kalaa,
    niin voidamme sinut rasvalla.
    Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut.
    Mutta jos saamme hyvin kalaa,
    niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa
    ja puhdistamme sinut.

Sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö
täyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun
oltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:

-- Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla
voitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.

Mutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin.
Ja kaikki kalat pääsivät karkuun.

Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.

Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät
pyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he
astelivat kodalleen.

Samalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehille
Kilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:

    -- Addi munji kuulit,
    nuft ko ouddike addam,
    mun vuöillin vuöijam duu![17]

Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin
ilveilivät:

-- Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!

Vaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät
järveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:

-- Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!

Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.

Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven
taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä
seisoi niinkuin ennenkin.

Jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.

Ja samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen
vieläkin.[18]

Sellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee
tässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen
pelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa.
Eivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden
ikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia
kokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja
pirstomaan ja maahan sortamaan.

Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat
ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.

Ja vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen
siellä kaikkein syvimmässä kätkössä.




SALKKO-NIILA


Melkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet
tunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen
erämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen
markkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin
asukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet
markkinakentällään.

Kaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä
möykkääjästä, "pirusta".

Salkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä,
mutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen
tullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja,
mutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun
pirttipöksään Inarin etelälaidalle, "Iivalon päälle", Lismajoen ja
Ivalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa
lapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään
myöskin "Pikku-Hannu", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan
omistaja hänkin.

Suunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan,
kun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina
päivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja
Pikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi
toiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat
miehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla
ja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne
vyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi
ne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista
tokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin.
Sillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut
mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse
välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa,
että ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista
vieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan
tarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.

Salkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä
uskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin
"kristitty" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin
hänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin
hän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.

Niinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.

Joka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin,
varustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja
kintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti
kaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä
kaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi
kauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan,
sitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei
kenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka
kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.

Vasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen
poroillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei
kertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä
mielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.

Mutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa
jumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin
kaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä
palvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja
valkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään
jylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi
ja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo
vanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa
yksinään.

Taatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman
päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen
Taatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa.
Toiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille,
toiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on
Salkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen
pahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan
toisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa
matkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli
kiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta,
paikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne
Lemminkorsan pyhään pahtakuruun.

Jumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa
hyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista
koottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi
lahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.

Kerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin,
"nuorimuksen" tyttärensä.

Vanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa,
niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin
poroja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot,
jos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet,
vaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia
olivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei
lumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että
niitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.

Komea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta
tehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää
olla komea joiku ja komea nuotti.

Näin Kiilasta joiattiin:

    -- Salkko-Niila,
    nun nun nun nun nuu,
    on rikkaimpia lappalaisia
    ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa.
    Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon,
    kaikki yhteen tokkaan kokoo.
    Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja
    hänen tokkaansa.
    Ja toisten ihmisten tokassa
    eivät säily hänen poronsa,
    vuoden, kaksi korkeintaan
    ne säilyvät.
    Porot ovat kuin peurat,
    menentelijät ja arat.
    Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee,
    että kymmentuhatta on koko elo.

Jotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan
palvelevan pirua, ja joikasivat:

    Salkko-Niila,
    nun nun nun nun nuu,
    palvelee pirua,
    jotta porotokka suureksi tulisi.

Rahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui
kasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää
uskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan
piilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin
mihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa
ja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen
koskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja
peitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää
itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.

Ei Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä
hänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti
isäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt,
kun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä,
juoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi
viedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.

Niin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa.
Valtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti
suurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla
markkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi
erämaihin.

Mutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila
tehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni
vainoamaan, -- kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan.
Olisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan
isien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat,
palvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita
jumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan.
Tuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja
kaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain
kaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain
yhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin
makasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt
surma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa,
valtavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen,
rupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen
karjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja
tulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin
seitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan,
Näkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat
poronrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron
milloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät
huolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään
häiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon
rahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja
narrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.

Niin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin,
ettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei
ollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati
sitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan
jumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.

Mutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko
kokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin
jumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita
tunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja
suuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen
tyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha,
ankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.

Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan "piru" ja "kolkuttaja-äijä" alkunsa.

Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi
ukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi
raapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen
alkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti
seiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella
se kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja
heilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä,
helisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan
lattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista
olentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan
esineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän
käden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin
kirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja
väliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa.
Päivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet
oli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi
kolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli
pannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin
sillä kohdalla, missä tyttö oli.

Tätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi,
ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen
tuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.

Mutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja
viettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse
ollen "paikan päällä" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin
kummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander,
apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta
selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet
vartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle
loikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on
sammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella
olemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa,
että Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön
möykkääjä.

Eikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se
oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon
sattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko
Kittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan
kanssa ilvehti.

Möykkääjä ensin ilmoitti olemisestaan porstuassa raapiskellen.

-- I lee ko stuorra tsaahpan! -- ei ole kuin suuri hiiri, Salkko-Niila
sanoi, kun toiset jo hörössä korvin kuuntelivat.

Mutta silloin alkoi kattila kannattimessaan uuninkupeella ankarasti
heilua ja röykyttää kiveä vasten, niin että Niila-ukon täytyi jo
tuskastuneena kieltää:

-- Ele, jalla pärgalak, mun uddu ruiehta tsuöuhki! Jotta, älä, tyhmä
piru, minun uutta pataani riko.

Sanoi siitä muuan poromies:

-- Osaat sinä kyllä pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti
lyödä jalkaa lattiaan kuin minä!

Mutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin
seinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtivät.

Silloin mies irvisteli:

-- Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?

Heti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään
lätkitty.

-- Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja!
taas yllytettiin.

Kova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen
hopeanelikko lattialle.

Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata
jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli
röhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.

Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:

-- Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!

Rysähdys, -- ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.

Viimein uskalsi joku ilvehtiä:

-- Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen
kanssa painimaan!

Ilmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja
neljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten
sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään
ilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan
täytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.

Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi
suuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö
se milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä
levottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen
mitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen
pirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä
alituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.

Yritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa
poiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla
manaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain
möykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan
palvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan
ylitse.

Ja jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä
enemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana.
Ei kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset
sanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan,
päänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä
kiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli
siltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja
kolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut
turvaa missään.

Lopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan
höperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen,
taikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta
porotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään
tunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta.
Viimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan
syömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan,
tuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän
vain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:

-- Lee munji poramust -- on mulla syötävää.

Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen
elellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen
kiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.

Ja paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen
90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä
1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.

Olivatpa kerran Puljun niittymiehet Tepastojoella muuanna kirkkaana
kesäpäivänä nähneet, kuinka itse Rietas suunnattomana mustana kokkona
kantoi kynsissään vanhaa lapinukkoa. Itää kohden kotka lentää laukoi,
ja äijä kynsissä repaleisena roikkui, surkeasti huudellen ja uikuttaen:

-- Ooi.. ooi... ooi...

Niin matalalla kulki vaakalintu ja niin lähitse lensi, että
niittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen
resuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa.

Ja pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut.




MAAHIAISISTA


Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia
niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on
poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä
teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä
rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä
milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja;
missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin,
myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin
metsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan
kaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi
haaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku
kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta -- ja maahiaiskansa on
seurannut jäljessä.

Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää
vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha
erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä
tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan
kielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.

Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten
tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin,
suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.

Vaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin
lähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat
lappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä
ilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi
Aatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin
kuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja
annettiin vain koira toveriksi.

Tyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin
kiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he
laukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin
kuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta
maahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami
ja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä,
niin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat
Jumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi
piilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:

-- Ovatko tässä kaikki lapsesi?

-- Ovat, valehteli Eeva.

Kaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta
ei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti
asumaan maan alla.

-- Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää
oleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.

Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle
kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri
suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.

Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan
tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet
kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan
kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa "niistä kuin maan alla
ovat". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja
Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka
heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla
muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes
kirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.

Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten
olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse
elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja
seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat
vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.

Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen
eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo
pikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän
takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean
palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan,
ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko,
ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku
lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi
pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja
oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa
puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä.
Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät
hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen
kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä
senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö
tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja
ärähti: "Älä koske siihen!" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake,
irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin
näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta
lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö
maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan,
houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä
asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili
kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden.
Mutta kun tyttö huusi: "Mitä sie siellä teet?" katosi nainen, eikä
tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.

Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka
Koskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan
lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä
karistamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti
maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa
hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei
hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin.
Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja
sanoi: "Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan
verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle."
Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä
kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää
koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi
maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin
tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa,
ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet
lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä
maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin
peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä,
ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään
suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta
syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä
tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein
kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret
saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:

-- Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin
haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.

Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin
"hiiniä" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla
maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta
ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän,
neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä
hyvästellessään ohjaili:

-- Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää
kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät
maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua
ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä
hiiniä voileipääkään.

Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni
ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.

Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta
naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti
sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren
saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää
siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin
täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin
maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:

-- Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie
kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki!
Mie otan lehmäni sulta pois!

Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.

Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän
karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan
päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja
mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet,
ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata
laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty
maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä
monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka
kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain
jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana,
Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon
Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan
vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran
ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja,
mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan
näkymättömiin.

Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa
ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa
hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän
ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka
vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja
taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja
pyydellyt: "Voi, voi, älä vie minun lehmääni!" Joskus taas on kuultu
maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:

    -- Tpry-tpry, Kirjo,
    tpry-tpry, Karjo,
    tpry, haikea Haluna!

Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain
varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat
niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan,
pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa
lypsämään, laskeekin lehmä veren.

On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty.
Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana
Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan.
Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi
katsomaan. "Ka, lammas se onkin!" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja
heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja
kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se
syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei
se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla
määkiäkään, ikisi vain: "ii-ii-i"; sen villa oli kuin koiran karvaa.
Koko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana
lehmä puski sen kuoliaaksi.

Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja
komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin
vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä,
etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän
tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran
tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri
kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko
luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja
ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot
hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.

Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa.
Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja
hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on
heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki
ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet
maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin
löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän
aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista,
on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu
maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat
sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.

Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin
lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat
antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti
annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että
maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon
kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla
maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee
maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta
haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä
nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo
lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen
ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle
ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa
valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti
olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta
hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni
pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua
turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa
kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta,
ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy
maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan
pois, muuten seuraa vielä pahempaa.

"... koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että
kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin." Näin
maahiainen ankarana uhkaa ja toruu.

Sellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta
Enontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla.
Eivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä
turmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova
onni.

Eivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat
taikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa
kohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi
maahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin
että takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille
Turtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:

-- Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut
menheenä yönä tyttärissä.

Toisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten
yönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä
sulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla,
Paalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat
maahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla
nukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan
kuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: "Tule
yhelle yösijalle!" Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman
honkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha
muori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä
lähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: "Mene pois siitä!"
Muori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein
sieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että
"astia" pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian
tuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko
maahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti
otti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita.
Suoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja
tapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse
roikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.

Mutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä
avustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä
ja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja
suopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle
asettuessaan vanhojen tavalla pyytää:

    -- Maahiainen, maanalainen,
    maata pyyän maatakseni,
    mutta en iäkseni.

Niin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa
kodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri
vietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.

Maahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin
jälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja
varttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät
tee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä,
peijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten
serkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.

Mutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua
lapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla
touhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:

-- Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.

-- Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.

-- Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.

Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi
lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin
maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.

Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt
maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita,
valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia.
Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä.
Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan,
ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli
hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka
mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään,
tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja
tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta
tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla.
Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot
paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja
elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan
kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo
ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui
yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien
ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia
lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja
sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt
pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella.
Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma
katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä
miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta
sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen,
mikä oli jäänyt pihaan.

Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi
mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset
kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän
hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla
on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten
valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin
että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa
suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran
joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet
ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan
vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä
ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin
viilipunkin nurkkaan -- ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä
porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko
köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan
sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään,
kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori
nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.

Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon
lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet
aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun
tuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori
hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli
ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja
sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti
ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja
sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria
vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin
alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla
päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori
itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin
oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä
utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan
muistellut retkiään kenellekään.

Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin
edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta
Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä
tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten
luokse.

Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin
koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli
hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa,
vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi
takkuisena perässä.

Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon
muutakaan. Itsekseen vain juroili.

Mutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.




SAIWO JA KALTIO


Yhtä ihmeellinen kuin on Lapin maakamara salaperäisine maahiaisineen
ja Stalloineen, pelottavine tunturihaltijoineen ja haltijatievoineen,
monine seitapaikkoineen ja kummittelevine aarrekätköineen, yhtä
ihmeellisiä ovat Lapin lukuisat vedet, järvet, lompolot ja kaltiot.
Niissäkin asustaa vielä vanhalappi.

Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet,
sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa,
ihmeitten maassa.

Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja
vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei
laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin alituisesti
maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin.
Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi
työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä
kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin
valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä
pilausta. Useasti on saivossa hyvin korkeat ja jyrkät rannat, niinkuin
Rumassajärvessä, Salmijärven seuduilla Muoniossa. Rumajärvi onkin
merkillisimpiä saivoja: toisinaan on siinä vettä monta syltä, mutta
toisinaan taas vesi katoaa, niin että paikoin pohja näkyy. Mutta
pohjoispää on niin syvä, että lieneekö siinä pohjaa ollenkaan.

Saivoiksi sanotaan myöskin pieniä, kirkasvetisiä, jyrkkärantaisia
tunturi- ja vaarajärviä, joita kapeat salmet taikka pikku joet
yhdistävät muuhun vesistöön. Niitä on Lapissa kaikkialla. Pöyrisjärven
pohjoisrannalla on pari pientä saivoa, Mustasaivo ja Palosaivo, sekä
Törmisvaaran seuduissa Norjan rajoilla Kaamuksensaivo ja Surkimo;
Sitshajaurin tienoilla on Kuossasaivo. Ylimuonion takamailla
Kajankitievoilla, Taapurivuoren vierellä, on korkearantainen saivo,
Muoriksi sanottu, ja siitä laskee pikku puronen Akkaan, josta lähtee
isompi joki. Kaikkein komeimpia on pieni Pakasaivo Pakajärven
eteläpuolella Muoniossa. Kymmeniin metreihin kohoavat pahtaseinät
ympäröivät saivon pohjukkaa ja korkeiden hiekkatievojen välitse se
kapeana yhtyy Pakajokeen. Mutta tätäkin mahtavampi on Äkäsjoensaivo,
Äkäsjoen juoksulla yläpuolella Äkäslompoloa. Se on semmoinen vesi,
etteivät kaikki uskalla mennä sitä katsomaankaan, eivät heikkoveriset
ainakaan: siinä ovat näet niin kauhistavat pahtaseinät. Toisella
puolella on korkea Kirkkopahta, toisella hirveä Hammaspahta, ja
ylpeiden kallioseinien välitse juoksee saivosta kapea väylä Äkäsjokeen.
Niin kirkas on saivon vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei
niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon
syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan.
Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta
syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan
Heikille:

-- Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä.

Kaloilla on saivoissa hyvä elämä, niissä kun on niin hohtavan puhdas
vesi ja suotuisa pohja. Tunturiseutujen saivoissa ovat kalat niin
lihavia ja rasvaisia, ettei missään maavesissä ole sellaista viljaa;
siiatkin ovat niin suuria kuin taimenet, ja Pakasaivossa elää rautukin.

Entisaikaan oli joka lappalaisella oma saivonsa, josta hän kävi kalaa
pyytämässä, ja saivon rannalla seisoi useinkin palvoskivi. Niin oli
Prokseilla pikku saivo asuntopaikkansa kohdalla Pöyrisjoen itäpuolella;
Pöyrisjärven Mustasaivo ja Palosaivo palvoskivineen olivat taas
Pöyrisjärven lappalaisten omia. Proksin saivo oli niin haltiakas, ettei
se antanut kaloja kelle tahansa. Oli vain yksi mies, joka siitä osasi
ottaa viljan. Pakasaivo taas oli Suikkien oma, ja sitä sanottiinkin
"Suikkilaisten helvetiksi".

Sitten on Lapissa vielä saivojärviäkin, suuriakin tunturien piirittämiä
järviä, joiden vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen
syvyydestä. Nekin saavat suuren kirkkautensa maanalaisista hetteistä
ja pohjakaltioista, joista saivovesi kohoaa. Saivojärvet ovatkin usein
"kaksipohjaisia". Itse järvi on jo kymmenien sylien syvyinen, eikä
alahaisen pimentopohjan syvyyttä ole kukaan kuolevainen voinut mitata.
Kukaan ei tiedä, mihin maanalaiset saivovedet johtavat juoksunsa.

Tällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa
paljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin
lukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja
Kätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen
saivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä
on kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa
vetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka
järven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin.
Toisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät
haudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin
että pyrstöt vain vilkkuvat.

Saivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen
vanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin
Ylimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli
vedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä
kesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää
Juunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin
viittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili,
kunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty
Kalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää
järveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin
olisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen
alla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja
Antti sekä Takalon äijä, "Jans-Päkki", näkivät, kuinka järvellä,
niemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi
ollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan
merellä, ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia,
lähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen
ylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella
tohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui
läpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa,
on joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun
viilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena
kohissut.

Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka
näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan
ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden
rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: "Onko isäntä kotona?"
Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.

Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin
ja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion
takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen
äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet
kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: "Kuka tuo
köriläs on? Souvetaan nokka halki!" Mutta äijä kääntyi päin ja
katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin
vanhanaikaiset "plakkarikellot", Siitä miehet ja naiset säikähtivät
niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat
pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on
tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.

Oostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän
lähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset
siellä "pulimassa" ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi
rannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet
pois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja
jopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa
vaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei
herättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin
ihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat,
mutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä
ensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä
kaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään
välittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta
rupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian
kostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille
kahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet,
menivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:

-- Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!

Mutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.

Eivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin
Kittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä
Ahvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään,
vaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he,
kapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä
järveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään
katselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi
järvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin
odotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään.
Kun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen.
Kauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.

Mutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden,
eivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee
mitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja
hyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa;
sitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä
ollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan
loitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi.
Silloin saattaa sanoa:

    -- Tuuli, nouse tuulemahan,
    mailmanranta, riehumahan!
    Meren Musti, tsöh!

Ja sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.

Toisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta
eivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo
Enontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko
joukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä,
ei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa,
ei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä
vaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen
arka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään
ei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti,
Juhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli
kaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio:
"Jo näkyy kaloja!" Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi,
löivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.

Monet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin
oli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan
rannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:

    -- Paarneh vuolkin kainutta,
    paarnai vuolkam kainukoita![19]

Paarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä
vesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa
kotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen
rajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla
verkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat
kalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle.
Mutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet
yhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi,
viimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.

Vesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä
asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään,
painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse
karjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai
kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään
ja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori,
pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; "Täälläkö tekin
olette?" Toinen selitti: "Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie
on koskettu ja pilattu." Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka
Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen
karjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat
metsään.

Vesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin
karjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa
vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti
hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti
elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän,
pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan.
Ja sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita.
Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan
poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli
perilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta
takaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa
rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa
mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi
kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman
muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun
komeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.

Ihmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat
hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on
kirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina
uudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista
ylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri
ihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi
puhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä
maan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia
muita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.

Lapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti
luonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien
kaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.

Lapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät
vedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi
ja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien
jäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.

Sellaisia ihmelähteitä on Santsinlähde Enontekiön Peltovuoman
lähimailla, neljänneksen matkan kylästä pohjoiseen. Kaltio on koko
seutulaisten parannuspaikka, Betesda, johon paikkakunnan sairaita
saatellaan saamaan parannustaan. Varsinkin kaikenlaisiin tarttumuksiin,
rupiin ja vammoihin sekä maasta että vedestä hinkautuneisiin rohtumiin
on lähteen vedessä parantava voima. Pitää vain pistäytyä kolme kertaa
kaltiossa, peseytyä siinä ja joka kerta kyykistyä umpisukkeloon. Mutta
ilmaiseksi ei saivoveden haltijoilta saa pyytää veden voimaa, vaan
lopuksi on heitettävä lähteeseen joku rahalantti, nappi taikka muu
pikku esine uhriksi ja korvaukseksi sekä sanottava:

    -- Ve'en uhri
    ja sairaan terveys!

Siitä vasta antaa kaltion vesi parantavan voimansa. Maitoruvessa
käytetään lasta lähteessä, piirrellään neulalla ja neula heitetään
veteen ja sanotaan:

-- Menköön neulan matkassa tauti sinne!

Lakson Mikko, paikkakunnan paras parantelija ja vammojen sekä maan
pyörryttäjä, oli aikoinaan kuin Santsin ylilääkäri. Hän käytti aina
potilaansa kaltiolla, kolmesti ne siellä valoi ja painoi sukelluksiin,
niin etteivät hiuksetkaan näkyneet, ja heitti heidän puolestaan uhrit
veteen.

Samanlainen parantava uhrikaltio on myöskin Poikkijärven eli Mojotien
kaltio, kaunis, kolmi-, nelimetrinen maansilmä Ounastunturin juurella,
Ounasjärven etelärannalla, vastapäätä Hetan kirkonkylää. Sinne
hettalaiset saattelevat tarttumatautisiaan, pesevät ja käyttävät
upposalla ja heittävät maksuksi neulan sekä uskovat, että neulanen
lähteessä pistelee tautia, jolloin sen pakostakin on poistuttava
sairaasta.

Kuttaisen kylällä, joka on korkealla Muonionjoen päällä Palojoensuusta
pari penikulmaa ylöskäsin, on Kurkionniskan lähellä, joen
pohjoisrannalla, niinikään oma Betesdan lammikkonsa, Rovannenän
alustakaltio. Lähdettä sanotaan myös Noitakaltioksi, ja on se
kymmenkunta metriä leveä, kirkas, ruostevesinen hete korkean, jokea
kohden juoksevan hiekkatievan päättymillä. Keskellä kaltiota on
sammaltunut pikku saari, johon rannalta vie porraspuu. Sitä myöten
astuvat tietäjät potilaineen saarelle parantamistyötänsä toimittamaan.
Kuttaisen Noitakaltio on huomattu hyvin terveelliseksi; jo vanhat
ihmiset ovat tutkineet sen lääkekaltioksi, kun siitä vielä ojakin
virtaa länttä kohden. Lähteellä käyvät suomalaiset, Ruotsin Kuttaisen
kylä, lappalaiset ja kaikki lähimailla asuvaiset. Sinne saatellaan
silmäkipeitä, vamman saaneita, rokko- ja rupitautisia, pitaalisia
ja kaikkia, joita ahdistaa mikä tahansa ulkonainen tuska. Kaltiossa
sairas pestään, upotetaan hänet siihen, painellaan sammalilla ja
luetaan parannussanoja. Lopuksi heitetään veteen rahaa taikka
muuta "rauvanpuolta", sillä jos ei sitä tee, eivät luvut eivätkä
välikappaleet auta mitään. Mutta jos kaikki toimitetaan niinkuin asia
vaatii, lähtee kaltiosta varma apu. Iskon Fiinakin Kuttaisesta, joka
oli pureskellut putkentyveä ja saanut siitä maan tartunnan suuhunsa,
niin että löi lopulta koko naamankin rupeen, meni Noitakaltiolle, pesi
ja pyyhki sammalilla kasvonsa ja ruumiinsa sekä antoi kaltionhaltijalle
uhrin. Hetipä myös rupesi maantartunta pyörtämään ja tuskat loppuivat.

Samoilla tunturimailla, Ruotsin puolella, Kaaressuvannon kirkonkylän
vierellä, on seutukunnan kuulu Hilkukaltio, kuohuva lähde, jonka
pohjasta alituisesti kylmä vesi kumpuaa. Tämä hete on etupäässä
silmätautisten parannuspaikka. Sen viileällä vedellä on tunturien
savuisten kotien kansa jo vanhastaan käynyt kipeitä, vettävaluvia
silmiään huuhtelemassa, ja yhtä ahkerasti Hilkulla vieläkin
käydään. Muuankin lapinäijä pystytti kotansa kaltion äärelle,
asusti siinä koko kesän, käyden joka päivä parannuspesulla ja
antaen uhrinsa vedenisännälle. -- Samanlainen parannuskaltio
on Luspavaaralla Nunastunturin nenällä, yläpuolella kaunista
Kelottijärveä, Kelottijärven talon tienoilla. Siitäkin etsitään apua
maan aiheuttamille raville, ja kolme kertaa pitää siinäkin käydä
umpisukkelossa ja sitten heittää uhrit sijaan.

Yhä vieläkin korkeammalla tunturimaissa, jo Könkämäenon päällä,
vielä Vittangista pohjoiseen, on Suppimuotkan kaltio. Se on lähellä
Suppijärveä, Suppivaaran juurella, vain pieni kirkas silmä, ympyriäinen
kuin muuripata. Tämä aution puuttoman erämaan kirkas saivosilmä on
havaittu erinomaiseksi parannuskaltioksi. Lähteen pohjaan, jonka
hiekkakin on kirkasta kuin kristalli, on pudotettu valkea kivi paikan
merkiksi, ja kaltion äärellä on kivipaasia kuin vartavastisina
istuimina. Vieritse kulkeekin seudun kalamiesten polku, ja retkillään
istahtavat kalanpyytäjät kaltion kiville levähtämään ja ryyppimään
kirkasta saivovettä. Suppimuotkan kaltion vettä ei näet käytetä
ulkonaisiin pesuihin, eikä siihen potilaita paineta upposalle, vaan
vettä juodaan, joten sen voima vaikuttaa sisällisesti.

Ja se vaikuttaakin. Kun Siikavuopion Johan-Petteri ukkokin kulautteli
sitä sairauteensa, tuli hän pian terveeksi; samoin sai myös
Matias-vainaja, Johan Petterin isä, sen voimalla terveytensä takaisin.
Kaltion vesi onkin niin parantavaa ja niin terveellistä, että kaikista
viisaimmankin tohtorin kuulemma häätyy tunnustaa se mahdottoman
voimalliseksi. Puoli tuntia sitä nautittua sen merkillinen vaikutus jo
alkaa tuntua.

Maasta saa tämäkin vesi ihmeellisen voimansa ja väkevyytensä sekä
puhtaan kirkkautensa, sillä maasta löytyvät kaikki väkevätkin aineet ja
välikappaleet sekä merkilliset voimat, mitä näin luonnosta on saatavana.

Ihmeellisimpänä esiintyy se Lapin saivoissa ja saivovesissä.




TAIWAANWALKIAT


Tuli-Lapin komeimpia näkyjä ovat taivaanvalkiat, revontulet, jotka
mahtavina loimuavat talven yössä.

Nekin ovat Lapin suuria kummia, Pohjan talvisen taivaan ihmeitä, joista
etäinen Etelä ei tiedä juuri mitään, saaden vain joskus nähdä pohjan
äärillä himmeähkön valokaaren kuin kaukaisen valkianvaaran kajastuksen;
vain heikon aavistuksen se kuitenkin antaa heille Pohjan perän suuresta
roihusta.

Kesäkautensa elää Lappi kyllä valossa ja paistattaa päivää
kuukausittain yhtä päätä, mutta talvella se on unohdettu pitkään
pimeyteensä ja niin kokonaan hylätty, ettei Etelän päivä ennätä pitkään
aikaan edes pikimmältäänkään katsahtamaan tunturien takaisen
maailman autioita lumikenttiä. Kalpealle kylmälle kuulle ja taivaan
tähdille on aurinko jättänyt koko Lapin talvisen valohoidon.

Mutta vanha kuulu noitien Pohja pitää itse huolen, että Lapin yössäkin
on valoa. Se iskee tulen omiin tauloihinsa taikka hieraisee kuin
kansanrunojen Ilman Ukko tai vanhankansan suurtietäjä kipinät omista
kouristaan ja puhaltaa ne valtavaksi pohjaisen paloksi, joka roihuaa
yli koko Lapin maan.

Heti kun Etelä rupeaa jakamaan kallista valoansa kovin säästellen,
kun yönpimittäjät käyvät äänettöminä lentelemään kuin salaperäiset
tuliset noidannuolet syksyöisellä taivaalla, ja Lapin koivut muuttuvat
kalmankeltaisiksi, sytyttää Pohja soihtunsa. Jo syyskuun ja lokakuun
pitkinä pimeinä rupeavat ruijat palamaan ja valaisemaan Lapin syksyisiä
kenttiä. Mutta vasta talvella, kun pimeys ja pakkanen pääsevät oikein
täyteen valtaansa, joulun kaamosaikana, kun ei päivä enää viikkomääriin
ole jaksanut kohota eteläisten jänkienkään takaisilta ääriltä
edes tunturien huippuja punertamaan, jolloin on vain pimeä pimeässä
kiinni ja pakkanen painuu kolmeen-, neljäänkymmeneen, silloin puhaltaa
pohjoinenkin palonsa täyteen loimoonsa.

Ja se palo on mahtava.

Silloin on Lapinkorvessa komea yönuotio, kun koko pohjoinen taivas
leimuaa kuin valtava noitavalkea. Jossakin kaukana tunturien takaisilla
pimeillä perillä on ensin vain kuin aarnihaudan virvatuli kehunut ja
värähdellyt -- mitkä lienevät näkymättömät voimat siellä kiernanneet,
niin että on ottanut ilmivalkean, ehkäpä jonkun mahtavan lapinnoidan
ärsytyksestä -- ja niin on viimein koko avaruus leiskahtanut liekkeihin.

Toisinaan leimuavat taivaanvalkiat aivan kauheasti. Ne kärhähtävät
ylös taivaanlaelle ja tapailevat linnunrataa sekä taivaannapaa, niin
että loimotuksen raja käy yli taivaan "kahtaalle kuutta", aamukuudesta
iltakuuteen. Lehahtavatpa liekit vielä siitäkin ylitse, linnunradan
poikki ja riehahtavat Seulasiin, jopa joskus Kallanpoikiin asti. Ja
silloin ne oikein liehuvat ja lieputtavat punaisina, sinisinä, vihreinä
ja vaikka minkä värisinä. Taivaalla on niin mahtava kirkkaus, että sen
loiste käy yli koko Lapinmaan, tunturit hohtavat melkein kuin päivällä,
ja kuvahainenkin näkyy hangella. Mutta salaperäisen äänettöminä liekit
vain hulmuavat, juoksevat, tempautuvat takaisin, sitten uudelleen
juoksevat ja taas tempautuvat takaisin. Mutta sitten, kuin olisi joku
tulenlumooja noita ollut siellä kiernaamassa ja lopettanut leikkinsä,
loimot vähitellen kuin väsähtäneinä vaipuvat, painuvat pohjoiselle ja
raukeavat. Huoahtaminen ei kyllä kestä kauan. Pohjan peikko rojauttaa
uutta honkaa yönuotioonsa, ja kohta taas roihuaa avaruus entistä
komeammin. On kuin koko Manalan valkialla vaatetettu kansa ja kaikki
Lapinmaan kyöpelit tulisina keijuisivat ja suihkaisivat ilmassa.

Mutta aivan eteläiselle taivaalle eivät liekit saata suihkata, sillä
siellä on liian lämmin pakkasen maan palolle. Ne leimuavat vain omalla
kylmällä puolellaan ja torailevat pakkasen kanssa.

Niin valtava on taivaanvalkioiden voima, että ne saattavat masentaa
kovimmankin pakkasen. Kun ne iltapuhteen saavat avaruudella omissa
valloissaan oikein riehua, on pakkaselta pian mahti pois. Muutamia
vihaisia paukauksia ja rysäyksiä vain, ja kohta on sää muuttunut. Tulee
lauhempi ilma, jopa vielä perässä ankarat tuiskut ja purkusäät. Sen
tietää kyllä vanha tunturien vaeltajakin, joka pohjoisen loimutessa
joikailee:

    -- Taivaanvalkiat valaisevat maailman,
    ja silloin valkenee ilma.
    Kohta kovat tuiskut tulevat,
    ja pitää neuvonsa korjata
    tuiskun jaloista pois.
    Ja pyytää itsekin, jos on matkalla,
    hopusti pois,
    kun yön aikana
    oikein on valoisa.

Mutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon,
että saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat
vain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena
valokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa
ja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on
oikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin
yht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä
otettu valta pois.

Monet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten
taivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen,
että ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun
paistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret
jäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot
räiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy
hohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä
kovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy
Ruijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.

Mutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista
eikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja
viisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että
ne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä
paloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne
salaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin
ovat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.

Ruijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa
polttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä
tanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat
puuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein
roihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa
menoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät
luontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja,
pysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei
ihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät
silloin arkoina piiloissaan.

Taivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen
kihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein
valloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista
lumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos
kitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee
rautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna
iltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden
roihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat
niin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan
ajajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa,
kiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat
liekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan
ritkuttanutkaan.

Tahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä.
Varsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se
oikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä
vihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa
päälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja
kärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo,
ellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret
tietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.

Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä
taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät.
Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet
aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä
tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima,
ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja
hokea:

    -- Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
    Ruonu, raanu, hut, hut, hut!

Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää
ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä
kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat
vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin
Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin
saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja
se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen
tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä
harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:

    -- Ippu, paiska, tmolle daal,
    gal lee heitto, ko i buolle! [20]

Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo
läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään
enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan,
sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.

Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat
esiin. Hän usutteli:

    -- Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,
    lurkuta, lurkuta, lurkuta!

Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet.
Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi,
puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä
säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten
äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.

"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain
leimutessa ja joikaili hiljalleen:

    -- Jumala, jumala, jumala,
    voia voia voia nanaa!




WANHAN LAPINKIRKON TARINA


Kauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä
omassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja
luottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja
vuosia vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet
uuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä
peikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien
maata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä
pyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat
Lapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat
tunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo
puolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla
työnnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut
lappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen
ja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa.
Kovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita
1300--1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa
Hemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen
parikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun
lopulla, saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa
kristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun
alussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta
1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys
Lapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja
sekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle
kansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan
metsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.

Näiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko,
Rounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin
Rounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisen
Ruotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekä
Enontekiön aina Muonion seutuja myöten.

Jylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen kirkko paikkansa,
jopa aivan "villitunturissa", jossa vielä siihen aikaan Stallot,
maahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat.
Korkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä
alaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta
neljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain,
Kirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven,
Kirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo,
joka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena
kokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne
kohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan
rakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä.
Penikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät
veljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin
lapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean,
tunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.

Ei ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima
tunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä
ja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita
penkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava
kellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa
-- olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri
aisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien
taakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten
jumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone
kuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja
porokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan
suuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin
heidän vanhoille jumalilleen.

Kirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin
suurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan
uutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä
uskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja
vaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui
Rounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä
etelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan
veronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin
apumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi
pian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi
saarnamatkallaan majailla.

Oli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien
yli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona
juoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin
Kalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja
päätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.

Markkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa.
Mutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa
ypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita
kiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja
äänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli
pelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien
jumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.

Saatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen,
12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin
erämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain
nahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina
kuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään
kenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven
laskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman
pyhäkkönsä hoiviin.

Mutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja
markkinapaikka niiden lappalaisten -- ja lantalaisten -- mielestä,
jotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla,
Suontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä,
Koutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä
tulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi
ja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla
rupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle,
pystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet.
Tehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon
tienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren
huomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi,
ja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän
penikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.

Oikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on
suuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla,
pienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin
ainakin aiottu merkkipaikaksi.

Ja siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin
1661.

Ei ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä,
ja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa. Mutta
edeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon
kirkko jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa
ja pienempää lyijyristikkolasia -- sivuseinillä viisi, 7 korttelia
leveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna
ja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä
valoaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa
korkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit,
alttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen
messinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja
ja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja
lopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen
sakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen
kaksiovinen "ullakko" ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden
säilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja
maalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi,
vasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja
lehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta
lehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella
ja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko
punattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.

Rounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta
sitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi,
oikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan
päästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen
kulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen
kuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään
se astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.

Kirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun,
toista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin
sekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi
temppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla
ympäröity korpilinna.

Lätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi
keskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin
nimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan
Jukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö
alussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.

Rakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon
väliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle
Sorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24]
Mutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin
se kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea
oli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain
harmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita -- 2,10-2,20 m korkeita
-- pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä
kapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli
keittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka
kalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä
vielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat
ikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään
päin.

Täällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet
elivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen
kappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi,
kävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa
uskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen
tuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä.
Noituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin
noitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta
kertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran
maksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27]
Ankarana "Herr'-Vuolevina" jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa.
Täällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen
ja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi
vuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin
sekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä
myös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine
väkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana,
kunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää
vieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen
armovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape
raitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29]
Kansanmuistelusten "Herr'-Erkki" oli toimekas järjestyksen mies,
korjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti
vanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria
määräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä.
Kauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa
samoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai
"Herr'-Erkkikin" leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja
Suomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.

Ei liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla
kovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä
he saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia,
raivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä
kalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään
Muonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä
pyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä.
"Herr'-Erkkikin" kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä
pyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta,
on vieläkin kenttä, jota sanotaan "Herr'-Erkin valkamaksi". Kalaa
ja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat
lappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella
jutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin
ylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta "Herr'-Vuolevin"
palkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen
pruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan
matkaansa, niinkuin Keksi laulaa:

    -- Puodin Mommalta pudisti,
    Sijrman jyvät siirsi pois.
    Sinne Sijrman jyvät jouduit
    kahden puolen Karungia.

Alituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon
kuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin
lantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen
ymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon
lantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. "Villilappalaiset"
vain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan
Ruotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.

Kirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi
joskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin
erämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin,
itse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne "Herr'-Erkkikin".
Kalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui
Markkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti
siivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle
puuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä
sekä kuolinpäivä.[33]

Mutta "Herr'-Vuolevi", lapinsynty, Enontekiön esikoispappi,
haudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen
temppelin siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen
ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34]
Rounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman
mielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa
niin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja
juhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli
kysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko
saisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän
matkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille
muita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin
penikulmin meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi
aapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka
ei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli "Herr'-Vuolevi" ahkera
pauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin
suomeksi, vuoroin lapiksi.

Jumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä
kirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella
aina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne
tahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat
matkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto,
johon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe
koukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.

Niinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen,
rannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt
alkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena
vaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan
Herran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat
kastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät
monet Herran temppelissä "papan pauhaamista" kuulemassa sekä kirkon
peräisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä
"poramust ja juhkemust". Mutta kirkosta päästyään monet taas
tuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan
isiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin
kalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha
petäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon
uhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat
uhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin,
silmäkipuihin taikka muihin tauteihin.

Pitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka,
kymmenin penikulmin laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista.
Varsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä
metsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin
kirkkomatkoihinsa. Mutta kun "Herr-Erkki", toimen mies, tuli papiksi,
piti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa
päästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen,
jossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin
kolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja
Gunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin
Kaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka
sunnuntai. Idivuomasta, parin penikulman päästä, ja Kuttaisesta,
kolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei
sattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden
penikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai,
ja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät
perukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-,
neljätoista-penikulmainen erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä
suurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja
tähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun
hengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson
Baas vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin
koskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa
vaikka useamminkin. Mutta "Herr-Erkki" arveli, että se joka rakastaa
Herraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti
Herran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet.
Niin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä
sauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.

Lätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi
markkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä
-- n. 4 x 4 m sekä 4 x 8 m -- kauppiasten "markkinatupia" sekä
lappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä
pappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin,
lapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli "prykitupa", missä
pappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä,
oli "tuomarintupa" sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla,
nimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä
Lapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran
temppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi
papintalo.

Markkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen
maailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen,
sinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan,
ja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti
sinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään
lapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin
markkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja
pääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä
sattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi
ahkiossa -- se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan
-- ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne
turmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto
jään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja,
rautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion
miehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken
markkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun.
Niinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita.
Meni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo
tulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei
ollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi
ilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä
jokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.

Markkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa;
monenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin
poroilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta
siirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset
nuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä
vaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus
papinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina
tippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun.
Ja sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja
hoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat
ilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin
yhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.

Markkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja
jaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä
tunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti
verekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman
omistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta
kun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta.
Sattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten
esim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut
isänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika
oli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt
hotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli
vietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan
kiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin
suuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen;
hänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa,
vastapäätä Markkinakumpua.

Kun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen
rinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa
markkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli.
Nähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia
liikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä
juotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä
ja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan
itsestään paukautettiin auki.

Mutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan
unohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon
pappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla
karjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko
lappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet
penkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut
saarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.

-- Dast lee Herr'-Vuolev paafitam, dast aikom munki...[36] oli
saarnamies aloittanut.

Mutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut
esiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut
äkkilähtö.

-- Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies
kauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut
ulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.

Hoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa
pastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon
perushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla,
saarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli
jäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio
myydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion
kauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin
Jyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä,
markkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli
viimein vaipunut maahan.

Kirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain
vanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon
muinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on
pystytetty muistokivi kirjoituksineen.

Näin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli
vuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja
markkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi.
Pohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon
1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino,
Karasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.

Sitten tuli "riikinjako" 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki
ja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja
jäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa
alueen syrjään.

Ja taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha
temppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi,
kasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin
laskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan
lähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva
virtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies
heläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan.
Niin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat
ja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun
kylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.

Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle,
kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä
kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun
eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona
rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten
majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun
kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen
tunturiseurakunta yhdistettiin jo "riikinjaossa" kappelina Muonioon,
jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin
tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin
Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia
vuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen "koulupappi",
papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta
hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin
Palojoen suun itärannan törmälle.

Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella
kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli
jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan
raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella
lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa
huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati
laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono,
kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa,
ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli
rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa,
kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut
viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit
huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko
kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta
sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven
pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen
saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa
Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin
Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen
tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.

Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut,
kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen
paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi
Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli
ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.

Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin
1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja
ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten
sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen
maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot
ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit,
vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut
patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut
kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta
Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.

Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia
ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu
sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat
saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin.
Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin
heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja
sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat
laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti
nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet
koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset,
joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti
ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä
"Sakasti"- ja "Ullakkolatoina".

Se oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.

Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan,
sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja
saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä
jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan
hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon
jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen
seuraan, ja samoin taas puolestaan "Akamellan äijät" sitä kiskoivat
luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana
taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi,
ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla
vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas.
Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta
kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään
möykettä, jopa joutui talo viimein niin "piruitten keskeen", että
täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli
asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata.
Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.

Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin,
jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.

Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka.
Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja
hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.

Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä
hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä,
on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko.
Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen
aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon
vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.

Kummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen
näköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu
maahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa
kunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on
toimelias "Herr'-Erkkikin" aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään
istuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.

Mutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen
näköpiirin.




KOUTOKEINO


Tunturien tuolla puolen, jo Ruijanmereen kallistuvalla tunturien
vietteellä, on Koutokeino, syvimmän sydän-Lapin vanha kirkonkylä ja
muinainen markkinapaikka, Se on aito lappalainen erämaakylä syvässä
Alattiojoen kurulaaksossa, satojen tunturien joka puolelta saartama
pikku maailma, mikä vasta viimeisen paljakan laelta avautuu tunturien
kiertäjän eteen: kymmenien pienien hökkelien rykelmä kuin vaaksiaisen
pesä monilukuisine koperoineen.

Tuntureita kaikkialla. Jo heti Alattion rannat nousevat jyrkiksi
hiekkatievoiksi ja marastoiksi, sitten etempänä kohoavat
lukemattomiksi tuntureiksi ja paljakoiksi, joita suuret jängät ja
vuomat tai jyrkät autsit erottavat toisistaan; tai on niiden välillä
määrätön luku vesiä: suljettuja pikku saivoja sekä suuria kirkasvetisiä
saivojärviä. Jäämeren mailta siintävät kehämäiset lumikattoiset
Ruijantunturit ja päivän puolella kumottavat laakeaharjaiset
vedenjakaja-selänteet, joiden pohjoisilta juurilta hersyvät vedet
Alattio vie Ruijanmereen.

Metsätöntä lakeutta on koko Koutokeinon tunturimaailma. Petäjäkin
on jäänyt jo maanselän tunturien päiväpuolelle ja kuusi sitäkin
kauemmaksi. Vain koivu on uskaltanut asettua lappalaisen toveriksi,
mutta matalana käyränä turrikkana kuin lapinäijä se kipuaa
tunturinrinteitä, vain notkelmissa ja vesien varsilla suoristaen
valkean vartensa ja nostaen vihannan latvansa korkeammalle.

Seitsemän-, kahdeksantoista penikulmaa on täältä Ruijanrannalle
Possokoppaan, Alattioon, välillä vain Autsin nelitaloinen kylä sekä
Maasin vanha kirkkopaikka ja kymmenkunta talopahaista. Suomen puolelle,
Hettaan, on yli kymmenen penikulmaa kierrätellen muutamien lapintalojen
kautta. Eikä ole minkäänlaisia kesäteitä, lappalaisten pahoja palkaita
vain silloin tällöin, ja taas keinottomia jänkiä ja tuntureita. Mutta
talvella vie vahva tikoitettu porotie Hetasta Koutokeinon kautta
Alattioon, mikä on vanha lannan puolen kulkusuunta Ruijanmerelle.

Sillä jo muinaisina aikoina lapintunturien eteläpuolella asuvat
kansat kulkivat näitä maita tuolle puolen tuntureita sekä Ruijanmeren
rannoille. Näitä väyliä lienevät jo esihistoriallisina aikoina
Pohjanlahden ja Tornionlaakson jatulintarhain rakennusmestarit
matkanneet Ruijanrannoillekin latomaan merkillisiä kivikiekeröitään;
näitä maita pirkkalaiset veronnylkijätkin samoilivat perimmäiseen
Lappiin asti, ja näitä keinoja kulkivat entisaikoina pirkkalaisten
jälkimiehet, Tornion kauppasaksat, joilla oli yksinoikeutettuna
markkinakenttänään koko laaja Tornion-Lappi vanhasta Rounalasta ja
Jukkasjärvestä Utsjokeen saakka. Näitä laajoja erämaita tunturien
porolappalainen jo vanhoista ajoista asti oli tottunut jutamaan syksyin
ja keväin edestakaisin eteläisten tunturien ja outaseutujen sekä
Jäämeren rannan väliä, kunnes 1852 pantiin toimeen rajasulku, niin
etteivät Norjan lappalaiset enää voineet jutaa Suomen puolelle eivätkä
Suomen lappalaisetkaan Norjan rannoille. Ja näitä maita nousi sitten
lantalaisasutus tunturijärville ja painui Jäämeren lappalaismaille.

Tunturien päivän puolen alkulahtöä onkin kaikki tunturientakainen kansa
-- päivän puolen mailla on lapinsukukin viettänyt lapsuutensa, vaikka
se sitten melkein kokonaan onkin sortunut yöpuolen erämaihin.

Niin on Koutokeinonkin kansa, sekä lappi että lannansuku, järjestään
Suomen puolen pahnaa, Hetasta, Kittilästä, Muoniosta, jopa aina
Torniosta ja Kemistäkin saatua alkujuurta. Lapin tunturimaa on
muokannut kaikki sekä lantalaiset että lappalaiset samankaltaisiksi
erämaan eläjiksi, se on vatkannut yhteen sekä lapin että lannan pahnan,
sekoittanut molemmat veret, niin etteipä saata äkikseltä sanoa, mikä on
lappia mikä lannan juurta. Koko kylässä "ei ole kun kaksi lappalaista,
jokk' on äkti lappalaisia". Lannanmiehen jälkeläisistä on tullut täysiä
tunturienkiertäjiä, kotalappalaisia, ja lappalaisesta kietkamesta on
kasvanut hirsimökkien asukkaita, sarvikarjan ja perunapellon hoitajia.
Tunturien porokarja on pukenut kaikki samanlaisiin nahkoihin, ja vanha
"saamekieli" on koko tunturimaan kielenä. Lappia on puku, lappia kieli,
lappia kaikki elämäntavatkin, oli sitten alkulähtö mitä pahnaa tahansa.

Jo koutokeinolaisten huutonimetkin viittaavat Suomeen. Niin on
Kemi-nimisiä lappeja koko suku aina Karasjokea myöten, toisilla kotina
koko tunturimaa, joillakuilla pikkuinen hirsimökki. Tämän suvun
tyvipuoli on Kemissä. Sieltä aikoinaan muuan poika ja tyttö pääsivät
vihavenäläisten käsistä karkuun ja pakenivat pohjoisiin tunturimaihin
sekä joutuivat viimein Koutokeinon papille, Tornensikselle,
palvelijoiksi. Aikuisiksi tultuaan menivät kemiläiset keskenään
naimisiin, ja siitä lähti Kemin suku tuntureita kiertämään. Toinen
etelänlähtöinen lapinjoukko on suuri Tornion suku eli Tornensis, joka
pohjautuu Torniosta ja on perimmiltään oikein papillista pahnaa. Anders
Tornensis, Koutokeinon kolmas pappi, vaikutti tunturien takaisessa
Lapissa 35 vuotta, kunnes sinne kuolikin 1705 ja haudattiin kirkon
lattian alle.[39] Ja tämän sielunpaimenen jälkeläisistä sukeutui
poroja paimentava lapinsuku, joka vieläkin kiertelee Koutokeinon ja
Hetan erämaita. Toiset Tornensikset taas elävät taloissa ja talojen
emäntinä, niinkuin Oskalon ja Alatalon muorit ja "Birit Mikkelsdotter
Tornensis".[40] Kittilän lähtöä ovat Puljut, jotka Enontekiön
Vuontisjärven kautta vähitellen joutuivat tunturien takaisiksi
poropaimeniksi, ja Muoniosta on matkannut Nilimaa. Mutta Enontekiöstä,
tunturien eteläpuolisilta kaiteilta, on saapunut Koutokeinon perusväki.
Niinpä on Hettojen monimiehinen joukko saanut lähtönsä Enontekiön
Hetasta ja hajonnut ympäri erämaita kotakansaksi taikka asettunut
kirkonkylä-kentälle pirttien asukkaiksi. Kirkolla onkin Hettaa taikka
Hetan sukua miltei joka kömmänässä. Sitten on koko suku Speinejä sekä
kotalappalaisina että taloneläjinä, jopa joku kauppamiehenäkin, sitten
Eiraa, Siiriä, Pääriä, Kauppia, Sieppiä, Penttaa ja Ponkua, Rist'iä,
Vars'ia, Maggaa, Orpusta, Suoroa ja Marakattia,[41] joista useimmat
elävät iänkaiken savuisen kodan asukkaina erämaassa. Rikas Näkkäläkin
on Enontekiön miehiä, samoinkuin talossa asustava Palojärvi.

