Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 10684 insertions, 11071 deletions

diff --git a/58208-0.txt b/58208-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a81280a
--- /dev/null
+++ b/58208-0.txt
@@ -0,0 +1,10684 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58208 ***
+
+
+
+E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
+
+
+
+HIRVENHOVISSA
+
+Kertomus
+
+Kirj.
+
+RUNA [Elisabeth Beskow]
+
+Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut
+
+A. K. [Anni Kiikonen]
+
+
+
+
+
+
+Sortavalassa,
+Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy,
+1905.
+
+
+
+
+      Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905.
+
+
+
+
+Ensimmäinen Luku.
+
+
+Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.
+
+Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan
+auringon valoa heijastaen.
+
+Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella
+leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen
+ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin
+ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista
+naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä
+katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa
+Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä
+ja sellaisena hän viehätti.
+
+Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
+rohkenivat syödä hänen käsistään.
+
+Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät
+kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut
+jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
+
+"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
+samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
+
+Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
+Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
+varpunen sen heti ahmien sieppasi.
+
+Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä,
+hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle
+puolelle pihaa.
+
+Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät
+metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea,
+joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa
+viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei
+ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä
+taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen
+ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu
+kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi.
+Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut,
+sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat
+sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa
+käydä virta.
+
+Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
+Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
+yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
+tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
+vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
+
+Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa
+kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei
+edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin
+vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja
+puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan
+pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden
+kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se
+kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen
+se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se
+ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin
+päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se
+kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin
+kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.
+
+Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan
+ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella
+puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
+
+Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
+täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli
+kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin.
+Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
+harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva
+ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.
+
+Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
+katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
+ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
+
+Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
+porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä
+vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
+kaikellaisista ryysyistä.
+
+Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.
+
+"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
+
+"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
+
+Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
+vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
+harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
+hänelle tilastaan.
+
+Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
+päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
+luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
+todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
+vasta oli sairashuone!
+
+Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
+asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
+seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
+edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
+viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
+Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
+metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
+eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
+sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
+että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
+siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
+
+Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
+oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
+ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.
+
+Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille,
+jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
+joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
+istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
+porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
+ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
+oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
+suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
+hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
+tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
+taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
+vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
+neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
+tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
+oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
+suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen
+kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja
+rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään
+Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa
+tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta;
+samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi,
+että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan,
+kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa
+avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin
+ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan
+puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
+mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
+lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi.
+Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada
+auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin.
+Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä
+oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo
+olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa
+porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky
+tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen,
+mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen
+ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi,
+miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!
+
+
+
+
+Toinen Luku.
+
+
+Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää
+tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet,
+vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit
+päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia
+ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin
+jakanut työn keskenänsä.
+
+Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.
+
+"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.
+
+"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin
+vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua
+ennen kuin heräsin."
+
+"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"
+
+"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.
+
+Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta
+voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä
+hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen
+jalomielisyys:
+
+"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta."
+
+"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi
+Elisa.
+
+"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran
+viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla
+hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli
+entisen luotsivanhimmankin laita, joka..."
+
+"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen
+jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku
+mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana
+eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat
+kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä,
+että se tapahtuu mahdollisimman pian."
+
+"Kyllä", vastasi vouti.
+
+"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä
+siistimässä hänen tupaansa?"
+
+"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa."
+
+"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti."
+
+"En tiedä ketään muuta, mutta -- ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin
+tärkeitä. Saattaa hän mennä."
+
+"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"
+
+"Tottahan toki."
+
+"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"
+
+"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin
+vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta
+täyttymisestä.
+
+Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.
+
+Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
+jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä
+loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi
+erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina
+hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja
+raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan
+eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu
+lystikkäänä originalina.
+
+Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
+tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa
+ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
+
+Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
+läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään
+seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten
+oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja
+kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
+
+Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi
+majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
+tavalla:
+
+"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
+pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin
+itse hyvä kuin enkeli."
+
+Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti
+hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
+ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
+
+"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
+majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.
+
+"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
+työnjohtajaksi".
+
+"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen
+huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
+
+Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
+nauramaan ja jatkoi:
+
+"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele
+kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli;
+minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi
+yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten
+sattuvasti sanotaan."
+
+"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero",
+arveli maisteri.
+
+"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
+erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
+silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
+uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
+kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan
+hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen
+kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku,
+ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut
+tavallista tiheämmin työmailla käymään."
+
+"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
+koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
+
+"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
+näköiseksi.
+
+Torvald ei ollut millänsäkään.
+
+"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
+nykyistä elämäntapaansa".
+
+"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
+vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
+itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
+
+"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä,
+että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."
+
+"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
+siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
+kynnyksesi, ukkoseni'."
+
+"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
+juopotellut."
+
+"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?"
+
+"Teki kyllä."
+
+"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"
+
+"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa."
+
+"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
+
+"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
+
+"Niin olin, ihan aamunkoitteella."
+
+"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
+takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
+joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
+siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
+Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
+siellä eikä muualla.
+
+"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
+sairaana."
+
+"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
+
+"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
+raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
+hän oli tavannut mummon.
+
+Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
+
+"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
+eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja
+kunniaa tai lokaa ja porsaita."
+
+"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa
+tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.
+
+"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä
+rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli
+muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä
+kummallakin puolella pöytää.
+
+"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa
+puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton
+elää."
+
+"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
+häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
+
+"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta
+tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta",
+lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
+
+Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
+koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
+
+"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän.
+
+"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
+
+"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
+kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
+
+"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
+Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
+juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
+kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.
+
+"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
+puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
+
+Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
+
+"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
+sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
+hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
+
+"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
+tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
+nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
+
+Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
+perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
+asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.
+
+Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
+niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia.
+Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa,
+jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
+hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka
+hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
+todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
+vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
+oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta
+oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
+
+"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
+sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
+saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
+että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
+kukaan kestä."
+
+Maisteri hymyili:
+
+"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
+tähden."
+
+"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
+tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
+
+"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
+vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
+
+Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu,
+ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
+ruumiinrakenteestaan.
+
+"Riise!"
+
+Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
+hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
+ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
+
+"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi.
+
+"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
+
+"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
+Kristian.
+
+"En voi."
+
+"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
+sekaantua sinun opetusasioihisi."
+
+"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri.
+
+"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
+kiireimmiten pois!"
+
+Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
+ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
+miehen periaatteisiin.
+
+
+
+
+Kolmas Luku.
+
+
+Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
+että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
+rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
+oli.
+
+Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen
+päätöstään.
+
+"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
+houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän
+viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
+purra minua."
+
+"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
+vastasi Elisa lyhyeen.
+
+Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
+mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
+
+"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
+
+"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja
+lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
+
+"Entä kuka sitten?"
+
+"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
+
+Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
+hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
+
+"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
+voinut", sanoi hän.
+
+Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron
+taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen
+lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut
+vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
+aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
+
+Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
+Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei
+eläimiä vietäisi pois.
+
+"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
+lempeästi.
+
+Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
+itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
+hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
+herättänyt.
+
+"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon
+syytöksiä vastaan.
+
+Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
+Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
+Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
+mummolle avuksi.
+
+Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
+Elisa-neidillensä palveluksen.
+
+Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään
+äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti.
+Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja
+rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin
+oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet.
+Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan
+Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä
+alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.
+
+Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
+autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
+toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
+tehdyksi.
+
+Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
+huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
+pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
+kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee
+loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan
+komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen
+synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin
+vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi
+oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.
+
+Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen
+oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen
+puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
+saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
+
+"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
+pahalta."
+
+"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät
+karkaa", sanoi Elisa.
+
+Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
+
+"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen
+sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
+ympärillään tapahtuu."
+
+Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos.
+Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa
+vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa
+elukkain olla!"
+
+Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
+hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
+selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
+
+Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
+ääntänsä.
+
+Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
+kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään,
+jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla
+puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito
+eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut
+rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se
+sitte vaikka vaan porsaaseen.
+
+Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
+viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
+
+
+
+
+Neljäs Luku.
+
+
+Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
+jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
+
+Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri
+Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
+vainajasta.
+
+Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
+myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
+tehdä kierrosta.
+
+"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
+
+"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
+suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
+ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.
+
+Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli
+asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan,
+toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan
+katsellen.
+
+Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun
+veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
+hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten
+pelkuroida.
+
+Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
+hänet niin puron ylitse.
+
+Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti
+punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja
+päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa
+sanottavaksi.
+
+"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
+hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
+selvään."
+
+Elisan mieli keveni.
+
+"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
+sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
+
+"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
+milloinkaan pyörryttänyt."
+
+Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
+hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
+läpi.
+
+"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
+
+"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
+
+Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän
+ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä
+näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin
+halveksimisen alaiseksi.
+
+"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
+herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
+Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
+valon ilmiö ylhäältä.
+
+Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
+mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
+läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
+
+Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
+Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
+mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
+monella muulla.
+
+Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
+ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
+omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
+piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
+lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
+koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
+hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
+raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta
+aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi
+sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin
+katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat
+varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi
+kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin,
+kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen
+parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä
+metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa,
+joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt
+kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
+
+Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken
+jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon
+unhoitti.
+
+Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
+hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.
+
+Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja
+luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
+kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää
+heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se
+aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei
+minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla
+kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski
+heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
+tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
+ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.
+
+Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä
+häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän
+ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis
+muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet
+päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
+
+Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri
+rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän
+siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven
+Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten
+opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta.
+Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien
+edessä.
+
+
+
+
+Viides Luku.
+
+
+"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat
+täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun
+tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen
+päivän viimeisetkin vilahdukset.
+
+"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
+
+Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
+pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
+aarteestaan.
+
+"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
+kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
+
+"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen
+vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"
+
+"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
+
+Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
+
+"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
+ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
+syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
+vasta viimeisellä sivulla."
+
+"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
+Irene.
+
+Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi
+kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta
+hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen
+siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei
+Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald
+oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei
+pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
+
+Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin
+huvitettu vierailuista.
+
+Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
+ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
+viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
+tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
+hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa.
+Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää
+ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
+
+Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän
+suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
+hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
+kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
+mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan
+jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen
+muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
+olen, ainoastaan itse sen tunnen".
+
+Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja
+olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa
+puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille
+ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä.
+Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai
+ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan
+kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan
+käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän
+huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
+
+Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä
+helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille
+valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin
+kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien
+häntä hyväillessä ja mairitellessa.
+
+Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
+iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
+oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei
+Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään
+hänen ahmimistaan.
+
+Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
+saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
+ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
+Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
+kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
+harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
+näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
+loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta
+niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
+ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
+huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne
+herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän,
+mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.
+
+Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin
+sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.
+
+Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
+pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
+Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.
+
+
+
+
+Kuudes Luku.
+
+
+Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
+Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
+missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne
+jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.
+
+Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
+ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
+miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli
+huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
+jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
+Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
+puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
+olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan
+arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei
+halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista
+omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta,
+sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän
+pitäisi olla.
+
+Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona
+suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin.
+Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä
+huolellisimmin järjestetty.
+
+Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan
+oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin
+hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin
+rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen
+aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja
+nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.
+
+Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit
+olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
+viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
+Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet
+houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon
+tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen
+raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen
+ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt
+Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot
+paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta
+ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut,
+huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi
+ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla
+aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta
+kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta
+pelkoon.
+
+Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
+kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
+selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
+Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
+ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
+hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
+niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."
+
+"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
+käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
+"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
+ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
+vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
+veljelleen!"
+
+Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
+hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
+etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
+jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
+jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
+luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi
+olla olemassa.
+
+Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
+nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä
+enne!
+
+Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi
+jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
+kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
+yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti
+häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat
+Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna,
+kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
+Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
+kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
+sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
+siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
+päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
+hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
+
+"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
+lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
+avaimenreiästä.
+
+"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
+
+"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
+
+"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
+puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
+sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
+Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
+mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
+
+Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
+ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
+kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin
+hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
+
+"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
+lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
+
+"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
+et siltä jää syrjään."
+
+Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
+lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
+vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
+huomasi.
+
+"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
+
+"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
+
+"Eikö?"
+
+Elisa hämmentyi:
+
+"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
+Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
+
+"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
+Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
+juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
+tunnustuksen.
+
+Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
+haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
+samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
+Aadolfin elämän.
+
+Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen,
+huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin
+kieltämättä todellista.
+
+"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
+äänellä.
+
+"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
+vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
+saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
+saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
+sinulla rauha Jumalassa?"
+
+"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
+
+"Mutta rakastatko Häntä?"
+
+"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
+
+"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
+tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
+
+"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
+
+"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
+luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
+Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
+
+Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
+niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
+pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
+hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai
+vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
+korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
+erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
+seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
+Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
+että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
+Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
+orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
+ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
+voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
+sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
+miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
+miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
+saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
+yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
+kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
+Aadolfistakin tulisi?
+
+"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka
+näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
+
+"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
+Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa
+tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
+pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä
+jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea
+laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
+ajan että iankaikkisuuden varalle."
+
+"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
+mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
+
+"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
+huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan",
+sanoi Elisa.
+
+"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
+
+"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu
+minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
+paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
+
+"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
+usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
+että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
+sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
+luonne.
+
+"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
+johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja
+täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
+maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
+heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
+toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
+työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat
+sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
+Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
+
+"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
+ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
+taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
+kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
+ymmärrä toisiamme."
+
+Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden
+osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat
+aina sydämellisiä ja luotettavia.
+
+"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
+sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."
+
+"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
+Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
+olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
+suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
+halveksivat.
+
+
+
+
+Seitsemäs Luku.
+
+
+Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
+ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa.
+Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
+joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
+asetellen.
+
+Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
+joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan
+Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan,
+miten diplomaattini sujuu!"
+
+"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
+Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan
+ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
+
+Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.
+
+"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
+
+Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
+
+"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua
+uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan
+vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen
+ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."
+
+Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin
+jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
+sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia
+neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi
+sitä neuvomattakin harrastaa!
+
+"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
+syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
+
+Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei
+ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi
+ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun
+minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."
+
+"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
+
+"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
+monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa
+hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä
+muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
+
+"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi
+kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
+
+"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse
+hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani
+sikseen heittää."
+
+"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
+pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella
+pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"
+
+"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
+aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
+majuri yhä.
+
+Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti
+itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
+
+"Minullekin vähän!" pyysi hän.
+
+Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
+oikein elpyäkseen.
+
+"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.
+
+"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
+Kristian.
+
+"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
+sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
+Aadolf."
+
+"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli
+Kristian.
+
+"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät
+hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri.
+Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe
+taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias
+eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman
+mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on
+suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa
+Aadolf itse sanonut."
+
+"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
+siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
+
+"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
+Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
+älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
+minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
+
+"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
+ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
+
+"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
+minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
+Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä
+huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"
+
+"Niin, sanohan muuta!"
+
+Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
+naurettavan surullisesti:
+
+"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
+Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"
+
+
+
+
+Kahdeksas Luku.
+
+
+Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
+maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
+ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä
+heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
+Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
+kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän,
+mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
+
+Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
+Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan
+vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui
+Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen
+vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!
+
+Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista
+metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
+samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.
+
+Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
+alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
+herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
+kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
+maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
+
+"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
+yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
+
+"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
+punan kohotessa kalpeille kasvoille.
+
+"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
+vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
+"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
+minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
+
+Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi
+oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
+Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
+ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä
+tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous
+oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä
+katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut
+sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!
+
+Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken
+Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty
+tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.
+
+"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
+sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
+
+Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
+palauttamiseksi.
+
+Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
+innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
+
+"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
+puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
+tuosta sitten!"
+
+Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
+kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein
+Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
+Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
+noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa
+Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
+ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
+tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
+elottomiksi puunukeiksi!
+
+Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
+Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
+Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.
+
+Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä
+hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen
+puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi
+kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia,
+eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti
+kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman
+kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.
+
+Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
+
+"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
+
+Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
+kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
+avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla
+ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen
+ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
+kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen
+tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta,
+ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän
+puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan
+rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa
+uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki
+kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta
+ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi
+totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan
+äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia.
+Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel
+kiilsi monen silmissä.
+
+Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
+
+"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
+ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot.
+Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
+
+"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen
+huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
+olisit kohta minutkin kääntänyt."
+
+"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
+päätään pudistaen.
+
+"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi
+Torvald.
+
+"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
+veljeänsä.
+
+Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä
+paras.
+
+Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut
+ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
+ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
+Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan
+enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
+lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
+
+"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
+kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
+hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
+jääneet kolmisin saliin.
+
+"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
+ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
+tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
+tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt
+sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja
+kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan
+pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."
+
+"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
+äkkiä.
+
+"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä
+oivalsin. Olkaamme veljekset!"
+
+Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen
+käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä
+iloiten tästä liitosta.
+
+On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut
+jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina
+siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
+
+Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
+ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
+perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
+Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
+he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
+Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään
+tyynemmin mielin.
+
+Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
+rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
+matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
+uuteen ainekseen veikon olennossa.
+
+Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle
+kiitelevää rekeä.
+
+"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
+
+"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku
+suuruus", vastasi Elisa.
+
+"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
+ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
+että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
+
+"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
+palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
+
+"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
+
+"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien
+suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
+sen saa hän tehdä."
+
+Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
+hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
+niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
+laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut
+vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
+kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli
+johtanut suurempaan menestykseen.
+
+Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
+joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
+hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
+ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
+luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
+tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
+nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
+olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
+varmenemistaan varmeni.
+
+"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
+harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
+harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
+
+Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
+
+Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta
+kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
+vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
+kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
+sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
+
+Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
+Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
+turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
+
+
+
+
+Yhdeksäs Luku.
+
+
+Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
+Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
+ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen
+niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
+jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
+muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
+häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
+koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
+Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
+metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
+täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
+
+Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa
+odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä
+haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan
+yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle,
+millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista
+muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut.
+Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi
+Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin
+perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta
+hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla
+yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin
+ymmärtämään.
+
+Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
+taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
+
+Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta
+Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen.
+Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta
+ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja
+tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti
+piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.
+
+Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa
+käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan
+Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen
+sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin.
+Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.
+
+"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf
+huolettomasti.
+
+Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa
+ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut
+majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti
+paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana
+ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa
+Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt
+pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa
+Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi
+aihetta huoleen.
+
+"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään
+kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.
+
+"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat",
+vastasi Kustaa Aadolf.
+
+Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia
+epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä
+muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.
+
+Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten
+ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken
+epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän
+huoneeseen.
+
+"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.
+
+Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten
+hänen oli.
+
+"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan
+katsetta.
+
+Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:
+
+"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."
+
+Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.
+
+"Miks'et enää tahdo saarnata?"
+
+"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"
+
+"Eikö?"
+
+"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin
+katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen
+niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen
+sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun
+aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä.
+Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"
+
+Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.
+
+"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.
+
+"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin
+tappiolle."
+
+Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi
+voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna
+halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena,
+nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin
+olisi hän menettänyt paljon.
+
+"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.
+
+"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.
+
+"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."
+
+Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
+Syy oli yksin hänen omansa.
+
+"Etkö siis enää usko Jumalaan?"
+
+"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."
+
+Elisa pudisti päätään:
+
+"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."
+
+"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus,
+joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa
+Aadolfia tavannut.
+
+"Minä sitä en sittenkään usko."
+
+"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala
+näkee sydämen."
+
+Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti
+hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin
+siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.
+
+Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen
+valtaamana, edestakaisin huoneessaan.
+
+Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli
+ihmeekseen askeleita ylhäältä.
+
+"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
+Aadolfille.
+
+"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
+Ikävää kerrassaan!"
+
+"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun
+oli vaan sinua niin sääli."
+
+"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota",
+vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.
+
+
+
+
+Kymmenes Luku.
+
+
+Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
+levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
+kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
+hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
+Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein
+käsiintuntuva.
+
+"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:
+
+"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
+
+Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
+
+"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
+ollut niin paljon muuta tekeillä."
+
+Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä
+ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja
+kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe
+metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa
+ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle.
+Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi
+seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas,
+moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen
+hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!
+
+"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti,
+vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.
+
+"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi
+toinen koettaen salata hengästymistään.
+
+"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi
+itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin
+loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja
+Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.
+
+Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken
+murtunutta ystäväänsä.
+
+Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän
+niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään
+suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina
+parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta
+pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.
+
+"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla,
+ja ilma tuntuu niin lauhalta."
+
+Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut
+puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan.
+Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta
+tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä,
+kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
+
+Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
+aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
+avaruudesta Riiseen.
+
+Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin,
+kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä
+tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa
+mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut
+miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua
+tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
+
+"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
+Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
+ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
+
+Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
+olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
+Aadolf.
+
+"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
+terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
+
+"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
+Aadolf katkerasti.
+
+"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi
+tarjona."
+
+"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
+
+"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
+
+"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka
+erottaa minun Jumalasta."
+
+"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla
+vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
+
+"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee
+toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
+"Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."
+
+"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
+
+"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
+
+"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä
+loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."
+
+"Puhut niin outoja."
+
+"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
+lankeemustasi?"
+
+"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."
+
+"Miksikä mahdotonta?"
+
+"Jumala minut hylkäsi."
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
+
+"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
+sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
+kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä
+löydä rauhaa."
+
+Kustaa Aadolf vaikeni.
+
+Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
+Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut.
+Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin,
+mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme
+syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme
+kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
+
+"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
+
+"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme
+juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
+syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
+Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
+
+"En, sen tiedän."
+
+"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
+
+"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
+
+"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa.
+Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
+kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
+uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen
+kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin
+takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan
+avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni:
+'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!'
+Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä
+huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei
+sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä
+voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme
+pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan
+hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta
+silloin on vaara tarjona."
+
+Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän
+vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi
+-- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna
+hänellekin?
+
+"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki
+valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki
+pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin
+itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."
+
+"Mutta tahdot siitä irtautua."
+
+"Tahdon."
+
+"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet,
+Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"
+
+Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen
+sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.
+
+"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla
+synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt
+olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.
+
+"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään
+yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon
+elähyttämänä.
+
+"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean
+syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen
+rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi
+kiusakseen."
+
+"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"
+
+"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on
+synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo
+taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on
+voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat
+uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o.
+jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää
+meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."
+
+"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä
+taistelussa alkaa taantuminen taas".
+
+"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää.
+Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"
+
+"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf
+kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.
+
+"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä!
+Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi
+luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala
+antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon
+sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista
+vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää
+pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu
+elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan
+kanssa, se on alituista rukous-elämää."
+
+Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
+vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
+paljon sisältävä vaitiolo.
+
+Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
+
+"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa
+enemmän ilmaisi äänen sointu.
+
+"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
+
+"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
+ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
+lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
+
+
+
+
+Yhdestoista Luku.
+
+
+Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas
+päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan
+Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta
+Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä
+tehnyt?
+
+Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä
+täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui
+totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan
+hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan
+ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.
+
+Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän
+tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan
+lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja
+siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
+
+"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
+
+Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
+mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe
+asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
+ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
+
+Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen
+kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen
+oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät
+ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava
+iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven
+Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen
+perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä
+tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli
+Elisa oppinut tuntemaan.
+
+Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
+toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
+
+"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
+päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla
+opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
+virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
+
+Sven Riisekin hymyili.
+
+"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf.
+"Säälin sinua."
+
+"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
+jaksan", vastasi Riise.
+
+"Aiot siis jatkaa."
+
+"Aion, mikäli voimistun."
+
+Ääni kuului niin toivehikkaalta.
+
+"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
+
+"En uskalla ponnistautua."
+
+"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
+jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
+Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut
+liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"
+
+Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
+tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän
+vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
+Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi
+halunnut! -- -- --
+
+"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
+luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
+tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai
+rahoistako olet huolissasi?"
+
+"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
+takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve.
+Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
+
+Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
+arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
+
+"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen.
+"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä.
+Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs
+pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen;
+hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta
+jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on
+minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin
+nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
+
+Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta,
+tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan
+rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä
+ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian
+tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta
+siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista
+tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot
+sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan
+huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut
+hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.
+
+"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
+"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".
+
+Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
+
+"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle
+lähtiessään.
+
+"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.
+
+"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää
+meidät. Oi, miten ikävää!"
+
+"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden",
+vastasi Elisa.
+
+"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän
+vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli
+Irene.
+
+Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat
+olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa
+sopukassa.
+
+Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
+
+Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen!
+Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa
+tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin,
+jossa -- -- --
+
+Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
+sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
+Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta
+ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan
+haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan
+jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin
+ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä
+unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän
+muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan
+koittelemaan ja karkaisemaan.
+
+Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen,
+kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki
+hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.
+
+Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
+virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
+hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
+tulevaisuuteensa.
+
+Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista
+asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan
+vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin
+tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten
+ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin
+yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.
+
+Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
+Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
+hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
+ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
+aikaansaanut.
+
+"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
+
+"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
+makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
+
+"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
+hoitaa itseäsi."
+
+"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
+olla hiljaisemmin."
+
+"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
+
+Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta
+satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi
+voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin,
+muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut
+todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin
+taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti
+hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
+
+Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
+ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
+saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli
+määrännyt hänelle.
+
+"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
+vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
+
+Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle
+vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
+vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
+ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
+jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
+
+Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
+savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
+seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
+hermostui:
+
+"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
+ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
+
+"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä
+oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.
+
+"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
+yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --
+
+"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
+suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla
+aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
+niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
+
+"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti
+parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En
+voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt
+keuhkotauti."
+
+"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
+
+"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
+epäilläkään", vastasi Riise.
+
+"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä,
+että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
+
+Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
+sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta.
+Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
+tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
+että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin
+taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
+toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
+Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
+mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
+terveellisyydestänsä maankuulua.
+
+Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä
+siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi.
+Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille
+suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla
+kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli,
+niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko
+Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
+
+"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
+Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
+vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
+
+"Menisin johonkin sairaalaan."
+
+"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
+tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
+
+"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.
+
+Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei
+ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan
+sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa
+ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän
+silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta
+eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt
+hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.
+
+Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
+kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
+huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
+välttävänsä vaaran.
+
+Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
+ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
+päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
+majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi
+hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut
+järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
+saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
+
+Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli
+vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että
+hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota
+keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista
+lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla
+masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet
+lisääntyivät.
+
+Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa,
+jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut
+mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta
+maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä
+pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni
+huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen
+poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.
+
+Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
+tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
+koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
+Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
+arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
+
+"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
+sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.
+
+Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän
+käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset
+maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat
+kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne
+milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken
+elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.
+
+Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua
+Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
+Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
+hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.
+
+"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"
+
+Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous.
+Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu
+voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.
+
+Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa,
+josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen
+esineet.
+
+Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.
+
+"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"
+
+"On."
+
+"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"
+
+"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"
+
+"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen
+kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.
+
+"Kiitos, Torvald!"
+
+"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika
+ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'?
+Osaan jo läksyni."
+
+"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."
+
+"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.
+
+"Torvald!"
+
+"Mitä?"
+
+"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"
+
+"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."
+
+"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"
+
+"Enkä pelkäisi."
+
+"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"
+
+"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"
+
+"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka
+voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"
+
+"Ei juuri, tietääkseni."
+
+"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet
+rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."
+
+Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään
+syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin
+kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin
+mitkään ikuiset aarteet.
+
+Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta,
+jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta
+paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän
+ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys.
+Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen
+Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.
+
+Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti
+räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella
+verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe
+oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.
+
+Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää
+tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön
+kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä
+oli hänelle varattu.
+
+Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen
+hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen
+keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään
+ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy
+vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä
+vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.
+
+Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana
+aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle
+selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli
+uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain
+kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.
+
+Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän
+se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta
+laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään
+parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon
+voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.
+
+Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja
+pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.
+
+Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä
+muutamaksi minuutiksi.
+
+"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole
+mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."
+
+He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen
+miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan
+päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet
+iltahämärässä.
+
+"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista
+kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin
+piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.
+
+"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia
+koskee itseäni."
+
+"Vai niin", vastasi Elisa.
+
+Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä
+vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä
+ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla
+enemmän.
+
+"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
+alkoi hän.
+
+"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
+Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi.
+Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
+
+"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.
+
+Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva
+pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.
+
+Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen
+vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
+
+Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
+äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
+saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
+asiasta.
+
+"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
+sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
+
+"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
+
+"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
+Lääkäritkin saattavat erehtyä."
+
+"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
+väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
+hän olisi erehtynyt."
+
+"Mitä aiotte siis tehdä?"
+
+Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
+tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä
+huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."
+
+"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä
+hoitaa?"
+
+Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
+hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
+
+Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
+
+"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
+lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
+niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
+
+"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
+
+"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa,
+ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
+ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
+Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
+teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
+ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
+voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
+läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
+että minun täytyy lähteä?"
+
+Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
+toivettansa vastaan.
+
+"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
+
+Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
+hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
+
+"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
+vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
+aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
+heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
+teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
+laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin
+ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
+
+Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
+hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
+jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää
+ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin
+hienon soinnukas.
+
+Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä
+muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin
+pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan,
+niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä
+viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä
+tahtonsa perille.
+
+"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
+nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.
+
+"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
+
+Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
+autuaalliset tunteet.
+
+Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
+Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
+hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
+taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
+selville saamaan.
+
+"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
+kuiskasi hän.
+
+"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
+Riise.
+
+Elisa pudisti päätään.
+
+"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
+meistä!"
+
+Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
+
+"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä
+rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään
+rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta
+kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
+kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."
+
+Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
+silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
+saattaneensa Elisan levottomaksi.
+
+"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja
+vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
+että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
+
+Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.
+
+Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi
+kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä
+hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä
+taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin
+odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään
+ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja
+varten.
+
+Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
+
+"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."
+
+Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
+tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
+kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
+tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
+iäisyyden selkeätä kirkkautta.
+
+
+
+
+Kahdestoista Luku.
+
+
+Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä
+liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran
+saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat
+parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa
+huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta
+kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.
+
+Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä
+sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti
+hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi
+koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene.
+Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut
+heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.
+
+Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen,
+tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa
+hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.
+
+Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin
+heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan
+sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen
+estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan
+tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt,
+varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.
+
+Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää
+perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.
+
+Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli
+yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella
+häntä laskeutumaan takaisin makuulle.
+
+"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea
+yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä
+joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen
+ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.
+
+Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja
+siinä hän onnistuikin.
+
+Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi
+tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen
+kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä
+yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua
+milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta
+sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan
+välttämätön päätös.
+
+Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt
+tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven
+Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä
+hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan
+jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli
+kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön
+tehtävä.
+
+"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.
+
+"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."
+
+"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa",
+arveli Kristian.
+
+"Selvästi hän sen käsittää."
+
+"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita
+oli?"
+
+"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne
+kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."
+
+"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.
+
+"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa
+alistumista", vastasi Elisa.
+
+"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on
+luonnotonta."
+
+"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu
+ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt
+yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole
+hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä,
+kuin maailma, missä me elämme."
+
+"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.
+
+Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.
+
+"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa
+lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:
+
+"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten
+hän."
+
+Elisan kasvot kirkastuivat.
+
+"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.
+
+"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"
+
+"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."
+
+Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän
+osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.
+
+Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin
+herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle,
+erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse
+saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi.
+Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää
+jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja
+nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei
+aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan
+ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan,
+että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi
+Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi
+ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta
+vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin
+yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo
+Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni
+kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän
+valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä
+valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi.
+Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.
+
+Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki
+Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se
+herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja
+jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän
+oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi
+tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä.
+Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana,
+koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä
+puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän
+tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta
+enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi
+kasvoi hänessä tämä halu.
+
+Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen
+elämän ensi aamun sarastusta!
+
+
+
+
+Kolmastoista Luku.
+
+
+Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
+sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
+
+Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
+Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
+tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
+Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
+
+"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse!
+Kunpa olisin sinun sijallasi!"
+
+Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
+tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
+hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
+lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää.
+Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten
+häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.
+
+"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
+kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
+tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
+laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
+
+Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
+sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
+silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
+kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
+ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
+lohdutus tulee.
+
+"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
+hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
+valtakunnalle."
+
+"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
+hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän
+miehevän vakavasti.
