diff options
Diffstat (limited to '59079-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59079-0.txt | 2680 |
1 files changed, 2680 insertions, 0 deletions
diff --git a/59079-0.txt b/59079-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b2f7e73 --- /dev/null +++ b/59079-0.txt @@ -0,0 +1,2680 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59079 *** + + + +E-text prepared by Tapio Riikonen + + + +UUTEEN ELÄMÄÄN + +Idylli erämaasta + +Kirj. + +VÄINÖ KATAJA + + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto, +1909. + + + + +I. + + +Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta +mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka +selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu +olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja +pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin, +kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin. +Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden +rantoja, metsän peitossa pysyen. + +On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö. + +Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan +lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon +tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu, +tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka +polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja +tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat +kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän +tyvi. + +Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset +ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien +alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut +polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä +asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen. + +Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja +heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota +hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on +mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt +ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja +pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa +väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton +kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan +vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin +tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. +Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan +sääskiä ympäriltään. + +Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon +kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen +kirjailija. + +Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat +taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten +jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival +kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään +kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo. + +Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista +koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja +kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan +vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui +hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota +hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja +kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki +kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja +kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan +taloon, jossa levähdettiin. + +Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan +asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus, +pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja +näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään +viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja +kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien +rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden +asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta +kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin +toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään. + +Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta +korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa, +Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja +johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli +hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten +selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli +sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun +oman pellon vilja oli aikoja loppunut. + +Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen +kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös +sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta +siinä kysyttiin. + +Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan +todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä +ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea +jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei +koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista +maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin +näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä! + +Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta +oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän, +kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa +vastaan... + +Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat +hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui, +tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi... + +"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan +taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin. + +Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia +sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin +astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei +taakkaansa mättäälle laskemaan. + +"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat +ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua. + +"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut +kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää +kysymystään niin kauan kuin mahdollista. + +"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä +veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan +oikein mitannut." + +"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa", +muisteli Kaarlo. + +"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä +leveä..." + +"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?" + +"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi +olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte +semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..." + +Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä, +ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä +puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei +Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin +vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka. +Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti +kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin +Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä, +ilonsa ja onnensa. + +Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen +oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut +tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne +Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut +rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren +lapsilauman nuorin poika. + +"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?" + +"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa." + +Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin, +sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään. + +"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle, +minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo +Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä. + +He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet +männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle. + +"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin +siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas. + +Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa +kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta, +erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään. + +Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan +mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia, +näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta +yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea +oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä +honkia ristikkäin, sikin sokin. + +Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki +oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin +Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin +viereen ja arveli: + +"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on +selässä." + +"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä +vuotta jo..." + +Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin. + +"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän +kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin +vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven +lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään. + +Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana +vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy +juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin +näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta +pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä +siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat +maat siellä etelässä..." + +"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin +muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa, +sydänmaalla en koskaan..." + +"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?" + +"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että +Helsingin humu lakkaa kuulumasta." + +Heikkiä nauratti. + +"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta +kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä +kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen +asti..." + +"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään +vierasta." + +"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten +näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun +aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne +silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt +kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä +kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri +tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi... +se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja +järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat +mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei +paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti." + +Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten: + +"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..." + +Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä +Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli +tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut +puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi +vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja +säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan +parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea, +miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli +luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän +havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä. + +Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli: + +"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta." + +Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan, +sanoi Heikki: + +"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode +vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..." + +"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?" +kysyi Kaarlo hämmästyen. + +"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä." + +Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa. +Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt +erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä +oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa. + +"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä +arvelevan. + +Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta +ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja +paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin +lähteistä edempää. + +Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt +mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän +korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne +täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria +syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin +kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan +uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren +luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä +jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi +ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän +näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja +harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin +ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos +sinne eksyisi elämästä! + +Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha. +Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus, +karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä +ilma... + +Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa +entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän +tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika +hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja +tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä. + +Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä +oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee +käsittämään sydänmaan miehen elämää... + +Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka +näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä, +ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja +aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota +heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan +perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata +tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja +pikkurisuja. + +Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi. +Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku +vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen +vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja +paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä. + +"Tämä on siis Illinginjärvi?" + +"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta, +menneenä talvena vasta salvettu..." + +"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..." + +Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen, +saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti. + +"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama." + +"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi +tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön +keskellä, kirkkaan järven rannalla. + +"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu +olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului +rovastikin papereistaan lukevan." + +"Vai Kaihola!" + +Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta +lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut +havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi +ja kysäisi: + +"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä +rannalla..." + +"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki. + +Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen. + +"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä +ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven +yli tahtovansa. + +Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä! + +"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili. + +"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku +öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan." + +Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin. + +"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?" + +Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin, +oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä +kolme poikaa ja kaksi tytärtä. + +"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee +noutamaan", aprikoi Heikki. + +Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo: + +"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen +rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata +semmoisen nimen!" + +"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa +syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta +minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi +välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia. +Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..." + +Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä. + +Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon +tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi +olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut +olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui, +loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä +huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt +kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän +oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen. + +"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille +kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa +ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu +tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa +tyttärelleen. + +Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään +sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi +nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli +miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen +röijyn alta. + + + + +II. + + +He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt +takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä +tavaroita. + +Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien, +koko järveä kullaten. + +Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään +puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän +yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa +sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän +katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin +häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä +venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois +entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven +jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä +kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai +oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän, +rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului +kaukaisista korvista. + +Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se +maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua +kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä +suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja +hyvää... + +Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon +suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä, +jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui +synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta... + +Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja +taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä +rauhaan? + +"Kuinka vanha Eeva on?" + +Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan +enemmän kuin äsken. + +"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista." + +Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli +hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja +pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista +rintaakin pilkisti palanen näkyviin... + +Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui +viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden +ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus +sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa. +Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti +Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista +mielikuvitustaan. + +Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan +mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä +kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä! + +Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit, +eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja +eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!... + +Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli +vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen +heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva +uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän +rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle. + +"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?" + +Mutta Eeva kysyi vuorostaan: + +"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla, +kun tänne arvasitte tulla?" + +"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?" + +Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen +toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut +lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö. + +"Montako on lehmää?" + +"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin, +joka oli paras maitolehmä..." + +"Sepä nyt oli..." + +"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä +löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?" + +Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli +lehmiä. + +Kaarloa nauratti. + +"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta +lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta." + +"Ei taida olla peltojakaan?" + +Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee +oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä +nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa +äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi +hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia +näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli +äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän +inhosi vieläkin äskeistä. + +"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä +on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna." + +Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia +kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi +tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli +nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä? + +"Kirjoja vain ja vähän vaatteita." + +"Onko semmoisia satukirjoja?" + +"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?" + +"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska +kirja..." + +He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen +vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa. + +Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa +myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä +venevalkama porraspuineen. + +Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi +nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea +vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja +avuttomilta! + +Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. +Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut +valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, +jonka musta ovi oli järvelle päin. + +"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", +selitteli Eeva. + +"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!" + +"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä +tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin +tehty." + +Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö +ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli: + +"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy. +Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön +seutuna." + +"Eikö Eeva ollut nukkumassa?" + +"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin, +että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi." + +Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli +likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä. + +"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin +huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä +erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi +hänelle. + +"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin." + +"No, sepä on hauskaa!" + +Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi. +Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin +hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden. + +"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo +ihmettelemään. + +"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen +järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin." + +"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin." + +Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä. + +Samassa kolahti vene porraspuihin. + +Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella +rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa +ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin +keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa +päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä +ikkunaa. + +Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän +vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei +näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä +sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään +Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä +kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei +mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan +ihminen koskaan kulkenutkaan! + +Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän +kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, +outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki +eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola... + +Mitä varten hän oli tänne tullut? + +Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta +havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut... + +Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt +ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä? + +Oli. Niin oli. + +Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, +ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että +hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli +kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, +että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi +kuihtumus ja jäykistyminen... + +Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja +nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen +henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus +kangistunut... + +Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan +tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja +jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut. + +Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa +kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta +palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa +tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka +oli ollut hänen suurin erehdyksensä! + +Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa +muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista... + +Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja +ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen +mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet +toiveet syttymään. + +Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on +koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot +huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; +siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli +saapunut tänne! + +Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä +sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt. + +"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen +palasen." + +Ei hän matkastaan muuta selittänyt. + +Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut +rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo +valaissut hänen pimeää mieltänsä? + +Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys +ruumiin. + +Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen +tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä +ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle +kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, +eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään... + +Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa... + +Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten +valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset. + +Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa +kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä +tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet... + +Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen +sydämessään. + +Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten +mieliksi! + +Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa +hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja +kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä +mitään syntisestä maailmasta!... + +Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen +uneen. + + + + +III. + + +Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten +liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä +olikaan. + +Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot +mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta +hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä +virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen. +Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa. +Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista +ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki +ja meni pirttiin. + +Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli +kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä +mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli, +joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin +Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia. +Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi: + +"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi +vielä jauhotkin kauppiaaseen!" + +Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi +isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö, +laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen +kuin Eevankin. + +"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo. + +"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa." + +Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja +jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille +huivit ja emännälle pakan liinakangasta. + +Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin +hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi: + +"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan +eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä +sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei +taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri +tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt +tullut..." + +"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään +antamista..." + +"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan +myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen... +Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa, +että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään +näyttänyt väsymys vaivaavan. + +Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä +ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät. + +Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi: + +"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät, +että..." + +"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan. + +"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut, +missä olinkaan!" + +"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä. + +"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on +hätänä!" + +"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin +joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi +Kaarloa, että oli tänne hautautunut. + +"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä +täällä mitään kaipaa." + +Heikki sanoi siihen: + +"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä... +Vaikka huomenna jo..." + +"Ei toki... en minä mitään ikävöi..." + +Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset +lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs +täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi +pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean, +louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin +tullessa aamuvarhaisella. + +Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki. + +Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala, +puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä +oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa +mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka +oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme +iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja +miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin +tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä +oli hurmaavaa. + +Pojatkin joutuivat siihen. + +"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli. +"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan." + +"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista. + +"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen +maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!" + +"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan. + +Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista +polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin, +lakitta ja paitahihasillaan. + +Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta +hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi +veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja +heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä +venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli +päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään, +järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan. + +Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja +hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut, +kun oli näin paljon kirjojakin. + +Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle, +otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli +vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki +niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä. +Hän avasi kannen ja luki "Kalevala". + +Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen. + +Äitikin tuli kamariin. + +"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen, +että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se +olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä +Eevalle. + +"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa", +näytteli Eeva ja kehuskeli. + +"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli +välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka +lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa +alamielisyyttä silmissään." + +"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä." + +Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo +oli siihen jättänyt. + +Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan. + +"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva. + +"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki." + +"Tämä tässä on suomalainen..." + +Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä. + +"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut +utelias näkemään. + +"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva. + +"Et saa pyytää. Voipi suuttua." + +"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen." + +Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa". + +"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten +niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras +miellyttänyt. + +"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva. + +"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen +tulleet." + +"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti, +kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään +kuin hauki..." + +"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille." + +Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta +kokoon. + +Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta +varmaan oli ystävä jossakin kaukana... + +Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia +rivejä. + + + + +IV. + + +Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola. + +Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen +yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä. + +Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli +kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi, +nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa +oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön, +jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli +nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan +luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa +uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää. + +Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat +omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat +liikkeellä. + +Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua +silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania. + +Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia +voimia. + +Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa +mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis, +niin luonnollinen ja suora!... + +Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon +mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin +ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli +lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä... + +Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli +nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä +havaita. + +Ja taas hän kirosi itseään. + +Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään +muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin +alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei +ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä +oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen +rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi. + +Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta, +kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan +tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi +heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi +kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta +Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja +solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat +käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa +avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko +Eeva?..." + +Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen +sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän +muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän +ystävällisen talon ihmiset... + +Ja kiireesti hän riensi pois. + +Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa! + +Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että +veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta... + +Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen +mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, -- +kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi... +Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä +notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen +silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää... +Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen +onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten +lakkaa... + +Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas +lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään +ärsyttämään? + +Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut +tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään... + +Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle: + +-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja, +saastainen halu, mutta minä olen minä... + +Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen, +häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa. + +Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan. + +Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan. +Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä +pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli +navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut +kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä. +Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen +jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään +polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea... + +Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt +polveaan hameensa peittoon... + +"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle. + +"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?" + +"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä +kuluu." + +"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?" + +"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania." + +Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi: + +"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!" + +"Ei niitä täällä ole paljon." + +Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja +posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli +keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen +pulleat, sirot pohkeensa takaapäin... + +"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..." + +Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli +melkein Kaarlon viereen... + +"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen +sen heti..." + +Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen. +Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi: + +"Huomenna sanon..." + +Ja hän asettui toista lehmää lypsämään. + +"Miksei nyt?" + +Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen. + +"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun +järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa +aamuin, illoin." + +"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka +olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle +valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo +häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen. + +"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään +kuokkamaalla..." + +Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla... + +Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin... +niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin +viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut +nähneensä... + +Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja +halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän +oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat +ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei +hän nähnyt tytössä muita piirteitä? + +Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen +entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_ +asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä +kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä +maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli +aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt +lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!... + +Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös... + +Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran +alla lihavassa kuusikkokorvessa. + +Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi, +hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen +pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää, +männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät +nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea. +Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta +näytti. + +Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla +ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi +tähkällä. + +"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä +tynnyriin", selitti Heikki. + +Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei +tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo... +tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia. + +Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen +poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki +repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois +tieltä. + +"Riskejä poikia te olette!" + +Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki +tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta, +rasittavasta työstä? + +Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää, +ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon +tyytyväiseksi. + +"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä +talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä +meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on +vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni +laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi +heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina +harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on +tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty +on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt, +latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt +teille juttelen..." + +"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään +alkaneet", kehoitti Kaarlo. + +Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää". + +"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki. + +"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti +Kaarlo. + +Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin +oli kuin himmennyt. + +"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon +viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada +tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän... +huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten +heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin +täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo +niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se +olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta +äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin +lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa +oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se +meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..." + +"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja +mieli heltyi. + +"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään +suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä +ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..." + +Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti, +aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja +selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen +rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä +vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä! + +Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja +kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi? + +Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt +eikä tiennyt! + +-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä +näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää! + +"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa +koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää +kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada +peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän +perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä +kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen +hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka +ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..." + +Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin. + +Hyvillä mielin jatkoi Heikki: + +"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi +leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää +koko talveksi..." + +Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat +ilosta, kun