Entisaikaan ei Koutokeinon kirkolla ollut hirsitaloja ensinkään,
joitakuita lappalaisten turvekotia vain sekä kauppiasten markkinatupia.
Mutta sitten rakennettiin papille talo, ja siitä saivat kotaeläjätkin
oppia. Kemin Mikkeli ensimmäisenä juti hirret Hetasta -- metsätön
Koutokeino saa ajaa kaikki rakennuspuunsa aina kymmenen penikulman
päästä yli tunturien -- ja kyhäsi mökin. Saivat sitten vähitellen
muutkin pikku hirsitupia, Hetat, Tornensikset, jopa joku maailmaa
kiertävä porolappalainenkin teki pöksän, jossa saattoi markkinoilla
ollessaan asustella. Kymmenittäin onkin jo kohonnut joen kahta
puolta rantatievojen juurelle mökkejä kaikennäköisiä, enimmäkseen
pieniä harmaita turvekattoisia tupia, vain joku parempi rakennus ja
"maalitalo" joukossa, pappila, nimismiehen asunto, Eriksenin "hutelli",
Speinin talo, "Vuollon Heikki" ja "Vuollon Isko". Seitsemän, kahdeksan
kotalappalaisen pirttiä seisoo joukossa sekä kymmenlukukin heidän
pieniä tavara-aittojaan, useasti pitkässä rivissä pitkin rantaa.

Ja kylän laidassa, korkealla koivikkokummulla, kohoaa pieni punainen
kirkko kalmistoineen, sekä alhaalla jokisuvannon laakealla rannalla
komea "internaatti", kansakoulu, missä tunturikansan lapsia, pehmeää
saamekieltä haastavia nahkapukuisia pikku pentuja pakotetaan
solkkaamaan kovaa ruijankieltä, sekä heidän joikauksen nunnutukseen
tottuneita äänielimiään yrittelemään: "Ja vi elsker dette landet".

Saattavat lapinlapset sitä kyllä laulaakin ja oppia jotakuinkin sen
pykeet ja venytykset, vaikkeivät käsitäkään koko "ja vi elskeristä"
sen enempää. Mutta omaa suurta tunturimaatansa he rakastavat ilman
internaatin opetuksiakin; he rakastavat jylhää erämaata, jossa heillä
on koti ja kotipiha kaikkialla, mihin vain mustan kotansa pystyttävät.
Siellä liikkuu ja lainehtii heidän valtava elonsa, siellä piilevät
vielä heidän muinaiset jumalansa ja kirkkaat pyhät saivonsa, ja joka
tunturi, tieva ja marasto, jänkä, järvi, ja autsi, on heille jo
lapsuudesta tuttu, samoinkuin sadat tunturitarinatkin sekä tarinain
pyhittämät merkkipaikat.

Enin osa Koutokeinon kansasta asuukin enimmän osan elämästään
erämaissa, vain talven suurina kirkkopyhinä kokoontuen vanhaan
yhteiseen keskukseensa, Koutokeinon kirkkolaaksoon. Silloin on
erämaan kirkolla lappi liikkeellä. Muutenkin on talvi tunturikylän
elämänaikaa. Koko Länsi-Lappi jutaa silloin Alattionlaaksoa
edestakaisin: milloin ajetaan Alattioon markkinoille, milloin taas
mennään sieltä elintarpeita hakemaan. Leivätön-Lappi noutaa suuruksensa
Jäämeren rannalta, ja talvi on ainoa aika, jolloin kaukaisimmastakin
lapinkorvesta päästään leipämaiden äärille.

Kesällä tuleentuu lappalaisen tunturielo, talvella "leikkaa" hän elonsa
ja vaihtaa sillä Ruijanrannalta leipämaiden viljaa kesänvaroiksikin.

Mutta kesällä on Koutokeino vain syrjäinen yksinäinen tunturikylä,
johon harvoin kukaan vieras kulkija pohjaksuu. Aivan hiljaista on elämä
kylän kentällä, samaa tuttua väkeä nähdään siinä vain liikkuvan, samat
lapset taajovan ja samat ukot ja akat ovat kyökyttämässä, 90-vuotias
Jussan Jussakin kinnipeskeissään, ja vanha joikuseppä, Maaretan
Mikko, mökkinsä vieressä. Ilman vain omia aikojaan paistatellaan
pitkää parikuukautista kesäpäivää. Porolappi asuu tunturissa, vain
talonomistajat ja "maanviljelijät" elävät kömmänöissään, hoitavat
pikkuisia "putaatti"-tilkkujaan, kalastelevat joessa ja tunturijärvissä
sekä tekevät heinää muutamille lehmilleen ja lampailleen.[42] Vanhat
noitamuorit hiiviskelevät salapuolisin kirkon alapuolella joen
töyräässä olevalle Jabmemiellalle, muinaiselle hautausmaalle, ja
etsivät sieltä vierennän paljastamia ruumiinluita ja pääkalloja, joista
kopistelevat multia pulloonsa.

Sillä Koutokeinossa on vielä muoreja, jotka keräävät kalmanmultia
talteensa ja saavat siten kalmanväen avustamaan tavaran ja maallisen
hyvyyden kokoamisessa. Mutta voimakas kalmanväki ei saa tyydytystään
pelkästä tavarain haalimisesta, vaan se tarvitsee aika-ajoin
suurempiakin tehtäviä: vaatii jonkun ihmisen kidutettavakseen.
Ellei kalmanväen hoitaja sitä hanki, käy väki isäntänsä kimppuun ja
kiduttaa hänet hengiltä. Siksi kalmanväen omistajamuorien pitääkin
aina silloin tällöin antaa väkiaineitaan jollekulle vieraalle, juottaa
kahvissa taikka syöttää ruoan mukana ainakin kerran vuodessa seitsemän
vuoden aikana. Siitä kasvaa sisuksiin "trolli", joka rupeaa ihmistä
kiduttamaan, tekee hänet hulluksi, jopa lopuksi surmaakin, ellei
saada apua toiselta, väkevämmältä tietäjältä. Moni tunturien asukas
on tietämättään saanut ruumiinmullat sisuksiinsa, tullut hulluksi ja
joutunut kituen kuolemaan. Eivät ole niitä saadessaan edes sattuneet
muistamaan olla varoillaan, sillä jos kalmanmultia saadessaan muistaa,
että tässä niitä saattaa olla, niin silloin ne eivät teho. Niin sai
Orpuksen Aslakin Birit kalman sisuksiinsa, kun joi sellaiselta muorilta
maitoa, kitui ja kuoli; samoin Pienan Henrikin Maarit, nuori lapin
vaimo, sai samalta muorilta roskat sisäänsä ja tuli niin hulluksi,
että pelkäsi kaikkia, taajoi väliin aivan mieletönnä, kitui koko
kesän ja syksyllä kuoli. Mutta Juhanaksen Jussalle, joka sai trollin
vatsaansa muorin lihakiisselissä ja tuli niin raivopäiseksi, että
yritteli lentää, oudon puheen ja mölinän vain kuuluessa mahasta, antoi
kylän oppinut kätilö heti lääkettä, ja paikalla ajautui trolli ulos.
Ja se trolli oli kuin sormenpituinen elävä, jolla oli silmätkin kuin
pirulla. Kaikkein kamalimmin kävi Oulan Iskolle, joka muorien oppeja
kokeillen meni kalmatievalle ja otti multia pulloonsa. Mutta pullon
sai joku ilkiö varastaa, ennenkuin hän ehti siitä vielä kenellekään
antaa. Silloin kalman väki kävi Iskon kimppuun ja ahdisti häntä niin,
että ukko hulluna työntyi ulos, sivakoi läpi marastopensaikkojen
tunturiin, riisti kaikki vaatteet päältään, heitteli ne yksitellen
tiepuoleen ja viimein alastonna lasketti alas jängälle ja paleltui
sinne. Mutta kalman väki ei vielä siihen tyytynyt, vaan ajautui Iskon
lapseen ja pani sen niin kovaan tuskaan, ettei se muuta kuin keturoi
vain ja parkui myötäänsä. Haettiin Mavukan Aslak, suuri tietäjä, ja
kun hän vähän aikaa siveli lasta, niin se heti asettui. Mutta silloin
Iskon koira, joka sattui olemaan lähellä, kiljahti kuin olisi puukolla
söhäisty, törmäsi ulvoen ulos ja lähti kamalasti ulisten laukkaamaan
etelään päin, mutta pyöräytti pian mutkan, kapaisi saman tien takaisin,
painui pimeään pohjoiseen ja sinne hävisi.

Vanha usko onkin täällä sydän-Lapissa säilynyt kauimmin. Ei ole monta
vuosikymmentä kulunut siitä, kun Koutokeinossa vielä eli vanhojen
jumalien palvojia ja suurten palvoselojen hoitajia, Korran Pietit
ja Mahtin Aslakat. Saattaa vielä nytkin joku lapinäijä tuntureita
samoillessaan astua salaiseen paikkaansa vanhan jumalansa juureen.
Harmaan seitakiven haltija, jota isätkin ovat palvoneet ja saaneet
menestystä, voi hyvinkin olla yhtä voimakas kuin näkymätön kirkon
jumalakin.

Vanhaa rakasta jumalaa on kovin vaikea hylätä, tuntuu kuin se
yksinäisyyttään valittaen kutsuisi luokseen hiljaiseen erämaahan.
Ja vaikeata on luopua lapsuuden ajan uskostakin. Eikä isiensä uskon
hylkääjä tahdo enää saavuttaa rauhaa, tukala on hänen omistaa uutta
uskoa ja sille kokonaan antautua, sillä isien oppi ja vanhat jumalat
kuitenkin elävät hänen veressään.

Laestadiuksen opin tunnustajia ovat kyllä kaikki tunturimaan
asukkaat. Varsinkin viime kamalat sotavuodet, ankarat nälkäajat sekä
"espaanin"-taudit ovat pelästyttäneet ihmiskansaa, niin että melkein
kaikki ovat kauhtuneet elämäänsä, tunnustaneet syntinsä, saaneet
todistuksen toisilta uskovaisilta ja tulleet kristityiksi. Koko kylässä
ei ole enää "jumalattomia" muita kuin herrat, pappi ensimmäisenä ja
muut perässä. Mutta lukkari on kristitty. Niin koko Koutokeino, pappia
ja muita herroja lukuunottamatta, saattaa luottamuksella katsella
taivasta, joka mahtavien tunturien yllä kaartuu korkeana, vaikkakin
se samalla kertaa pelonsekaisella kunnioituksella kulkee vanhojen
tunturipyhättöjensä ohitse.

Mutta Koutokeinon ensimmäinen uskonheräys oli kamala, niin että sitä
vieläkin jälkimaailma kammolla muistelee.

Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin Laestadius alkoi suuren
herätystyönsä synkässä Lapissa ja hirveillä manauksillaan sekä
jyrisevillä lakisaarnoillaan sai erämaan ihmisen kauhistumaan, ja taas
toiselta puolen ihanilla kuvauksillaan jumalanlasten tulevasta elämästä
nosti tunturikansan ihan haltioihinsa.

Metsien kansa on herkkää, varsinkin lapinkorpien väki, joka saa enimmän
osan elämästään viettää erämaan yksinäisyydessä, tovereinaan vain
maahiaiset ja saivojärvien asukkaat sekä tunturien Stallot, ympärillään
toisinaan talven pitkä pimeys, jolloin kaikenlaiset näkymättömät
peikot, kummitukset ja voimat ihan lentävät ilmassa sekä sadat tuhannet
ihmeelliset tarinat ja muistelukset kulkevat tunturista tunturiin ja
kasvavat vielä ihmeellisemmiksi.

Helposti liikahtaa tämä herkkä kansa, saattaapa joutua kokonaan
suunniltaakin. Laestadiuksen voimakas pauhaaminenkin, jollaista ei oltu
koskaan ennen kuultu, kokonaan järkytti tunturimaan asukkaat. Päästyään
synnintuskista ja helvetin kauhuista, he tulivat "liikutuksiin",
hihkuivat ja hyppivät ilosta kun heidät, metsien lapset, oli todistettu
pelättävän taivaan Jumalan lapsiksi sekä Kristuksen veljiksi, sisariksi
ja morsiamiksi. Mutta kaukaisten tunturien yksinäisille poropaimenille,
joille ennen oli vain pauhattu synnistä ja parannuksenteosta,
jumalanpelvosta ja vaikeasta laintäyttämisestä, oli tällainen
ylenpalttinen hyvyys jo liikaa. "Usko oli killa hiva, mutta selitus
tuli villiksi". Kun tunturilaisille kerran oli todistettu synnit
anteeksi, ja he liikutuksien kautta olivat saaneet itse Pyhän Hengen,
olivat he silloin synnittömiä, pyhiä ja puhtaita kuin enkelit. Eivät
he tarvinneet uskottomia pappeja, joiden oppi oli perkeleestä, sillä
he olivat itse jumalan pappeja ja uskonjulistajia: raamattunsakin he
vatkasivat tuleen, taikka tallasivat jalkojensa alle, koska heissä
itsessä oli jumalanhenki, joka valaisi paremmin kuin kuollut kirja
vaikeasti ymmärrettävine mustine koukeroineen. He olivat itse raamattu
ja uusi testamentti, Siinai ja laki, joka tuomitsee jumalattoman
maailman ja perkeleen oppia pauhaavat papit. Jumalan jäseninä tunsivat
jotkut itsensä kaikkitietävän vertaisiksi, jopa joku synnitön ja
Pyhästä Hengestä syntynyt uskoi olevansa itse Kristus, uusi Kristus,
sillä entinen oli kadottanut voimansa.

Ja niin uskoi tunturikansa, että Jumala oli astunut heidän erämaahansa
entisten tunturijumalien sijaan, ja uusi maailman valkeus oli koittanut
Lapin autioilla tuntureilla, ja oli sieltä leviävä yli koko maailman,
Koutokeinon kautta Tornioon asti. Ja he, jumalan hengen saaneet
tunturilaiset, olivat uuden uskon apostoleita.

Tuli suuri villitys Koutokeinon erämaahan. "Villiuskolaisia" koetettiin
saada järkiinsä, mutta siitä he vain yltyivät, jopa rupesivat tekemään
väkivaltaakin. Silloin joitakuita kiihkoilijoita vangittiin, ja siitä
kiihtyivät tunturilaiset vielä enemmän. Rauhallinen erämaan kansa
oli todellakin villiintynyt väkeväksi voimaksi. Niinkuin suurta
metsäjärveä patoavaan hiekkatievaan kaivettu pikku puro yhtäkkiä paisuu
suureksi väyläksi, jonka kautta ennen tyyni järvi pauhaten murtautuu
ja upottaa allensa kaikki, niin mielettömään uskoonsa haltioituneet
tunturilaisetkin kuohahtivat. Pyhässä uskonkiihkossaan lähti koko
tunturikansa painumaan alamaita kohden, julistamaan heille ilmoitettua
suurta oppia ja rankaisemaan sen vastustajia, tuomaan sotaa maan päälle
niinkuin he sanoivat.

-- Aaldagas dolla -- ukkosen tuli -- langetkoon alas ja hävittäköön
kaikki jumalattomat! huusivat he.

Synkkänä syksyn aikana 1852 Mikkelin jälkeen, jolloin Lapin päivät
jo lähenivät talven pimeää yötä, villiintynyt erämaa lähti "pyhään
sotaan". Länsituntureilta tulvahti kansa lapintalolta ja kodalta
toiselle Koutokeinoa kohden. Mutta ei ollut köyhillä tunturilaisilla
sotavarustuksia. Koivunrisuilla he olivat tottuneet pitämään kurissa
tottelemattomia lapsiansa, ja koivunrisukimput sekä vahvan uskonsa ja
haltioituneen voimansa varasivat he matkaansa taisteluvälineikseen.
Vahvat nuoret miehet, Aslak Hetta, "Ylpeä Aslak" ja Lars Hetta, Aslakan
veli, sekä Maunus Sompio, "Aslakan Maunus", olivat joukon johtajia ja
kiihkeimpiä uskonmiehiä.

Niinkuin tunturimyrsky tuli joukko lappalaisasunnoille, etsi ja poltti
"pipelit", kirosi, syljeskeli ja pieksi vitsoilla miehet, naiset,
lapset ja kaikki ihmiset, jotka eivät tahtoneet heidän uskoansa
tunnustaa. Miehiä ja naisia pakottivat he kaikkien nähden harjoittamaan
yhteyttä, ja siten todistamaan kääntymisensä ja uskonsa. Sen jälkeen
heille puolestaan todistettiin, että he olivat nyt pyhiä niinkuin
muutkin. Kaalaniityn Kainon Lasse, joka ei ruvennut taipumaan,
köytettiin porohihnoilla ja vitsottiin. Mutta ukko pääsi karkuun ja
lennätti hätäviestin Koutokeinoon, jossa kuitenkaan ei asiaa sen
pahemmaksi uskottu, naurettiin vain "lappalaisten sodalle".