+
+"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön
+Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen
+käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
+juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
+sanoi Sven Riise.
+
+"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
+sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
+miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
+
+"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
+kasvot niin äkkiä kirkasti.
+
+"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
+täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
+kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
+jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
+Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan
+kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
+tiensä."
+
+Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
+
+"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
+perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
+voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
+
+Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
+näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
+Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
+
+"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
+pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
+Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä
+niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"
+
+Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
+se johdatti hänelle jotakin mieleen.
+
+"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
+kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
+surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
+sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
+vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
+tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
+koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
+Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
+murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
+voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
+
+"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
+näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
+
+Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.
+
+"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se
+ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään,
+ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien
+selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle
+häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa
+ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri
+piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli
+esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä
+muitakin."
+
+"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu,
+ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
+ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
+sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
+vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
+se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
+tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi
+taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin,
+viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen.
+Elisa katsahti ylös.
+
+"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
+virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
+kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
+
+"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
+"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
+samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
+
+Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
+langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
+lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi
+kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan
+tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen
+ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
+hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla
+Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä
+Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta
+ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala
+sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.
+
+"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.
+
+"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään
+tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä
+kaukana.
+
+"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun
+oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.
+
+Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien
+lomitse.
+
+"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä
+laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta
+joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."
+
+"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan
+verrata."
+
+"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se
+on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme
+on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena
+tervehditään."
+
+"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.
+
+"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset
+auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta
+vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.
+
+"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.
+
+"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"
+
+"Hänen uskonsa."
+
+Kustaa Aadolf pudisti päätään.
+
+"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan
+'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."
+
+"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole
+kaikki vanhurskaita."
+
+"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa
+Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."
+
+"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta
+itsellemme omistaa."
+
+"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."
+
+"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.
+
+"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."
+
+"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa",
+sanoi Elisa.
+
+"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän
+tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun
+käteen."
+
+"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.
+
+"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia
+ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
+jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
+
+Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
+viritettävän.
+
+Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
+valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin
+käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
+tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
+Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
+nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
+vakavuuden painosta.
+
+Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
+hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
+joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
+
+Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan
+pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
+puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
+huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
+huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
+äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
+löytämättä tietä Isän syliin.
+
+Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
+Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
+Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
+syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
+tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.
+
+
+
+
+Neljästoista Luku.
+
+
+Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
+olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
+seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
+kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
+kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
+jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
+Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä
+tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
+maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
+Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
+yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
+näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
+todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
+Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
+vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
+
+Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta
+nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
+
+"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
+
+"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
+puolustuksekseen.
+
+"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
+äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
+
+Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
+mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
+lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
+taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
+jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä
+itselleen niitäkään toivoi.
+
+Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
+lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
+puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
+olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
+Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
+metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
+kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
+siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
+takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
+Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
+muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
+haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
+
+Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja
+hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita
+kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä
+ensimäisen keskustelun aiheen.
+
+Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
+asennossa yötakkiin puettuna.
+
+Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
+
+Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
+että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
+liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
+Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
+keskusteltuaan.
+
+Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
+valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
+
+"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja
+päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
+
+Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen
+viereensä.
+
+"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
+hymyillen.
+
+"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
+tilaisuutta tehdä hyvää."
+
+"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
+iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
+tässä elävänä muistutuksena siitä."
+
+Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
+koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
+painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
+se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
+sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
+Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
+
+"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
+kosteat".
+
+"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
+keveästi käsillään hiuksiaan.
+
+"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"
+
+"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
+
+Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
+Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan.
+Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
+hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.
+
+"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.
+
+Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
+katsahti kysyvästi häneen.
+
+"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
+sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
+mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
+maailmassa.
+
+Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
+valtasi hänen mielensä.
+
+"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
+mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun
+Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan
+päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei
+ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
+
+"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
+
+"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
+heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
+jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
+vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
+
+Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen
+piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
+ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
+puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
+
+Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa
+kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi
+siunaukseksi muille.
+
+Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
+rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
+vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä
+pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
+äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
+sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
+uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
+Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin
+sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan,
+mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän
+kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan
+puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei
+pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
+Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
+valtakunnan puolesta.
+
+Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
+että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.
+
+
+
+
+Viidestoista Luku.
+
+
+Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
+häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
+veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
+silmälläpitoa ja holhoamista.
+
+Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
+olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
+korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää
+Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan
+apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
+edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven
+Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas
+teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
+
+Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
+ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he
+toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen,
+mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä
+huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen
+huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut.
+Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon
+puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja
+milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta
+etupäässä Elisan tähden.
+
+Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
+mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
+vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
+lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
+huolellisemmin vaalia.
+
+"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä
+sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
+
+Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
+Sven Riise.
+
+"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
+minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
+Irene Elisalle.
+
+"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
+Elisa.
+
+"Kuinka niin?" kysyi Irene.
+
+"Tuberkelit tarttuvat."
+
+"Entä sinuun?"
+
+"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
+niin terve."
+
+"Terve minäkin olen."
+
+"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina
+käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen
+Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni
+terveydestä."
+
+Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
+hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
+lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
+muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
+
+"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
+tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
+käynyt vallan kalpeaksi."
+
+"En yövalvonnasta."
+
+"Mistä sitte?"
+
+"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
+sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
+
+Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna.
+Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen
+kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno
+viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus
+vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa
+itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin
+toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta
+tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän
+seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja
+vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.
+
+Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren
+miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli
+syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet
+kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan
+vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään,
+-- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa
+tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt
+hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan
+riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä
+suinkin voi.
+
+Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen
+ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia
+anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin
+kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui
+hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.
+
+Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut,
+ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei
+kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään.
+Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa
+itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä
+mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta
+toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi
+hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta
+nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
+alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
+suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
+voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi.
+Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
+saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
+kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
+
+Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
+paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
+hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
+
+Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
+enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
+
+"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
+Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
+
+Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman
+tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä
+tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja
+koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen
+ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.
+
+Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin
+valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa
+tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa
+hillitsi hän aina tuskansa.
+
+Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään
+väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle
+mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin
+julma, että loi ne?
+
+Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella
+niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa
+Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui
+ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut
+olla yksin.
+
+"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.
+
+"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."
+
+Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä
+oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.
+
+Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua
+saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin
+hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.
+
+"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia.
+Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen
+opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."
+
+Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi
+uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään
+sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet
+viereensä polvilleen.
+
+Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui
+ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta
+kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan
+niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi,
+että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.
+
+Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana
+säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin
+vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan
+parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos
+nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia
+kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?
+
+Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli
+ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan
+uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.
+
+"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä
+tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen
+vie viimeinkin sen pyrkimys."
+
+"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton
+varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".
+
+"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa
+synkästi.
+
+"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän
+innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan
+tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka
+ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki,
+jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa
+luokse liitää."
+
+"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys
+kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
+
+"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.
+
+"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
+Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".
+
+Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä
+vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"
+
+"En."
+
+"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"
+
+Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi
+silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa
+Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.
+
+Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
+Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
+
+Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
+majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
+vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
+hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
+hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin
+tulohetken pyhää hiljaisuutta.
+
+Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
+joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen
+sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
+
+Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
+olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.
+
+Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
+heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
+Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää
+ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit
+olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen
+siitä hiljaa vapautuessa.
+
+Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui.
+Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli
+ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
+
+Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
+sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
+olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
+Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
+maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
+tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.
+
+
+
+
+Kuudestoista Luku.
+
+
+Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen
+juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja
+lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.
+
+Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt
+vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten
+olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli
+kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen
+kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi
+muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään
+vainajan huoneeseen.
+
+Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
+Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!
+
+Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
+Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.
+
+Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian
+sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut
+avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin
+astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen
+avannutkin ja meni pois.
+
+Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen
+jaloilleen.
+
+Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
+Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.
+
+Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän
+näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin
+vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä.
+Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili
+siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista
+ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja
+maa hukkuvat.
+
+Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli
+pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren
+varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat
+ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina
+siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!
+
+Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä.
+Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä
+tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.
+
+Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket
+hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin
+arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että
+Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee,
+sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa
+oli vaan tullut häntä noutamaan.
+
+Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen
+elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään
+ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli
+ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.
+
+Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä
+tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun
+omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"
+
+Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin
+puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä
+taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli
+päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa
+tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.
+
+Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan
+kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen
+tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan
+erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa
+Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi
+tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä
+yhteys taivaallisissa on.
+
+Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen
+keveästi hänen valkeata otsaansa.
+
+"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
+Elisalle.
+
+"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen
+voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me
+puhdistuisimme."
+
+"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf.
+"Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan
+poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä,
+emmekä Häneltä."
+
+Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.
+
+"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja
+korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf.
+"Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."
+
+
+
+
+Seitsemästoista Luku.
+
+
+Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi
+ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen
+enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän
+vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
+
+Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku
+tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
+päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
+Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
+kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.
+
+Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
+
+Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
+lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.
+
+Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
+kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
+
+Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
+tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein
+saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta
+arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi
+jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän
+ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa,
+kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
+
+Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
+viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa
+luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi
+vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat
+oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin
+luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen
+ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
+niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
+käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
+
+Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka
+Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi
+oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
+lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin
+sammuksiin.
+
+Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut
+häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui
+muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen
+anteeksipyyntöihin.
+
+"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin
+äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.
+
+Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä
+ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen
+kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei
+Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä
+itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja
+Elisan myöhäistä katumusta.
+
+Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä
+ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi
+kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin
+alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa
+yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä
+oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on,
+kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa
+Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.
+
+"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä
+kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos,
+meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."
+
+"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi
+Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle,
+jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.
+
+"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime
+aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut
+huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin
+keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.
+
+Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen
+kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas
+vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
+
+Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai
+hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.
+
+Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui
+huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus
+näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa
+seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.
+
+"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti,
+ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle
+anteeksi vihastumiseni?"
+
+Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.
+
+"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.
+
+"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä
+suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin
+itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä
+oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?
+
+Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.
+
+"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen
+Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että
+sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia
+sen eheänä sinulle takaisin."
+
+Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
+
+Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.
+
+"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon
+_hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
+Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
+suomasta."
+
+Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
+
+Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli
+Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen
+näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään
+muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää,
+mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja
+sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä
+syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa
+rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos
+kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen
+selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.
+
+Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa
+ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei
+ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala
+oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja
+tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden
+esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä
+ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi
+Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain
+Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta
+sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen
+tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis
+anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin
+suureksi ja ylentäväksi.
+
+
+
+
+Kahdeksastoista Luku.
+
+
+Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä
+Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin
+unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin
+tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan
+laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä,
+ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä
+erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä
+Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
+
+Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän
+kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei
+enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?
+
+Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
+rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
+Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
+Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
+
+Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa
+kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas
+muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen
+ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa
+omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi
+ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli,
+vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
+
+Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
+Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
+ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
+mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
+kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia
+elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
+vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
+eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin
+kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
+tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä
+ihanimman ajan.
+
+Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi
+hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa
+ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen,
+alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti,
+mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester
+kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti,
+huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan
+hämilleen.
+
+"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
+
+"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
+
+Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan
+ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
+Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
+lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
+hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
+anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän,
+"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan
+kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
+
+"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
+
+Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
+veitikkamaisesti päätään pudistaen.
+
+"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."
+
+Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana.
+Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin
+ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen
+hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut.
+Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt
+muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi,
+pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet
+parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin
+vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä
+oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla
+karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä
+vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin
+näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat
+virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten
+oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin
+ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat
+elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan
+tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten
+aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin
+uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin
+Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta
+koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili.
+Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän
+kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla
+tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja
+ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin
+tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli
+hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan
+syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille
+rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä
+kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen
+että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet.
+Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.
+
+Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan
+vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin
+aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin
+luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.
+
+Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
+ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
+tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
+hauskasti kylläkin.
+
+Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
+painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
+sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
+ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
+jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
+ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman
+tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen
+ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
+Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
+Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
+tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
+jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
+uutta kokemaan.
+
+Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin
+povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti,
+ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian
+ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin
+tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin
+kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä
+itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven
+Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen
+ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin
+laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa
+suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä
+toteuttaa.
+
+Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili
+hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos
+hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian
+unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys
+olevien olojen yksitoikkoisuuteen.
+
+Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
+räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
+Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
+kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
+kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
+kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
+Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
+asemassa tulla kysymykseenkään.
+
+Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
+muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä
+miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät
+vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja
+kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi
+hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta
+kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan
+kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan?
+Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene
+hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin
+pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin
+hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
+
+Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä
+tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen.
+Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli
+levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui.
+Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan
+tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa
+Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
+
+Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän
+sanottavan ilme kasvoillaan.
+
+"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
+ilahuttamaan", sanoi hän.
+
+"Mitä hän kirjoittaa?"
+
+"Saat kuulla, jahka luen."
+
+"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
+että asia oli erityisempää laatua.
+
+"Irene on kihloissa."
+
+"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne,
+jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"
+
+Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
+katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on
+jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä
+toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")
+
+-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
+ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
+hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
+nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
+sitte se.")
+
+Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
+vaimo-vainajataan muistellessaan.
+
+-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
+"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
+sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus
+sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä
+saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- --
+("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin
+suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- --
+
+-- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian.
+Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
+sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
+ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
+vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
+valmistuksissa auttamaan." -- -- --
+
+"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
+Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
+Helmerille, vai kuinka?"
+
+"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että
+Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
+
+"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle
+armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi
+isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
+
+Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
+loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa
+ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
+kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
+
+"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
+
+-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
+hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
+
+Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
+hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
+luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei
+siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
+
+"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
+sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
+
+Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
+kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
+perinpohjin pahastui.
+
+"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
+sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää
+kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa
+antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi!
+Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
+
+Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei
+Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
+arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.
+
+"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
+
+"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
+naimisiin ilman isäsi suostumusta."
+
+Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
+värähdellä.
+
+"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
+
+"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
+
+"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
+minua".
+
+Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
+
+"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka
+suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
+ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
+milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
+kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
+Elisa-sisareesi."
+
+Näistä sanoista Irene rauhoittui.
+
+"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen
+sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."
+
+"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
+rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
+ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
+
+"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
+Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet
+ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
+
+"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
+Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
+silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
+
+
+
+
+Yhdeksästoista Luku.
+
+
+Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
+viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
+valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
+
+Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
+runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta
+seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
+kultasormus kimmelteli!
+
+Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
+kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
+seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
+kauvan houkutella.
+
+Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
+niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
+ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
+siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
+aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
+ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
+
+"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.
+
+Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
+jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä
+ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että
+se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
+Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
+Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
+juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
+ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
+iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
+Elisa-neitiä.
+
+Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
+silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
+että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
+valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.
+
+Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
+ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
+mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
+
+"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
+
+"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
+"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
+täällä erityisesti kysellä".
+
+"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
+
+"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
+
+"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"
+
+"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
+hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
+ihastuneena häneen, mutta turhaan."
+
+"Sinäkin?"
+
+"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
+kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi.
+Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä
+aivan temputtomasti."
+
+"Tohditko Tereeseltä?"
+
+"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
+
+"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
+olkapäitään.
+
+He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.
+
+Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän
+tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
+Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
+
+Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
+vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.
+
+Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
+sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä,
+ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
+että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna,
+perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
+hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
+vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
+ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
+tavallisella välinpitämättömyydellä.
+
+Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
+käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
+koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
+
+Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
+kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon
+viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin
+ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.
+
+"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
+ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
+syötyä ulos ruokasalista.
+
+"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".
+
+"Edesvastaus."
+
+"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
+Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
+
+"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
+ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
+
+Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
+hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
+enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
+säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
+sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
+hänen luotaan.
+
+Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo
+kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin
+suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti
+muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä
+itsekään ollut oikein selvillä.
+
+Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
+sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt
+häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
+mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
+siitä olivat hyvillään.
+
+Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
+terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
+tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
+häneltä odottavan.
+
+"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
+aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
+halu peijata meitä".
+
+Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
+oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
+
+Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas
+liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
+varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan.
+Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset
+näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla
+aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse
+ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.
+
+Tohtori Hessel pidätti hevosensa.
+
+"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.
+
+Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta
+tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.
+
+"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken",
+sanoi hän.
+
+"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu
+tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi
+tohtori hoputtaen hevostaan käymään.
+
+"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä
+pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni
+että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."
+
+"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen
+asia! Olen levoton sielu."
+
+"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."
+
+"Huh, varjelkoon siitä!"
+
+Patruuna nauroi:
+
+"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä
+väkeä?"
+
+"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
+
+"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
+sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
+sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
+
+"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- --
+
+"Häntä tarkoitan."
+
+"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
+nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
+väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
+
+"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
+
+"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
+Olisipa se harvinainen löytö!"
+
+"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
+joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
+kuin velikin."
+
+"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
+ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
+ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
+"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
+
+"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
+
+"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan",
+vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla
+vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä
+ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."
+
+"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä,
+näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.
+
+"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli
+hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan
+ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin
+huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä
+valtasi.
+
+Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta
+hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan.
+Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.
+
+"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille
+naurettiin.
+
+Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet
+häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.
+
+"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani
+runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan
+oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä
+sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse
+vaikka -- -- --'"
+
+Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
+
+"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
+ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
+ratsuruoskallaan selkään.
+
+"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman
+levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat
+voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
+
+"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
+
+"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
+että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
+mutta Jumala..."
+
+"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les
+mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'],
+siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."
+
+"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan
+mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen,
+edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."
+
+
+
+
+Kahdeskymmenes Luku.
+
+
+Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
+juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.
+
+Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
+siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
+lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös
+siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan
+pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni
+siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut
+oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen
+vaikutuksen.
+
+Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
+puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
+päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
+pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.
+
+"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä
+kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.
+
+Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa
+kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia
+hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän,
+ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella
+takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.
+
+"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.
+
+Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään
+vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.
+
+"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.
+
+"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
+ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin
+pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin
+päivälliskutsuihin."
+
+"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
+
+"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
+mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
+hänelle sulhoksi."
+
+"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
+
+"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi
+seuraan.
+
+Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
+kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.
+
+"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
+
+"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
+käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
+
+"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
+nauraen.
+
+"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
+lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
+hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
+
+"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
+
+"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.
+
+"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
+Elisan puolesta."
+
+"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
+häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
+
+"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
+käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta
+saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan
+lääkärille.
+
+"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
+itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
+lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.
+
+"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka
+näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa.
+"Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan
+harjoitellut?"
+
+"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki
+hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana
+lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä
+amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa
+tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi
+hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut,
+anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä
+uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla
+ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki
+hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin
+ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja
+ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja
+että aikaa levähtääkseen."
+
+"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
+
+_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
+Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita
+kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä
+suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset
+tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin
+mahdolliseksi.
+
+"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
+asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
+
+"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
+
+"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
+kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
+pihalle.
+
+"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
+ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta
+Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
+
+Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
+epäröityään kuitenkin suostui.
+
+"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
+lisäsi hän.
+
+"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
+Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
+tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
+sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
+kanssaan kaksin ajella."
+
+"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi
+Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.
+
+"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?"
+sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.
+
+"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu
+jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta
+jutella kahdenkesken."
+
+"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt?
+Painaako mieltäsi mikään?"
+
+"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."
+
+"Mitä siis ajattelet?"
+
+"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."
+
+"Siis ajattelet häntä."
+
+"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."
+
+"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
+Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."
+
+"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja
+senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."
+
+"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä
+mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme
+nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien
+edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt,
+milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."
+
+"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä
+olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita
+katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se
+olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen
+kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se
+meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä
+voimana."
+
+"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä
+maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."
+
+"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin
+Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja
+lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia
+erityisemmin?"
+
+Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän
+helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.
+
+"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin
+olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa
+tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle,
+sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee
+taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä
+ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa
+nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven
+Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon
+voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden
+ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime
+aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset
+halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.
+
+"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää
+maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti
+pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä
+mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät
+tomuksi."
+
+"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja
+ainoastaan Jumalalle elämän."
+
+"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä.
+Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_,
+toista sen _saavuttaminen_."
+
+"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"
+
+"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen
+siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä
+ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin
+vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt
+levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."
+
+"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa
+viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni
+vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset
+vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan
+liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."
+
+Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui
+hänestä välttelevältä.
+
+"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin
+ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista
+hengellisyyttä, Elisa!"
+
+Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai
+oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.
+
+Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan
+kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut
+hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin.
+Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut
+hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan
+laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.
+
+"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken
+kuluttua.
+
+"Toivon, ettei niistä mitään tule."
+
+"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"
+
+"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta
+jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."
+
+"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa
+toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan."
+
+"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville
+muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."
+
+"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin",
+vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän
+ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."
+
+"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin
+miksi on tullut?"
+
+"Kuka?"
+
+"Tohtori Hessel."
+
+"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi
+onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset
+Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi
+Kustaa Aadolf.
+
+Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi
+hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta
+moninaisia välivivahduksia."
+
+"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan
+puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään
+sisälsi syytöksen.
+
+"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää
+sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö
+ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan
+ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen
+itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa
+niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten
+esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut
+rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."
+
+"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja
+taivaallisista?"
+
+"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja
+luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin,
+vai mitä ajattelet sinä?"
+
+"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."
+
+"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman
+välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna
+ruumiina kerran haudasta nouseva."
+
+"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti
+ja vakavasti.
+
+"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin
+on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä.
+Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa
+selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä
+on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on
+tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."
+
+Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.
+
+"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.
+
+"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat",
+vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.
+
+"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti
+harhaan."
+
+"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin
+mikähän puunukkekokoelma."
+
+Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin
+hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he
+pappilan jo ihan edessään.
+
+Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
+pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut.
+Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata
+kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori
+Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut
+ja miellytti senvuoksi Elisaa.
+
+Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan
+konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
+
+"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
+tohtori Hessel Elisalta.
+
+"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
+
+"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?"
+virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
+ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
+
+"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
+merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt
+tätä juuri minään ansiona.
+
+"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
+
+"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä
+kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
+vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
+
+"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
+ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
+panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
+Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
+tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
+
+Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
+saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi
+vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
+häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena
+lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä
+kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen
+sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen
+epäkiitollisen tehtävän.
+
+"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
+
+"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
+
+"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
+
+"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
+
+Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
+vaikuttaneen Elisaan.
+
+Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
+Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli
+tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
+herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
+helkettä säikähtänyt.
+
+Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
+itsensä ylpeeksi siitä.
+
+Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
+kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
+siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
+hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
+puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
+hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
+siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
+pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
+hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
+vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
+
+"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
+
+"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
+entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
+
+"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
+ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
+
+"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa
+yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
+
+Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi
+olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa
+hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä
+sellaisesta soimasi.
+
+"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
+
+Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
+jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
+Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
+ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen,
+pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
+verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
+Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
+hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
+
+"Tohtori Hessel!"
+
+Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
+Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
+mitkään sanat.
+
+"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
+että tarkoitin teitä."
+
+"Ketäs muuten?"
+
+"Itseäni tietysti."
+
+"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
+
+"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
+tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
+
+Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
+nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
+sellaista otaksua.
+
+"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle
+miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko
+itseänne minulle vieraaksi!"
+
+Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
+kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.
+
+"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
+hymyillen omalla herttaisella tavallaan.
+
+Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
+vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän!
+Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi
+platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä
+enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi
+tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.
+
+Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi
+ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina
+valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista.
+Sitä hän jumaloi.
+
+Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
+ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
+
+Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan
+hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui
+koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut
+keskustelua seurannut.
+
+
+
+
+Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.
+
+
+"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
+poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi.
+Huomenna, näet, oli sunnuntai.
+
+"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
+
+"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen
+viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
+mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
+
+Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
+toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
+
+Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä
+hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
+petti hänen toiveensa.
+
+"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
+
+"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
+
+"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
+vastaavat kieltävästi."
+
+"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
+myöntävät."
+
+Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
+määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
+kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
+Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan.
+Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin
+kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin
+mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
+
+Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
+jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä
+ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
+jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
+
+"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
+
+Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
+
+"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
+kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
+niin jouduimme kiistaan."
+
+"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
+
+"Kiivastui, ikävä kyllä."
+
+"Entä tohtori Hessel?"
+
+"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
+härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
+mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
+
+"Miks'et sinä vastannut hänelle?"
+
+"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
+sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
+mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."
+
+"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen
+panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen
+mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen
+tasoittuu."
+
+"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
+mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
+pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
+ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
+kristillisyydestään."
+
+"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
+
+"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
+
+"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
+vastaan", sanoi Elisa.
+
+"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua,
+joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa
+asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita
+myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
+
+"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"
+
+"Totuutta ennen kaikkia!"
+
+"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
+vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
+siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
+
+"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte
+hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin
+asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."
+
+"Kuten esimerkiksi missä?"
+
+"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
+selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
+mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
+näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
+myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
+miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
+
+"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
+hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
+edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
+useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
+
+"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
+virkkoi Helmer.
+
+Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
+näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
+ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut
+ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.
+
+Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
+
+"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
+uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
+
+"Sepä rohkea väite."
+
+"Ehk'ei liian rohkea sentään."
+
+"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
+Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
+kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
+Elisa nyt oli takertunut ansaan.
+
+"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
+Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
+kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
+lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
+
+"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
+Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.
+
+"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
+Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
+ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
+omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei
+hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
+
+Helmer jäi mietteihin.
+
+"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
+tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
+kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo
+kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
+sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
+vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
+suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
+
+"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin
+on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata,
+että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta
+kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin
+pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole
+siitäkään vahinkoa kenellekään."
+
+"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta
+vieroittaa."
+
+"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi
+kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä,
+niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta,
+että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on
+aikaa tuomiota välttää."
+
+Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa
+oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
+miellyttävällä tavalla.
+
+"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.
+
+"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.
+
+Helmer pudisti päätään.
+
+"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa
+puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.
+
+"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme
+sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan
+voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan
+kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee
+olentomme lävitse."
+
+"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman
+tyrannin."
+
+"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka
+rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla?
+Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee
+paremmin kuin me."
+
+Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän
+todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se
+riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin,
+niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli
+sydämen kieltä.
+
+"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
+"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein
+palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
+
+Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät.
+Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan
+voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti
+itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
+
+Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
+kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
+mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
+
+Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
+alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen
+jumalanpalvelus toimitettavana.
+
+"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
+
+"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut
+mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista,
+niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä
+suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä
+hellyyttä.
+
+He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
+Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
+
+"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
+hartaasti.
+
+Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina
+säteilevän.
+
+"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin
+nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen
+menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa
+heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas
+Herrani!"
+
+Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen,
+niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta
+saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.
+
+Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
+yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
+käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
+
+Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin
+hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa.
+Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka
+on sekä ihmisen että luonnon Herra.
+
+Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle
+neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut.
+Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta
+vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi
+mitään erotusta hänessä huomata.
+
+"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen.
+Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.
+
+Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui
+sisään.
+
+"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
+toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
+saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
+nyt, auringon paahteessa..."
+
+Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa
+polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti,
+kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa
+saippuavaahdosta.
+
+"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
+pyytämään".
+
+"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
+helvettiin."
+
+"Sitä en tehnyt."
+
+"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
+siihen tyyliin."
+
+"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
+
+"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
+
+"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
+ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
+mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
+opin."
+
+Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
+tohtorin huulilta.
+
+"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
+sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
+"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
+hymyilen."
+
+"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen
+saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä
+asti."
+
+"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi
+sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa
+Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.
+
+Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin
+'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se
+tapahtuu vähemmällä."
+
+"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
+Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
+Jumalan Pojan kuolemalla."
+
+Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti
+Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden
+lapsia", joista Raamattu puhuu.
+
+Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan
+ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.
+
+"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.
+
+"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
+sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"En enää. Entisaikoina luin."
+
+"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
+suoruudellaan.
+
+Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
+piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
+valoon pääsemästä.
+
+"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä
+koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
+
+"Kenen äänen?"
+
+"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
+nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
+hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat
+kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
+sivuttu hauta, liukasteleva konna."
+
+"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."
+
+"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
+eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
+uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
+konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
+seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
+sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
+älä salaisuudessa anna lihan vallita."
+
+Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
+äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
+Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
+toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän
+itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
+vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa
+saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
+sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin
+paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele,
+jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät
+askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile
+ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele,
+niin vartijat hukkaan valvovat".
+
+
+
+
+Kahdeskymmenestoinen Luku.
+
+
+Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua
+kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki
+kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.
+
+Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi
+hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä
+se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä
+vertauskuvana.
+
+Mistä lähti se ja minne vieri?
+
+Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään,
+jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema
+monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen
+havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi
+mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin
+viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita
+herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.
+
+Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas
+sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa
+katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista
+juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se
+hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho
+kerran päästä toivotuille perille.
+
+Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin
+vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin
+mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon
+tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.
+
+Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti
+tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki
+hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.
+
+Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi,
+mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen
+silmiensä edessä esitettiin.
+
+Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla
+tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua.
+Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti
+pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen
+asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel
+sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat
+ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden.
+Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.
+
+Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella
+tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta.
+Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää
+päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan,
+hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.
+
+"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä
+äänellä.
+
+Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten
+suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin
+silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin
+häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin
+vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.
+
+Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin
+isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen
+houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe
+vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla
+tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi
+tohtoriin:
+
+"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä
+hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.
+
+Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin
+jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä
+jalkain juureen.
+
+"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.
+
+"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.
+
+Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä.
+Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää.
+Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä
+olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista,
+mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli
+selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä
+halveksimisen ilmeen hänen silmissään.
+
+Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja
+ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.
+
+"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka
+juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran
+vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.
+
+Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua
+ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.
+
+Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja
+huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.
+
+Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä
+välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki
+tärkeänä pitänyt.
+
+"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi
+Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian
+sisällysrikkaaksi.
+
+"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi
+tohtori.
+
+"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä
+silitellen koiran silkinhienoista päätä.
+
+"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on
+ruoskinut", intti tohtori.
+
+"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin
+kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan
+häpeättekin, tohtori, eikö niin?"
+
+"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."
+
+"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä
+tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää
+siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria
+mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:
+
+"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi
+ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes
+jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi
+lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."
+
+Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori
+vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin
+muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään
+suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta
+vieno puna nousi hänen poskilleen.
+
+"Hyvää metsästys-onnea!"
+
+"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.
+
+"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."
+
+"Ette siis suo minulle onnea."
+
+"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin
+vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa
+ja lähti.
+
+Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä
+olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman
+ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään
+jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin
+ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon
+luonnetta ja arvokkuutta.
+
+Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään
+selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin
+kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle
+ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin
+Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa
+ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.
+
+
+
+
+Kahdeskymmeneskolmas Luku.
+
+
+Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
+asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
+sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
+
+Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
+kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
+
+"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
+tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
+
+Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
+varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
+enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
+työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
+häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
+ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
+Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
+ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko
+syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi,
+mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa
+käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan
+kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui.
+Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä,
+jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin
+itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli
+ollut.
+
+Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
+hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
+huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
+malttamattomuutta.
+
+"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
+kättään ojentaen.
+
+Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
+tavallista paksummalta.
+
+"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko
+se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen
+leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä
+vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.
+
+"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_
+milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme
+silmissä.
+
+Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen
+tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin
+ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän
+itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?
+
+Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle
+siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat
+muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden
+pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka
+sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.
+
+Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
+Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
+kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
+eikä tahtonut mitään ruokaa.
+
+Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.
+
+Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
+ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
+taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta
+toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä
+täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan
+palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi
+ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä
+juomaan.
+
+"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
+asetettua kupin tarjottimelle.
+
+"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
+kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
+
+Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
+kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
+
+"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
+tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
+niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
+
+"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
+
+Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe
+lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät
+muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
+tämän kaiken kestää?
+
+Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
+kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
+siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
+ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
+tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
+ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
+tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
+Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut
+vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
+suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
+toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
+
+Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin
+puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen
+tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli
+Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!
+
+Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle
+laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
+
+Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän
+hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella,
+ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se
+niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin
+hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä
+enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun
+haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään
+lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.
+
+Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla
+viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen
+laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän
+omaan huoneeseensa.
+
+Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
+päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
+sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
+huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
+koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
+oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
+ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
+Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
+vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
+tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
+terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
+
+Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana
+ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti
+vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että
+ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin
+syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli
+kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.
