diff options
Diffstat (limited to '58208-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58208-0.txt | 10684 |
1 files changed, 10684 insertions, 0 deletions
diff --git a/58208-0.txt b/58208-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a81280a --- /dev/null +++ b/58208-0.txt @@ -0,0 +1,10684 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58208 *** + + + +E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen + + + +HIRVENHOVISSA + +Kertomus + +Kirj. + +RUNA [Elisabeth Beskow] + +Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut + +A. K. [Anni Kiikonen] + + + + + + +Sortavalassa, +Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy, +1905. + + + + + Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905. + + + + +Ensimmäinen Luku. + + +Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. + +Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan +auringon valoa heijastaen. + +Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella +leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen +ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin +ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista +naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä +katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa +Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä +ja sellaisena hän viehätti. + +Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein +rohkenivat syödä hänen käsistään. + +Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät +kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut +jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen: + +"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita +samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan." + +Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. +Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni +varpunen sen heti ahmien sieppasi. + +Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä, +hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle +puolelle pihaa. + +Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät +metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, +joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa +viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei +ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä +taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen +ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu +kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi. +Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, +sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat +sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa +käydä virta. + +Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. +Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, +yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen +tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa +vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa. + +Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa +kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei +edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin +vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja +puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan +pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden +kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se +kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen +se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se +ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin +päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se +kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin +kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä. + +Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan +ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella +puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa. + +Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt +täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli +kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin. +Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä +harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva +ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi. + +Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen +katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei +ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt. + +Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi +porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä +vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu +kaikellaisista ryysyistä. + +Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse. + +"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän. + +"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan. + +Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti +vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten +harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa +hänelle tilastaan. + +Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo +päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei +luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että +todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä +vasta oli sairashuone! + +Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet +asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi +seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä +edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota +viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. +Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella +metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät +eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi +sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, +että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi +siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään. + +Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän +oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää +ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan. + +Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille, +jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, +joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti +istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki +porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, +ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa +oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut +suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky +hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset +tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta +taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin +vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta +neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa +tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut +oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan +suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen +kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja +rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään +Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa +tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta; +samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, +että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan, +kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa +avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin +ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan +puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi +mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin +lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi. +Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada +auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. +Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä +oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo +olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa +porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky +tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, +mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen +ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, +miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu! + + + + +Toinen Luku. + + +Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää +tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet, +vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit +päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia +ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin +jakanut työn keskenänsä. + +Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin. + +"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti. + +"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin +vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua +ennen kuin heräsin." + +"Oletteko taas juopotellut, Andersson?" + +"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen. + +Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta +voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä +hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen +jalomielisyys: + +"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta." + +"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi +Elisa. + +"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran +viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla +hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli +entisen luotsivanhimmankin laita, joka..." + +"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen +jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku +mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana +eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat +kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä, +että se tapahtuu mahdollisimman pian." + +"Kyllä", vastasi vouti. + +"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä +siistimässä hänen tupaansa?" + +"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa." + +"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti." + +"En tiedä ketään muuta, mutta -- ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin +tärkeitä. Saattaa hän mennä." + +"Hyvä! Saanko siihen luottaa?" + +"Tottahan toki." + +"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?" + +"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin +vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta +täyttymisestä. + +Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle. + +Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta +jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä +loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi +erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina +hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja +raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan +eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu +lystikkäänä originalina. + +Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan +tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa +ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida. + +Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan +läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään +seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten +oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja +kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille. + +Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi +majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla +tavalla: + +"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän +pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin +itse hyvä kuin enkeli." + +Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti +hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä +ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään. + +"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti +majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä. + +"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu +työnjohtajaksi". + +"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen +huomannut", vastasi majuri huolettomasti. + +Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi +nauramaan ja jatkoi: + +"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele +kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli; +minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi +yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten +sattuvasti sanotaan." + +"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero", +arveli maisteri. + +"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet +erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja +silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin +uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä +kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan +hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen +kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, +ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut +tavallista tiheämmin työmailla käymään." + +"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu +koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen. + +"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan +näköiseksi. + +Torvald ei ollut millänsäkään. + +"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa +nykyistä elämäntapaansa". + +"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä +vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä +itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen. + +"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä, +että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi." + +"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä +siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma +kynnyksesi, ukkoseni'." + +"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli +juopotellut." + +"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?" + +"Teki kyllä." + +"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?" + +"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa." + +"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta." + +"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle. + +"Niin olin, ihan aamunkoitteella." + +"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan +takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui +joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja +siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. +Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa +siellä eikä muualla. + +"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa +sairaana." + +"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti. + +"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja +raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa +hän oli tavannut mummon. + +Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen. + +"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta +eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja +kunniaa tai lokaa ja porsaita." + +"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa +tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa. + +"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä +rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli +muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä +kummallakin puolella pöytää. + +"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa +puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton +elää." + +"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden +häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa." + +"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta +tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", +lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi. + +Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia +koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia. + +"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän. + +"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin." + +"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä +kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!" + +"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan +Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja +juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen +kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa. + +"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon +puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa." + +Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä. + +"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta +sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian +hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit." + +"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se +tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan +nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen." + +Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut +perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse +asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin. + +Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu +niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia. +Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa, +jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille +hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka +hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan +todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän +vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin +oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta +oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa. + +"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt +sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule +saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, +että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon +kukaan kestä." + +Maisteri hymyili: + +"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa +tähden." + +"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä +tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa". + +"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", +vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen. + +Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu, +ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta +ruumiinrakenteestaan. + +"Riise!" + +Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että +hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja +ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima. + +"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi. + +"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen. + +"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti +Kristian. + +"En voi." + +"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä +sekaantua sinun opetusasioihisi." + +"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri. + +"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne +kiireimmiten pois!" + +Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita +ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren +miehen periaatteisiin. + + + + +Kolmas Luku. + + +Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, +että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut +rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän +oli. + +Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen +päätöstään. + +"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän +houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän +viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat +purra minua." + +"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", +vastasi Elisa lyhyeen. + +Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon +mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan. + +"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa. + +"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja +lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta. + +"Entä kuka sitten?" + +"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden. + +Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli +hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään. + +"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen +voinut", sanoi hän. + +Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron +taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen +lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut +vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen +aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen. + +Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan. +Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei +eläimiä vietäisi pois. + +"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän +lempeästi. + +Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja +itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus +hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen +herättänyt. + +"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon +syytöksiä vastaan. + +Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään. +Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä. +Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen +mummolle avuksi. + +Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle +Elisa-neidillensä palveluksen. + +Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään +äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti. +Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja +rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin +oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. +Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan +Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä +alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä. + +Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa +autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin +toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin +tehdyksi. + +Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila +huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että +pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen +kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee +loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan +komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen +synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin +vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi +oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta. + +Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen +oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen +puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä +saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt. + +"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin +pahalta." + +"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät +karkaa", sanoi Elisa. + +Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi. + +"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen +sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä +ympärillään tapahtuu." + +Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos. +Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa +vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa +elukkain olla!" + +Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää +hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on +selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan. + +Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen +ääntänsä. + +Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin +kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, +jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla +puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito +eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut +rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se +sitte vaikka vaan porsaaseen. + +Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen +viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä. + + + + +Neljäs Luku. + + +Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, +jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä. + +Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri +Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella +vainajasta. + +Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa +myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa +tehdä kierrosta. + +"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise. + +"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen +suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään +ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi. + +Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli +asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, +toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan +katsellen. + +Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun +veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä +hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten +pelkuroida. + +Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi +hänet niin puron ylitse. + +Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti +punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja +päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa +sanottavaksi. + +"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi +hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin +selvään." + +Elisan mieli keveni. + +"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", +sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen. + +"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole +milloinkaan pyörryttänyt." + +Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat +hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan +läpi. + +"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua. + +"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri. + +Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän +ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä +näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin +halveksimisen alaiseksi. + +"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja +herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. +Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin +valon ilmiö ylhäältä. + +Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, +mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja +läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle. + +Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. +Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa +mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin +monella muulla. + +Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin +ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta +omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä +piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla +lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän +koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä +hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden +raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta +aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi +sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin +katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat +varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi +kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, +kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen +parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä +metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, +joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt +kotiopettajaksi Hirvenhoviin. + +Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken +jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon +unhoitti. + +Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin +hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut. + +Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja +luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein +kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää +heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se +aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei +minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla +kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski +heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa +tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli +ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. + +Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä +häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän +ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis +muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet +päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet. + +Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri +rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän +siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven +Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten +opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. +Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien +edessä. + + + + +Viides Luku. + + +"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat +täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun +tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen +päivän viimeisetkin vilahdukset. + +"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta. + +Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti +pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni +aarteestaan. + +"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat +kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin." + +"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen +vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!" + +"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena. + +Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan. + +"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään +ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule +syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi +vasta viimeisellä sivulla." + +"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi +Irene. + +Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi +kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta +hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen +siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei +Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald +oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei +pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan. + +Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin +huvitettu vierailuista. + +Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma +ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin +viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin +tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan +hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa. +Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää +ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan. + +Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän +suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi +hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus +kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, +mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan +jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen +muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas +olen, ainoastaan itse sen tunnen". + +Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja +olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa +puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille +ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä. +Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai +ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan +kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan +käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän +huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä. + +Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä +helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille +valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin +kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien +häntä hyväillessä ja mairitellessa. + +Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä +iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus +oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei +Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään +hänen ahmimistaan. + +Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi +saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi +ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. +Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä +kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän +harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän +näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät +loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta +niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän +ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin +huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne +herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän, +mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä. + +Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin +sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta. + +Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen +pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät +Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin. + + + + +Kuudes Luku. + + +Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun +Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, +missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne +jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti. + +Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi +ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren +miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli +huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen +jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin +Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet +puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä +olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan +arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei +halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista +omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta, +sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän +pitäisi olla. + +Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona +suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. +Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä +huolellisimmin järjestetty. + +Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan +oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin +hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin +rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen +aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja +nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin. + +Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit +olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt +viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. +Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet +houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon +tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen +raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen +ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt +Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot +paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta +ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, +huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi +ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla +aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta +kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta +pelkoon. + +Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen +kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin +selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei +Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri +ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan +hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni +niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa." + +"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona +käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. +"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa +ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä +vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle +veljelleen!" + +Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, +hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja +etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä +jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi +jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa +luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi +olla olemassa. + +Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi +nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä +enne! + +Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi +jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään +kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti +yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti +häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat +Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, +kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli +Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, +kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä +sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli +siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman +päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli +hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla. + +"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf +lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan +avaimenreiästä. + +"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä. + +"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi. + +"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen +puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina +sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. +Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli +mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin. + +Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa +ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät +kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin +hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta. + +"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun +lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän. + +"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä +et siltä jää syrjään." + +Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja +lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, +vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla +huomasi. + +"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän. + +"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe." + +"Eikö?" + +Elisa hämmentyi: + +"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! -- +Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?" + +"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani +Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf +juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän +tunnustuksen. + +Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois +haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta +samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa +Aadolfin elämän. + +Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen, +huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin +kieltämättä todellista. + +"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä +äänellä. + +"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, +vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin +saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen +saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko +sinulla rauha Jumalassa?" + +"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan." + +"Mutta rakastatko Häntä?" + +"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo." + +"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää +tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi." + +"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi." + +"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin +luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi +Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä. + +Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui +niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden +pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he +hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai +vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt +korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut +erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus +seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. +Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin +että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. +Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon +orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina +ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään +voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää +sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, +miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän +miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän +saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta +yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka +kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa +Aadolfistakin tulisi? + +"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka +näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa. + +"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa +Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa +tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian +pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä +jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea +laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä +ajan että iankaikkisuuden varalle." + +"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla +mukana", puolusteli Kustaa Aadolf. + +"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen +huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan", +sanoi Elisa. + +"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli. + +"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu +minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en +paljon luota uskonnolliseen innostukseen." + +"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa +usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf. + +Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, +että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut +sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen +luonne. + +"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi +johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja +täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että +maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se +heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, +toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää +työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat +sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. +Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä." + +"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä +ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on +taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren +kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin +ymmärrä toisiamme." + +Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden +osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat +aina sydämellisiä ja luotettavia. + +"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut +sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi." + +"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta +Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten +olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin +suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki +halveksivat. + + + + +Seitsemäs Luku. + + +Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme +ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa. +Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, +joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" +asetellen. + +Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, +joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan +Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, +miten diplomaattini sujuu!" + +"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi +Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan +ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta. + +Majuri kääntyi hyvälle tuulelle. + +"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen. + +Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä. + +"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua +uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan +vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen +ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut." + +Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin +jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia +sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia +neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi +sitä neuvomattakin harrastaa! + +"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on +syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua. + +Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei +ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi +ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun +minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä." + +"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?" + +"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi +monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa +hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä +muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?" + +"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi +kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen. + +"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse +hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani +sikseen heittää." + +"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen +pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella +pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?" + +"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän +aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli +majuri yhä. + +Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti +itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella. + +"Minullekin vähän!" pyysi hän. + +Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut +oikein elpyäkseen. + +"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän. + +"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi +Kristian. + +"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on +sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa +Aadolf." + +"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli +Kristian. + +"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät +hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. +Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe +taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias +eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman +mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on +suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa +Aadolf itse sanonut." + +"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, +siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti. + +"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, +Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi +älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, +minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä." + +"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä +ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen. + +"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin +minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. +Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä +huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?" + +"Niin, sanohan muuta!" + +Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen +naurettavan surullisesti: + +"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta. +Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!" + + + + +Kahdeksas Luku. + + +Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja +maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin +ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä +heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. +Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan +kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän, +mutta ei mielinyt uudelleen yrittää. + +Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. +Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan +vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui +Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen +vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli! + +Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista +metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat +samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty. + +Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin +alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen +herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa +kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti +maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli? + +"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa +yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!" + +"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon +punan kohotessa kalpeille kasvoille. + +"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään +vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. +"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta +minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille." + +Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi +oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. +Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, +ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä +tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous +oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä +katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut +sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa! + +Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken +Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty +tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja. + +"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan +sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi. + +Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa +palauttamiseksi. + +Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan +innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää. + +"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain +puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä +tuosta sitten!" + +Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden +kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein +Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, +Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne +noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa +Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan +ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla +tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan +elottomiksi puunukeiksi! + +Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan. +Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa +Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja. + +Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä +hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen +puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi +kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia, +eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti +kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman +kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa. + +Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta. + +"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua". + +Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän +kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän +avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla +ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen +ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa +kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen +tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, +ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän +puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan +rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa +uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki +kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta +ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi +totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan +äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. +Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel +kiilsi monen silmissä. + +Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan. + +"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet +ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. +Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi." + +"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen +huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin +olisit kohta minutkin kääntänyt." + +"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti +päätään pudistaen. + +"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi +Torvald. + +"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään +veljeänsä. + +Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä +paras. + +Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut +ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän +ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli +Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan +enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä +lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita. + +"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä +kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat +hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat +jääneet kolmisin saliin. + +"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja +ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni +tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin +tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt +sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja +kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan +pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella." + +"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi +äkkiä. + +"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä +oivalsin. Olkaamme veljekset!" + +Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen +käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä +iloiten tästä liitosta. + +On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut +jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina +siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin. + +Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas +ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta +perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun +Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta +he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. +Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään +tyynemmin mielin. + +Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän +rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti +matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon +uuteen ainekseen veikon olennossa. + +Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle +kiitelevää rekeä. + +"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän. + +"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku +suuruus", vastasi Elisa. + +"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla +ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua +että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi. + +"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan +palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen. + +"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa. + +"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien +suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja +sen saa hän tehdä." + +Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään +hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet +niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa +laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut +vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, +kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli +johtanut suurempaan menestykseen. + +Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, +joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt +hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua +ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen +luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina +tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf +nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut +olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle +varmenemistaan varmeni. + +"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai +harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä +harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä". + +Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen. + +Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta +kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen +vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä +kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi +sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki. + +Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin +Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen +turhaan tavoitellessaan parempia asemia. + + + + +Yhdeksäs Luku. + + +Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana +Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin +ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen +niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea +jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet +muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään +häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin +koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. +Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta +metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi +täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen. + +Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa +odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä +haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan +yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle, +millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista +muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut. +Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi +Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin +perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta +hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla +yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin +ymmärtämään. + +Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä +taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena. + +Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta +Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen. +Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta +ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja +tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti +piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta. + +Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa +käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan +Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen +sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin. +Majuri lausui ilmi ilonsa tästä. + +"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf +huolettomasti. + +Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa +ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut +majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti +paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana +ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa +Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt +pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa +Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi +aihetta huoleen. + +"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään +kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti. + +"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat", +vastasi Kustaa Aadolf. + +Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia +epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä +muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan. + +Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten +ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken +epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän +huoneeseen. + +"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä. + +Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten +hänen oli. + +"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan +katsetta. + +Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi: + +"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa." + +Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää. + +"Miks'et enää tahdo saarnata?" + +"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?" + +"Eikö?" + +"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin +katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen +niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen +sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun +aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä. +Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?" + +Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut. + +"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän. + +"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin +tappiolle." + +Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi +voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna +halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena, +nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin +olisi hän menettänyt paljon. + +"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti. + +"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf. + +"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi." + +Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf. +Syy oli yksin hänen omansa. + +"Etkö siis enää usko Jumalaan?" + +"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat." + +Elisa pudisti päätään: + +"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet." + +"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus, +joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa +Aadolfia tavannut. + +"Minä sitä en sittenkään usko." + +"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala +näkee sydämen." + +Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti +hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin +siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan. + +Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen +valtaamana, edestakaisin huoneessaan. + +Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli +ihmeekseen askeleita ylhäältä. + +"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa +Aadolfille. + +"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla. +Ikävää kerrassaan!" + +"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun +oli vaan sinua niin sääli." + +"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota", +vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti. + + + + +Kymmenes Luku. + + +Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi +levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise +kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen +hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. +Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein +käsiintuntuva. + +"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi: + +"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?" + +Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa. + +"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on +ollut niin paljon muuta tekeillä." + +Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä +ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja +kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe +metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa +ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. +Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi +seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas, +moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen +hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti! + +"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti, +vauhtiaan hilliten, ystäväänsä. + +"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi +toinen koettaen salata hengästymistään. + +"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi +itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin +loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja +Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki. + +Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken +murtunutta ystäväänsä. + +Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän +niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään +suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina +parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta +pääsisi enemmän itsestään irtautumaan. + +"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla, +ja ilma tuntuu niin lauhalta." + +Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut +puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan. +Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta +tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä, +kaukaa metsästä kuului koskien kohina. + +Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime +aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa +avaruudesta Riiseen. + +Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin, +kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä +tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa +mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut +miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua +tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista. + +"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. +Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, +ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!" + +Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes +olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa +Aadolf. + +"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä +terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle". + +"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa +Aadolf katkerasti. + +"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi +tarjona." + +"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut." + +"Siis palaja takaisin hänen luokseen!" + +"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka +erottaa minun Jumalasta." + +"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla +vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran." + +"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee +toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. +"Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää." + +"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?" + +"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?" + +"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä +loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä." + +"Puhut niin outoja." + +"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen +lankeemustasi?" + +"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta." + +"Miksikä mahdotonta?" + +"Jumala minut hylkäsi." + +"Kuinka niin?" + +"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen." + +"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto +sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on +kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä +löydä rauhaa." + +Kustaa Aadolf vaikeni. + +Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! +Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. +Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, +mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme +syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme +kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän. + +"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt." + +"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme +juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan +syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. +Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä." + +"En, sen tiedän." + +"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise. + +"Miksi Hän ei sitten sitä tee?" + +"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. +Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, +kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle +uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen +kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin +takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan +avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni: +'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!' +Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä +huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei +sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä +voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme +pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan +hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, -- silloin, vasta +silloin on vaara tarjona." + +Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän +vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi +-- -- --. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna +hänellekin? + +"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki +valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki +pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin +itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä." + +"Mutta tahdot siitä irtautua." + +"Tahdon." + +"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet, +Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?" + +Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen +sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa. + +"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla +synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt +olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän. + +"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään +yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon +elähyttämänä. + +"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean +syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen +rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi +kiusakseen." + +"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?" + +"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on +synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo +taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on +voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat +uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o. +jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää +meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen." + +"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä +taistelussa alkaa taantuminen taas". + +"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää. +Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!" + +"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf +kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua. + +"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! +Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi +luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala +antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon +sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista +vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää +pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu +elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan +kanssa, se on alituista rukous-elämää." + +Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa +vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, +paljon sisältävä vaitiolo. + +Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta. + +"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa +enemmän ilmaisi äänen sointu. + +"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä. + +"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan +ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä +lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa." + + + + +Yhdestoista Luku. + + +Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas +päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan +Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta +Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä +tehnyt? + +Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä +täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui +totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan +hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan +ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä. + +Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän +tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan +lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja +siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan. + +"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi." + +Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, +mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe +asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi +ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta. + +Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen +kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen +oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät +ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava +iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven +Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen +perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä +tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli +Elisa oppinut tuntemaan. + +Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki +toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi. + +"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät +päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla +opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", +virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen. + +Sven Riisekin hymyili. + +"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf. +"Säälin sinua." + +"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä +jaksan", vastasi Riise. + +"Aiot siis jatkaa." + +"Aion, mikäli voimistun." + +Ääni kuului niin toivehikkaalta. + +"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi." + +"En uskalla ponnistautua." + +"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä +jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä +Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut +liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!" + +Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut +tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän +vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja +Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi +halunnut! -- -- -- + +"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja +luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri +tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai +rahoistako olet huolissasi?" + +"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon +takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve. +Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi." + +Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren +arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi. + +"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. +"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. +Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs +pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; +hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta +jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on +minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin +nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli." + +Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta, +tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan +rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä +ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian +tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta +siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista +tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot +sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan +huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut +hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään. + +"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, +"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa". + +Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon. + +"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle +lähtiessään. + +"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti. + +"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää +meidät. Oi, miten ikävää!" + +"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden", +vastasi Elisa. + +"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän +vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli +Irene. + +Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat +olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa +sopukassa. + +Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä. + +Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! +Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa +tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, +jossa -- -- -- + +Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että +sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. +Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta +ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan +haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan +jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin +ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä +unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän +muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan +koittelemaan ja karkaisemaan. + +Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen, +kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki +hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella. + +Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle +virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä +hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen +tulevaisuuteensa. + +Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista +asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan +vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin +tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten +ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin +yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut. + +Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. +Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, +hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi +ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen +aikaansaanut. + +"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä. + +"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän +makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä." + +"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee +hoitaa itseäsi." + +"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan +olla hiljaisemmin." + +"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri. + +Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta +satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi +voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin, +muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut +todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin +taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti +hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna. + +Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen +ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli +saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli +määrännyt hänelle. + +"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, +vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt. + +Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle +vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan +vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, +ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan +jälkeinen väsymyskin vaikuttaa. + +Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa +savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise +seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri +hermostui: + +"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka +ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta. + +"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä +oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi. + +"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee +yksin minua. -- Minun -- -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." -- + +"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei +suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla +aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, +niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa." + +"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti +parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En +voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt +keuhkotauti." + +"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta." + +"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi +epäilläkään", vastasi Riise. + +"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, +että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?" + +Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi +sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta. +Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin +tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä +että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin +taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän +toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. +Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen +mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala +terveellisyydestänsä maankuulua. + +Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä +siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi. +Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille +suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla +kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, +niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko +Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä! + +"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. +Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, +vaikk'ei juuri hienotunteisesti. + +"Menisin johonkin sairaalaan." + +"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, +tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä." + +"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise. + +Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei +ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan +sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa +ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän +silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta +eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt +hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet. + +Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman +kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki +huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä +välttävänsä vaaran. + +Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei +ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen +päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin +majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi +hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut +järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen +saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen. + +Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli +vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että +hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota +keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista +lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla +masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet +lisääntyivät. + +Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa, +jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut +mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta +maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä +pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni +huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen +poissa ollessaan oli sinne kuljettanut. + +Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti +tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan +koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. +Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän +arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia. + +"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, +sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään. + +Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän +käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset +maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat +kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne +milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken +elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä. + +Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, -- ja hän saisi astua +Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista +Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi +hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän. + +"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!" + +Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous. +Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu +voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen. + +Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa, +josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen +esineet. + +Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään. + +"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?" + +"On." + +"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?" + +"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?" + +"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen +kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului. + +"Kiitos, Torvald!" + +"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika +ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'? +Osaan jo läksyni." + +"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla." + +"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan. + +"Torvald!" + +"Mitä?" + +"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?" + +"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy." + +"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?" + +"Enkä pelkäisi." + +"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?" + +"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?" + +"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka +voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?" + +"Ei juuri, tietääkseni." + +"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet +rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi." + +Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään +syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin +kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin +mitkään ikuiset aarteet. + +Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta, +jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta +paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän +ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys. +Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen +Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen. + +Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti +räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella +verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe +oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä. + +Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää +tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön +kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä +oli hänelle varattu. + +Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen +hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen +keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään +ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy +vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä +vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä. + +Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana +aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle +selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli +uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain +kauvemmin olla nykyisellä kannallaan. + +Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän +se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta +laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään +parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon +voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti. + +Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja +pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille. + +Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä +muutamaksi minuutiksi. + +"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole +mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia." + +He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen +miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan +päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet +iltahämärässä. + +"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista +kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin +piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin. + +"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia +koskee itseäni." + +"Vai niin", vastasi Elisa. + +Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä +vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä +ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla +enemmän. + +"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", +alkoi hän. + +"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi +Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. +Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?" + +"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen. + +Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva +pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi. + +Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen +vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti? + +Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan +äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä +saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä +asiasta. + +"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" +sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi. + +"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla." + +"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli? +Lääkäritkin saattavat erehtyä." + +"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin +väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että +hän olisi erehtynyt." + +"Mitä aiotte siis tehdä?" + +Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän +tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä +huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan." + +"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä +hoitaa?" + +Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä +hartaammin rukoili Riiseä jäämään. + +Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako? + +"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän +lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta +niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa." + +"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?" + +"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa, +ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, +ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. +Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään +teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta +ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille +voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee +läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, +että minun täytyy lähteä?" + +Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista +toivettansa vastaan. + +"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin. + +Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi +hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä. + +"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan +vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä +aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni +heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli +teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne +laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin +ollen lähtisitte hänen kodistaan?" + +Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä +hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin +jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää +ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin +hienon soinnukas. + +Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä +muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin +pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan, +niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä +viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä +tahtonsa perille. + +"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan +nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa. + +"Älkää lähtekö", rukoili Elisa. + +Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja +autuaalliset tunteet. + +Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa +Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi +hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, -- +taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt +selville saamaan. + +"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", +kuiskasi hän. + +"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi +Riise. + +Elisa pudisti päätään. + +"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko +meistä!" + +Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa. + +"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä +rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään +rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta +kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä +kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi." + +Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, +silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä +saattaneensa Elisan levottomaksi. + +"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja +vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, +että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi. + +Ylen eriskummaista oli tämä kaikki. + +Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi +kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä +hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä +taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin +odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään +ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja +varten. + +Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen. + +"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..." + +Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat +tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan +kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä +tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat +iäisyyden selkeätä kirkkautta. + + + + +Kahdestoista Luku. + + +Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä +liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran +saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat +parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa +huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta +kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan. + +Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä +sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti +hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi +koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene. +Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut +heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista. + +Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen, +tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa +hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi. + +Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin +heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan +sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen +estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan +tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt, +varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin. + +Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää +perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään. + +Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli +yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella +häntä laskeutumaan takaisin makuulle. + +"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea +yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä +joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen +ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen. + +Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja +siinä hän onnistuikin. + +Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi +tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen +kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä +yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua +milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta +sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan +välttämätön päätös. + +Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt +tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven +Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä +hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan +jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli +kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön +tehtävä. + +"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän. + +"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi." + +"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa", +arveli Kristian. + +"Selvästi hän sen käsittää." + +"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita +oli?" + +"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne +kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä." + +"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian. + +"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa +alistumista", vastasi Elisa. + +"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on +luonnotonta." + +"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu +ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt +yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole +hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä, +kuin maailma, missä me elämme." + +"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian. + +Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan. + +"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa +lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen: + +"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten +hän." + +Elisan kasvot kirkastuivat. + +"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän. + +"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?" + +"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä." + +Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän +osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille. + +Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin +herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle, +erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse +saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi. +Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää +jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja +nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei +aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan +ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan, +että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi +Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi +ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta +vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin +yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo +Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni +kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän +valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä +valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi. +Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse. + +Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki +Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se +herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja +jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän +oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi +tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä. +Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana, +koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä +puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän +tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta +enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi +kasvoi hänessä tämä halu. + +Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen +elämän ensi aamun sarastusta! + + + + +Kolmastoista Luku. + + +Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, +sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse. + +Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri. +Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää +tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa +Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta. + +"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse! +Kunpa olisin sinun sijallasi!" + +Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin +tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa +hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta +lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. +Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten +häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin. + +"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään +kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja +tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut +laupiaan Jumalan niin menettelevän?" + +Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat +sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas +silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen +kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa +ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen +lohdutus tulee. + +"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän +hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan +valtakunnalle." + +"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin +hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän +miehevän vakavasti. + +"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön +Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen +käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain +juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", +sanoi Sven Riise. + +"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", +sanoi Kustaa Aadolf. + +"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin +miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen. + +"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän +kasvot niin äkkiä kirkasti. + +"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä +täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi +kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja +jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. +Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan +kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen +tiensä." + +Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna. + +"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin +perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina +voimme olla todelliseksi siunaukseksi." + +Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala +näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja +Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat. + +"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet +pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. +Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä +niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?" + +Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan +se johdatti hänelle jotakin mieleen. + +"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli +kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras +surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla +sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat +vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä +tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras +koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. +Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne +murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä +voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?" + +"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen +näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa. + +Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä. + +"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se +ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään, +ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien +selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle +häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa +ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri +piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli +esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä +muitakin." + +"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu, +ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf. + +Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä +ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja +sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus +vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä +se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas +tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi +taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin, +viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. +Elisa katsahti ylös. + +"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" +virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin +kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat." + +"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. +"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, +samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä." + +Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon +langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan +lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi +kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan +tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen +ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka +hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla +Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä +Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta +ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala +sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä. + +"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene. + +"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään +tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä +kaukana. + +"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun +oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä. + +Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien +lomitse. + +"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä +laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta +joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme." + +"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan +verrata." + +"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se +on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme +on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena +tervehditään." + +"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene. + +"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset +auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta +vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois. + +"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä. + +"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?" + +"Hänen uskonsa." + +Kustaa Aadolf pudisti päätään. + +"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan +'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'." + +"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole +kaikki vanhurskaita." + +"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa +Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme." + +"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta +itsellemme omistaa." + +"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta." + +"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa. + +"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan." + +"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa", +sanoi Elisa. + +"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän +tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun +käteen." + +"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa. + +"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia +ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf. + +He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo +jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna. + +Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa +viritettävän. + +Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, +valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin +käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi +tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? +Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin +nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua +vakavuuden painosta. + +Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä +hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, +joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä. + +Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan +pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein +puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan +huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin +huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa +äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan +löytämättä tietä Isän syliin. + +Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. +Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. +Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien +syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä +tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi. + + + + +Neljästoista Luku. + + +Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä +olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi +seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän +kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen +kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli +jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. +Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä +tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten +maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon +Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän +yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja +näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa +todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. +Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, +vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen. + +Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta +nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille. + +"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti. + +"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa +puolustuksekseen. + +"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella +äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä. + +Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, +mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän +lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli +taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun +jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä +itselleen niitäkään toivoi. + +Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit +lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä +puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin +olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. +Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin +metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen +kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat +siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan +takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. +Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä +muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan +haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta. + +Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja +hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita +kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä +ensimäisen keskustelun aiheen. + +Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa +asennossa yötakkiin puettuna. + +Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella. + +Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, +että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi +liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. +Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken +keskusteltuaan. + +Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä +valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä. + +"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja +päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise. + +Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen +viereensä. + +"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri +hymyillen. + +"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta +tilaisuutta tehdä hyvää." + +"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja +iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan +tässä elävänä muistutuksena siitä." + +Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan +koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina +painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli +se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, +sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? +Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää. + +"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan +kosteat". + +"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten +keveästi käsillään hiuksiaan. + +"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?" + +"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen. + +Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata. +Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan. +Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui +hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian. + +"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän. + +Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, +katsahti kysyvästi häneen. + +"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi +sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin +mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan +maailmassa. + +Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe +valtasi hänen mielensä. + +"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä +mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun +Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan +päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei +ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran. + +"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa. + +"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi +heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, +jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut +vielä paljon tehtävää tässä elämässä." + +Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen +piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään +ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin +puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi. + +Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa +kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi +siunaukseksi muille. + +Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän +rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus +vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä +pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän +äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi +sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden +uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli +Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin +sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan, +mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän +kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan +puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei +pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta +Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan +valtakunnan puolesta. + +Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, +että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen. + + + + +Viidestoista Luku. + + +Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi +häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat +veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman +silmälläpitoa ja holhoamista. + +Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi +olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle +korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää +Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan +apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla +edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven +Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas +teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi. + +Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi +ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he +toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, +mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä +huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen +huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut. +Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon +puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja +milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta +etupäässä Elisan tähden. + +Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan +mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti +vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä +lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin +huolellisemmin vaalia. + +"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä +sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti. + +Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui +Sven Riise. + +"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän +minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran +Irene Elisalle. + +"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi +Elisa. + +"Kuinka niin?" kysyi Irene. + +"Tuberkelit tarttuvat." + +"Entä sinuun?" + +"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen +niin terve." + +"Terve minäkin olen." + +"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina +käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen +Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni +terveydestä." + +Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä +hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin +lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua +muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan. + +"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin +tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta +käynyt vallan kalpeaksi." + +"En yövalvonnasta." + +"Mistä sitte?" + +"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku +sisarestaan mennäkseen potilaansa luo. + +Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna. +Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen +kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno +viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus +vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa +itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin +toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta +tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän +seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja +vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois. + +Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren +miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli +syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet +kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan +vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään, +-- vaikka muuten tavallisesti sen teki, -- sairastaneensa juuri samaa +tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt +hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan +riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä +suinkin voi. + +Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen +ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia +anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin +kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui +hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen. + +Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut, +ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei +kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään. +Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa +itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä +mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta +toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi +hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta +nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita +alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan +suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä +voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi. +Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti +saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran +kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin. + +Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen +paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei +hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut. + +Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et +enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti. + +"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf. + +"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa +Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen. + +Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman +tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä +tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja +koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen +ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen. + +Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin +valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa +tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa +hillitsi hän aina tuskansa. + +Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään +väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle +mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin +julma, että loi ne? + +Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella +niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa +Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui +ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut +olla yksin. + +"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella. + +"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa." + +Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä +oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä. + +Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua +saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin +hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään. + +"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia. +Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen +opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan." + +Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi +uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään +sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet +viereensä polvilleen. + +Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui +ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta +kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan +niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi, +että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta. + +Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana +säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin +vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan +parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos +nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia +kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä? + +Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli +ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan +uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti. + +"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä +tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen +vie viimeinkin sen pyrkimys." + +"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton +varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen". + +"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa +synkästi. + +"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän +innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan +tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka +ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki, +jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa +luokse liitää." + +"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys +kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen. + +"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin. + +"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi +Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni". + +Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä +vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?" + +"En." + +"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?" + +Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi +silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa +Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet. + +Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat. +Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta. + +Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse +majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen +vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene +hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin +hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin +tulohetken pyhää hiljaisuutta. + +Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, +joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen +sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään. + +Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä +olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt. + +Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä +heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven +Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää +ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit +olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen +siitä hiljaa vapautuessa. + +Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. +Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli +ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt. + +Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, +sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko +olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven +Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa +maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat +tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet. + + + + +Kuudestoista Luku. + + +Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen +juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja +lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä. + +Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt +vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten +olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli +kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen +kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi +muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään +vainajan huoneeseen. + +Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven +Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä! + +Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven +Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi. + +Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian +sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut +avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin +astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen +avannutkin ja meni pois. + +Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen +jaloilleen. + +Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan. +Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä. + +Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän +näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin +vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä. +Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili +siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista +ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja +maa hukkuvat. + +Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli +pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren +varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat +ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina +siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat! + +Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä. +Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä +tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen. + +Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket +hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin +arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että +Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee, +sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa +oli vaan tullut häntä noutamaan. + +Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen +elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään +ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli +ilmiselvästi ollut Jesus Kristus. + +Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä +tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun +omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!" + +Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin +puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä +taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli +päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa +tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä. + +Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan +kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen +tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan +erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa +Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi +tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä +yhteys taivaallisissa on. + +Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen +keveästi hänen valkeata otsaansa. + +"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän +Elisalle. + +"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen +voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me +puhdistuisimme." + +"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf. +"Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan +poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä, +emmekä Häneltä." + +Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi. + +"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja +korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf. +"Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla." + + + + +Seitsemästoista Luku. + + +Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi +ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen +enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän +vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia. + +Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku +tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun +päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. +Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli +kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa. + +Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu: + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." + +Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän +lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä. + +Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille +kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään. + +Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli +tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein +saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta +arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi +jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän +ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa, +kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään. + +Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa +viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa +luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi +vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat +oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin +luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen +ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella +niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä +käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja. + +Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka +Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi +oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun +lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin +sammuksiin. + +Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut +häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui +muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen +anteeksipyyntöihin. + +"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin +äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua. + +Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä +ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen +kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei +Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä +itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja +Elisan myöhäistä katumusta. + +Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä +ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi +kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin +alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa +yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä +oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on, +kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa +Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut. + +"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä +kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos, +meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme." + +"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi +Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle, +jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti. + +"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime +aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut +huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin +keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena. + +Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen +kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas +vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen. + +Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai +hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti. + +Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui +huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus +näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa +seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan. + +"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti, +ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle +anteeksi vihastumiseni?" + +Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen. + +"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän. + +"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä +suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin +itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä +oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut? + +Irene unhotti jo marttyrina olemisensa. + +"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen +Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että +sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia +sen eheänä sinulle takaisin." + +Kyyneleet nousivat hänelle silmiin. + +Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja. + +"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon +_hänen_ Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_ +Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan +suomasta." + +Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa. + +Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli +Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen +näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään +muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, +mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja +sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä +syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa +rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos +kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen +selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti. + +Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa +ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei +ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala +oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja +tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden +esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä +ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi +Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain +Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta +sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen +tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis +anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin +suureksi ja ylentäväksi. + + + + +Kahdeksastoista Luku. + + +Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä +Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin +unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin +tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan +laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, +ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä +erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä +Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää. + +Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän +kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei +enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden? + +Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene +rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester +Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään +Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar. + +Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa +kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas +muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen +ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa +omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi +ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, +vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut. + +Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. +Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, +ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin +mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen +kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia +elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä +vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin +eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin +kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän +tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä +ihanimman ajan. + +Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi +hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa +ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, +alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, +mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester +kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, +huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan +hämilleen. + +"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi. + +"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti. + +Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan +ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? +Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä +lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää +hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön +anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän, +"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan +kuudenneltatoista ikävuodeltaan". + +"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?" + +Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi +veitikkamaisesti päätään pudistaen. + +"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä." + +Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. +Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin +ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen +hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. +Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt +muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi, +pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet +parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin +vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä +oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla +karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä +vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin +näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat +virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten +oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin +ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat +elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan +tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten +aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin +uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin +Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta +koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili. +Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän +kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla +tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja +ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin +tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli +hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan +syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille +rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä +kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen +että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet. +Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät. + +Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan +vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin +aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin +luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo. + +Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen +ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan +tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului +hauskasti kylläkin. + +Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana +painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan +sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa +ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi +jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään +ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman +tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen +ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. +Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! +Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat +tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen +jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain +uutta kokemaan. + +Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin +povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti, +ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian +ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin +tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin +kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä +itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven +Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen +ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin +laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa +suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä +toteuttaa. + +Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili +hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos +hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian +unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys +olevien olojen yksitoikkoisuuteen. + +Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään +räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että +Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan +kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä +kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä +kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! +Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen +asemassa tulla kysymykseenkään. + +Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä +muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä +miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät +vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja +kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi +hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta +kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan +kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan? +Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene +hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin +pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin +hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan. + +Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä +tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. +Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli +levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. +Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan +tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa +Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä. + +Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän +sanottavan ilme kasvoillaan. + +"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua +ilahuttamaan", sanoi hän. + +"Mitä hän kirjoittaa?" + +"Saat kuulla, jahka luen." + +"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, +että asia oli erityisempää laatua. + +"Irene on kihloissa." + +"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, +jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!" + +Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä +katkasten lukunsa omilla mietteillään. -- -- -- "Helmer Broo. Hän on +jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" -- -- -- ("Häpeä +toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?") + +-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet +ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että +hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran +nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia +sitte se.") + +Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi +vaimo-vainajataan muistellessaan. + +-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- -- +"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin +sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus +sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä +saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- +("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin +suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") -- -- -- + +-- -- -- "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian. +Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme +sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan +ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa +vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua +valmistuksissa auttamaan." -- -- -- + +"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet? +Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä +Helmerille, vai kuinka?" + +"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että +Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen. + +"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle +armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi +isänsäkin mieltä ja suostumusta?" + +Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan +loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa +ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi +kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen. + +"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen: + +-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa +hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- -- + +Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin +hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös +luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei +siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan. + +"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin +sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan." + +Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen +kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti +perinpohjin pahastui. + +"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä +sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää +kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa +antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! +Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut." + +Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei +Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta +arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa. + +"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten. + +"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä +naimisiin ilman isäsi suostumusta." + +Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti +värähdellä. + +"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän. + +"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi. + +"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii +minua". + +Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea. + +"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka +suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä +ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin +milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti +kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään +Elisa-sisareesi." + +Näistä sanoista Irene rauhoittui. + +"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen +sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara." + +"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi +rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin +ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän." + +"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. +Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet +ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa." + +"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti +Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa +silmissään melkoisesti kohonnut entisestään. + + + + +Yhdeksästoista Luku. + + +Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun +viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa +valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa. + +Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein +runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta +seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä +kultasormus kimmelteli! + +Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa +kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald +seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan +kauvan houkutella. + +Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi +niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen +ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat +siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä +aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt +ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen. + +"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene. + +Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä +jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä +ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että +se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa +Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin +Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja +juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, +ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät +iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin +Elisa-neitiä. + +Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti +silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, +että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun +valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta. + +Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli +ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät +mielenkiinnolla leikkiä katselemaan. + +"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta. + +"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, +"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata +täällä erityisesti kysellä". + +"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies." + +"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen. + +"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?" + +"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että +hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut +ihastuneena häneen, mutta turhaan." + +"Sinäkin?" + +"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, +kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi. +Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä +aivan temputtomasti." + +"Tohditko Tereeseltä?" + +"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?" + +"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti +olkapäitään. + +He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle. + +Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän +tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti +Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin. + +Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut +vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille. + +Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon +sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä, +ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, +että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna, +perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa +hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään +vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi +ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön +tavallisella välinpitämättömyydellä. + +Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin +käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne +koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään. + +Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden +kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon +viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin +ilmoitettiin illallisen olevan valmiin. + +"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf +ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen +syötyä ulos ruokasalista. + +"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa". + +"Edesvastaus." + +"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin. +Miten voin minä häntä oikein ohjata?" + +"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo +ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti. + +Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene +hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer +enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta +säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut +sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa +hänen luotaan. + +Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo +kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin +suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti +muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä +itsekään ollut oikein selvillä. + +Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen +sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt +häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin +mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene +siitä olivat hyvillään. + +Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä +terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään +tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti +häneltä odottavan. + +"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; +aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen +halu peijata meitä". + +Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan +oikotietä Hanninkylän metsän kautta. + +Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas +liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä +varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan. +Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset +näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla +aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse +ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään. + +Tohtori Hessel pidätti hevosensa. + +"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän. + +Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta +tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä. + +"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken", +sanoi hän. + +"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu +tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi +tohtori hoputtaen hevostaan käymään. + +"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä +pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni +että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin." + +"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen +asia! Olen levoton sielu." + +"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin." + +"Huh, varjelkoon siitä!" + +Patruuna nauroi: + +"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä +väkeä?" + +"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?" + +"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia +sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja +sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan." + +"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- -- + +"Häntä tarkoitan." + +"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel +nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut +väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi." + +"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna. + +"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti. +Olisipa se harvinainen löytö!" + +"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, +joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata +kuin velikin." + +"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti +ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä +ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. +"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua." + +"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa." + +"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan", +vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla +vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä +ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin." + +"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä, +näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna. + +"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli +hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan +ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin +huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä +valtasi. + +Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta +hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan. +Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun. + +"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille +naurettiin. + +Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet +häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään. + +"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani +runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan +oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä +sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse +vaikka -- -- --'" + +Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää. + +"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa +ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti +ratsuruoskallaan selkään. + +"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman +levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat +voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän. + +"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna. + +"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, +että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, +mutta Jumala..." + +"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les +mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'], +siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon." + +"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan +mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen, +edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi." + + + + +Kahdeskymmenes Luku. + + +Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon +juhlia vasta kihlattujen kunniaksi. + +Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli +siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty +lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös +siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan +pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni +siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut +oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen +vaikutuksen. + +Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi +puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan +päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja +pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta. + +"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä +kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene. + +Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa +kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia +hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän, +ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella +takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle. + +"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti. + +Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään +vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan. + +"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän. + +"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei +ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin +pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin +päivälliskutsuihin." + +"Tohtori Hessel", kertasi Helmer. + +"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin +mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva +hänelle sulhoksi." + +"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla. + +"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi +seuraan. + +Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen +kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä. + +"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene. + +"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään +käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa". + +"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene +nauraen. + +"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi +lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi +hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?" + +"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf. + +"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti. + +"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon +Elisan puolesta." + +"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen +häntä sormellaan sekä nenälle että suulle. + +"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta +käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta +saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan +lääkärille. + +"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden +itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", +lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi. + +"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka +näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa. +"Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan +harjoitellut?" + +"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki +hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana +lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä +amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa +tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi +hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, +anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä +uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla +ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki +hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin +ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja +ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja +että aikaa levähtääkseen." + +"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo. + +_"Amerikkalainen lääkäri!"_ huudahti Silla-täti päätään pudistaen. +Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita +kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä +suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset +tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin +mahdolliseksi. + +"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin +asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi." + +"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene. + +"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" +kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen +pihalle. + +"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa +ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta +Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?" + +Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän +epäröityään kuitenkin suostui. + +"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", +lisäsi hän. + +"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen +Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku +tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka +sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen +kanssaan kaksin ajella." + +"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi +Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin. + +"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?" +sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut. + +"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu +jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta +jutella kahdenkesken." + +"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt? +Painaako mieltäsi mikään?" + +"Eipä juuri. Elleivät ajatukset." + +"Mitä siis ajattelet?" + +"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä." + +"Siis ajattelet häntä." + +"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella." + +"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven +Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa." + +"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja +senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea." + +"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf. + +"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä +mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme +nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien +edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt, +milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin." + +"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä +olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita +katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se +olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen +kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se +meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä +voimana." + +"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä +maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää." + +"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin +Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja +lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia +erityisemmin?" + +Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän +helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta. + +"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin +olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa +tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle, +sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee +taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä +ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa +nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven +Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon +voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden +ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime +aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset +halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä. + +"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää +maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti +pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä +mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät +tomuksi." + +"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja +ainoastaan Jumalalle elämän." + +"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä. +Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_, +toista sen _saavuttaminen_." + +"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?" + +"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen +siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä +ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin +vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt +levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut." + +"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa +viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni +vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset +vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan +liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin." + +Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui +hänestä välttelevältä. + +"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin +ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista +hengellisyyttä, Elisa!" + +Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai +oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle. + +Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan +kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut +hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin. +Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut +hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan +laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei. + +"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken +kuluttua. + +"Toivon, ettei niistä mitään tule." + +"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?" + +"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta +jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi." + +"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa +toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan." + +"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville +muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa." + +"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin", +vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän +ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella." + +"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin +miksi on tullut?" + +"Kuka?" + +"Tohtori Hessel." + +"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi +onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset +Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi +Kustaa Aadolf. + +Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi +hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta +moninaisia välivivahduksia." + +"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan +puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään +sisälsi syytöksen. + +"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää +sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö +ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan +ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen +itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa +niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten +esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut +rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi." + +"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja +taivaallisista?" + +"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja +luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin, +vai mitä ajattelet sinä?" + +"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa." + +"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman +välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna +ruumiina kerran haudasta nouseva." + +"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti +ja vakavasti. + +"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin +on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä. +Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa +selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä +on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on +tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten." + +Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti. + +"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän. + +"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat", +vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta. + +"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti +harhaan." + +"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin +mikähän puunukkekokoelma." + +Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin +hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he +pappilan jo ihan edessään. + +Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin +pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. +Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata +kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori +Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut +ja miellytti senvuoksi Elisaa. + +Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan +konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen. + +"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi +tohtori Hessel Elisalta. + +"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa. + +"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?" +virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu +ääni, hän laulaa hyvin, mutta..." + +"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa +merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt +tätä juuri minään ansiona. + +"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?" + +"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä +kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi +vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää." + +"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä +ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut +panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. +Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja +tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön. + +Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi +saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi +vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta +häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena +lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä +kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen +sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen +epäkiitollisen tehtävän. + +"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan. + +"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti. + +"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?" + +"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta. + +Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi +vaikuttaneen Elisaan. + +Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! +Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli +tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, +herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden +helkettä säikähtänyt. + +Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi +itsensä ylpeeksi siitä. + +Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta +kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen +siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä +hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen +puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin +hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa +siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen +pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui +hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin +vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille. + +"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel. + +"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi +entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen. + +"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen +ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä. + +"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa +yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen. + +Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi +olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa +hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä +sellaisesta soimasi. + +"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen. + +Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan +jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. +Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan +ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen, +pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos +verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. +Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa +hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli. + +"Tohtori Hessel!" + +Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. +Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin +mitkään sanat. + +"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, +että tarkoitin teitä." + +"Ketäs muuten?" + +"Itseäni tietysti." + +"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?" + +"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että +tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen." + +Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli +nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut +sellaista otaksua. + +"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle +miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko +itseänne minulle vieraaksi!" + +Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi +kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin. + +"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän +hymyillen omalla herttaisella tavallaan. + +Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi +vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän! +Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi +platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä +enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi +tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut. + +Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi +ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina +valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. +Sitä hän jumaloi. + +Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana +ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille. + +Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan +hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui +koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut +keskustelua seurannut. + + + + +Kahdeskymmenesensimmäinen Luku. + + +"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon +poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi. +Huomenna, näet, oli sunnuntai. + +"Lähde vastaan", sanoi Elisa. + +"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen +viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, +mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä. + +Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden +toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei". + +Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä +hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin +petti hänen toiveensa. + +"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän. + +"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?" + +"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne +vastaavat kieltävästi." + +"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne +myöntävät." + +Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen +määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan +kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. +Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan. +Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin +kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin +mukaan olisi varmaankin lähtenyt. + +Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei +jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä +ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta +jatkavan kulkuansa asunnolle päin. + +"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän. + +Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä: + +"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä +kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja +niin jouduimme kiistaan." + +"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?" + +"Kiivastui, ikävä kyllä." + +"Entä tohtori Hessel?" + +"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa +härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, +mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu." + +"Miks'et sinä vastannut hänelle?" + +"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, +sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle +mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin." + +"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen +panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen +mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen +tasoittuu." + +"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani +mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen +pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai +ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen +kristillisyydestään." + +"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa. + +"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen." + +"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä +vastaan", sanoi Elisa. + +"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua, +joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa +asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita +myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään." + +"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?" + +"Totuutta ennen kaikkia!" + +"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän +vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni +siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?" + +"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte +hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin +asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta." + +"Kuten esimerkiksi missä?" + +"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme +selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen +mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi +näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa +myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, +miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?" + +"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti +hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista +edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä +useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa." + +"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" +virkkoi Helmer. + +Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että +näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan +ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut +ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan. + +Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan. + +"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat +uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo". + +"Sepä rohkea väite." + +"Ehk'ei liian rohkea sentään." + +"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa +Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo +kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että +Elisa nyt oli takertunut ansaan. + +"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on +Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan +kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän +lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä." + +"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat +Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer. + +"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. +Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme +ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen +omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei +hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi." + +Helmer jäi mietteihin. + +"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en +tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka +kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo +kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten +sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys +vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää +suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen." + +"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin +on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata, +että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta +kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin +pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole +siitäkään vahinkoa kenellekään." + +"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta +vieroittaa." + +"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi +kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä, +niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, +että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on +aikaa tuomiota välttää." + +Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa +oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä +miellyttävällä tavalla. + +"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän. + +"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa. + +Helmer pudisti päätään. + +"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa +puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän. + +"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme +sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan +voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan +kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee +olentomme lävitse." + +"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman +tyrannin." + +"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka +rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla? +Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee +paremmin kuin me." + +Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän +todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se +riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin, +niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli +sydämen kieltä. + +"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. +"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein +palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa." + +Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. +Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan +voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti +itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa. + +Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna +kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, +mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen. + +Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja +alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen +jumalanpalvelus toimitettavana. + +"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen. + +"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut +mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, +niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä +suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä +hellyyttä. + +He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui +Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään. + +"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa +hartaasti. + +Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina +säteilevän. + +"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin +nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen +menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa +heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas +Herrani!" + +Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen, +niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta +saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen. + +Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf +yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran +käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!" + +Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin +hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa. +Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka +on sekä ihmisen että luonnon Herra. + +Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle +neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut. +Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta +vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi +mitään erotusta hänessä huomata. + +"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen. +Näin ei kukaan talonväestä koputtanut. + +Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui +sisään. + +"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole +toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin +saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta +nyt, auringon paahteessa..." + +Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa +polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti, +kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa +saippuavaahdosta. + +"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi +pyytämään". + +"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut +helvettiin." + +"Sitä en tehnyt." + +"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan +siihen tyyliin." + +"Anna anteeksi pikaisuuteni!" + +"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään." + +"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin +ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni +mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani +opin." + +Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui +tohtorin huulilta. + +"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...", +sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. +"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen +hymyilen." + +"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf. + +"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen +saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä +asti." + +"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi +sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa +Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli. + +Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin +'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se +tapahtuu vähemmällä." + +"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään. +Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin +Jumalan Pojan kuolemalla." + +Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti +Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden +lapsia", joista Raamattu puhuu. + +Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan +ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa. + +"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä. + +"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko +sitä?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"En enää. Entisaikoina luin." + +"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä +suoruudellaan. + +Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti +piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä +valoon pääsemästä. + +"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä +koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan." + +"Kenen äänen?" + +"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet +nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään +hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat +kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi +sivuttu hauta, liukasteleva konna." + +"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan." + +"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin +eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin +uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen +konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen +seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen +sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin +älä salaisuudessa anna lihan vallita." + +Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, +äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän +Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena +toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän +itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla +vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa +saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata +sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin +paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele, +jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät +askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile +ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele, +niin vartijat hukkaan valvovat". + + + + +Kahdeskymmenestoinen Luku. + + +Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua +kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki +kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä. + +Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi +hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä +se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä +vertauskuvana. + +Mistä lähti se ja minne vieri? + +Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään, +jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema +monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen +havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi +mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin +viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita +herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa. + +Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas +sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa +katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista +juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se +hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho +kerran päästä toivotuille perille. + +Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin +vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin +mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon +tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa. + +Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti +tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki +hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan. + +Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi, +mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen +silmiensä edessä esitettiin. + +Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla +tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua. +Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti +pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen +asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel +sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat +ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden. +Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään. + +Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella +tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta. +Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää +päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan, +hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli. + +"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä +äänellä. + +Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten +suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin +silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin +häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin +vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki. + +Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin +isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen +houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe +vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla +tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi +tohtoriin: + +"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä +hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään. + +Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin +jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä +jalkain juureen. + +"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori. + +"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti. + +Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä. +Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää. +Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä +olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista, +mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli +selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä +halveksimisen ilmeen hänen silmissään. + +Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja +ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä. + +"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka +juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran +vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen. + +Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua +ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu. + +Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja +huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen. + +Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä +välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki +tärkeänä pitänyt. + +"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi +Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian +sisällysrikkaaksi. + +"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi +tohtori. + +"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä +silitellen koiran silkinhienoista päätä. + +"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on +ruoskinut", intti tohtori. + +"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin +kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan +häpeättekin, tohtori, eikö niin?" + +"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio." + +"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä +tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää +siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria +mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti: + +"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi +ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes +jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi +lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin." + +Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori +vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin +muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään +suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta +vieno puna nousi hänen poskilleen. + +"Hyvää metsästys-onnea!" + +"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori. + +"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan." + +"Ette siis suo minulle onnea." + +"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin +vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa +ja lähti. + +Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä +olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman +ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään +jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin +ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon +luonnetta ja arvokkuutta. + +Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään +selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin +kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle +ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin +Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa +ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui. + + + + +Kahdeskymmeneskolmas Luku. + + +Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä +asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja +sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä. + +Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen +kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana. + +"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten +tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin. + +Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, +varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän +enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän +työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos +häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän +ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. +Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä +ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko +syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, +mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa +käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan +kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui. +Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, +jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin +itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli +ollut. + +Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen +hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä +huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten +malttamattomuutta. + +"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan +kättään ojentaen. + +Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa +tavallista paksummalta. + +"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko +se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen +leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä +vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois. + +"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_ +milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme +silmissä. + +Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen +tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin +ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän +itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne? + +Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle +siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat +muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden +pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka +sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta. + +Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. +Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian +kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, +eikä tahtonut mitään ruokaa. + +Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään. + +Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja +ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle +taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta +toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä +täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan +palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi +ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä +juomaan. + +"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja +asetettua kupin tarjottimelle. + +"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka +kuitenkaan ei hänelle onnistunut. + +Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos +kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden. + +"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin +tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän +niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi. + +"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä. + +Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe +lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät +muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän +tämän kaiken kestää? + +Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa +kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä +siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon +ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen +tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut +ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina +tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. +Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut +vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer +suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa +toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä. + +Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin +puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen +tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli +Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt! + +Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle +laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan. + +Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän +hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella, +ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se +niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin +hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä +enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun +haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään +lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää. + +Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla +viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen +laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän +omaan huoneeseensa. + +Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana +päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, +sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja +huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla +koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, +oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä +ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle +Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti +vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon +tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella +terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin. + +Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana +ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti +vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että +ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin +syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli +kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi. + +Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen. +Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan +sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi +ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja +kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan +heränneinä. + +Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa +viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli +tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä. + +Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin +likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän +tuolin laidalle. + +"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin +terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi. + +"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en +tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi. + +Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän +nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata. + +"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, +siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein. + +Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen +takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä +Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, +ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä +tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän +antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon +viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut +ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen +piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. +Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle. + +"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana. + +Ja Elisa kirjoitti. + + + + +Kahdeskymmenesneljäs Luku. + + +Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta, +jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut. + +Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti +päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin +puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan. + +Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois. +Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon +ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä +ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa. + +Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin +ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään, +ei kerrassaan mitään! + +Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan +kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene +todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä +tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan, +jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että +Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille. +Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden. + +Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin +Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se +uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja +tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa +niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä, +mitä hänen tuli tehdä. + +Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään +postilaatikkoon. + +Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä +ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata. + +"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä +vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä. + +"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?" + +"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin." + +Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen. + +"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä. + +"Elisalle." + +"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?" + +"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin +keskellä katua selvitellä. + +"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf. + +Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin +ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli +Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona. + +"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi +Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään. + +Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan +pääsevän pääasiaan käsiksi. + +"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei +kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia. + +Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta. + +Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä. + +"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän +sanoi voimalla. + +Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes +silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän +sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä +muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa +suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein. +Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi +kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille +anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi +ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan +Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan. + +"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän. + +"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien +arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä +tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän +sen parhaaksi näkee." + +"Kuka?" + +"Elisa." + +"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi +tulee tästä sopia." + +Helmer punastui. + +"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää +sormuksen takaisin", puolustihe Helmer. + +Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi +olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan +kuohuksiin. + +"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei +kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!" + +Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä. + +"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää." + +"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa +vastausta toisen intomielisiin sanoihin. + +"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman +rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun +omaa kehittymistäni..." + +"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä +montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf +paheksuen. + +Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen +sisässään murtunut. + +"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee", +sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun +menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin +Irenelle totuuden ilmaista?" + +Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta, +joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt. + +"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen +totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen. + +"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?" + +"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi +kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen +ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena. +"Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö." + +Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat +hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen +itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua +suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi +pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai +hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti +huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään +myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä +tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan +aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana +loppuun asti. + +"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa +pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena. +"Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin +sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!" + +Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta +nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten +tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet. + +"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer +alakuloisesti ja nöyrästi. + +"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa +Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin +tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen +lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa +tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä +hätäillä." + +Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden +vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen +helppoa. + +Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se +vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa. + +Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän +olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli +Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä +sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt? +Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin +hän oli luullut. + +Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento +oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään +hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä +vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja +ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä +iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä. +Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan +tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä +avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän +olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä +halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi +raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko +tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt. + + + + +Kahdeskymmenesviides Luku. + + +Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene +käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa +itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa +eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene +kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan +hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi +halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä +ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat +raukesivat, parani hänen mielensä. + +Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa +toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä +ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi +halvauskohtaus Silla-tätiä. + +Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän +oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna +toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron +keskellä. + +Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia +sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa. +"Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut +sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", +puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että +tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä. + +Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän +koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, +ennenkuin hän vastaisi majurille. + +"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", +vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa +asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä. + +Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan +neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä +moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. +"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian +kuultuaan Elisalta päätöksestä. + +Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty. +Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin +luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä +tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin +vauhtia. + +Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen +sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka +vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin. + +Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa +takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut +taloon jo ensi hetkestä alkaen. + +Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen +neuvojaan joutavimmissakin asioissa. + +"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?" +ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se +sitten oli kuin olikin". + +Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan +vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, +mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka +kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi +vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa +tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua. + +Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria +painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen +laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian +ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan +vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi +sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan +oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä +he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, +ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis +Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin. + +Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä +majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta +näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen +omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä +isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä +huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja +sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän +sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta +huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille; +vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua +kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät +nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin. + +Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse +tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan +viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta. + +"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti +näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa +jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta +mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin +aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana +hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, +"ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri +selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja +kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin +vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne +saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui +hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti +seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno +kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan. + +Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan +aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella +kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen +hullunkurista kohteliaisuuttaan. + +"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi +samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? +Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän." + +Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla +esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei +tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene +kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri +Elisalle, mitä hän pyysi. + +"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, +Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä +tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo +tuossa tuokiossa." + +"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen. +"Enhän ole sanaakaan virkkanut." + +"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä +selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee." + +Kristian heläytti naurun. + +"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän. + +Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin. + +Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan +niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen +ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle +mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään +ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle. + +"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan +ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää +myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä +kasvojasi?" kysyi tohtori. + +"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin +kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut +suututtanut", vastasi Kristian. + +"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?" + +"En minä itseeni suutu", selitti Kristian. + +"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä +siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan. + +"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel. + +"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään." + +"Ei minulle." + +Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä +jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi. + +Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja +sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä +ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan +seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, -- +mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä +omaan itseensä. + +Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin +selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken +varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö +Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin +hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä +kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi +sittenkin vielä toivoa. + +Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä +eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten +aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä +voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen +eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee +ylöspäin lehahdella. + +"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, +"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne +ruokitte". + +Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin. + +Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. + +"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän. + +"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä." + +"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat +vallan vieraita", sanoi tohtori. + +"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän +näytti toivovan, että tohtori sen lukisi. + +"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?" +kysyi tohtori. + +"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän +oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä, +että tohtori puhui itsestään. + +Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun +elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa. + +Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän, +sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan. + + + + +Kahdeskymmeneskuudes Luku. + + +Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut +milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin +kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin +heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen +hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan +niin synkältä. + +"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka +hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä. + +"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, +ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä. + +"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa", +valitteli Irene. + +"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku +elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu." + +"En näe sitä missään." + +"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle." + +"Ei ole minulla voimia." + +"Jumala on oleva väkevyytenäsi." + +Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli +määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä +koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen +määräyksiinsä. + +Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa +hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen +unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä. + +Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven +Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui +ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä? +Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin? + +Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein +sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se +kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, +jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota +panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa +kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; +ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista +kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei +ollut hänellä siipiä? + +Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin, +Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi +aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan +keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin +uudelleen heräjäisi. + +Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer +Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi +Helmer häntä oli luullut! + +Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta +se kätkeysi hänen mieleensä. + +Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin +kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, +sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään +vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin +ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin +puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä, +Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista +ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti", +kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut +käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla +ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät +kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei +se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee +kruunun maanteiden puroina solisevan. + +Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi. + +"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka +taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan." + +"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen +pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä +vaatteista. + +Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui. + +"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä +on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten. + +Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen +mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa +esiin toisi. + +"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään +kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia +vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?" + +"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan." + +"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole +kuolemaisillani." + +"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole." + +Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin +hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan +liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua. + +"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki +syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan +kuole. Kuinka se sopii yhteen?" + +"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa +viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän +vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä +hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy". + +"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti +tohtori. + +"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on +kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt +sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?" + +"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen +itsensä tähden?" + +Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä. + +"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin." + +"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin. + +Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie +oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel +jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä +ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan +oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä +teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta +vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli +Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli +kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli +kehittymässä. + +Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori +hymyili. Hän kysyi syytä siihen. + +"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, +olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori +ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut. + +"Mystillisyyteen! Kuinka niin?" + +"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin +epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee." + +"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_ +elä? Miten hän siihen pääsee?" + +"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi +Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?" + +"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, +ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta +tosi sana!" + +"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa. + +"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja +minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä." + +"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne +sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat". + +Tohtori Hessel pysähtyi. + +"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että +Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei +ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan." + +"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen +uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän." + +Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen +alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein +esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan. + +"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin +puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt +mihinkään keskeneräiseen. + +Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa +katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne! + +Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua +muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän +yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon +vertauskuvia. + +"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi +hän. + +"En." + +"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota." + +Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut +saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä +Elisa näki. + +"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko +hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen +mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä." + +Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen. +Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi. +Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut. + +He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan +nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen +Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle +sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien +vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, +että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin. + +Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi +salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin +toisiaan lähemmäksi. + +Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös +valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi. + +Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian +kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo +tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he +olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä +piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori +ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. + +Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen, +tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän +ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä. + +"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti +oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan +häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun +jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte." + +"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel." + +"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin +olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?" + +"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin +käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä? + +"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin +paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. +Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella." + +"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?" + +"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa +siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori. + +Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, +sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki +nyt oli käsissä. + +"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin, +lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne". + +Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän. + +"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori +teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli +tarkoittanut. + +"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te +saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla +kehoittavasti. + +Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt +tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen +silmissään alentunut. + +Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi +seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun +hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä +epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä +kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan. + +"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori +silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan +vastauksesta. + +Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi. + +"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut +aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois +lausettaan lopettamatta. + +Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman +sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. +Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana +sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut +katsahtaa Elisan sielun sisimpään. + +Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta +ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista +miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja +uskoi hänen tulevan? + +Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan +opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi. +Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella +lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; +mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet +tyhjiin. + +"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä +onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri. + +"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista +huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään. + +Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja +herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili: +"Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon." + + + + +Kahdeskymmenesseitsemäs Luku. + + +Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen +Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen +lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta +hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi. + +Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt +sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua +pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla +oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi. + +Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, +josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin, +mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä +tai usvaksi haihtui. + +Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko +nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. +Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka +kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella +mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran +eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel +vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin +erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; +sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, +ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta +kohtelusta, joka tuli hänen osakseen. + +Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa +toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on, +joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan +suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa. + +Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä +hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden +kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi +voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja +nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman. + +Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel +paraillaan tutki. + +"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako +se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne, +mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä +eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut." + +"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi +oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja +mitä tehnyt eläessään." + +Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa. + +Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle +suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa +ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut. +Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka +ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö +ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen +vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel. + +Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle +mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen +häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin. + +"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin +olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin +iäisyyteen?" + +Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti +tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen +piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta +hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen +huomattavistaan. + +Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen +määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata +pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä +löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka +ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman: +"sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen +sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää +tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen +oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin +hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä +ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa +pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla. + +Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli +välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin +voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän +taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta +sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei +edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä +harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin +maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen +elatukseen kuului. + +Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta +minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan +huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät +he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista +vaivoista. + +Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on +Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle: +"Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei +löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! +Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon +epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on! + +Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat +pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina +kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; +se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta +olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi +panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen +uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen +pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen +saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän +saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, +tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut +muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, +pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään +näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen +liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis +epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen +sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään. + +"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka +ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa +Aadolfille. + +"Kuinka niin?" + +"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka +myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes +pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei +kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä +nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne +istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti +kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän +nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan +armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis +hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä." + +Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi. + +"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. +"Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, +joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni." + +Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein +kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka +niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä +se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin +selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. +Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan +valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli +hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään +saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan. + +Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti +hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen +suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti +löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman +menestystä. + +"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen", +sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori +Hesselille. + +"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa +tarkoita." + +"Mitä sitte tarkoitat?" + +Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta, +kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä +heijastuksen siitä, mitä etsi. + +"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan +mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se +purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä +kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä +sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita +sinulle sytytetään." + +"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen +sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf. + +"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti +Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu". + +Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän +hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet +kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen +puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa +sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta. + +Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet +väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta +erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli +tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin +voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli +hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta +pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään +maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei +hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka +hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös +voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa +senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden, +että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli +hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi +ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän +ei muuta jumalaa tuntenut. + +Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet +antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo. + +Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli +ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti +hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan +läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa +häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se +enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi +rakkauden kaikkivaltaisuuteen. + + + + +Kahdeskymmeneskahdeksas Luku. + + +Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa +Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa +juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä +kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen +virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu. + +Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi +hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään +tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä, +ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä +tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä. + +"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile, +ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia +unhotamme taivaan." + +"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen +kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään. +Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo." + +"Se unelmasi muuta todeksi!" + +"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä. + +Mutta pian tunkihe huokaus esiin: + +"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?" + +"Sen voi pestä pois." + +"Mutta kohta tarttuu uutta." + +"Senkin voi pestä pois." + +"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?" + +"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi +tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut." + +"Entä siihen asti?" + +"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä +Hänen sota-aseihinsa puettuna." + +"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan +tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen. + +"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän +Hengen valaistusta, Elisa!" + +"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä", +lisäsi Kustaa Aadolf. + +"Ehkä onkin." + +"Sano se minulle!" + +Elisa pudisteli hiljaa päätään. + +"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä +sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden. + +"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä. + +"Mutta minä nyt tunnen sellaista." + +"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise +ainakin Jumalalle!" + +"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa +sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella, +johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan +sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään. + +Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi +jalkeilla oleskella. + +"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja +istutti hänet viereensä sohvaan. + +Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut +nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin +koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan +hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä +nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa +Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä +läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta +hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene +oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin +kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä +lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän +joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut. + +Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi +Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli +pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä +palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda. + +"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?" + +"Näin hänet kerran kaukaa." + +"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?" + +Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki. + +"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään +nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi. + +"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta. + +"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat +myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi". + +"Kuinka niin?" + +Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän +vetäsi Irenen luokseen. + +"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin +tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän. + +"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta +aivan entisensä lainen", virkkoi Irene. + +"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt +luonteen vakavuudessa ja selvyydessä." + +"Entä Helmer?" + +"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut +kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin +luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt; +hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin." + +"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen. + +"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä +harrastuksilleen tähän maailmaan." + +Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä +puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle +iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja +surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli +vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, +jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?" + +"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön +ryhtyä." + +"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä +odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät +toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät +taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan +tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun +turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!" + +"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti +Irenen molemmat kädet omiinsa. + +Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan +sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat +häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut +oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti +pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon +jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen +sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä +omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita... + + + + +Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku. + + +Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin +valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja +Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat +toisiaan lähinnä. + +Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada +suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli +tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran, +"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa. +Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla +hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron +kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat +nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki +vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden. + +"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon +heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella, +että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen +evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä +evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut +suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen. +Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut +Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä +auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna +ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä +ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa. + +"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa. + +"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat +ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan +tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta, +Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen +tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota +halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat +loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä +mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma +pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä. +Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen +Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin, +että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..." + +Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi, +niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata. +Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan +asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene +vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari +päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan +lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki +tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä. + +Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen. + +"Häiritsenkö sinua?" + +"Et ollenkaan." + +Irene polvistui vuoteen ääreen. + +"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän. + +Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin +oli ylhäällä. + +"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en +vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje +saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä +pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta +puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en +täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan +Jumalan kutsumusta?" + +Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät +syvän vaikutuksen. + +"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna. + +Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan +taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen +vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon +puutetta. + +"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää +sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä." + +"Oletko mitään isälle puhunut?" + +"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet." + +"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin +minun." + +Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin +käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli +tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi +esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen +noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki +houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita +vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin +tuiskahduksen osakseen. + +"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan, +mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi +mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta +tälläpä kertaa tie nousee pystyyn." + +Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi +hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia. + +Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä +ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen +edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin +tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi +jonkun ihmetyön. + +Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa, +tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei +hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen +uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan +päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle +vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille. + +Saiko hän antaa isän itseään estää? + +Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi +hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä! +Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti +häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta +ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään +juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa. +Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä +ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi +ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi? + +Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa. + +"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää. +Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä +en voi, en voi!" lopetti hän. + +"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi +varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän +oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen +käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin +juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti +rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa. +Onko meillä oikeutta näin menetellä?" + +"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös", +arveli Irene. + +"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin +rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän +aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka +itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää +kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan +kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista." + +Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän +tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa +toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt. + +Sanat sattuivat syvästi Ireneen. + +"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän. + +"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut +niin vihainen", vastasi Elisa. + +"Mitä hänelle sanoit?" + +"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin +oikeassa, vai mitä?" + +"Olit." + +Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti. + +"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?" + +"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi", +vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on +ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on +täytynyt sinulta jotain kieltää." + +"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan +kainalosta. + +"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin, +se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa." + +"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa. +Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan +asuinrakennusta kohti. + +Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty +tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus +aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä +kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina, +jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut +Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi +vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä +alastomien villien keskelle lähettää. + +Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut +rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla +rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo +isäkin olla mies puolestansa. + +Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. + +"Rakas isäni!" + +"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän +tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen +vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää +mitään puhumasta." + +"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan +sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun +suostumustasi." + +"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi +majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan. + +"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos +se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan +sinun kauttasi." + +"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti +majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan +tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen +sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta." + +"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea +vasten. + +Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi. + +"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?" +kysyi hän rukoilevin äänin. + +Irene hymähti: + +"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata +siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat." + +Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin +olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se +oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden +jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden +kannalle. + +"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan +juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin +lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy." + +"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti. + +"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä +kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt +sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin +jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi, +minä en uskalla siksi ruveta." + +Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän +äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin +tavoin pakoittanut? + +Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta +maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi +hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt +Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää +milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että +Irenekin sen huomasi. + +"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta +"Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä +huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia, +joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua." + +"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri +kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon, +lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy." + +Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia +pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen +välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt +toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää +ensimmäiseen junaan. + +Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan +tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen +isän suostumuksesta. + + + + +Kolmaskymmenes Luku. + + +Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen +näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi +aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti +arvaamalla sen perille päästä. + +"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald. + +"Ei vielä", vastasi majuri. + +"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene. + +"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri. + +"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald. + +"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua! +Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!" + +"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa. + +"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri. + +"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald. + +"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti. + +"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene. + +"Miksikä se häneltä olisi?" + +"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald. + +"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti. + +"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten +veitikkamaisesti Elisaan. + +Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta +useammin arvaaja kirveensä kivehen iski. + +"Kristianiltako?" kysyi Elisa. + +"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri. + +"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?" + +"Molemmista." + +"Kenestä?" + +"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'". + +"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin. + +"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka." + +"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald. + +"Miten siitä olet niin varma?" + +"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten +kysymys mistä tahansa." + +"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi +majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä. + +"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, +isä?" kysyi Elisa. + +Majuri hymyili salamyhkäisesti. + +Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli +ylen onnellinen. + +"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään. + +"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti +kirjeen taskustaan. + +Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, +siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti +ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri +takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri +soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun. + +"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen +Elisalle. + +Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen +suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää +ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin +tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta +tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan +tosiasiaksi todistettiin. + +Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen +isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. +Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi +viikolla kihlajaisten viettoon. + +Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti, +että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin +jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja +kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut +osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun +hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, +vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen +edukseen, kuin vahingokseen. + +Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. +Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin +näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään. + +"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli +Irene. + +"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta +tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen +Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?" + +"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse +haluat", vastasi Elisa. + +"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa +Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, +tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan +läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. +Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon +alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi." + +"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan +Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi +jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi. + +Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa. + +"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän +semmoiselta näyttämään." + +"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse +kenenkään jäädä?" + +"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa. + +"Et sinä, vaan minä", päätti Irene. + +"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä +kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", +sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään +hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä. + +Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin. +Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa +voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin +päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa +harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten +tunteminen olla hyvinkin tarpeellista. + +267 + +Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät. + +Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan +miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet +saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa +sitävastoin oli jokseenkin tyyni. + +Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti +Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin +rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. +Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja +esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut +ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja +taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen +kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja +tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt. + +Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran +tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan +hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä. +Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli +jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?... + + + + +Kolmaskymmenesensimmäinen Luku. + + +Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät +nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin +puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen +olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin +taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät +kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla +rakastunut. + +Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan +Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu. + +Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin +valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan +Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut +halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni. + +Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin +otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä +vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo +tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan +tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä +hallitakseen ja määrätäkseen. + +Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin +muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului +niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä +ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe +erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti +sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi +unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka +paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti +käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. +Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin +ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut +aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, +vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa +ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja +sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin +aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella +arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin +pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä +ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään +muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän +molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut. + +Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä +kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. +Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen +saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä +kaiken pikkumaisuuden. + +Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä, +harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt +kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka +muista näyttikin kovalle. + +Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin +vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt. + +Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia +äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati +piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva +tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa +tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut. + +"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri. + +Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut, +että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle +suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään +kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet. + +Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, +ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa +vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita +herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko +välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän. +Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin. + +Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut +lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan +huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja +Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että +yhdessä laulettaisiin joku virsi. + +"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon +ääreen. + +Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, +vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään +virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta +ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken +tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut +saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi +soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun. + +Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin +rukoushetkeä viettämään. + +"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, +"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan +onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta." + +Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei +kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta +Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua +iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan. + +Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä +liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen +tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja +päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. +Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa +tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri +vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli. + + + + +Kolmaskymmenestoinen Luku. + + +Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua +mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä +ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin +tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin +voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi +hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon +auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla +joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että +sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä +näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä +välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut. + +Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka +oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen +muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku +tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä +uurre muodostui otsalle. + +"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa +itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi +kasvoille. + +Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin +sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama +sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut. +Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt +käsi oli ne sinne piirtänyt: + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa +yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja +tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään. + +Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! +Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä +ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista +pikkumaisuuksistakin. + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan +hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä +esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin +tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän +syyn. + +Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia +vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä +oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan +uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin +voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi +puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse! + +Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka +olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli +lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. +Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen +tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa +tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan, +mitä ikänänsä halusi. + +Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä +kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi +häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja +yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi. + +Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin +ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse +Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen +olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys +koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta +ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja +mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli +Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä +vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma +hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se +kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. +Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, +"Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi +tulisin." + +Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät +siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään +huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen +ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa +nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten +Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän +oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja +missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa? + +Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi +välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, +mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, +joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan +katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin +kiitää. + +Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen +meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan +kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He +veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen: +"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias; +oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti +kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut +rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin +siihen yhtyä? + +Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala. +Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie. + +"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili +hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta +minua sinun johtoosi tyytymään!" + + + + +Kolmaskymmeneskolmas Luku. + + +Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi +aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän +melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli +häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa +tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. +Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut +ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän +lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä +näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman +voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään +pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen +epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä, +lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi. + +Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla +kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He +kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan. + +"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten +hän viime aikoina on edukseen muuttunut." + +"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa. + +"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on +uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta +somaksi on hän versonut." + +"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule", +sanoi Eedit toivehikkaasti. + +"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen +muuttunut?" kysyi Elisa. + +"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse +estettä toivoa." + +"Näyt unhottaneen Helmer Broon." + +"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö +tiedä, että hän on Tukholmassa?" + +"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?" + +"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä." + +"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan." + +"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin +kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa." + +"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, +joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä." + +"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa. + +Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta. + +"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi +Eedit. + +"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja +kirjailee", vastasi Elisa. + +"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian. + +"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän +hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa. + +"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", +nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä +saat lankomiehen." + +Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan +lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien +pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta +innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa +Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset +taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää +tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin +kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä +unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio. + +Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan +aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut +hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet +Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista +päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta. +Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän +salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja +kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä +vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada +häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi +hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin +kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän +tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää, +että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen +rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua +tahi sitten sortua! + +Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan +tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä +siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata +heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia, +joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti +häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa +opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia +kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä +velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä +vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki. + +"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene. + +Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa +kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan +ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten +asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä +mietteissä kotiin kulkemaan. + +Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi +häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei +Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla +oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen +poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, +ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän +mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa. + +Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen. + +"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää. +Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!" + +"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta. + +Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. +Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. +Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät +oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja +asettui sisarensa viereen. + +"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole +minua kohtaan kuin ennen." + +Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin +vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut +toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän: + +"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi +kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei +se sinun kutsumuksesi ollut." + +"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen. + +"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa. + +"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta +puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän +saanut puhutuksi. + +"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua +sentähden, että hänelle anteeksi annoit!" + +"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi +Irene. + +Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan. + +"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua +ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa. + +"Miksi sitten olet levoton?" + +Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta. + +"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota +tarvitset." + +"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen +kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla +nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä +jälellä on." + +"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa. + +"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on +vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa +puolesta loukkaantuneena. + +"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa. + +"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen +mielipiteitään hyväksy." + +"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse." + +Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä +syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan: + +"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei +Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?" + +"En toki." + +"Miksi sitte teet minut levottomaksi?" + +"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen +kummallisiin tuumiinsa." + +"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja +sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä +muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa." + +"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua, +menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi +itseään. + +Irene lähestyi vähän vastahakoisesti. + +"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti +Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, +ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, +joka sinut oikein tunsi." + +"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta +nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä. +Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut +huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin +rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että +liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?" + +Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa +sisaren kaulaan. + +Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. +He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat +kadonneet. + +Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan +ja virkkoi puheen muutteeksi: + +"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa +vanhan Borgsten'in jälkeen?" + +"En, sitä en ole kuullut." + +"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin. +Silloinhan tullaan naapureiksi." + +"Tapasitko häntä Tukholmassa?" + +"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti +paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä +oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer." + +Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä. + +"Joko tulet sisään, Elisa?" + +"En vielä." + +Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta +joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne +valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien +silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin +syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet +esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia +väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan +kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen +lujuutta ilmeni. + +Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä +siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään +irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen +tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta. + +"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän. + +Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin. + +"Niin minäkin sinusta", vastasi hän. + +Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut. + +Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita +itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen +nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain +olevansa. + + + + +Kolmaskymmenesneljäs Luku. + + +Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana +kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli +Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten. + +Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä +kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha +Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori +Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui +sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt +ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan +mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti +viimeisen kerran sormensa ristiin. + +Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä +ei merkkiä ymmärtänyt. + +Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas +tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi +kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän +rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä +ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä +pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan +armaansa mielen mukaista. + +Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. +Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen +tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt +syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin +rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät +sitte sairaan puoleen. + +Hän oli kuollut. + +Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se +heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen +harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi +kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla +kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan +päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt. + +"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi +käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden". + +Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan. +Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois. + +Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa. + +"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", +jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin." + +"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel +katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä +täällä ei enää tarvittu. + +"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, +jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen +enemmän, ja siitä jakoi minullekin." + +Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. +Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän +tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se +myöhäistä vieläkään. + +Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel +seurasi häntä. + +Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen +kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se +oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät +lähemmäksi toisiansa. + +Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. +Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin +viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli +hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko +hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä +valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan. + +Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain +aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis +vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi +häneltä kysyä. + +Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään +kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt +kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran +tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen. + +"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori. + +"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme." + +Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja +oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen. + +Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa +herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli +tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei +Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään. + +Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä +aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten +kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja +luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen +kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi +säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään +mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka +näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret +vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, +ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin +sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin +se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä +päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää +rakkaammaksi. + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti. +"Pese _meidät_!" + + + + +Kolmaskymmenesviides Luku. + + +Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. +Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. +Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri +itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan, +samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti +kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja +kysyi kelloa. + +"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel. + +"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. +"Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä +nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa +kokonaan ajan kulun." + +Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin +edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen +ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori +Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä, +määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta +hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja +palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että +aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi, +selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan +nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka +majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua +majurin uinailu oli. + +Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani +työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin. + +"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen +elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen +löysit?" + +Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa +voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne +erityisesti häntä kohden käänsi. + +"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan +tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi +matalan tuntehikkaalla äänellä: + +"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka +hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy +hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan +löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen +valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa +pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?" + +"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti +hänen puheensa oman sydämensä mukaan. + +Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan +taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa +tarkoittanutkaan. + +"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?" + +"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia +löytänyt." + +Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa +paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko +hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta +selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän +sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle +mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä +peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan +oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea +tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä +hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen +arvoista. + +"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä +tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen +päässeet"! vastasi Elisa lempeästi. + +Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta +Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, +mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei +Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä +tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista +poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen +päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred +itse vapaaehtoisesti puhuisi. + +Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi +käsivartensa morsiolleen. + +Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin +rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin +lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki. + +Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa +katsahti kysyvästi häneen. + +"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia +vikoja huomaat?" + +Elisa hymyili. + +"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut." + +"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi +tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti +luottaisi". + +"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi. + +Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto +otti kovalle. + +"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun +sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin. + +Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy +välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja +tuntehikas. + +"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?" + +Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa, +että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa. +Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla +mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi +hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle +sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten +vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli +hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia +puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan +kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän +tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta, +sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa +Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan +puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun +hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa +isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille +hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut +pitää häntä yksinomaan itseänsä varten. + +Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, +leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat +olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa +olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut +edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan +Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta +seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä +tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että +aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan +hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin +täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi +muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista +korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein +saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat +vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon +tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata. + +Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa +ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen +tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin +enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat. +Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä +kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta +kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa +laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä +jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus +Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen +rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, +ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi +kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla +iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin +ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. +Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään +vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle +varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina +edelleenkin jalostavana voimana elämään. + +Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet +lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: +Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet +ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta +loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja +elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." + +Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty +henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui. +Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli +hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen +omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka +mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli +ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle +vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä +kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään +vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki +metsän kautta kotiinsa. + +Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä +tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle +tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja +kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen +piti oleman mukana. + +Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti +sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni +värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas +puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä +oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa". + +Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin +puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla +miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan. + +Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi. +Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan +seurustelua jatkettiin iltamyöhään. + +Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun +hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt +sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen +näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa +heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan +silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä. + +Käsi laskeusi hänen olalleen. + +"Yksi sana, Hessel!" + +Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota +sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän +malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan +Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi +muista. + +"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi +Kustaa Aadolf. + +"Kuinka niin?" + +"Näytti siltä." + +"Mistä sen olit näkevinäsi?" + +"Kasvojesi ilmeestä." + +"Erehdyit." + +"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?" + +"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä." + +Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin? + +"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi." + +"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?" + +"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, +ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?" + +"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_." + +"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; +että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että +sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin +täydellisesti