Mutta tunturiväki tulvahti Koutokeinon kirkolle ja riensi siellä
talosta toiseen kiroten ja pieksäen jumalatonta kansaa ja "kääntäen"
sitä uskoonsa. Johtajat toimittivat käännytystyötä, ja joukko huusi
ja ulvoi ympärillä. Kestikievarin isäntä, Hetan Juhan-Matiaskin, sai
omassa pirtissään vanhan lapinämmän kanssa toimittaa "pyhäin yhteyteen"
ottamisensa. Mutta kun ukko oli päässyt siitä vapaaksi, sylki ja
kirosi hän koko pyhitystoimituksen ja lähti noituen noutamaan Autsista
apuväkeä. Mutta villiintynyt joukko ryntäsi kauppias Ruthin taloon,
hakkasi puukoillaan kauppiaan kuoliaaksi, ryösti tavarat ja pisti talon
palamaan. Sitten syöksyi lauma nimismies Buchtin kimppuun ja surmasi
hänetkin. Sen jälkeen rynnättiin pappilaan käännyttämään "helvetin
apostolia" Hvoslevia, joka "oli musta kuin saatana". Uskonvimmassaan
lapinakat ajoivat vitsomalla paholaisia pois pappilan naisväestä ja
renkipojista, ja miehet rääkkäsivät pappia, ollen jo vähällä hänet
tappaakin.

Mutta silloin tuli Autsista apua. Pyhitystään kiroileva kestikievari
toi vimmastuneena sieltä joukon raavaita miehiä, jotka kanget ja
soikarat sojossa syöksyivät villiläisten kimppuun. Samaan joukkoon
yhtyivät kyläläisetkin sekä kylään kaupparetkellään pysähtyneet
kolarilaiset, Filpan ja Pääkkölän isännät ja Matin Jussa. Ja silloin
vasta alkoi "sota". Pappilan takana kentällä, kirkkotievan juurella,
tuli ankara yhteenotto. Matin Jussa huiteli aisalla kahtapuolta,
niin että akkain komsiot lentelivät, Pääkkö ja Filppa heittelivät
peskiukkoja kuin kintaita, ja autsilainen Tuuri teki kanki kourassa
luokoa. Lukkari Klemettikin joutui pyssyineen sotakentälle ja
pamautteli tyhjiä ruutipanoksia. Pian oli tunturien risukimppuinen
sotajoukko kolhittu kenttään, sidottu köysiin ja teljetty aittoihin,
eikä ollut tullut hengensurmaa enempää kuin yhdestä lapinakasta, joka
rytäkässä sotkeutui jalkoihin ja tallattiin kuoliaaksi. Mutta akan
komsiolapsi pelastui ja tuli sitten aikuisena Lassin Pieran eukoksi.

Sitten lähdettiin sortunutta sotajoukkoa Lassin Niilan johdolla viemään
pitkässä raidossa Possokoppaan. Neljänäkymmentä miestä istutettiin
ahkioihin, ja ranteet puukapuloihin sidottuina saivat vapaan tunturin
isot lapset, jotka tahtoivat koko maailman tehdä Jumalan kansaksi,
vaeltaa Jäämeren rannan kolkkoon vankilaan. Mutta matkalla vielä muuan
ponnistelihe irti ja rupesi toisiakin vapauttamaan. Ajomies ehti
kuitenkin hätään, iski häneltä leukapielen poikki, ja mies kuoli sitten
Alattion vankilassa.

Surullinen oli näiden uskontaistelijain kohtalo: monet joutuivat
eliniäkseen vankeuteen, toisten päästessä vähemmällä. Mutta joukon
johtajat, viisi miestä, tuomittiin kuolemaan. Kolme heistä sitten
armahdettiin elinkautisiksi, mutta Aslak Hetta ja Maunus Sompio
mestattiin Alattiossa lokakuussa 1854. He eivät ensinkään katuneet
tekoansa, vaan uskoivat ja väittivät edelleenkin, että heitä oli itse
Jumala johdattanut taisteluun jumalatonta maailmaa vastaan. "Ylpeä
Aslak" varsinkin oli kovana ja uskoi, ettei "peevelin" kirves pysty
häneen, jossa oli jumalanhenki. Niin uskoi Maunuskin. Mutta kun Maunus
näki, kuinka Aslakan pää vierähti alas, ja kieli vielä lipisi suussa,
pelästyi hän niin, että oli jo aivan kuin kuollut, kun hänen vuoronsa
tuli.

Mutta muuan johtomiehistä ja kuolemaan tuomituista, nuori Lars Hetta,
joutui vankilassa ollessaan hyväpäisenä miehenä professori Friisin
kielimestariksi, kun tämä käänsi Uutta Testamenttia lapiksi, ja
myöhemmin koko lappalaisraamatun kielimestariksi. Siivona miehenä
pääsi Lars Hetta vapaaksi 12 vuotta istuttuaan, tuli kotituntureilleen
ja meni naimisiin entisen "villiuskolais"-toverinsa kanssa. Heidän
jälkeläisiään elää vielä Koutokeinon tuntureilla.

Tällainen oli Koutokeinon tunturimaissa tapahtunut uskonherätys.
Viestit siitä vierähtivät yli Lapin ja koko maan. Kamalia asioita
kerrottiin tunturien "villluskolaisista", Koutokeinon "lakiheräyksestä"
ja "lappalaisten kurikkasodasta". Jopa aina Kittilässä ja Kolarissa
asti pelättiin, että villiuskon levittäjät sotajoukkoineen ryntäävät
surmaretkelleen alamaihin. Koko Koutokeino sai pelottavan maineen.
Samoin Laestadiuksen opin saarnamiehiä alkuaikoina kovin pelättiin, ja
"villiläisinä" heidät karkoitettiin monta kertaa pois koko kylästä.




AKAMELLA JA KURJENPOLWI


Lapinkorpi antoi kansalleen turvan ja toimeentulon ja soi viimeisenkin
turvapaikan sittenkun korvenkiertäjän päivät päättyivät.

Pitkin Lapin erämaita näkee vieläkin monissa paikoin korven vanhimpain
leposijoja: "Manalais-saajoja" jänkien keskellä. "Manalais"-taikka
"Ruumissaaria" järvissä, "Haltijatievoja" järvien taikka jokien
ja jänkien rannoilla. Niiden harjuilla on pitkäkkäitä, maahan
painuneita kuoppia, monesti useampiakin vierekkäin, ja niitä
sanotaan "Lapinhaudoiksi", joskus "Stallojen haudoiksi", Lapinkorven
ensimmäisten raivaajain, jylhien Stallo-peikkojen leposijoiksi.
Sanotaan näitä kalmakenttiä useasti myös "ristimättömän kansan
kalmistoiksi", sillä näitä hautoja ei ole ristillä siunattu, eikä
näistä viimeisellä tuomiolla nousta Ihmisenpojan eteen. Nämä leposijat
on siunattu lapintietäjien sanoilla, niihin on saatettu vainajat kaikki
varustukset matkassaan, ja niistä he ovat nousseet ennen menneitten
isiensä seuraan pyhällevuorelle, pyhiin tievoihin, tai ovat päässeet
saivokansan joukkoon. Siellä elää muinainen tunturikansa edelleenkin
ja, niinkuin ennen maan päällä ollessaan, hoitelee porokarjaansa,
metsästää ja käy kalassa. Mutta elämä on vain paljoa onnellisempaa,
sillä metsät ja vedet ovat viljaa täynnä, porot suuria ja komeita.

Pyhiltä asunnoiltaan saattaa edesmennyt lappi vieläkin lähteä
liikkumaan muinaisille kotipaikoilleen lapinkorpiin. Monta kertaa
on suurissa erämaissa kuultu -- yönuotiolla makaavat erämiehet ja
poropaimenet ovat kuulleet --, kun vanhalappi on ollut liikkeellä.
Varsinkin jänkien rannoilla, marastoissa ja jäkäläisillä tievamailla,
saa erämies useasti kuulla, kun näkymätön lappi laskee pororaitoineen
ja tokkineen halki erämaiden, niin että helinä ja poronsorkkien
napsahtelu vain kuuluu, tai taas sivakkamiehet "tyyräävät" yhtenä
suhinana pitkin myötäleitä. Arkoja erämiehiä tämä entiskansan meno
kyllä kammottaa, mutta kun heittäytyy siunaten yönuotiolle taikka
asettaa sijansa jängän keskelle saajoon, niin saa olla vanhaltaväeltä
rauhassa.

Mutta sitten kun tunturikansa oli valettu kastevesillä, piti sen
vainajatkin saatella siunattuihin multiin. Kirkko piti kiinni
kastetusta kansastaan ja kielsi ankarasti, ettei "Herrassa nukkuneiden
vainajien ruumiita, jotka ovat olleet Pyhän Hengen asuntoja, saa
halpamaisesti pois nakata eikä haudata sinne tänne metsiin", vaan on
kaikki vainajat haudattava yhteiseen hautausmaahan, jonka ympärille
on rakennettava aita, "etteivät karhut, sudet, ahmat, ketut ja koirat
voisi kaivaa niitä ylös ja syödä suuhunsa, ja antakoot sitten papin
lukea käsikirjasta määrätyt rukoukset." Niin erotettiin erämaan
kiertäjät edesmenneestä heimostaan; kastepesu jo riisti heidät
kastamattomasta kansastaan sekä tutuista tunturijumalista ja siunattu
multa katkaisi lopunkin. Ei saanut tunturin asukas enää toivoa
pääsevänsä isien seuraan saivoon ja passevaaraan, vaan hänen piti muun
ristikansan mukana nousta tuntemattoman jumalan eteen tekemään tiliä
korpivaelluksestaan.

Pitkä matka oli kaukaisten tunturien vainajilla siunattuun maahan, joka
tavallisesti oli seutukunnan keskuksessa papin ja kirkon hoivissa.
Rounalankin esikoiskalmistoon, Vittangin villitunturissa, kerääntyi
koko pohjoinen, ristin turrissa kuollut Tornion-Lappi, samoin sitten
myöhemmin Lätäsenon korkeaan kirkkokumpuun. Mutta Muonion seutujen
asukkailla oli siunattu maansa Akamellassa, Muonionjoella, ja Kittilän
erämaiden kiertäjillä oli pyhitetty kumpunsa Kurjenpolvessa, Ounasjoen
rannalla. Akamella ja Kurjenpolvi ovatkin Rounalan ja Lätäsenon
kalmistojen kanssa Länsi-Lapin vanhimmat ristityn kansan kalmakummut,
siunatut jo niinä aikoina, jolloin kirkonkellot ensimmäisiä kertojaan
kajahtelivat Lapin kaukaisissa erämaissa. Hylättyjä ja unohdettuja ovat
jo kaikki. Ei tarvita enää Akamellaakaan, vaikka siihen vielä viime
vuosisadalla on joku vainaja haudattu, ja Kurjenpolven kalmistosta
tietävät vain tarinat kertoa.

Kurjenpolven kummun valitsi vainaja itse lepopaikakseen. Se tapahtui
jo entisinä aikoina, kun Kittilässä ei vielä ollut kirkkoa eikä
pappiakaan. Lähdettiin Kaukosesta viemään vainajaa maahan ja sauvottiin
jokea ylös, epätietoisina, mistä löydettäisiin sovelias paikka.
Torkahti soutaja veneessä, ja silloin sanoi kuollut hänelle:

-- Missä kurki hyppää ja lähtee lentämään, siihen hautaa!

Ja mies sai soutaa sekä sauvoa vielä neljänneksen ylöspäin Kittilän
nykyisestä kirkonkylästäkin. Siellä vasta näki kurjen, joka eräältä
itärannan kummulta lähti lentoon. Ja kummulle, niittyjen ja jänkien
laitaan, hautasi soutaja vainajansa.

Kumpu sai Kurjenpolven nimen, ja siitä tuli Kittilän lappalaisten
hautapaikka, joka myöhemmin siunattiin ja aidattiin kastetun kansan
kalmistoksi, ehkä noin 1600-luvulla.

Sadat Lapinkorven vainajat saivat jokirannan kummussa leponsa.
Ikivanhaan tapaan kaivettiin suurehkoja salvoshautoja, joihin
voitiin laskea useampiakin vainajia. Hautain seinät kehystettiin
hirsisalvoksella, katoksikin ladottiin hirsiä ja peitoksi luotiin vain
ohut multakerros. Tällaisia manalankammioita rakennettiin entisiin
aikoihin lapin kalmistoihin ja Kurjenpolvenkin kumpu niistä täyttyi.
Mutta aikojen kuluessa, kun hautausmaa hylättynä jäi omiin hoitoihinsa,
ja vainajat arkkuineen maatuivat, märkänivät ja luhistuivat hautojen
kattopäreetkin, ja suuret kuopat täyttivät koko kalmiston. Niin onkin
Lapin vanhoissa kalmakummuissa kaikenkokoisia kuoppia miltei vieri
vieressä; Lätäsenonkin kirkkokummussa on niitä 30-40, ja Kurjenpolven
tiheässä kuusikossa ovat vieläkin monet suuret maakuopat hahmollaan.

Vielä hyvin myöhäisinäkin aikoina laitettiin Lapissa salvoshautoja,
Niiden syviä suuria kuopanteita näkee vielä Kittilän Kariniemen
kalmistomännikössäkin, johon Kurjenpolven jälkeen ruvettiin vainajia
hautaamaan, kun 1778 saatiin Kittilään pieni kirkkotupa Kariniemen
pellolle.

Nyt on Kurjenpolven lappalaiskalmisto jo kokonaan joutunut luonnon
hoitoon. Kuusi- ja koivumetsä täyttää koko kummun, ja moneen
hautakuoppaankin on suuri puu työntänyt tyvensä. Aita on jo aikoja
kaatunut ja lahonut. Ei kukaan enää huolehdi vanhan lapinkansan
leposijasta. Mutta vanhaväki, mikä siellä asustaa, hoitelee sitä
parhaansa mukaan. Tuhosi kerran tulipalo koko metsän ja jängän
kalmiston ympäriltä, mutta niin varjeli Kurjenpolven kansa
lepometsikkönsä, ettei tuli koskenut edes aitaankaan, sati sitten
pyhään metsikköön. Ympäritse vain karpesi ja kaikki kärvensi, mutta
vainajain kummun jätti rauhaan.

Vähän alapuolella Ylimuonion kylää, Muonionjoen länsirannalla, on
vanha Akamella, joka on kuin luotu erämaan kansan kalmistoksi. Se
on syrjäisen seudun yksinäinen korkea jyppyrä, joka jyrkästi kohoaa
suvannon rannasta. Kummun alla leviää laaja saarekas jokiväylä, jonka
takaa monet vaarat ja tunturit näkyvät, ja ympärillä on äänetön
metsä. Maanpuolella, vähän matkaa lounaiseen päin, on pieni kalainen
Mellasaivo. Akamella on, samoinkuin Kurjenpolvikin, vainajan itsensä
valitsema. Haudattiin näet muuan lapinakka samalle rannalle ylempänä
olevaan tievaan, mutta ei saanutkaan siinä rauhaa, vaan tuli sanomaan:

-- Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.

Siihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon
mutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla
mieluisa paikka.

Akamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten
saattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko
seutukunnan siunattu kalmakumpu.

Siihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle
asettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin
talvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin
semmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla
ilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin
komsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin
vanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin
hirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin
sitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai
sivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea
vainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin "sukuhautoja", oli
monilla lantalaisillakin.

Korkealla, hirsistä salvetulla aidalla ympäröitiin koko kumpu, 20-30
metriä ristiinsä, ja aitaan oli määräysten mukaan jokaisen erämaan
isännän salvettava osansa, kolme, neljä syltä pitkä hirsileippo
poikittaisine sidehirsineen. Vahva portti oli virran yläjuoksulle,
sillä sinne käsin, vastavirran puolelle, eivät manalaiset niinkään
seuranneet kalmistossa kävijää.

Aikojen kuluessa karttui pieni kalmisto täyteen hautoja ja
hautapatsaita. Monella haudalla seisoi raudasta taottu, parin, kolmen
korttelin pituinen, puupatsaan nenään isketty risti, jonka kourissa
riippui isoja ja pieniä rautarenkaita; useasti oli nokassa vielä
rautainen tuuliviiri. Ylitalon Kusto-vainaalla oli valkoiseksi maalattu
pyöreä taulu. Mutta Olli Purasella, joka Pellon Purasesta viisi
miespolvea takaperin oli tullut Ylimuonion ensimmäiseksi Puraseksi, oli
itse laatimansa komea risti. Se oli neljä kyynärää korkea nelikulmainen
pylväs, johon neljälle tuulelle oli isketty rautakourat, ja joka
kouraan ripustettu kolmikorttelinen lauta. Lautoihin oli ukko itse
"puukkotyylillä" kaivertanut "koko elämäkertansa". Oli pylväässä vielä
"uskonsilmäkin", pieni pyöreä, kehystetty lasilevy, joka katsoi länttä
kohden. Tuuli kun oikein puhalsi korkean tievan ylitse, helisivät
ristien lukemattomat renkaat, ja viirit kilvan kitkuttivat, niin että
kalmistosta kuului sekä iloinen helähtely että surkea voihke ja valitus
joen toiselle rannalle asti. Mutta Olli Purasen elämäkertalaudat
lapattivat ja heilahtelivat vain verkalleen, vakaisena katseli
uskonsilmä, ja Ylitalon Kuston pyöreä taulu kumotti yli aidan kuin
vainajan valkoinen lakki.