+
+Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen.
+Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan
+sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi
+ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja
+kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan
+heränneinä.
+
+Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa
+viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli
+tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.
+
+Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin
+likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän
+tuolin laidalle.
+
+"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin
+terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.
+
+"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en
+tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
+
+Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
+nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
+
+"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
+siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
+
+Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
+takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
+Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
+ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä
+tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
+antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
+viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut
+ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen
+piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut.
+Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
+
+"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
+
+Ja Elisa kirjoitti.
+
+
+
+
+Kahdeskymmenesneljäs Luku.
+
+
+Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta,
+jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.
+
+Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti
+päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin
+puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.
+
+Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois.
+Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon
+ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä
+ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.
+
+Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin
+ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään,
+ei kerrassaan mitään!
+
+Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan
+kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene
+todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä
+tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan,
+jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että
+Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille.
+Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.
+
+Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin
+Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se
+uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja
+tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa
+niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä,
+mitä hänen tuli tehdä.
+
+Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään
+postilaatikkoon.
+
+Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä
+ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.
+
+"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä
+vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.
+
+"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"
+
+"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."
+
+Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.
+
+"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.
+
+"Elisalle."
+
+"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"
+
+"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin
+keskellä katua selvitellä.
+
+"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin
+ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli
+Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.
+
+"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi
+Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.
+
+Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan
+pääsevän pääasiaan käsiksi.
+
+"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei
+kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.
+
+Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.
+
+Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.
+
+"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän
+sanoi voimalla.
+
+Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes
+silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän
+sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä
+muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa
+suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein.
+Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi
+kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille
+anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi
+ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan
+Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.
+
+"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.
+
+"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien
+arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä
+tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän
+sen parhaaksi näkee."
+
+"Kuka?"
+
+"Elisa."
+
+"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi
+tulee tästä sopia."
+
+Helmer punastui.
+
+"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää
+sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.
+
+Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi
+olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan
+kuohuksiin.
+
+"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei
+kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"
+
+Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.
+
+"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."
+
+"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa
+vastausta toisen intomielisiin sanoihin.
+
+"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman
+rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun
+omaa kehittymistäni..."
+
+"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä
+montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf
+paheksuen.
+
+Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen
+sisässään murtunut.
+
+"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee",
+sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun
+menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin
+Irenelle totuuden ilmaista?"
+
+Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta,
+joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.
+
+"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen
+totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.
+
+"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"
+
+"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi
+kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen
+ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena.
+"Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."
+
+Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat
+hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen
+itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua
+suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi
+pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai
+hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti
+huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään
+myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä
+tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan
+aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana
+loppuun asti.
+
+"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa
+pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena.
+"Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin
+sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"
+
+Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta
+nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten
+tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.
+
+"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer
+alakuloisesti ja nöyrästi.
+
+"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa
+Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin
+tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen
+lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa
+tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä
+hätäillä."
+
+Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden
+vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen
+helppoa.
+
+Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se
+vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.
+
+Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän
+olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli
+Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä
+sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt?
+Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin
+hän oli luullut.
+
+Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento
+oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään
+hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä
+vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja
+ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä
+iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä.
+Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan
+tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä
+avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän
+olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä
+halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi
+raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko
+tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.
+
+
+
+
+Kahdeskymmenesviides Luku.
+
+
+Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene
+käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa
+itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa
+eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene
+kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan
+hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi
+halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä
+ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat
+raukesivat, parani hänen mielensä.
+
+Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
+toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
+ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
+halvauskohtaus Silla-tätiä.
+
+Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän
+oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
+toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
+keskellä.
+
+Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia
+sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa.
+"Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut
+sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
+puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
+tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
+
+Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
+koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
+ennenkuin hän vastaisi majurille.
+
+"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
+vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
+asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.
+
+Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan
+neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä
+moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
+"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
+kuultuaan Elisalta päätöksestä.
+
+Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty.
+Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
+luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä
+tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin
+vauhtia.
+
+Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen
+sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
+vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.
+
+Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa
+takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut
+taloon jo ensi hetkestä alkaen.
+
+Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
+neuvojaan joutavimmissakin asioissa.
+
+"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?"
+ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se
+sitten oli kuin olikin".
+
+Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
+vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
+mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
+kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
+vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
+tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
+
+Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria
+painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen
+laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian
+ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan
+vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi
+sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan
+oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä
+he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli,
+ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis
+Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.
+
+Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä
+majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta
+näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen
+omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä
+isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä
+huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja
+sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän
+sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta
+huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille;
+vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua
+kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät
+nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.
+
+Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
+tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
+viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.
+
+"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti
+näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa
+jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
+mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin
+aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana
+hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä,
+"ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri
+selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja
+kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
+vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
+saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui
+hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti
+seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno
+kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.
+
+Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
+aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
+kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen
+hullunkurista kohteliaisuuttaan.
+
+"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
+samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
+Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."
+
+Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla
+esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei
+tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene
+kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri
+Elisalle, mitä hän pyysi.
+
+"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
+Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä
+tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo
+tuossa tuokiossa."
+
+"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
+"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
+
+"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
+selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."
+
+Kristian heläytti naurun.
+
+"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
+
+Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
+
+Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan
+niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
+ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
+mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään
+ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
+
+"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan
+ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää
+myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä
+kasvojasi?" kysyi tohtori.
+
+"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
+kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
+suututtanut", vastasi Kristian.
+
+"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"
+
+"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
+
+"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
+siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
+
+"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
+
+"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
+
+"Ei minulle."
+
+Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
+jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.
+
+Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
+sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
+ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
+seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, --
+mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
+omaan itseensä.
+
+Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
+selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
+varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö
+Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin
+hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä
+kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi
+sittenkin vielä toivoa.
+
+Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä
+eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
+aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
+voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
+eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
+ylöspäin lehahdella.
+
+"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
+"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
+ruokitte".
+
+Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.
+
+Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.
+
+"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
+
+"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."
+
+"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
+vallan vieraita", sanoi tohtori.
+
+"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
+näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
+
+"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?"
+kysyi tohtori.
+
+"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän
+oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä,
+että tohtori puhui itsestään.
+
+Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun
+elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.
+
+Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän,
+sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.
+
+
+
+
+Kahdeskymmeneskuudes Luku.
+
+
+Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut
+milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin
+kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
+heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
+hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan
+niin synkältä.
+
+"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
+hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
+
+"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
+ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
+
+"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa",
+valitteli Irene.
+
+"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku
+elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
+
+"En näe sitä missään."
+
+"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."
+
+"Ei ole minulla voimia."
+
+"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
+
+Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
+määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä
+koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen
+määräyksiinsä.
+
+Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa
+hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
+unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
+
+Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
+Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
+ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
+Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?
+
+Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
+sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se
+kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
+jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota
+panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa
+kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen;
+ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista
+kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei
+ollut hänellä siipiä?
+
+Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin,
+Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
+aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan
+keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
+uudelleen heräjäisi.
+
+Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
+Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
+Helmer häntä oli luullut!
+
+Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta
+se kätkeysi hänen mieleensä.
+
+Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin
+kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille,
+sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään
+vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin
+ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin
+puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä,
+Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista
+ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti",
+kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut
+käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla
+ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät
+kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei
+se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee
+kruunun maanteiden puroina solisevan.
+
+Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
+
+"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
+taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
+
+"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen
+pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä
+vaatteista.
+
+Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
+
+"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä
+on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
+
+Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
+mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
+esiin toisi.
+
+"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään
+kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia
+vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"
+
+"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
+
+"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
+kuolemaisillani."
+
+"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
+
+Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
+hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
+liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.
+
+"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
+syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan
+kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
+
+"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa
+viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
+vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä
+hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".
+
+"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti
+tohtori.
+
+"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
+kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
+sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
+
+"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen
+itsensä tähden?"
+
+Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
+
+"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
+
+"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.
+
+Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie
+oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel
+jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä
+ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan
+oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä
+teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta
+vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli
+Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli
+kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli
+kehittymässä.
+
+Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori
+hymyili. Hän kysyi syytä siihen.
+
+"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
+olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori
+ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.
+
+"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
+
+"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin
+epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
+
+"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_
+elä? Miten hän siihen pääsee?"
+
+"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi
+Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"
+
+"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
+ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
+tosi sana!"
+
+"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.
+
+"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja
+minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
+
+"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne
+sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".
+
+Tohtori Hessel pysähtyi.
+
+"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että
+Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
+ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
+
+"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen
+uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."
+
+Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
+alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
+esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
+
+"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin
+puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt
+mihinkään keskeneräiseen.
+
+Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa
+katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
+
+Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
+muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän
+yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
+vertauskuvia.
+
+"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
+hän.
+
+"En."
+
+"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
+
+Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
+saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä
+Elisa näki.
+
+"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
+hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
+mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
+
+Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
+Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
+Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
+
+He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
+nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
+Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle
+sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
+vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
+että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.
+
+Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi
+salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
+toisiaan lähemmäksi.
+
+Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
+valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
+
+Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
+kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
+tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he
+olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä
+piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori
+ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
+
+Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen,
+tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
+ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
+
+"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
+oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan
+häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
+jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
+
+"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
+
+"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin
+olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"
+
+"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin
+käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?
+
+"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin
+paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette.
+Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
+
+"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
+
+"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
+siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
+
+Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
+sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
+nyt oli käsissä.
+
+"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin,
+lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".
+
+Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.
+
+"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori
+teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
+tarkoittanut.
+
+"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
+saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
+kehoittavasti.
+
+Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt
+tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen
+silmissään alentunut.
+
+Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi
+seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun
+hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä
+epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä
+kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.
+
+"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
+silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
+vastauksesta.
+
+Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
+
+"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
+aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois
+lausettaan lopettamatta.
+
+Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman
+sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään.
+Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana
+sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut
+katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
+
+Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta
+ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista
+miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja
+uskoi hänen tulevan?
+
+Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
+opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi.
+Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
+lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
+mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet
+tyhjiin.
+
+"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
+onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.
+
+"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
+huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
+
+Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja
+herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili:
+"Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
+
+
+
+
+Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.
+
+
+Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
+Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
+lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
+hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.
+
+Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt
+sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua
+pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla
+oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.
+
+Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää,
+josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin,
+mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä
+tai usvaksi haihtui.
+
+Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
+nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
+Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
+kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella
+mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran
+eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel
+vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin
+erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
+sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
+ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
+kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.
+
+Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa
+toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on,
+joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan
+suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.
+
+Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
+hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
+kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
+voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
+nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
+
+Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel
+paraillaan tutki.
+
+"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
+se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne,
+mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä
+eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."
+
+"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi
+oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja
+mitä tehnyt eläessään."
+
+Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.
+
+Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle
+suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa
+ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut.
+Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka
+ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö
+ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen
+vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.
+
+Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle
+mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen
+häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.
+
+"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin
+olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin
+iäisyyteen?"
+
+Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti
+tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen
+piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta
+hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen
+huomattavistaan.
+
+Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen
+määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata
+pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä
+löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka
+ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman:
+"sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen
+sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää
+tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen
+oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin
+hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä
+ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa
+pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.
+
+Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli
+välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin
+voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän
+taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta
+sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei
+edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä
+harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin
+maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen
+elatukseen kuului.
+
+Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta
+minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan
+huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät
+he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
+vaivoista.
+
+Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
+Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle:
+"Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei
+löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme!
+Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon
+epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!
+
+Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
+pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
+kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
+se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
+olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
+panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
+uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen
+pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen
+saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän
+saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne,
+tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut
+muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa,
+pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään
+näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen
+liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis
+epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen
+sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.
+
+"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
+ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
+Aadolfille.
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
+myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
+pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei
+kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
+nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
+istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
+kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän
+nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
+armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
+hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
+
+Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
+
+"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
+"Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
+joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
+
+Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein
+kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka
+niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä
+se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin
+selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä.
+Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan
+valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli
+hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään
+saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.
+
+Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti
+hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen
+suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti
+löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman
+menestystä.
+
+"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen",
+sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori
+Hesselille.
+
+"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa
+tarkoita."
+
+"Mitä sitte tarkoitat?"
+
+Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta,
+kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä
+heijastuksen siitä, mitä etsi.
+
+"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan
+mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se
+purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä
+kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä
+sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita
+sinulle sytytetään."
+
+"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen
+sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
+Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".
+
+Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän
+hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet
+kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen
+puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa
+sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.
+
+Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
+väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
+erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
+tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
+voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli
+hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta
+pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään
+maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei
+hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka
+hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös
+voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa
+senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden,
+että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli
+hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi
+ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän
+ei muuta jumalaa tuntenut.
+
+Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
+antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.
+
+Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli
+ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti
+hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan
+läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
+häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se
+enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi
+rakkauden kaikkivaltaisuuteen.
+
+
+
+
+Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.
+
+
+Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa
+Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa
+juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä
+kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen
+virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.
+
+Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi
+hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään
+tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä,
+ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä
+tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.
+
+"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile,
+ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia
+unhotamme taivaan."
+
+"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen
+kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään.
+Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."
+
+"Se unelmasi muuta todeksi!"
+
+"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.
+
+Mutta pian tunkihe huokaus esiin:
+
+"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"
+
+"Sen voi pestä pois."
+
+"Mutta kohta tarttuu uutta."
+
+"Senkin voi pestä pois."
+
+"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"
+
+"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi
+tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."
+
+"Entä siihen asti?"
+
+"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä
+Hänen sota-aseihinsa puettuna."
+
+"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan
+tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
+
+"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän
+Hengen valaistusta, Elisa!"
+
+"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä",
+lisäsi Kustaa Aadolf.
+
+"Ehkä onkin."
+
+"Sano se minulle!"
+
+Elisa pudisteli hiljaa päätään.
+
+"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä
+sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.
+
+"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.
+
+"Mutta minä nyt tunnen sellaista."
+
+"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise
+ainakin Jumalalle!"
+
+"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa
+sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella,
+johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan
+sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.
+
+Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi
+jalkeilla oleskella.
+
+"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja
+istutti hänet viereensä sohvaan.
+
+Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut
+nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin
+koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan
+hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä
+nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa
+Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä
+läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta
+hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene
+oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin
+kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä
+lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän
+joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.
+
+Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi
+Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli
+pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä
+palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.
+
+"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"
+
+"Näin hänet kerran kaukaa."
+
+"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"
+
+Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.
+
+"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään
+nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.
+
+"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.
+
+"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat
+myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".
+
+"Kuinka niin?"
+
+Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän
+vetäsi Irenen luokseen.
+
+"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin
+tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.
+
+"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta
+aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.
+
+"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt
+luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."
+
+"Entä Helmer?"
+
+"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut
+kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin
+luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt;
+hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."
+
+"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.
+
+"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä
+harrastuksilleen tähän maailmaan."
+
+Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä
+puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle
+iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja
+surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli
+vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin,
+jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"
+
+"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön
+ryhtyä."
+
+"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä
+odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät
+toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät
+taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan
+tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun
+turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"
+
+"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
+Irenen molemmat kädet omiinsa.
+
+Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan
+sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat
+häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut
+oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti
+pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon
+jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen
+sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä
+omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita...
+
+
+
+
+Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.
+
+
+Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin
+valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja
+Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat
+toisiaan lähinnä.
+
+Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada
+suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli
+tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran,
+"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa.
+Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla
+hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron
+kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat
+nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki
+vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.
+
+"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon
+heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella,
+että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen
+evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä
+evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut
+suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen.
+Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut
+Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä
+auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna
+ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä
+ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.
+
+"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.
+
+"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat
+ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan
+tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta,
+Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen
+tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota
+halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat
+loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä
+mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma
+pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä.
+Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen
+Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin,
+että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..."
+
+Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi,
+niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata.
+Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan
+asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene
+vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari
+päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan
+lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki
+tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.
+
+Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.
+
+"Häiritsenkö sinua?"
+
+"Et ollenkaan."
+
+Irene polvistui vuoteen ääreen.
+
+"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.
+
+Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin
+oli ylhäällä.
+
+"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en
+vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje
+saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä
+pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta
+puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en
+täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan
+Jumalan kutsumusta?"
+
+Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät
+syvän vaikutuksen.
+
+"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.
+
+Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan
+taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen
+vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon
+puutetta.
+
+"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää
+sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."
+
+"Oletko mitään isälle puhunut?"
+
+"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."
+
+"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin
+minun."
+
+Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin
+käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli
+tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi
+esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen
+noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki
+houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita
+vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin
+tuiskahduksen osakseen.
+
+"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan,
+mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi
+mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta
+tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."
+
+Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi
+hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.
+
+Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä
+ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen
+edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin
+tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi
+jonkun ihmetyön.
+
+Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa,
+tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei
+hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen
+uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan
+päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle
+vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.
+
+Saiko hän antaa isän itseään estää?
+
+Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi
+hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä!
+Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti
+häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta
+ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään
+juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa.
+Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä
+ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi
+ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?
+
+Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.
+
+"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää.
+Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä
+en voi, en voi!" lopetti hän.
+
+"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi
+varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän
+oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen
+käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin
+juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti
+rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa.
+Onko meillä oikeutta näin menetellä?"
+
+"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös",
+arveli Irene.
+
+"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin
+rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän
+aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka
+itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää
+kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan
+kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."
+
+Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän
+tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa
+toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.
+
+Sanat sattuivat syvästi Ireneen.
+
+"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.
+
+"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut
+niin vihainen", vastasi Elisa.
+
+"Mitä hänelle sanoit?"
+
+"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin
+oikeassa, vai mitä?"
+
+"Olit."
+
+Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.
+
+"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"
+
+"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi",
+vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on
+ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on
+täytynyt sinulta jotain kieltää."
+
+"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan
+kainalosta.
+
+"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin,
+se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."
+
+"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa.
+Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan
+asuinrakennusta kohti.
+
+Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty
+tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus
+aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä
+kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina,
+jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut
+Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi
+vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä
+alastomien villien keskelle lähettää.
+
+Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut
+rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla
+rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo
+isäkin olla mies puolestansa.
+
+Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
+
+"Rakas isäni!"
+
+"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän
+tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen
+vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää
+mitään puhumasta."
+
+"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan
+sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun
+suostumustasi."
+
+"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi
+majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.
+
+"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos
+se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan
+sinun kauttasi."
+
+"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti
+majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan
+tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen
+sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."
+
+"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea
+vasten.
+
+Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.
+
+"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?"
+kysyi hän rukoilevin äänin.
+
+Irene hymähti:
+
+"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata
+siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."
+
+Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin
+olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se
+oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden
+jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden
+kannalle.
+
+"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan
+juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin
+lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."
+
+"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.
+
+"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä
+kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt
+sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin
+jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi,
+minä en uskalla siksi ruveta."
+
+Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän
+äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin
+tavoin pakoittanut?
+
+Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta
+maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi
+hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt
+Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää
+milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että
+Irenekin sen huomasi.
+
+"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta
+"Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä
+huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia,
+joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."
+
+"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri
+kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon,
+lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."
+
+Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia
+pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen
+välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt
+toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää
+ensimmäiseen junaan.
+
+Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan
+tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen
+isän suostumuksesta.
+
+
+
+
+Kolmaskymmenes Luku.
+
+
+Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
+näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi
+aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
+arvaamalla sen perille päästä.
+
+"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.
+
+"Ei vielä", vastasi majuri.
+
+"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
+
+"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
+
+"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
+
+"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
+Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"
+
+"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.
+
+"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
+
+"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
+
+"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
+
+"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
+
+"Miksikä se häneltä olisi?"
+
+"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.
+
+"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
+
+"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
+veitikkamaisesti Elisaan.
+
+Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
+useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.
+
+"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
+
+"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
+
+"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
+
+"Molemmista."
+
+"Kenestä?"
+
+"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".
+
+"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
+
+"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
+
+"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
+
+"Miten siitä olet niin varma?"
+
+"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten
+kysymys mistä tahansa."
+
+"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
+majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
+
+"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
+isä?" kysyi Elisa.
+
+Majuri hymyili salamyhkäisesti.
+
+Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
+ylen onnellinen.
+
+"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
+
+"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
+kirjeen taskustaan.
+
+Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
+siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
+ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
+takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
+soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
+
+"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
+Elisalle.
+
+Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen
+suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää
+ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin
+tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta
+tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan
+tosiasiaksi todistettiin.
+
+Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
+isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
+Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
+viikolla kihlajaisten viettoon.
+
+Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti,
+että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin
+jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
+kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
+osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
+hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
+vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
+edukseen, kuin vahingokseen.
+
+Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei.
+Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin
+näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
+
+"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
+Irene.
+
+"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
+tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
+Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
+
+"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse
+haluat", vastasi Elisa.
+
+"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
+Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
+tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan
+läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa.
+Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon
+alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."
+
+"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
+Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
+jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
+
+Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
+
+"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän
+semmoiselta näyttämään."
+
+"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse
+kenenkään jäädä?"
+
+"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
+
+"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
+
+"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
+kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut",
+sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään
+hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.
+
+Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin.
+Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa
+voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin
+päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa
+harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten
+tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
+
+267
+
+Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
+
+Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
+miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
+saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
+sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
+
+Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
+Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
+rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
+Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja
+esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut
+ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja
+taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen
+kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja
+tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
+
+Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
+tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
+hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä.
+Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli
+jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?...
+
+
+
+
+Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.
+
+
+Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
+nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
+puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
+olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
+taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
+kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
+rakastunut.
+
+Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
+Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.
+
+Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
+valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan
+Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
+halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.
+
+Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
+otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
+vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
+tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan
+tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
+hallitakseen ja määrätäkseen.
+
+Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin
+muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului
+niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä
+ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe
+erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti
+sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi
+unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka
+paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti
+käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald.
+Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin
+ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut
+aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut,
+vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa
+ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja
+sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin
+aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella
+arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin
+pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä
+ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään
+muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän
+molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.
+
+Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä
+kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
+Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
+saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
+kaiken pikkumaisuuden.
+
+Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä,
+harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt
+kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka
+muista näyttikin kovalle.
+
+Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
+vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.
+
+Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia
+äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati
+piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva
+tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa
+tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.
+
+"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.
+
+Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut,
+että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle
+suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään
+kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.
+
+Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
+ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
+vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
+herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
+välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän.
+Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.
+
+Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
+lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
+huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
+Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
+yhdessä laulettaisiin joku virsi.
+
+"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
+ääreen.
+
+Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
+vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
+virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
+ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken
+tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut
+saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi
+soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.
+
+Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
+rukoushetkeä viettämään.
+
+"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
+"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
+onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."
+
+Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
+kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
+Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
+iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.
+
+Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
+liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen
+tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
+päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
+Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
+tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
+vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.
+
+
+
+
+Kolmaskymmenestoinen Luku.
+
+
+Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua
+mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä
+ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin
+tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin
+voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi
+hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon
+auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla
+joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että
+sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä
+näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä
+välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.
+
+Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
+oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
+muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
+tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
+uurre muodostui otsalle.
+
+"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa
+itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
+kasvoille.
+
+Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin
+sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
+sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut.
+Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt
+käsi oli ne sinne piirtänyt:
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
+yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
+tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.
+
+Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
+Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
+ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
+pikkumaisuuksistakin.
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
+hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
+esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
+tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
+syyn.
+
+Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia
+vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä
+oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan
+uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin
+voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi
+puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!
+
+Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
+olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
+lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
+Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen
+tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa
+tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan,
+mitä ikänänsä halusi.
+
+Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
+kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
+häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
+yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
+
+Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin
+ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
+Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen
+olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys
+koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta
+ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja
+mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli
+Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä
+vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma
+hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se
+kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi.
+Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle,
+"Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi
+tulisin."
+
+Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
+siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
+huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
+ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
+nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
+Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
+oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
+missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
+
+Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
+välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
+mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
+joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
+katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
+kiitää.
+
+Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
+meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
+kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
+veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen:
+"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias;
+oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti
+kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut
+rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin
+siihen yhtyä?
+
+Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala.
+Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.
+
+"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
+hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
+minua sinun johtoosi tyytymään!"
+
+
+
+
+Kolmaskymmeneskolmas Luku.
+
+
+Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi
+aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
+melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
+häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa
+tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut.
+Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
+ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän
+lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä
+näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman
+voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään
+pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen
+epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä,
+lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.
+
+Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla
+kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He
+kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.
+
+"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten
+hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
+
+"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
+
+"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on
+uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
+somaksi on hän versonut."
+
+"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule",
+sanoi Eedit toivehikkaasti.
+
+"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
+muuttunut?" kysyi Elisa.
+
+"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse
+estettä toivoa."
+
+"Näyt unhottaneen Helmer Broon."
+
+"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
+tiedä, että hän on Tukholmassa?"
+
+"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
+
+"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."
+
+"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
+
+"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
+kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
+
+"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
+joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
+
+"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.
+
+Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
+
+"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi
+Eedit.
+
+"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
+kirjailee", vastasi Elisa.
+
+"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
+
+"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
+hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
+
+"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
+nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
+saat lankomiehen."
+
+Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
+lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien
+pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta
+innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa
+Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
+taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää
+tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
+kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä
+unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.
+
+Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
+aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut
+hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet
+Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista
+päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta.
+Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän
+salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
+kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
+vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada
+häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
+hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
+kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän
+tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää,
+että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen
+rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua
+tahi sitten sortua!
+
+Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan
+tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä
+siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata
+heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia,
+joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti
+häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa
+opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia
+kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä
+velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä
+vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.
+
+"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.
+
+Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa
+kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan
+ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten
+asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä
+mietteissä kotiin kulkemaan.
+
+Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi
+häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei
+Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
+oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
+poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
+ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
+mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
+
+Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.
+
+"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
+Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
+
+"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
+
+Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
+Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
+Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät
+oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
+asettui sisarensa viereen.
+
+"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
+minua kohtaan kuin ennen."
+
+Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin
+vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
+toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
+
+"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi
+kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei
+se sinun kutsumuksesi ollut."
+
+"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
+
+"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.
+
+"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
+puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
+saanut puhutuksi.
+
+"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
+sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"
+
+"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
+Irene.
+
+Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
+
+"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
+ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.
+
+"Miksi sitten olet levoton?"
+
+Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
+
+"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
+tarvitset."
+
+"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen
+kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla
+nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä
+jälellä on."
+
+"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
+
+"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
+vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
+puolesta loukkaantuneena.
+
+"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.
+
+"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen
+mielipiteitään hyväksy."
+
+"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
+
+Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
+syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
+
+"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei
+Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
+
+"En toki."
+
+"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"
+
+"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen
+kummallisiin tuumiinsa."
+
+"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
+sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
+muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
+
+"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua,
+menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
+itseään.
+
+Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
+
+"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
+Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
+ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
+joka sinut oikein tunsi."
+
+"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta
+nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä.
+Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut
+huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
+rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
+liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"
+
+Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa
+sisaren kaulaan.
+
+Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä.
+He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat
+kadonneet.
+
+Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
+ja virkkoi puheen muutteeksi:
+
+"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
+vanhan Borgsten'in jälkeen?"
+
+"En, sitä en ole kuullut."
+
+"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
+Silloinhan tullaan naapureiksi."
+
+"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
+
+"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
+paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä
+oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
+
+Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
+
+"Joko tulet sisään, Elisa?"
+
+"En vielä."
+
+Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
+joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
+valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien
+silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
+syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
+esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
+väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan
+kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen
+lujuutta ilmeni.
+
+Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä
+siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään
+irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen
+tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
+
+"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
+
+Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
+
+"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.
+
+Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.
+
+Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
+itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
+nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain
+olevansa.
+
+
+
+
+Kolmaskymmenesneljäs Luku.
+
+
+Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana
+kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli
+Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.
+
+Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä
+kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
+Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori
+Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui
+sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt
+ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan
+mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti
+viimeisen kerran sormensa ristiin.
+
+Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
+ei merkkiä ymmärtänyt.
+
+Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
+tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi
+kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
+rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä
+ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
+pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan
+armaansa mielen mukaista.
+
+Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
+Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
+tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
+syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
+rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät
+sitte sairaan puoleen.
+
+Hän oli kuollut.
+
+Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
+heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
+harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi
+kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
+kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
+päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
+
+"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
+käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
+
+Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
+Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
+
+Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
+
+"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
+jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
+
+"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel
+katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
+täällä ei enää tarvittu.
+
+"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
+jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
+enemmän, ja siitä jakoi minullekin."
+
+Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
+Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän
+tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se
+myöhäistä vieläkään.
+
+Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
+seurasi häntä.
+
+Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen
+kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
+oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
+lähemmäksi toisiansa.
+
+Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten.
+Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin
+viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli
+hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko
+hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
+valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
+
+Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
+aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
+vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
+häneltä kysyä.
+
+Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään
+kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
+kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
+tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
+
+"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
+
+"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
+
+Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
+oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.
+
+Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
+herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
+tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
+Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
+
+Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
+aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
+kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
+luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
+kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
+säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
+mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
+näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
+vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
+ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
+sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
+se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
+päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
+rakkaammaksi.
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
+"Pese _meidät_!"
+
+
+
+
+Kolmaskymmenesviides Luku.
+
+
+Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
+Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
+Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri
+itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan,
+samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti
+kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja
+kysyi kelloa.
+
+"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
+
+"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi.
+"Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä
+nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa
+kokonaan ajan kulun."
+
+Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin
+edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen
+ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori
+Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä,
+määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta
+hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja
+palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
+aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi,
+selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
+nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka
+majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua
+majurin uinailu oli.
+
+Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani
+työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
+
+"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen
+elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen
+löysit?"
+
+Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa
+voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne
+erityisesti häntä kohden käänsi.
+
+"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
+tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
+matalan tuntehikkaalla äänellä:
+
+"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
+hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy
+hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
+löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
+valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
+pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"
+
+"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
+hänen puheensa oman sydämensä mukaan.
+
+Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan
+taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa
+tarkoittanutkaan.
+
+"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"
+
+"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia
+löytänyt."
+
+Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa
+paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
+hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta
+selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
+sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
+mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
+peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan
+oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea
+tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
+hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
+arvoista.
+
+"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
+tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen
+päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.
+
+Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
+Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä,
+mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei
+Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä
+tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista
+poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen
+päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred
+itse vapaaehtoisesti puhuisi.
+
+Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
+käsivartensa morsiolleen.
+
+Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
+rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin
+lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
+
+Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa
+katsahti kysyvästi häneen.
+
+"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia
+vikoja huomaat?"
+
+Elisa hymyili.
+
+"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."
+
+"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi
+tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti
+luottaisi".
+
+"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.
+
+Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto
+otti kovalle.
+
+"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun
+sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.
+
+Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy
+välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja
+tuntehikas.
+
+"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"
+
+Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa,
+että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa.
+Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla
+mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi
+hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle
+sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten
+vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli
+hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia
+puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan
+kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän
+tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta,
+sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa
+Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan
+puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun
+hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa
+isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille
+hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut
+pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.
+
+Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
+leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
+olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
+olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
+edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
+Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta
+seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä
+tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että
+aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan
+hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin
+täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi
+muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista
+korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein
+saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat
+vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon
+tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.
+
+Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa
+ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen
+tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin
+enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat.
+Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä
+kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta
+kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa
+laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä
+jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus
+Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen
+rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin,
+ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi
+kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla
+iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin
+ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle.
+Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään
+vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle
+varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina
+edelleenkin jalostavana voimana elämään.
+
+Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
+lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
+Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet
+ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta
+loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja
+elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
+
+Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty
+henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui.
+Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli
+hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen
+omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka
+mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli
+ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle
+vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä
+kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään
+vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki
+metsän kautta kotiinsa.
+
+Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
+tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
+tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja
+kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
+piti oleman mukana.
+
+Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti
+sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni
+värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas
+puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä
+oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
+
+Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
+puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla
+miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
+
+Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi.
+Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
+seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
+
+Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun
+hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt
+sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen
+näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
+heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
+silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
+
+Käsi laskeusi hänen olalleen.
+
+"Yksi sana, Hessel!"
+
+Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
+sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän
+malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
+Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
+muista.
+
+"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
+Kustaa Aadolf.
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Näytti siltä."
+
+"Mistä sen olit näkevinäsi?"
+
+"Kasvojesi ilmeestä."
+
+"Erehdyit."
+
+"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
+
+"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
+
+Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
+
+"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
+
+"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
+
+"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
+ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"
+
+"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
+
+"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
+että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että
+sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin
+täydellisesti viedä hänet harhaan?"
+
+"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
+herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
+antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten
+tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu
+ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."
+
+"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
+mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
+sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
+"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän.
+"Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on
+tärkeimpiä elinehtojamme."
+
+"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
+
+"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"
+
+"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
+"Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko
+se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin
+joutunut!"
+
+"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
+
+"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
+sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi
+paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä
+päivästä lähtien."
+
+Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
+odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
+
+Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
+oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän
+etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred
+Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että
+hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia
+luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei
+se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka
+itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään,
+kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen
+opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen
+onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta
+olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa
+enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan,
+Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
+
+Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä
+tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
+kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen
+ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät;
+kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan
+kalpeaksi.
+
+"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
+
+Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi
+rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa
+oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen
+voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi
+Elisa aina luottaa.
+
+"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
+itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
+
+"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
+tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.
+
+Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
+äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa,
+vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
+
+
+
+
+Kolmaskymmeneskuudes Luku.
+
+
+Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
+pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
+juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien
+lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta
+pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä
+vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä
+rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja
+puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin
+joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli
+ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja
+riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.
+
+Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut
+sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen
+noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä
+päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.
+
+Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti
+sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte
+airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään
+voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi
+tahtonut.
+
+Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
+aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi
+veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
+
+"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän
+oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
+
+Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään
+kuvastui alakuloinen sävy.
+
+"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi
+hän.
+
+"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
+
+"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.
+
+"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin
+itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla
+samallaisia."
+
+Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
+jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka
+olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa
+oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli
+kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi
+seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän
+tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan
+vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli
+ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä
+johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan
+vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin.
+Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi
+kaivata jotakin enempää.
+
+"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
+kysytyksi.
+
+He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
+vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
+
+Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
+hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä
+kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi
+ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
+Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
+
+"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.
+
+"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
+huomaan."
+
+Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
+Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
+
+"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
+huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."
+
+Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä
+se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
+
+"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
+tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
+sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
+hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."
+
+"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla
+äänellä.
+
+"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
+Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
+
+"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
+"En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän
+kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä
+soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
+
+Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
+hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
+horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
+Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se
+seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.
+
+"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun
+uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."
+
+Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
+täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään
+saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
+
+Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä
+olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten
+tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota
+Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi
+hän rantaan.
+
+Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
+ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
+rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
+ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"
+
+Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
+katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
+häijystä unestani!"
+
+Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin
+mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista
+käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.
+
+Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan.
+Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen
+kevätvehreyden varjossa.
+
+"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi
+tohtori viimein kysymään.
+
+Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
+kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
+samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
+
+"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut
+siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
+
+"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
+
+"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua
+ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on
+paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."
+
+Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden
+kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:
+
+"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten
+rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan
+rakkaus."
+
+Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
+voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
+ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
+Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti.
+Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten
+vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän
+puoleen.
+
+"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
+niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja
+edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
+
+Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen
+elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut,
+itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin
+johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan
+viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
+Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.
+
+"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi
+tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
+vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
+takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta
+vailla. Olethan siis jotakin voittanut."
+
+Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
+
+"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen
+tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin
+olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen
+sanojaan käsittäisi.
+
+Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta
+ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
+
+"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
+edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan
+suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
+
+"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.
+
+Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa
+häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin
+heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä
+kaksinverroin heikommaksi.
+
+"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
+
+"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
+vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
+
+"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
+kauvan kun sinut omistan."
+
+Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
+paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
+ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
+oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
+meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
+epäjumalan kukistamiseksi?
+
+Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
+Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen
+tasapainoon tointuakseen.
+
+
+
+
+Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.
+
+
+Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo
+entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi
+ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen
+viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja
+kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään
+oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa
+matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.
+
+Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki
+pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli
+niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi
+kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan
+lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti
+ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa
+soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi
+hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän
+siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei
+ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa
+kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati
+palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä
+nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin
+apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi
+samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin
+tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.
+
+"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon
+ylitse.
+
+Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti
+lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi
+käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe
+tuli ulos.
+
+"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan
+kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli
+oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.
+
+"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti,
+ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.
+
+"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo
+sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa
+huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.
+
+"Saanko mennä häntä katsomaan?"
+
+"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.
+
+Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen
+häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli
+se aivan luonnollista.
+
+"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"
+
+"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."
+
+Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi
+nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.
+
+Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan.
+Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen
+vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.
+
+"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen
+kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.
+
+"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle
+ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.
+
+"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"
+
+"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus
+ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on
+sairas niin huono -- -- --"
+
+-- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi
+Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja
+tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."
+
+Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.
+
+"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi
+hän.
+
+"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."
+
+"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin
+heti tänne."
+
+Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta
+maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan
+perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa
+itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse
+paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin
+mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen
+hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen
+päätöksestään.
+
+Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle,
+seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.
+
+Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen
+sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:
+
+"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin
+äiti lapsiaan", kuiskasi hän.
+
+Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä
+liikutuksen hillityksi.
+
+"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen
+tehdä, mitä Hän tahtoo!"
+
+"Mitä tahtoo Hän sitten?"
+
+"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin
+paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on
+hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän
+ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja
+rakkaudesta Hän niin tekee."
+
+Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että
+ne olivat langenneet hyvään maahan.
+
+"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän
+senjälkeen.
+
+"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja
+laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle
+makaamaan.
+
+Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa
+kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.
+
+Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän
+eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän,
+josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun
+näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi
+hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi
+kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille
+merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.
+
+"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.
+
+Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
+Riitta meni.
+
+"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat
+ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"
+
+Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli,
+että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut
+sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.
+
+"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi
+hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja
+lähteä pois."
+
+"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee
+kyllä sen, mitä tarvitaan."
+
+"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli
+minun jäädä."
+
+"En millään ehdolla."
+
+"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."
+
+Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei
+Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta
+oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana
+näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.
+
+"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn
+ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."
+
+Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
+
+"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan",
+pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta
+riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla
+itsekkäitä."
+
+Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.
+
+Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä
+kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta,
+joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli
+ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan.
+Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne
+olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään
+Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus
+sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli.
+Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen
+pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää
+toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti
+liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja
+niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan
+nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut
+Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki
+on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee
+kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"
+
+"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."
+
+"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa
+hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en
+edes sinun tähtesi."
+
+Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän
+suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan
+näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni
+uudelleen tupaan.
+
+Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää
+häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka
+istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että
+Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi
+mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.
+
+"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti
+hän.
+
+Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos
+ennen häntä. Elisa oli voitettu.
+
+Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän
+vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta
+häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he
+saapuivat rattaille.
+
+Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä
+hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.
+
+Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi
+sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.
+
+Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin
+tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden
+katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen
+kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului
+kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran
+lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.
+
+"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin
+menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.
+
+Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui
+harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha
+mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet
+sanat.
+
+Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori
+kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.
+
+"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori.
+"Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin
+arka sinun puolestasi."
+
+Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi
+ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi
+ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten
+säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.
+
+Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka
+hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti
+pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa
+purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä
+ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta
+juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja
+katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.
+
+Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän
+milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi
+syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän
+paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana
+kuului silloin sen nuhteleva ääni.
+
+Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan
+ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta
+puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan
+kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti
+voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.
+
+"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle",
+sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.
+
+Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.
+
+Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän,
+kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.
+
+"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."
+
+"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.
+
+Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa
+vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan
+saattoi.
+
+Elisa pudisti päätään.
+
+"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.
+
+"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi
+tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia
+valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja
+ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan.
+Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän
+Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän
+ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan
+piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän
+päivällistä, sanoi hän."
+
+Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen
+rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon
+taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.
+
+Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen,
+vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen
+hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.
+
+"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."
+
+"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.
+
+Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä
+leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että
+jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin
+turha pakina materian sielusta.
+
+"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän
+välinpitämättömästi.
+
+"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois
+karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan.
+"Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle
+valmistaa."
+
+"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta
+leppyneenä.
+
+"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"
+
+Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän
+kanssa puuhaavan.
+
+"Häpeemäänkö! Ja mitä?"
+
+"Äskeistä pahastumistani."
+
+Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
+kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
+Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
+Sellainen oli hänelle mieleen.
+
+"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.
+
+"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".
+
+"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat
+periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä
+räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi
+elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."
+
+"Mutta tärkeimpiä en unhota."
+
+Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:
+
+"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku
+suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."
+
+"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta
+teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."
+
+"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen
+sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"
+
+"Olen -- puoleksi."
+
+"Mitä sitte vielä puuttuu?"
+
+"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein
+tiedä, rohkenenko."
+
+"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise
+minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani
+kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.
+
+Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen
+ollessa näin leikillisellä mielellä?
+
+"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi
+hän.
+
+"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on
+niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."
+
+"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt
+ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."
+
+"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi
+noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen
+sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki
+korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"
+
+Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti
+koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään
+lievennellä.
+
+"Olit julma, kun herätit Signe-paran."
+
+"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta
+uudelleen nukahti."
+
+"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."
+
+"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan
+jäykkä käytökseltään."
+
+"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä
+paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle
+mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa
+sattuvan kipeään kohtaan.
+
+"Ja siitäkö minua soimaat!"
+
+"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa
+ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.
+
+"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.
+
+"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin
+kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi
+ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua.
+Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."
+
+"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"
+
+"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä
+minussa et mitään välitä."
+
+"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä
+hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin
+miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."
+
+Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä
+vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen
+elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä
+senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan
+etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä,
+etsimisen kaiho.
+
+Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti,
+huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi,
+oliko hän liian suoraan puhunut.
+
+"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin
+ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni
+sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."
+
+"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.
+
+"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.
+
+Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui
+hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei
+jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa,
+niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen
+keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin
+voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut:
+Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset
+tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä,
+mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti
+hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli
+joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä
+suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä
+ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan
+mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla
+vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.
+
+"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.
+
+"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi
+Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan
+toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli
+Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä
+heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä
+vastakaiun ehkäsi.
+
+Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman
+häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin
+nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille
+päästää.
+
+Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan
+kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä
+jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään.
+Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä
+entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään
+tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.
+
+"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On
+kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."
+
+
+
+
+Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.
+
+
+Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia.
+Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen
+ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan
+asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi
+hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun
+hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.
+
+Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet
+katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt
+omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne
+toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata
+pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi,
+hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin
+joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.
+
+Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut,
+niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten
+oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään
+hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta
+tahoilta vahingonkorvausta.
+
+Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön
+patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna.
+Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse
+ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä
+aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia
+tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan
+pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel
+saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan
+kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti
+maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin
+Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat
+näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä
+erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.
+
+Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva
+Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät
+herrat sivuhuoneeseen.
+
+"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.
+
+"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.
+
+"Miks'eivät suvaitsisi?"
+
+"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä
+kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät
+mistään muusta välitä."
+
+"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.
+
+Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat
+ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi
+päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas.
+Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat.
+Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli
+heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia
+istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä
+hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.
+
+Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan
+tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken
+mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti
+patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei
+mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen
+jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää
+olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani
+kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan
+vastustamaton, kun niin tahtoi.
+
+"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.
+
+"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä
+nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän
+oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"
+
+"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."
+
+"Onko mielestäsi?"
+
+Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.
+
+"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään
+vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti.
+"Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun
+paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun
+ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen
+kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun
+arvollesi."
+
+"Heitä en edes ajatellutkaan."
+
+"Ketä sitte? Minuako?"
+
+"Niin, sinua yksin?"
+
+Tohtori nauroi epäillen.
+
+"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi
+sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin
+että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".
+
+Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen
+käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään
+lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä
+näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan
+osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset
+yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja
+se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut
+entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät
+nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.
+
+Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.
+
+Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä,
+sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita
+oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä
+tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä
+Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin
+liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta
+Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi.
+Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori
+milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle
+erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja
+tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin.
+Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta,
+ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää
+ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli
+Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut
+hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti
+häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi
+hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät
+tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan
+eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin
+suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä,
+sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.
+
+
+
+
+Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.
+
+
+Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
+elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he
+tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
+olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
+kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
+
+Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään
+varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
+astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan
+saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
+uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän
+vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.
+
+Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja
+kylläpä hän heistä ylpeilikin.
+
+"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
+luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
+heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa
+taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.
+
+Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
+
+Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
+Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
+herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
+loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta
+kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
+vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
+hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi
+aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä
+tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen
+hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi
+hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut,
+vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa
+perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle.
+Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa
+olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa.
+Paljon hän oli edukseen muuttunut.
+
+Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea
+tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän
+teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian
+laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä.
+Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin
+joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
+sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
+jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
+hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
+Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt.
+Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
+annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa
+että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus
+oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
+esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
+vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa
+lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
+iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
+koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
+saattaneet häntä seurata.
+
+Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
+oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä
+hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin
+ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin
+pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle
+porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät
+paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
+ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä
+oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
+mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä.
+Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä
+ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden
+ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta
+Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen
+valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan
+pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi
+lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään
+kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä
+tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta
+kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa
+suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä
+olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä
+pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä
+tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti
+lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta.
+Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella
+sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi
+paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin
+saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.
+
+Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
+Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
+tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
+siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
+halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
+hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin
+täytyikin Helmerin tulla mukaan.
+
+Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
+syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
+joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli
+käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden
+minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet
+lempisedäkseen ja mielienokseen.
+
+Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
+vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui
+suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
+tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.
+
+Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen
+arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
+laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
+Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
+
+Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
+kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä
+kirjaimilla kirjoitettu:
+
+    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen
+    asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan,
+    kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
+
+    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
+
+                                              toivoo
+                                            pikku Sven.
+
+Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran
+pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän
+luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan
+kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee
+kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi
+tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut
+Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä
+Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon
+turvallisesti voisi päänsä laskea.
+
+
+
+
+Neljäskymmenes Luku.
+
+
+Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
+puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
+kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
+
+Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
+sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi
+olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi
+odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.
+
+Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
+"ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
+sanoa.
+
+Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
+kotimatkalle.
+
+Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
+harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
+Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina
+niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
+
+"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
+
+"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
+vastasi Kustaa Aadolf.
+
+Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
+oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
+erottaneet.
+
+Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
+käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
+olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
+Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
+sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
+sisällisen tilansa.
+
+He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä
+Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
+Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat
+olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä
+kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut
+heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo
+kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
+
+"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme
+huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui
+hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
+että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa
+uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
+pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
+kiinni, siinä on minulla turva vahva."
+
+Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
+soinnahti surulliselta.
+
+Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
+Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
+vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
+välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat.
+Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
+
+"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
+hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
+nähneensä Elisaa alakuloisena.
+
+"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."
+
+Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten
+häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
+itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
+ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
+pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
+sisimmästä syvyydestä.
+
+"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
+tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme
+täällä suorittaneet?"
+
+"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä,
+mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme
+ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan
+puhuu."
+
+Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
+
+"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
+päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
+onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
+lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
+jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
+
+Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
+mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.
+
+"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
+tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
+kysyi hän.
+
+Elisa katsoi kotiansa kohden.
+
+"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
+
+"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
+kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa
+Jumala sinulle anteeksi."
+
+"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen
+ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
+vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
+
+"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
+kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
+sinun vallassasi."
+
+"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin
+olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä
+pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
+
+"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
+hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
+
+"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
+laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
+lohdutuksen suloisuudesta.
+
+"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
+välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
+
+"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
+Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
+sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
+vastustamishalunsa."
+
+"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
+
+"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole
+Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole
+huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut
+ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon
+leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"
+
+"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
+pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt,
+hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
+
+"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli
+se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
+tavoitteli."
+
+"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
+ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on
+itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
+sana voisi antaa."
+
+"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
+
+"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."
+
+"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
+
+"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
+senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä:
+"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen
+avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan
+on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
+jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
+"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
+mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
+hänen omansa; eikö niin?"
+
+"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
+jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
+kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".
+
+"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä
+on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä
+elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat
+hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän
+lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
+
+"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
+Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli,
+ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä
+pitäen hänen kättään kainalossaan.
+
+Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
+ja pappilanväelle.
+
+Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
+syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
+ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin
+paljon kerrottavaa.
+
+
+
+
+Neljäskymmenesensimmäinen Luku.
+
+
+Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
+iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.
+
+Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
+jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
+varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
+luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
+mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
+jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi
+ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa.
+Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita
+väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan
+lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa.
+Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan.
+Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja
+toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori
+Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen
+sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi
+keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan
+silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.
+
+"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään
+tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin
+ihmisten välityksellä syntynyt."
+
+"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
+
+"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
+inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
+arvostelun tehtävä."
+
+"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
+Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
+mukana nisujakin."
+
+"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
+Broo.
+
+"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
+"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
+minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
+kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
+kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
+todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
+raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä
+ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet
+tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen
+pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on
+ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
+
+"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
+sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
+tohtori Hessel.
+
+"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
+Aadolf painolla.
+
+Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
+
+"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa
+alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
+Broo.
+
+"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
+yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
+uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
+
+"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
+voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."
+
+"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
+kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi
+Helmer Broo.
+
+"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
+virkkoi kirkkoherra.
+
+"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
+tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
+nimensä alkukirjaimilla.
+
+"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta
+samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon
+ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää
+rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
+_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
+voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
+_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
+
+Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
+enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
+hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että
+monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli
+nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
+mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
+ennen, mieliharmin tuli.
+
+"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
+näköisenä.
+
+"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
+kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
+teki ihmisille."
+
+Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
+ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka
+alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin
+syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää
+Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä
+räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
+
+"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.
+
+"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
+
+"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
+
+"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
+ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
+asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
+Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti
+minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
+vastaukseni oli ollut oikea."
+
+"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
+kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
+enemmän ihmetellen.
+
+Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
+sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
+
+"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on
+Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse
+koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa
+Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää
+vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän
+minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes
+Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
+
+"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
+
+"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
+kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
+
+Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
+kirkkoherra ensin sananvuoron.
+
+"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
+"Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
+Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
+oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
+tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
+syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
+huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
+vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus
+siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala
+sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
+hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
+aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
+ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
+mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
+elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
+Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
+olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."
+
+"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
+Aadolf ihastuneena.
+
+"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
+muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
+filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
+mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
+antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
+johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
+alistettava."
+
+"Niinpä niin!"
+
+"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
+hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
+lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
+jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
+haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin
+palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa
+uskomaan."
+
+"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
+"Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
+suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
+
+"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
+laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
+saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
+valoon."
+
+"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
+"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
+äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
+
+"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
+johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
+Hessel hymyillen.
+
+"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
+minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos
+vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
+olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
+
+"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
+kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."
+
+"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
+imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.
+
+"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra.
+
+"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.
+
+"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
+Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
+ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
+
+"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
+kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
+Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
+
+"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
+mielenkiinnolla.
+
+"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen
+kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan
+helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
+vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
+oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
+Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
+
+"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
+
+"Sven Riise."
+
+Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
+liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
+unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
+ääni hänet taas todellisuuteen palautti.
+
+"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä
+pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
+enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
+mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
+onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
+on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
+kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
+käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään
+kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
+vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
+Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
+eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
+enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
+
+Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta
+tahi kiitosta.
+
+"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
+uskovat", virkkoi Helmer Broo.
+
+"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
+itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
+enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
+laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua
+uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
+
+"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
+kuljeskella edestakaisin penkereellä.
+
+Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
+oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.
+
+"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
+Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
+niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
+voittoon vielä voimassaan."
+
+"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää.
+Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
+kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
+tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
+teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
+Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi
+vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
+siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
+kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
+
+Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
+hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
+millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
+
+Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
+malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
+kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
+meni Elisalle vastaan.
+
+"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
+
+"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi
+hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
+
+
+
+
+Neljäskymmenestoinen Luku.
+
+
+Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa
+pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi
+aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin.
+Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli
+nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti
+satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen
+kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.
+
+"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
+päivään älä minua takaisin odota!"
+
+"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut
+mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se,
+mikä ennen oli."
+
+Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
+ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
+kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
+
+"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
+
+"Miks'en lähtisi?"
+
+"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."
+
+"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että
+tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
+
+"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
+
+"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä
+sanottu, että hän on heittiö?"
+
+"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan
+kylmästi.
+
+"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.
+
+"Maljojen ääressä?"
+
+"Tietystikin."
+
+Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
+uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
+Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.
+
+"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
+
+Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
+sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
+sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää
+millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
+rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
+
+Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja
+miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja
+suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan
+sitoa.
+
+"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
+
+Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
+malttamattomaksi.
+
+"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs
+pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa
+nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan
+kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle
+sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän
+matkalleen valmistaumaan.
+
+Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
+kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
+vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan.
+Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
+sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
+"Ylihuomenna olen jo kotona."
+
+Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
+
+Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
+kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
+lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
+kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
+Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
+peitti hänet metsä.
+
+"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
+tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä
+enemmän tuhlailla."
+
+"Äiti itkee!"
+
+Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
+
+Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
+kyyneleitä.
+
+"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
+oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
+
+"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
+
+Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
+
+"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
+
+"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
+
+"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
+Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
+
+Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin
+kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.
+
+Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög
+astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi
+naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi
+poskensa sen kiharaiseen päähän.
+
+Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä
+kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle.
+Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku
+oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen
+iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili
+hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan,
+kun isä on poissa?"
+
+"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."
+
+"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein
+varmasti!"
+
+"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."
+
+Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä
+huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.
+
+Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä
+hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen
+miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"
+
+Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
+tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
+Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
+kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
+ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla,
+kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta
+latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet
+jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.
+
+Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa
+avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
+Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle
+itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
+asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
+se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti,
+ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
+joutuisivat.
+
+"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
+Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
+kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
+oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni
+Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
+tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
+voi tehdä.
+
+"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen
+käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
+
+"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
+itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
+uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
+Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
+hänen päällänsä.'
+
+"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas
+ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin
+kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!
+
+"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
+lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!"
+
+Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
+taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
+ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
+sinne ylös katsahtamaan?
+
+Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
+heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
+sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.
+
+Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
+sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
+hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta
+maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat
+hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja
+ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
+
+"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
+vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät
+väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
+vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
+
+Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
+Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä
+laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
+johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
+tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
+puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
+pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
+jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
+
+
+
+
+Neljäskymmeneskolmas Luku.
+
+
+Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
+lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
+riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli
+äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin
+kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
+
+He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
+vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
+perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
+hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.
+
+"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
+vanha majuri.
+
+Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
+harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja
+selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
+majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
+syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
+
+"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
+raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
+herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
+
+Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.
+
+Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
+mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
+kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
+ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
+hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
+nyt sieltä palatessa.
+
+Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin
+oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman
+kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen
+oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen
+keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan
+painostavalta.
+
+Mitähän tämä saattoi merkitä?
+
+Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
+Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
+ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
+ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
+mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin,
+niin pian kuin suinkin pääsi.
+
+Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
+Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
+salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
+
+Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
+ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
+vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset
+putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla
+säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
+liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
+
+"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta
+pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
+rajuilmaa vastaan.
+
+Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli
+käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö
+tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä
+apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään
+saattanut jäädä!
+
+"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin
+yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
+kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
+
+Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
+kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat
+allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille.
+Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
+kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin
+katsella.
+
+Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
+
+Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli
+myrsky tuhonnut.
+
+Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
+Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
+väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
+
+Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
+tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin
+onnistuvan.
+
+Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän
+kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
+hiljaiseen valitukseen.
+
+"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
+
+Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
+lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.
+
+Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
+lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
+tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
+
+"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
+rukoillen että lohdutellen.
+
+Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei
+hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi
+vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
+levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
+hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
+voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
+
+Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
+huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
+tunkeutua hänen mieleensä.
+
+"Paljonko kello on?" kysyi hän.
+
+"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
+tehtäväkseen.
+
+"Aamuko on?"
+
+"Ei, vaan ilta."
+
+Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
+tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian
+sammuvan.
+
+Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
+Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti
+paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina
+lähtemään?
+
+Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
+hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla
+ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
+
+"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
+joutuu."
+
+"Kohta puoli yksitoista."
+
+Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
+olleet tunnin pituisia.
+
+Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina
+suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen
+viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni,
+ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä
+päivänsä työtä päättänyt.
+
+Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
+sovituksen sana!
+
+Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
+jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
+ympärilleen.
+
+Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi
+väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei
+tahtonut lähteä.
+
+"Sven!"
+
+Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen
+kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui
+lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa
+jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään
+pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin,
+käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat
+tarkalleen muistiinpainettavat.
+
+Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva
+Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin
+palatakaan.
+
+Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
+Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
+
+Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
+että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
+tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
+kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen
+rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään.
+Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja
+myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti
+hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä
+oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset.
+Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä
+muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä.
+Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon
+alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle,
+tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
+
+"Äiti!"
+
+Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
+äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin
+puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan
+äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan
+odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että
+kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä
+maatessaan jo näytti.
+
+Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina
+levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
+antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
+metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
+säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.
+
+Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
+kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
+mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
+kuin äsken.
+
+Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
+ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
+käynyt häntä niin sääli?
+
+Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.
+
+"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
+virkkoi hän.
+
+Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
+epäröidä että kummastella.
+
+"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.
+
+Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan
+aavistavan.
+
+"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä
+tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.
+
+Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen.
+Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan
+makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti
+oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli
+ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen
+tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja
+kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.
+
+
+
+
+Neljäskymmenesneljäs Luku.
+
+
+Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
+tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
+ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
+Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
+tohtorille saapunut.
+
+Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
+pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti
+eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin
+Elisa odottaakaan saattoi.
+
+Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
+edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
+jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja
+pirteältä.
+
+Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti?
+Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä
+ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa
+kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän
+kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa
+kuuluvissa askareissa.
+
+Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
+vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
+Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan
+kummaa!
+
+Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat
+tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
+pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä
+katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun
+vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
+
+"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
+harmistuneena eteenpäin.
+
+Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
+Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies,
+huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
+tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
+joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
+
+Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma.
+Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
+putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
+oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
+kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
+matkalle läksi.
+
+Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
+rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
+kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
+katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
+kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
+
+"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
+puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
+
+"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
+
+"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
+sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
+
+Ne olivat selki seljällään.
+
+"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
+tykö."
+
+Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
+näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
+saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja
+outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli
+aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
+
+"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
+vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
+
+Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
+
+"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
+
+"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
+
+"Oi, etkö?"
+
+Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
+
+"Missä Elisa on?"
+
+Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
+oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
+tohtori hillitä itsensä.
+
+"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
+
+Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.
+
+"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
+kipeä."
+
+Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
+pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
+
+"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"
+
+Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan
+saadakseen kuulla toisen vastalausetta.
+
+Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein
+arvannut.
+
+Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä
+Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
+huoneessa ollut kuin vainaja.
+
+Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut.
+Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
+ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
+sydänten salaisimmat tutkii.
+
+"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
+Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
+
+Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
+sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
+Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän
+tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
+
+Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.
+
+"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.
+
+"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli
+nähtävästi huojentui.
+
+Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
+äidin luokse.
+
+Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
+käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen
+sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.
+
+Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
+nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
+verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
+huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon
+nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
+aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima
+oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen
+päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.
+
+Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut
+tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat,
+joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.
+
+Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin
+hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako,
+joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka
+Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien
+johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt,
+ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.
+
+Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta
+saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa.
+Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena
+lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä
+leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän
+kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.
+
+Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
+tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
+vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
+huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
+kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
+näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
+olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
+Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
+rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
+vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
+keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
+tukehtumaisillaan.
+
+Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä
+yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
+
+Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
+Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
+horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
+
+Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
+laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
+edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
+
+"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
+sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
+
+Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
+kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
+
+Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
+myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
+joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
+ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
+varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
+joita jälkeensä jätti.
+
+"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
+
+Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
+Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
+
+Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
+häiritsemään? Ken uskalsi?
+
+Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän
+huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan
+ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi
+nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä
+ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin
+hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"
+
+Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
+silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
+näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
+
+"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
+Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
+
+Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
+värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
+pitänyt itkevistä pojista.
+
+"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli
+kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti
+kyyneleensä.
+
+Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
+sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
+
+"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki
+anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän
+kerran kuolee."
+
+Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
+kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
+oli säntilleen osattava.
+
+"Milloin äiti niin sanoi?"
+
+"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli."
+
+"Sinulleko?"
+
+"Niin."
+
+"Kuuliko sitä kukaan muu?"
+
+"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
+ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
+näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen,
+enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
+
+"Sanoiko äiti mitään muuta?"
+
+Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
+
+"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
+minun puolestani."
+
+Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
+isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
+lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
+
+Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
+mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
+hänellekin osoittanut.
+
+
+
+
+Neljäskymmenesviides Luku.
+
+
+Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
+ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten
+täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
+sitävastoin hiljalleen itki.
+
+Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
+surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
+odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä,
+ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja
+puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä
+säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa.
+Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu
+maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi
+tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat
+kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa
+on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle
+Kristukselle.
+
+Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan
+elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi
+elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui
+se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään
+Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi
+puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa
+yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen
+ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan
+toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä
+Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän
+meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"
+
+Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
+ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
+puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
+vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
+
+Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
+yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
+Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
+mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
+paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
+ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
+
+Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen
+ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.
+
+"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi
+toinen heistä.
+
+"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät
+milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat
+Herran määräämänä otollisena hetkenä."
+
+Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti
+enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin
+perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei
+hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten
+kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla
+tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka
+ylensi mieltä ja tuotti siunausta.
+
+Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko
+lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.
+
+Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
+oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
+ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
+keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
+hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
+hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset
+aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei
+ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran
+tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli
+vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin
+halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin
+sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan
+itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.
+
+Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
+esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa
+Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut
+puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa
+oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja
+vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät
+puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa
+ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
+
+Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
+yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
+armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
+Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
+sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
+käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
+otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana
+päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
+luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
+myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
+
+Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
+vaatinut sen Herransa nimessä.
+
+Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se
+ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta
+jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät
+ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin
+erottaa?
+
+"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
+
+"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
+Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
+
+Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.
+
+Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
+pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset
+puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
+Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen
+ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta
+sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää
+sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun
+kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää
+vaadit, kuin minkä maksaa voin?
+
+Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
+epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
+oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
+
+"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
+kotimatkalle ilman sinua".
+
+"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
+sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
+häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
+lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
+
+Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
+toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis
+lohduttamaan.
+
+"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"
+
+Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf
+kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.
+
+"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
+minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
+
+"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
+kutsuu sinua sisään tulemaan."
+
+Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
+
+"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
+vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
+itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
+anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen
+kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
+ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
+teiltäsi ja usko Poikaan!"
+
+"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
+
+"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta
+myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot
+viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon,
+mutta te ette tahtoneet'."
+
+Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
+niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin
+lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen
+tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille
+tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri,
+perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan
+myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen
+mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
+
+Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
+heiteltävänä?
+
+
+
+
+Neljäskymmeneskuudes Luku.
+
+
+Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
+Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
+sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.
+
+Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
+Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
+ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän
+kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun
+tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.
+
+Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
+Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
+syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
+ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
+turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
+edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
+lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
+Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
+äiti oli opettanut.
+
+Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
+uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
+syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi
+olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.
+
+Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin
+tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita
+luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan
+lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka
+välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän
+itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee.
+Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa,
+muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle
+selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin
+lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan
+masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
+ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
+lapsi.
+
+Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
+hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
+hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.
+
+Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
+isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
+hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
+rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
+puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
+että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.
