Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 4671 insertions, 0 deletions

diff --git a/59612-0.txt b/59612-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..12fcefa
--- /dev/null
+++ b/59612-0.txt
@@ -0,0 +1,4671 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59612 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+HEHKUVAN KEVÄÄN MAA
+
+Kirj.
+
+Hilja Haahti
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1919.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Hehkuvan kevään maa
+Caprin kevät
+Siunaus
+Pyhän Sebastianin nuolet
+Fontana di Trevin vesipisara
+Raunioiden tarina
+
+
+
+
+HEHKUVAN KEVÄÄN MAA
+
+
+Italiaa sillä tarkoitan.
+
+Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon
+vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä
+ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän
+toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.
+
+Etelässä on hehkuvan kevään maa.
+
+Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat
+kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja
+varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon
+ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä
+helle ja kuihtumus ennen aikojansa.
+
+Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden
+keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu,
+-- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin
+liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.
+
+Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
+Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.
+
+Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken
+kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista
+taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä
+ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.
+
+Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä
+onhan meilläkin omat aarteemme.
+
+Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten
+välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista,
+syventämistä, elähyttämistä.
+
+Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin
+sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja
+parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.
+
+
+
+
+Caprin kevät
+
+
+-- Lemmikki neiti!
+
+Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista,
+joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä
+katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa,
+syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan
+kukkarunsauteensa.
+
+-- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti
+murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä
+oli lausunut.
+
+-- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte.
+
+Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä,
+hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän
+ilostunut.
+
+-- Mitä te siellä teette?
+
+-- Katselen teitä ja ruusuja.
+
+Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu
+kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi
+parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä
+auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho
+erottuivat sitä selvemmin.
+
+Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan
+syliin.
+
+-- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?
+
+Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin
+taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät
+tytön päälle.
+
+-- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!
+
+-- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin
+kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa,
+kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä
+oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta
+vienoilla poskilla.
+
+-- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja
+sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa
+kuin lohikäärme.
+
+-- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa,
+että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla,
+että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?
+
+-- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin
+ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.
+
+Tyttö punastui ja katsoi maahan.
+
+-- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.
+
+-- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.
+
+He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi
+muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli
+portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja
+kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.
+
+-- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija.
+
+-- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?
+
+-- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä
+olen valmis.
+
+-- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte
+suuren taulunne.
+
+-- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa.
+Eikö Arco naturale kelpaisi?
+
+Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi:
+-- Yhdentekevää.
+
+-- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte
+ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja
+kivileijonia?
+
+-- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen
+palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma.
+Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona
+Suursaarella.
+
+-- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. --
+Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä
+vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.
+
+-- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei
+tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon
+ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.
+
+He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien
+reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät
+luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen
+sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot
+näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät.
+Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.
+
+Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.
+
+-- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen
+tummanpunaista kaulakoristettansa.
+
+-- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin,
+että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.
+
+Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin
+oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä
+ainoastaan liran.
+
+-- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli
+korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että
+olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.
+
+-- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin
+te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa
+minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.
+
+-- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä
+kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä
+innolla alkoi penkoa helmikasaa.
+
+-- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä
+kertaa niin paljon kuin tummat.
+
+Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei
+ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja
+sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle
+neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin;
+mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt
+taas ollut käyttörahasta puutetta.
+
+Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen
+ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella.
+Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti
+toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli
+niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter
+edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja
+vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin,
+ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki
+huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.
+
+-- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter.
+
+He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat
+majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat
+tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he
+olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.
+
+Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha
+kaulassansa.
+
+-- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai
+kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon
+toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on
+kaksi.
+
+Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:
+
+-- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja
+samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita.
+Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin
+pikkusiskoille sitäkään riittää.
+
+Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla
+maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.
+
+-- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan.
+Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia
+opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja
+väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen
+pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut
+kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni.
+Ymmärrättehän, että on ihanata elää!
+
+Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut
+aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta
+lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta
+tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet
+elämälle pelastanut?
+
+-- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko?
+Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän
+saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti
+pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä
+ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä,
+kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko
+arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin
+keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan,
+että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa
+Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille
+minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja
+kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on
+enää jäljellä.
+
+-- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin
+sanoaksensa.
+
+-- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse
+päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän
+tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan
+sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.
+
+-- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina
+yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.
+
+-- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä
+asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä
+on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä
+vähän ikävä kotiin.
+
+-- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?
+
+-- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää
+tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?
+
+-- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen
+oikeastaan saarelainen.
+
+-- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa!
+
+-- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne.
+Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.