Vierekkäin joutuivat tievan multiin odottamaan Herransa tuloa sekä
lappi että lanta. Joutui sinne suuri tietäjä ja Lapin kirkkojen
rakennusmestari Vuopiokin ja moni muukin lapintietäjä; joutuipa
Parkajoen muorikin, joka ei Akamellassa saanutkaan lepoa. Kotoiset
huolet ahdistelivat muori rukkaa, niin että hänen täytyi heti nousta
ylös ja köppäistä kotipihoilleen. Ajettiin muori kyllä säälimättä
takaisin hautaan ja laitettiin arkunkansi lujilla rautakrookeilla
kiinni, mutta muori tuli vielä sittenkin monet kerrat kotiinsa
kummittelemaan. Vasta kun muuan raaka äijä meni ja manaten pyöräytti
arkun vainajineen kumoon, ei muori parka päässyt enää pois haudastaan.

Parkajoen muori ei kyllä ollut ainoa Akamellan asukas, jolle ei hauta
suonut lepoa. Sinne joutui kaikenlaista "Herrassa nukkunutta" kansaa,
epäuskoisia äijiä, poronvarkaita ja suuria, väkeviä lovinoitiakin,
ja niiden rauhattomat ja mahtavat henget eivät mahtuneet ahtaassa
maakomerossa asumaan, vaan niiden täytyi päästä edelleenkin liikkumaan
ja toimimaan. Akamella olikin pelottava paikka, niinkuin ainakin suuret
kalmankentät, joihin kaikki kansakunnan sekä mahti että kurjuus lopuksi
kootaan.

Vielä pelottavammaksi tuli Akamella, kun uusien Manan matkamiesten
saapuessa pieni Manala kävi niin ahtaaksi, että täytyi entisiä
asukkaita karkoittaa pois. Vanhat puoleksi lahoneet arkut raastettiin
luukasoineen, kaikkineen lepokammioistaan ja heitettiin aidan taakse
kankaalle, ja toinen vainaja laskettiin sijaan. Joskus riistettiin
jotenkuten säilynyt arkku entiseltä omistajaltaan ja annettiin se
jollekin köyhälle kulkurille taikka lapinäijälle makuusuojaksi. Suuret
röykkiöt luita, arkunraakkeja ja ahkiorajoja sekä rikkoutuneita
hautaristejä kasautui kalmismaan vierelle. Koirat ja korpit sekä
muut riettaeläimet raastoivat ja lennättelivät luita ympäri metsiä,
ja niiden mukana taas joutui kalmanväkikin liikkeelle ja teki paikan
rauhattomaksi.

Mutta sitten Akamella vasta oikein kolonnäköiseksi tuli, kun Muonio
sekä Ruotsin puolen Muonionalusta, jotka ennen yhdessä saapuivat
Akamellaan levolle, saivat kumpikin oman uuden hautausmaansa, ja vanha
Akamella hylättynä jäi kokonaan hoidotta. Kammiohautojen kattolankut
lahoivat ja putosivat alas, ja niin viimein kaikki haudat aukenivat
kuin tuomiopäivän tullessa. Sieltä kattoparsien välistä, lahoneista
arkuista, irvistelivät kolkot luurangot, siellä lapinäijät peskeissään,
vanttuut käsissä ja poronkoipikengät jaloissa kellettivät ahkioissaan,
siellä pienet lapsen luurangot makasivat komsioissa, siellä Vuopion
tietäjänkin haamu täysissä vaatteissaan lepäsi. Ja hautausmaalla oli
kaikkialla luita ja luukappaleita, pääkalloja, leukaluita, sääriluita,
reisikontteja sekä ulkopuolella kalmistoa kasoittain vainajain
jäännöksiä ja arkkujen jätteitä.

Akamella oli todellakin kamala kuolemankumpu.

Vanha tunturien kiertäjä lappi, joka oli erämaistaan ajettu tänne
siunatun mullan lepoon, olikin häpeällisesti karkoitettu leposijastaan
ja annettu riettaeläinten raastettavaksi. Eikä sillä, kastevesillä
valettuna, ollut enää sijaa oman heimonkaan pyhällävuorella. Niin
joutuivat erämaan kiertäjät vielä kuolemansakin jälkeen kulkemaan
kodittomina.

Ja Akamella tuli yhä kammottavammaksi. Sen ympärillä liikkui häväisty
vanhalappi ja kaikki levostaan häiritty kalmanjoukko, niin ettei
kristikansakaan koskaan tahtonut päästä rauhassa kulkemaan ohitse.
Syksyöisin näkymättömät henget ahdistelivat soutajaa joella, ja
talvisin taas oli moni ajomies aivan pääsemättömissä niiden kanssa.
Joskus asettui rekeen niin paljon näkymätöntä väkeä, että hevonen sai
höyryten kiskoa, ja joskus ruvettiin miestä väkisin viemään kalmistoon.
Väliin puuttui reki niin jykeäksi, ettei liikkunut ensinkään. Silloin
täytyi riisua hevonen valjaista, katsoa längistä lävitse, pyyhkiä
kuorma puhtaaksi ja ankarasti ärjäistä:

-- Pois kaikki liika väki minun reestäni!

Siitä vasta lähti reki liikkeelle.

Pitkät ajat oli Akamella koko paikkakunnan kammona. Tunturikansan
haltijat liikkuivat kuin kostonhengessä. Viimein kuitenkin
Muonionalustan kauppamies Kusto Forsström laitatti kalmiston kuntoon.
Hän sai Saaren Tanelin, Jierisjärven miehen, hautaamaan luut
kuoppiinsa ja polttamaan kaikki arkkujen ja ristien jätteet, maksoi
miehelle hyvästi ja juotti hänelle viinaa. Luurangot kyllä sai Taneli
kuopatuiksi, ja paukkuen paloivat kalmanvoimaa saaneet kappaleet, mutta
ukkoon itseensä tarttui kalmanväki, niin ettei hän sen erän perästä
enää ollut ennallaan, eikä tahtonut saada rauhaa missään. Viimein sama
väki kävi Tanelin kimppuun Jierisjärvellä, väänsi niskat nurin ja ajoi
kuolleena veneessä rantaan.

Vähitellen sitten Akamellan väki asettui. Kun luurangot ja muut
kalmankappaleet pääsivät jälleen mullan alle rauhaan ja sinne viimein
lahoivat, uupui kalmiston väkikin ja vaipui maahan, eikä sillä ollut
enää voimaa lähteä liikkeelle.

Niin pääsi Akamellan siunattuihin multiin kätketty, monia kovia
kokenut, aina vainottu, vielä haudassakin halveksittu tunturien
kiertäjäkansa vihdoinkin lepoonsa.




SANA- JA ASIASELITYKSIÄ


Sivu 5. Juovattaa, lapin tshuövvot = seurata jonkun perässä, noudattaa
jälkiä.

" "Lapinkorveksi" nimitettiin entisinä aikoina lappalaisten koko
asuma-aluetta, joka muinoin ulottui etelässä aina Kokemäenjoen ja
Laatokan pohjoisten rantamaiden takalistoille.

" muistella, lap. muihtalet = kertoa asioita, tapahtumia, tarinoita.

" muistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.

" äijiksi ja ämmiksi nimitetään Peräpohjassa ja Lapissa myös isoisää
ja -äitiä.

6. palas, lap. palkes = polku.

7. asentokuusi = erämiesten tilapäinen oleskelupaikka, "asentopaikka".
Kuusen juurella nuotiolla vietetään yö.

" "Kainuunmereksi" sanottiin entisinä aikoina Pohjanlahden pohjoisosaa.

8. kiveliö = asumaton suuri erämaa.

9. Hämeenkuotko, kuotko = rämeinen notkelma.

" Hämeenlantto, lantto = notkelma, pieni vesilampi (Kolari).

10. kaira = jokien tai jokihaarojen välinen alue.

11. lompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, useinkin jokilaajentuma.

" kalakenttä = kalamiehen asentopaikka kalaveden äärellä.

" Köngäsen kalmisto. Pajalan kirkko ja kalmisto oli ennen, vielä
Laestadiuksen aikana, 2-3 km Tornion- ja Muonionjoen yhtymäpaikasta
ylös käsin, Tornionjoen etelärannalla, lähellä Köngäsen kuulua
rautaruukkia. Kirkko on sittemmin muutettu 6-7 km ylemmäksi Pajalaan.

13. kurujärvi, kuru = tunturien taikka tievojen välinen notko,
tuntureissa useinkin jyrkkäseinäinen.

" Halingonkoste, koste = aivan tyyni suvantopaikka, useinkin kosken
alapuolella.

" lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, myös: yleensä suomalainen.

14. Porokodanmella, mella, lap. mielle = hiekkakumpu, tav. vesien
rannoilla. "Semmoinen tuhkapaikka" (Kolari).

" kueri = taimen.

" Niesakero, kero = pyöreäpäinen tunturilaki.

" "risukalaksi" Lapissa ja Peräpohjassa sanotaan särkeä, ahventa, jopa
haukeakin. Siika, taimen, lohi, rautu ja harri ovat vain "kalaa*.
"Siika kalaa" enimmin pyydetään ja saadaan Lapin järvistä.

15. Tiukupulju, pulju = pyöreälakinen hiekkakumpu (käytetään varsinkin
Kittilässä).

15. Kontiolaki, laki = paljas tasainen vaaran huippu, isompi kuin kero.
Myös tunturissa on laki.

" Nilipäät, "pää" merkitsee myöskin jo paljasta tunturimaista korkeutta.

16. lapinkenttä = lappalaisten muinainen oleskelupaikka.

18. vuoma, murteellisesti "uoma", lap. vuobmi = suuri puuton suo,
etelämpänä saattaa kasvaa vähän pikku karhakkaa.

" jänkä, myös jänkkä, lap. jiegge = räme, suo, mutta ei niin suuri kuin
vuoma.

" tammi = jokeen rakennettu pato.

" ruotukka = viinimarjapensas (Ribes rubrum L.).

" haleva = halava, "Raitaa ne kuttuvat halevaksi" (Kolari).

19. ajaa niittyä = raivata rantamaata niityksi.

" majavanhoito = majavanhavukset. "Hoiolla" tarkoitetaan kyllä yleensä
muitakin tavaroita ja työkaluja. Myös "navettahoito" = navettarakennus
kaikkineen.

21. Morottajan murhajuttu Kittilästä sekä Sodankylän Rovasesta.

" Koverijyrhämä, jyrhämä = syvä ja leveä suvantopaikka kosken
alapuolella.

" takkahärkä = porohärkä, jonka selässä kannatetaan tavaratakkaa, kun
ei voi ahkiolla ajaa,

" naakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen lähelle.

22. outaseutu, lap. vuövte = metsäseutu.

" tieva, lap. tievva = hiekkakumpu t. -mäki. "Semmoinen töyrypaikka
hiekkamaata" (Kolari),

" Saukkoriipi, riipi = pieni järvi, lampi (Turtola).

23. raunio = kankaita kiertelevä porojen (ja ennen peurojen) talvipolku.

" raismeita = jäännöksiä, jätteitä.

" aamu kahdeksan aika = suunta, jossa aurinko on aamulla 8:n aikana.

24. luova, lap. luövve = kasvien puiden ja korvakkojen varaan
rakennettu katos ja telineistö tavarain säilyttämistä varten. Ks. siv.
105.

" lauttanen = yhden t. useamman patsaan päähän laudoista rakennettu
lava, johon havuilla peitetään metsänsaalis t. muuta tavaraa.

" nili, lap. njalla = pitkän kannon (joskus kahdenkin) nenään laudoista
t. pienistä hirsistä kyhätty pikku aittanen.

" "väkiajo", saatu Kittilästä.

" veturi = päreliisteistä tehty kevyt suksimiehen ahkio, jonka
jukkonuora vedettäessä heitetään yli hartioiden.

" tokka, lap. tohkke = iso poro- t. peuralauma.

" suoravaranpuu, suovara l. suovero = suksisauvan rautapiikki.

" vitsajuksu = vitsasta tehty suksen varpaallislänkki
kannantakaisineen. Lap. juvsah.

25. parttio = tokkaa pienempi joukko poroja t. peuroja.

" seurapyynti saatu Kittilästä.

26. rakkainen = louhikkoinen, kivinen maa t. kallio.

" Vittakallonrova, rova, lap. rovve = harvametsäinen t. paljas
kivikkoinen korkea maa.

26. Suuresta porokaadosta, rutosta, kerrotaan Lapissa vielä kaikkialla.
Tässä mainitut tiedot saatu Kittilästä Pokan Pekalta.

" Pokan Pekan peurakaato tapahtui "helmikuussa 1883".

" Savuaapa, aapa, lap. aahpe = suuri puuton suo, samoinkuin vuomakin.

27. peuraväljä = isoreikäinen suusta ladattava pyssy, jolla ennen
peuroja sekä karhuja ammuttiin.

28. tuhkalappalainen, tavallinen nimitys Peräpohjassa, tarkoittaa aito
lappalaista, joka asuu kodassa.

" "ristimätön kansa", myös hyvin tavallinen nimitys entiskansasta.

29. Päivä lienee ollut samaa lähtöä kuin kuulu Päiviökin.

" Pieska. Turtolassa vieläkin Pieska-nimisiä lantalaisia.

" Juncku-niminen lappalainen esiintyy Muonion kirkonkirjoissa
1800-luvun alussa.

30. Kaarkko (Kolarissa karkko) = karikko.

" ina = pieni nuotta, jolla järven selällä sukkelasti soutaen
kierretään kalaparvi. Sitten vedetään nuotta rantaan apajalle taikka
nostetaan veneeseen. Vedetään inaa myös joessa myötävirtaan.

31. kojama = uroslohi.

" marras = tavaton taikka oudolla tavalla saatu kala, joka saajalleen
ennustaa kuolemaa. "Marras" on myös iso metsä- t. vesilintu, kun se
tulee lähelle kartanoa.

" Joukahaisvaara, joukhainen = joutsen.

32. Marjetta esiintyy lantalaisen sukunimenä Ylitorniolla.

" Korkealiete, liete = leveä matala hiekkaranta.

" syrjäkämmen = kämmenenleveys.

34. raito, lap. raido = useampia poroja valjastettu ja sonnustettu
riviin peräkkäin.

35. vyölliskoukku = koristeltu messinkinen koukku, jonka renkaassa
riippuu avaimia. Nähdään joskus vieläkin vanhan emännän vyössä.

40. Raappana-niminen vanha talo on Kemijoen varrella Rovaniemen
Muurolassa.

" korttoakos = pahuustako. Peräpohjol. kiroussana.

41. ohjakkeet = ohdakkeet.

42. vistottaa = pelottaa, kauhduttaa.

43. luhtaheinikko = saraheinikko.

44. houvi = vouti.

46. lihatontta = kiveliöissä asuva, ihmisiä syövä tarinain jättiläinen.

47. "tuli tylsä eteen" = tuli neuvottomaksi. Tavall. peräpohjolainen
sanontatapa.

48. niittykarkea = kuivanmaan niitty, kyntämättä heitetty pelto saanut
ruveta itsestään heinää työntämään.

" Sieppijärvellä vieläkin kehuskellen kerrotaan Kurun emännän
kesäpäivän töistä.

48. Hukkuneeseen ei saa koskea eikä hänen kuultensa puhua hukkumisesta.
Hukkunut kuulee sen ja pelästyy, eikä enää virkoa henkiin. Tavallinen
kansan käsitys Peräpohjassa ja Lapissa.

50. maikkua = kalat hyppivät ja visehtivät veden pinnalla.

52. kesäkirkko = kesäinen pyhäpäivä, jolloin pitäjän kaukaisinkin
perukka saapuu kirkolle. Kittilässä on kesäkirkko pari viikkoa ennen
Jaakon päivää, heinäkuun toisena sunnuntaina.

53. peräkana = veneen peräkärki, myös pohjapuun käyrä peräjatko. Samoin
"keulakana".

" nuoskariepu, nuoska = huono vene. Kolarissa: luoska.

" muotkia = vetää vene maata myöten järvestä toiseen.

54. kalakosio = iso kalarove, kori. Lap. kuössi.

" Nostetun käärmeen lähettäminen nostajansa "kaulahuiviksi" on hyvin
tavallinen tietäjän temppu.

55. Sauvon maa = Savo.

56. Rajakinastelujen muistona on Kelontekemäjärvessä vielä
Rajakivenkari. Kiven sanotaan ennen olleen Lapin ja lannanmaan rajana,
Lappi alkoi kivestä pohjoiseen.

57. Kalojensampi l. Kalojenvanhin = mahdottoman suuri kala, on nähty
useammassa muussakin Lapin järvessä. Kolarissa: Järvensampi.

59. Taalo = paikkakunnalla käytetty nimitys lappalaisten Stallosta.

60. Lappalaisen ja Stallon välinen ottelu hyvin tavallinen tarina-aihe
Lapissa.

" yhtä kalkki = sama se. Tavallinen myöntämistapa näillä mailla.

61. polvipuolellensa = toiselle polvelleen.

65. Tavaton lumen tuiskuaminen ahdisti Vuontisjärveltä pois toisenkin
rohkean uudisasukkaan, Vuontis-Heikin, joka viime vuosisadalla siellä
yritteli tulla toimeen.