+
+Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori
+Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan
+lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan
+fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin
+mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän
+tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa
+eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se
+päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös
+suureen valoisaan päämaalin puoleen.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58208 ***
diff --git a/58208-8.txt b/58208-8.txt
deleted file mode 100644
index fcf8750..0000000
--- a/58208-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,11071 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Hirvenhovissa, by Elisabeth Maria Beskow,
-Translated by Anni Kiikonen
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Hirvenhovissa
-       Kertomus
-
-
-Author: Elisabeth Maria Beskow
-
-
-
-Release Date: October 30, 2018  [eBook #58208]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVISSA***
-
-
-E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-HIRVENHOVISSA
-
-Kertomus
-
-Kirj.
-
-RUNA [Elisabeth Beskow]
-
-Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut
-
-A. K. [Anni Kiikonen]
-
-
-
-
-
-
-Sortavalassa,
-Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy,
-1905.
-
-
-
-
-      Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905.
-
-
-
-
-Ensimmäinen Luku.
-
-
-Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.
-
-Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan
-auringon valoa heijastaen.
-
-Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella
-leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen
-ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin
-ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista
-naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä
-katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa
-Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä
-ja sellaisena hän viehätti.
-
-Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
-rohkenivat syödä hänen käsistään.
-
-Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät
-kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut
-jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
-
-"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
-samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
-
-Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
-Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
-varpunen sen heti ahmien sieppasi.
-
-Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä,
-hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle
-puolelle pihaa.
-
-Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät
-metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea,
-joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa
-viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei
-ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä
-taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen
-ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu
-kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi.
-Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut,
-sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat
-sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa
-käydä virta.
-
-Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
-Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
-yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
-tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
-vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
-
-Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa
-kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei
-edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin
-vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja
-puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan
-pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden
-kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se
-kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen
-se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se
-ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin
-päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se
-kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin
-kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.
-
-Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan
-ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella
-puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
-
-Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
-täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli
-kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin.
-Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
-harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva
-ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.
-
-Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
-katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
-ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
-
-Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
-porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä
-vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
-kaikellaisista ryysyistä.
-
-Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.
-
-"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
-
-"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
-
-Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
-vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
-harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
-hänelle tilastaan.
-
-Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
-päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
-luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
-todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
-vasta oli sairashuone!
-
-Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
-asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
-seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
-edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
-viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
-Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
-metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
-eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
-sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
-että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
-siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
-
-Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
-oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
-ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.
-
-Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille,
-jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
-joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
-istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
-porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
-ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
-oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
-suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
-hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
-tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
-taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
-vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
-neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
-tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
-oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
-suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen
-kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja
-rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään
-Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa
-tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta;
-samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi,
-että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan,
-kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa
-avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin
-ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan
-puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
-mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
-lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi.
-Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada
-auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin.
-Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä
-oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo
-olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa
-porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky
-tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen,
-mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen
-ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi,
-miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!
-
-
-
-
-Toinen Luku.
-
-
-Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää
-tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet,
-vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit
-päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia
-ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin
-jakanut työn keskenänsä.
-
-Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.
-
-"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.
-
-"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin
-vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua
-ennen kuin heräsin."
-
-"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"
-
-"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.
-
-Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta
-voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä
-hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen
-jalomielisyys:
-
-"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta."
-
-"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi
-Elisa.
-
-"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran
-viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla
-hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli
-entisen luotsivanhimmankin laita, joka..."
-
-"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen
-jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku
-mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana
-eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat
-kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä,
-että se tapahtuu mahdollisimman pian."
-
-"Kyllä", vastasi vouti.
-
-"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä
-siistimässä hänen tupaansa?"
-
-"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa."
-
-"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti."
-
-"En tiedä ketään muuta, mutta -- ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin
-tärkeitä. Saattaa hän mennä."
-
-"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"
-
-"Tottahan toki."
-
-"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"
-
-"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin
-vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta
-täyttymisestä.
-
-Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.
-
-Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
-jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä
-loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi
-erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina
-hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja
-raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan
-eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu
-lystikkäänä originalina.
-
-Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
-tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa
-ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
-
-Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
-läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään
-seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten
-oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja
-kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
-
-Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi
-majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
-tavalla:
-
-"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
-pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin
-itse hyvä kuin enkeli."
-
-Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti
-hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
-ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
-
-"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
-majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.
-
-"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
-työnjohtajaksi".
-
-"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen
-huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
-
-Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
-nauramaan ja jatkoi:
-
-"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele
-kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli;
-minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi
-yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten
-sattuvasti sanotaan."
-
-"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero",
-arveli maisteri.
-
-"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
-erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
-silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
-uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
-kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan
-hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen
-kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku,
-ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut
-tavallista tiheämmin työmailla käymään."
-
-"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
-koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
-
-"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
-näköiseksi.
-
-Torvald ei ollut millänsäkään.
-
-"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
-nykyistä elämäntapaansa".
-
-"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
-vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
-itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
-
-"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä,
-että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."
-
-"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
-siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
-kynnyksesi, ukkoseni'."
-
-"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
-juopotellut."
-
-"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?"
-
-"Teki kyllä."
-
-"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"
-
-"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa."
-
-"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
-
-"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
-
-"Niin olin, ihan aamunkoitteella."
-
-"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
-takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
-joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
-siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
-Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
-siellä eikä muualla.
-
-"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
-sairaana."
-
-"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
-
-"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
-raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
-hän oli tavannut mummon.
-
-Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
-
-"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
-eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja
-kunniaa tai lokaa ja porsaita."
-
-"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa
-tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.
-
-"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä
-rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli
-muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä
-kummallakin puolella pöytää.
-
-"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa
-puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton
-elää."
-
-"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
-häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
-
-"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta
-tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta",
-lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
-
-Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
-koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
-
-"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän.
-
-"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
-
-"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
-kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
-
-"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
-Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
-juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
-kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.
-
-"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
-puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
-
-Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
-
-"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
-sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
-hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
-
-"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
-tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
-nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
-
-Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
-perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
-asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.
-
-Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
-niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia.
-Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa,
-jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
-hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka
-hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
-todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
-vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
-oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta
-oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
-
-"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
-sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
-saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
-että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
-kukaan kestä."
-
-Maisteri hymyili:
-
-"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
-tähden."
-
-"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
-tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
-
-"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
-vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
-
-Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu,
-ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
-ruumiinrakenteestaan.
-
-"Riise!"
-
-Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
-hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
-ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
-
-"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi.
-
-"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
-
-"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
-Kristian.
-
-"En voi."
-
-"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
-sekaantua sinun opetusasioihisi."
-
-"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri.
-
-"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
-kiireimmiten pois!"
-
-Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
-ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
-miehen periaatteisiin.
-
-
-
-
-Kolmas Luku.
-
-
-Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
-että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
-rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
-oli.
-
-Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen
-päätöstään.
-
-"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
-houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän
-viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
-purra minua."
-
-"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
-vastasi Elisa lyhyeen.
-
-Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
-mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
-
-"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
-
-"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja
-lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
-
-"Entä kuka sitten?"
-
-"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
-
-Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
-hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
-
-"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
-voinut", sanoi hän.
-
-Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron
-taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen
-lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut
-vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
-aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
-
-Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
-Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei
-eläimiä vietäisi pois.
-
-"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
-lempeästi.
-
-Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
-itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
-hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
-herättänyt.
-
-"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon
-syytöksiä vastaan.
-
-Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
-Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
-Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
-mummolle avuksi.
-
-Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
-Elisa-neidillensä palveluksen.
-
-Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään
-äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti.
-Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja
-rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin
-oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet.
-Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan
-Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä
-alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.
-
-Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
-autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
-toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
-tehdyksi.
-
-Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
-huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
-pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
-kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee
-loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan
-komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen
-synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin
-vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi
-oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.
-
-Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen
-oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen
-puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
-saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
-
-"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
-pahalta."
-
-"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät
-karkaa", sanoi Elisa.
-
-Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
-
-"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen
-sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
-ympärillään tapahtuu."
-
-Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos.
-Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa
-vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa
-elukkain olla!"
-
-Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
-hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
-selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
-
-Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
-ääntänsä.
-
-Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
-kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään,
-jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla
-puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito
-eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut
-rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se
-sitte vaikka vaan porsaaseen.
-
-Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
-viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
-
-
-
-
-Neljäs Luku.
-
-
-Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
-jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
-
-Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri
-Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
-vainajasta.
-
-Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
-myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
-tehdä kierrosta.
-
-"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
-
-"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
-suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
-ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.
-
-Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli
-asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan,
-toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan
-katsellen.
-
-Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun
-veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
-hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten
-pelkuroida.
-
-Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
-hänet niin puron ylitse.
-
-Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti
-punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja
-päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa
-sanottavaksi.
-
-"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
-hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
-selvään."
-
-Elisan mieli keveni.
-
-"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
-sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
-
-"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
-milloinkaan pyörryttänyt."
-
-Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
-hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
-läpi.
-
-"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
-
-"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
-
-Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän
-ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä
-näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin
-halveksimisen alaiseksi.
-
-"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
-herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
-Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
-valon ilmiö ylhäältä.
-
-Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
-mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
-läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
-
-Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
-Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
-mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
-monella muulla.
-
-Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
-ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
-omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
-piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
-lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
-koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
-hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
-raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta
-aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi
-sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin
-katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat
-varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi
-kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin,
-kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen
-parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä
-metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa,
-joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt
-kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
-
-Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken
-jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon
-unhoitti.
-
-Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
-hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.
-
-Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja
-luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
-kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää
-heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se
-aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei
-minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla
-kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski
-heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
-tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
-ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.
-
-Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä
-häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän
-ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis
-muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet
-päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
-
-Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri
-rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän
-siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven
-Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten
-opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta.
-Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien
-edessä.
-
-
-
-
-Viides Luku.
-
-
-"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat
-täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun
-tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen
-päivän viimeisetkin vilahdukset.
-
-"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
-
-Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
-pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
-aarteestaan.
-
-"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
-kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
-
-"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen
-vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"
-
-"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
-
-Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
-
-"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
-ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
-syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
-vasta viimeisellä sivulla."
-
-"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
-Irene.
-
-Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi
-kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta
-hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen
-siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei
-Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald
-oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei
-pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
-
-Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin
-huvitettu vierailuista.
-
-Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
-ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
-viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
-tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
-hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa.
-Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää
-ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
-
-Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän
-suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
-hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
-kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
-mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan
-jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen
-muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
-olen, ainoastaan itse sen tunnen".
-
-Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja
-olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa
-puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille
-ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä.
-Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai
-ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan
-kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan
-käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän
-huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
-
-Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä
-helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille
-valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin
-kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien
-häntä hyväillessä ja mairitellessa.
-
-Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
-iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
-oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei
-Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään
-hänen ahmimistaan.
-
-Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
-saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
-ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
-Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
-kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
-harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
-näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
-loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta
-niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
-ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
-huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne
-herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän,
-mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.
-
-Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin
-sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.
-
-Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
-pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
-Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.
-
-
-
-
-Kuudes Luku.
-
-
-Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
-Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
-missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne
-jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.
-
-Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
-ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
-miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli
-huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
-jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
-Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
-puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
-olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan
-arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei
-halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista
-omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta,
-sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän
-pitäisi olla.
-
-Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona
-suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin.
-Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä
-huolellisimmin järjestetty.
-
-Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan
-oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin
-hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin
-rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen
-aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja
-nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.
-
-Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit
-olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
-viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
-Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet
-houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon
-tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen
-raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen
-ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt
-Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot
-paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta
-ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut,
-huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi
-ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla
-aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta
-kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta
-pelkoon.
-
-Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
-kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
-selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
-Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
-ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
-hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
-niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."
-
-"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
-käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
-"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
-ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
-vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
-veljelleen!"
-
-Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
-hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
-etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
-jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
-jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
-luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi
-olla olemassa.
-
-Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
-nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä
-enne!
-
-Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi
-jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
-kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
-yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti
-häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat
-Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna,
-kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
-Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
-kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
-sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
-siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
-päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
-hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
-
-"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
-lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
-avaimenreiästä.
-
-"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
-
-"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
-
-"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
-puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
-sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
-Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
-mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
-
-Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
-ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
-kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin
-hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
-
-"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
-lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
-
-"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
-et siltä jää syrjään."
-
-Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
-lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
-vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
-huomasi.
-
-"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
-
-"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
-
-"Eikö?"
-
-Elisa hämmentyi:
-
-"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
-Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
-
-"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
-Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
-juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
-tunnustuksen.
-
-Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
-haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
-samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
-Aadolfin elämän.
-
-Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen,
-huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin
-kieltämättä todellista.
-
-"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
-äänellä.
-
-"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
-vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
-saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
-saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
-sinulla rauha Jumalassa?"
-
-"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
-
-"Mutta rakastatko Häntä?"
-
-"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
-
-"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
-tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
-
-"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
-
-"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
-luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
-Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
-
-Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
-niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
-pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
-hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai
-vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
-korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
-erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
-seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
-Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
-että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
-Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
-orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
-ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
-voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
-sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
-miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
-miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
-saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
-yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
-kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
-Aadolfistakin tulisi?
-
-"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka
-näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
-
-"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
-Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa
-tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
-pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä
-jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea
-laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
-ajan että iankaikkisuuden varalle."
-
-"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
-mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
-
-"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
-huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan",
-sanoi Elisa.
-
-"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
-
-"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu
-minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
-paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
-
-"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
-usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
-että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
-sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
-luonne.
-
-"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
-johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja
-täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
-maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
-heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
-toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
-työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat
-sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
-Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
-
-"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
-ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
-taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
-kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
-ymmärrä toisiamme."
-
-Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden
-osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat
-aina sydämellisiä ja luotettavia.
-
-"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
-sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."
-
-"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
-Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
-olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
-suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
-halveksivat.
-
-
-
-
-Seitsemäs Luku.
-
-
-Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
-ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa.
-Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
-joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
-asetellen.
-
-Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
-joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan
-Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan,
-miten diplomaattini sujuu!"
-
-"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
-Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan
-ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
-
-Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.
-
-"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
-
-Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
-
-"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua
-uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan
-vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen
-ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."
-
-Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin
-jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
-sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia
-neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi
-sitä neuvomattakin harrastaa!
-
-"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
-syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
-
-Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei
-ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi
-ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun
-minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."
-
-"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
-
-"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
-monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa
-hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä
-muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
-
-"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi
-kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
-
-"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse
-hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani
-sikseen heittää."
-
-"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
-pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella
-pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"
-
-"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
-aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
-majuri yhä.
-
-Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti
-itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
-
-"Minullekin vähän!" pyysi hän.
-
-Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
-oikein elpyäkseen.
-
-"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.
-
-"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
-Kristian.
-
-"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
-sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
-Aadolf."
-
-"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli
-Kristian.
-
-"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät
-hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri.
-Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe
-taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias
-eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman
-mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on
-suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa
-Aadolf itse sanonut."
-
-"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
-siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
-
-"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
-Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
-älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
-minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
-
-"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
-ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
-
-"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
-minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
-Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä
-huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"
-
-"Niin, sanohan muuta!"
-
-Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
-naurettavan surullisesti:
-
-"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
-Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"
-
-
-
-
-Kahdeksas Luku.
-
-
-Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
-maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
-ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä
-heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
-Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
-kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän,
-mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
-
-Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
-Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan
-vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui
-Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen
-vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!
-
-Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista
-metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
-samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.
-
-Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
-alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
-herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
-kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
-maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
-
-"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
-yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
-
-"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
-punan kohotessa kalpeille kasvoille.
-
-"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
-vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
-"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
-minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
-
-Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi
-oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
-Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
-ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä
-tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous
-oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä
-katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut
-sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!
-
-Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken
-Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty
-tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.
-
-"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
-sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
-
-Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
-palauttamiseksi.
-
-Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
-innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
-
-"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
-puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
-tuosta sitten!"
-
-Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
-kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein
-Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
-Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
-noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa
-Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
-ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
-tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
-elottomiksi puunukeiksi!
-
-Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
-Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
-Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.
-
-Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä
-hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen
-puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi
-kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia,
-eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti
-kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman
-kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.
-
-Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
-
-"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
-
-Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
-kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
-avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla
-ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen
-ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
-kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen
-tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta,
-ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän
-puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan
-rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa
-uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki
-kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta
-ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi
-totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan
-äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia.
-Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel
-kiilsi monen silmissä.
-
-Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
-
-"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
-ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot.
-Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
-
-"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen
-huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
-olisit kohta minutkin kääntänyt."
-
-"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
-päätään pudistaen.
-
-"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi
-Torvald.
-
-"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
-veljeänsä.
-
-Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä
-paras.
-
-Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut
-ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
-ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
-Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan
-enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
-lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
-
-"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
-kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
-hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
-jääneet kolmisin saliin.
-
-"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
-ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
-tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
-tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt
-sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja
-kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan
-pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."
-
-"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
-äkkiä.
-
-"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä
-oivalsin. Olkaamme veljekset!"
-
-Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen
-käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä
-iloiten tästä liitosta.
-
-On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut
-jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina
-siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
-
-Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
-ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
-perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
-Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
-he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
-Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään
-tyynemmin mielin.
-
-Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
-rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
-matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
-uuteen ainekseen veikon olennossa.
-
-Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle
-kiitelevää rekeä.
-
-"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
-
-"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku
-suuruus", vastasi Elisa.
-
-"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
-ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
-että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
-
-"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
-palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
-
-"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
-
-"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien
-suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
-sen saa hän tehdä."
-
-Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
-hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
-niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
-laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut
-vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
-kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli
-johtanut suurempaan menestykseen.
-
-Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
-joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
-hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
-ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
-luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
-tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
-nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
-olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
-varmenemistaan varmeni.
-
-"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
-harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
-harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
-
-Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
-
-Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta
-kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
-vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
-kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
-sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
-
-Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
-Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
-turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
-
-
-
-
-Yhdeksäs Luku.
-
-
-Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
-Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
-ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen
-niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
-jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
-muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
-häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
-koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
-Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
-metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
-täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
-
-Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa
-odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä
-haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan
-yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle,
-millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista
-muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut.
-Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi
-Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin
-perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta
-hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla
-yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin
-ymmärtämään.
-
-Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
-taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
-
-Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta
-Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen.
-Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta
-ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja
-tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti
-piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.
-
-Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa
-käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan
-Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen
-sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin.
-Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.
-
-"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf
-huolettomasti.
-
-Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa
-ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut
-majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti
-paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana
-ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa
-Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt
-pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa
-Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi
-aihetta huoleen.
-
-"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään
-kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.
-
-"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat",
-vastasi Kustaa Aadolf.
-
-Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia
-epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä
-muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.
-
-Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten
-ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken
-epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän
-huoneeseen.
-
-"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.
-
-Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten
-hänen oli.
-
-"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan
-katsetta.
-
-Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:
-
-"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."
-
-Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.
-
-"Miks'et enää tahdo saarnata?"
-
-"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"
-
-"Eikö?"
-
-"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin
-katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen
-niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen
-sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun
-aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä.
-Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"
-
-Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.
-
-"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.
-
-"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin
-tappiolle."
-
-Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi
-voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna
-halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena,
-nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin
-olisi hän menettänyt paljon.
-
-"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.
-
-"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.
-
-"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."
-
-Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
-Syy oli yksin hänen omansa.
-
-"Etkö siis enää usko Jumalaan?"
-
-"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."
-
-Elisa pudisti päätään:
-
-"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."
-
-"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus,
-joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa
-Aadolfia tavannut.
-
-"Minä sitä en sittenkään usko."
-
-"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala
-näkee sydämen."
-
-Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti
-hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin
-siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.
-
-Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen
-valtaamana, edestakaisin huoneessaan.
-
-Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli
-ihmeekseen askeleita ylhäältä.
-
-"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
-Aadolfille.
-
-"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
-Ikävää kerrassaan!"
-
-"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun
-oli vaan sinua niin sääli."
-
-"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota",
-vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.
-
-
-
-
-Kymmenes Luku.
-
-
-Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
-levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
-kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
-hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
-Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein
-käsiintuntuva.
-
-"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:
-
-"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
-
-Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
-
-"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
-ollut niin paljon muuta tekeillä."
-
-Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä
-ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja
-kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe
-metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa
-ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle.
-Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi
-seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas,
-moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen
-hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!
-
-"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti,
-vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.
-
-"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi
-toinen koettaen salata hengästymistään.
-
-"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi
-itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin
-loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja
-Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.
-
-Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken
-murtunutta ystäväänsä.
-
-Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän
-niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään
-suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina
-parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta
-pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.
-
-"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla,
-ja ilma tuntuu niin lauhalta."
-
-Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut
-puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan.
-Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta
-tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä,
-kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
-
-Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
-aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
-avaruudesta Riiseen.
-
-Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin,
-kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä
-tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa
-mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut
-miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua
-tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
-
-"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
-Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
-ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
-
-Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
-olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
-Aadolf.
-
-"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
-terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
-
-"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
-Aadolf katkerasti.
-
-"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi
-tarjona."
-
-"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
-
-"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
-
-"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka
-erottaa minun Jumalasta."
-
-"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla
-vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
-
-"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee
-toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
-"Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."
-
-"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
-
-"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
-
-"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä
-loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."
-
-"Puhut niin outoja."
-
-"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
-lankeemustasi?"
-
-"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."
-
-"Miksikä mahdotonta?"
-
-"Jumala minut hylkäsi."
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
-
-"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
-sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
-kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä
-löydä rauhaa."
-
-Kustaa Aadolf vaikeni.
-
-Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
-Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut.
-Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin,
-mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme
-syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme
-kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
-
-"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
-
-"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme
-juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
-syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
-Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
-
-"En, sen tiedän."
-
-"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
-
-"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
-
-"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa.
-Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
-kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
-uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen
-kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin
-takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan
-avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni:
-'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!'
-Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä
-huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei
-sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä
-voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme
-pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan
-hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta
-silloin on vaara tarjona."
-
-Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän
-vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi
--- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna
-hänellekin?
-
-"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki
-valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki
-pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin
-itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."
-
-"Mutta tahdot siitä irtautua."
-
-"Tahdon."
-
-"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet,
-Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"
-
-Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen
-sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.
-
-"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla
-synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt
-olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.
-
-"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään
-yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon
-elähyttämänä.
-
-"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean
-syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen
-rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi
-kiusakseen."
-
-"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"
-
-"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on
-synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo
-taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on
-voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat
-uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o.
-jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää
-meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."
-
-"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä
-taistelussa alkaa taantuminen taas".
-
-"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää.
-Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"
-
-"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf
-kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.
-
-"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä!
-Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi
-luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala
-antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon
-sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista
-vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää
-pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu
-elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan
-kanssa, se on alituista rukous-elämää."
-
-Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
-vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
-paljon sisältävä vaitiolo.
-
-Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
-
-"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa
-enemmän ilmaisi äänen sointu.
-
-"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
-
-"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
-ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
-lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
-
-
-
-
-Yhdestoista Luku.
-
-
-Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas
-päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan
-Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta
-Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä
-tehnyt?
-
-Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä
-täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui
-totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan
-hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan
-ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.
-
-Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän
-tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan
-lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja
-siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
-
-"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
-
-Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
-mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe
-asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
-ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
-
-Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen
-kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen
-oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät
-ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava
-iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven
-Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen
-perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä
-tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli
-Elisa oppinut tuntemaan.
-
-Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
-toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
-
-"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
-päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla
-opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
-virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
-
-Sven Riisekin hymyili.
-
-"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf.
-"Säälin sinua."
-
-"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
-jaksan", vastasi Riise.
-
-"Aiot siis jatkaa."
-
-"Aion, mikäli voimistun."
-
-Ääni kuului niin toivehikkaalta.
-
-"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
-
-"En uskalla ponnistautua."
-
-"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
-jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
-Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut
-liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"
-
-Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
-tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän
-vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
-Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi
-halunnut! -- -- --
-
-"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
-luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
-tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai
-rahoistako olet huolissasi?"
-
-"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
-takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve.
-Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
-
-Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
-arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
-
-"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen.
-"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä.
-Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs
-pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen;
-hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta
-jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on
-minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin
-nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
-
-Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta,
-tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan
-rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä
-ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian
-tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta
-siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista
-tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot
-sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan
-huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut
-hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.
-
-"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
-"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".
-
-Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
-
-"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle
-lähtiessään.
-
-"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.
-
-"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää
-meidät. Oi, miten ikävää!"
-
-"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden",
-vastasi Elisa.
-
-"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän
-vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli
-Irene.
-
-Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat
-olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa
-sopukassa.
-
-Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
-
-Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen!
-Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa
-tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin,
-jossa -- -- --
-
-Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
-sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
-Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta
-ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan
-haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan
-jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin
-ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä
-unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän
-muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan
-koittelemaan ja karkaisemaan.
-
-Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen,
-kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki
-hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.
-
-Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
-virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
-hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
-tulevaisuuteensa.
-
-Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista
-asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan
-vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin
-tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten
-ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin
-yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.
-
-Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
-Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
-hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
-ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
-aikaansaanut.
-
-"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
-
-"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
-makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
-
-"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
-hoitaa itseäsi."
-
-"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
-olla hiljaisemmin."
-
-"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
-
-Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta
-satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi
-voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin,
-muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut
-todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin
-taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti
-hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
-
-Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
-ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
-saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli
-määrännyt hänelle.
-
-"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
-vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
-
-Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle
-vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
-vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
-ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
-jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
-
-Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
-savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
-seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
-hermostui:
-
-"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
-ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
-
-"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä
-oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.
-
-"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
-yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --
-
-"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
-suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla
-aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
-niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
-
-"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti
-parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En
-voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt
-keuhkotauti."
-
-"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
-
-"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
-epäilläkään", vastasi Riise.
-
-"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä,
-että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
-
-Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
-sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta.
-Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
-tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
-että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin
-taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
-toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
-Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
-mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
-terveellisyydestänsä maankuulua.
-
-Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä
-siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi.
-Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille
-suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla
-kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli,
-niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko
-Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
-
-"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
-Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
-vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
-
-"Menisin johonkin sairaalaan."
-
-"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
-tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
-
-"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.
-
-Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei
-ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan
-sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa
-ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän
-silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta
-eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt
-hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.
-
-Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
-kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
-huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
-välttävänsä vaaran.
-
-Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
-ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
-päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
-majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi
-hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut
-järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
-saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
-
-Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli
-vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että
-hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota
-keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista
-lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla
-masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet
-lisääntyivät.
-
-Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa,
-jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut
-mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta
-maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä
-pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni
-huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen
-poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.
-
-Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
-tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
-koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
-Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
-arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
-
-"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
-sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.
-
-Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän
-käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset
-maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat
-kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne
-milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken
-elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.
-
-Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua
-Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
-Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
-hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.
-
-"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"
-
-Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous.
-Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu
-voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.
-
-Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa,
-josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen
-esineet.
-
-Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.
-
-"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"
-
-"On."
-
-"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"
-
-"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"
-
-"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen
-kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.
-
-"Kiitos, Torvald!"
-
-"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika
-ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'?
-Osaan jo läksyni."
-
-"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."
-
-"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.
-
-"Torvald!"
-
-"Mitä?"
-
-"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"
-
-"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."
-
-"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"
-
-"Enkä pelkäisi."
-
-"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"
-
-"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"
-
-"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka
-voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"
-
-"Ei juuri, tietääkseni."
-
-"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet
-rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."
-
-Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään
-syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin
-kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin
-mitkään ikuiset aarteet.
-
-Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta,
-jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta
-paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän
-ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys.
-Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen
-Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.
-
-Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti
-räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella
-verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe
-oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.
-
-Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää
-tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön
-kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä
-oli hänelle varattu.
-
-Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen
-hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen
-keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään
-ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy
-vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä
-vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.
-
-Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana
-aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle
-selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli
-uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain
-kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.
-
-Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän
-se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta
-laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään
-parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon
-voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.
-
-Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja
-pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.
-
-Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä
-muutamaksi minuutiksi.
-
-"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole
-mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."
-
-He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen
-miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan
-päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet
-iltahämärässä.
-
-"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista
-kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin
-piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.
-
-"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia
-koskee itseäni."
-
-"Vai niin", vastasi Elisa.
-
-Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä
-vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä
-ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla
-enemmän.
-
-"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
-alkoi hän.
-
-"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
-Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi.
-Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
-
-"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.
-
-Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva
-pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.
-
-Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen
-vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
-
-Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
-äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
-saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
-asiasta.
-
-"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
-sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
-
-"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
-
-"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
-Lääkäritkin saattavat erehtyä."
-
-"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
-väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
-hän olisi erehtynyt."
-
-"Mitä aiotte siis tehdä?"
-
-Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
-tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä
-huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."
-
-"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä
-hoitaa?"
-
-Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
-hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
-
-Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
-
-"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
-lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
-niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
-
-"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
-
-"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa,
-ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
-ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
-Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
-teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
-ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
-voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
-läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
-että minun täytyy lähteä?"
-
-Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
-toivettansa vastaan.
-
-"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
-
-Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
-hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
-
-"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
-vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
-aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
-heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
-teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
-laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin
-ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
-
-Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
-hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
-jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää
-ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin
-hienon soinnukas.
-
-Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä
-muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin
-pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan,
-niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä
-viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä
-tahtonsa perille.
-
-"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
-nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.
-
-"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
-
-Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
-autuaalliset tunteet.
-
-Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
-Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
-hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
-taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
-selville saamaan.
-
-"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
-kuiskasi hän.
-
-"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
-Riise.
-
-Elisa pudisti päätään.
-
-"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
-meistä!"
-
-Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
-
-"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä
-rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään
-rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta
-kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
-kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."
-
-Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
-silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
-saattaneensa Elisan levottomaksi.
-
-"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja
-vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
-että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
-
-Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.
-
-Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi
-kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä
-hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä
-taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin
-odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään
-ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja
-varten.
-
-Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
-
-"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."
-
-Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
-tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
-kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
-tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
-iäisyyden selkeätä kirkkautta.
-
-
-
-
-Kahdestoista Luku.
-
-
-Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä
-liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran
-saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat
-parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa
-huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta
-kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.
-
-Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä
-sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti
-hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi
-koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene.
-Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut
-heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.
-
-Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen,
-tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa
-hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.
-
-Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin
-heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan
-sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen
-estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan
-tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt,
-varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.
-
-Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää
-perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.
-
-Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli
-yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella
-häntä laskeutumaan takaisin makuulle.
-
-"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea
-yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä
-joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen
-ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.
-
-Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja
-siinä hän onnistuikin.
-
-Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi
-tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen
-kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä
-yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua
-milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta
-sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan
-välttämätön päätös.
-
-Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt
-tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven
-Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä
-hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan
-jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli
-kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön
-tehtävä.
-
-"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.
-
-"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."
-
-"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa",
-arveli Kristian.
-
-"Selvästi hän sen käsittää."
-
-"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita
-oli?"
-
-"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne
-kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."
-
-"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.
-
-"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa
-alistumista", vastasi Elisa.
-
-"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on
-luonnotonta."
-
-"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu
-ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt
-yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole
-hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä,
-kuin maailma, missä me elämme."
-
-"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.
-
-Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.
-
-"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa
-lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:
-
-"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten
-hän."
-
-Elisan kasvot kirkastuivat.
-
-"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.
-
-"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"
-
-"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."
-
-Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän
-osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.
-
-Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin
-herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle,
-erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse
-saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi.
-Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää
-jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja
-nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei
-aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan
-ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan,
-että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi
-Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi
-ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta
-vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin
-yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo
-Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni
-kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän
-valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä
-valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi.
-Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.
-
-Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki
-Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se
-herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja
-jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän
-oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi
-tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä.
-Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana,
-koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä
-puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän
-tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta
-enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi
-kasvoi hänessä tämä halu.
-
-Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen
-elämän ensi aamun sarastusta!
-
-
-
-
-Kolmastoista Luku.
-
-
-Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
-sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
-
-Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
-Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
-tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
-Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
-
-"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse!
-Kunpa olisin sinun sijallasi!"
-
-Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
-tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
-hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
-lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää.
-Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten
-häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.
-
-"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
-kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
-tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
-laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
-
-Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
-sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
-silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
-kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
-ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
-lohdutus tulee.
-
-"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
-hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
-valtakunnalle."
