diff options
Diffstat (limited to '59266-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59266-0.txt | 2454 |
1 files changed, 2454 insertions, 0 deletions
diff --git a/59266-0.txt b/59266-0.txt new file mode 100644 index 0000000..82700db --- /dev/null +++ b/59266-0.txt @@ -0,0 +1,2454 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59266 *** + + + + + + + + + + + +HILTU JA RAGNAR + +Kertomus kahdesta ihmislapsesta + + +Kirj. + +F. E. SILLANPÄÄ + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1923. + + + + +LUKIJALLE. + + +Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja +oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause: +"Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon +ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle +suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän +kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää."" + +Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin +Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin +mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi. +Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa +lauseen oleellista alkuosaa. + +F. E. S. + + + + + +Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä +oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja +junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut, +maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden +tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi, +siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan +vaunussa oli hyvästi tilaa. + +Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa +muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki +ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja +hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka +kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat +ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka +junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti +olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti +hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian +välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain +ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla +äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi. + +Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita +vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin +anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian +läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on +tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna +jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa, +päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä +matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet +toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän +oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta. +Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen +hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan. +Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea +sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys +on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki +toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan. +Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan +kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja +kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset. + +Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan +Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten +niin pian -- rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla -- päättyi +järven kuutamoisiin laineisiin. + +Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä +somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset +järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset +verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka +ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa, +joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa +Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut +oikeastaan tarkoittivat. + +Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan +ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta. +Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään +palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten +jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos +sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia +piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa +maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä +selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän +sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen +ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli +niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli +häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen +omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei +ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, +hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle +niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että +kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he +hallitsivat... Sitten oli vielä muuan seikka -- ulkomuoto. Sillehän +nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin -- +äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka +koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili... +Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä, +ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli +kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina +laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään +vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan +pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan +hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun, +että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi +rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia. + +Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun +Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma +nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein +oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään. +Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan +läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan +voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen +perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden +sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin +koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään +kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään +häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti +liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut. + +Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy +yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään +kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla. + +Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut, +nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas, +mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun +jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki +oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan +voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi +muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien +vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen +ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin +koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen +tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis +luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli +eläissään sangen vähän ajatellut. + +Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja +ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan +harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli, +yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa. + +Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin, +muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän +aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen +lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin +hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina +voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen. +Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä +oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat +hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki, +oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli, +kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar +ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti +mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista +piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti +hänet pois... + +Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen +yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin +kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä +ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi +itseään, niin piikaa nuhdeltiin. + +Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista, +mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi. +Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja +piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen +tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja +nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän +herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen +ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli +poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen +-- äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja +tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli +pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä +painanut -- sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa +ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt +turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei +olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki +pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli +ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta. + +Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän +kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se +oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen +nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella. +Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista +suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin +tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja +naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa +ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin, +ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika +alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle. + +Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta +herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin +kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun +pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein +yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin +nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä +hiukan varomaton -- ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi +äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä +siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi +uuden piian odotukseksi. + +Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen +tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen +maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin +nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että +hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä +vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen +näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista, +asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä +myös hiukan äänessä. + +Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä +välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää +välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti +hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi +hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois +ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi +odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli +nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän +tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja +silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän +liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä +ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei +hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten +ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin +ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava +seikka. + +Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin +tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas +ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin +näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun +tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti +osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen +laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos. +Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin, +joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta +ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön +avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän +käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten +antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin: + +-- Ettekö osaa pumputa? + +Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä +ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar +otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin +näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi: + +-- Mitä sinä siellä teet? + +-- Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa. + +Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä +puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä +hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö +jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen +perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet, +hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat +pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli +poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta -- aurinkokin melkein tuntui +lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan +syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen +nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut +kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut +koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa... +Hän ei enää ollut alapuolella. + +Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä +alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä +vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi +ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei +hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi +havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen +mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä +tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat -- ja mitä tämä oikeastaan +oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa -- jotka muutenkin +pitivät häntä minä pitivätkään -- jos he olisivat tämän nähneet? +Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin -- ja -- niin -- mutta nyt +oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa, +ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli -- hän tosiaan +_ajatteli_ tällä hetkellä -- ponnahti ylös, meni makuulle ja monet +tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli +Ragnarille Hiltun tulopäivä. + +Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen +nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi +raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä +huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen +varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään +enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa +pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen +silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar +päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska +iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha +intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa +ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua. +Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin +poissaolossa suuri viehätys. + +Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja +jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat +ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta +salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän +nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä +surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren +halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat +lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus, +niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä +tänä iltana -- joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän +iltojen nousevaa lukua. + +Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi +ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului +huutavan kyökkiin: + +-- Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa +sitten hänellekin teetä. + +Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi: + +-- Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta? + +Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi +hämärähetkiä -- semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja +olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän +sitä vastaan edes voivotellut. + +Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli." + +Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan +ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska +kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että +hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön -- hän todella sanoi +tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli +hyvää ja sopusointuista tänä iltana. + +Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan, +vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat +tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli +tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne +nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista +iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä +huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään +päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille. +Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin. + +Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan +ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen +erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä +suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä +enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin +vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat, +niinkuin kuutamoistuntoja. + +Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti +malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi +tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan +myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika. + +Kuinka olikaan -- kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta +Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat +rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen +niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken +Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta +sitten. + + * * * * * + +Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja +vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat +Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko +laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki +tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä +kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet, +niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat +tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on +omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan. +Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan +alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa +Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo +ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä +sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla. + +Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi +siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä +iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin +käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa +varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä +ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä +näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi +joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska +siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa +ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut +mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska +on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva +tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia +vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta, +toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä +kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa, +arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja +puhtaisiin uomiin... + +Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta, +jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra +Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi +aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven +puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä. + +Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar -- joka pysäkiltä palatessaan +melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä +tehdä -- ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain +tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja +käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä +hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain +pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat +kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle +ateriaa tähän pöytään -- hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja +jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut, +sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä, +että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka +tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa +puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta +tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen +synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu +tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä +satuttu ennen yhtymään... Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä +siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa. +Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin +alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa... + +Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun +illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta +juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria +pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen. +Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka +hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki +pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin, +joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti: + +-- Ottakaa tuli, että näen kattaa pöydän. + +-- Entä jos en otakaan. + +-- Ottakaa nyt vaan. + +Oli ihan hiljaista. Kuunpaiste liekehti lehmusten välissä. + +-- Onko Hiltu minun ystäväni, kun minä olen täällä näin yksin? + +Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut +puhua ruotsia. + +-- Ette tekään ole minun ystäväni. + +-- Olenhan. + +-- Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt +tuli. + + * * * * * + +-- Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään +-- Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun +alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei +vielä pelännyt Ragnaria. + + * * * * * + +Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle +miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden +ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset +ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin. +Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet +viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen +vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen +elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat +herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä +heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat +enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla +sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan? + +Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat, +jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen +on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua. +Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä -- ihan +sinänsä -- valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on +enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua, +syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta. +Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes +osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä... Kun ei mitään tapahdu, +pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri +tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä +lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja +silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys +tästä tapauksesta voittava ja vahveneva? + +Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja +aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa +vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun +läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa: + +-- Älä pelkää -- minä rakastan sinua -- kyllä minä otan tulen -- +rakastatko sinä minua? + +Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden. +Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo +välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut. +Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse +saliin. + +Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen +tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan +niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota +äiti ei sietänyt (-- äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin +vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi +yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon +kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli +verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa. + +Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden +tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa +ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli +paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä. + + * * * * * + +Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on +istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa +sillä asteella -- hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän +asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli +kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin, +kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan +keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä +huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen. + +Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet +ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi +siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta +vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu +imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään +samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä +todella sanotaankin lapseksi -- ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä +kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se +on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on +ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät +tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään +niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän +tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle! +Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän +ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken +asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin +kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat +ajatuksen eteen. + +Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy +maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat +entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta +kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se +ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää +ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo +toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin +ei tuo tuolla olekaan. -- Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se +on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii. + +Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa +syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin +tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden +elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään +ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin +nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla +odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt +kahvitassi... Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen +ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin +kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi +hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä +hengenveto oli jo unen alkua. + +Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät +jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle, +aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli +noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät. +Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä +se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt +ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema. +Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen, +niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla. +Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin +tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa +soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa -- joissa hyvin sopisi uskoa +tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen +Jussin sitä aina vaan itse yrittää. + +Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava, +työtä niitten on tehtävä -- yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei +kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti, +tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin +olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin +semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta +ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen +itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee -- niinkuin hedelmätönkin +kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin +olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen +mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan +hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain +kuolemaa varten. -- Ei kuolla, ei kuolla -- koetetaan olla siivo ja +uskollinen -- ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan. + +Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän +kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein +vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli +siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä +ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen +katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi +tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti +eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi, +vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui +ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon +ehjää ja auttamatonta tilaa. + +Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi +huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin +olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran +tasapainolaitteen -- siepannut pois oljenkorren. + +Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön +olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta +ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana +kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia +tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät +iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin +ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa +kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi +suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä +ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa +omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja +moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä +tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota... Sitten mentiin taas kirkkoon +ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai +olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori +antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt +katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan +jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan +selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja +mahdotonta oli ajatella, että Jumala -- oikein se tainnuttava Jumala +-- voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi +kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain +Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa... + +Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon +seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua, +joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla +oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja +totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa, +kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan +elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin, +mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki +ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä -- siis Hiltukin -- +oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon. +Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit +anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi +semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi +antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien +määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä, +haukuttiin ja riideltiin -- itse rippikoulutytöt, niin pian kuin +pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta +ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän +kanssa. -- Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka +esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä. + +Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla +käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen, +suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli +päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä +tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain +kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu +tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä +nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä... Nyt +rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt +sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah... Hän ei nähnyt +kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin. + +Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet +kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin +unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä +sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan -- Jumala +oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus +varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta +vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän +pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei +hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla +tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se +ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan. +Ihmiselämä on kohtalon suorittamista. + +Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli +pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat +kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään +heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat +tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut +ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän -- äidin ja tyttären -- +sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen +jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla +yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli +erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen +tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn +luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti. +Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he +väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois. + +Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa. +Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä +ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian +suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki -- jonkinlainen +sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo +väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen +Ville -- pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella +oli puulla lyönyt selkärangan vialle -- piti jatkuvaa tuskallista +vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää +heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille +vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien +peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät +sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä. + +Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa +vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella. +Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui +siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen +puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä +kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää +kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet +jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään, +oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti +asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava +seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen +laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut +olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse +haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen +kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle +oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut +pirtissä. Mitä tämä oleminen on? + +Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista +Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan +kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain +odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran +kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa +tilasta toiseen. + +Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi +sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan +äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan +äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan +oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon +vakaasti alentuessa taas syksyä kohden. + +Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee. + +-- Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa? + +-- On tässä tietämistä, huokaa äiti. + +-- Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon +perällä käynyt. + +-- Ei tiedä. + +-- Ää -- kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan. + +Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää +vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun +hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen +vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan +edes tiedetty, kuka se äijä oli. -- Mutta elämä on kumminkin entistä +kiusallisemmin takertunut johonkin. + +On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen +ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei +enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että +Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi +mädän haju ilmetä -- Kyllin, kyllin -- ei jaksa enää tätä kehitellä +pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia +häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti. +Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei +eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan +tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin +kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen +ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät, +ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki +näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet +kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha, +joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa. + +Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot +ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton +aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa +kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin +kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja +kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma +loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia, +tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki +oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä. + +Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita +(ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä +-- minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa +ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika -- siihen +sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden +määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen +kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä, +ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin +lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita +eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä +oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin +ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden +tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei +lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain +syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes +päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin. + +Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen -- +tai oikeammin sisällyksettömyyden -- täällä. Hän ei niitä ajatellut, +mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki +tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä +käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa +elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet +tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin +sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka, +jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin +ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi +syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus +jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä +muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan) +eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli -- ikäänkuin valtavan, +ennen aavistamattoman meren pohjassa -- jommoisesta ei ole tapana enää +pinnalle palata. + +Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä +yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista +täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt. + + * * * * * + +Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän +asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia +kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta +luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa, +siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin. +Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys +sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan, +niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin +luontevalta. Hiltukin virkosi -- olihan hänellä vaistot. Hänen arka +katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut +hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus, +kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli +siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti +kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta +kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten +hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin +laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja +hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä +siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut +minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien +alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin +huvilan -- huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä +oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on +rehtorskan poika --. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi, +jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua +ylhäällä? -- ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi +maata toisiaan lähempänä -- mutta ei sentään samassa huoneessa. + +Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään. +Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen. +Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu +tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä +ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla +oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken +töistä. + +Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että +rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo +valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska +itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa +-- hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä +vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti +hänen kanssansa. Kuinka -- jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? +Ei se ainakaan portilta palannut. + +Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt +tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän +jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan +virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se +oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin +saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi +tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki +uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista +hän ei ollut tottunut näkemään... Hän tunsi kaikki huvilan huoneet, +tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin -- jonka päässä uhkui +vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman +rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli +tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä +tarvittavaan määrään... Hän on jo ripillä käypä... Näinä iltoina on +ollut kirkas kuunpaiste. + +Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi -- tästäkin illasta tulee +vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei +kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että +hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin +elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja +siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan +käskyjen mukaista -- kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se +tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön +ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä +hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin... Kuu teki nousua. Aterian +valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä +viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä +saliin elähtyneenä jostakin -- siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä +iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle. + +Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka +siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät +niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli +nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne +rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville +enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin +kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka +mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä +samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain +hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan +ihmislapset kestä uuden syntymistä. + +Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön +sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä +entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin +koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa +luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja +pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken. +Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön. +Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten +takanakin. + + * * * * * + +Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään +ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa +aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva +kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton +harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni +puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen +mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen +sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti +varjot ja koko sen yön olemattomaksi. + +Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön +mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut. +Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut +niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan +poissa, mahtavasti poissa. + +Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi +aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen +varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä +aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina +syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän +oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut. +Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin +kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin, +Ragnar -- Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään +minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun +jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa -- tukala ehkä +juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun +hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat +sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet +niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen +jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja +korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä. + +Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi +nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka, +joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra, +outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata, +mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti +säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin +kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä. + +Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva +oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin +yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen +lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän +oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen +lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä +ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden +suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin +tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka. +Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan +kömpelö nuori piikatyttö. + +Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo +omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta +olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen +liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon +hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella +tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun. + +Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen +nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa +hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan +tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on +poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi +vaiherikas elonpäivä alkaa. + + * * * * * + +Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään, +ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun +hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet -- niin silmin +näkyväiset kuin muuten tajuttavat -- ikäänkuin katsomaan, katsomaan +ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista +vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin +mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot +edellytyksineen ... ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli +tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka +naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit +olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää, +vakavaa, lämmintä -- ja kaikki palautui nyt aamuvalossa. + +Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä +viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä, +jonka vaisto sanoo tulevan -- illalla kun taas on kuutamo. Mutta se +olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken +iloa, menneen ja tulevan unohtamista. + +Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii, +palatakseen iltahämyssä -- jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen +odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne +laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä. + +Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei +oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia. +Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt +vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt +liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se +ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota +siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran +oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän +vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä, +tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen +hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia +tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan +leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan +ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt, +kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu +semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten +kuului kaupungilla liikkumiseen. + +Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan +hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli +kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että +mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa +kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on +poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli +sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna. +Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei +hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä, +mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja +mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes +ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki. + +Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta +muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa, +jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli +kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt +lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa. +Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei +erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä +tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa +ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi +murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen, +kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen +kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai +professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi +läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria. + +Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan +Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja +mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään. + +Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan +tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut +Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä +toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri +se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin +tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti +paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar +ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi +katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän +vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi +Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä, +että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa +oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun. +Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut +ketään. + +Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista +alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee +molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän +oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä. +Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut... Oli hyvin +viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä. +Kaikki oli kovin luontevaa... Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä +näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä... + +Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa +Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut +pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan -- ei ollut ketään näin aikaisin +päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen +noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen, +jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin +"Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli +uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli +pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti, +niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen +nuorukaisten vaiheille. + +Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori +Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen +tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta +kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos ... +mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut +kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin +paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli +ravintolaan... Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden +kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia, +tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki. + +Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki +oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen, +avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle... Näin +olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli +erotettu. + +-- Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he +olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta +joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli, +kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän +viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin +hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran +aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien +Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa... Yöllä oli tuuli laskenut, +aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä +valokuvankin. + +Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi +nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien +tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla +toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa... Ragnar ajatteli +omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut +pois, muisti Hiltua ... ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä +seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno +värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen +tupakkaa. -- Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä +silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. -- Olisihan siitä molemminkin +saatu, sanoi Murtomäki. -- Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen, +sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen. + +Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta, +oliko heitä täällä näkynyt. -- Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli +tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella. + +Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon. +Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi +töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa. +Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden +vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä +huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet. +Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja +hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta... Tajunta pohti näitä itsekseen, +sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät +taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina. + +Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata +toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari +muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen. +Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli. + +-- Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on +siellä kanssa, minä soitin. + +He kulkivat taas samaa pehmeätä mattoa kassan ohi ulos Kauppakadulle, +kirkkaaseen arkiseen ilmaan. Ragnar tunsi, että hän kyllä voisi +horjahdella, mutta ei kumminkaan horjahtele. Tuolla päin on Esplanaadi, +josta he päivemmällä tänne saapuivat. Nyt he lähtivät toisaalle päin. +Ragnar havaitsi, että Murtomäen vaatetus oli jollakin tavoin somempi +kuin hänen omansa... Mamma ei saa tästä mitään tietää. + + * * * * * + +Muuan entisyydestä tuttu seikka saapui kohtaamaan vähätietoista +Hiltua tänä päivänä, kun hän yksinään kamppaili tuossa suuressa +huvilassa, jota hän ei osannut pitää kotinaan. Hänellä oli jo parina +vuonna ilmennyt omituinen ajoittainen vaiva, joka ei ollut oikeata +sairauttakaan, koska hän varsin hyvin saattoi olla jalkeilla sen +tähden. Se meni aina ohitse, mutta kun hän parahiksi ehti unohtaa koko +asian, tuli se uudelleen ihan entisen kaltaisena kestäen taas aikansa. +Häntä hiukan huimasi sekä vuoroin vilutti ja lämmitti. Ei hän ollut +siitä koskaan mitään puhunut kenellekään; mitä semmoisesta puhumaan ja +mitä siihen olisi kukaan voinutkaan. + +Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että +nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa. + +Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin +kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen +ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi +pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen +luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä, +entistä vakavampana ja -- ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja +pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin +ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen +että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka +ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos +päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona +koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei +voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin. +Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan +ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan +rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen +kuin uhalla rohkeasti -- jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin, +ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään +aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän +kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo +aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka +olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut. + +Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei +enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta. +Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi +aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla +täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja +minä tein sen vian eilen ehtoolla. + +-- Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja +karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin. +Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan +minä puolestani olin hänelle hyvä. + +Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli +vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi +hyväillyt Ragnaria. + +Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja +vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä. +Hän melkein värisi, kun hän _oikein_ ajatteli nuoren-herran nimeä, +jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän +niin hyvin tiesi. Ragnar se on... Samassa tuntui väristys lisääntyvän +itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän +oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla +hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti +seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta. +Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen +täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut +suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta +sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan. + +Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen. +Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen +hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli +näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli +täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen +häntä, Hiltua... Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani +ja minä olen Ragnarin heila -- voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se +sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla. +Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä, +jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä +ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä +olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi +tälle hetkelle. + +Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä +vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni. +Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta +kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla +ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon +ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina +tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla +tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut. + +Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään. +Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se +viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily +pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa +oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan +ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä +siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan +aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa +Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle +ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin +saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun +tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että +jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa +koskettaisikin hartioitani. + +Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta +kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma +Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli +kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin +tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo +ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen... Kuva, se on sielun korkein +saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja +suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva +tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan +sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita. + +Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän +nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran +huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan +pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven +selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän +onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee +ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus, +eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan +hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on +taluttamassa sitä teurastuspaikalle. + +Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan +määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt +luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki. +Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli +käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja +juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin +suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä +huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa +oikaista sängylle. + +Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä +päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar +varmaan pian tulee. + +Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille +päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään +näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin +Ragnar hakee hänet. + +Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin +äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu +ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin +selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana +"flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja +siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti +juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut. + + * * * * * + +Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut +järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun +kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana +vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä +melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan +oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää +kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi +äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä +herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa. +Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja +yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi, +mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on +sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös, +ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin +tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä. +Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa +entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. -- Niin kyllä, +jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin +paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin +tapahtuu, ilman vaihtoehtoja. + +Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin +ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota +äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen +tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt +kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän +ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka +näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten +jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu +tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata. +Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi. +Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää +oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan -- +kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin +siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti +loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt +juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse +sanomaan. + +Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat +nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän +olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän +pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä +hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole +muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat +kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta. + +Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle. +Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan +nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten +hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että +näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi, +kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi +vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä +olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja +kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta. + +Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin, +näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan. +Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen. +Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi. +Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön +selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti +hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen +hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja +onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän +oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta +enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin +niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut +pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja +ihanampia asioita. + +Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin +suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin +oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä +istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan ... niinkuin ollut päivä +olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan +ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä +olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä +Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin +viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli +menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli +niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin +etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan +ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat. + +Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi +ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen +oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös. +Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian. +Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin +voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka +on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja +Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden +sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat. + +Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä +rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa. +Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven +aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla. +Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan. + +Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan. +Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä +oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan +muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta. +Ragnar oli taas poissa -- jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli, +mutta -- nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa +kahvia. + +Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan; +sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin; +nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa. +Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva +alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet... +Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet +ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin +olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä +liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen +yhtäläistä... Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli +muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää ... ja +piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt +häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. -- +Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti +hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi +vain liikkua. + +Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki +hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar +välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään +huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat +alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua, +jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan +sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen. +Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina, +ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu +kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin, +kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle +kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja, +pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä +puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä. + +-- Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka +solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion +herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran +sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh -- Mutta se on narri, joka +jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka +se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin +mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen +taisto, marchons tous et demain -- jaa pojat: demain -- C'est la lutte +finale..." Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta +huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei", +niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen +laulun teit? + +-- Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg. + +Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua. + +-- Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en +minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin +noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. -- Ei mutta +kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä +hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia. + +Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi +ojossa ja supisten hänelle hiljempää. -- Älkää pelätkö, me olemme samaa +kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se +vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on +hyvin kaunista; ottakaa nyt vain. + +Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas, +johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi +pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki +juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi +lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja +Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä +puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui +poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen +laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin +vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka +äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa. + +Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi +olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja +pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella +ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta +pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita +kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus +viehätti, joskus taas vieroitti -- kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä +ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa +siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle +vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi +ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi +äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden: +"Juo, poikani." -- "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki +samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno +nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa. + +Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi, +ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi +toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki +kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä +ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa -- vaikka: +vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti +jälleen ovea kohti. + +-- Minne sinä menet? Älä nyt taas --. + +-- Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka +olenkin polyteekkari -- kuuta katsomaan, heh-heh -- lainaa sinä +kiikariasi. + +-- Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla +teet? + +-- Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa. + +Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin +alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in +seinem stillen Reigen -- + +Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin +yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja +edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät +ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat +siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä +jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin +sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat +vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa. +Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti... + +Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi +taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä +kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu +kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. -- "Solveig, antakaa +minun suudella teitä, vain yhden kerran." -- Hiltu ei ollut myötä eikä +vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki. +Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva. + +Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen +kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat +alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui +sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni +toisten joukkoon. + +Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin +päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen +erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota +piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla --" Ragnar +näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja +vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä. + +Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein +siihen sohvankulmaan, missä istui. -- C'est la lutte finale, sanoi +Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla. +Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa +maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut +saapua. + +Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta +Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut +varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin +kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja +juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti +hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden +pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla. + +Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan +poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle +ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli +itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota +kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja +toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei +löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen +perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt +heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule... Vieraat lähtevät, ehkäpä +Murtomäkikin... Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän... Kuu +paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten +välistä niinkuin vedenpinta muulloin. + +Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti +ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta +miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä +kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan. +Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän +puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja +kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa +alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon +Ragnarille. -- "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi, +ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä +minä tulen sun kanssas." -- "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä +ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona +ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu. +Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä +kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut +kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa. + +Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa +voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat +hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi +avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei +hankkinut löytää." + +Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin, +jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin +puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta. +Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se +ajurikin jo ala saapua. + +-- Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja +tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat +samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä +päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin +se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon, +viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti, +että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet +keskenään". + +Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti +ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui, +että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä +tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen. + +Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon +päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa +olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa +se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan +korvaan ottaneet. + +-- Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar +hiukan tylysti -- niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä. + +-- Minä lähden kaup-punkiin. + +-- Lähde sinne tai tule tänne, mutta älä siinä torku. + +Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan. +Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken +päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella +niin hyvin kuin taisi: -- Sua neito kaunis katselen -- likellä vettäsi +-- kuin kukka kaunis suloinen -- kuvastimessasi. + +Tämä sekasotku oli tarkoitettu hyvästijätöksi Solveigille. + +Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan, +lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä +oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt +vähääkään. + + * * * * * + +Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta +ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan +jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka +tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt +kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin +entistä turvallisempi. + +Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei +kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa. +Kunpa menisivät toisetkin. + +Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena. +Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus. + +Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee +ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt +pian kaikki selviäisi. + +Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja +välillä kiihtyen: + +-- Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut +teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi +isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän +rakasti minua ja minä häntä -- en minä kurottanut korkealle, minä +olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon, +mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja +hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska -- huom. vokaalisointu. Muuan +kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön -- hän ei +tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen -- tästä te ette ymmärrä +mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen, +mutta korkeamman siveyden te olette... + +Jaaha, siinäkö sinä tulet -- minä tässä lukon takaa tunnustan +rakkauttani neiti Hildeborgille -- en häneen, sillä hän on Solveig +vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut... + +Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se +lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti. +Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi. + +Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä +pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule." + +Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin +vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun +Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä +semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi +tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen +kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät. +Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin +oli tullut eikä enää menisi. + +Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon, +joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään +muuttunut, se vain vahveni. + +Yön tunnit kuluvat, läheisen illan tapaukset etääntyvät entisyydeksi. + + * * * * * + +Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste +on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin, +on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi +erottuvat -- nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä +vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut +se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan +tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas +kiihtynyt luonnontila. + +Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on +pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja +kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet +käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät +enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat +jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja +jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin +juhlan päätyttyä. + +Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi. +Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä. +-- Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan +typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat +menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee +kiihkeästi ja vastustaa ... vieläkin... + +Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti, +ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti, +rumasti, ilkeästi... Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä, +ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe. +Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin, +viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä." + +-- Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä +kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa. + +Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju +aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle, +ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei +nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä +ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen +vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman +rippeitä. Sitten hänkin nukkuu. + +Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä +tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei +ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi +hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista +sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli +tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa +tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu +tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska, +ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut +viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo +kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja +lepään tässä hiljaa. + +Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin +päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus +vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi +sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä +vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi. + +Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi, +mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin +sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee +kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii +hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta +kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu +kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat. +Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että +on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti. + +Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut +vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi +nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää +piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli -- +ja huokaili -- niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja +koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet. + +Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi +ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain +lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt +enempi kuin mikään muu. + +Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät +pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa. + + * * * * * + +Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon +kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin +heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä +aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan, +kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän +oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen +tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin. + +Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello +oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään. +Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin +viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta. + +Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä +tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se +olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt +jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon +hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin +kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona... + +-- Missähän minun lakkini on, köhisi Murtomäki. + +Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas +untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti, +kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen +etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota +Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä +kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja +sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä +oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä. + +Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista +aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai; +oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on... Tuossa istui +Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat +vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun +kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti? +Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut +mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa. + +Hetken päästä iski mieleen, että äiti _voi_ jo tulla kotiin tänä +iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti +vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos +luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain +harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen +kajoomatta, Hiltun asiaa... Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi +nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu +tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden. + +Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä +odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo +salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön +lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan +samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan. +Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan, +vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne. + +Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan +miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen +loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän +vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin +hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin +tultava tänne siivoomaan huonetta... Mutta kello on puoli kolme, +ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi +tulevansa joko lauantaina _tai_ sunnuntaina. + +Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä +kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta +hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat +iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana +Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön +yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle +rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei +hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin +pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti, +täsmälleen yksi tunti. + + * * * * * + +Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma: +ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina +iltapuolella. + +Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas +vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa +jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon +tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän +enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden +nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä. +Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut +ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" -- Ragnar ei voinut olla +tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja +kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä +tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava +ajattelemattomuuteen. + +Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja +kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain +sinut." -- Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla, +jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli +vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen +petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla +sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet +peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen. + +Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän +tulla... Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta +äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä -- ja sitten +minä lähdenkin jo täältä; tulee aika, jolloin Hiltukaan ei enää ole +meillä (se ajatus ei tuntunut ikävältä)... Pahinta on viini, mutta +vielä minä sen ehdin. Kun siihen kerran on kajottu, niin voinhan ottaa +yksiksenikin. Yö on edessä. + +Hän nousi ja kaatoi lasiin puolipimeässä. Samassa hän muisti viimeöisen +ajurin ja pysähtyi miettimään. Hän ei halunnut sitä asiaa selvästi +ajatella, mutta häntä kumminkin ilahutti, kun hän ymmärsi, että tyttö +sen johdosta yhä pelkäsi ja varmaan vielä tänäänkin halusi lähestyä +häntä kuiskatakseen hänelle pyynnön, jota ei viime yönä ollut saanut +sanotuksi: ettei asiasta rehtorskalle mitään puhuttaisi. Ragnar lojui +sohvalla näitä ajatellen. Siinä hän samalla ajatteli toisenkin asian: +missä hän tänä iltana oleskelisi Hiltun kanssa. Hän päätti olla +täällä ylhäällä omassa huoneessaan. Oli jotain kiihoittavaa siinäkin +ajatuksessa, että poika tuo tytön huoneeseensa. Niinkuin jonkin +harvinaisen elävän, jonka on saanut kiinni. + +Jos en mene alas, on Hiltun tultava tänne. Loikoilen täällä hämärissä. +Tulee hetki, jona hänen askeleensa lähestyvät tuota ovea. Ja kun hän +tulee, tulee hän halunsa ajamana... + +Niin ei kumminkaan enää tapahtunut. Alhaalla ei tähän aikaan enää +ollut entistä Hiltua. Siellä kyllä hengitti muuan nopeasti vanhentuva +olento, mutta jos ken olisi päässyt häntä läheltä ja rauhallisesti +katselemaan, olisi hän havainnut, että tyttö jo oli tästä maailmasta +irtautumassa. Sameasta aamusta alkaen pitkin päivää jokin näkymätön +seikka hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvoi, hänen itsensä yhä +heikentyessä. Ajatus yritti joka silmänräpäys tarttua johonkin, +mutta kimmahti aina takaisin, niinkuin olisi koskettanut veristä +hiertymää. Olemuksen pohjalla tykytti vaisto, uupumuksen luonnottomasti +herkistämänä, sanattomalla tavallaan lähestyviä tosiasioita: Kun +semmoisella vaistolla ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei se siis voi +_puhua_ kuolemastakaan. Sen ilmoitusta voisi verrata tuoksuun, jonka +sielu tuntee. + +Lienee niin, että lähestyvä kuolema useimmissa tapauksissa lähettää +valittuunsa samantapaiset heijastelut, vaikka ne paremmin huomataan +sairasvuoteen ääressä. Ja samaan tapaan kai eloon jäävätkin useimmiten +suhtautuvat siihen, joka lähtee. Hoidellaan ja lääkitään vielä, vaikka +hyvin jo tiedetään, että loppu on alkanut. Vasta kamppailun kiihtyessä +mieluummin poistutaan. Kuolinvuoteen ääressä esitetään usein harrasta +teeskentelyä. + +Ragnar otti vielä toisen lasin ja kolmannenkin, ennenkuin hän +odotukseen kyllästyneenä vihdoin lähti alas. + +Hän tapasi Hiltun astioita kuivaamassa. Hän hymyili jollakin tavoin +äänen sanoessa tytölle: + +-- Eikös neiti tänään aio ollenkaan siivota herran huonetta. + +Se oli olevinaan viehkeä sukkeluus. Niin sanat rappeutuvat mielen +mukana. + +Hiltu laski astian ja liinan kädestään ja lähti sanaa sanomatta +yläkertaan. Ragnar ei ollut mistään millänsäkään. Hän lähti perässä, +hitain, laimein askelin, yritellen hyräilyä. Kamarissa hän istahti +sohvalle katselemaan tytön toimia. Tyttö laittoi ensin sijan +päiväkuntoon ja alkoi sitten järjestää pesupöytää. Otti siitä mitä oli +ottamista ja Ragnariin katsomatta lähti viemään niitä alas. Ragnar +käsitti hyvin, että tytön oli juuri niin tehtävä ja että hän vielä +palaisi saattamaan puhdasta vettä, mutta sittenkin häntä jokin vaivasi. +Hän nousi ja joi vielä yhden lasin tytön poissa ollessa. + +Tyttö tuli ja laski vesikannun pesupöydälle. Sitten hän katsoi +ympärilleen, ennenkuin lähti. -- Ragnar näki, ettei tyttö viivytellyt +hänen tähtensä. Nyt oli jotain kiusallista mukana. + +-- No tule nyt toivottamaan hyvää huomenta, olenhan äsken noussut. Ja +kertomaan kuinka sinulta on yö mennyt. + +Samalla Ragnar siirrähti sohvalla niinkuin olisi tilaa tehnyt. Ei +sujunut, tyttö meni. Ragnar ehti eteen, otti tyttöä käsivarsista ja +hymyili semmoista hymyä, joka jokaista naista luonnostaan ilettää; +sillä sellainen hymy tulee mieheltä aina silloin, kun olisi aihetta +johonkin aivan muuhun kuin hymyyn ja laihaan leikinlaskuun. + +Ragnar sai tytön viereensä sohvalle, mutta hän tunsi alusta alkaen, +että siinä oli nyt aivan toinen olento kuin tähän asti. Tämän +vastustelu oli toista lajia: se ei hurmannut, vaan vieroitti. Se pyrki +todella pois ja oli ennen pitkää pääseväkin. Ainoa, mikä Ragnaria +tyydytti, oli se tietoisuus, että pitkä häiriintymätön yö joka +tapauksessa oli edessä. + +Sanoipa Ragnar nyt mitä sanoja hyvänsä, kaikki ne olivat tehottomia jo +ennen kuin tulivat äännetyiksi. "Onko sinulla kiirettä?" -- "Joko sinun +täytyy mennä?" -- "Ole nyt minun kanssani." -- "Otatkos viiniä?" + +Ei vastausta mihinkään, vain kiusaantunutta oloa ja pyrkimystä pois. + +Tytön mentyä oli Ragnarin olo jossain suhteessa entisellään. Hän +nimittäin oleskeli huoneessaan ja tarkkaili korvallaan ja arvelullaan, +mitä kyökissä tapahtui. Hän katsoi kelloa ja maistoi pullosta. Oli +hauska olla muutenkin. Tyttö kumminkin _oli_ siellä kyökissä. + +Taaskin siirrytään illasta yöhön -- viimeiseen yöhön. Rehtorivainaan +huvilassa ei nukuta tänäkään yönä. + +Samaan tapaan kuin illalla äitinsä tuloa, odottaa Ragnar nyt uutta +lähtöään alakertaan, pitkittäen aikaa tunnista tuntiin, että yö oikein +vakiintuisi ja tyttö ehkä asettuisi makuulle. Hän maistelee pullon +vähiin päin ja kokee viinin vaikutuksen tutumpana. Tietenkään ei tyttö +tule tänne ylös, vaan asettuu omaan sänkyynsä. Viini kiertää suonissa +ja nousee aivoihin muuttaen sakeat mielikuvat selviöiksi. + +Kello oli vähän yli kahdentoista, kun Ragnar vihdoin meni kyökkiin, +vakaana ja rohkeana niinkuin mies yön hetkinä ainakin menee naisensa +luo. Kyökissä eivät asiat olleet lainkaan niin kuin hän oli odottanut. +Tyttö kyllä ilmeisestikin oli häntä odottanut, sillä hän istui +valveilla ja lampussa paloi tuli. Ragnar sammutti sen ensi työkseen. +Silloin tyttö nousi ja meni kuutamoisen ikkunan luo seisomaan kasvot +ulospäin. Kun Ragnar meni siihen häntä hivelemään, puuskahti tytöltä +itku ja hän työnsi raivostuneella liikkeellä tungettelijan menemään. + +Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va +fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta +kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin +rauhaan ja meni huoneeseensa. + +Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko +olentoa. + + * * * * * + +Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä. +Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu; +maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi +elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä +säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on +semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin +kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui +selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten. + +Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei +häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä +kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse +mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti. +Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki +tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen +omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä +hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta, +mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu +koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti +sittenkin paljastaa koko kipunsa... Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma, +ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska +olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin... Minä sain kivun +vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa... Tule tänne vaan, ei +sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun. + +Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän +valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva, +mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä +asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa, +ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on +lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen, +kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin +nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia +lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain +ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön, +mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa -- +vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt +ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja +pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi +seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu, +kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin +pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän +hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa +puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää +raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan +pois, kun muistaa ja _tuntee_, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei +löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi +tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää! +Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään +pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia, +jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi. +Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä +synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se +onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on +kielletty. Nouse ja pyri sinne päin." + +Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan +Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli +tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet +olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä. + +Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja +jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen +oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon +ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi +uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan +henkeä... Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi. +Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi +vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä +oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään +tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu +ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä +kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei +yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se +johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja +pihamaa, niin -- mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan +loppuisi. + +-- Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli +yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli +kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa... Kun +vain ensin pääsi sinne hiljaa -- kiireesti sängyn nurkkaan. + +Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi +kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän +tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli +tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista +käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi +korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset, +kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu -- niin, mistä kipu johtui? +Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti +rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin, +vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui +sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja +kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä +akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään +näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen +uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät +painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen +muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa, +vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi. +Lepäsihän vain makeimman lyh ... lyhyen ... hetkisen ... veti syvään +henkeään ... muutaman ... kerran. + +Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa +olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka +muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun +tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on +alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen +itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa +muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine +aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan, +mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja +vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen +asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt +ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä, +valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut. +On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle +menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta +huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa +-- ei muuta -- kuin lepoa -- + +Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle +unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon. +Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti +ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas +portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni, +sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan +tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle +ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi +järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan +takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen +rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti +paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on +sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava. + +Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli +rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki +edellä veden kiehtoville patjoille. + +Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja +liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti +ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä +olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta +sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin +kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään +laiturin päässä niinkuin muuallakin. + + * * * * * + +Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat +Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen +kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin +yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus +piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada +tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä +vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias +vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei _tämä_ asia +enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava, +mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä +ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin +lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa. + +No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo +tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli +samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä -- ehkäpä sielläkin vielä +jotain toivottiin. + +Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut +ketään -- mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään +kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin +asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina +huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten +hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle +ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken +jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli, +odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle +hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa +Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan. +Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta. +Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän +näkee päältäkin niin ilkeästi... Kun ei sitä saa edes kunnollisesti +puheilleen. + +Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se +tietenkin hänellekin. + +Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen +unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat +jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi +outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi +ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi +hävittänyt pullon. + +Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi +pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen +takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi, +että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet +yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen +kuiskutusta. + +Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain +erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli +hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea +mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä +olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu -- + +Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen +alkoi puhua: + +-- Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta +ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta. +Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota. +Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon, +ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli +täältä. + +He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän. +Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen +serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat +menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin. + +Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite +paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän +sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar +havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään +näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli +matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten +käytiin vielä rannassakin -- niinkuin siitä olisi jotain apua ollut. +Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli +tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä +kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa. + +Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän +knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät. + +-- Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit +saapuvat. + +Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello +viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä +kolmivuorokautisessa näytelmässä. + +Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille +herroille ja heidän naisilleen -- jotka viimemainitut tuskin olivat +vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän +olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin +helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee +kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen, +siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla +on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä +tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen +jäänyt. + +Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai +tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän +oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää +sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut +viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä +vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa. + +Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli +sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva +sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen +hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka +hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän +tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään +ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan. + +Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen +töllisteltävänä. + +Sillä vieraita he kaikki olivat -- Ragnarkin, tämän huvilan +nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen +itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin +palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen +kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi, +lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue +lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä +heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti +nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja +siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta +tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli +kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut +mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin. +Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä +pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian +hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se +kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan +samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän +kerran. + +Ja sitten -- Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut +ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili -- sitten olisi lopussa tämä +hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan. +Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa; +kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi +koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä +asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja +toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria. +Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä +tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen +kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki +tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä +sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään. + +Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä +nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten +vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty, +edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä. + +Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista +syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan +katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo +tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Hiltu ja Ragnar, by Frans Emil Sillanpää + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59266 *** |