diff options
Diffstat (limited to '59105-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59105-0.txt | 7144 |
1 files changed, 7144 insertions, 0 deletions
diff --git a/59105-0.txt b/59105-0.txt new file mode 100644 index 0000000..87f76a7 --- /dev/null +++ b/59105-0.txt @@ -0,0 +1,7144 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59105 *** + + + + + + + + + + + +JEAN-CHRISTOPHE VIII + +Ystävättäriä + + +Kirj. + +ROMAIN ROLLAND + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1919. + + + + + + + +YSTÄVÄTTÄRIÄ + + +Huolimatta menestyksestä, joka kangasteli Ranskan ulkopuolella, parani +ystävysten aineellinen asema hitaasti. Säännöllisesti tuli vaikeita +aikoja, jolloin oli pakko kiristää nälkävyötä. Vahinko korvattiin +siten, että syötiin kahta vankemmin, kun saatiin rahaa. Mutta ajan +pitkään se oli kuihduttavaa ruokajärjestystä. + +Tällä hetkellä oli heillä jälleen tuollainen "laihain lehmien" kausi. +Christophe oli ahertanut puolen yötä saadakseen valmiiksi erään +järjettömän nuotinkopioimistyön Hechtille; hän oli mennyt levolle +vasta aamun sarastaessa, ja nukkui kuin tukki ottaakseen valvotun +yön vahingon takaisin. Olivier oli lähtenyt varhain kaupungille: +hänellä oli tunti toisessa päässä Parisia. Noin kello kahdeksan +soitti talonmies, joka toi heille kirjeet ylös heidän huoneistoonsa, +ovikelloa. Tavallisesti ei hän huolinut viipyä ovella, ellei se pian +auennut, vaan pisti kirjeet oven alta sisään. Mutta nyt, tänä aamuna, +kolkutti hän itsepintaisesti. Christophe heräsi kesken uniaan ja meni +äristen avaamaan; hän ei viitsinyt kuunnella, mitä talonmies hymyillen +ja pitkäpiimäisesti jutteli hänelle jostakin sanomalehtiartikkelista; +hän otti kirjeet katsomattakaan niitä, vetäisi oven kiinni, mutta ei +vääntänyt sitä lukkoon, ja meni jälleen makaamaan ja nukahti heti kahta +makeammin. + +Tuntia myöhemmin hän heräsi uudestaan, hätkähtäen, sillä hän kuuli +askeleita huoneessaan; ja ällistyksekseen näki hän nyt sänkynsä +jalkopäässä jonkun vieraan olion, joka tervehti häntä juhlallisesti. +Muuan sanomalehtimies oli tullut kursailematta sisään, kun ovi oli +auki. Christophe hyppäsi vimmoissaan sängystä: + +-- Mitä te tänne tunkeudutte? -- huusi hän tulijalle. + +Hän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa, +mies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät +nyt keskenään asiaa. _La Nation_-lehden reportteri halusi haastatella +_monsieur_ Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt _Le Grand +Journalissa_. + +-- Mikä artikkeli? + +-- Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan +sitä hänelle. + +Christophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä +niin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt +hänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa, +sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa +unista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea +kovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit +Christophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin _monsieur_ Krafftista +aikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä +nukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi: + +-- He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut? + +Reportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa +tehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi +niihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja +katseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä +sivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään +jo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta +huolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan +tehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä +kamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo +originelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen +että raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan +kynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon. + +Mutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut +olla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea +jälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka +ainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi, +ja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe +aikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi, +puolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja. +Työnnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla +tuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset. +Hän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut +hänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen +aivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden +mestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia. +Sanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla +suoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri +Arsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti +jo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja +tahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta +matkaan. + +Kymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä +koko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin +viisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli +iso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset, +puhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa +silloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan +hän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies, +rahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala, +intohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että +hän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä +Ranskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden +menestys ja _salus publica_ olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa +liittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä +vääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen +jonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä +voinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän +olla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon +päivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana +nostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala +loi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään +voinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä +ja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja +potkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti +mihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin. + +Sinä päivänä oli hän "tehnyt" Christophesta neron. + + + + +Olivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun. + +Olivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka +inhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti +velvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli +kuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen +kunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi +vaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on +tuomittu kuolemaan. + +Kun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien +arvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin +mitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime +aikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella. +Hän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa +ja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus, +mystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut? +Oliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että +Christophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa? +Siihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan +tuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin +muoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille, +jotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen +observatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä +se tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee +alinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä +ilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista; +siinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen +_Nescio quid majus nascitur Iliade_, joka purkautuu sitten määrätyllä +hetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi, +että moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin +uuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä +fanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen +ensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta +vastuunalaisia. + +Niinpä oli Olivierkin osaltaan syypää _Le Grand Journalin_ artikkeliin. +Hän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi +Christophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä +tiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, +ettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille; +hän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta +kun _Le Grand Journal_ urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti +sillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä +kahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat, +Christophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu +varovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä +intressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä +merkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle +hirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran +oli saatu vauhtiin. + +Kun Olivier tunnilleen mennessään näki _Le Grand Journalin_ artikkelin, +oli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut. +Ainakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti +edes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot, +koettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin +kirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti +suvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden, +tekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen +muilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen +täytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin +ennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä. +Mutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä +vain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä! + +_Le Grand Journal_ lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen +elämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi, +vapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan +alta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan; +-- (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!) +-- sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka +näytteitä se ei tuntenut yhtään, -- ei mitään muuta kuin joitakuita +vähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi +ensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut +häpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut +laisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän +puhumalla hänen tulevista aikeistaan -- nimittäin aikeista, jotka +olivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta +Christophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen +Christophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät +artikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen +kuvan Christophesta, "tasavaltalaisnerosta, -- kansanvallan suuresta +säveltäjästä". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen +aikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia +ja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua, +säästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat +hänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä +olleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli +sivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen +ollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen. +Kun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii +aina kysäistä itseltään: --. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi +yhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen: +-- Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti +kun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän +masentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden +sanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle. +Christophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän +ajatteli: + +-- Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan! + +Noin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella. +Hän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä +oli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei +ymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli +sanonut ja tehnyt. + +-- Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin +saanut parempaa. + +Christophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa: + +-- Entä viinit... Minä olen holkkinut joka väriä! + +Olivier keskeytti hänet ja kysyi, ketä siellä oli muita vieraita. + +-- Vieraita?... En tiedä. Siellä oli Gamache, mukava mies, suora kuin +kulta; Clodomir, artikkelin kirjoittaja, mainio poika; kolme, neljä +sanomalehtimiestä, joita en tuntenut, oikein hupaisia miehiä, kaikki +erinomaisen ystävällisiä minulle, kunnon miesten kermaa. + +Olivier ei näyttänyt liioin uskovan Christophen vakuutuksia. Christophe +kummasteli, että Olivier oli niin vähän haltioitunut. + +-- Etkö sinä ole lukenut sitä artikkelia? kysyi hän ystävältään. + +-- Olen kyllä. Entä sinä, oletko sinä sen lukenut? + +-- Kyllä... Nimittäin, silmäilin sitä. En ennättänyt oikein. + +-- No, jospa nyt lukisit. + +Christophe luki. Ensimäiset rivit nähdessään hän huudahti +kummastuksesta. + +-- Oh, mitä roskaa! sanoi hän. + +Ja hän nauroi haljetakseen. + +-- Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät +ymmärrä mitään. + +Mutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian +mieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin +muovata "tasavaltalaista säveltäjää", siinä ei ollut mitään järkeä... +No, olkoon nyt tuokin jaaritus... Mutta että hänen "tasavaltalainen" +taiteensa asetettiin "sakastitaiteen" ja hänen työnsä ennen häntä +eläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, -- (hänen, joka imi voimansa +juuri noiden mestarien hengestä), -- se oli jo liikaa... + +-- Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!... + +Ja sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä +kyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai +vähemmän, -- (paremminkin vähän kuin paljon), -- sillä he osasivat toki +ammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, -- mikä oli pahinta, +-- hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä +vihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!... Ei, sitä, +sitä hän ei mitenkään voinut kärsiä... + +-- Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe. + +Olivier tuli väliin: + +-- Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä. +Huomenna, kun pääsi on levännyt... + +Christophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin +sanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi +ainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun +kirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia, +missä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli +asianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin. + +-- Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin; +oikaisu ilmestyy huomenna. + +Olivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän +Christophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin: + +-- Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä +päivällisillä? + +-- En, en, vastasi Christophe nauraen. + +-- Oletko varma siitä? + +-- Olen, sinä pelkuri. + +Olivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan +rauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin +rastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen +päähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät +hänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan +he olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle +on tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se +ilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen +huolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus, +jolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät +voineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja +hummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies, +pelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki +terveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten +parisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen +mukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että +Christophen _Gargantua_ hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. -- +(Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää +lavalle _Faustin kadotus_ tai _Yhdeksän sinfoniaa_.) -- Christophe, +joka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston, +sai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti +käskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden +ministeriölle. -- (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä +hänen orjiaan.) -- Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten +omituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa _David_ äskettäin oli +muutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin +jäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten. +Gamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut +Christophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien +ja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän +arkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan +sanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään. +Mutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat +ne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden +kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo +tarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala +hänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä +edessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina +panetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa +temmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä +tuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että +sanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies +sanoo väittelyssä aina viimeisen sanan. + +Kaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen +varomattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä +ei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle +sellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä, +että moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti +tarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin; +ja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis +kiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa +lehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka +saattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta +isänmaastaan! + +Christophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen +seuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden +reportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa +rakkauttaan _Deutsches Reichiä_ kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi +hän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. -- Hän puhui nyt +vanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija +pani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä. + +-- Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen. +Oh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä? + +-- Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia +taisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä +jakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten +saappaiden nuolijan. + +-- Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille! + +-- Hyvä, tee sinä samoin. + +Christophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä +kohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan +rauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin +alinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa, +ei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän +puhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen +tuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen +ystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset +käyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita +tunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän +Christophen sangen nurjalla mielin. + +-- Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier. + +-- Taas, vastasi Christophe masentuneena. + +-- Sinä olet siis aivan auttamaton! + +-- Pitäisi panna telkien taakse... Mutta tällä kertaa minä lupaan, että +se on viimeinen kerta. + +-- Tietysti, -- kunnes tulee uusi... + +-- Ei, nyt se on viimeinen. + +Seuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen: + +-- Tuli vielä yksi. Minä ajoin hänet ulos. + +-- Ei saa mennä liiallisuuksiin, vastasi Olivier, Ole viisas heidän +kanssaan. Ne elukat ovat sangen ilkeitä. Puraisevat, jos puolustaa +itseään... Heidän on niin helppo kostaa! Ne käyttävät hyväkseen +pienintäkin sanaa, jonka tulee niille hiiskuneeksi. + +Christophe löi kädellä otsaansa: + +-- Oh, hyvä Jumala. + +-- No, mitä nyt? + +-- Minä sanoin hänelle ovea sulkiessani... + +-- Mitä? + +-- Keisarin sanat. + +-- Keisarin? + +-- Niin, elleivät ne ole hänen, niin jonkun hänen läheisensä... + +-- Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla. + +Christophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä +täydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut +päässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut. + +Tiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa +lehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun +ranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli +musiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta +sanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin +pihoilla. + +Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään, +että _Le Grand Journal_ suojeli Christophea, oli muille lehdille +riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut +myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät +olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset +säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä, +että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin +"näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi +tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä +askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe +lahjakas musiikkimies, mutta -- (Goujart saattoi sanoa sen, koska he +olivat ystäviä), -- hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän +ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän +oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat +hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää, +arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle +karhunpalveluksen j.n.e. --: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). -- +Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi +halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli +_vulgum pecus_ muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta +Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä +häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä +säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta +Olivierille -- (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) -- +He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi +heitä luotaan, -- totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden +rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on +vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. -- +Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan _Le Grand +Journalin_ artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka +puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät +surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista, +uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, -- +Christophea, -- Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi: +he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi +miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin +turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ +olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän +suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä +sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan, +tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi +voinut vastata heille: + +-- Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle +leipää? + +Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin +ainakin: + +-- Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys? + +Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet, +juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan +miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä +apua jollekin köyhälle taiteilijalle: + +-- Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen. + +Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut +heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli +päättänyt elää. + + + + +Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän +ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. -- Mutta se loppuikin +jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä. +Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut +suinkaan: + +-- Hän on _Davidin_ ja _Gargantuan_ tekijä, + +vaan: + +-- Ahaa, _Grand Journalin_ muusikko!... + +Se oli kuuluisuutta. + +Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle, +jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton +tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten +uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet +vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä +tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista: +tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä, +ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän +arveli alastomuudesta näyttämöillä, -- ja eikö hän uskonut, että Saksa +oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe +nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä +ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin +päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään. + +-- Sinäkö? kysyi hän. + +-- Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät +tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä +uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella! + +-- Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli +elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä +vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta +koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä +oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä +idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen +ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei +enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän +keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita. +Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen +pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan, +vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita, +äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja +värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä +palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista. +Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia +suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen +sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja +sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin +monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän +jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä +stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin +typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy +ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä +nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon +kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai +se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka +menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää +muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin, +tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi +kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan, +parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli +kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut, +mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä +huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä +mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa +koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin +oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan +kuormattu aasi. + +Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten +takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä +vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki +naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka +eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät +rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein +pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun +alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa +vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä +omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä, +parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa, +pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien +keskinkertaisuuden mukainen. + +Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo +tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti +siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli +joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien +hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki +ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan +Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän +olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei +tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa +hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset +eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun +he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli +nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla +olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se +vaasiin; -- linnun: saada se häkkiin, -- vapaan miehen: tehdä hänestä +joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen. + +Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän +välittänyt ainoastakaan heistä yhtään. + + + + +Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja +ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on +viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin +ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen, +vaan siihen jäi Olivier. + +Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta +räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa +lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt +hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa +vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita +Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska +halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon +tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä +omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet +silmukkaansa. + +Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat +aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot +kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin +talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan +kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen, +sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan +faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis +elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja +samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän +kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, -- +Frühlingserwachenin, -- Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais. + +Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen +perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin +lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri, +avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman +työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto +oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista +rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen +parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin, +mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt +muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta +kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan +toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi +asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen +hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta +turhantarkkuutta. + +Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen +kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat +kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta +ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti +riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan, +viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton +taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän +ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani +vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei +ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos +ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen +heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän +kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli +suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, -- +lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta +saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein +sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä +ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä. + +Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he +kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista +mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi +päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan. +Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään +haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia +opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän +kuuli ympärillään, -- (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin +arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen +pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo +ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. +Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen +rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen. +Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se +kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta, +kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä +soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee +tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan +poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä +laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin. +Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin +ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten +takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista: +siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!... + +Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä +siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli +nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen +tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä +vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa +valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja +ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten +ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä +kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä +tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat +näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa +oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian +sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta +niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista +kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään +tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä +kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti +pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki +hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti; +heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä +noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien +likarapakkojen poikki, -- saamatta tahraa. + +Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian +selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat +hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän +löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, -- ne runokirjat nimittäin, +jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku +tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin, +katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin +tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin. +Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken, +mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja +mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän +huolellisesti, että löytyisi... löytyisi se... Ah, ei löytynyt mitään, +mutta oli joka hetki löytymäisillään... + +Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen, +selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet +Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita +turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät +toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei +mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon +naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään +rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain +vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat, +opettajan isällisten silmien edessä, -- hän oli sangen lauhkea ja +ylen kohtelias vanha pappa, --, imupaperiinsa sellaisia värssyjä +kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan +järkyttyi siitä: + + Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées, + Boire dans vos baisers des amours insensées, + Goutte à goutte et longtemps!... + + "Anna minun pusertaa sinut syliini, + juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta, + tilkka tilkalta ja vitkaan!..." + +He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua, +jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia +sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet +opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä +aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä. +Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman +sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan +ainekirjoituksesta huonon numeron, -- kukin omaltaan tietysti: sillä +siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli +heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia +ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen +neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa. +Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun +voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen +hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa +kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia +mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin +opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota! +Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi +hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää +opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri +kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva +pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa +hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät +toisiltaan hiljaa: + +-- Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti? + +Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset +ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit, +rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai +vielä eläviin kirjailijoihin: -- Mounet-Sully, Samain, Debussy, -- +silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa, +kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa +heti toteutetut pienet intohimot, -- alinomainen tarve "pikiintyä" +lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa. +Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä +todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino, +jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan +muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat +kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät +mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa +kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän +kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka +oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan +ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia +tyhmyyksiä. -- Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin +nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset +typerykset -- (sellaisia olemme kaikki olleet) -- ovat heittäytyä +toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta +Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline +raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän +tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin +yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle +rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne, +kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut +parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli +ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän +tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen +kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän +itsekseen: + +-- Jos menisin sisään! + +Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä. +Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi +hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään +sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen +hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja +toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa. +Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään +selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka +itsensä tuntee, on kahta hullumpi. + +Jacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät +häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja +joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan, +mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, +mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle +on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä +rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia +muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa +hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin +tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän +aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan. +Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä +kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö; +mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien +kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon, +joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja; +sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian +jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä +suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei +temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua +sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä +on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään. + +Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin +yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita +todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina, +kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä +ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli. +Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista +ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin +se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi. + + + + +Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, -- mutta se oli +liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta +Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli +kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen, +eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään +ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki +sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten +joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi +ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä. + +Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä, +jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan +ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan +mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He +pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi +kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle; +eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen +pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä +tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä +puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja +hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään. +Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa +oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen +hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu +hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin +säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui +erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän; +hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän +näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä +ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä +se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen +lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei +ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä +omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt +kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs +kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin +hän, -- (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen +miehet), -- joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi +hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään +aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa +olla sitä tietämättä, taikka, -- (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin +kuin sisarkin), -- sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi +illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja +toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin, +ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko +ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia +itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista +luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut +erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia, +historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja +sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen +alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita +eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat +osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin +olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä, +kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt +teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen +näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut +tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän +kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja +neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen +ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei +hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi, +iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa +kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, -- tuntematon hänelle +itselleenkin, -- kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo +tähän aikaan kalvaa häntä. -- Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä +muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin +heitä. + +Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä +surua vailla ja onnellinen, -- ja sehän oli aluksi hänen tavallinen +mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi +tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten +olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä +kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi +kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, -- näillä +hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!" +vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle +pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana! +Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja +äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian +tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta. +Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän +Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi, +että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski +kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään. + +Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse +silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että +millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat +laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään. +Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista: +hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta. +Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli +todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä. + +-- Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen! + +-- Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin +polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään: + +-- Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi? + +-- En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi... +Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo. + +Jacqueline oli epäuskoinen. + +-- Oletko sinäkin sitten onnellinen? + +Martta hymyili surumielisesti. + +-- Olen. + +-- Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen? + +-- Etkö sitä sitten usko? + +-- Kyllä. Mutta... + +Jacqueline keskeytti. + +-- Mitä mutta? + +-- Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä. + +-- Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta. + +-- Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en +ensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä. + +-- En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa +meitä voimaan kaikenlaista. + +-- Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline +levottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon. + +-- Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä +tavalla sinä tahdot. + +-- Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon. + +Hän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt +koskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin +laulun loppukerto: + +-- Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin. + +Martta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi: + +-- Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti +hämillään: + +-- Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin +yhdentekevää. + +-- Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään? + +-- Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi +päätänsä. + +-- Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja +rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä. + +-- Mutta jos ei minua rakasteta? + +-- Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin +onnellisempi. + +Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi: + +-- Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa. + +Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen +ommella. + +-- Pikku raukka! sanoi hän taas. + +-- Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline +levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin +onnellinen. + +-- Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka! + +Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan. +Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen +muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa +ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin, +pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen +runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän +keskinkertaisuutta. + +Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten +yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa +kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen +kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa +Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä +vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään: + +-- Oletko sinä sairas? + +Martta vastasi: + +-- Se ei ole mitään. + +Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla +viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni +häntä kovin katkeroituneena torumaan. + +-- Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan +väsynyt. + +Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy! + +-- Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä +minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi +nurkasta. + +Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin +herra Langeais ripitti häntä tuimasti: + +-- Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo +nais-parka on hyvin kipeä! + +Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli. +Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää, +että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia +kuukausia. + +Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan, +kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia +kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni +hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline +ajatteli: + +-- Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin +tyyni... + +Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta +kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus +hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei +ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin +kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen +kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin +vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin +olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti +häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan +olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin +kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita +kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän +aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta +hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset +pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi +kotiinsa, kuollakseen. + +Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui +hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli +ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi. +Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei +olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu +harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti +uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä +noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton +oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota +vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti +he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin. +Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat +uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi +uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä +personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset +seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä... Jacqueline rukoili +kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä +kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä +tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän +nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa +kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut +tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen. +Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja +hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet +inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta. +Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja +sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi +muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli +sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle +kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla. +Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka +ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse. +Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti. + +Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva +Langeais oli saanut vieraan, -- erään muotimaalarin, korean, mutta +sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein. +Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä +kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan +hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita +nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät +kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun +raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea +puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla: + +-- Oi, rakkaani... + +Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta +tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen, +juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja +tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui, +että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen +toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset +katseensa, joiden ilme verhoutui heti. -- Tämä keksintö sai hänet +suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka +oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista +kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti... +Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!... Taipuvaisena +liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka +ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti +painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä +entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt +elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden +tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli +aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi +häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän, +sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista +säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti +silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, -- että hänen isänsä +tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se +oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi. + +Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut +vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää +täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan. +Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä +hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista +rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen +muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta +peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin +merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen +kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon... Oh, pois tästä maailmasta, +millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!... + + + + +Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen +odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman +Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin. + +Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä +talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä +hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan. +Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: -- +Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa; +hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden. +-- Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten +ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka, +että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea, +teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen +puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen +iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo +hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli +rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa. +Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe +hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin +osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet +ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei +myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin +kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento, +jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa, +siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa +kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli +Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä +luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen +ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta. + +Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan +puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja +hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi +Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier +Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän +pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan +Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier. +Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei +huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän +puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti, +vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline +keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa +myöskin Olivier oli osakkaana. + +Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle +pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan +Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen +kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta +hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä +riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli +samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt +itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen +kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien +kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei +pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka +hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli +hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä +koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin: +-- kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen +ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla? + +Eräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän, +että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä +olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi +hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa +väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin +lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin +että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se +ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan, +muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi +ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää; +hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe +sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä +haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden +parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt. + +Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän +selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan +alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi +hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä, +välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe +kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän +puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan. + +-- Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt +makaamaan? + +-- Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää +väsynyt. + +-- Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että +sinulle teki hyvää, ettet tullut. + +Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja +kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että +vedet vuotivat hänen silmistään. + +-- Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua +puijasi. Kyllä osasivat vehkeillä! + +Tästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat +haaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana +hautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden +asiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta +kummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa +päämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään. + +Christophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen +luonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen +kanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea +typerillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa +oli, millainen hänen moralinsa, j.n.e. + +-- Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline +raivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä. + +Ja Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt +huomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier +nyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi +vielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun +Christophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti +häntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe +näki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään; +hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin +jokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti +tämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen +tyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän +kieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka +oli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja +Olivierin kahden kesken. + +Mutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi +olevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän +oli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin +silmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten +hänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan. +Christophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli +ollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta +rakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa +piili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään. + +-- Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen +erään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön. + +Hän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin +tulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut +rohkeutta puhua. Hän ajatteli: + +-- Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä. + +Ja vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin +luottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että +Jacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja +jollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline +tahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi, +mikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa +hän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä +moralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä +niin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten +hänkin, ja joskus melkein... niin, olisi tahtonut tulla rumaksi, +saadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri +hänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui +ja janosi... Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline +kalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon +liikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei +Olivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta +yhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan +huoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana +istui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret +ristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän +istui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut +hievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin +liikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan. + +Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali +äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan +häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin -- (ja +millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä +itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa, +kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen +Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi +oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma +itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän +kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut. +Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä +tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa +ystävänsä rakkauden tietä. + + + + +Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä +Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja +Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä. + +Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi +huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden +kävellä rauhassa kahden kesken. -- Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä +toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli +vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier +Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin +muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa +oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier +Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi +saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun +näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että +ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta. + +Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti +liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän +äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä, +hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin +hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei +enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään: + +-- Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin +sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli: + +-- Kuka on tuo mies? + +Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras. + +-- Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä. + +-- Ja rakastanko minä? + +Ei hän sitä tiennyt... Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän +oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi +hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa, +riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se +hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria +kohtaan melkeinpä vihaa. + +He menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten +puiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin +askelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat, +täynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat +maamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita +ja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein +sammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä, +joita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut +henkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli +kylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän +sydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä, +huvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista +harmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He +istahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja +Olivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia. + +-- Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin. + +Ja hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet. + +Hän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen +päänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella: +hän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!... He itkivät hiljaa, +kuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin +matalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja. +He ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet -- niin, mitä kaikkea he +ehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille +koko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu... + +Hetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja +yhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen +harrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa! + +Jacqueline kysyi: + +-- Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi: + +-- Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet? + +Jacqueline vastasi: + +-- Christophe on sen minulle kertonut... Sinä olet kärsinyt kovasti? + +Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu +voidakseen vastata. + +-- Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline. + +Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta +Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli +itkenyt, itkenyt nääntyäkseen. + +-- Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään, +olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka, +rakastathan sinäkin häntä? + +-- Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat. + +-- Oi, kun he olisivat täällä! + +-- He ovat täällä. + +He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat +hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa +tihkusadetta. Jacquelinea värisytti. + +-- Mennään sisään, sanoi hän. + +Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen +kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen, +ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten +kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen +polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti. + +Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä: + +-- Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier. + +Hän oli jo unohtanut Christophen. + +He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään. +Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin +uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi +hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan +hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli +tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi: + +-- Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain. + +He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä +hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti, +he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös +ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä +ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena, +mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi +Jacquelinelle: + +-- Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti? + +He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti +jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan. + + + + +Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä +Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä +hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe +joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja +rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen, +että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan +leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin, +yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen +epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt +oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato. +Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen, +joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle +vanhalle neidille: + +-- No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan +päälle olla kuolematon sielukin? + +-- Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään, +puoleksi vakavasti; -- varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta +naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa. +Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka +nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali +olento... Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö +rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden +kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset, +omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää +ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin, +kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan +vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin +jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin +poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt +enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä +kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua +ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään +noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen +pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa. +Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni +sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän +valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja +liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi +olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri +taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen +kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se +onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies +kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita +elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne +hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus +olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies +saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista +synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin +ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että +hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen +on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää +rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen. +Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä +harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri... Ja sitäpaitsi: minä +puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla +on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, -- +ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi: + +-- Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta +Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä +rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun. + +-- No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin +paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä. + +Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään. +Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että +hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli +ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä +se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli +sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa +sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis +takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan +muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se +oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle +alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan +ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta +itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja +jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla +lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran +häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen +omaksi ilokseen häneltä hyvää?... Kuitenkin hän suostui sulhasensa +suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa, +saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden +tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä +ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt +hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän +lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon +mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko +olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän +ihannetta kohti... Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki +oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä +oli! + +Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri +mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut +muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja +tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli +vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten +tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja +eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti +kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä +ja miehensä. + +Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa, +alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus +teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan +sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri +tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön +tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä +uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään, +mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja +ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka +oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita +rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina, +romantisena ja kuitenkin älykkäänä -- (niinkuin hän itsekin oli). -- +Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli +hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa +Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti. +Jacqueline nauroi ensin ja sanoi: + +-- Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos +menisin hänen kanssaan naimisiin. + +Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli +hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti, +ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta +Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin +kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista. +Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja +nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe +astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä; +ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea, +lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja +sanoi: + +-- Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä +tahdon. On tehtävä skandaali. + +Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää +Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona. +Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta +nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali +siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi. +Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi: + +-- Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä. + +Olivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden +syyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui +Christophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä: +ennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia; +Jacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen +isänsä luokse puhumaan heidän puolestaan. + +Oivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra +Langeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti +kohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä. +Vähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä +kunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut +taipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia. +Christophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä +pistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta +kuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään +ja sanoi: + +-- Minä pyydän teille vakuuttaa, ettei tämä vierailu, jolle olen +tullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä +itseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla. +Mutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt. +Unohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä +puhun. + +Herra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan +itsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli +naurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs +pitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä +oli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin +oli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka +hän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen +edessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut, +nimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko +kohtauksen... Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä +kouristi... "Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä +hänelle, hupakolle!..." Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa +kuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän +saattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään; +näin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa +erkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa +kuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli +heikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti +Jacquelinille: "Ei!" taivutti hänet nyt sanomaan: "Saat." Mitäpä selvää +meillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa. +Tärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä, +että Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin... Kuten sanottu, hän +myöntyi. + +Häiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään +yöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden +viimeisistä hetkistä. -- Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä, +yhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa +junan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella. +Mutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt... Christophe +koetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin +hajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen: + +-- Kuinka sinä olet jo kaukana. + +Olivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että +hän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä +hetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja +sanoi: + +-- Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani. + +He istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen +puutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen: + +-- Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet +Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen +häntä. + +-- Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä +vielä... + +Hän keskeytti. + +Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen: + +-- Ja minä vielä -- panin sen niin pahakseni, niinkö!... + +Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi +vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta +välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan +ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut +sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä +hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä +siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia. +Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla +sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon +katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä +luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja +vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla. +Valtio rekisteröi, se ei yhdistä. + +Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan +Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä. +Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti +pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja +kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja +salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä; +hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen +tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin +hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti +häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra +Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli +hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä, +eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli +liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän +katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut +silmiään häneen. + +Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais +saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina, +näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään. +Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä... +Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli +hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja +mihin?... Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta +kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään +esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat +päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei +peloita... Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan +varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on +niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan... + +Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat +yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti: + +-- Nyt me olemme leskiä kumpikin! + +Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka +hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja +kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta +siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan +ajatteli Christophe: + +-- Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen. + +Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat +sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet +jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja +perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä +siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen +ja sanoi hänelle: + +-- Rakas, oletko nyt tyytyväinen? + + + + +Christophe kirjoitti usein ystävälleen, -- hiukan liiankin usein. Hän +sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän +vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan. +Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut +levoton heidän ystävyytensä kohtalosta. + +Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä +sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä _Le Grand Journalin_ +suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että +hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli +ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta, +että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig +XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin. +Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt _Hymnin +Ægirille_, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin +tämä hänen suojelijansa, _Le Grand Journalin_ pomo. Sillä tällä +toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan +Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat +mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa +hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi; +ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja +vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole +sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi +poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja +tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat, +jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun +tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen +tottelevaisen ajokoiralauman. -- Christophe ei ollut mies, joka +suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä, +että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään +piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle, +että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän +kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää +librettoa, jota sen tekijä, muuan _Journalin_ ensimäisiä kirjanpitäjiä, +koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin +kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa. + +Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt +maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi +olevansa "_paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen +hukkaa itsensä toisten laumaan_." Liian monet pitivät hänestä +kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja: + +"_Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa +yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista... Hartaasti itseensä +keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen +luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen_." + +Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan +asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n +perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut. +M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa +toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli +nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli +lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen +kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut +silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin; +mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta; +sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin. +Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta +näiden naapuriensa luona. + +Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi +samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja +vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen +alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, -- +väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin, +ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä +koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen, +oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa +vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me +Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä +rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat. +Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä +oli niin järkevä vaimo: + +-- Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan +häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos +hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin +tuhon oma. + +M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella +äänellä puhua muista asioista. -- Christophen käynneillä oli entinen +hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän +nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten +läheisyydessä. + +Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni +Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin +saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt +päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta +vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa +ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän +oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät +kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu, +pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät, +niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei +korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle. +Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin +käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa +vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä +äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka +mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui +siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi +yleensä kaikki uutiset, mitä _Musicopolis_ tiesi. Cécile tuli toimeen +niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin, +joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin +tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja +urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja +nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä. + +Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle +hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, -- +osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta +taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä. +Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa +kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se +tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut +viikkokausia, -- niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei +ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa +taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito. +Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä +toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen +elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen +mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli +hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan +kipeä. + +Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei +ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä, +ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi +mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti +turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty. +Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia +tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi +elää, ei päivästä päivään, -- (sillä hän oli ekonominen ja eteensä +katsova), -- vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei +vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä +voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti +kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien +osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä +hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta +uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään. +Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin +Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei +heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan +tai heidän nerollaan? + +Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut +vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia. +Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa +ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa +olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat +vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne +häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa +kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta +niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta +kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun +esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili +tyynesti ja oli tyytyväinen. + +Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen +soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni +hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä +kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla +kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua +johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen +ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua +muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai +tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä +vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta +mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; -- ja koska hän +ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan +tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, -- niin kukaan ei häntä +huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan +ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat +olisi häntä keksineet. + +Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö +viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja +samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän +tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi +_Le Grand Journalin_ joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä. +Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin +pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen. +Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta; +hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän +ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten +taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja. +Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut +jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei +kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin +hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes +kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää +vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä +kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies, +vastasi hän: + +-- Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy +tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei, +niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä +kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin +kovaa kakkua. + +-- Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä +sitäkään, jatkoi äiti. + +Cécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä, +joka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen +ja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen. +Sitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein +tiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi +kotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin, +mitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he +rakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin +Cécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa +syntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin +rauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin. +Kiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe +ajatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi +oven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren +miehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo, +ja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa +toiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa +ärhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja +paukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän +sanoi Christophelle: + +-- Niin... se oli veli. + +Christophe ymmärsi hänet: + +-- Ah, vastasi hän... Tiedän sen... Minullakin on sellainen... + +Cécile otti häntä kädestä, syvästi säälien: + +-- Teilläkin? + +-- Niin, sanoi Christophe... Ne ovat niitä perhe-iloja. + +Cécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät +viehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen +silmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen +elämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut +tällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave, +mikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli +toivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi +olla aina maalla, -- jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi, +milloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista +se elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita; +parempi oli maata, -- ja tehdä töitään... + +Ja odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään +pikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä +kanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa. +Huvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla, +laadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi; +ja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä. +Mutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan. +Hänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin. +Sitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan. + +Cécilen vieraana ollessaan soitatti Christophe tuolla tytöllä. Hänestä +oli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui +varsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen +tunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä +oli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän +pakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia _Liedejä_ +tai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää +vauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe. +Cécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin +sattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei +ole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. _Filomela_ -- (Christophe +kutsui häntä sillä nimellä) -- jutteli joskus musiikista Christophen +kanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla; +hänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja +pianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät +soittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista: +talous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe, +joka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun +porvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa +keskustellessaan. + +Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät +vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin +tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle +Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista +myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä +kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi; +Cécile sanoi hänelle: + +-- Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna. + +Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä +vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä +ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen +sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden +minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti +myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen +sieluaan. + +Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia +ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä +elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä +sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin +menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan +tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän +ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät +artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden +tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa +oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia, +ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä +kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä +maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat +nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat +olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä +taiteilijoitakin, -- muun muassa eräs säveltäjä, -- jotka eivät olleet +onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä, +saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia, +kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia +Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään +ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti +ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli +nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun +hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja, +joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli +näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat +suudelleet Christophen _Liedejä_; ja kukin heistä ajatteli tahollaan: + +-- Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät. + +Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen +ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja +joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa +vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka +lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin +kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan. + +Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen +näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa +katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi. +Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta +pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään +ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden +ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy +toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla +eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka +ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian +pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin +täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että +ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen: + +-- Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte +mennä! + +Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin +suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta +suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä +elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä +ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta. + +Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät +kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai +vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle, +jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja +sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata +jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema +periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me +juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme +syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään. +Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli +palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin +nuori kuningas, Rafael, äitiyttä _Trasteveren_ madonnissaan. Kuka +tekee meille nykyään _Madonna della Sedian_ sävelillä? Kuka luo +meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei +Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa +kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten +saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä +tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka... + +Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli +nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti +pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka +äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä. +Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat +sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin, +sellaisia kuin vanhat saksalaiset _Liedit_ ovat perussävyltään. +Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista, +vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista +oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia, +iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä +sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin _Liediin_ riittää; +mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei +hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä +taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä +rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan +_Messuja, Aamu-_ ja _Iltamessut_. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja +melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa, +sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen +ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy +uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy +ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta +tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja +sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin, +sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa _Lied_-mestarien melodiset +lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan +Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin +fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen +mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet +sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin +_Lied, Singspiel_; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat +painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. -- Tehkää samoin. +Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte +sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan? +Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne +ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa +lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä, +jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa. +Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta. + +Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään +musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen +etunenään kirjallisissakin asioissa: + +-- Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa +ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka +ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden +ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse +ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten +pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on +syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään +rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka +osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on +ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän +riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja +jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään; +se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja +jälleen hänestä meihin... Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman +ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja +öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja +kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä +päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän +kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin +nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille: +puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei +puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se, +sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä +teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi +lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki. + +Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman +pilkallisesti: + +-- Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan +niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen +kuoliaaksi heti matkan alussa. + +-- Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe. +Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei +ajattele!... Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin +että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain +huoli voitoistasi... Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin +pääsemään... + +Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli +pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän +aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta +kuin häntä. + + + + +Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken +muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun. + +Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat +toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen +toisensa... Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he +toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He +kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on +pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä +tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti +ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on +vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten +antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat +heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä... + +Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te +tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla +ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn +silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella +riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden +kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut, +huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, -- oi, mitä jää +sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää +teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut. + +Päivät kaikki samanlaisia... Suloinen sarastus... Unen syvyydestä +kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla +hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä, +katselevat toisiinsa ja suutelevat... Nuorekasta aamuisten hetkien +raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume +talttuu... Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka +pohjalla humisee öitten huuma... Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa +kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain +poppelipuiden suhisevan lehdistön alla... Unelmia kauniina iltoina, +jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti, +käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia. +Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva. +Tähti lentää ja kuolee, -- sydän hiukkasen värähtää, -- kokonainen +maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin +varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa. +He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat +puhelematta... Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä +hetkellä!... Jacqueline huokaisee ja sanoo: + +-- Miksi minä sinua rakastan niin?... + +Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet +erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty +opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He +eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä +kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin +skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti +toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin +ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret +parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet: + +-- Te muut, te ette tiedä mitään... Jacquelinen hajamielisistä +ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja +epätarkkaavista silmistä saattoi lukea: + +-- Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!... Milloin tästä +nyt pääsee kahden kesken? + +Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän +väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa +kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut +toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä +he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he +pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat +he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin +kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He +mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui +miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud, +Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja +Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla +toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar, +kihlattu, vaimo ja rakastajatar. + +Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten +hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin +oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja +huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin +tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain +kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä +ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty +yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni +erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline +ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki. +Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä. +Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset +asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina +elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa +ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee +katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja +riemukkaassa unessaan... + +Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi; +mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän +meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi. +Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan. +Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin +ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He +eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat +kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät +lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia +niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia +toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan. +Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt +Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista +ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut +Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen +paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä +sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti +Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili +Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa, +taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä +ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta +Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista; +hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa +Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää +hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut, +että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät +liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka +oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa... Rakkaus on nuorille sydämille +liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla? +Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta +pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi +hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä, +mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta +ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo +kuolemattomaksi... Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli +hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa. +Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua +aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti +hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka +tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan +onnessaan. + +Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana +tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee +paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on +tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!... Onni on pelkästään tuokio +kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän +heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa... + +He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden +pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi, +ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas +oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli +liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat +toivoneet. -- Ja heidän sydäntänsä kouristi. + +Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen, +jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli +jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi +kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta +kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet +pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline +sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän +itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän +koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä +eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt +äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, -- (saavutetun ja jo +sivuutetun) -- pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, -- (ja +ehkäpä entinenkin toiminta) -- oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet +sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se +lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti +siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille +mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin. +Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän +huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut +kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen. +Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään +hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen +luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten +kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa +meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja +silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn +elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten +nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus. +Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan +ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa. +Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli +suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei +tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä +paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo +virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin +herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen +rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui +Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen. + +Kerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen +nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili +heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä +askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää +tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan; +mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton +kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan +kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin +kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja +kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet +toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua +eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui +viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli +auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla +toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät +hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen +olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan: + +-- Jacqueline... + +Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen: + +-- Niin? + +-- Etkö tule tänne? + +-- Minä tulen. + +Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti +lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He +eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt. +Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he +olivat itkeneet. + +Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa +sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat +he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He +syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se +helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään, +ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti +suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai +hänet nimitetyksi toimeen Parisiin. + +Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja +sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt +mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet +sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät +menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja, +Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat +nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin: + +-- Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva? + +Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä, +miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he +paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina +oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä: + +-- Pikku, rakas Olivier... + +-- Rakas pikku Jacqueline... + +-- Minun on niin ikävä lähteä. + +-- Lähteä mistä? + +-- Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme. + +-- Ja mennä minne? + +-- Jossa olemme vanhempia. + +-- Jossa olemme yhdessä. + +-- Mutta emme rakasta enää niin koskaan. + +-- Yhä vain enemmän. + +-- Kukapa sen tietää? + +-- Sen tiedän minä. + +-- Ja minä tahdon. + +Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen +toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline +pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n +hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen +valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin +vanhanaikaiseksi röyhelöksi. + + + + +Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä +eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he +olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi +hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin +saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa +saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä +tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta +jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin +mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole +enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut +naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä: +hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni, +hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut, +eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier +ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki +Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta +eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut: +hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään: +se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati; +ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin; +hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin +ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita, +mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui +siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli +asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä +selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä: +silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen +ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia +vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline +lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä +pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten +kotiinsa, oli hän surullinen. + +Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen +onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden +kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet +sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen +ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien +valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline +uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin +meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa +olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin +ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja +ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan, +niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin +hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi +Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki +vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä +muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa, +kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät +vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen +sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka +eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle +yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset +viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän +kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä +sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen +vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän +oli valinnut hyvän osan. -- Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän +sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan +valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen +omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina +paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin +vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui +siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin +tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista +maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään +sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut +niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi +vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen; +mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin +silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui. + +Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa +Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän +läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut +muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja +hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon. + +_Quivi trovammo Pluto il gran nemico..._ + +Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan +leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui +Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin +kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen +sanat rahasta ja hän virkkoi: + +-- Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi. + +Jacqueline ivaili häntä: + +-- Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa! +Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan. + +Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että +Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut +tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. +Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-, +kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet, +mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen +toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat +sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline +oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan +kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi +töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan +unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi +sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, -- +ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta +joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys? +Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä +Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli +sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi. + +Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä +oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja +rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet +sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut +ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty +ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, +jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat +tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita +huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa +muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois +ajatuksista... Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri +onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen +rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä +ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta +tulee ensimäisen hellyyden jälkeen... Rahan saannin helppous oli +lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla -- (sillä nyt, kun he +olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) -- erääseen ryhmään rikkaita +ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen +jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä. +Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin +hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton +vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi +vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi -- että hänen täytyi +-- olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa; +sellainen _aurea mediocritas_ ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli +unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää +ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta. + +Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan. +Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei +ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen +elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt +siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt +voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei +ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, +taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, +taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan +voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin +ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, -- +(ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten). +-- Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä +se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä +uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt +kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät +kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut +uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka +kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja +katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta +häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen +kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen. + +Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se +hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan. +Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen +hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja +kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan +ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä +enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä +rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan. +Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen +paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen. +Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että +toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki +tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden +saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä -- +tai välinpitämätön -- jaksaakseen sitä vastustaa. + +Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä +voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen +ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin +he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan, +rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier +sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se +aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut +mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään +vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä, +puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys +kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen +oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta... +Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on +itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta, +kun se on oman onnensa tavoittelemista... Hänen oli mahdotonta +suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä +hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut +ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut. +Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne +olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan +oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti +hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle. + +-- Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä +hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen. +Minulla ei ole siihen kutsumusta. + +Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen +satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka +oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta +kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin +hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. +Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet +häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan +alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. +Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä +toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, +joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan +hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina +tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä +rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa +oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. -- Sekä hyvyys +tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka +oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat +vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen +terveyskuurin jälkeen paremmin. + +Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka +kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin +kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei +hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan +oikeuden, -- (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja +järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), -- se, että toisilla oli +enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä. +Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan +hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko +hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt +oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden +verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun +reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan +selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta +kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin +ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä +sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti +ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma +pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää; +ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa, +johon hän oli lapsena noussut. -- Kuitenkaan ei hänen nykyinen +positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin +hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. +Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka. + +Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa +itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään +kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta, +siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta +onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan +oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin +monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy +olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa +näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita +lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan +kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä +hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät +aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat +muita, tai etteivät rakasta muita, -- ajattelevat alinomaa itseään, +sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan +onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät +aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren +kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja -- +kärsivät... Heille pitäisi sanoa: + +-- Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella, +kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen! + +Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki +heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät +pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi, +täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos +heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he +sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman +kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana +ilveilynä. + +Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko +olla heitä surkuttelematta? -- Jacqueline-raukka oli todellakin +viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka +ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto +oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa +vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, +täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti +kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän +oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys +muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen +rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa. +Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista +asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka +on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen +ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä. +Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne +yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän +rappeutuu, -- ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä. + +Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi +perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella +yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen +uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko +sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä +hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta; +ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä +varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen +oli? Mitä petosta!... Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka +Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata +itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä +elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään, +joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti +hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi +hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti; +hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän +kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa +villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi +omasta itsestään... hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä +enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut +urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai +väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys +eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. +Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti +hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin +monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, +tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen +intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen +pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee +elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. -- Kuitenkin olivat Jacqueline +ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei +olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät, +antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa +houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. +Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. +Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin +voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen +turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän +elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea. + +Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe +tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi +ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline +käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa. +Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin +närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan +ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla +maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut +Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli +hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla +oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen +ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin +itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan +auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään: +pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe +alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään; +ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että +Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa. + +Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli +vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä +nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies. + + + + +Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman +ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa +kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli +hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen +elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin +asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella +muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että +hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä +loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo +kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi: +tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä +saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut +ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ +ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli +saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, +kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin +olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä +päästäkseen ennalleen. + +Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta +tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle +riittää. + +Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun, +ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana +suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei +rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän +näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi; +hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus. +Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada +tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä. +Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen +muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa +eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud +tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan +surullisesta ja sanomatta hänelle: + +-- Te ette juuri enää tapaa toisianne? + +Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja +hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen +asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi: + +-- Milloin vain halutaan. + +Rouva punastui ja sanoi: + +-- Oh, en tahtonut tungetella. + +Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä: + +-- Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa +karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin... +Ei, me emme tapaa enää. + +-- Eikä hän teille kirjoita? + +-- Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään. + +-- Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä. + +Christophe nosti päänsä pystyyn. + +-- Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan +surullisia hetkiä. + +M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella: + +-- Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on? + +Christophe vastasi: + +-- Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä: + +-- Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen +ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen +onnellisempi. + +-- En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä +uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa +ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi, +olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä +ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen +jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja +nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista, +muuten se ei ihmisistä ole kelvollista... Jos uhraus on teistä surua +eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen +arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman +itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa +suolle! Te ette ansaitse elämää. + +M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä +hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi: + +-- Hyvästi. + +Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen +hänelle jonkin asian, ja hän huudahti: + +-- Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan +itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän. + +M:me Arnaud vastasi: + +-- Ei, minä en voi... Kiitoksia teille... + +Ja hän lähti. + +Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut +itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen +luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän +pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet +surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen +elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka, +että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän +tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin +erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen. + + + + +Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa: +harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli +muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo +nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt +ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa +ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista +aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain +psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä +perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän +proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen +hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman +kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen +jälleen sopi tämä Goethen sutkaus: + +"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa." + +Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt +runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty, +matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta +jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen +enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan +pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen +mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet. +Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. +"_Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei +muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi._" +Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot +kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin +malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin +oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut +näytelmänsä. + +Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen +mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen +oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli +tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli +hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen +kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele +d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein +uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina +klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä +Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, +ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli +itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. +Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta +personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. +Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä +hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan +nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat +monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja +kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, +sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta +liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti. + +Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen +profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. +Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, -- jotka +muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, +mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan +katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä +oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka +oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan +noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin +läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan +kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen +hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään +vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä +vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan +silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen +vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui +puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan +valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti +julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja +valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, +kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa +koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista +bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta +eleganssia, -- siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan +aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili +kesyttämätön viileys. + +Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe +oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä +raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä +tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo, +mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä, +väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi +nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä. + +Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin +Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan +siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä +ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli +hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi +itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta +Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä +niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja +häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti +Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt. +Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen +vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi -- kylläkin myöhään +-- että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä +sangen pahoillaan. + +Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla +paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä +oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä. +Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi: + +-- Olkaa. + +He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut +silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän +olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen +hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan: + +-- Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan +minuun. + +Christophe virkkoi: + +-- Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään... Te näytitte minusta +kärsivältä. + +-- Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen. + +-- Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun +esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle? + +-- Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin +painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin. + +Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe +katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi. + +Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen. +Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan. +Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin +joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan. +Näyttelijätär sanoi hänelle: + +-- Tulkaa. + +Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi: + +-- Tänään se on minulle yhdentekevää. + +He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin +vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä +ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa +toisiaan, lohduttaa... + +-- Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär. + +Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi +hymyillen: + +-- Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee. + +Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän +sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen +puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli +ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan +paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa +jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella +vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven +juuri kun juna syöksyi tunneliin. + +-- Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne. + +-- Siitä minä vähät, vastasi Christophe. + +Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään. + +-- Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä, +kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se +on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä. + +Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen +verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti, +mainiten häntä nimeltä. + +-- Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe. + +-- Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette +nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä +tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään +kämmentä! Sovitaan pois. + +He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti. +Näyttelijätär sanoi: + +-- Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä +sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi. + +-- Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe. +Mutta minä luotan heihin aina. + +-- Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi. + +Christophe purskahti nauruun: + +-- Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta +se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita, +kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka +karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin. + +-- Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies. + +-- Ja te, te nainen, + +-- Se ei ole paljoa, se. + +-- Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää! + +Françoise nauroi ja toisti: + +-- _Se juuri!_ Mutta mitä maailma tekee _sille juuri_? + +-- Täytyy puolustaa itseään. + +-- Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä. + +-- Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi. + +-- Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa +_liika_, joka kuivettaa sielun. + +Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti, +millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan... + +-- Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta... + +-- En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette +hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään. +Sillä te ette voi tietää... Kiitän teitä. + +Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen +osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa. + +Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan +Christophen ovikelloa. + +-- Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne. +Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen. + +Hän asettui istumaan. + +-- Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan. + +Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi: + +-- Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi +Françoise hymyillen: + +-- Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi. + +Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli. + +-- Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär. + +Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi +Louisen valokuvan: + +-- Tuossa on äiti? kysyi hän. + +-- Niin. + +Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin. + +-- Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen. + +-- Oi, hän on jo kuollut. + +-- Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut. + +-- Niin; entä teillä? + +Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän +ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan. + +-- Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä... Jotain omasta +elämästänne... + +-- Mitä te siitä? + +-- Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa, +mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin, +sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi +eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa +Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli +säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?... Yhtäkkiä hän kysyi: + +-- Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi +tuntia!... Anteeksi... Mikä lepo tämä oli minulle!... + +Hän lisäsi: + +-- Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin... En usein... Vain +joskus... Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä +ikävystyttää, hukata aikaanne... Ainoastaan minutti joskus, silloin +tällöin... + +-- Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe. + +-- Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta +parempi... + +Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan. + +Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli +vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin +Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä +kieltänyt. + +Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin +hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän +voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin +muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa, +joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin +ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan +vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi, +ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan +huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti, +ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään: + +-- Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan! + +-- Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan. + +-- Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, +hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko +sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt +siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä +en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla +rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla +yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta. + +-- Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään. + +-- Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei +ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut... +Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi. +Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia, +ulkokullattujen vaikeroimista... Ei. Parempi on kuolla yksin. + +-- Te olette hyvin resigneerattu! + +-- Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä +kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa +kärsimyksiä. + +Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa, +eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen +teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, -- hölmöjä, -- mutta +avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla). + +-- Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas. + +-- No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi +häneen säälivästi hymyillen: + +-- Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut? + +Christophe sanoi: + +-- Anteeksi, anteeksi... Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen! +Minä häpeän itseäni... Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin... + +Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär +nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän: + +-- Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät +jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni +märäksi. + +-- Annatteko anteeksi? + +-- Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko. + +Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki, +väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään. + +Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla. +Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä +sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa +taas pahalla tuulellaan. -- Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti +hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi +näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain +loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa +nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan +ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää +ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin +muitakin. + +-- Entä tänään? + +-- Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä +olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, -- +kuten esimerkiksi teille. + +-- Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi. + +-- Te olette kuolemaanne saakka sitä. + +He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät +olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva +sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi +Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi, +mutta joka silti piti häntä pauloissaan. + +Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan +käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän +pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin +näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä +häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä: +Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin +Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan... + +Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana, +ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen +piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä +kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan +sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän +aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää +iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä +Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen. + +Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan +nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan +kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa, +he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti. +Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän +pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli +vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa; +hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin +silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli +kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja +hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen; +hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa +itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan. +Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi +itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli +niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän +ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran +hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän +yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi +niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin +vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu +elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, -- (Christophe +hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), -- +niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi, +tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi +sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä +huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa +itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala +edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli: + +-- Minä murskaan teidät kaikki. + +Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti: + +Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin +katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän +harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon +katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö, +josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä +siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen +muoto, -- siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista +melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja +samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti... "Sellaisena, sellaisena +pitäisi kerran olla!... Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!..." Kun +harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin +illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen +kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui +katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä +sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon +pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui +teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin, +otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa, +kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi +kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi +hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille. + +Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi +_Teatterihotelliin ja Kahvilaan_, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi +tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja, +hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi +toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja +hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai +sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää. +Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä +huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin +heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille +heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea, +jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; -- +mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän +irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään +takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden +huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan +siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä, +kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin +käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki +liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin, +taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui +raivoa. -- Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin, +ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän +huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan +muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti +tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi +häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja +tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä +kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies +noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi +saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun +Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti +toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja +Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli +oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi: + +-- Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja? + +Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä. + +-- Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut +häntä rakastaa! + +Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt: + +-- Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi... + +Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden +vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon +kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien +tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei +ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että +häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: -- +ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan... Oi häntä +onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!... Mikä kohtalon iva! + +-- Ja te, kysyi Christophe, alistuitte. + +-- Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi +Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut +mahdollisuutta valita. -- Sillä tavoin minä aloin taidetta... ja +elämääni. + +-- Se roisto! huudahti Christophe. + +-- Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa +niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti +hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi -- (ja se ei ollut paljon!) +-- näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä +olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten +eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini +antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin +mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan +nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut +julistettiin, -- ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, -- +niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi... +Julistettiin "_Naiseksi_"... Hölmöt! -- Mitä näyttelemiseen tuli, sitä +pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt. +Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta +oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse +kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin +kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit, +teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät... + +Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä, +ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä +kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet +häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka +oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän +hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa +kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia +nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä +tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin +matalalle saamatta edes palkintoa!... + +Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin +huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat +tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka +olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän +pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä +väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi: + +-- Teitä raukkaa! + +Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi: + +-- Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä. + +Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe +painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän +kauniita käsiään, + + la lunga man d'ogni bellezza piena... + +noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä. + +Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt +ja jatkoi levollisena kertomustaan: + +Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt +tässä omituisessa olennossa demoonin, _geniuksen_, -- ja tuolle +olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista +ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut, +niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin +monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli +rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen +maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan. + +-- Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan; +te saatte tehdä heille, mitä tahdotte. + +-- Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi +hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, -- että hänellä oli +intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija, +joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat +salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet. + +-- Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni +alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä, +että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn +tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla +on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja +vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On +sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin +osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko +mihinkään, olen vapaa... Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka +tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut +mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?... + +Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa. + +-- Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne +mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita +olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet +kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole +oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka +tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat. + +Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe +pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän +ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä. +Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja +jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa. + +-- Teitä väsyttää kovasti huomenna. + +-- Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te... Mitä te huomenna teette? + +-- Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista... Ja sitäpaitsi: +minä olen lujanlainen. + +-- Sitä suurempi syy nukkua lujasti. + +-- Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi +minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin. +Niin paljon aikaa ihan hukkaan!... Minusta onkin joskus hauskaa kostaa +unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö. + +He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi +aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki +hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut +tuolilta... Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään +puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän +hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit. + +Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea +juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos: +hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin +että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa +tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti +pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi +piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, -- merkiksi +käynnistään. + +Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan +tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he +alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he +kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi. +Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään +häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä. +He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat +toisensa. + + + + +Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka +kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt, +ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta +luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui +takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja +mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka +Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin +hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle: + +-- "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen +loukannut teitä." + +Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja +heittäytyi hänen syliinsä. + +-- Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli +mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy! + +He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa +ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen +kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa +laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti +hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni +takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin. + +Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen +huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia +päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo. +Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone, +sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse. +Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten +hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten +toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan +riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi +maan tuoksu -- kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan +heinän haju, -- kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa. +Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat +haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. _Angelus_ kalahteli +heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä, +joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen +puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä +köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa +silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita +rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee +hänen lemmenkalpeuttaan... + +Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa. +Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät +kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen +nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat +Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea +vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri, +ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli +musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina, +jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä +itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät +leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset, +värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti +Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka +oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun +suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen +synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen +valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan +ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen +elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa +omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan, +antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton +onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen, +heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise +opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, -- naisia, +joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise +terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle +kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria; +Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista +täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin +henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen +kaikki kauneudet, -- ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa +näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan +oli, -- (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen, +niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "_vietävän viululle, kun Henki +heille puhuu_"). -- Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä +tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden +näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei +uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri +katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali, +ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten +fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on +se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta. + +Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen +ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen +taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa. +Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä +yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin +selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä +oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen +suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät +näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta +ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä +ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka +olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta +esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen +näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää +mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, -- se on salaman +välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen +yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden +sekuntina. + +Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen +ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu +niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu +kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin. +Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse +sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina +pelkästään omaa itseään. -- Individuellin lyrismin hurjisteleva +kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin +tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja +hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä +levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä, +että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti +liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille, +jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki, +joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki +personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se +muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei +väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja +toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa +huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen, +piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella +melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon. +Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin, +johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain +tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset _Liedit_ olivat +varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin +oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön; +Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo +Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä +analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa +sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden +edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi, +kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen. + +Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen +tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, -- +(mahdoton ja luonnoton toivomus), -- puhdisti hän nyt jälleen sieluaan +niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren +kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan. +Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa +hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset _Antheminsa_ ja +oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten. +Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia +runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille +Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana. +Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään +runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien +oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset +kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut, +ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman +sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan +musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan +sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle +uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri +henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia +aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle +kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset. + +Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut +sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä, +supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa +musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka +lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin. + +Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat +olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa +_Kotisinfoniaa_, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard +Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan _materialisoida siinä vanhoja +totuttuja_ aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina, +joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta, +eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin, +jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se +tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta +ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei +henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet +tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun +omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren +rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta, +sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli +elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea +kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa; +yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, -- +teidän, minun, jokaisen ihmisen, -- suru onnettomuuden kasvojen +edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen +murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki +itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen, +tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle. +Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen, +rohkeasti matkaansa, -- tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja +itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi +mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen +osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen, +niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan +oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös +tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina +kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle. + +Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita +menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille +ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi +aihetta, ne olivat _Josef_ ja _Niobe_. Mutta niihin nähden tuli +Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen, +useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden +ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen +kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli +luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen +musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja +puhutun draaman välillä, -- vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan +sanan taidetta; -- sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan +taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin +piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella +uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin, +Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin +käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä +mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä +vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä +tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa +laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien +kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin +unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa +voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja +täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden +tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa +kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa +kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden +alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista. + +Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan +tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen +voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä +ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla. + +Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti +sovitellen, -- muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef +ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan, +salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat +sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin: + +"_Minä en voi itseäni pidättää... Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö +minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan +sitten kadotettu. Minä olen Josef_..." + +Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei +voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä +hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin +yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset +eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti +ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin +julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään +ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi +oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse +ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen +sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa; +hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut +sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe +sen aavisti. + +Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja +hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen. +Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri +taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu... + +-- Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu +näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa +näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat +tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman, +päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet -- _nec plus +ultra_ -- kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei +ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin +onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää! + +-- Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi +en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä +toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle +jollakin tavoin uskonnollista... Mutta en sure! Menestyksellä on eräs +jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää. + +-- Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole +muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään +uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten; +ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään +muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat +kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas +vain Tolstoitasi... + +Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras +ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää +erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän +oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle _Liedinsä_. +Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan +Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he +lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää +itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä: +hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti +ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt +imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan +hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti _Kamarineitsyen Tunnustusta_ +kristillisenä kirjana... + +-- Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on +ajateltava. + +-- Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät +ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata +elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa. + +-- Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä +samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät +ole niin huonoja kuin sinä sanot. + +-- Kiltti saksalainen optimisti! + +-- He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi +minua?... -- Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä +millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari +kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan +pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa... +Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä +ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen +kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä +yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista +tehdä muille, -- vaikkapa yhdelle ainoallekin, -- samaa hyvää, tuottaa +samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin? + +-- Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani +olen alkanut sitä epäillä... Ja jos niin olisikin, millä tavoin +parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä? +Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä +ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa +tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle, +joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan +samanarvoisia. + +-- Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään +suurimpina juuri suurimmat. + +-- Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä +joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta +silti ollaan niistä kauempana... Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että +suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat +kadonneet? + +-- Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen +ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä +ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen; +se on totisempi kuin mikään muu. + +-- Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot. +Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä +annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me +emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin +elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja +_Rip_ tai _Robert-Macaire_ oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta +iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa. +Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin +äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella +sokerilla höystettynä... Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai +nauraa?... Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet +heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari, +kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä +roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta +ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä +asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät +Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin? + +-- Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita +taideteoksia, sanoi Christophe. + +-- Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen +voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa +suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa +sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa +ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa, +ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. -- Ah, sitten... vaikkapa +menestyisikin sellaisessa... Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä +minun elämääni. + +-- Sinä ajattelet yhä häntä. + +-- Ketä? + +-- Sen tiedät hyvin. Tuota miestä. + +-- Kyllä. + +-- Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi, +niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain, +jonka tähden kiduttaisit itseäsi. + +-- Se on totta... Ah, mikä minun onkaan?... Katso, minä olen saanut +taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa +enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume... + +-- Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin. + +-- Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö, +oli niinkauan kuin voin muistaa... Se kalvoi jo silloin minua. + +-- Mitä sinä sitten nyt tahtoisit? + +-- Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin. + +-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena. + +-- Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni +kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio. + +-- Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat +rajoituksensa ja rakastaa niitäkin. + +-- Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt +minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta +tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti +sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset. + +-- Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena. + +-- Sano, minkälaisena minut näet. + +Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi +kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen, +rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä +kuulla. Mutta sitten hän sanoi: + +-- Ei, se on nyt mahdotonta. + +-- No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin +Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi: + + What ever is is right + (Hyvää on, mikä on.) + +Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise +syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki +hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise +sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä +salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun +he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen +tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili +ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan +hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut +vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja +Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja +vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan +pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume +tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea +sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle +tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen +itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn +sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he +voineet olla onnellisia yhdessä! + +-- Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi +hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista +elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me +olemme niin tyhmiä! + +He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät +olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet +silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi +kuin erotessaan. + +Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse, +vanhan toverinsa... Oi tähtitaivaan rauhaa! + + + + +Ei kulunut -- kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se +oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin +mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti, +ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi +häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään, +jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin +kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä +mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita +erästä isoisä-vainajansa sutkausta: + +"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy +ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa." + +Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin +ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän +karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea, +mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti +hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista. +Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta +Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea. +Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären +rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten +puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan +uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta, +mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen +mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan +eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että +Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua +itseensä. + +Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut. +Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään... Kuinka +nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään; +eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on +todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja +vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä +hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!... Mies on +paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin: +hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun +hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin +kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä +kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka +puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille +olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat +kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan +hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut +niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät +ovat muualla... Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän +kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat +palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta +on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle: +lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle, +joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä +koskaan täytä kuin muutaman vuoden? + +Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä, +että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli: + +"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?" + +Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus. + +-- "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!" + +Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että +hän sanoi: + +-- "Nyt on vuosi 1889." + +-- "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909." + +Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin +luulikaan. + +-- Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä +kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni? + +Hän näki unta, että hän oli _neljänä_ pikkutyttönä. Ne kaikki +neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat +samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli +kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä, +neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi +itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli +kutistunut, kasvot kalpeat... ja hänenkin piti pian kuolla -- ja siihen +se kaikki loppuisi... + +-- "... Mitä minä olen tehnyt elämälleni?..." + +Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään: +se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli +sen häneltä ryöstänyt?... Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta +rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin +sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet. +Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä; +mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään +työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu +häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle +Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän +inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen +keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän +nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva +oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön, +olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen +työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän +luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia, +hän rupesi maalailemaan, säveltelemään... Turhaa: jo ensimäisenä +päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo +kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko +niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen +puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti +kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä +Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen... Turha vaiva: +yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön, +kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. -- Hän oli jo +osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi, +maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän +näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta +he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa +haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä +peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka +olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa, +turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä +hiljaisuus. + +Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen +kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea +hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä +oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, -- kallio kuoleman +meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen +uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet +kanssaan... + +Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut +Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät +itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka +pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan +sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän +heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen, +nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä +ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys. +Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin +heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen +tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin +hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee +heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin +silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen +ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat, +saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi. + +Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei +niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli +hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin +rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin +mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän +huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt +Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen +tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja +tehdä vaimoa onnelliseksi. + +Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka +hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi +heidän maataloonsa, -- Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa; +taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se +oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se +oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien +hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden +hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä, +valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne, +joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti, +mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen +ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan +Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja +vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen +hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja +kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset +kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti +häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle: + +-- Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän. + +Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian +mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline +tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi +näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta +tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet +häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa +ruumis kulkee omia teitään. + +Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, -- ei +kuutamoa, tähtinen taivas, -- että heidän teki mieli kävelemään +puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni +vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin. +Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan +Jacquelinea, -- (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan +näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) -- Hän kuuli nyt Jacquelinen +tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään, +ikkunaluukut olivat kiinni. + +-- Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän +kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla. + +Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä +tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan. + +-- Missä olet? kysyi Christophe. + +Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi +pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin +sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen. +Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli +lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan. +Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja +vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe +syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. -- Heidän +huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti +huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa +vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että +sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä. +Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia +askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin +mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier +kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier +tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui +oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä +houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe +seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira. +Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin +käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin +sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei +sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään. +Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää +käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi +kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa, +heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän +lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko +aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan +vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa +muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier +Christophelta kirjeen: + + "Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä + hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen, + mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin + hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten + kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä + olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä + -- loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee + minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä + tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi, + kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin + tehdä jotain, että te olisitte, -- että sinä olisit onnellinen! + Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi + olla!... Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin + näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on + pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne! + Minä pidän sinusta niin paljon. + + Christophe. + + Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille." + +"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi +kuivasti: + +-- No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi +kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen +ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään. +Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä: + +-- Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna. + +-- Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan. + +Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä: + +-- Egoistit! + + + + +Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa _Le Grand Journalin_ miehet +vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut +taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on: + +"_Ei-kiitollisuus_". + +"_Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan_, kirjoitti Goethe +ironisesti, _on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa +miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet +pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on +melkein aina karkeudella myrkytetty_." + +Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut +häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä -- se +oli hänestä sama asia -- luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei +puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen. +Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea +siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista, +loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää +hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin +reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä +hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä +vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun +kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä +levitteli. + +Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia +aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha +kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan +käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus +hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin +hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä +keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten +todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä +syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia +taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan +sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin +kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen +hartioille ja huutavat: + +-- Minä olen suurempi kuin sinä! + +Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa +kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin +paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on +maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja +kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa +tarpeeksi puuhaa. + +Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat +aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet. +Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit -- heistä +olivat useimmat ulkomaalaisia -- paiskasivat hänelle vasten naamaa +hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys +oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan +sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta, +kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään +varmaan puoluekuntaan, -- ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän +toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi +hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen +taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä +hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut +olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään +hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota +kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä +sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien +kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen +ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän +ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä +ihaillessaan itseään. -- Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet +sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet +hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä +siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä +ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä +kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä, +joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan +vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on +aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan +mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen. +Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät +tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä +valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen +moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä +olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään +hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä +sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää; +mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei +ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti +Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta +erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty +vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle +pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään +hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin +mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden +tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman +asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja +sanoi: + +-- Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden +päästä! + +Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla; +ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja +hävittömimmätkin syytökset. + +Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea, +sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa. +Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht +julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa +kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt +häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta +ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin. +Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen +kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle +kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä +asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille, +työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi: + +-- Tunnetteko näitä? + +-- Epäilemättä, vastasi Hecht. + +-- Ja te olette uskaltanut... uskaltanut väärennellä teoksiani +kysymättä minulta lupaa!... + +-- Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani. + +-- Myöskin minun, luultavasti. + +-- Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti. + +-- Eivätkö minun työni ole minun? + +-- Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle. + +-- Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää +niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on +vertani, se on minun. + +-- Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa, +olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava +täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta +ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle, +ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne. + +-- Myöskö oikeuden hävittää töitäni? + +Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle +virkailijalleen: + +-- Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti +Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan +allekirjoittanut, -- ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien +tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen +mukaisesti, että -- "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien, +mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus +kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä +oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa, +café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua +teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin +sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä... y.m. y.m." + +-- Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen +kohtuullinen. + +-- Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te +olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen. + +Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä. + +-- Minä olen myönyt sieluni, hoki hän. + +-- Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht +hänelle pistävästi. + +-- Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne +oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa. +Mutta aatteita myydään kaupparojuna. + +-- Te olette saanut maksun, vastasi Hecht. + +-- Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte +ne takaisin. + +Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa +frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan +halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon. + +-- Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne +teiltä. + +-- Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta +koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun +antamaan ne teille takaisin, -- jos olette taipuvainen maksamaan +minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen. + +-- Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni. + +Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin +ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen +teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat +hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä +se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan, +mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei +pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei +huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja +ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta +hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut, +että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei +ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti +siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että +ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka +tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa, +niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin +kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän +oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua +hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe +antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa +Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti +syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla: +ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi, +niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo +arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa +vaaditusta määrästä. + +Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan, +joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; -- +hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri +mitään hintaa; -- hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen +Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä +varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; -- +Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa +kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle +esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin. + +Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan +kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia +lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla +nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt +viikkoakaan, ettei _Les Echos_ julkaissut jotain hävytöntä uutista +tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi +tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi, +jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet +vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa +sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen, +järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä, +sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin +hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He +leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle +nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei +silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen +sijaan, että hän olisi vastannut -- (ja olisiko hän muuten saanut +tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) -- jatkoi hän +vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan +kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja +rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää +teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut. + +Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli +ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi +siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin +kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä +muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että +rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti +Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus +tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen +mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima +ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan +lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli +ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan +eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä +esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain +aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut +olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan +erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli +hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin +musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian +harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan +häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti +saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain +parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet, +nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes +heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi +lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut +sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan +sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään +kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja; +häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja +sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas: + +"_Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut +jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele._" + +Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier +ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen +heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän +ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet +muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän +ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut, +olisi hän heitä paremminkin paennut. + +Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi +viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa +jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa +virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi +kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan, +jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada +ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa +menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon +hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi, +että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä +kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän. + +Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan +nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa +illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että +hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin +vastasi Christophe katkerin mielin: + +-- Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen +avaamatta sitä minulle. + +Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja +jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle: + +-- Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa. +Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion +toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta +asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä +määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä -- (meidän +kesken sanoen) -- hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten +älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota +vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia +katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta +kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille +passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne. +Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä +itseenne. + + + + +Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän +oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun +rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla. +Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan +vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne +olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi +aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli +hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia +viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa; +aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului +viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe +istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän +nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen +silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista. +Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi +heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului +askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki +Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli +tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi +täällä parisen kertaa vuodessa. + +-- Lorchen? + +Sitten he juttelivat. + +-- Te taidatte olla se poika? kysyi mies. + +-- Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe. + +-- Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt +huonosti. + +Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten. +Aurinko alkoi jo laskea. + +-- Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös +ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli +hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien +kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä! +Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, -- kauempana lapsuudentovereita, pikku +tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, -- ja tuossa nimi, +joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada... Rauha kaikille... + +Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe +lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä. +Syttyivät tähdet... + +Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti +iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen +rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja +onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa +nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni +niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa +kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja +hänen oli lähdettävä, -- hän oli jo noussut haudan äärestä, -- muutti +hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon +sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli. +Christophe ajatteli: + +-- Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!... Ainoastaan sinulle. +Ei kenellekään muulle. + +Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla +oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla +vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen +lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että +se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa +ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän +oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli, +kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät. +Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa +kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän +kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen +lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen +uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän +viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi: + +-- Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen: + +-- Minna... + +Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin +kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.] +Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen +viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli +hänet: "_Herr Reichsgerichtsrat_ von Brombach", -- hänen miehensä. +Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti +päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti: + +-- Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle. + +Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä +odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta +meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain +katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava, +vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri +punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt. +Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken +volyymi oli muuttunut. + +Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle +menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli +rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut. +Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman +arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään, +ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja +erinomaisina, -- (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän +sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että _Herr Reichsgerichtsrat_ oli +"suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään +asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli +silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna +oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra _Reichsgerichtsrat_ tuntui +olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän, +pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti, +sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen +sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä. +Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut +viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi +häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin +vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti, +sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli +hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään +hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja +hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän +oli Christophen hyljännyt). -- Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä +juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen. +Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän +tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin +nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen, +koska oli nähnyt _Les Folies Bergèren_, Suuren Oopperan, Montmartren +kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret +_kokotteja_, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia, +eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin +juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei +suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea +soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta +pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän +piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli +muita parempi. + +Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva +von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä +rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena +kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta +silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen +ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli +jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän +piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut +olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai +paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea +nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi. + +Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut +hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri +tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan +sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia, +ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat +tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat +naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan. +Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito +tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen. +Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta, +että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota +kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka +muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan; +-- niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on +intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia, +vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi +näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden, +jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka +hän oli tällä välin jo unohtanut, -- tuon yhtä paljon heikkoudesta +kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, -- kunniallisuuden, jossa ei +ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen +halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään +perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea +"epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja +saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä +arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna +välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan +omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella +metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus" +ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi +rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea +kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi +laususkellut _isämeitää_ ja _herranrukousta_ oman "minänsä" edessä. +Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta +rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi +hetkeksikin -- (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut), +-- unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan... +Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!..." + +Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin. +Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt +kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta. +Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin +sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa +pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen +liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät +Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan +niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui, +vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun +kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan +siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän +esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan +kyllästyneenä: + +-- Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä, +tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta +minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä +on tekemistä näiden ihmisten joukossa? + +Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän +tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että +hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet +häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön +saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman +hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo +vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä: +siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin. +Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli +syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt +kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua; +hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut +olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle, +joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän +ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt +istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään. +Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan +ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä +entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet. +Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen: + +-- Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea... kokea... +aina minulla on samat kuvitelmat. + +Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus +koskee, on kuolemalta turvassa. + +-- Minna, joka on minun kanssani, -- se, joka on minun, ei _toisen_ +kanssa, -- se Minna, joka ei vanhene koskaan!... + +Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi +virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi +ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni +katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut +hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa +leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan, +nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi +omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi +kortteli, -- köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden +savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli +nähnyt iltapuolella, ja mietti: + +-- Sielläkin virran juoksu kuluttaa... + +Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen +elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän +tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia... + +_Hostis habet muros_... + +Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä +rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo +kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme +aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?... + +Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois, +kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden +ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot +hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää, +joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle +menneisyyden pyhän sielun. + + + + +Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan. +Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt +häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden +tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä +kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan. +Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset +ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä +seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän +oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut +ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää, +jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää +itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti +miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi +suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki +ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat +avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän +vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot, +joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla, +että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, -- kuinka pitkäksi +aikaa? ainaiseksiko ehkä? -- joutuivat he sellaiseen alakuloiseen +mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon +kiihkolla... + +-- Jää, jää meidän luoksemme! + +Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat. + +Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan +uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin +jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei +kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä +iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun +hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen +syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta +pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka +juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja +vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein, +kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa +hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa, +suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta +horteesta, -- hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän +ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän +tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli +petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi +olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän +pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän +tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa, +uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä +se oli? Mitä siitä tulisi?... + +Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen, +surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli +hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden +kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut +kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri +rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen +ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi +syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka... Oi Jumala: synnyttävä nainen +on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä +sinä et ole kärsinyt... + +Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan. + +Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja +Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän +side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota +tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti +kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä. +Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois; +hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä +suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen +päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen, +syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline +syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän +pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään... Oi, mitä +voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän +kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta +tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain +ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa, +että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman +järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman +syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako +sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen +kuvittelemaan...? + +Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän +säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän +ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä +"toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka! +Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä +hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä +suuteli, suuteli... + + + + +Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita, +mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia, +haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta. +Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska +tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he +niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka +eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin. + +Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty +hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut +näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen +tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin +alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli +mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi +nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava. + +Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn +kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät +koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään +tapauksessa eivät he koeta sitä _TAHTOA_. Kun he ovat huomanneet +ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän +mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat: + +-- Sellaista se on. + +He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan +se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve. +Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella +jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli +ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset. +Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa +mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten +suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt +niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta +kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin. +Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin +hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen +ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän. +Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika +nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan +on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja +sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi, +-- hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse +muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole, +vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen, +ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, -- niin hän sitä onkin. Mutta te olette +raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne +vaatii, ettei hän saa sitä tietää!... + +Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan. +Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan, +jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen +ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita, +toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä +piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus, +jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan _intelligensi_. Nuo +ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi +Rabelais'n luostarin tunnuksen: + +_Fais ce que Voudras_. [Tee mitä tahdot.] + +Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet +paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti +vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä +kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään +aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja +hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja +hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo, +hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy +ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee. +Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro +ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi +oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan +oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän +rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta +Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen, +sillä vapaushan oli hänen oikeutensa. + +Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa +luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka +inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin; +hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs, +poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli +hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina +sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti. + +Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen +perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa +julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin +ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen +siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista, +jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät +hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan +kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he +pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä +oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia. +Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään +oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee +julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman +sopimuksen, -- rikostoverien sopimuksen -- pohjalla. Mutta Jacqueline +oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli +olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä +rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus +keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki +turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen! +Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä. +He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän +itserakkautensa ylpeilee siitä. + +Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta. +Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla +näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa +kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut +näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat +kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken +huomionsa ja ajatuksensa. + +Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut +imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli +täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru... Mutta pian siitä +tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo +virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen +se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, -- vankka +Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi +kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille +ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, -- oli ikäänkuin +lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta +asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään; +ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei +hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut +lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja +herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa, +hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet +ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla +harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä +oli lopussa..." Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän +luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä +heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa +viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään +harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne, +jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja +sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään; +syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun +hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän +heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti: + +-- Hän on minut tappanut. + +Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota +välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän +oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani +ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen +tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen +kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen +huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin +puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi +toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, -- (ero lapsesta, +pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä +ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin), +-- kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään +häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa +minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä +itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella +reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä +liikaa! + +Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä +lihavampana, nuortuneena, -- sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen. +Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne +viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin. +Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä +hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka +kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline +turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään +selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka +tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin +harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti +hänet miehestään, -- kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen +rakkautensa painavan itseään, -- kun hän nyt oli vapaa, -- niin heti +seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen +jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin +valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä +hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut +sydämessään. -- Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton +katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka +luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen +rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt +hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois +hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään +mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää +kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole +voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut; +hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka +ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, -- toiset +niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, -- toisia jälleen ovat +loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet, +-- toisia taasen... mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään? +Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään +ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi +saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta +loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä +unhoita. + +Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan +taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä, +joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja +notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä, +vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt +sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier +antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän +oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa +väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki +ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven +sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja +avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän +pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien +saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan +puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä +häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin +Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin +häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän. +Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, -- silloin +vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon +he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä, +murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta +kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille +tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan +vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen +helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka +keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin +kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa... He olivat tulleet +siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain +toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan. +Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain +luonnollista kulkua. + +Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä. +Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline +kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin +kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli +hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja +joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin +hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier +Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli +Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän +astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien +saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin, +että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut +sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta +helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle: + +-- Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä! + +Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin; +eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi +sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen +olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle +ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän +lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä +molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta +lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien +paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut +syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein +kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän +mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä +ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli +Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile +oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut. +Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä +Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut +uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet +alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi +harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne +oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän +ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista, +mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan +pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt +rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli +hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi +aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli +välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä +kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan +kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne +eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi. + +Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen +näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa +lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan +lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli +hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki. +Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa +järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen +omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt. +Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen +ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli +kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut +kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen +sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa +hänelle: + +-- Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme +hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa! + +Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin! + +Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet... +Kaikesta tuli loppu. -- Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier +oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei +Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi +mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että +hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa +toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa. + +-- Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut... -- (Poloiset, joille +rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan +täytäntöön pantu!... Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin +raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole +enää mitään arvoa)... + +Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria +takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi. +Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen +luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään +kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse +oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt +häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus +oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä, +rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa +kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei +rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti +liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut, +hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi +Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen +siihen... Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä +Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen, +tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa. + +Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin +toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin +kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja +pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla +erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää +rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat +toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta +eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan +sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että +toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin +ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin +Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli +tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa, +että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka +saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden +hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet +loppuun ja voittaisi pian hänet... Sekautuneen mielikuvituksen ja +sydämen hirveää aivohouretta! -- Ja kuitenkin rakasti parhain heidän +olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!... + +Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan +ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun +peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman +luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden +huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut +kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda. +Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut +koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli +päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli +liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo +vanhaksi.) -- Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi +sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu +ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta +nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus +pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen +yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa +hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä; +tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta +entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista, +moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia +kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää +mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen +uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa +ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne, +joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö +raunioiksi tuhottua temppeliä. + +Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko +henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä +naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen +suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä +nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa +olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä; +hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren +joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se +seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli +sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen +kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee +heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen: +viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt +nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja +sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet, +vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti +koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian +paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä +hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet +tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja +ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin +tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen +sankarittaria. + +Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään, +mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa +pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi +kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina +itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä. +Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta +hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen, +heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella. + + + + +M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella +levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään +tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud +oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin +ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen +jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän +pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä +vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se +oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät +häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä +hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin +kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon. +Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka +tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä, +ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä +milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut +hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe +oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita. +Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie +Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut +toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut, +eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan. +Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet +yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin +etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni +viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut +muuta seuraa kuin hän itse. + +Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi +kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku +kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka +aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä +elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti +päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä +lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin +sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista +silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi. +Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä +oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä, +pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja +sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa. +Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle +omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig +XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama +ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä +aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten +tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä, +tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli +uteliaasti häntä. + +Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa +toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, -- Jumala tiesi, +minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), -- ja kaupungilla +välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen +kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai +lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen +syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli +onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin +talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa +ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen +ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti +ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat +hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi +kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa +miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin +valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina, +-- (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja +hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin +jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), -- istui hän +mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja +vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen +sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä +jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin +englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin +luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta +avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän +tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin +riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja +ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät +hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti +ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista +kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei +epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta +kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut +olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo +salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen, +oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli +Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan +syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka +vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen +ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia +orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia +haavekuviaan, -- heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki, +unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin +m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun +tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon. +Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista +elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät. +Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi +moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa +ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan +tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä +yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin +lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen +tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät +usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä +romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun +hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään +elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle +pohjalle. + +Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle +riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, -- +syrjäisestä nimittäin, -- kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja +säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli +muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!... +Olivatko ne koskaan olleet totta? -- Tietysti, koska ne olivat totta +hänelle... Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän +köyhyyden! + +M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa +asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen +kuihtuneitten toiveittensa hento kukka... Ensimäinen lapsenrakkaus +erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti +paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin +ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän +oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän +olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa, +mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin, +ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut... +Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen +erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä +tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen: +hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia; +he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli +yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä +syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen... Sitten seurasi +suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä +itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää, +ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa +kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä... +Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta +hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen +vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin +rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut +sitä käsiinsä... Sitten... Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja, +joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia +pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen: +jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu +aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu +maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman +ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat +uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen +ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti +karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, -- kaikessa +viattomuudessaan, -- hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä... Hän +rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen, +jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä +päivänä sanoi vaimolleen: + +-- Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä +olet koko minun elämäni. + +Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän +olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään +irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin +toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet +töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?... +Oi, turha toivo!... Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli +myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi, +että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli +hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta +hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti... Mutta toteutuminen: +hiljaisuus!... + +Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita. +Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua, +kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin +ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: -- _ettei tapahdu mitään_ +noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti +oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, -- +noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, -- +ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin! + +Onneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä +otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden +elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan; +hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe +Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi +naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli, +että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon +Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi +kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa +eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla +varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen +hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui, +kunnes hänen oli pakko se nähdä: -- hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon +nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa +hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja +antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: -- (äidillistä luonnetta vetää +aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). -- Mitä Cécile sitten +oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista +sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät +luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi +ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista +aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen, +joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta +vastaan. -- Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä +laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta, +sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan +itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut, +miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen +näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli +hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa +hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n +matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä, +hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile +jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän +oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä +itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata +puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta +väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi +muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia. + +Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti, +ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen +ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen +hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää +kangastusta... + +Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan +tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle +sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla +kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa +kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt. + +Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin, +etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen, +suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina +varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää, +eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen +sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä +yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat +pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden +ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua +politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun +kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen +synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa. +M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli +siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut +ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi +ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken +syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää +hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat +tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka +heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua +toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä +auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä +siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme +saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen +sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta +sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta +huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki, +pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen +heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan +henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät +tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti +kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka +oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään. + + + + +M:me Arnaud oli yksinään kotona... Tuli ilta. + +Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista +aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan. +Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui +ystävällisesti hänen käsiinsä. + +-- Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän. + +-- Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin. + +-- Tuli takaisin? + +-- Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: "Christophe, auta minua!" +Minä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: "Minulla ei ole enää +ketään muita kuin sinä. Hän lähti pois". + +M:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti: + +-- Voi noita onnettomia! + +-- Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa. + +-- Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud. + +-- Jätti miehensä, lapsen, kaikki. + +-- Se onneton! toisti m:me Arnaud. + +-- Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan, +Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on +pettänyt, minut... Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin +sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan +sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet." + +-- Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa. + +-- Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan +esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan +kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa, +jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet +pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia +apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman +pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet +elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen +uskonnollisella pyhyydellä... Kuinka kummallista: tuollainen elämä, +jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on +pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä, +on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten +hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä +on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta +ruumis on toki pyhä... + +-- Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta +toista rikosta, senhän tiedätte. + +-- Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä +sanon... Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin. + +-- Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä. + +-- Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin. +Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!... Mutta kun näkee ystävänsä, +jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen +kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä +kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa +perästä? + +-- Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne. + +-- Mitä, puolustatteko häntä? + +-- Minä säälin häntä, myöskin häntä. + +-- Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä +toisten kärsimyksiin. + +-- Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän +jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä +turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe. +Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä +tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei +tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo +paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka! +Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla... + +-- Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!... + +-- Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä, +mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään +huolimatta ovat, -- mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta, +mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka +elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne; +te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti +pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että +tunnette meidät... Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus +kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi, +vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden +mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe, +jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille +huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on +parempaa kuin rakastaa noin!"... Tunnetteko nämä erään runoilijan +sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla +ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin +köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa. + +-- Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen +aavistavinani... Siis te itse... + +-- Minä olen tuntenut tuon kidutuksen, + +-- Ihanko totta?... Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele +minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen. + +-- Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen +asemassaan tehnyt. + +-- Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi +teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus. + +-- Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin +hän... Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä +teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään +meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. -- Niin, minä olen ollut +aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on +jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla +oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään, +ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että +miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt +aivan hukkaan... Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala +tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne... Muistatteko sitä?... Ette +ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille +hyvästi... Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle +sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin... mutta sen tiedän, että +eräät teidän sananne... (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte...) +valaisivat minulle silloin tietä... Tai ehkä eivät ne sananne sitä +tehneet... Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut +sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan... Kun tulin teidän +luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken +päivää... Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse. + +-- Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä? + +-- Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt, +olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut +kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt. + +-- Siis te olette nyt onnellinen? + +-- Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen +harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat +toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään +naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan +monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten +vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista -- mikä onkin +tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi. + +M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä. + +-- Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?... Mitä olen +tehnytkään?... Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei +pidä sitä saada tietää. + +-- Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä. +Se salaisuus on minulle pyhä. + +M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi +Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi: + +-- Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa... Mutta näettekös, +tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville +pareille, niillekin naisille... joita te kunnioitatte, Christophe... +tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te +sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat +viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin +ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa +silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan. + +-- Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan? + +-- Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella +niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää +meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan +useimmiten sitä vielä vihaakin... + +M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan +liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä +äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten +jälleen: + +-- Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää +sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on +pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman +miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on +tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja: +sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia +riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla, +muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. -- Minulla +on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos +hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä +olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee +ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee +epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa +vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen +opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin +juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai +muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan +kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä +syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan +vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo +naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin, +jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar +pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä +kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys +tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän +kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain +pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä +yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien +paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa, +joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei +pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali, +(sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen +ole luonnollista uhrautua kokonaan), -- niin on heidän elämänsä +elävältä kuolemista... -- Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala +älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys +onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen +viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin +juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja +byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja +kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin +uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä, +jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan +hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä +hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen +onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa +joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen. +Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes +yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää +hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten +kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo +hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat +vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi +kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus +häntä vielä kivitetäänkin... Tehän tunsitte, Christophe, erään +ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan +armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta +prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia +tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja +jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti +ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää +heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada +heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät +riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä +ja katkeruuksia, -- (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan +harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten +pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään +tuomitut!...). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista, +joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä, +joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä +arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili +muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä +kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois +siitä kaupunginkorttelista... -- Te ette voi aavistaa, miten julmaan +taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme +vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja +tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää, +estääkseen toisia elämästä. + +-- Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki +tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin. + +-- Mikä se on? + +-- Taide. + +-- Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään +saattavat siihen turvautua? + +-- Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen. + +-- Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun +hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita, +jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te +sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että +on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne. +Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään? +Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa +huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina, +laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät +lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me +naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa +on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken +muun: nimittäin pieni, rakas lapsi. + +-- Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette. + +-- Ei kyllä, ei aina... Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On +vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata +sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin +aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne +kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve +nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa +jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia, +niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta +sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi, +usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää +tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te +teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne. + +-- Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme. + +-- Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän +eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan +yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää +luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista? + +-- Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti +ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja +vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään +yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen +kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen +on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen +saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia, +suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä +kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan. +Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on +selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka +selvitä tästä? -- Siten, että olemme väkeviä. + +-- Että olemme hyviä. + +-- Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme +rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää, +valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon +juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä +syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii +aurinkoa kohti! + +-- Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies +voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä +pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on +oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja +ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!... Me +olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille, +joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni. +Kyllä tästä pahasta päästään." + + + + +He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki +kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka +oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille +kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä +eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä. +Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää +milloinkaan puhuisi. + +Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi: + +-- Mitä te lapselle teette? + +Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui +muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli +pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan +oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli +tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa +moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän +sanoi itselleen: + +-- Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta. + +Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja +hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta. + +Christophe sanoi: + +-- Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä +minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin, +että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa... + +M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää. + +Christophe jatkoi: + +-- Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri +parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin +liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle: +"Christophe..." + +M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään, +hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa: + +-- Ei, ei, antakaa se minulle... Christophe puhui. M:me Arnaud ei +kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän +muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli: + +-- Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas +mieheni... ja kaikki muu, mitä saan ajatella... Ja olenhan sitäpaitsi +vanhempi... + +Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle: + +-- Se oli hyvä asia. + +Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan. +Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta +kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys. + + + + +-- Ystävä petti minut. + +Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti +Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin. + +-- Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on +jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä +vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta, +johtuu se siitä, että on raukka mies. + +-- Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin, +joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa. + +-- Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa. + +-- En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää. + +-- Olivier! + +-- Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä, +jolloin epäilen kaikkea... itseänikin... Mutta sinä olet vahva, sinä et +tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua. + +-- Hän vielä helpommin. + +-- Sinä olet julma, Christophe. + +-- Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä +varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on +häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi, +joka pitää sinua pilkkanaan. + +-- Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä. + +-- Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit... + +-- ... ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin +jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä... Näen, +mutta en ymmärrä enää mitään... Kumma, että on ihmisiä, jotka +jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä, +tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan +huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin, +kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan... Ah, +miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei +ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole +tarkoitusta... Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää? +Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä +olin, olin vain hänelle... Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe, +väsynyt. Minä tahtoisin nukkua. + +-- No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi. + +Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä +voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen +uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei +pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi. +Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin. +Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se +olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla, +varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi +ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen, +kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin +älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen +kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa +lähtemättömäksi piintynyt ajatus. + +Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa, +kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli +selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli +osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin +Jacqueline oli uhri, -- oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut +hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut +voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä +sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka +uhkasivat häntä kuolemalla. + +-- Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä +rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta +minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä +itseäni rakastamaan. + +Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei +auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta +uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä. +Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty, +-- jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, -- unohtaa +kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen +ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo +kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat +toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan. +Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän +altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri +ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli +häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen +taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he +voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun +lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon. + +Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat +vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa; +ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan +pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi +sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas +Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä +mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä +tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "_Ja viimein Elihu +Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin +päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa._" -- Harvoille +on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier +oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan +mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana +olemisesta: tekee itsensä inhotuksi." + +Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes +läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä +hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä +tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä +korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja +joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa +ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä, +sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän +ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia +jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa. +Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan +näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä +ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla +tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja +sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen: + +-- Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta. + +Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin +rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta +vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella, +ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden +haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla +sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun +ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki, +mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet +velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan +ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin +häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa +häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät, +ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä, +jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa, +niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä +koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu +taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava +halventava sala-ajatus: + +-- Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin. + +Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä +tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka +säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten +köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!... Juuri hyvyyden vuoksi +tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu, +yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin +pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän +salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta +Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi +kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa +oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet +ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle: + +-- Mene pois! + +Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet. +Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee +se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo +elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee +poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, -- elleivät +he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät +kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin +kertaa enemmän kuin omaa henkeään... + +Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa +ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä +tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi +itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä +puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle, +niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut +hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea +ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne, +joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen +heikkouksia kohtaan. + +Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli +Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä +lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta, +onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen +karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia +odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto +veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi +ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden +puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin +Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian +jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka +hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi +nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen +kuvitteluvoiman -- intuitsionin -- avulla sai hän tuossa pikku +olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier +hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja +hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla +sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta +kosteat silmänsä... Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi +sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan +aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!... Mutta hyvä näinkin. + +Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat +Françoise Oudonin ironiset sanat: + +-- Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin +pariksi, ette rakasta toisianne? + +Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun +ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa +olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän +sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät +toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen +elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään. +Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin +Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan +mahdollisimman voimakkaasti. + +Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise, +ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima. +Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää +toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on +vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se +ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se +tekee koskaan? + +Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja +hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle: + +-- Kiittämätön! + + + + +Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön +illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin +ja Christophen _Liedejä_. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä +menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön +keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän +arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä +siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa; +_Opéra-Comique_ oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa. +Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä, +joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen +pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen +käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja +pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada +selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei +Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän +pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon +muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise +ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä, +että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin: +Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan +maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta +vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen +yksinään kuolemaa. + +Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä +seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä +seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin +kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen +ja lämmin ääni lauloi Schubertin _Lehmusta_; ja sävelten siivet +nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä +häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen +ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan +itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu... Yhtäkkiä alkoi +hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu, +ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman +kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän +näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä... +Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin +että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi; +ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään +Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä +muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä +väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa +puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä +jumalaisen hyvyyden. + +Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen +muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta... Hän oli silloin ollut +kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton, +vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet, +kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä +syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään, +sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan +pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa, +-- (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut +ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli +iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti +siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot, +ja hänen pikku kätensä punaiset); -- tyttö oli tullut Christophen luo, +pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki; +sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut +hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin +ystävä: + +-- Älä itke, älä itke!... + +Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut +ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan, +lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä: + +-- Älä itke. + +Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia +viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli +Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään... Miksi ajatteli +Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun +pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön, +ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa. +Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman +miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan +kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden +säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat +toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli +aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla... + +Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja +peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti +varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt +mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi, +tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei +vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin. +Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei +etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta. +Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä +vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten, +vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten +pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat +kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin _Väittelyssä_ kuuntelee ja +katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen... + +Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut +laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli +tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja +lähestyi häntä. + +-- Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär. + +Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin: + +-- Grazia... sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I, +Markkinatori.] + +Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa, +että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän +esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin +liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä. +Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa. + + + + +Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin +erään Itävallan lähetystön nuoren _attachén_ kanssa, joka oli kuulua +aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari, +elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut +häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen +elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan +lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja +omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta +tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen +hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin +pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on +naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi +viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen +sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi +löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa. +Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan +kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka +soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli +luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston +keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi +taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä +asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän +muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti, +oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut +hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen +riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla +kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti +todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle. + +Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta, +jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa. +Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen. +Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa +hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä +muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin +hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää. +Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus +siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että +Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata +Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen +entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa +huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta +siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä +enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman +hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea +siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet +häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan +ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun +kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti +lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän +pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana +olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle +hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti +hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä, +ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua +kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi +Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta. +Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin +hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän +kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän +enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen +tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin; +se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin. +Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä +sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta +Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän +suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien +maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin +mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja +lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä, +että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa +kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään +oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian +kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos +Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa. + +Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän +ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli, +tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa, +joka hänelle hymyili kuvastimesta. + + + + +He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat, +ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule +enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin +rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään +ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään +ei ollut olemassa... + +Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, -- +elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään +ikävystyneen ja halveksivan näköinen, -- katseli Christophea monoklinsa +läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle: + +-- Mieheni, esitteli Grazia. + +Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta. +Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle +vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois. + +Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne +lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli +Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut +laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja +jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä, +että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli +hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään +ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin +pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova +demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti +seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan. + +Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma +surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti +hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen +luokseen vieraisille. + +Hän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain +pauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita +ja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa. +Mutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin +lähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja +kehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin; +sen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen +eteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle +kättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon +käteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja +suuteli sitä. + +-- Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä +pelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä! + +-- Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti +jälleen synkkä varjo. + +-- Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys +huoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista. + +-- Pitkäksi aikaa? + +Grazia teki epätietoisen liikkeen: + +-- Sitä ei osaa sanoa. + +Christophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti. + +-- Minnekä te menette? + +-- Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi +sihteeriksi. + +-- Ja sitten, sittenhän... supisi Christophe... (ja hänen huulensa +vapisivat) on kaikki lopussa? + +-- Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna... +Ei, ei ole lopussa. + +-- Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni. + +Christophelle tuli kyyneleitä silmiin. + +-- Ystäväni, toisti Grazia. + +Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen +liikutustaan. + +-- Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen. + +Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat +molemmat vaiti. + +-- Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin +saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin. + +-- Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe... Sanokaa, +tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en +sitä saattanut aavistaa?... Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä, +että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka +suojelitte minua? + +Grazia vastasi: + +-- Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne. +Olen teille velkaa niin paljon. + +-- Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää. + +-- Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut. + +Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi +Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen +sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on +kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle, +kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia +lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin; +kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia +oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon +Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja +kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon +menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota +hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan. + +He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan +tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat: +sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin +Christophe huomasi saman... + +Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut +hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta +Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen +ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä +toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti +muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi... + +Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he +olivat hetken ymmällään ja sanattomina. + +Sitten Grazia sanoi: + +-- Jääkää hyvästi. + +Christophe valitti jälleen suruaan kuin äsken. + +-- Siis sittenkin, se loppui? + +-- On varmaankin parempi niin. + +-- Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette? + +-- Emme, vastasi Grazia. + +-- Milloinka me sitten näemme? + +Grazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen. + +-- Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe. + +Mutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta: + +-- Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön. + +-- Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia. + +-- Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän +en tiedä mitään teidän elämästänne. + +Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä +elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja +miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen. + +-- Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä? + +-- Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan. + +-- Hyvästi. + +Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli +raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden, +hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi +häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä, +kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi +luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni +Graziaan katsomatta nopeasti ulos. + + + + + ... E chi allora m'avesse demandato + dicosa alcuna, la mia risponsione + sarebbe stata solamente AMORE + con viso vestito d'umilta... + + +Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe +oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen +kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä +käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta; +mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin +olemassa... Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua! +Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua +täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä...? + +Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan +luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän +kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä... Mitä on elämä? Se ei ole sitä, +jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me +unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta. + +Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset +silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, -- äidillisemmin +kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan +ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja. + +Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki +edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset, +elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä +rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta +uskonnollisesti suuremmalla tavalla... + +_Socia rei humanae atque divinae_... + +Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus, +niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden +tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu, +harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten +nimi on: hyvyys. + +Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä +kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi +Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset +katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies. +Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin +lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut +riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin +kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle +hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin +uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin +sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt +kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät +tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä +kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä +enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään +vastaan. + +Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen: + +-- Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun? + +-- Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja? + +-- Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä +kaikille. + +Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman +säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua: + + ... Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast, + Da dank' i dir schön, + Und i wünsch', dass dir's anderswo + Besser mag geh'n... + +("Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla +onnellisempi...") + +-- Christophe! virkkoi Olivier. + +Christophe sulki hänet syleilyynsä. + +-- Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet. + +He istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät +puhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, -- +olisivat he _"nöyryydellä puetetuin kasvoin" vastanneet ainoastaan_: + +-- _Rakkautta_. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jean-Christophe VIII, by Romain Rolland + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59105 *** |