-
-"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
-hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän
-miehevän vakavasti.
-
-"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön
-Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen
-käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
-juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
-sanoi Sven Riise.
-
-"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
-sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
-miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
-
-"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
-kasvot niin äkkiä kirkasti.
-
-"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
-täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
-kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
-jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
-Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan
-kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
-tiensä."
-
-Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
-
-"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
-perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
-voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
-
-Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
-näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
-Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
-
-"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
-pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
-Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä
-niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"
-
-Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
-se johdatti hänelle jotakin mieleen.
-
-"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
-kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
-surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
-sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
-vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
-tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
-koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
-Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
-murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
-voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
-
-"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
-näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
-
-Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.
-
-"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se
-ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään,
-ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien
-selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle
-häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa
-ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri
-piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli
-esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä
-muitakin."
-
-"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu,
-ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
-ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
-sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
-vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
-se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
-tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi
-taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin,
-viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen.
-Elisa katsahti ylös.
-
-"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
-virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
-kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
-
-"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
-"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
-samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
-
-Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
-langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
-lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi
-kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan
-tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen
-ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
-hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla
-Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä
-Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta
-ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala
-sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.
-
-"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.
-
-"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään
-tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä
-kaukana.
-
-"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun
-oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.
-
-Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien
-lomitse.
-
-"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä
-laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta
-joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."
-
-"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan
-verrata."
-
-"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se
-on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme
-on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena
-tervehditään."
-
-"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.
-
-"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset
-auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta
-vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.
-
-"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.
-
-"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"
-
-"Hänen uskonsa."
-
-Kustaa Aadolf pudisti päätään.
-
-"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan
-'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."
-
-"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole
-kaikki vanhurskaita."
-
-"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa
-Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."
-
-"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta
-itsellemme omistaa."
-
-"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."
-
-"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.
-
-"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."
-
-"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa",
-sanoi Elisa.
-
-"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän
-tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun
-käteen."
-
-"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.
-
-"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia
-ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
-jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
-
-Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
-viritettävän.
-
-Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
-valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin
-käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
-tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
-Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
-nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
-vakavuuden painosta.
-
-Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
-hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
-joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
-
-Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan
-pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
-puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
-huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
-huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
-äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
-löytämättä tietä Isän syliin.
-
-Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
-Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
-Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
-syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
-tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.
-
-
-
-
-Neljästoista Luku.
-
-
-Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
-olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
-seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
-kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
-kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
-jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
-Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä
-tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
-maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
-Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
-yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
-näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
-todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
-Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
-vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
-
-Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta
-nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
-
-"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
-
-"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
-puolustuksekseen.
-
-"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
-äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
-
-Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
-mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
-lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
-taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
-jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä
-itselleen niitäkään toivoi.
-
-Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
-lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
-puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
-olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
-Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
-metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
-kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
-siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
-takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
-Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
-muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
-haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
-
-Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja
-hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita
-kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä
-ensimäisen keskustelun aiheen.
-
-Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
-asennossa yötakkiin puettuna.
-
-Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
-
-Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
-että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
-liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
-Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
-keskusteltuaan.
-
-Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
-valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
-
-"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja
-päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
-
-Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen
-viereensä.
-
-"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
-hymyillen.
-
-"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
-tilaisuutta tehdä hyvää."
-
-"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
-iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
-tässä elävänä muistutuksena siitä."
-
-Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
-koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
-painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
-se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
-sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
-Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
-
-"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
-kosteat".
-
-"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
-keveästi käsillään hiuksiaan.
-
-"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"
-
-"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
-
-Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
-Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan.
-Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
-hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.
-
-"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.
-
-Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
-katsahti kysyvästi häneen.
-
-"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
-sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
-mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
-maailmassa.
-
-Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
-valtasi hänen mielensä.
-
-"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
-mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun
-Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan
-päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei
-ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
-
-"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
-
-"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
-heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
-jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
-vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
-
-Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen
-piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
-ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
-puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
-
-Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa
-kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi
-siunaukseksi muille.
-
-Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
-rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
-vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä
-pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
-äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
-sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
-uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
-Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin
-sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan,
-mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän
-kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan
-puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei
-pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
-Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
-valtakunnan puolesta.
-
-Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
-että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.
-
-
-
-
-Viidestoista Luku.
-
-
-Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
-häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
-veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
-silmälläpitoa ja holhoamista.
-
-Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
-olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
-korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää
-Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan
-apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
-edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven
-Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas
-teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
-
-Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
-ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he
-toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen,
-mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä
-huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen
-huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut.
-Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon
-puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja
-milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta
-etupäässä Elisan tähden.
-
-Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
-mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
-vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
-lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
-huolellisemmin vaalia.
-
-"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä
-sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
-
-Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
-Sven Riise.
-
-"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
-minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
-Irene Elisalle.
-
-"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
-Elisa.
-
-"Kuinka niin?" kysyi Irene.
-
-"Tuberkelit tarttuvat."
-
-"Entä sinuun?"
-
-"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
-niin terve."
-
-"Terve minäkin olen."
-
-"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina
-käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen
-Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni
-terveydestä."
-
-Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
-hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
-lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
-muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
-
-"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
-tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
-käynyt vallan kalpeaksi."
-
-"En yövalvonnasta."
-
-"Mistä sitte?"
-
-"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
-sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
-
-Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna.
-Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen
-kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno
-viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus
-vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa
-itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin
-toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta
-tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän
-seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja
-vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.
-
-Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren
-miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli
-syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet
-kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan
-vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään,
--- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa
-tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt
-hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan
-riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä
-suinkin voi.
-
-Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen
-ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia
-anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin
-kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui
-hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.
-
-Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut,
-ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei
-kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään.
-Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa
-itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä
-mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta
-toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi
-hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta
-nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
-alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
-suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
-voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi.
-Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
-saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
-kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
-
-Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
-paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
-hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
-
-Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
-enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
-
-"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
-Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
-
-Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman
-tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä
-tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja
-koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen
-ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.
-
-Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin
-valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa
-tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa
-hillitsi hän aina tuskansa.
-
-Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään
-väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle
-mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin
-julma, että loi ne?
-
-Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella
-niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa
-Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui
-ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut
-olla yksin.
-
-"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.
-
-"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."
-
-Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä
-oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.
-
-Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua
-saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin
-hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.
-
-"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia.
-Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen
-opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."
-
-Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi
-uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään
-sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet
-viereensä polvilleen.
-
-Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui
-ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta
-kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan
-niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi,
-että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.
-
-Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana
-säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin
-vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan
-parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos
-nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia
-kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?
-
-Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli
-ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan
-uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.
-
-"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä
-tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen
-vie viimeinkin sen pyrkimys."
-
-"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton
-varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".
-
-"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa
-synkästi.
-
-"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän
-innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan
-tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka
-ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki,
-jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa
-luokse liitää."
-
-"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys
-kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
-
-"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.
-
-"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
-Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".
-
-Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä
-vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"
-
-"En."
-
-"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"
-
-Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi
-silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa
-Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.
-
-Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
-Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
-
-Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
-majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
-vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
-hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
-hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin
-tulohetken pyhää hiljaisuutta.
-
-Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
-joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen
-sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
-
-Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
-olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.
-
-Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
-heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
-Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää
-ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit
-olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen
-siitä hiljaa vapautuessa.
-
-Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui.
-Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli
-ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
-
-Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
-sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
-olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
-Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
-maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
-tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.
-
-
-
-
-Kuudestoista Luku.
-
-
-Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen
-juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja
-lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.
-
-Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt
-vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten
-olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli
-kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen
-kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi
-muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään
-vainajan huoneeseen.
-
-Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
-Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!
-
-Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
-Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.
-
-Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian
-sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut
-avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin
-astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen
-avannutkin ja meni pois.
-
-Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen
-jaloilleen.
-
-Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
-Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.
-
-Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän
-näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin
-vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä.
-Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili
-siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista
-ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja
-maa hukkuvat.
-
-Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli
-pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren
-varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat
-ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina
-siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!
-
-Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä.
-Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä
-tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.
-
-Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket
-hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin
-arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että
-Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee,
-sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa
-oli vaan tullut häntä noutamaan.
-
-Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen
-elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään
-ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli
-ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.
-
-Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä
-tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun
-omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"
-
-Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin
-puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä
-taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli
-päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa
-tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.
-
-Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan
-kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen
-tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan
-erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa
-Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi
-tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä
-yhteys taivaallisissa on.
-
-Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen
-keveästi hänen valkeata otsaansa.
-
-"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
-Elisalle.
-
-"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen
-voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me
-puhdistuisimme."
-
-"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf.
-"Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan
-poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä,
-emmekä Häneltä."
-
-Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.
-
-"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja
-korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf.
-"Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."
-
-
-
-
-Seitsemästoista Luku.
-
-
-Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi
-ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen
-enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän
-vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
-
-Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku
-tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
-päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
-Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
-kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.
-
-Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
-
-Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
-lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.
-
-Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
-kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
-
-Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
-tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein
-saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta
-arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi
-jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän
-ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa,
-kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
-
-Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
-viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa
-luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi
-vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat
-oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin
-luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen
-ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
-niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
-käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
-
-Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka
-Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi
-oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
-lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin
-sammuksiin.
-
-Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut
-häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui
-muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen
-anteeksipyyntöihin.
-
-"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin
-äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.
-
-Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä
-ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen
-kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei
-Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä
-itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja
-Elisan myöhäistä katumusta.
-
-Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä
-ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi
-kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin
-alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa
-yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä
-oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on,
-kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa
-Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.
-
-"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä
-kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos,
-meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."
-
-"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi
-Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle,
-jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.
-
-"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime
-aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut
-huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin
-keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.
-
-Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen
-kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas
-vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
-
-Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai
-hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.
-
-Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui
-huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus
-näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa
-seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.
-
-"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti,
-ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle
-anteeksi vihastumiseni?"
-
-Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.
-
-"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.
-
-"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä
-suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin
-itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä
-oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?
-
-Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.
-
-"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen
-Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että
-sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia
-sen eheänä sinulle takaisin."
-
-Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
-
-Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.
-
-"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon
-_hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
-Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
-suomasta."
-
-Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
-
-Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli
-Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen
-näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään
-muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää,
-mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja
-sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä
-syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa
-rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos
-kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen
-selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.
-
-Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa
-ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei
-ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala
-oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja
-tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden
-esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä
-ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi
-Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain
-Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta
-sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen
-tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis
-anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin
-suureksi ja ylentäväksi.
-
-
-
-
-Kahdeksastoista Luku.
-
-
-Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä
-Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin
-unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin
-tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan
-laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä,
-ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä
-erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä
-Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
-
-Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän
-kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei
-enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?
-
-Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
-rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
-Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
-Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
-
-Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa
-kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas
-muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen
-ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa
-omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi
-ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli,
-vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
-
-Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
-Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
-ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
-mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
-kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia
-elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
-vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
-eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin
-kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
-tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä
-ihanimman ajan.
-
-Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi
-hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa
-ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen,
-alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti,
-mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester
-kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti,
-huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan
-hämilleen.
-
-"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
-
-"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
-
-Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan
-ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
-Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
-lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
-hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
-anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän,
-"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan
-kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
-
-"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
-
-Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
-veitikkamaisesti päätään pudistaen.
-
-"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."
-
-Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana.
-Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin
-ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen
-hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut.
-Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt
-muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi,
-pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet
-parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin
-vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä
-oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla
-karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä
-vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin
-näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat
-virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten
-oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin
-ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat
-elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan
-tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten
-aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin
-uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin
-Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta
-koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili.
-Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän
-kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla
-tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja
-ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin
-tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli
-hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan
-syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille
-rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä
-kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen
-että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet.
-Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.
-
-Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan
-vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin
-aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin
-luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.
-
-Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
-ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
-tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
-hauskasti kylläkin.
-
-Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
-painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
-sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
-ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
-jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
-ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman
-tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen
-ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
-Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
-Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
-tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
-jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
-uutta kokemaan.
-
-Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin
-povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti,
-ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian
-ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin
-tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin
-kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä
-itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven
-Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen
-ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin
-laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa
-suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä
-toteuttaa.
-
-Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili
-hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos
-hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian
-unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys
-olevien olojen yksitoikkoisuuteen.
-
-Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
-räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
-Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
-kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
-kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
-kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
-Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
-asemassa tulla kysymykseenkään.
-
-Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
-muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä
-miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät
-vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja
-kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi
-hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta
-kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan
-kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan?
-Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene
-hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin
-pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin
-hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
-
-Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä
-tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen.
-Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli
-levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui.
-Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan
-tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa
-Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
-
-Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän
-sanottavan ilme kasvoillaan.
-
-"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
-ilahuttamaan", sanoi hän.
-
-"Mitä hän kirjoittaa?"
-
-"Saat kuulla, jahka luen."
-
-"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
-että asia oli erityisempää laatua.
-
-"Irene on kihloissa."
-
-"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne,
-jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"
-
-Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
-katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on
-jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä
-toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")
-
--- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
-ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
-hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
-nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
-sitte se.")
-
-Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
-vaimo-vainajataan muistellessaan.
-
--- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
-"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
-sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus
-sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä
-saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- --
-("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin
-suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- --
-
--- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian.
-Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
-sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
-ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
-vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
-valmistuksissa auttamaan." -- -- --
-
-"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
-Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
-Helmerille, vai kuinka?"
-
-"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että
-Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
-
-"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle
-armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi
-isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
-
-Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
-loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa
-ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
-kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
-
-"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
-
--- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
-hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
-
-Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
-hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
-luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei
-siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
-
-"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
-sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
-
-Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
-kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
-perinpohjin pahastui.
-
-"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
-sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää
-kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa
-antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi!
-Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
-
-Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei
-Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
-arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.
-
-"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
-
-"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
-naimisiin ilman isäsi suostumusta."
-
-Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
-värähdellä.
-
-"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
-
-"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
-
-"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
-minua".
-
-Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
-
-"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka
-suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
-ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
-milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
-kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
-Elisa-sisareesi."
-
-Näistä sanoista Irene rauhoittui.
-
-"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen
-sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."
-
-"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
-rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
-ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
-
-"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
-Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet
-ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
-
-"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
-Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
-silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
-
-
-
-
-Yhdeksästoista Luku.
-
-
-Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
-viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
-valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
-
-Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
-runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta
-seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
-kultasormus kimmelteli!
-
-Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
-kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
-seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
-kauvan houkutella.
-
-Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
-niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
-ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
-siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
-aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
-ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
-
-"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.
-
-Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
-jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä
-ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että
-se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
-Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
-Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
-juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
-ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
-iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
-Elisa-neitiä.
-
-Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
-silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
-että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
-valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.
-
-Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
-ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
-mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
-
-"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
-
-"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
-"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
-täällä erityisesti kysellä".
-
-"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
-
-"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
-
-"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"
-
-"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
-hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
-ihastuneena häneen, mutta turhaan."
-
-"Sinäkin?"
-
-"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
-kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi.
-Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä
-aivan temputtomasti."
-
-"Tohditko Tereeseltä?"
-
-"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
-
-"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
-olkapäitään.
-
-He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.
-
-Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän
-tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
-Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
-
-Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
-vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.
-
-Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
-sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä,
-ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
-että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna,
-perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
-hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
-vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
-ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
-tavallisella välinpitämättömyydellä.
-
-Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
-käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
-koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
-
-Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
-kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon
-viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin
-ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.
-
-"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
-ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
-syötyä ulos ruokasalista.
-
-"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".
-
-"Edesvastaus."
-
-"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
-Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
-
-"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
-ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
-
-Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
-hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
-enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
-säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
-sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
-hänen luotaan.
-
-Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo
-kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin
-suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti
-muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä
-itsekään ollut oikein selvillä.
-
-Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
-sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt
-häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
-mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
-siitä olivat hyvillään.
-
-Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
-terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
-tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
-häneltä odottavan.
-
-"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
-aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
-halu peijata meitä".
-
-Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
-oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
-
-Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas
-liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
-varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan.
-Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset
-näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla
-aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse
-ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.
-
-Tohtori Hessel pidätti hevosensa.
-
-"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.
-
-Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta
-tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.
-
-"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken",
-sanoi hän.
-
-"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu
-tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi
-tohtori hoputtaen hevostaan käymään.
-
-"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä
-pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni
-että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."
-
-"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen
-asia! Olen levoton sielu."
-
-"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."
-
-"Huh, varjelkoon siitä!"
-
-Patruuna nauroi:
-
-"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä
-väkeä?"
-
-"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
-
-"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
-sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
-sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
-
-"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- --
-
-"Häntä tarkoitan."
-
-"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
-nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
-väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
-
-"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
-
-"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
-Olisipa se harvinainen löytö!"
-
-"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
-joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
-kuin velikin."
-
-"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
-ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
-ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
-"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
-
-"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
-
-"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan",
-vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla
-vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä
-ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."
-
-"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä,
-näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.
-
-"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli
-hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan
-ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin
-huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä
-valtasi.
-
-Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta
-hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan.
-Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.
-
-"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille
-naurettiin.
-
-Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet
-häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.
-
-"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani
-runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan
-oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä
-sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse
-vaikka -- -- --'"
-
-Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
-
-"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
-ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
-ratsuruoskallaan selkään.
-
-"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman
-levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat
-voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
-
-"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
-
-"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
-että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
-mutta Jumala..."
-
-"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les
-mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'],
-siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."
-
-"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan
-mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen,
-edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."
-
-
-
-
-Kahdeskymmenes Luku.
-
-
-Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
-juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.
-
-Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
-siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
-lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös
-siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan
-pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni
-siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut
-oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen
-vaikutuksen.
-
-Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
-puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
-päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
-pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.
-
-"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä
-kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.
-
-Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa
-kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia
-hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän,
-ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella
-takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.
-
-"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.
-
-Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään
-vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.
-
-"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.
-
-"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
-ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin
-pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin
-päivälliskutsuihin."
-
-"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
-
-"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
-mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
-hänelle sulhoksi."
-
-"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
-
-"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi
-seuraan.
-
-Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
-kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.
-
-"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
-
-"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
-käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
-
-"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
-nauraen.
-
-"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
-lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
-hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
-
-"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
-
-"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.
-
-"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
-Elisan puolesta."
-
-"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
-häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
-
-"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
-käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta
-saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan
-lääkärille.
-
-"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
-itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
-lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.
-
-"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka
-näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa.
-"Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan
-harjoitellut?"
-
-"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki
-hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana
-lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä
-amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa
-tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi
-hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut,
-anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä
-uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla
-ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki
-hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin
-ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja
-ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja
-että aikaa levähtääkseen."
-
-"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
-
-_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
-Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita
-kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä
-suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset
-tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin
-mahdolliseksi.
-
-"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
-asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
-
-"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
-
-"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
-kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
-pihalle.
-
-"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
-ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta
-Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
-
-Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
-epäröityään kuitenkin suostui.
-
-"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
-lisäsi hän.
-
-"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
-Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
-tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
-sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
-kanssaan kaksin ajella."
-
-"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi
-Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.
-
-"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?"
-sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.
-
-"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu
-jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta
-jutella kahdenkesken."
-
-"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt?
-Painaako mieltäsi mikään?"
-
-"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."
-
-"Mitä siis ajattelet?"
-
-"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."
-
-"Siis ajattelet häntä."
-
-"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."
-
-"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
-Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."
-
-"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja
-senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."
-
-"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä
-mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme
-nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien
-edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt,
-milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."
-
-"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä
-olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita
-katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se
-olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen
-kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se
-meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä
-voimana."
-
-"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä
-maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."
-
-"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin
-Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja
-lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia
-erityisemmin?"
-
-Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän
-helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.
-
-"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin
-olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa
-tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle,
-sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee
-taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä
-ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa
-nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven
-Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon
-voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden
-ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime
-aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset
-halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.
-
-"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää
-maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti
-pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä
-mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät
-tomuksi."
-
-"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja
-ainoastaan Jumalalle elämän."
-
-"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä.
-Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_,
-toista sen _saavuttaminen_."
-
-"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"
-
-"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen
-siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä
-ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin
-vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt
-levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."
-
-"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa
-viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni
-vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset
-vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan
-liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."
-
-Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui
-hänestä välttelevältä.
-
-"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin
-ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista
-hengellisyyttä, Elisa!"
-
-Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai
-oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.
-
-Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan
-kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut
-hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin.
-Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut
-hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan
-laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.
-
-"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken
-kuluttua.
-
-"Toivon, ettei niistä mitään tule."
-
-"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"
-
-"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta
-jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."
-
-"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa
-toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan."
-
-"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville
-muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."
-
-"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin",
-vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän
-ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."
-
-"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin
-miksi on tullut?"
-
-"Kuka?"
-
-"Tohtori Hessel."
-
-"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi
-onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset
-Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi
-Kustaa Aadolf.
-
-Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi
-hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta
-moninaisia välivivahduksia."
-
-"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan
-puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään
-sisälsi syytöksen.
-
-"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää
-sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö
-ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan
-ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen
-itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa
-niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten
-esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut
-rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."
-
-"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja
-taivaallisista?"
-
-"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja
-luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin,
-vai mitä ajattelet sinä?"
-
-"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."
-
-"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman
-välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna
-ruumiina kerran haudasta nouseva."
-
-"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti
-ja vakavasti.
-
-"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin
-on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä.
-Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa
-selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä
-on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on
-tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."
-
-Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.
-
-"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.
-
-"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat",
-vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.
-
-"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti
-harhaan."
-
-"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin
-mikähän puunukkekokoelma."
-
-Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin
-hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he
-pappilan jo ihan edessään.
-
-Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
-pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut.
-Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata
-kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori
-Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut
-ja miellytti senvuoksi Elisaa.
-
-Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan
-konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
-
-"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
-tohtori Hessel Elisalta.
-
-"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
-
-"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?"
-virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
-ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
-
-"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
-merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt
-tätä juuri minään ansiona.
-
-"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
-
-"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä
-kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
-vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
-
-"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
-ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
-panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
-Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
-tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
-
-Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
-saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi
-vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
-häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena
-lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä
-kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen
-sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen
-epäkiitollisen tehtävän.
-
-"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
-
-"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
-
-"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
-
-"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
-
-Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
-vaikuttaneen Elisaan.
-
-Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
-Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli
-tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
-herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
-helkettä säikähtänyt.
-
-Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
-itsensä ylpeeksi siitä.
-
-Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
-kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
-siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
-hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
-puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
-hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
-siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
-pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
-hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
-vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
-
-"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
-
-"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
-entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
-
-"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
-ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
-
-"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa
-yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
-
-Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi
-olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa
-hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä
-sellaisesta soimasi.
-
-"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
-
-Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
-jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
-Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
-ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen,
-pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
-verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
-Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
-hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
-
-"Tohtori Hessel!"
-
-Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
-Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
-mitkään sanat.
-
-"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
-että tarkoitin teitä."
-
-"Ketäs muuten?"
-
-"Itseäni tietysti."
-
-"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
-
-"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
-tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
-
-Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
-nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
-sellaista otaksua.
-
-"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle
-miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko
-itseänne minulle vieraaksi!"
-
-Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
-kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.
-
-"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
-hymyillen omalla herttaisella tavallaan.
-
-Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
-vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän!
-Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi
-platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä
-enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi
-tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.
-
-Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi
-ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina
-valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista.
-Sitä hän jumaloi.
-
-Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
-ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
-
-Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan
-hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui
-koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut
-keskustelua seurannut.
-
-
-
-
-Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.
-
-
-"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
-poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi.
-Huomenna, näet, oli sunnuntai.
-
-"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
-
-"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen
-viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
-mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
-
-Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
-toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
-
-Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä
-hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
-petti hänen toiveensa.
-
-"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
-
-"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
-
-"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
-vastaavat kieltävästi."
-
-"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
-myöntävät."
-
-Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
-määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
-kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
-Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan.
-Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin
-kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin
-mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
-
-Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
-jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä
-ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
-jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
-
-"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
-
-Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
-
-"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
-kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
-niin jouduimme kiistaan."
-
-"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
-
-"Kiivastui, ikävä kyllä."
-
-"Entä tohtori Hessel?"
-
-"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
-härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
-mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
-
-"Miks'et sinä vastannut hänelle?"
-
-"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
-sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
-mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."
-
-"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen
-panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen
-mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen
-tasoittuu."
-
-"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
-mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
-pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
-ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
-kristillisyydestään."
-
-"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
-
-"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
-
-"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
-vastaan", sanoi Elisa.
-
-"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua,
-joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa
-asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita
-myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
-
-"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"
-
-"Totuutta ennen kaikkia!"
-
-"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
-vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
-siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
-
-"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte
-hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin
-asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."
-
-"Kuten esimerkiksi missä?"
-
-"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
-selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
-mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
-näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
-myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
-miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
-
-"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
-hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
-edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
-useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
-
-"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
-virkkoi Helmer.
-
-Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
-näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
-ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut
-ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.
-
-Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
-
-"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
-uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
-
-"Sepä rohkea väite."
-
-"Ehk'ei liian rohkea sentään."
-
-"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
-Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
-kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
-Elisa nyt oli takertunut ansaan.
-
-"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
-Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
-kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
-lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
-
-"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
-Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.
-
-"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
-Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
-ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
-omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei
-hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
-
-Helmer jäi mietteihin.
-
-"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
-tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
-kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo
-kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
-sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
-vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
-suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
-
-"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin
-on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata,
-että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta
-kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin
-pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole
-siitäkään vahinkoa kenellekään."
-
-"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta
-vieroittaa."
-
-"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi
-kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä,
-niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta,
-että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on
-aikaa tuomiota välttää."
-
-Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa
-oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
-miellyttävällä tavalla.
-
-"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.
-
-"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.
-
-Helmer pudisti päätään.
-
-"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa
-puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.
-
-"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme
-sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan
-voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan
-kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee
-olentomme lävitse."
-
-"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman
-tyrannin."
-
-"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka
-rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla?
-Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee
-paremmin kuin me."
-
-Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän
-todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se
-riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin,
-niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli
-sydämen kieltä.
-
-"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
-"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein
-palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
-
-Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät.
-Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan
-voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti
-itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
-
-Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
-kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
-mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
-
-Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
-alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen
-jumalanpalvelus toimitettavana.
-
-"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
-
-"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut
-mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista,
-niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä
-suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä
-hellyyttä.
-
-He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
-Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
-
-"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
-hartaasti.
-
-Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina
-säteilevän.
-
-"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin
-nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen
-menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa
-heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas
-Herrani!"
-
-Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen,
-niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta
-saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.
-
-Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
-yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
-käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
-
-Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin
-hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa.
-Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka
-on sekä ihmisen että luonnon Herra.
-
-Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle
-neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut.
-Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta
-vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi
-mitään erotusta hänessä huomata.
-
-"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen.
-Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.
-
-Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui
-sisään.
-
-"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
-toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
-saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
-nyt, auringon paahteessa..."
-
-Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa
-polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti,
-kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa
-saippuavaahdosta.
-
-"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
-pyytämään".
-
-"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
-helvettiin."
-
-"Sitä en tehnyt."
-
-"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
-siihen tyyliin."
-
-"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
-
-"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
-
-"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
-ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
-mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
-opin."
-
-Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
-tohtorin huulilta.
-
-"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
-sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
-"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
-hymyilen."
-
-"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen
-saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä
-asti."
-
-"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi
-sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa
-Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.
-
-Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin
-'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se
-tapahtuu vähemmällä."
-
-"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
-Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
-Jumalan Pojan kuolemalla."
-
-Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti
-Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden
-lapsia", joista Raamattu puhuu.
-
-Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan
-ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.
-
-"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.
-
-"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
-sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"En enää. Entisaikoina luin."
-
-"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
-suoruudellaan.
-
-Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
-piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
-valoon pääsemästä.
-
-"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä
-koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
-
-"Kenen äänen?"
-
-"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
-nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
-hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat
-kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
-sivuttu hauta, liukasteleva konna."
-
-"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."
-
-"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
-eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
-uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
-konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
-seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
-sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
-älä salaisuudessa anna lihan vallita."
-
-Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
-äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
-Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
-toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän
-itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
-vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa
-saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
-sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin
-paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele,
-jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät
-askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile
-ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele,
-niin vartijat hukkaan valvovat".
-
-
-
-
-Kahdeskymmenestoinen Luku.
-
-
-Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua
-kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki
-kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.
-
-Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi
-hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä
-se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä
-vertauskuvana.
-
-Mistä lähti se ja minne vieri?
-
-Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään,
-jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema
-monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen
-havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi
-mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin
-viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita
-herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.
-
-Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas
-sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa
-katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista
-juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se
-hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho
-kerran päästä toivotuille perille.
-
-Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin
-vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin
-mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon
-tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.
-
-Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti
-tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki
-hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.
-
-Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi,
-mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen
-silmiensä edessä esitettiin.
-
-Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla
-tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua.
-Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti
-pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen
-asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel
-sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat
-ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden.
-Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.
-
-Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella
-tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta.
-Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää
-päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan,
-hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.
-
-"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä
-äänellä.
-
-Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten
-suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin
-silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin
-häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin
-vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.
-
-Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin
-isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen
-houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe
-vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla
-tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi
-tohtoriin:
-
-"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä
-hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.
-
-Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin
-jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä
-jalkain juureen.
-
-"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.
-
-"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.
-
-Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä.
-Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää.
-Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä
-olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista,
-mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli
-selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä
-halveksimisen ilmeen hänen silmissään.
-
-Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja
-ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.
-
-"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka
-juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran
-vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.
-
-Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua
-ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.
-
-Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja
-huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.
-
-Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä
-välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki
-tärkeänä pitänyt.
-
-"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi
-Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian
-sisällysrikkaaksi.
-
-"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi
-tohtori.
-
-"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä
-silitellen koiran silkinhienoista päätä.
-
-"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on
-ruoskinut", intti tohtori.
-
-"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin
-kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan
-häpeättekin, tohtori, eikö niin?"
-
-"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."
-
-"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä
-tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää
-siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria
-mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:
-
-"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi
-ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes
-jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi
-lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."
-
-Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori
-vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin
-muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään
-suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta
-vieno puna nousi hänen poskilleen.
-
-"Hyvää metsästys-onnea!"
-
-"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.
-
-"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."
-
-"Ette siis suo minulle onnea."
-
-"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin
-vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa
-ja lähti.
-
-Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä
-olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman
-ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään
-jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin
-ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon
-luonnetta ja arvokkuutta.
-
-Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään
-selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin
-kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle
-ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin
-Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa
-ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.
-
-
-
-
-Kahdeskymmeneskolmas Luku.
-
-
-Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
-asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
-sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
-
-Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
-kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
-
-"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
-tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
-
-Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
-varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
-enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
-työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
-häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
-ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
-Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
-ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko
-syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi,
-mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa
-käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan
-kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui.
-Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä,
-jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin
-itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli
-ollut.
-
-Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
-hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
-huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
-malttamattomuutta.
-
-"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
-kättään ojentaen.
-
-Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
-tavallista paksummalta.
-
-"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko
-se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen
-leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä
-vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.
-
-"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_
-milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme
-silmissä.
-
-Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen
-tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin
-ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän
-itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?
-
-Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle
-siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat
-muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden
-pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka
-sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.
-
-Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
-Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
-kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
-eikä tahtonut mitään ruokaa.
-
-Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.
-
-Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
-ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
-taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta
-toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä
-täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan
-palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi
-ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä
-juomaan.
-
-"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
-asetettua kupin tarjottimelle.
-
-"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
-kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
-
-Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
-kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
-
-"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
-tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
-niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
-
-"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
-
-Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe
-lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät
-muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
-tämän kaiken kestää?
-
-Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
-kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
-siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
-ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
-tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
-ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
-tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
-Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut
-vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
-suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
-toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
-
-Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin
-puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen
-tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli
-Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!
-
-Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle
-laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
-
-Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän
-hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella,
-ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se
-niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin
-hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä
-enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun
-haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään
-lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.
-
-Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla
-viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen
-laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän
-omaan huoneeseensa.
-
-Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
-päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
-sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
-huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
-koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
-oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
-ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
-Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
-vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
-tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
-terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
-
-Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana
-ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti
-vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että
-ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin
-syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli
-kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.