" korvaninkin = korvanikin. Kittilässä tavall. taivutustapa. Niin esim.
"kirjaninkin", "sauvaninkin".

66. korvalakk: = lakki, jossa on alas käännettävät korvukset.

" kielo = vanha tavall, peräpohjolainen mitta.

" jokijärämä = syvä tyven jokilaajentuma kosken alla.

67. kuukkahainen, kuukkeli = kuusanka (Perisoreus infaustus).

" Anundi Sarre, rikas Muonion lappalainen, ks. siv. 72.

70. porokaarre, lap. karde = aitaus, jossa porojen erottaminen
toimitetaan. Niiden johtoaidat, vuomenot, ovat useinkin hyvin pitkät.

71. jutama-alue - maa-ala, jota lappalainen (t. lappalaiset)
porotokkineen vuodet ympäriinsä kiertää, jutaa.

" jutaa, lap. johtet, ks. edell. Myös jalkaisin kulkijat,
pitkämatkalaiset "jutavat". "Mitäs meillä hätää, mutta te, jotka olette
jutamassa."

" saivo, lap. saivva, ks. lukua "Saivo ja kaltio".

72. valkkopunainen = vaaleanverevä.

" puokkuaitta = pieni aitta kantojen nenässä (Muonio).

72. Tuohikodat, riuvuista rakennetut, tuohella päällystetyt keilakodat
olivat entisten raitiolappalaisten asuntoina.

" raitioida = paimentaa poroja.

" raitio, lap. raihte = poropaimen.

73. Ennen rajansulkemista 1852 saivat Suomen ja Norjan lappalaiset
vapaasti jutaa laumoineen kahta puolta rajaa.

74. rahakiisa = raha-arkku, lipas, lap. kiisa. Lapinkodan kiisat ovat
tavallisesti pyöreähköjä t. pyöreäkulmaisia, sivut tehty ohuesta
lautalevystä taivuttamalla.

" porojen lypsinkaarteessa oli lappalaisilla erityiset vasakarsinat,
joihin vasat lypsinajaksi suljettiin ja annettiin niille sinne
koivunlehdeksiä syötäväksi.

75. väärti = tuttava, kestiystävä, hyvin tavall. vieläkin Lapissa.

" suivakka, lap. tshuöivak = vaalakka poro (Kolarissa suivakko).

" poronkopara = poronsorkka.

" pikkukynsi = sorkan takakynsi, jonka pientä luuta ennen vanhat ukot
käyttivät piipunrassina.

" kortto = pilaus, paha silmäys. Käytetään myös kirosanana.

76. jalo = etevä, mainio. Hyvin tavall. Peräpohjan ja lantalais-Lapin
sana.

" näökäs = hyvännäköinen, komea.

" kälmi = ovela, viekas, sukkela.

" ottinki = pitkäkäs, pyöreä, leilinkaltainen astia.

" rouvot, lap. rouhko = nahkavällyt.

77. valitko = valkoinen poro.

" "kristitty" = laestadiolaisen uskonsuunnan tunnustaja. He nimittävät
itseään kristityiksi ja uskovaisiksi, muita suruttomiksi, uskottomiksi.

78. suota = joukko. Kolarissa: "Iso suota hevosia." Porojoukkoa ei
sanota suodaksi.

" väylä = pääjoki. Tornion-Muonion jokivarsien asukkaat nimittävät
tavallisesti näitä jokia vain "väyläksi".

79. liikutuksissa oleminen = uskonnollinen hurmiotila, aivan tavallinen
laestadiolaisessa uskonsuunnassa.

80. "Valkoinen-Isä", ks. siv. 152.

" kalakaara, lap. kaare -- nelikulmainen matala kalakaukalo.

81. kiva = kova, tiukka. Tässä: kimakka.

" paahkilas, myös: paahalas = paholainen. Lappal. kiroussana.

" "Suikkien palas" = jutama-alue, palkinen, jota Suikit poroilleen
kiersivät, ja porot saivat palkia.

" juonto = jono.

" räkkä, ks. siv, 98-99.

" rykimäaika, lap. rahkat-aike = porojen kiima-aika, tapahtuu Mikkelin
aikoina ja kestää parisen viikkoa.

82. Marakatt-nimisiä lappalaisia esiintyy Enontekiön kirkonkirjoissa
1700:n vaiheilla, samoin Kitti-nimisiä.

83. pirrikota = keilakota.

86. peurakorva = merkitsemätön vasa t. poro, jolla on ehyet korvat kuin
villipeuralla.

" vaadin, lap. vaahtsham = täysikasvuinen naarasporo, porolehmä.

87. Lassi Koffelo eli 1760-1840. Jaukat elivät 1700-luvun lopulla. Olli
Kurvander eli 1779-1846.

88. kuopa = lyhytvartinen sukka.

" poron vatsalaukku, oikeast. kuninkaankypäri, "tshalmas", jossa maito
juoksutetaan ja sittenkuin hera on kaadettu pois, kuivataan.

" juomukaali, lap. juöbmo = suolaheinä (Rumex).

" Porojen lukumäärä merkittiin "pykälyspuihin*, nelikulmaisiin
palikkoihin, joissa oli sekä omistajan että raition puumerkki ja
vuosiluku. Härät merkittiin reunasta toiseen ulottuvalla pykälällä,
"kisuraporot" (naaraat ja nuoret porot) puolipykälällä sekä vasat
pisteillä reunapuoleen.

89. lahtiruno, runo, lap. rodno = vaadin, joka ei joka vuosi tee vasaa.

" tolppa = 25 äyrin raha.

91. kietkam, lap. kiedkam -- kätkyt, komsio.

93. pissihaukka = hiiripöllö. Saanut nimensä höyhenistänsä ruskeista ja
valkeista täplistä, "pisseistä".

94. suommuorra l. suovvumuorra = savupuu, kodan pieljipuita ylhäällä
yhdistävä puu; ulottuu räppänäaukon poikitse. Ks. kuvaa sivulla 107,
siinä näkyvät käyrät pieljipuut, niitä yhdistävä suommuorra sekä
kotariuvut.

" ruijanraanu = paksu, musta- t. ruskearaitainen villainen raanu.
Ruijan lappalaiset kutovat niitä varsin yksinkertaisissa raanupuissa ja
myyvät Alattion markkinoilla. Raanuja nähdään alhaalla Kolarissa ja
Kittilässä asti.

95. roukauskattila = kattila, jossa toimitetaan nuottien ja verkkojen
värjäys, roukaus.

" kinnipeski = vanha peski, josta karva on nivonut pois.

" kantosatula = länkien kaltaiset ohuet koivukäyrät, joiden varaan
ripustetaan poronselkään kannannainen.

97. hirvas, lap. sarves = kuohitsematon urosporo.

" ajohärkä = kuohittu poro, jota käytetään ajamiseen.

" urakka, lap. orehk = toisella vuodella oleva urosporo.

" vuonnilo, lap. vuönjal = toisella vuodella oleva naarasporo.

" vuorso, lap. vuövers == kolmannella vuodella oleva urosporo.

" Kotakentältä keksivät porot kotaväen vedenheittopaikkoja ja niitä ne
nuoleksivat sekä jyrsivät.

99. saulakantekijä, lap. saulaka = poron nenäsaivartaja.

" kurmuntekijä l. pottaposka, lap. kurbrna = poron ihosaivartaja.

101. tolvata, lap. tolvastet = poro tolvaa, juoksee kovasti.

" nulkata, lap. njolkastet = poro nulkkaa, juoksee hiljalleen.

102. taurota = kala keittäessä kypsyy komeaksi ja antaa paljon rasvaa.

103. tauro = kalan makeus ja rasvaisuus. "Tauroa" keitetään niin, että
kala paloitellaan kylmään veteen ja pannaan hiukan suolaa sekaan.
Sitten keitetään hiljaisella tulella niin kauan, että kaikki vaahto
katoaa. Rasva kuoritaan rautakauttaan ja käristetään tulella, ja siihen
sitten syötäessä kastetaan tauronutta kalaa.

" Norjan-Lapissa kyllä näkee joissakuissa lappalaistaloissa
"Nuortta-Nasten" (= Pohjantähti).

105. kollostaa = sonnustaa raitoporot peräkkäin toisiinsa kiinni.
(Kolarissa:

" lapinkollos" -- porot peräkkäin sonnustettu kiinni samaan rihmaan.)

106. "parhaimmuksia" = parhaimpia. Peräpohjassa ja Lapissa kuulee
monesti lantalaistenkin käyttävän laatusanojen superlatiivia
lappalaiseen tapaan, esim,: "suurimus", "pienimys", "nuorimus".

" varsinaappu, lap. nahppe, ks. siv. 113.

111. veiki, lap. vaike = iltapuhde, klo 4-5:stä 10-11:een illalla.

112. taajoa = leikkiä, telmätä.

" purkapeski = komea peski, tehty pehmeästä vasannahasta, jonka karva
ei ole vielä ennättänyt kasvaa pitkäksi ja karkeaksi. Vastakohta
"pöykkyri" = karkeakarvainen peski.

113. Nuorten poronvaihto on jo varma merkki naimiskaupan
toteutumisesta. Tyttö ja poika vaihettavat keskenään ajokkaita ja
sitten lähtevät ajelemaan.

116. sati = saati, saatikka.

" ruveta uskoa tunnustamaan = ruveta "kristityksi" ja ottaa
uskonveljiltä synninpäästö.

117. porokiekerö = lumitanner, jonka porot jäkäliä kaivaessaan ovat
kokonaan sotkeneet ja tallanneet kovaksi.

119. äijältä otti jo seitsemänsataa (kruunua palkkioksi).

" Seitsemänsataa poroa selällään (oli teurastettuna).

" Onko näissä äijän taljoissa... = seteleissä.

" kalppinokka = pilkkanokka.

" juroa = pysyä liikkumatta, jurottaa. Myös poro juroo, heittäytyy
maata eikä lähde liikkeelle millään.

122. Joikauksen selostelu saatu suureksi osaksi Enontekiöstä Salmo
Näkkälä järveltä, "Hukka-Salkolta", osa lantaiaismieheltä Mikko Hetalta
sekä yhdeltä ja toiselta lappalaiselta ja lannanmieheltä. Joikaukset
sekä tässä luvussa että jo edellä olleet on saatu "Hukka-Salkolta",
Lassi Ketomellalta, Mikko Hetalta y.m. Kaapin Jounin ja Jounin Niilan
joiut ovat inarilaiselta Pikku-Hannun pojalta. Useat joikaukset joiattu
suoraan suomeksi, toiset ensin lapiksi, mutta sitten joikaajat sanoneet
sisällön suomeksi. Vanhan-Vasaran joikastukset Muoniosta ja Kolarista.

123. Ies-Pieti = Pietari Vasara, Kaaressuvannon lappalainen,
Laestadiuksen aikaisia eteviä sananjulistajia, kulki ahkerasti
saarnamatkoilla Lapissa ja Peräpohjassa; kuoli 80-vuotiaana viime
vuosisadan lopulla.

124. Jounia siinä joiataan, Joikaajan tavall. sanontatapa, tarkoittaa,
että joiattavan koko persoona on joiattavana. Ihmistä voidaan joiata,
samoinkuin rakastaa, haukkua, vihata.

" elämäkerta = oleminen, toiminta.

" sauva sauvostelemaan = kova menemään, sukkela hiihtämään.

125. raamikas nuotti = komea, uljas nuotti.

126. seppä = mestari, taitava.

127. Orjes-poika = Ruotsin lappalainen. Lap. orjes, oarjes = eteläinen.

128. suhka = suku.

" unipeski = laiska nukkuja.

129. palkistunturi = tunturi, jonka tienoilla porot liikkuvat
jäkälämailla, palkivat.

" myötäle, vastale = myötämaa, vastamaa.

" Ounastunturin joikauksessa luetellaan tunturin lakeja sekä kuruja.

133. kolttahirvas = koltalta, Kuollan lappalaiselta saatu urosporo.

" servakka, lap. sarves = hirvas.

" nulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.

" hirttyä = kuristua kuoliaaksi. Raitoporo helposti hirttyy, jos se
toisten vetäessä kaatuneena laahautuu mukana.

134. lappalaista hoitoa = lappalaista sisältöä, käsityskantaa.

136. ummuksissa = tiedotonna, tainnoksissa.

137. ruukaltaa = kiirehtiä, mennä sukkelaan.

" Inarinniaa ja Kittilän maa. Vanhoissa muisteluksissa mainitaan
monesti Inaria ja Kittilää "Inarinmaaksi" ja "Kittilänmaaksi".

" stuorra = suuri.

" rukattaa, lap. ruohttat = laukata, hypätä.

138. Torajaisenautto, autto = metsäinen notkelma, ojanne.

139. sivakkapuoli = yksi sivakka l. suksi. Peräpohjassa ja Lapissa
sivakka = suksi.

" Kellostapuli on Lapissa usean korkean, äkkijyrkän vaaran t.
tunturihuipun nimenä.

" puohkia = puhkua.

" sana-parilla = parilla sanalla. Tässä: sano vaikka pari tehoisaa
sanaa.

140. peräkumppi oikeastaan persekumppi = linnun selkäluu.

141. unimaksa = hauen maksa, jonka alle Haikara oli henkensä kätkenyt
(nimitys Kittilän Kelontekemästä).

" näkymätön kyyti = kulkenut näkymättömällä ajokkaalla t. itse
näkymätönnä, milloin milläkin tavalla.

142. kitko = käärme. Ks. käärmeen syntyä siv. 157.

" Konttis-raukka, raukka = vainaja. "Raukaksi" sanotaan vain onnettoman
lopun saanutta vainajaa, itsemurhan tehnyttä, tapaturmaisesti kuollutta,
taikka murhattua; myös entisiä noitia sanotaan "raukoiksi". Mutta
tavallisella lailla kuollutta, kunnon ihmistä ei saa sanoa "raukaksi",
se lonkkaa hänen kunniaansa. "Meri-raukkoja" ovat taas mereen
hukkuneiden vainajain haamut, jotka toisinaan suurien myrskyjen
edellä näyttäytyvät.

142. Marjatta = Marketta.

143. "Mitäs mie, kun ei ole hammasta." Väkevällä noidalla piti olla
täydet hampaat.

144. rytiä pieksävät = kaislaa syövät ja sotkevat.

145. keppoiset, lap. kiehpes = keuhkot. Sisuskalujen elävältä ottaminen
esiintyy useasti Lapin muisteluksissa.

146. marasto = pientä metsää kasvava kivikkoinen pitkä rantatieva,
harjanne.

147. Horkkus-pappi tarkoittanee Zacharias Forbusta, joka oli
Kemin-Lapin kirkkoherrana 1718-1734.

150. näverinkierrossa = kierukkana pyörien.

" kyynäspäämutka = äkkimutka toiseen suuntaan.

151. Herra-Hannu = Hannu Herraniemi, ahkera metsämies ja karhunkaataja
Kittilässä.

152. viehtaripuksut = lammasnahkaiset housut, joiden villa on
sisäänpäin.

154. männynlöyhänen = mäkimännyn nopeasti kasvanut pehmeä puuaines.

156. rookata = kohdata.

" koinata = pistellä, sotkea.

" manhonväki = mannunväki, manalaiset.

158. Selostus sanan ja välikappaleen voimasta sekä tietäjän mahdista
koottu usean vanhan ukon ja eukon lausumista käsityksistä.

160. pahtaseinä, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.

161. Kurkkionköngäs. "Kurkkio" on Lapissa monen jyrkän, ahtaan ja
louhikkoisen könkään nimenä.

" karalatva = kuivalatva.

" naamasarvi, naama, lap. naameh = poronsarvi, jota kasvuaikana
keväällä ja kesällä peittää karvainen nahka. Syksyllä ja talvella
karisee nahka pois, poro hankaa sarviaan puuta vasten jouduttaakseen
puhdistumista.

163. korttoelävä = petoeläin t.m. saastainen eläin.

" jänkäpounu, lap. pouno = iso jänkämätäs.

165. silli = muikku. Kittilässä ja Muoniossa käytetty nimitys.

" pounikko = suuri mättäikkö jängällä t. vuomalla.

166. eno, lap. äno = iso joki, esim. Könkämä-, Lätäs-, Toris-, Poro-,
Ronuna-, Kumma- ja Raisineno. Kaikki "Käsivarren" tunturistossa t. sen
lähellä.

" lapinrisku = lappalainen hopeasolki. Ks. siv. 173.

" ortti = vanha kupariraha, skilling.

167. pailakkaporo, lap. spailek = nuori poro, jota ei ole vielä
opetettu ajoon.

169. kutumarasto = rantamarasto, jonka lähimailla kalat kutevat,
Kivijärven rannalla raudun kutumarasto.

" palvoselo = seitoja palvomalla, seitojen avulla saatu poroelo.

170. autsi = syvä tunturikuru, kuilu.

171. palvoskala = seitaa, palvoskiveä palvomalla saata kalasaalis.

" puittiopoika, puittio = apulaispoika nuotan vedossa.

176. Lemminkorsa, korsa, lap. korso = syvä ahdas kuru.

" poronkuu = poronrasva.

177. vuottoraippa, lap. vuöhttaraihpe = vetohihna, joka poron
olkavyöstä t. längistä käy vatsan alatse ahkion keulaan.