viedä hänet harhaan?" + +"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa +herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt +antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten +tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu +ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi." + +"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, +mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä +sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. +"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. +"Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on +tärkeimpiä elinehtojamme." + +"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel. + +"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!" + +"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. +"Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko +se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin +joutunut!" + +"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa." + +"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi +sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi +paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä +päivästä lähtien." + +Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, +odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta. + +Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu +oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän +etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred +Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että +hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia +luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei +se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka +itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään, +kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen +opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen +onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta +olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa +enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, +Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen? + +Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä +tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa +kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen +ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät; +kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan +kalpeaksi. + +"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän. + +Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi +rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa +oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen +voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi +Elisa aina luottaa. + +"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään +itseäsi Hänen kädestään irti temmaista." + +"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen +tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti. + +Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf +äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, +vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi. + + + + +Kolmaskymmeneskuudes Luku. + + +Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen +pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin +juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien +lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta +pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä +vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä +rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja +puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin +joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli +ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja +riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi. + +Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut +sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen +noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä +päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan. + +Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti +sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte +airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään +voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi +tahtonut. + +Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla +aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi +veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle. + +"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän +oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit." + +Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään +kuvastui alakuloinen sävy. + +"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi +hän. + +"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen. + +"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi. + +"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin +itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla +samallaisia." + +Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, +jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka +olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa +oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli +kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi +seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän +tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan +vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli +ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä +johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan +vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. +Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi +kaivata jotakin enempää. + +"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein +kysytyksi. + +He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä +vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin. + +Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi +hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä +kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi +ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. +Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa? + +"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa. + +"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten +huomaan." + +Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli +Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui: + +"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen +huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut." + +Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä +se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli. + +"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole +tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa +sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys +hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus." + +"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla +äänellä. + +"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa +Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta." + +"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. +"En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän +kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä +soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan." + +Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan +hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo +horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. +Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se +seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan. + +"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ett'en ole sinun +uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää." + +Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut +täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään +saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt. + +Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä +olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten +tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota +Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi +hän rantaan. + +Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan +ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi +rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä +ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?" + +Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova +katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut +häijystä unestani!" + +Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin +mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista +käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen. + +Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan. +Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen +kevätvehreyden varjossa. + +"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi +tohtori viimein kysymään. + +Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla +kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän +samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi. + +"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut +siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän. + +"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit." + +"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua +ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on +paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit." + +Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden +kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta: + +"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten +rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan +rakkaus." + +Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä +voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille +ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. +Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti. +Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten +vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän +puoleen. + +"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen +niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja +edesvastuullista elämäntehtäväänsä. + +Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen +elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, +itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin +johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan +viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta. +Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo. + +"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi +tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä +vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut +takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta +vailla. Olethan siis jotakin voittanut." + +Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät. + +"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen +tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin +olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen +sanojaan käsittäisi. + +Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta +ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa. + +"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi +edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan +suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt." + +"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. + +Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa +häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin +heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä +kaksinverroin heikommaksi. + +"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?" + +"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", +vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä. + +"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin +kauvan kun sinut omistan." + +Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, +paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti +ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin +oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen +meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän +epäjumalan kukistamiseksi? + +Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. +Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen +tasapainoon tointuakseen. + + + + +Kolmaskymmenesseitsemäs Luku. + + +Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo +entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi +ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen +viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja +kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään +oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa +matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana. + +Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki +pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli +niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi +kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan +lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti +ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa +soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi +hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän +siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei +ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa +kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati +palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä +nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin +apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi +samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin +tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä. + +"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon +ylitse. + +Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti +lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi +käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe +tuli ulos. + +"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan +kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli +oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen. + +"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti, +ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen. + +"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo +sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa +huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton. + +"Saanko mennä häntä katsomaan?" + +"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti. + +Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen +häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli +se aivan luonnollista. + +"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!" + +"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua." + +Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi +nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen. + +Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan. +Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen +vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa. + +"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen +kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään. + +"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle +ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä. + +"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?" + +"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus +ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on +sairas niin huono -- -- --" + +-- "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi +Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja +tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin." + +Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä. + +"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi +hän. + +"Tottahan silloin, -- -- -- mutta se ei saa tulla kysymykseenkään." + +"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin +heti tänne." + +Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta +maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan +perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa +itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse +paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin +mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen +hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen +päätöksestään. + +Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle, +seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä. + +Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen +sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa: + +"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin +äiti lapsiaan", kuiskasi hän. + +Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä +liikutuksen hillityksi. + +"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen +tehdä, mitä Hän tahtoo!" + +"Mitä tahtoo Hän sitten?" + +"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin +paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on +hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän +ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja +rakkaudesta Hän niin tekee." + +Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että +ne olivat langenneet hyvään maahan. + +"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän +senjälkeen. + +"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja +laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle +makaamaan. + +Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa +kuulumattomin askelin sairaan ympärillä. + +Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän +eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän, +josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun +näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi +hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi +kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille +merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava. + +"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori. + +Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään. +Riitta meni. + +"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat +ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!" + +Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli, +että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut +sairasta miestään kenen hoitoon tahansa. + +"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi +hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja +lähteä pois." + +"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee +kyllä sen, mitä tarvitaan." + +"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli +minun jäädä." + +"En millään ehdolla." + +"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt." + +Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei +Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta +oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana +näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään. + +"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn +ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin." + +Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. + +"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan", +pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta +riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla +itsekkäitä." + +Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan. + +Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä +kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta, +joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli +ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan. +Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne +olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään +Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus +sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli. +Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen +pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää +toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti +liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja +niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan +nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut +Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki +on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee +kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!" + +"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi." + +"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa +hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en +edes sinun tähtesi." + +Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän +suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan +näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni +uudelleen tupaan. + +Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää +häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka +istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että +Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi +mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua. + +"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti +hän. + +Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos +ennen häntä. Elisa oli voitettu. + +Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän +vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta +häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he +saapuivat rattaille. + +Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä +hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua. + +Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi +sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden. + +Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin +tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden +katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen +kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului +kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran +lauhdutti molempain kiihtyneet mielet. + +"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin +menettelin", virkkoi vihdoin tohtori. + +Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui +harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha +mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet +sanat. + +Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori +kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena. + +"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori. +"Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin +arka sinun puolestasi." + +Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi +ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi +ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten +säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt. + +Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka +hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti +pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa +purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä +ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta +juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja +katsoi kuin nuhdellen ajajaansa. + +Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän +milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi +syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän +paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana +kuului silloin sen nuhteleva ääni. + +Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan +ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta +puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan +kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti +voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena. + +"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle", +sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta. + +Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään. + +Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän, +kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää. + +"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa." + +"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti. + +Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa +vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan +saattoi. + +Elisa pudisti päätään. + +"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti. + +"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi +tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia +valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja +ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan. +Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän +Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän +ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan +piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän +päivällistä, sanoi hän." + +Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen +rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon +taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut. + +Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen, +vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen +hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa. + +"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni." + +"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa. + +Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä +leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että +jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin +turha pakina materian sielusta. + +"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän +välinpitämättömästi. + +"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois +karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan. +"Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle +valmistaa." + +"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta +leppyneenä. + +"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?" + +Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän +kanssa puuhaavan. + +"Häpeemäänkö! Ja mitä?" + +"Äskeistä pahastumistani." + +Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas, +kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että +Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi. +Sellainen oli hänelle mieleen. + +"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi. + +"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa". + +"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat +periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä +räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi +elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää." + +"Mutta tärkeimpiä en unhota." + +Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi: + +"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku +suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa." + +"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta +teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä." + +"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen +sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?" + +"Olen -- puoleksi." + +"Mitä sitte vielä puuttuu?" + +"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein +tiedä, rohkenenko." + +"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise +minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani +kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen. + +Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen +ollessa näin leikillisellä mielellä? + +"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi +hän. + +"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on +niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys." + +"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt +ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet." + +"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi +noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen +sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki +korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?" + +Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti +koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään +lievennellä. + +"Olit julma, kun herätit Signe-paran." + +"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta +uudelleen nukahti." + +"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun." + +"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan +jäykkä käytökseltään." + +"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä +paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle +mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa +sattuvan kipeään kohtaan. + +"Ja siitäkö minua soimaat!" + +"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa +ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen. + +"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori. + +"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin +kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi +ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua. +Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan." + +"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?" + +"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä +minussa et mitään välitä." + +"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä +hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin +miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää." + +Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä +vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen +elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä +senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan +etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä, +etsimisen kaiho. + +Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti, +huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi, +oliko hän liian suoraan puhunut. + +"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin +ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni +sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään." + +"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa. + +"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori. + +Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui +hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei +jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa, +niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen +keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin +voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut: +Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset +tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä, +mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti +hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli +joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä +suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä +ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan +mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla +vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa. + +"Mitä ajattelet", kysyi Alfred. + +"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi +Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan +toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli +Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä +heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä +vastakaiun ehkäsi. + +Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman +häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin +nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille +päästää. + +Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan +kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä +jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään. +Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä +entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään +tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut. + +"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On +kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi." + + + + +Kolmaskymmeneskahdeksas Luku. + + +Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia. +Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen +ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan +asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi +hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun +hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli. + +Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet +katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt +omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne +toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata +pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi, +hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin +joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen. + +Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut, +niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten +oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään +hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta +tahoilta vahingonkorvausta. + +Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön +patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna. +Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse +ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä +aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia +tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan +pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel +saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan +kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti +maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin +Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat +näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä +erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla. + +Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva +Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät +herrat sivuhuoneeseen. + +"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua. + +"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson. + +"Miks'eivät suvaitsisi?" + +"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä +kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät +mistään muusta välitä." + +"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa. + +Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat +ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi +päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas. +Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat. +Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli +heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia +istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä +hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan. + +Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan +tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken +mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti +patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei +mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen +jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää +olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani +kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan +vastustamaton, kun niin tahtoi. + +"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla. + +"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä +nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän +oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?" + +"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma." + +"Onko mielestäsi?" + +Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta. + +"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään +vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti. +"Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun +paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun +ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen +kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun +arvollesi." + +"Heitä en edes ajatellutkaan." + +"Ketä sitte? Minuako?" + +"Niin, sinua yksin?" + +Tohtori nauroi epäillen. + +"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi +sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin +että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan". + +Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen +käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään +lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä +näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan +osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset +yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja +se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut +entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät +nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa. + +Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt. + +Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä, +sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita +oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä +tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä +Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin +liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta +Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi. +Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori +milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle +erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja +tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin. +Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta, +ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää +ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli +Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut +hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti +häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi +hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät +tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan +eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin +suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä, +sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi. + + + + +Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku. + + +Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat +elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he +tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin +olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä +kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin. + +Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään +varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt +astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan +saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin +uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän +vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas. + +Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja +kylläpä hän heistä ylpeilikin. + +"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat +luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän +heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa +taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa. + +Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai. + +Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. +Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat +herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat +loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta +kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin +vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli +hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi +aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä +tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen +hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi +hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut, +vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa +perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. +Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa +olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. +Paljon hän oli edukseen muuttunut. + +Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea +tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän +teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian +laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä. +Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin +joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen +sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, +jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti +hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana +Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt. +Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä +annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa +että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus +oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla +esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän +vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa +lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän +iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, +koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat +saattaneet häntä seurata. + +Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut +oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä +hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin +ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin +pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle +porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät +paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, +ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä +oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista +mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. +Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä +ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden +ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta +Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen +valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan +pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi +lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään +kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä +tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta +kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa +suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä +olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä +pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä +tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti +lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. +Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella +sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi +paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin +saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta. + +Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan +Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko +tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin +siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan +halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei +hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin +täytyikin Helmerin tulla mukaan. + +Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha +syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, +joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli +käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden +minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet +lempisedäkseen ja mielienokseen. + +Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin +vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui +suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon +tuostakin kihosi silmään ilon kyynel. + +Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen +arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle +laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. +Korvapielukselle oli pantu pieni kirje. + +Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi +kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä +kirjaimilla kirjoitettu: + + "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen + asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, + kannan ja pelastan." Es. 46: 4. + + Jumala siunatkoon rakasta Isoisää! + + toivoo + pikku Sven. + +Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran +pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän +luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan +kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee +kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi +tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut +Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä +Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon +turvallisesti voisi päänsä laskea. + + + + +Neljäskymmenes Luku. + + +Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti +puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään +kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli. + +Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, +sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi +olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi +odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen. + +Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa +"ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä +sanoa. + +Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen +kotimatkalle. + +Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta +harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa +Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina +niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella. + +"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa. + +"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", +vastasi Kustaa Aadolf. + +Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään +oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan +erottaneet. + +Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain +käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien +olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. +Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, +sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa +sisällisen tilansa. + +He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä +Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. +Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat +olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä +kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut +heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo +kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa. + +"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme +huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui +hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, +että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa +uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on +pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä +kiinni, siinä on minulla turva vahva." + +Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä +soinnahti surulliselta. + +Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet +Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo +vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten +välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat. +Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan. + +"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin +hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen +nähneensä Elisaa alakuloisena. + +"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan." + +Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten +häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut +itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, +ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, +pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa +sisimmästä syvyydestä. + +"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä +tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme +täällä suorittaneet?" + +"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä, +mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme +ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan +puhuu." + +Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin. + +"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, +päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään +onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai +lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja +jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut." + +Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, +mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä. + +"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden +tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", +kysyi hän. + +Elisa katsoi kotiansa kohden. + +"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän. + +"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään +kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa +Jumala sinulle anteeksi." + +"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen +ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä +vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?" + +"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä +kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole +sinun vallassasi." + +"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin +olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä +pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana." + +"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä +hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee." + +"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa +laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia +lohdutuksen suloisuudesta. + +"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin +välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän. + +"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa +Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla +sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen +vastustamishalunsa." + +"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?" + +"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole +Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole +huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut +ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon +leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?" + +"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän +pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt, +hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan. + +"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli +se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa +tavoitteli." + +"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, +ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on +itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan +sana voisi antaa." + +"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää." + +"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta." + +"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!" + +"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, +senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä: +"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen +avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan +on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni +jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti. +"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, +mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet +hänen omansa; eikö niin?" + +"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, +jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät +kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan". + +"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä +on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä +elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat +hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän +lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa". + +"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi +Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli, +ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä +pitäen hänen kättään kainalossaan. + +Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille +ja pappilanväelle. + +Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven +syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven +ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin +paljon kerrottavaa. + + + + +Neljäskymmenesensimmäinen Luku. + + +Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat +iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen. + +Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen +jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat +varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria +luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli +mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, +jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi +ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. +Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita +väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan +lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. +Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan. +Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja +toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori +Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen +sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi +keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan +silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen. + +"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään +tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin +ihmisten välityksellä syntynyt." + +"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta." + +"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti +inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri +arvostelun tehtävä." + +"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. +Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen +mukana nisujakin." + +"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer +Broo. + +"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. +"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei +minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin +kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten +kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka +todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon +raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä +ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet +tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen +pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on +ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä." + +"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan +sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi +tohtori Hessel. + +"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa +Aadolf painolla. + +Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni. + +"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa +alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer +Broo. + +"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja +yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf. + +"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma +uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel. + +"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He +voivat kääntyä ja tulla kuin lapset." + +"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus +kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi +Helmer Broo. + +"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", +virkkoi kirkkoherra. + +"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi +tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen +nimensä alkukirjaimilla. + +"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta +samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon +ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää +rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta +_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta +voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää +_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_." + +Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei +enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan +hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että +monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli +nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään +mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten +ennen, mieliharmin tuli. + +"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän +näköisenä. + +"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen +kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen +teki ihmisille." + +Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan +ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka +alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin +syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää +Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä +räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin. + +"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän. + +"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?" + +"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?" + +"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle +ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja +asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. +Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti +minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että +vastaukseni oli ollut oikea." + +"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, +kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä +enemmän ihmetellen. + +Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi +sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon. + +"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on +Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse +koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa +Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää +vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän +minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes +Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa." + +"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel. + +"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja +kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo. + +Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai +kirkkoherra ensin sananvuoron. + +"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. +"Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita +Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut +oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen +tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi +syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset +huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis +vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus +siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala +sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin +hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on +aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän +ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin +mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin +elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! +Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin +olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman." + +"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa +Aadolf ihastuneena. + +"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut +muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, +filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä +mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän +antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen +johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle +alistettava." + +"Niinpä niin!" + +"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos +hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset +lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan +jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti +haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin +palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa +uskomaan." + +"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. +"Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon +suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä." + +"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun +laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet +saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään +valoon." + +"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. +"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se +äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin." + +"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä +johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori +Hessel hymyillen. + +"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että +minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos +vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en +olisi koskaan Jumalan luokse tullut." + +"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi +kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa." + +"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen +imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois. + +"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntisiä", vastasi kirkkoherra. + +"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori. + +"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi +Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla +ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää. + +"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi +kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi +Juudakselle", sanoi kirkkoherra. + +"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf. + +"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra +mielenkiinnolla. + +"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen +kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan +helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut +vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään +oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. +Jumalan uskollisuus on minua varjellut." + +"Mikä oli ystäväsi nimeltään?" + +"Sven Riise." + +Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat +liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli +unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin +ääni hänet taas todellisuuteen palautti. + +"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä +pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme +enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia +mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka +onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi +on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen +kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden +käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään +kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat +vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. +Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja +eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei +enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä." + +Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta +tahi kiitosta. + +"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen +uskovat", virkkoi Helmer Broo. + +"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele +itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä +enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan +laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua +uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois." + +"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi +kuljeskella edestakaisin penkereellä. + +Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas +oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi. + +"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi +Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä +niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän +voittoon vielä voimassaan." + +"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää. +Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen +kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan +tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan +teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös +Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi +vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen +siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä +kaikkivaltias ihmiskunta säätää." + +Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen +hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, +millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?" + +Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta +malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo +kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja +meni Elisalle vastaan. + +"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän. + +"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi +hän vetäen Elisan käden kainaloonsa. + + + + +Neljäskymmenestoinen Luku. + + +Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa +pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi +aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. +Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli +nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti +satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen +kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä. + +"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin +päivään älä minua takaisin odota!" + +"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut +mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, +mikä ennen oli." + +Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli +ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä +kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi. + +"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa. + +"Miks'en lähtisi?" + +"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti." + +"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että +tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?" + +"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua." + +"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä +sanottu, että hän on heittiö?" + +"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan +kylmästi. + +"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen. + +"Maljojen ääressä?" + +"Tietystikin." + +Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet +uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. +Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan. + +"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!" + +Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään +sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko +sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää +millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon +rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata? + +Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja +miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja +suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan +sitoa. + +"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti. + +Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi +malttamattomaksi. + +"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs +pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa +nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan +kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle +sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän +matkalleen valmistaumaan. + +Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, +kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään +vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan. +Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien +sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti. +"Ylihuomenna olen jo kotona." + +Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä. + +Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran +kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän +lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan +kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. +Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten +peitti hänet metsä. + +"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti +tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä +enemmän tuhlailla." + +"Äiti itkee!" + +Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen. + +Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä +kyyneleitä. + +"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy +oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan. + +"Miksi olet niin murheellinen, äiti?" + +Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina. + +"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa. + +"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika. + +"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi +Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin. + +Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin +kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle. + +Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög +astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi +naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi +poskensa sen kiharaiseen päähän. + +Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä +kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle. +Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku +oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen +iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili +hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan, +kun isä on poissa?" + +"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä." + +"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano _ehkä_! Lupaa oikein +varmasti!" + +"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin." + +Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä +huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana. + +Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä +hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen +miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!" + +Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset +tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. +Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän +kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti +ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla, +kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta +latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet +jo täydessä loisteessaan tuikkailivat. + +Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa +avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. +Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle +itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän +asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, +se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti, +ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin +joutuisivat. + +"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. +Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, +kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla +oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni +Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_ +tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä +voi tehdä. + +"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen +käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden! + +"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele +itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka +uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko +Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy +hänen päällänsä.' + +"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas +ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita _nyt_, niin +kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona! + +"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus +lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- -- ja ette tahtoneet'!" + +Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta +taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen +ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita +sinne ylös katsahtamaan? + +Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin +heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii +sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä. + +Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen +sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa +hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta +maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat +hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja +ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi. + +"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, +vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät +väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä +vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!" + +Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. +Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä +laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, +johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen +tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa +puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat +pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää +jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton. + + + + +Neljäskymmeneskolmas Luku. + + +Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin +lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja +riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli +äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin +kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä. + +He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä +vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä +perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa +hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan. + +"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti +vanha majuri. + +Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani +harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja +selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä +majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa +syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin. + +"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän +raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan +herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä. + +Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut. + +Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, +mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei +kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen +ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin +hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin +nyt sieltä palatessa. + +Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin +oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman +kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen +oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen +keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan +painostavalta. + +Mitähän tämä saattoi merkitä? + +Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi +Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin +ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos +ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään +mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin, +niin pian kuin suinkin pääsi. + +Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. +Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä +salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys. + +Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, +ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla +vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset +putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla +säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei +liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan. + +"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta +pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa +rajuilmaa vastaan. + +Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli +käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö +tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä +apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään +saattanut jäädä! + +"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin +yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen +kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä. + +Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui +kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat +allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. +Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä +kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin +katsella. + +Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin. + +Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli +myrsky tuhonnut. + +Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku +Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä +väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan. + +Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin +tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin +onnistuvan. + +Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän +kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat +hiljaiseen valitukseen. + +"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla. + +Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui +lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi. + +Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti +lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen +tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä. + +"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä +rukoillen että lohdutellen. + +Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei +hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi +vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi +levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä +hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He +voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta. + +Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä +huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus +tunkeutua hänen mieleensä. + +"Paljonko kello on?" kysyi hän. + +"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen +tehtäväkseen. + +"Aamuko on?" + +"Ei, vaan ilta." + +Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen +tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian +sammuvan. + +Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. +Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti +paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina +lähtemään? + +Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli +hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla +ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu? + +"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta +joutuu." + +"Kohta puoli yksitoista." + +Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit +olleet tunnin pituisia. + +Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina +suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen +viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni, +ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä +päivänsä työtä päättänyt. + +Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes +sovituksen sana! + +Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat +jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli +ympärilleen. + +Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi +väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei +tahtonut lähteä. + +"Sven!" + +Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen +kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui +lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa +jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään +pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, +käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat +tarkalleen muistiinpainettavat. + +Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva +Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin +palatakaan. + +Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi. +Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki. + +Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin +että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme +tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä +kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen +rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään. +Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja +myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti +hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä +oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. +Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä +muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä. +Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon +alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, +tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." + +"Äiti!" + +Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin +äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin +puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan +äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan +odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että +kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä +maatessaan jo näytti. + +Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina +levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he +antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän +metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta +säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä. + +Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä +kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen +mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan +kuin äsken. + +Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven +ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin +käynyt häntä niin sääli? + +Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan. + +"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", +virkkoi hän. + +Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä +epäröidä että kummastella. + +"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen. + +Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan +aavistavan. + +"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä +tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä. + +Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen. +Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan +makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti +oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli +ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen +tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja +kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi. + + + + +Neljäskymmenesneljäs Luku. + + +Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut +tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan +ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. +Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei +tohtorille saapunut. + +Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän +pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti +eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin +Elisa odottaakaan saattoi. + +Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko +edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, +jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja +pirteältä. + +Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti? +Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä +ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa +kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän +kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa +kuuluvissa askareissa. + +Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen +vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. +Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan +kummaa! + +Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat +tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän +pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä +katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun +vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä. + +"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli +harmistuneena eteenpäin. + +Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. +Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies, +huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut +tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori +joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä? + +Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma. +Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet +putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla +oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden +kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän +matkalle läksi. + +Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella +rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, +kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja +katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää +kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella. + +"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" +puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?" + +"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti. + +"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", +sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin. + +Ne olivat selki seljällään. + +"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan +tykö." + +Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli +näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta +saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja +outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli +aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut. + +"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla +vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään. + +Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä. + +"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit. + +"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut." + +"Oi, etkö?" + +Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli. + +"Missä Elisa on?" + +Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä +oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti +tohtori hillitä itsensä. + +"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni." + +Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt. + +"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on +kipeä." + +Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän +pelkäsi Alfredin menettävän järkensä. + +"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!" + +Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan +saadakseen kuulla toisen vastalausetta. + +Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein +arvannut. + +Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä +Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei +huoneessa ollut kuin vainaja. + +Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut. +Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen +ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka +sydänten salaisimmat tutkii. + +"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa +Aadolf täällä", virkkoi Kristian. + +Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, +sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. +Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän +tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän. + +Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. + +"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän. + +"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli +nähtävästi huojentui. + +Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja +äidin luokse. + +Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen +käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen +sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos. + +Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta +nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä +verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen +huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon +nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän +aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima +oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen +päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona. + +Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut +tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat, +joita hän nähtävästi oli ikävöinyt. + +Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin +hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako, +joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka +Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien +johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt, +ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja. + +Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta +saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa. +Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena +lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä +leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän +kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta. + +Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi +tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö +vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin +huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän +kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut +näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset +olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole +Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan +rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, +vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran +keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa +tukehtumaisillaan. + +Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä +yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan. + +Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred +Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän +horjua, kova isku oli kallion särkenyt. + +Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel +laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli +edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen. + +"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta +sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut." + +Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli +kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä. + +Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta +myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, +joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa +ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän +varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, +joita jälkeensä jätti. + +"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!" + +Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään. +Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän. + +Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä +häiritsemään? Ken uskalsi? + +Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän +huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan +ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi +nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä +ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin +hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?" + +Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa +silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä +näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus. + +"Äiti, -- -- --, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun: +Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi. + +Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat +värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä +pitänyt itkevistä pojista. + +"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli +kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti +kyyneleensä. + +Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli +sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin. + +"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki +anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän +kerran kuolee." + +Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri +kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana +oli säntilleen osattava. + +"Milloin äiti niin sanoi?" + +"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, -- ei, hiukan ennen se oli." + +"Sinulleko?" + +"Niin." + +"Kuuliko sitä kukaan muu?" + +"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, +ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta +näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, +enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika. + +"Sanoiko äiti mitään muuta?" + +Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa. + +"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää +minun puolestani." + +Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä +isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja +lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää. + +Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas +mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan +hänellekin osoittanut. + + + + +Neljäskymmenesviides Luku. + + +Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät +ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten +täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni +sitävastoin hiljalleen itki. + +Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan +surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf +odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä, +ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja +puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä +säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa. +Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu +maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi +tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat +kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa +on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle +Kristukselle. + +Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan +elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi +elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui +se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään +Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi +puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa +yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen +ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan +toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä +Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän +meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!" + +Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan +ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi +puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi +vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut. + +Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli +yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi +Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen +mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä +paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin +ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!" + +Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen +ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan. + +"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi +toinen heistä. + +"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät +milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat +Herran määräämänä otollisena hetkenä." + +Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti +enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin +perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei +hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten +kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla +tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka +ylensi mieltä ja tuotti siunausta. + +Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko +lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa. + +Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän +oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne +ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin +keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli +hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi +hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset +aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei +ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran +tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli +vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin +halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin +sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan +itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut. + +Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, +esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa +Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut +puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa +oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja +vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät +puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa +ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa? + +Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki +yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen +armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan +Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti +sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen +käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän +otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana +päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse +luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko +myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun. + +Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_, +vaatinut sen Herransa nimessä. + +Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se +ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta +jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät +ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin +erottaa? + +"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani." + +"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta +Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." + +Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri. + +Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, +pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset +puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään +Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen +ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta +sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää +sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun +kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää +vaadit, kuin minkä maksaa voin? + +Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein +epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, +oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan. + +"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua +kotimatkalle ilman sinua". + +"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä +sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti +häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan +lapsia ja sanoi heille hyvää yötä. + +Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut +toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis +lohduttamaan. + +"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!" + +Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf +kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi. + +"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee +minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti. + +"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja +kutsuu sinua sisään tulemaan." + +Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut. + +"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait +vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on +itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa +anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen +kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan +ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä +teiltäsi ja usko Poikaan!" + +"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi. + +"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta +myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot +viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon, +mutta te ette tahtoneet'." + +Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, +niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin +lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen +tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille +tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, +perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan +myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen +mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa? + +Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten +heiteltävänä? + + + + +Neljäskymmeneskuudes Luku. + + +Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. +Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi +sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi. + +Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. +Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään +ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän +kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun +tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen. + +Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin +Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen +syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää +ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa +turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien +edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli +lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. +Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä +äiti oli opettanut. + +Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän +uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren +syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi +olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa. + +Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin +tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita +luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan +lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka +välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän +itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. +Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa, +muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle +selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin +lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan +masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka +ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin +lapsi. + +Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että +hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut +hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti. + +Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa +isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina +hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli +rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja +puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, +että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen. + +Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori +Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan +lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan +fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin +mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän +tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa +eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se +päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös +suureen valoisaan päämaalin puoleen. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58208 *** |