-
-Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen.
-Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan
-sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi
-ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja
-kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan
-heränneinä.
-
-Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa
-viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli
-tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.
-
-Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin
-likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän
-tuolin laidalle.
-
-"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin
-terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.
-
-"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en
-tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
-
-Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
-nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
-
-"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
-siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
-
-Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
-takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
-Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
-ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä
-tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
-antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
-viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut
-ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen
-piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut.
-Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
-
-"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
-
-Ja Elisa kirjoitti.
-
-
-
-
-Kahdeskymmenesneljäs Luku.
-
-
-Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta,
-jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.
-
-Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti
-päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin
-puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.
-
-Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois.
-Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon
-ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä
-ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.
-
-Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin
-ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään,
-ei kerrassaan mitään!
-
-Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan
-kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene
-todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä
-tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan,
-jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että
-Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille.
-Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.
-
-Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin
-Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se
-uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja
-tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa
-niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä,
-mitä hänen tuli tehdä.
-
-Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään
-postilaatikkoon.
-
-Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä
-ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.
-
-"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä
-vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.
-
-"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"
-
-"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."
-
-Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.
-
-"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.
-
-"Elisalle."
-
-"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"
-
-"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin
-keskellä katua selvitellä.
-
-"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin
-ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli
-Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.
-
-"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi
-Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.
-
-Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan
-pääsevän pääasiaan käsiksi.
-
-"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei
-kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.
-
-Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.
-
-Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.
-
-"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän
-sanoi voimalla.
-
-Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes
-silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän
-sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä
-muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa
-suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein.
-Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi
-kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille
-anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi
-ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan
-Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.
-
-"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.
-
-"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien
-arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä
-tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän
-sen parhaaksi näkee."
-
-"Kuka?"
-
-"Elisa."
-
-"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi
-tulee tästä sopia."
-
-Helmer punastui.
-
-"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää
-sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.
-
-Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi
-olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan
-kuohuksiin.
-
-"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei
-kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"
-
-Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.
-
-"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."
-
-"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa
-vastausta toisen intomielisiin sanoihin.
-
-"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman
-rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun
-omaa kehittymistäni..."
-
-"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä
-montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf
-paheksuen.
-
-Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen
-sisässään murtunut.
-
-"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee",
-sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun
-menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin
-Irenelle totuuden ilmaista?"
-
-Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta,
-joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.
-
-"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen
-totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.
-
-"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"
-
-"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi
-kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen
-ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena.
-"Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."
-
-Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat
-hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen
-itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua
-suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi
-pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai
-hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti
-huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään
-myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä
-tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan
-aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana
-loppuun asti.
-
-"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa
-pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena.
-"Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin
-sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"
-
-Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta
-nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten
-tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.
-
-"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer
-alakuloisesti ja nöyrästi.
-
-"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa
-Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin
-tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen
-lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa
-tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä
-hätäillä."
-
-Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden
-vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen
-helppoa.
-
-Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se
-vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.
-
-Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän
-olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli
-Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä
-sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt?
-Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin
-hän oli luullut.
-
-Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento
-oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään
-hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä
-vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja
-ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä
-iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä.
-Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan
-tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä
-avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän
-olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä
-halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi
-raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko
-tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.
-
-
-
-
-Kahdeskymmenesviides Luku.
-
-
-Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene
-käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa
-itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa
-eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene
-kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan
-hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi
-halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä
-ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat
-raukesivat, parani hänen mielensä.
-
-Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
-toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
-ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
-halvauskohtaus Silla-tätiä.
-
-Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän
-oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
-toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
-keskellä.
-
-Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia
-sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa.
-"Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut
-sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
-puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
-tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
-
-Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
-koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
-ennenkuin hän vastaisi majurille.
-
-"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
-vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
-asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.
-
-Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan
-neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä
-moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
-"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
-kuultuaan Elisalta päätöksestä.
-
-Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty.
-Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
-luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä
-tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin
-vauhtia.
-
-Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen
-sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
-vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.
-
-Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa
-takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut
-taloon jo ensi hetkestä alkaen.
-
-Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
-neuvojaan joutavimmissakin asioissa.
-
-"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?"
-ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se
-sitten oli kuin olikin".
-
-Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
-vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
-mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
-kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
-vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
-tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
-
-Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria
-painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen
-laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian
-ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan
-vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi
-sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan
-oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä
-he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli,
-ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis
-Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.
-
-Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä
-majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta
-näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen
-omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä
-isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä
-huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja
-sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän
-sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta
-huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille;
-vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua
-kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät
-nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.
-
-Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
-tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
-viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.
-
-"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti
-näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa
-jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
-mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin
-aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana
-hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä,
-"ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri
-selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja
-kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
-vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
-saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui
-hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti
-seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno
-kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.
-
-Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
-aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
-kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen
-hullunkurista kohteliaisuuttaan.
-
-"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
-samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
-Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."
-
-Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla
-esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei
-tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene
-kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri
-Elisalle, mitä hän pyysi.
-
-"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
-Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä
-tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo
-tuossa tuokiossa."
-
-"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
-"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
-
-"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
-selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."
-
-Kristian heläytti naurun.
-
-"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
-
-Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
-
-Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan
-niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
-ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
-mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään
-ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
-
-"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan
-ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää
-myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä
-kasvojasi?" kysyi tohtori.
-
-"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
-kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
-suututtanut", vastasi Kristian.
-
-"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"
-
-"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
-
-"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
-siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
-
-"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
-
-"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
-
-"Ei minulle."
-
-Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
-jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.
-
-Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
-sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
-ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
-seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, --
-mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
-omaan itseensä.
-
-Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
-selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
-varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö
-Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin
-hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä
-kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi
-sittenkin vielä toivoa.
-
-Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä
-eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
-aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
-voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
-eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
-ylöspäin lehahdella.
-
-"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
-"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
-ruokitte".
-
-Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.
-
-Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.
-
-"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
-
-"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."
-
-"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
-vallan vieraita", sanoi tohtori.
-
-"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
-näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
-
-"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?"
-kysyi tohtori.
-
-"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän
-oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä,
-että tohtori puhui itsestään.
-
-Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun
-elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.
-
-Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän,
-sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.
-
-
-
-
-Kahdeskymmeneskuudes Luku.
-
-
-Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut
-milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin
-kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
-heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
-hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan
-niin synkältä.
-
-"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
-hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
-
-"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
-ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
-
-"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa",
-valitteli Irene.
-
-"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku
-elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
-
-"En näe sitä missään."
-
-"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."
-
-"Ei ole minulla voimia."
-
-"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
-
-Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
-määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä
-koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen
-määräyksiinsä.
-
-Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa
-hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
-unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
-
-Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
-Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
-ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
-Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?
-
-Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
-sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se
-kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
-jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota
-panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa
-kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen;
-ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista
-kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei
-ollut hänellä siipiä?
-
-Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin,
-Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
-aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan
-keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
-uudelleen heräjäisi.
-
-Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
-Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
-Helmer häntä oli luullut!
-
-Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta
-se kätkeysi hänen mieleensä.
-
-Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin
-kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille,
-sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään
-vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin
-ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin
-puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä,
-Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista
-ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti",
-kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut
-käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla
-ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät
-kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei
-se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee
-kruunun maanteiden puroina solisevan.
-
-Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
-
-"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
-taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
-
-"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen
-pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä
-vaatteista.
-
-Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
-
-"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä
-on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
-
-Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
-mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
-esiin toisi.
-
-"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään
-kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia
-vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"
-
-"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
-
-"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
-kuolemaisillani."
-
-"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
-
-Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
-hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
-liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.
-
-"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
-syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan
-kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
-
-"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa
-viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
-vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä
-hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".
-
-"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti
-tohtori.
-
-"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
-kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
-sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
-
-"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen
-itsensä tähden?"
-
-Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
-
-"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
-
-"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.
-
-Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie
-oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel
-jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä
-ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan
-oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä
-teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta
-vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli
-Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli
-kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli
-kehittymässä.
-
-Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori
-hymyili. Hän kysyi syytä siihen.
-
-"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
-olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori
-ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.
-
-"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
-
-"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin
-epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
-
-"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_
-elä? Miten hän siihen pääsee?"
-
-"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi
-Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"
-
-"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
-ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
-tosi sana!"
-
-"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.
-
-"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja
-minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
-
-"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne
-sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".
-
-Tohtori Hessel pysähtyi.
-
-"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että
-Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
-ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
-
-"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen
-uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."
-
-Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
-alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
-esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
-
-"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin
-puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt
-mihinkään keskeneräiseen.
-
-Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa
-katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
-
-Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
-muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän
-yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
-vertauskuvia.
-
-"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
-hän.
-
-"En."
-
-"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
-
-Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
-saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä
-Elisa näki.
-
-"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
-hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
-mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
-
-Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
-Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
-Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
-
-He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
-nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
-Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle
-sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
-vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
-että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.
-
-Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi
-salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
-toisiaan lähemmäksi.
-
-Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
-valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
-
-Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
-kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
-tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he
-olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä
-piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori
-ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
-
-Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen,
-tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
-ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
-
-"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
-oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan
-häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
-jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
-
-"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
-
-"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin
-olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"
-
-"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin
-käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?
-
-"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin
-paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette.
-Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
-
-"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
-
-"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
-siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
-
-Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
-sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
-nyt oli käsissä.
-
-"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin,
-lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".
-
-Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.
-
-"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori
-teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
-tarkoittanut.
-
-"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
-saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
-kehoittavasti.
-
-Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt
-tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen
-silmissään alentunut.
-
-Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi
-seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun
-hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä
-epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä
-kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.
-
-"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
-silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
-vastauksesta.
-
-Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
-
-"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
-aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois
-lausettaan lopettamatta.
-
-Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman
-sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään.
-Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana
-sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut
-katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
-
-Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta
-ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista
-miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja
-uskoi hänen tulevan?
-
-Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
-opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi.
-Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
-lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
-mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet
-tyhjiin.
-
-"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
-onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.
-
-"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
-huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
-
-Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja
-herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili:
-"Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
-
-
-
-
-Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.
-
-
-Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
-Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
-lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
-hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.
-
-Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt
-sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua
-pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla
-oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.
-
-Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää,
-josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin,
-mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä
-tai usvaksi haihtui.
-
-Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
-nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
-Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
-kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella
-mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran
-eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel
-vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin
-erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
-sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
-ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
-kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.
-
-Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa
-toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on,
-joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan
-suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.
-
-Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
-hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
-kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
-voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
-nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
-
-Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel
-paraillaan tutki.
-
-"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
-se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne,
-mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä
-eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."
-
-"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi
-oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja
-mitä tehnyt eläessään."
-
-Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.
-
-Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle
-suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa
-ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut.
-Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka
-ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö
-ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen
-vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.
-
-Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle
-mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen
-häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.
-
-"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin
-olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin
-iäisyyteen?"
-
-Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti
-tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen
-piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta
-hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen
-huomattavistaan.
-
-Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen
-määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata
-pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä
-löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka
-ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman:
-"sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen
-sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää
-tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen
-oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin
-hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä
-ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa
-pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.
-
-Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli
-välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin
-voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän
-taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta
-sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei
-edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä
-harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin
-maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen
-elatukseen kuului.
-
-Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta
-minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan
-huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät
-he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
-vaivoista.
-
-Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
-Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle:
-"Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei
-löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme!
-Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon
-epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!
-
-Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
-pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
-kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
-se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
-olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
-panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
-uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen
-pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen
-saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän
-saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne,
-tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut
-muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa,
-pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään
-näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen
-liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis
-epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen
-sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.
-
-"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
-ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
-Aadolfille.
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
-myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
-pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei
-kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
-nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
-istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
-kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän
-nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
-armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
-hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
-
-Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
-
-"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
-"Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
-joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
-
-Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein
-kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka
-niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä
-se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin
-selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä.
-Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan
-valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli
-hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään
-saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.
-
-Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti
-hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen
-suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti
-löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman
-menestystä.
-
-"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen",
-sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori
-Hesselille.
-
-"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa
-tarkoita."
-
-"Mitä sitte tarkoitat?"
-
-Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta,
-kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä
-heijastuksen siitä, mitä etsi.
-
-"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan
-mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se
-purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä
-kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä
-sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita
-sinulle sytytetään."
-
-"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen
-sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
-Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".
-
-Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän
-hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet
-kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen
-puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa
-sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.
-
-Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
-väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
-erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
-tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
-voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli
-hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta
-pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään
-maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei
-hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka
-hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös
-voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa
-senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden,
-että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli
-hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi
-ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän
-ei muuta jumalaa tuntenut.
-
-Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
-antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.
-
-Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli
-ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti
-hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan
-läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
-häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se
-enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi
-rakkauden kaikkivaltaisuuteen.
-
-
-
-
-Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.
-
-
-Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa
-Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa
-juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä
-kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen
-virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.
-
-Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi
-hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään
-tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä,
-ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä
-tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.
-
-"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile,
-ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia
-unhotamme taivaan."
-
-"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen
-kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään.
-Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."
-
-"Se unelmasi muuta todeksi!"
-
-"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.
-
-Mutta pian tunkihe huokaus esiin:
-
-"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"
-
-"Sen voi pestä pois."
-
-"Mutta kohta tarttuu uutta."
-
-"Senkin voi pestä pois."
-
-"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"
-
-"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi
-tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."
-
-"Entä siihen asti?"
-
-"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä
-Hänen sota-aseihinsa puettuna."
-
-"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan
-tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
-
-"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän
-Hengen valaistusta, Elisa!"
-
-"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä",
-lisäsi Kustaa Aadolf.
-
-"Ehkä onkin."
-
-"Sano se minulle!"
-
-Elisa pudisteli hiljaa päätään.
-
-"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä
-sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.
-
-"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.
-
-"Mutta minä nyt tunnen sellaista."
-
-"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise
-ainakin Jumalalle!"
-
-"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa
-sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella,
-johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan
-sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.
-
-Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi
-jalkeilla oleskella.
-
-"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja
-istutti hänet viereensä sohvaan.
-
-Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut
-nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin
-koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan
-hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä
-nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa
-Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä
-läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta
-hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene
-oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin
-kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä
-lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän
-joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.
-
-Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi
-Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli
-pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä
-palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.
-
-"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"
-
-"Näin hänet kerran kaukaa."
-
-"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"
-
-Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.
-
-"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään
-nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.
-
-"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.
-
-"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat
-myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".
-
-"Kuinka niin?"
-
-Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän
-vetäsi Irenen luokseen.
-
-"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin
-tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.
-
-"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta
-aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.
-
-"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt
-luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."
-
-"Entä Helmer?"
-
-"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut
-kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin
-luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt;
-hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."
-
-"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.
-
-"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä
-harrastuksilleen tähän maailmaan."
-
-Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä
-puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle
-iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja
-surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli
-vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin,
-jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"
-
-"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön
-ryhtyä."
-
-"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä
-odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät
-toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät
-taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan
-tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun
-turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"
-
-"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
-Irenen molemmat kädet omiinsa.
-
-Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan
-sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat
-häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut
-oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti
-pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon
-jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen
-sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä
-omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita...
-
-
-
-
-Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.
-
-
-Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin
-valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja
-Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat
-toisiaan lähinnä.
-
-Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada
-suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli
-tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran,
-"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa.
-Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla
-hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron
-kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat
-nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki
-vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.
-
-"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon
-heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella,
-että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen
-evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä
-evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut
-suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen.
-Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut
-Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä
-auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna
-ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä
-ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.
-
-"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.
-
-"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat
-ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan
-tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta,
-Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen
-tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota
-halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat
-loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä
-mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma
-pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä.
-Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen
-Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin,
-että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..."
-
-Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi,
-niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata.
-Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan
-asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene
-vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari
-päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan
-lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki
-tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.
-
-Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.
-
-"Häiritsenkö sinua?"
-
-"Et ollenkaan."
-
-Irene polvistui vuoteen ääreen.
-
-"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.
-
-Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin
-oli ylhäällä.
-
-"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en
-vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje
-saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä
-pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta
-puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en
-täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan
-Jumalan kutsumusta?"
-
-Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät
-syvän vaikutuksen.
-
-"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.
-
-Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan
-taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen
-vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon
-puutetta.
-
-"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää
-sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."
-
-"Oletko mitään isälle puhunut?"
-
-"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."
-
-"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin
-minun."
-
-Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin
-käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli
-tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi
-esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen
-noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki
-houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita
-vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin
-tuiskahduksen osakseen.
-
-"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan,
-mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi
-mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta
-tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."
-
-Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi
-hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.
-
-Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä
-ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen
-edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin
-tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi
-jonkun ihmetyön.
-
-Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa,
-tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei
-hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen
-uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan
-päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle
-vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.
-
-Saiko hän antaa isän itseään estää?
-
-Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi
-hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä!
-Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti
-häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta
-ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään
-juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa.
-Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä
-ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi
-ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?
-
-Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.
-
-"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää.
-Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä
-en voi, en voi!" lopetti hän.
-
-"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi
-varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän
-oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen
-käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin
-juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti
-rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa.
-Onko meillä oikeutta näin menetellä?"
-
-"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös",
-arveli Irene.
-
-"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin
-rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän
-aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka
-itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää
-kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan
-kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."
-
-Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän
-tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa
-toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.
-
-Sanat sattuivat syvästi Ireneen.
-
-"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.
-
-"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut
-niin vihainen", vastasi Elisa.
-
-"Mitä hänelle sanoit?"
-
-"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin
-oikeassa, vai mitä?"
-
-"Olit."
-
-Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.
-
-"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"
-
-"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi",
-vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on
-ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on
-täytynyt sinulta jotain kieltää."
-
-"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan
-kainalosta.
-
-"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin,
-se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."
-
-"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa.
-Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan
-asuinrakennusta kohti.
-
-Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty
-tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus
-aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä
-kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina,
-jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut
-Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi
-vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä
-alastomien villien keskelle lähettää.
-
-Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut
-rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla
-rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo
-isäkin olla mies puolestansa.
-
-Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
-
-"Rakas isäni!"
-
-"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän
-tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen
-vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää
-mitään puhumasta."
-
-"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan
-sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun
-suostumustasi."
-
-"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi
-majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.
-
-"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos
-se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan
-sinun kauttasi."
-
-"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti
-majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan
-tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen
-sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."
-
-"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea
-vasten.
-
-Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.
-
-"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?"
-kysyi hän rukoilevin äänin.
-
-Irene hymähti:
-
-"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata
-siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."
-
-Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin
-olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se
-oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden
-jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden
-kannalle.
-
-"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan
-juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin
-lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."
-
-"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.
-
-"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä
-kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt
-sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin
-jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi,
-minä en uskalla siksi ruveta."
-
-Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän
-äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin
-tavoin pakoittanut?
-
-Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta
-maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi
-hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt
-Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää
-milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että
-Irenekin sen huomasi.
-
-"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta
-"Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä
-huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia,
-joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."
-
-"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri
-kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon,
-lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."
-
-Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia
-pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen
-välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt
-toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää
-ensimmäiseen junaan.
-
-Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan
-tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen
-isän suostumuksesta.
-
-
-
-
-Kolmaskymmenes Luku.
-
-
-Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
-näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi
-aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
-arvaamalla sen perille päästä.
-
-"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.
-
-"Ei vielä", vastasi majuri.
-
-"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
-
-"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
-
-"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
-
-"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
-Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"
-
-"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.
-
-"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
-
-"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
-
-"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
-
-"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
-
-"Miksikä se häneltä olisi?"
-
-"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.
-
-"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
-
-"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
-veitikkamaisesti Elisaan.
-
-Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
-useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.
-
-"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
-
-"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
-
-"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
-
-"Molemmista."
-
-"Kenestä?"
-
-"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".
-
-"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
-
-"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
-
-"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
-
-"Miten siitä olet niin varma?"
-
-"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten
-kysymys mistä tahansa."
-
-"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
-majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
-
-"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
-isä?" kysyi Elisa.
-
-Majuri hymyili salamyhkäisesti.
-
-Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
-ylen onnellinen.
-
-"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
-
-"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
-kirjeen taskustaan.
-
-Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
-siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
-ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
-takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
-soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
-
-"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
-Elisalle.
-
-Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen
-suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää
-ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin
-tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta
-tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan
-tosiasiaksi todistettiin.
-
-Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
-isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
-Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
-viikolla kihlajaisten viettoon.
-
-Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti,
-että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin
-jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
-kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
-osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
-hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
-vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
-edukseen, kuin vahingokseen.
-
-Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei.
-Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin
-näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
-
-"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
-Irene.
-
-"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
-tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
-Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
-
-"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse
-haluat", vastasi Elisa.
-
-"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
-Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
-tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan
-läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa.
-Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon
-alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."
-
-"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
-Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
-jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
-
-Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
-
-"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän
-semmoiselta näyttämään."
-
-"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse
-kenenkään jäädä?"
-
-"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
-
-"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
-
-"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
-kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut",
-sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään
-hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.
-
-Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin.
-Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa
-voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin
-päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa
-harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten
-tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
-
-267
-
-Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
-
-Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
-miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
-saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
-sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
-
-Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
-Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
-rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
-Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja
-esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut
-ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja
-taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen
-kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja
-tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
-
-Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
-tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
-hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä.
-Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli
-jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?...
-
-
-
-
-Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.
-
-
-Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
-nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
-puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
-olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
-taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
-kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
-rakastunut.
-
-Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
-Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.
-
-Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
-valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan
-Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
-halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.
-
-Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
-otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
-vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
-tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan
-tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
-hallitakseen ja määrätäkseen.
-
-Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin
-muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului
-niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä
-ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe
-erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti
-sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi
-unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka
-paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti
-käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald.
-Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin
-ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut
-aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut,
-vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa
-ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja
-sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin
-aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella
-arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin
-pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä
-ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään
-muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän
-molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.
-
-Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä
-kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
-Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
-saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
-kaiken pikkumaisuuden.
-
-Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä,
-harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt
-kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka
-muista näyttikin kovalle.
-
-Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
-vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.
-
-Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia
-äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati
-piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva
-tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa
-tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.
-
-"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.
-
-Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut,
-että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle
-suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään
-kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.
-
-Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
-ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
-vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
-herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
-välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän.
-Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.
-
-Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
-lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
-huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
-Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
-yhdessä laulettaisiin joku virsi.
-
-"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
-ääreen.
-
-Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
-vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
-virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
-ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken
-tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut
-saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi
-soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.
-
-Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
-rukoushetkeä viettämään.
-
-"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
-"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
-onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."
-
-Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
-kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
-Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
-iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.
-
-Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
-liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen
-tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
-päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
-Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
-tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
-vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.
-
-
-
-
-Kolmaskymmenestoinen Luku.
-
-
-Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua
-mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä
-ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin
-tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin
-voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi
-hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon
-auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla
-joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että
-sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä
-näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä
-välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.
-
-Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
-oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
-muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
-tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
-uurre muodostui otsalle.
-
-"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa
-itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
-kasvoille.
-
-Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin
-sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
-sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut.
-Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt
-käsi oli ne sinne piirtänyt:
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
-yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
-tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.
-
-Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
-Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
-ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
-pikkumaisuuksistakin.
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
-hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
-esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
-tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
-syyn.
-
-Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia
-vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä
-oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan
-uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin
-voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi
-puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!
-
-Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
-olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
-lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
-Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen
-tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa
-tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan,
-mitä ikänänsä halusi.
-
-Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
-kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
-häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
-yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
-
-Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin
-ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
-Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen
-olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys
-koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta
-ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja
-mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli
-Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä
-vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma
-hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se
-kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi.
-Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle,
-"Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi
-tulisin."
-
-Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
-siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
-huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
-ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
-nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
-Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
-oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
-missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
-
-Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
-välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
-mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
-joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
-katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
-kiitää.
-
-Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
-meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
-kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
-veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen:
-"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias;
-oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti
-kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut
-rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin
-siihen yhtyä?
-
-Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala.
-Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.
-
-"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
-hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
-minua sinun johtoosi tyytymään!"
-
-
-
-
-Kolmaskymmeneskolmas Luku.
-
-
-Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi
-aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
-melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
-häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa
-tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut.
-Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
-ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän
-lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä
-näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman
-voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään
-pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen
-epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä,
-lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.
-
-Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla
-kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He
-kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.
-
-"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten
-hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
-
-"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
-
-"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on
-uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
-somaksi on hän versonut."
-
-"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule",
-sanoi Eedit toivehikkaasti.
-
-"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
-muuttunut?" kysyi Elisa.
-
-"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse
-estettä toivoa."
-
-"Näyt unhottaneen Helmer Broon."
-
-"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
-tiedä, että hän on Tukholmassa?"
-
-"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
-
-"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."
-
-"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
-
-"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
-kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
-
-"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
-joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
-
-"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.
-
-Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
-
-"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi
-Eedit.
-
-"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
-kirjailee", vastasi Elisa.
-
-"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
-
-"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
-hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
-
-"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
-nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
-saat lankomiehen."
-
-Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
-lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien
-pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta
-innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa
-Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
-taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää
-tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
-kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä
-unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.
-
-Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
-aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut
-hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet
-Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista
-päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta.
-Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän
-salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
-kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
-vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada
-häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
-hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
-kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän
-tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää,
-että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen
-rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua
-tahi sitten sortua!
-
-Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan
-tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä
-siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata
-heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia,
-joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti
-häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa
-opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia
-kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä
-velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä
-vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.
-
-"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.
-
-Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa
-kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan
-ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten
-asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä
-mietteissä kotiin kulkemaan.
-
-Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi
-häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei
-Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
-oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
-poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
-ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
-mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
-
-Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.
-
-"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
-Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
-
-"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
-
-Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
-Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
-Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät
-oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
-asettui sisarensa viereen.
-
-"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
-minua kohtaan kuin ennen."
-
-Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin
-vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
-toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
-
-"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi
-kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei
-se sinun kutsumuksesi ollut."
-
-"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
-
-"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.
-
-"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
-puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
-saanut puhutuksi.
-
-"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
-sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"
-
-"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
-Irene.
-
-Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
-
-"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
-ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.
-
-"Miksi sitten olet levoton?"
-
-Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
-
-"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
-tarvitset."
-
-"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen
-kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla
-nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä
-jälellä on."
-
-"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
-
-"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
-vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
-puolesta loukkaantuneena.
-
-"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.
-
-"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen
-mielipiteitään hyväksy."
-
-"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
-
-Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
-syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
-
-"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei
-Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
-
-"En toki."
-
-"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"
-
-"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen
-kummallisiin tuumiinsa."
-
-"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
-sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
-muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
-
-"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua,
-menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
-itseään.
-
-Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
-
-"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
-Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
-ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
-joka sinut oikein tunsi."
-
-"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta
-nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä.
-Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut
-huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
-rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
-liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"
-
-Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa
-sisaren kaulaan.
-
-Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä.
-He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat
-kadonneet.
-
-Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
-ja virkkoi puheen muutteeksi:
-
-"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
-vanhan Borgsten'in jälkeen?"
-
-"En, sitä en ole kuullut."
-
-"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
-Silloinhan tullaan naapureiksi."
-
-"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
-
-"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
-paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä
-oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
-
-Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
-
-"Joko tulet sisään, Elisa?"
-
-"En vielä."
-
-Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
-joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
-valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien
-silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
-syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
-esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
-väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan
-kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen
-lujuutta ilmeni.
-
-Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä
-siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään
-irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen
-tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
-
-"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
-
-Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
-
-"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.
-
-Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.
-
-Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
-itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
-nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain
-olevansa.
-
-
-
-
-Kolmaskymmenesneljäs Luku.
-
-
-Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana
-kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli
-Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.
-
-Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä
-kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
-Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori
-Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui
-sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt
-ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan
-mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti
-viimeisen kerran sormensa ristiin.
-
-Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
-ei merkkiä ymmärtänyt.
-
-Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
-tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi
-kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
-rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä
-ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
-pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan
-armaansa mielen mukaista.
-
-Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
-Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
-tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
-syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
-rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät
-sitte sairaan puoleen.
-
-Hän oli kuollut.
-
-Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
-heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
-harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi
-kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
-kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
-päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
-
-"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
-käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
-
-Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
-Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
-
-Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
-
-"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
-jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
-
-"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel
-katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
-täällä ei enää tarvittu.
-
-"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
-jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
-enemmän, ja siitä jakoi minullekin."
-
-Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
-Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän
-tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se
-myöhäistä vieläkään.
-
-Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
-seurasi häntä.
-
-Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen
-kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
-oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
-lähemmäksi toisiansa.
-
-Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten.
-Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin
-viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli
-hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko
-hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
-valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
-
-Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
-aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
-vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
-häneltä kysyä.
-
-Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään
-kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
-kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
-tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
-
-"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
-
-"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
-
-Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
-oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.
-
-Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
-herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
-tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
-Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
-
-Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
-aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
-kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
-luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
-kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
-säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
-mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
-näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
-vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
-ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
-sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
-se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
-päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
-rakkaammaksi.
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
-"Pese _meidät_!"
-
-
-
-
-Kolmaskymmenesviides Luku.
-
-
-Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
-Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
-Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri
-itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan,
-samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti
-kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja
-kysyi kelloa.
-
-"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
-
-"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi.
-"Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä
-nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa
-kokonaan ajan kulun."
-
-Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin
-edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen
-ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori
-Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä,
-määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta
-hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja
-palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
-aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi,
-selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
-nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka
-majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua
-majurin uinailu oli.
-
-Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani
-työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
-
-"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen
-elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen
-löysit?"
-
-Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa
-voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne
-erityisesti häntä kohden käänsi.
-
-"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
-tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
-matalan tuntehikkaalla äänellä:
-
-"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
-hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy
-hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
-löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
-valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
-pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"
-
-"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
-hänen puheensa oman sydämensä mukaan.
-
-Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan
-taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa
-tarkoittanutkaan.
-
-"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"
-
-"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia
-löytänyt."
-
-Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa
-paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
-hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta
-selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
-sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
-mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
-peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan
-oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea
-tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
-hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
-arvoista.
-
-"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
-tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen
-päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.
-
-Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
-Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä,
-mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei
-Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä
-tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista
-poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen
-päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred
-itse vapaaehtoisesti puhuisi.
-
-Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
-käsivartensa morsiolleen.
-
-Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
-rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin
-lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
-
-Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa
-katsahti kysyvästi häneen.
-
-"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia
-vikoja huomaat?"
-
-Elisa hymyili.
-
-"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."
-
-"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi
-tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti
-luottaisi".
-
-"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.
-
-Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto
-otti kovalle.
-
-"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun
-sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.
-
-Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy
-välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja
-tuntehikas.
-
-"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"
-
-Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa,
-että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa.
-Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla
-mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi
-hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle
-sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten
-vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli
-hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia
-puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan
-kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän
-tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta,
-sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa
-Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan
-puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun
-hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa
-isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille
-hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut
-pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.
-
-Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
-leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
-olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
-olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
-edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
-Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta
-seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä
-tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että
-aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan
-hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin
-täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi
-muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista
-korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein
-saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat
-vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon
-tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.
-
-Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa
-ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen
-tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin
-enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat.
-Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä
-kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta
-kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa
-laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä
-jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus
-Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen
-rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin,
-ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi
-kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla
-iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin
-ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle.
-Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään
-vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle
-varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina
-edelleenkin jalostavana voimana elämään.
-
-Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
-lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
-Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet
-ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta
-loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja
-elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
-
-Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty
-henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui.
-Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli
-hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen
-omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka
-mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli
-ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle
-vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä
-kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään
-vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki
-metsän kautta kotiinsa.
-
-Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
-tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
-tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja
-kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
-piti oleman mukana.
-
-Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti
-sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni
-värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas
-puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä
-oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
-
-Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
-puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla
-miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
-
-Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi.
-Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
-seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
-
-Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun
-hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt
-sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen
-näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
-heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
-silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
-
-Käsi laskeusi hänen olalleen.
-
-"Yksi sana, Hessel!"
-
-Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
-sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän
-malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
-Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
-muista.
-
-"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
-Kustaa Aadolf.
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Näytti siltä."
-
-"Mistä sen olit näkevinäsi?"
-
-"Kasvojesi ilmeestä."
-
-"Erehdyit."
-
-"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
-
-"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
-
-Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
-
-"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
-
-"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
-
-"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
-ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"
-
-"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
-
-"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
-että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että
-sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin
-täydellisesti viedä hänet harhaan?"
-
-"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
-herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
-antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten
-tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu
-ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."
-
-"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
-mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
-sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
-"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän.
-"Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on
-tärkeimpiä elinehtojamme."
-
-"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
-
-"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"
-
-"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
-"Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko
-se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin
-joutunut!"
-
-"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
-
-"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
-sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi
-paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä
-päivästä lähtien."
-
-Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
-odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
-
-Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
-oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän
-etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred
-Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että
-hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia
-luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei
-se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka
-itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään,
-kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen
-opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen
-onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta
-olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa
-enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan,
-Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
-
-Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä
-tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
-kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen
-ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät;
-kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan
-kalpeaksi.
-
-"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
-
-Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi
-rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa
-oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen
-voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi
-Elisa aina luottaa.
-
-"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
-itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
-
-"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
-tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.
-
-Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
-äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa,
-vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
-
-
-
-
-Kolmaskymmeneskuudes Luku.
-
-
-Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
-pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
-juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien
-lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta
-pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä
-vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä
-rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja
-puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin
-joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli
-ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja
-riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.
-
-Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut
-sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen
-noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä
-päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.
-
-Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti
-sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte
-airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään
-voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi
-tahtonut.
-
-Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
-aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi
-veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
-
-"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän
-oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
-
-Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään
-kuvastui alakuloinen sävy.
-
-"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi
-hän.
-
-"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
-
-"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.
-
-"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin
-itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla
-samallaisia."
-
-Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
-jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka
-olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa
-oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli
-kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi
-seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän
-tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan
-vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli
-ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä
-johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan
-vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin.
-Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi
-kaivata jotakin enempää.
-
-"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
-kysytyksi.
-
-He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
-vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
-
-Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
-hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä
-kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi
-ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
-Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
-
-"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.
-
-"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
-huomaan."
-
-Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
-Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
-
-"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
-huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."
-
-Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä
-se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
-
-"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
-tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
-sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
-hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."
-
-"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla
-äänellä.
-
-"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
-Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
-
-"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
-"En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän
-kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä
-soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
-
-Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
-hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
-horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
-Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se
-seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.
-
-"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun
-uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."
-
-Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
-täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään
-saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
-
-Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä
-olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten
-tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota
-Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi
-hän rantaan.
-
-Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
-ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
-rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
-ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"
-
-Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
-katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
-häijystä unestani!"
-
-Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin
-mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista
-käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.
-
-Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan.
-Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen
-kevätvehreyden varjossa.
-
-"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi
-tohtori viimein kysymään.
-
-Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
-kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
-samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
-
-"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut
-siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
-
-"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
-
-"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua
-ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on
-paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."
-
-Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden
-kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:
-
-"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten
-rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan
-rakkaus."
-
-Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
-voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
-ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
-Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti.
-Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten
-vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän
-puoleen.
-
-"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
-niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja
-edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
-
-Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen
-elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut,
-itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin
-johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan
-viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
-Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.
-
-"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi
-tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
-vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
-takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta
-vailla. Olethan siis jotakin voittanut."
-
-Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
-
-"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen
-tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin
-olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen
-sanojaan käsittäisi.
-
-Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta
-ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
-
-"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
-edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan
-suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
-
-"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.
-
-Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa
-häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin
-heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä
-kaksinverroin heikommaksi.
-
-"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
-
-"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
-vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
-
-"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
-kauvan kun sinut omistan."
-
-Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
-paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
-ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
-oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
-meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
-epäjumalan kukistamiseksi?
-
-Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
-Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen
-tasapainoon tointuakseen.
-
-
-
-
-Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.
-
-
-Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo
-entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi
-ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen
-viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja
-kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään
-oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa
-matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.
-
-Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki
-pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli
-niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi
-kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan
-lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti
-ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa
-soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi
-hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän
-siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei
-ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa
-kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati
-palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä
-nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin
-apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi
-samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin
-tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.
-
-"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon
-ylitse.
-
-Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti
-lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi
-käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe
-tuli ulos.
-
-"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan
-kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli
-oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.
-
-"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti,
-ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.
-
-"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo
-sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa
-huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.
-
-"Saanko mennä häntä katsomaan?"
-
-"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.
-
-Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen
-häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli
-se aivan luonnollista.
-
-"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"
-
-"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."
-
-Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi
-nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.
-
-Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan.
-Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen
-vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.
-
-"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen
-kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.
-
-"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle
-ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.
-
-"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"
-
-"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus
-ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on
-sairas niin huono -- -- --"
-
--- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi
-Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja
-tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."
-
-Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.
-
-"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi
-hän.
-
-"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."
-
-"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin
-heti tänne."
-
-Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta
-maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan
-perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa
-itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse
-paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin
-mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen
-hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen
-päätöksestään.
-
-Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle,
-seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.
-
-Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen
-sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:
-
-"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin
-äiti lapsiaan", kuiskasi hän.
-
-Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä
-liikutuksen hillityksi.
-
-"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen
-tehdä, mitä Hän tahtoo!"
-
-"Mitä tahtoo Hän sitten?"
-
-"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin
-paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on
-hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän
-ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja
-rakkaudesta Hän niin tekee."
-
-Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että
-ne olivat langenneet hyvään maahan.
-
-"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän
-senjälkeen.
-
-"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja
-laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle
-makaamaan.
-
-Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa
-kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.
-
-Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän
-eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän,
-josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun
-näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi
-hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi
-kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille
-merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.
-
-"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.
-
-Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
-Riitta meni.
-
-"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat
-ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"
-
-Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli,
-että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut
-sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.
-
-"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi
-hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja
-lähteä pois."
-
-"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee
-kyllä sen, mitä tarvitaan."
-
-"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli
-minun jäädä."
-
-"En millään ehdolla."
-
-"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."
-
-Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei
-Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta
-oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana
-näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.
-
-"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn
-ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."
-
-Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
-
-"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan",
-pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta
-riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla
-itsekkäitä."
-
-Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.
-
-Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä
-kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta,
-joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli
-ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan.
-Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne
-olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään
-Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus
-sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli.
-Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen
-pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää
-toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti
-liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja
-niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan
-nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut
-Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki
-on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee
-kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"
-
-"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."
-
-"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa
-hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en
-edes sinun tähtesi."
-
-Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän
-suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan
-näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni
-uudelleen tupaan.
-
-Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää
-häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka
-istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että
-Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi
-mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.
-
-"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti
-hän.
-
-Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos
-ennen häntä. Elisa oli voitettu.
-
-Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän
-vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta
-häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he
-saapuivat rattaille.
-
-Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä
-hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.
-
-Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi
-sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.
-
-Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin
-tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden
-katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen
-kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului
-kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran
-lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.
-
-"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin
-menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.
-
-Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui
-harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha
-mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet
-sanat.
-
-Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori
-kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.
-
-"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori.
-"Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin
-arka sinun puolestasi."
-
-Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi
-ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi
-ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten
-säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.
-
-Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka
-hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti
-pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa
-purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä
-ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta
-juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja
-katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.
-
-Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän
-milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi
-syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän
-paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana
-kuului silloin sen nuhteleva ääni.
-
-Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan
-ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta
-puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan
-kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti
-voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.
-
-"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle",
-sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.
-
-Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.
-
-Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän,
-kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.
-
-"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."
-
-"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.
-
-Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa
-vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan
-saattoi.
-
-Elisa pudisti päätään.
-
-"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.
-
-"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi
-tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia
-valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja
-ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan.
-Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän
-Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän
-ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan
-piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän
-päivällistä, sanoi hän."
-
-Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen
-rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon
-taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.
-
-Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen,
-vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen
-hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.
-
-"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."
-
-"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.
-
-Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä
-leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että
-jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin
-turha pakina materian sielusta.
-
-"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän
-välinpitämättömästi.
-
-"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois
-karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan.
-"Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle
-valmistaa."
-
-"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta
-leppyneenä.
-
-"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"
-
-Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän
-kanssa puuhaavan.
-
-"Häpeemäänkö! Ja mitä?"
-
-"Äskeistä pahastumistani."
-
-Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
-kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
-Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
-Sellainen oli hänelle mieleen.
-
-"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.
-
-"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".
-
-"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat
-periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä
-räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi
-elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."
-
-"Mutta tärkeimpiä en unhota."
-
-Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:
-
-"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku
-suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."
-
-"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta
-teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."
-
-"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen
-sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"
-
-"Olen -- puoleksi."
-
-"Mitä sitte vielä puuttuu?"
-
-"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein
-tiedä, rohkenenko."
-
-"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise
-minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani
-kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.
-
-Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen
-ollessa näin leikillisellä mielellä?
-
-"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi
-hän.
-
-"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on
-niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."
-
-"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt
-ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."
-
-"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi
-noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen
-sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki
-korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"
-
-Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti
-koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään
-lievennellä.
-
-"Olit julma, kun herätit Signe-paran."
-
-"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta
-uudelleen nukahti."
-
-"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."
-
-"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan
-jäykkä käytökseltään."
-
-"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä
-paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle
-mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa
-sattuvan kipeään kohtaan.
-
-"Ja siitäkö minua soimaat!"
-
-"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa
-ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.
-
-"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.
-
-"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin
-kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi
-ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua.
-Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."
-
-"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"
-
-"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä
-minussa et mitään välitä."
-
-"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä
-hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin
-miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."
-
-Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä
-vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen
-elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä
-senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan
-etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä,
-etsimisen kaiho.
-
-Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti,
-huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi,
-oliko hän liian suoraan puhunut.
-
-"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin
-ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni
-sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."
-
-"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.
-
-"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.
-
-Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui
-hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei
-jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa,
-niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen
-keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin
-voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut:
-Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset
-tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä,
-mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti
-hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli
-joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä
-suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä
-ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan
-mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla
-vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.
-
-"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.
-
-"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi
-Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan
-toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli
-Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä
-heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä
-vastakaiun ehkäsi.
-
-Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman
-häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin
-nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille
-päästää.
-
-Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan
-kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä
-jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään.
-Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä
-entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään
-tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.
-
-"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On
-kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."
-
-
-
-
-Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.
-
-
-Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia.
-Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen
-ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan
-asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi
-hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun
-hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.
-
-Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet
-katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt
-omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne
-toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata
-pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi,
-hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin
-joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.
-
-Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut,
-niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten
-oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään
-hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta
-tahoilta vahingonkorvausta.
-
-Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön
-patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna.
-Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse
-ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä
-aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia
-tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan
-pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel
-saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan
-kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti
-maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin
-Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat
-näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä
-erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.
-
-Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva
-Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät
-herrat sivuhuoneeseen.
-
-"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.
-
-"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.
-
-"Miks'eivät suvaitsisi?"
-
-"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä
-kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät
-mistään muusta välitä."
-
-"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.
-
-Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat
-ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi
-päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas.
-Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat.
-Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli
-heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia
-istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä
-hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.
-
-Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan
-tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken
-mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti
-patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei
-mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen
-jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää
-olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani
-kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan
-vastustamaton, kun niin tahtoi.
-
-"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.
-
-"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä
-nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän
-oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"
-
-"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."
-
-"Onko mielestäsi?"
-
-Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.
-
-"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään
-vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti.
-"Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun
-paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun
-ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen
-kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun
-arvollesi."
-
-"Heitä en edes ajatellutkaan."
-
-"Ketä sitte? Minuako?"
-
-"Niin, sinua yksin?"
-
-Tohtori nauroi epäillen.
-
-"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi
-sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin
-että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".
-
-Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen
-käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään
-lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä
-näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan
-osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset
-yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja
-se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut
-entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät
-nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.
-
-Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.
-
-Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä,
-sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita
-oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä
-tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä
-Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin
-liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta
-Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi.
-Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori
-milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle
-erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja
-tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin.
-Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta,
-ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää
-ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli
-Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut
-hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti
-häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi
-hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät
-tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan
-eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin
-suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä,
-sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.
-
-
-
-
-Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.
-
-
-Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
-elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he
-tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
-olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
-kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
-
-Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään
-varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
-astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan
-saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
-uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän
-vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.
-
-Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja
-kylläpä hän heistä ylpeilikin.
-
-"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
-luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
-heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa
-taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.
-
-Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
-
-Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
-Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
-herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
-loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta
-kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
-vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
-hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi
-aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä
-tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen
-hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi
-hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut,
-vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa
-perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle.
-Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa
-olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa.
-Paljon hän oli edukseen muuttunut.
-
-Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea
-tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän
-teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian
-laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä.
-Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin
-joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
-sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
-jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
-hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
-Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt.
-Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
-annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa
-että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus
-oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
-esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
-vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa
-lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
-iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
-koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
-saattaneet häntä seurata.
-
-Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
-oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä
-hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin
-ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin
-pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle
-porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät
-paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
-ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä
-oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
-mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä.
-Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä
-ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden
-ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta
-Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen
-valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan
-pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi
-lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään
-kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä
-tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta
-kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa
-suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä
-olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä
-pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä
-tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti
-lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta.
-Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella
-sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi
-paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin
-saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.
-
-Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
-Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
-tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
-siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
-halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
-hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin
-täytyikin Helmerin tulla mukaan.
-
-Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
-syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
-joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli
-käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden
-minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet
-lempisedäkseen ja mielienokseen.
-
-Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
-vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui
-suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
-tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.
-
-Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen
-arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
-laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
-Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
-
-Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
-kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä
-kirjaimilla kirjoitettu:
-
-    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen
-    asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan,
-    kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
-
-    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
-
-                                              toivoo
-                                            pikku Sven.
-
-Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran
-pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän
-luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan
-kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee
-kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi
-tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut
-Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä
-Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon
-turvallisesti voisi päänsä laskea.
-
-
-
-
-Neljäskymmenes Luku.
-
-
-Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
-puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
-kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
-
-Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
-sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi
-olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi
-odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.
-
-Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
-"ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
-sanoa.
-
-Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
-kotimatkalle.
-
-Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
-harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
-Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina
-niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
-
-"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
-
-"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
-vastasi Kustaa Aadolf.
-
-Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
-oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
-erottaneet.
-
-Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
-käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
-olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
-Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
-sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
-sisällisen tilansa.
-
-He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä
-Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
-Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat
-olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä
-kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut
-heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo
-kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
-
-"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme
-huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui
-hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
-että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa
-uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
-pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
-kiinni, siinä on minulla turva vahva."
-
-Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
-soinnahti surulliselta.
-
-Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
-Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
-vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
-välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat.
-Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
-
-"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
-hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
-nähneensä Elisaa alakuloisena.
-
-"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."
-
-Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten
-häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
-itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
-ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
-pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
-sisimmästä syvyydestä.
-
-"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
-tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme
-täällä suorittaneet?"
-
-"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä,
-mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme
-ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan
-puhuu."
-
-Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
-
-"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
-päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
-onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
-lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
-jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
-
-Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
-mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.
-
-"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
-tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
-kysyi hän.
-
-Elisa katsoi kotiansa kohden.
-
-"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
-
-"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
-kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa
-Jumala sinulle anteeksi."
-
-"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen
-ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
-vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
-
-"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
-kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
-sinun vallassasi."
-
-"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin
-olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä
-pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
-
-"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
-hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
-
-"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
-laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
-lohdutuksen suloisuudesta.
-
-"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
-välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
-
-"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
-Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
-sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
-vastustamishalunsa."
-
-"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
-
-"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole
-Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole
-huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut
-ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon
-leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"
-
-"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
-pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt,
-hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
-
-"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli
-se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
-tavoitteli."
-
-"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
-ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on
-itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
-sana voisi antaa."
-
-"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
-
-"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."
-
-"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
-
-"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
-senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä:
-"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen
-avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan
-on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
-jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
-"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
-mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
-hänen omansa; eikö niin?"
-
-"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
-jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
-kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".
-
-"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä
-on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä
-elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat
-hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän
-lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".
-
-"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
-Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli,
-ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä
-pitäen hänen kättään kainalossaan.
-
-Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
-ja pappilanväelle.
-
-Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
-syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
-ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin
-paljon kerrottavaa.
-
-
-
-
-Neljäskymmenesensimmäinen Luku.
-
-
-Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
-iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.
-
-Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
-jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
-varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
-luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
-mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
-jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi
-ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa.
-Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita
-väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan
-lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa.
-Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan.
-Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja
-toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori
-Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen
-sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi
-keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan
-silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.
-
-"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään
-tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin
-ihmisten välityksellä syntynyt."
-
-"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
-
-"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
-inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
-arvostelun tehtävä."
-
-"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
-Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
-mukana nisujakin."
-
-"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
-Broo.
-
-"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
-"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
-minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
-kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
-kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
-todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
-raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä
-ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet
-tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen
-pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on
-ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
-
-"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
-sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
-tohtori Hessel.
-
-"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
-Aadolf painolla.
-
-Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
-
-"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa
-alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
-Broo.
-
-"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
-yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
-uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
-
-"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
-voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."
-
-"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
-kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi
-Helmer Broo.
-
-"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
-virkkoi kirkkoherra.
-
-"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
-tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
-nimensä alkukirjaimilla.
-
-"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta
-samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon
-ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää
-rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
-_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
-voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
-_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
-
-Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
-enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
-hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että
-monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli
-nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
-mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
-ennen, mieliharmin tuli.
-
-"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
-näköisenä.
-
-"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
-kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
-teki ihmisille."
-
-Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
-ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka
-alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin
-syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää
-Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä
-räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
-
-"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.
-
-"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
-
-"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
-
-"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
-ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
-asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
-Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti
-minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
-vastaukseni oli ollut oikea."
-
-"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
-kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
-enemmän ihmetellen.
-
-Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
-sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
-
-"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on
-Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse
-koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa
-Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää
-vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän
-minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes
-Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
-
-"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
-
-"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
-kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
-
-Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
-kirkkoherra ensin sananvuoron.
-
-"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
-"Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
-Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
-oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
-tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
-syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
-huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
-vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus
-siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala
-sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
-hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
-aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
-ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
-mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
-elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
-Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
-olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."
-
-"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
-Aadolf ihastuneena.
-
-"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
-muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
-filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
-mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
-antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
-johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
-alistettava."
-
-"Niinpä niin!"
-
-"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
-hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
-lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
-jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
-haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin
-palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa
-uskomaan."
-
-"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
-"Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
-suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
-
-"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
-laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
-saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
-valoon."
-
-"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
-"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
-äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
-
-"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
-johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
-Hessel hymyillen.
-
-"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
-minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos
-vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
-olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
-
-"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
-kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."
-
-"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
-imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.
-
-"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra.
-
-"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.
-
-"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
-Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
-ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
-
-"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
-kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
-Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
-
-"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
-mielenkiinnolla.
-
-"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen
-kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan
-helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
-vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
-oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
-Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
-
-"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
-
-"Sven Riise."
-
-Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
-liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
-unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
-ääni hänet taas todellisuuteen palautti.
-
-"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä
-pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
-enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
-mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
-onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
-on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
-kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
-käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään
-kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
-vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
-Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
-eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
-enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
-
-Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta
-tahi kiitosta.
-
-"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
-uskovat", virkkoi Helmer Broo.
-
-"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
-itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
-enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
-laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua
-uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
-
-"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
-kuljeskella edestakaisin penkereellä.
-
-Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
-oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.
-
-"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
-Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
-niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
-voittoon vielä voimassaan."
-
-"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää.
-Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
-kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
-tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
-teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
-Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi
-vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
-siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
-kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
-
-Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
-hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
-millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
-
-Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
-malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
-kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
-meni Elisalle vastaan.
-
-"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
-
-"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi
-hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
-
-
-
-
-Neljäskymmenestoinen Luku.
-
-
-Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa
-pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi
-aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin.
-Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli
-nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti
-satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen
-kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.
-
-"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
-päivään älä minua takaisin odota!"
-
-"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut
-mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se,
-mikä ennen oli."
-
-Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
-ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
-kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
-
-"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
-
-"Miks'en lähtisi?"
-
-"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."
-
-"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että
-tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
-
-"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
-
-"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä
-sanottu, että hän on heittiö?"
-
-"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan
-kylmästi.
-
-"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.
-
-"Maljojen ääressä?"
-
-"Tietystikin."
-
-Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
-uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
-Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.
-
-"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
-
-Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
-sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
-sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää
-millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
-rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
-
-Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja
-miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja
-suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan
-sitoa.
-
-"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
-
-Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
-malttamattomaksi.
-
-"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs
-pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa
-nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan
-kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle
-sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän
-matkalleen valmistaumaan.
-
-Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
-kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
-vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan.
-Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
-sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
-"Ylihuomenna olen jo kotona."
-
-Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
-
-Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
-kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
-lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
-kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
-Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
-peitti hänet metsä.
-
-"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
-tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä
-enemmän tuhlailla."
-
-"Äiti itkee!"
-
-Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
-
-Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
-kyyneleitä.
-
-"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
-oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
-
-"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
-
-Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
-
-"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
-
-"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
-
-"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
-Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
-
-Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin
-kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.
-
-Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög
-astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi
-naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi
-poskensa sen kiharaiseen päähän.
-
-Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä
-kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle.
-Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku
-oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen
-iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili
-hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan,
-kun isä on poissa?"
-
-"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."
-
-"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein
-varmasti!"
-
-"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."
-
-Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä
-huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.
-
-Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä
-hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen
-miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"
-
-Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
-tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
-Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
-kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
-ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla,
-kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta
-latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet
-jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.
-
-Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa
-avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
-Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle
-itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
-asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
-se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti,
-ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
-joutuisivat.
-
-"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
-Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
-kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
-oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni
-Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
-tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
-voi tehdä.
-
-"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen
-käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
-
-"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
-itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
-uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
-Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
-hänen päällänsä.'
-
-"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas
-ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin
-kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!
-
-"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
-lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!"
-
-Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
-taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
-ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
-sinne ylös katsahtamaan?
-
-Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
-heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
-sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.
-
-Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
-sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
-hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta
-maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat
-hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja
-ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
-
-"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
-vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät
-väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
-vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
-
-Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
-Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä
-laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
-johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
-tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
-puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
-pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
-jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
-
-
-
-
-Neljäskymmeneskolmas Luku.
-
-
-Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
-lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
-riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli
-äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin
-kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
-
-He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
-vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
-perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
-hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.
-
-"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
-vanha majuri.
-
-Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
-harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja
-selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
-majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
-syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
-
-"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
-raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
-herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
-
-Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.
-
-Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
-mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
-kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
-ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
-hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
-nyt sieltä palatessa.
-
-Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin
-oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman
-kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen
-oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen
-keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan
-painostavalta.
-
-Mitähän tämä saattoi merkitä?
-
-Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
-Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
-ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
-ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
-mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin,
-niin pian kuin suinkin pääsi.
-
-Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
-Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
-salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
-
-Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
-ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
-vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset
-putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla
-säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
-liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
-
-"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta
-pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
-rajuilmaa vastaan.
-
-Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli
-käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö
-tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä
-apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään
-saattanut jäädä!
-
-"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin
-yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
-kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
-
-Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
-kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat
-allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille.
-Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
-kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin
-katsella.
-
-Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
-
-Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli
-myrsky tuhonnut.
-
-Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
-Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
-väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
-
-Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
-tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin
-onnistuvan.
-
-Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän
-kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
-hiljaiseen valitukseen.
-
-"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
-
-Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
-lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.
-
-Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
-lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
-tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
-
-"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
-rukoillen että lohdutellen.
-
-Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei
-hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi
-vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
-levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
-hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
-voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
-
-Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
-huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
-tunkeutua hänen mieleensä.
-
-"Paljonko kello on?" kysyi hän.
-
-"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
-tehtäväkseen.
-
-"Aamuko on?"
-
-"Ei, vaan ilta."
-
-Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
-tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian
-sammuvan.
-
-Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
-Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti
-paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina
-lähtemään?
-
-Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
-hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla
-ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
-
-"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
-joutuu."
-
-"Kohta puoli yksitoista."
-
-Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
-olleet tunnin pituisia.
-
-Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina
-suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen
-viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni,
-ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä
-päivänsä työtä päättänyt.
-
-Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
-sovituksen sana!
-
-Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
-jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
-ympärilleen.
-
-Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi
-väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei
-tahtonut lähteä.
-
-"Sven!"
-
-Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen
-kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui
-lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa
-jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään
-pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin,
-käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat
-tarkalleen muistiinpainettavat.
-
-Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva
-Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin
-palatakaan.
-
-Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
-Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
-
-Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
-että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
-tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
-kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen
-rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään.
-Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja
-myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti
-hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä
-oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset.
-Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä
-muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä.
-Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon
-alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle,
-tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
-
-"Äiti!"
-
-Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
-äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin
-puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan
-äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan
-odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että
-kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä
-maatessaan jo näytti.
-
-Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina
-levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
-antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
-metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
-säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.
-
-Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
-kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
-mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
-kuin äsken.
-
-Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
-ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
-käynyt häntä niin sääli?
-
-Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.
-
-"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
-virkkoi hän.
-
-Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
-epäröidä että kummastella.
-
-"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.
-
-Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan
-aavistavan.
-
-"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä
-tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.
-
-Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen.
-Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan
-makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti
-oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli
-ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen
-tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja
-kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.
-
-
-
-
-Neljäskymmenesneljäs Luku.
-
-
-Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
-tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
-ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
-Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
-tohtorille saapunut.
-
-Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
-pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti
-eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin
-Elisa odottaakaan saattoi.
-
-Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
-edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
-jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja
-pirteältä.
-
-Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti?
-Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä
-ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa
-kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän
-kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa
-kuuluvissa askareissa.
-
-Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
-vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
-Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan
-kummaa!
-
-Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat
-tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
-pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä
-katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun
-vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
-
-"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
-harmistuneena eteenpäin.
-
-Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
-Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies,
-huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
-tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
-joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
-
-Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma.
-Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
-putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
-oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
-kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
-matkalle läksi.
-
-Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
-rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
-kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
-katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
-kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
-
-"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
-puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
-
-"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
-
-"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
-sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
-
-Ne olivat selki seljällään.
-
-"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
-tykö."
-
-Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
-näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
-saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja
-outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli
-aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
-
-"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
-vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
-
-Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
-
-"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
-
-"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
-
-"Oi, etkö?"
-
-Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
-
-"Missä Elisa on?"
-
-Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
-oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
-tohtori hillitä itsensä.
-
-"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
-
-Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.
-
-"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
-kipeä."
-
-Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
-pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
-
-"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"
-
-Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan
-saadakseen kuulla toisen vastalausetta.
-
-Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein
-arvannut.
-
-Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä
-Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
-huoneessa ollut kuin vainaja.
-
-Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut.
-Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
-ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
-sydänten salaisimmat tutkii.
-
-"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
-Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
-
-Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
-sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
-Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän
-tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
-
-Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.
-
-"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.
-
-"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli
-nähtävästi huojentui.
-
-Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
-äidin luokse.
-
-Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
-käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen
-sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.
-
-Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
-nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
-verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
-huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon
-nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
-aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima
-oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen
-päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.
-
-Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut
-tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat,
-joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.
-
-Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin
-hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako,
-joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka
-Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien
-johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt,
-ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.
-
-Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta
-saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa.
-Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena
-lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä
-leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän
-kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.
-
-Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
-tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
-vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
-huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
-kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
-näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
-olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
-Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
-rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
-vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
-keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
-tukehtumaisillaan.
-
-Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä
-yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
-
-Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
-Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
-horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
-
-Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
-laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
-edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
-
-"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
-sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
-
-Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
-kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
-
-Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
-myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
-joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
-ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
-varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
-joita jälkeensä jätti.
-
-"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
-
-Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
-Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
-
-Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
-häiritsemään? Ken uskalsi?
-
-Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän
-huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan
-ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi
-nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä
-ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin
-hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"
-
-Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
-silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
-näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
-
-"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
-Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
-
-Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
-värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
-pitänyt itkevistä pojista.
-
-"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli
-kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti
-kyyneleensä.
-
-Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
-sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
-
-"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki
-anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän
-kerran kuolee."
-
-Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
-kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
-oli säntilleen osattava.
-
-"Milloin äiti niin sanoi?"
-
-"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli."
-
-"Sinulleko?"
-
-"Niin."
-
-"Kuuliko sitä kukaan muu?"
-
-"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
-ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
-näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen,
-enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
-
-"Sanoiko äiti mitään muuta?"
-
-Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
-
-"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
-minun puolestani."
-
-Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
-isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
-lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
-
-Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
-mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
-hänellekin osoittanut.
-
-
-
-
-Neljäskymmenesviides Luku.
-
-
-Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
-ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten
-täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
-sitävastoin hiljalleen itki.
-
-Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
-surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
-odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä,
-ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja
-puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä
-säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa.
-Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu
-maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi
-tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat
-kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa
-on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle
-Kristukselle.
-
-Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan
-elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi
-elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui
-se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään
-Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi
-puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa
-yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen
-ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan
-toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä
-Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän
-meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"
-
-Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
-ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
-puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
-vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
-
-Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
-yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
-Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
-mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
-paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
-ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
-
-Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen
-ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.
-
-"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi
-toinen heistä.
-
-"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät
-milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat
-Herran määräämänä otollisena hetkenä."
-
-Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti
-enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin
-perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei
-hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten
-kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla
-tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka
-ylensi mieltä ja tuotti siunausta.
-
-Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko
-lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.
-
-Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
-oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
-ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
-keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
-hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
-hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset
-aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei
-ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran
-tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli
-vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin
-halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin
-sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan
-itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.
-
-Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
-esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa
-Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut
-puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa
-oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja
-vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät
-puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa
-ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
-
-Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
-yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
-armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
-Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
-sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
-käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
-otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana
-päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
-luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
-myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
-
-Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
-vaatinut sen Herransa nimessä.
-
-Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se
-ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta
-jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät
-ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin
-erottaa?
-
-"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
-
-"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
-Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
-
-Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.
-
-Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
-pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset
-puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
-Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen
-ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta
-sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää
-sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun
-kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää
-vaadit, kuin minkä maksaa voin?
-
-Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
-epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
-oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
-
-"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
-kotimatkalle ilman sinua".
-
-"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
-sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
-häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
-lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
-
-Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
-toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis
-lohduttamaan.
-
-"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"
-
-Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf
-kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.
-
-"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
-minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
-
-"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
-kutsuu sinua sisään tulemaan."
-
-Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
-
-"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
-vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
-itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
-anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen
-kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
-ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
-teiltäsi ja usko Poikaan!"
-
-"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
-
-"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta
-myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot
-viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon,
-mutta te ette tahtoneet'."
-
-Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
-niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin
-lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen
-tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille
-tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri,
-perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan
-myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen
-mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
-
-Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
-heiteltävänä?
-
-
-
-
-Neljäskymmeneskuudes Luku.
-
-
-Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
-Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
-sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.
-
-Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
-Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
-ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän
-kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun
-tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.
-
-Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
-Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
-syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
-ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
-turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
-edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
-lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
-Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
-äiti oli opettanut.
-
-Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
-uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
-syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi
-olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.
-
-Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin
-tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita
-luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan
-lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka
-välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän
-itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee.
-Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa,
-muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle
-selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin
-lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan
-masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
-ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
-lapsi.
-
-Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
-hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
-hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.
-
-Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
-isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
-hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
-rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
-puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
-että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.
-
-Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori
-Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan
-lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan
-fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin
-mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän
-tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa
-eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se
-päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös
-suureen valoisaan päämaalin puoleen.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVISSA***
-
-
-******* This file should be named 58208-8.txt or 58208-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/8/2/0/58208
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-