180. lattiaparsi = lattialankku.

186. Laestadiuksen tietoja maahiaisista ks. esim. Uusi Postilla (Pori
1897) siv. 41, 278, 607 y.m.

" mustaraamattu ja Mooseksen kuudes kirja, luullaan yleisesti olevan
kaikilla papeilla sekä salakättä joillakuilla suurilla tietäjillä.

" arinakivet = tulisijaa rajoittavat kivet permannolla.

" tuohiportta, lap. porthe = tuohirove.

187. hiiniä = fiiniä. Kittilässä aivan yleisesti h f:n (v:n) sijassa;
niinpä: "hati" (fati), "hiiliä" (tiiliä), "haari" (faari).

189. tuumet = lehmän utaret.

192. Ullatieva Enontekiöllä Ounasjärven, Periläjärven ja Ounasjoen
latvan etelärannalla, suuri tievamaa Ounastunturin takana. Nähdään
monesti maahiaisia ja maanhaltioita.

" yöhonka = nuotiohonka, jonka tulenloisteessa yö vietetään.

193. Maahiainen, maanalainen j.n.e., hyvin tavall. erämiehen loitsu
Peräpohjassa ja Lapissa.

" kraviaiset = hautajaiset, peijaiset.

194. nuorukainen = nuori, poikimaton lehmä.

195. vaaksoa = mitata sormillaan. Vaaksa = peukalon ja etu- l.
keskisormen päiden väli, kun sormet ovat hajoitettuina.

199. arina = atrain.

201. höösmanni = kalastusveneen päämies Ruijanmerellä.

" jäkälänpanijat = jäkälän talvivarastoon kokoojat.

" pulimassa = uimassa.

" kolonnäköinen, kolo = kolkko, tyly, hirvittävä.

202. koranus = pahuus, tavall. kiroussana.

203. nuottatauko = nuottaköysi.

204. kellonriesin = kellonkannin.

206. vammojen ja maan pyörryttäjä = henkilö, joka pystyy pyörryttämään
vamman ja maantartunnan, niin etteivät ne enää kasva t. pahene, vaan
rupeavat paranemaan, pyörtävät.

208. Luvun loppumääritelmät Siikavuopion Johan-Petteriltä.

210. yönpimittäjä = kalevantuli.

" kaamosaika, lap. skabm-aike = auringoton sydäntalven aika.

" kiernata = hangata jotakin, niin että syntyy kitisevä ääni, kirinä.

" "kahtaalle kuutta" = suunta, jossa aurinko on 6:n aikana aamulla ja
taas illalla.

212. Käsitys, että revontulet saavat alkunsa Ruijan meren l. Jäämeren
läikehtimisestä, on yleinen koko Suomessa, jopa aina Inkerissä asti.

213. saverikko = aisan kiinnityslaite reen jalaksessa. Vitsas =
vitsasta väännetty saverikko.

217. paljakka = paljas tunturilaki t. vaaranlaki.

" siljo = sileäksi tallattu kenttä, paikoin myös = kiekerö.

225. Lätäsenon Markkinakummun kirkkosijassa näkyy vieläkin kolme
hautakuopannetta.

226. Sirman kesäisistä saarnamatkoista valittivat seurakuntalaiset v.
1716, että kovin on vaikeata kymmenin penikulmin sauvoa hänen venettään
koskisia jokia myöten meren rannoille. Valittajat pyysivät vapautusta
kesämatkoista, talvella kyllä lupasivat kyyditä.

227. aihki = iso tuuhea petäjä.

228. kupetsi = kauppamies.

229. V:n 1776 markkinoilla joi lappalainen Knut Valkeapää niin että
kuoli. Tämän johdosta toimeenpannussa kuulustelussa oli todistajina
torniolainen kauppias Ervast renkeineen sekä muuan lappalainen, joka
tiesi, että Knut oli ollut siivo ja uskontoa taitava mies, vaikka
viinaanmenevä.

" Uijajärvi on pieni tunturijärvi Uijajoen latvoilla, Norjan rajoilla,
Lätäsenosta itään. Järveen upotetun ukon nimi oli Uija, ja siitä sai
järvi nimensä.

" korvamuru on siian pääntyvessä, ja se on paras paikka siiassa.

" kiiremuru on peuran kaulassa "ensimmäisenä, joka jääpi kaulaan,
kun pää katkastaan". Se on kyllä kaikkein huonoin syötävä, mutta
Uija-äijällä oli taikana syödä se heti ensimmäiseksi.

230. rantajyppyrä, jyppyrä = jyrkkä kivikkokumpu, voi olla myös korkea
jyrkkähuippuinen vaarakin.

234. "Akamellan äijät" = Akamellan vainajat, haltijat.

" puoshaka = palohaka.

236. vaaksiainen = ampiainen.

237. Possokoppa, myös: Possukoppa = Bosekop, Alattio, Alattiovuonon
pohjukassa.

" keino, lap. käino = tie.

" jatulintarha l. jatunintarha = pyöreistä nyrkkikivistä ja
isommistakin ladottu monisokkeloinen pyöreä tarha, tavataan
Pohjanlahden rantamilla ja Tornionlaaksossa metsissä ja vuorilla, jopa
Ruijassakin aina Varankivuonon rannoilla. "Vanhat pakanalliset ihmiset
siinä käyneet oikeutta, se oli heidän oikeuspaikkansa."

" Jukkasjärven eteläpuolella olevat suuret Lapin pitäjät, Jellivaara
ja Jokmok, Luulajan-Lappi, olivat jo Luulajan kauppiaiden
markkina-aluetta.

238. Tunturien "päiväpuolesta" ja "yöpuolesta" puhuvat lappalaiset
monesti muisteluksissaan ja vanhoissa lauluissaan.

" huutonimi = sukunimi. "Huutonimi on se, miksi ihmistä käsketään."

242. Jabmemiella = kuolleittentieva. Jabme = kuollut.

" roskat = kalmanmullat.

243. Kätilö on Koutokeinossa pikku lääkärinä, antaa rohtoja ja
patenttilääkkeitä.

" Mavukan Aslak on kylän toinen "lääkäri", rikas kotalappalainen.

248. Lars Hetan poikia elää vielä neljä: muuan Lahpulompolossa, kaksi
Trondhjemin hulluinhuoneessa ja muuan Koutokeinossa, ja hänkin "on
kans puolihullu, akkaansakin tervalla paistaa".

250. saajo = metsäinen saareke jängällä t. vuomalla.

253. hirsileippo = hirsiaidan salvostettu hirsien pituinen osa.

254. Muuan Akamellan tuuliviiri on vielä Matinlaun talossa,
Ylimuoniossa tuuliviirinä. Sanotaan siinä olevan vuosiluvun 1694.

" Olli Puranen oli synt. 1740, kuollut 1700:n lopulla t. 1800:n alussa.

" "uskonsilmän" muisteli Purasen isäntä katsoneen länteen päin.

" Vuopio ollut rakentamassa m.m. Muonion kirkkoa 1817 ja Kolarin
kirkkoa 1819.

" Parkajoki on Ruotsin puolella Muoslompolossa. Samasta talosta oli
kotoisin kuulu laestadiolainen saarnaaja Parka-Heikki.

255. rautakrookki = rautahaka.

" arkun t. vainajan suulleen kääntäminen vainajan pysyttämiseksi
haudassaan on ennen ollut yleisenä tapana.

" Muonionalusta, Ruotsin puolen pitäjä Muonion kohdalla.




Viitteet:


[1] Salmijärven kalakentältä oli kerran löydetty vanha laudankappale,
johon oli puukolla leikattu vuosiluku sekä nimi, KUKKOLA.

[2] Äkäslompolossa oli ennen vanha aitta, jonka seinään Tanelin poika,
Mikko, oli puukolla leikannut: MIKKEL TANELIN POIKA W 17...

[3] Kurtakon seuduilla samaan aikaan asusteli lappalaisia karjoineen.
He lypsivät porojaan Teuravuomalla ja panivat maitoa kuivamaan metson- ja
koppelonkupuihin. Maitoa sanottiin kurttamaidoksi, ja säilytettiin sitä
saarella aitassa, ja siitä on Kurtakkojärvi ja kylä saanut nimensä.

[4] Vanhoissa kirkonkirjoissakin on järven nimenä Taponjärvi.

[5] Kurun Pekka eli vv. 1791-1857.

[6] Ylioppilas M. Häyrysen muistiin merkitsemä.

[7] Lappalaisten itse käyttämä kotipaikka-määritelmä. Norjan Lapin
Aitjärven tunturituvan vieraskirjassa näemme esim. porolappalaisten
Mathis ja Aslak Skummin sekä Henrik Speinin merkinneen
kotipaikkasarakkeeseen: "alle fjeldene".

[8] Pöyrisjärven tienoilla on seuraavat kotakunnat: Tuomas
Näkkäläjärvi, yli 80-v. ukko eukkoineen; Tuomaan Antti, "Vilkuna",
edell. poika; Tuomaan Isko, "Iskuna", ed. veli; Iskon Antti,
"Kannirainen", 1921 kuolleen Iisakki Näkkäläj:n poika; Iskon Jussa,
"Pintapoika", ed. veli; Iisakki Näkkäläjärven perikunta: Isko, Anni
ja Saara; Proksin Elli, Juhan-Erkki Proksin leski; Heikki Magga,
Pierkkujärven puolessa; Niila Proksi, ed. poika, samoilla mailla; Jussa
Salomoninp. Näkkäläjärven Raaskaltiolla. -- Porojärven ja Kilpisjaurin
puolessa: Tuomas Labba; Jouni Labba; Pierra Labba; Antti Kalttopää;
Niila Kalttopää; Pierra Kalttopää; Maarit Valkeapää, Jussa V:n leski,
Vasara-sukua; Antti Palojärvi; Pierra Vasara; Aslak Juuso; Niila
Tornensis; Pierra Tornensis. Tornensikset hiljakkoin Koutokeinosta
muuttaneita.

[9] Muita pororikkaita: Iskon Antti, 500; Iskon Jussa, 400; Niila
Magga, 400; Tuomas Labba, 350; Antti Kalttopää, 350; Jussa Kalttopää,
250; Aslak Juoso, 200; Tuomas Näkkäläjärvi 200,. -- Lappalainen ei
kyllä koskaan tarkoin ilmoita sivulliselle porojensa lukumäärää. Menee
poro-onni. Eikä lappalainen itsekään tiedä aivan tarkoin karjansa
päälukua.

[10] Enontekiöläinen sanoo Ounis eikä Ounas. Niin Ounistunturi,
Ounisjärvi ja Ounisjoki.

[11] Kerran sentään Salkko pelastui Alattion putkasta, tuttavat
puhuivat hänen puolestaan poliisille, että antaa Salkon nyt vähän
iloita, kun häneltä on vasta akkakin kuollut.

[12] Enontekiön Peltojärvellä eli Päiviöitä 1600-luvun lopulla.

[13] Sodankylän nimismiehinä on ollut kaksikin "Matliinia". S. Mathlein
1700-luvun lopulla ja tämän poika B.J. Mathlein 1800-luvun alussa.

[14] Missä minun härkäni... ohjakseni... ahkioni... rasiani...
lakkini... kintaani... kirveeni... puukkoni.

[15] Meri aaltoaa läikytellen.

[16] Missä on suuri kalani, joka minut ottaa?

[17] Anna minulle kaloja, niinkuin olet ennenkin antanut, minä voilla
voidan sinut.

[18] Todistuksena siitä, että lappalaiset vieläkin uskovat vanhaan
palvoskiveensä, on se, että kun kivi äskettäin aiottiin kuljettaa
Helsingin Kansallismuseoon ja Koutokeinon viranomaisiltakin saatiin
jo lupa, eivät lappalaiset luovuttaneetkaan jumalaansa. Pelkäsivät
menettävänsä kalaonnensa Kilkkasjaurissa.

[19] Pojat menivät tauvoitta, pojille vien taukoja. (Kittilän ukon
lappia.)

[20] Etpä, p--a, pala nyt, kyllä olet huono, kun et pala!

[21] "Rounaja", sanovat nykyään monet rajaseutulaiset, kun taas
toiset sanovat "Rounala". Kuuleepa jonkun sanovan "Raunala", joka
näistä lienee alkuperäisin muoto. Tässä muodossa on nimi A.G. Böehmin
kartassa v:lta 1776, ja Tuneldin maatieteessä v:lta 1762 on kirjoitettu
"Raunula".

[22] Edellisessä kellossa on kirjoitus: "Under konung Carl XII
segersamma regering är denna klocka guten tili Enotäkis församling
i Torneå Lappmark med allmogens egen bekostnad annå 1706." Ja
jälkimmäisessä: "Kappalainen Henric Ganander ynnä emändäns Catrina
Tornbergin ovat tämän Enontekemähän lahjoittaneet 1744" -- "Math.
26:41: Valvokat ja rukoilkat. -- G. Meyer. T.E.C. Holmie."

[23] Vanhain muistelusten mukaan pitäisi kirkkokummulla, Kuonnajärven
rannalla, ennen olleen Enontekiä niminen talo, josta sitten kirkko ja
markkinapaikka sai nimensä.

[24] Sotaniemellä kerrotaan ennen soditun. Vihavenäläisten pelosta
rakennettiin pappilakin jokien väliselle niemekkeelle, johon ei
leveiden suvantojen ylitse mistään kohdasta päässyt kahlaamalla.

[25] Kerrotaan olleen arkkiviisuissa laulettu suuri Tornionjoen tulva,
"Keksin tulva", joka tapahtui keväällä 1677.

[26] V:n 1681 käräjillä sakotettiin Sirmaa 6 mk. siitä, että oli
syyttänyt erästä eukkoa, Elli Jaakon tytärtä, noituudesta. Elli kun oli
ollut avustamassa Sirman vaimoa, Kaarin Eerikintytärtä, synnytyksessä
ja siinä noitakonsteillaan tuhonnut lapsen.

[27] Käräjillä 1681 tuomittiin Sirma Maunu Martinpojan haukkumisesta
ja pieksämisestä maksamaan sakkoa 18 markkaa "sölvermynttiä". 1682:n
käräjillä riiteli Sirma saman nimismiehen kanssa niityistä.

[28] Rounalan kelloon valatti Ganander kirjoituksen: "Vanha Rounalan
kello uudesti valautettu ja enätty H. Gananderin huolen pidolla 1744."
-- Lapista muutti Ganander 1744 Siuntioon ja kuoli siellä 1752. G:lla
oli tekeillä suuri hebreal.-ruotsal.-suomal.-lappalainen sanakirja sekä
lapin kielioppi. Edellinen ei kyllä valmistunut, jälkimmäinen ilmestyi
1743.

[29] Erik Grape oli Köngäsen ruukin perustajan Arend G:n jälkeläisiä,
synt. 1755, ja oli jo Upsalassa opiskelemassa ollessaan saanut 1777
stipendin lapinkielen oppimista varten.

[30] Jo 1688 Sirma puuhasi koulua Rounalaan ja Enontekiöön. Grape piti
erikoista huolta Lapin kouluista ja niiden opettajista, katekeetoista,
toimitti m.m. sukulaisensa, Johan Arend G:n katekeetaksi.

[31] Vainajain hautaamisesta määrättiin m.m., että ruumiit oli
peitettävä ainakin kyynärää paksulla multakerroksella.

[32] Mannajärvi on sitten vielä, ainakin L.L. Laestadiuksen aikana,
ollut Kaaressuvannon pappien yksinoikeutettuna kalavetenä.

[33] Sama enkelinpää on nykyään Enontekiön kirkossa sakastin oven
yläpuolella. Kuparilevyn sanotaan olevan Kaaressuvannossa "Koulun
Ingeborgilla". Hukkunut tyttö lienee ollut Grapen vanhin tytär, Gretha
Stina, joka oli syntynyt 1788 ja kuoli 1797.

[34] Sirman leski, Kaarin Eerikintytär, kuoli 90 v. ikäisenä 1734 ja
haudattiin Enontekiön kirkkokumpuun.

[35] "Nenättömän Heikin apaja" on vieläkin Könkämäenossa
Markkinasuvannon ja Maunun välissä.

[36] Tässä on Herr'-Vuolevi saarnannut, tässä aion minäkin...
(saarnata).

[37] Älkää minua jättäkö tuon p--een haltuun.

[38] "Koulupappeina" olivat: M.A. Kolström 1826-34, Emanuel Kolström
1834-49, H. Krank 1850-52. -- "Manne Kolström oli kova saarnamies, ja
kyllä se koulasikin."

[39] Koutokeinon ensimmäinen pappi oli Anund Curtilius (1674-1675),
joka asusti Maasissa, sitten oli Johan Tornberg vanhempi (1676-1681),
asui alussa myös Maasissa, myöhemmin Koutokeinossa. Muutti täältä
Jukkasjärvelle. Tornbergin jälkeen tuli Anders Tornensis.

[40] Lappalainen Anders Tornensis esiintyy Enontekiön Palojärvellä
1750-luvulla.

[41] Useimmat näistä suvuista esiintyivät Enontekiön vanhimmissa
kirkonkirjoissa jo 1700-luvun alussa.

[42] Hevosia oli Koutokeinossa takavuosina vain kolme, nyt lienee jo
kymmenkunta.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57770 ***