hän katseli peltojaan. + +"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään +elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo. + +"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala +huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt +teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt +kauppiaaseen mitään..." + +"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi +Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja +kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä. + +He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli +kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan +pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä. + +"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin +on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon +Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta +milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta +näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö +hiuksella..." + +"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia +opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta? + +Ei muistanut mitään oppineensa. + +"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia. +"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä +hautoa jäseniään..." + +Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin +ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain +kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin +repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä. + +"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle +mennessään. + +"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki. +"Varmaan maisterikin taas saunaan..." + +"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!" + +Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta +ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä +hajaantuen järvelle päin. + +"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki. + +"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!" +vastasi Kaarlo. + +"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee +talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..." + +Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä +ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään. +Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta +sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista. + +Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan +hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä, +lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan +ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä +ja aloittaakseen uutta elämää. + +Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli +päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa +kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän +pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta +kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai +perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli +matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden +aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen +ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset +olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa +niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan... + +Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja +kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli +uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi +suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet. +Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen +novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän +ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän +aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista +romaaneista... + +Työ oli tuossa vasta alulla! + +Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän +paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli +erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja +vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä... + +Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli. + +"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat. + +"Menenpähän levähtämään jonnekin." + +He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan +maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas +Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille... + +Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään? + +Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi +sydämessä kuin vetten viri... + + + + +V. + + +Oli lauantai-ilta. + +Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet +yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä +suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet +kotia. + +Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita +päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta +aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran +taakse. + +Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat +tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia. + +Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä. +Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että +tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki +tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran +kuuli. + +"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on +lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt +kyetään..." + +"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti +Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo +meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet +oikein hyviksi ystäviksi. + +"Vaikkapa lähdenkin!" + +"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki. +"Eipä taida piimä lystää..." + +"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se +Kuveroja?" hän kysyi sitten. + +"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista +viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti +Heikki. + +"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!" + +"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos +sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..." + +"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty", +luetteli Akseli. + +Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen +maitoa, sanoi Kaarlo leikillä: + +"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko +homma..." + +"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..." + +"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja +Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet +kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana. + +"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta. + +"Eipä juuri." + +Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli +niinkuin vanhat miehet. + +"Entä eikö Eevan tee mieli?" + +"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?" + +Eevan silmissä vilahti kuin ikävää. + +Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne. + +Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua. + +Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa +joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin +ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa, +sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne +metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse. + +Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut +Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa. + +Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut +siihen mitään vastausta. + +Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli +yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi +Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan... + +Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään, +lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen +viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli +lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään... + +Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä, +joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä... +hänen on yksin ikäväkin... + +Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen +ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen... + +Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se +oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin +sinisiin silmiinsä... + +Mitä se lienee ollut? + +Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo +ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden +kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista +seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät +pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet. + +Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi +perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä +ymmärtävän mitään... + +Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi +puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään... + +Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi, +ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa... +Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi... + +Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle +ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut +tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä +kesävieras... + +Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi +kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton +alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen +puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon +äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen +sydämeensä. + +"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan. + +Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli +suloisempi kuin koskaan ennen. + +"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä +uudestaan. + +"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi +aikaa..." + +Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen +pehmeä. + +"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän +vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää +olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan, +paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi: + +"Mitä Eeva tahtoi?" + +Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen: + +"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota +kirjaa lukeakseni..." + +Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja +täynnä. + +Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista +hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään +lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi: + +"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on +suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen +koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin +lukea..." + +Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli +sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien +silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen +arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset +olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle. + +"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei +olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen +lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä. + +"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet." + +Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen +kirjoihin päin. + +"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä +kapsäkistä..." + +Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti +sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta +Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt +kädessään. + +Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon +rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin... + +-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei +minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan +koukun!... + +Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi: + +"Tämä on se kirja, jota halusin..." + +Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa +tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua. + +"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa +minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita +kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä... +Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on +jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on +vasta Jaakon päivä huomenna..." + +Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen +saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo +olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet +sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan +Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. + +"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja +asetti molemmat kämmenensä niskan taakse. + +"Oikein paljo kiitoksia!" + +Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan. + +"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi +nyt! Nukkukaa rauhassa!" + +Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos. + +Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi +ja lämpimästi. + +Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset +tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin +yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä +sopimattomaksi! + +Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen, +viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä +toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti +alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta... + +Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta +sänkyyn... + +Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli +aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan? + +Ei, tuhannen kertaa ei. + +Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt +pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä +tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen... + +Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä +iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut! + +Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko +elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan +vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle +valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta... + +Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle +hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä +koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren +liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat, +sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin +väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä... + +Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei +tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut; +hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa +mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva +usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli +kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen +uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää +kirjavarastostaan... + +Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli +kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli +kieltänyt... + +Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat +puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä +muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen +hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä +hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla... + +Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä +ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu, +sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata, +mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon +varteen! + +Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut +sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti +väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa... + +Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle +itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt, +kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven +ympärillä! + +Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli +ajatellut! + +Nytkö vasta hän sen ymmärsi! + +Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui +niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt +vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat +tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja +katsellessa... + +Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja! + +Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui +katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean, +kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko... + +-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin +kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... +-- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen +kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman +matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se +tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan +valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri +nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva +uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt... + +Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä. + +Mutta ehkä nyt oli kohdannut! + +Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä +kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin +äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet +olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan +valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät +kuin helmet... + +Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen... + +-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin +rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä +sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki +väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois +sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette! + +Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen +ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko +loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot +silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia, +tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan +ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua +yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen... + +Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan +koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän +järvelle... + +Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko +mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti, +hiljaisesti riemuinnut? + +Ei muistanut hän tällaista. + +Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat +katajahavuilla ripotelluiksi. + +Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen +juhlatunnelma valtasi hänet. + +Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua +lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin +lukua. + +Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai. + +Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä, +mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa +vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa. + +Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia +lehditetty? + +"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko", +sanoi emäntä. + +"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä", +sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa +saapi leikata ensimmäiset kylvöt." + +"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo. + +"Elokuun kymmenes päivä." + +Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja +kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä +kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin +tuli runsaasti. + +"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun +ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista +kesää ei minun eläissäni ole ollut..." + +"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli +emäntäkin. + +Kaarlo ihmetteli. + +Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut +parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen +paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella. + +Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin +tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen +jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti. + +He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona +siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää, +josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle. + +"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?" + +"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua +valmis..." + +Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti +niitylle, Kuverojalle päin. + +Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä. + +"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi. + +"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin +jänkillä ja saajoissa." + +"Tuolta kuuluu ääniä!" + +He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne +tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei +tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko +kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat: + + Tuuli neittä tuuitteli, + aalto impeä ajeli + ympäri selän sinisen, + lakkapäisen lainehisen. + Vuotta seitsemän satoa, + yheksän yrön ikeä + vieri impi veen emona; + uipi idät, uipi lännet, + uipi luotehet, etelät, + uipi kaikki ilmanrannat -- + itkeä hyryttelevi, + sanan virkkoi, noin nimesi: + "Voi, poloinen päiviäni, + lapsi kurja kulkuani! + Jo olen joutunut johonkin, + iäkseni ilman alle, + tuulten tuuiteltavaksi, + aaltojen ajeltavaksi." + +Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja +näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa +lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita, +punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta +pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä. + +"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva +taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan." + +Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa +punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti +häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta +loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat. + +"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja +suuria!" + +He lähtivät kaikki pihaan päin. + +"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin +pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille +Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin." + +Kaikin kuuntelivat suu hymyssä. + +"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä. + +Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja +punastui. + +"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli +Akseli. + +"No, Eeva saa kirjan." + +Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen +kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi. + +Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään. + +Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt, +mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti. + + + + +VI. + + +Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa, +josta kuljettiin yöksi kotia. + +Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi +mukana. + +Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken +muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein +joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta. +Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä +kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää +tietoja tahtoi. + +Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan +seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli +niin pitkä matka. + +Nyt olivat menossa Hanhisaajoon. + +Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista +järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen, +louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja +laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä +järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja +kiilteli sieltä sylien syvyydestä. + +He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin +haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen +kuvetta noudattaen kiveliöön päin. + +"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden +kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva. + +Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin +opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia +lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka +lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja +muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä! + +Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon +riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku +väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten +kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku +vaati. + +Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli +ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä +kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki +itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet +kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään +paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta +väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä. + +Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin +joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää +ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin +muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa +kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva... + +"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä +Hanhisaajoa. + +"Oletko koettanut?" + +"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma." + +Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot. + +"Koetahan sanoa!" + +"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin +oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären +tarina..." + +"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui +naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä." + +Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä. + +Hetken kuluttua arvosteli Eeva: + +"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se +Kaarina ollut!" + +Ja taas hetken perästä: + +"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka +kerrankin sen näkisi!..." + +"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja, +verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..." + +"Sinne minä nyt tahtoisin!" + +Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin +salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva +kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen. + +"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä +äänellä. + +"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..." + +"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei +nyt tänä kesänä..." + +"Mihinkä Eeva ikävöitsi?" + +"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..." + +He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa +ja näkivät niittomiehet. + +Akseli huomasi heidät ensiksi. + +"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi. + +Niittäjät seisahtuivat katsomaan. + +"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli. + +Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin +kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata +miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan +samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin +että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He +viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen +auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo +kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti, +sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan. +Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat +avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan. + +"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi +heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa. + +"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun +viikatteeseenkin." + +"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli +Heikki. + +"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin +ja risuihin kompastuin..." + +"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa +opettaa." + +He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli +eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui. + +"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän +luvun "Kalevalasta". + +"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo. + +"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi +Eeva. + + "Kussa pohjasi jalalla, + kalahauat kaivaeli; + kussa ilmaan..." + +kuului Akselin ääni edeltä. + +Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja +pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla. + +"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja +Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille. + +Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo. +Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat +saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen +somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin +alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä. + +"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!" + +Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan +kämmenellään. + +"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä +Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan. + +"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!" + +"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'" + +"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat. +Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi." + +Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle. + +"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta." + +Eeva katseli hämmästyksissään. + +"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!" + +"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne +ajatellutkin antaa..." + +"Mitä minä sitten teille annan!" + +Eeva näytti kovin onnettomalta. + +"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä." + +Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva +laski katseensa alaspäin. + +"No, nyt se runosi!" + +"Mutta se on teistä." + +"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun +tänne ikkunan luo..." + +Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka +Eevan veret muuttuivat. + +Eeva alkoi: + + "Kerran kesän alussa, + juhannuksen jälkeisenä, + kulki kauas Kaiholaamme, + kiveliön kuuluville, + mies meren takainen: + saapui valon vallitessa, + päivän öitä valaistessa, + taivon tähtein piilotessa + alla siintävän sinisen. + Silloin saapui siro, sievä, + kävi kaunis Kaiholahan. + Siellä tyttö, tyhmänlainen, + mietti mit' on miehiänsä, + kun on kirjoja kosolta, + pitkä pino painettua. + Mietti maata mennessänsä, + aamuin aina aprikoien: + saisko sairas parannusta, + jos sais kirjaan kurkistella, + käsin käyä 'Kalevalaan'..." + +"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..." + +Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä +monenlaista. + +"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?" + +"Ne ensin..." + +"Ei mies itse vähääkään?" + +"On se lopussa sekin..." + +"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti +semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut. + +"En minä sitä ole kirjoittanut..." + +"Milloin sinä olet sen sepittänyt?" + +"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut." + +He olivat pitkän aikaa ääneti. + +"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..." + +"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon. +Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin +tahtoo..." + +"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä +tehdään..." + +"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!" + +"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä, +kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..." + +"Ettepähän tekään ole paha..." + +"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä +olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen +kuin muut tytöt..." + +"Enkö sitten ole semmoinen?" + +"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole +suudellut tai muuten..." + +"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?" + +"Ilman vain." + +Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa. + +"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!" + +Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä. +Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän +varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi: + +"Tosiko se on tuo sinun runosi?" + +"Tosi se on." + +"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..." + +Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti +painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja +vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva +oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja +suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan... + +"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle +niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette +minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..." + +Hän heltyi niin, että pillahti itkuun. + +"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..." + +"Lähtisitkö sinä minun kanssani?" + +"Lähtisin minä..." + +"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..." + +"Ette te voi minua pettää..." + +"Mistä sen niin varmaan tiedät?" + +"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä." + +"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?" + +"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..." + +"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?" + +Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman +hänen otsalleen. + +Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää. +Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä... + +Rakastiko hän Eevaa? + +Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä +aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että +entinen elämä oli vain pahaa unennäköä... + +Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen +mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen... + +Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili +hukkaan menneistä vuosista... + +Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne +takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata +takaisin viekoitusten ja viettelysten teille... + +Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja +ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja +kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja +rikkaus... + +Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva +rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne +Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois +maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat. + +Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan... +näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne +olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä, +huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi! + +Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa +ihmetyttäisi kaikkia... + +Ja kaikki häntä ihailisivat... + +Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka +olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään... + +Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta +tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva... + +Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen +vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä, +mutta se oli tervettä ja rauhallista... + +Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat? + +Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa +hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista +sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli +teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia +haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin +se oli? + +Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin +salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa +ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään +ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti: + +-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään +olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut +takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä +on onnelani, ja elämäni paratiisi... + +Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän +karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton +ihmemaa! + +Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli +heidän voittonsa ollut... + +Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli +viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva +ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä +virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta. + +-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on +nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle... + +-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat +jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni! +Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että... + +-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei +kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan +huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä +lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö... + +Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan +täyttäessä hänen sydämensä. + + + + +VII. + + +Pohjolan kesä on lyhyt. + +Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa +taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja +luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys. + +Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä +valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein +käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka +tietää sen mutkikkaat polut. + +Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja +ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä +ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin +hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin +puhtaana. Nyt hän sen tunsi. + +Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa +herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä +koskaan voisi tulla takaisin... + +Mutta nyt voipi. + +Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa +peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää +kuin navetan takainen pelto. + +Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään. + +"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. + +Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa. + +"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata +lypsää..." + +"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella +kirjoitan..." + +"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..." + +"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..." + +Eevan silmissä ilo aivan salamoi. + +"Kun olisi talvi oikein lyhyt..." + +"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa +saatte..." + +"Niin, niin..." + +Heikkikin tuli siihen. + +"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja +vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan +ennen saanut..." + +"Saatte leipää koko talveksi?" + +"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt... +kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla." + +"Eipä ole hallaa näkynyt..." + +"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin +jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen." + +"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?" + +"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen +kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat +kertoneet Aapolle..." + +"Missä Aapo ne kohtasi?" + +"Aapo on käynyt linnustamassa..." + +Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta +päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä +olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän +sanan. + +"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte +tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli, +lisäämässä koivuja riihen pesään." + +Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli +riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja +ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan. + +"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli. + +Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran +saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita. + +"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä +iltana." + +"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui +leikkaamaan. + +Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli +jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto. + +Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja +Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret +lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui +taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi +sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista +rotkoista ja pohjattomilta leviltä. + +Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän: + +"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä +tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..." + +Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla +pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo +vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi. + +"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää +ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin +vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää, +mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se +nähdään." + +He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli +kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut +koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin +pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän +kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat +kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä +ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi +solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä +ihmisiä. + +Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle: + +"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla +hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki +viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla +kylmä keskellä kesääkin..." + +"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo. + +"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen +heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä +tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen +pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..." + +He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen. + +Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo +kypsyneet. + +Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan. + +Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan. + + + + +VIII. + + +On vielä varhainen aamu. + +Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan +uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee +syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla. + +Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen +rantahiekan reunalla. + +Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja +paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle, +työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja +Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle, +mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita. + +Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat, +kun vene loittonee rannasta. + +Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja +Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja +koko hänen olemuksensa on alakuloista. + +"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa. + +"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee... +Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..." + +"Ja sitten se talvi..." + +Eevan ääni on surullinen. + +Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset +tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa, +josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että +ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän +nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos +se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa... +jos hän ei enää jaksaisikaan... + +Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen, +väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko +siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran +pyörteeseen joutuu... + +Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää +vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee +niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa +kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä +syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan. + +"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän +näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen +perästä. + +Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa +aika sydänmaan mieheltä. + +"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan +tuntenut itseäni näin terveeksi..." + +"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet." + +Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan. +Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta +itkuun. + +"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös." + +Mutta ei huvita sekään poikaa. + +"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä. + +"Varmaan tulen." + +Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen +hento povensa kohoilisi tuskasta. + +"Jos te ette muistakaan minua!" + +Eeva puhuu hiljaisella äänellä. + +"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo +kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..." + +"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin +silloin käyn kirjettä kysymässä..." + +"Niin tee. Silloin siellä jo on." + +Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä +näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta. + +"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo. + +"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi +alottaa." + +Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit +rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla +kantaakseen. + +"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!" + +"Nepä ne." + +Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun +hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen. + +"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!" + +Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä. + +Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat, +eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja +risut. + +Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että +siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja +vaarojen lakia järven ympäriltä. + +Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle, +jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo +korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli... + +-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja +sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi, +nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä... + +Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan +päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä +päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä... + +Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos +vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi +viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää +jaksaisikaan tulla takaisin... + +Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei +enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi... + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59079 *** |