+
+-- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus
+Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja
+mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka
+on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta,
+mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja
+ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro
+kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka
+rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran
+kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä
+kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee...
+
+-- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. --
+Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.
+
+-- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa
+teidän taulujanne! Jos vaan osaisin...
+
+-- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme
+täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä
+sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö
+niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän
+Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.
+
+Tytön silmät säteilivät riemusta.
+
+-- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä,
+että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen
+aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman
+hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen...
+
+Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä,
+mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo
+tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät
+orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa...
+Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?
+
+Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä
+jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen
+käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin
+vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä
+olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän
+ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin,
+koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.
+
+-- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.
+
+-- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän
+toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.
+
+-- _Mutta te tutustuittekin minuun!_
+
+       *       *       *       *       *
+
+Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran
+näki pienen suomalaisen ystävänsä.
+
+Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa
+komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko
+pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden
+matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso
+taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via
+Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan
+ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko
+heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin
+enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai
+syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja.
+Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana,
+valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla
+tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.
+
+Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita
+varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet
+hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.
+
+Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti
+lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät
+riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli
+ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut
+kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut
+uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta
+parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli
+hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."
+
+Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli
+osannut toivoakaan.
+
+Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle
+itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua.
+Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin,
+ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen
+kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin,
+jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi,
+olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin
+kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa,
+ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta
+poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa,
+jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.
+
+Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa.
+Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli
+häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin
+punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti
+kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla
+huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa
+pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa
+Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä
+mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja
+talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi,
+räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat
+asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät
+päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini
+ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys.
+Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen
+aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa
+tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes
+itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä.
+Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone
+huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä
+luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.
+
+Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös
+marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään
+astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.
+
+Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä
+ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa.
+"Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan
+vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch
+on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen
+näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä,
+vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa
+heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?
+
+Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja
+pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina
+tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti
+aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.
+
+Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja
+olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja
+selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu
+oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä
+hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo,
+ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet
+jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" --
+aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan
+kattia, kissaa...
+
+He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.
+
+Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin
+muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto,
+ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana,
+haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli.
+Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin...
+
+Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin
+hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen
+kaukaista kotipaikkaansa.
+
+Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä
+kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten
+täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu
+maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä,
+milloin soveltui.
+
+Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi
+yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna
+osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta
+atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi
+huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät
+kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen
+vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen.
+Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin
+nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa
+lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja
+ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.
+
+Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole
+ajanvietteeksi liian hyvä?
+
+Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin
+lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä,
+sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän
+kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja
+suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja
+kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko
+kukkeus olisi ollut hänen.
+
+Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja
+tytölle myös?
+
+Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata
+sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen
+roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen
+taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan
+Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia
+huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä
+ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse
+viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen.
+
+Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan,
+laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei
+näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.
+
+Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama
+jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä
+jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja
+rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka
+äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli
+tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat
+ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla.
+Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi
+kultiansa yli maiseman.
+
+Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen
+sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa
+onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.
+
+-- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö
+jäädä?
+
+Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te
+myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta
+-- kauvas, kauvas pois...
+
+-- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään
+katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli
+pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.
+
+Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi
+hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.
+
+Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja.
+Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän
+selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja
+meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.
+
+-- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä-
+eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.
+
+-- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas
+joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra
+Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla.
+Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi
+meidät sinne.
+
+-- Mikä mielijohde!
+
+-- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien
+tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme
+lentäneet.
+
+Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi!
+
+Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja
+laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän
+mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui
+poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat
+aivan tien varrella, täällä likistössä.
+
+Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa
+oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset
+viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu
+ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän
+avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan.
+Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa
+ojentamaan sitä neidille.
+
+-- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki.
+
+Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa
+raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.
+
+-- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti.
+
+Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki
+ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala
+auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei
+ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä
+tarvitsisi koskaan enää?
+
+He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin.
+Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi
+kirjoittaa kummitädille ja kotiin.
+
+-- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.
+
+Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee
+jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin
+ostettaisiin.
+
+-- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki.
+
+-- Kaksituhatta.
+
+-- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te
+teette niin paljolla rahalla?
+
+Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen.
+Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja
+kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.
+
+Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei
+koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä"
+liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen
+keväänsä ruusut.
+
+-- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin
+ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos
+ystävyydestänne!
+
+Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle
+puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin
+unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf
+Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs
+englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua
+ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja
+tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli
+Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva
+valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.
+
+Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin
+muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja
+kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä
+"pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt
+näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?
+
+Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja
+morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän
+asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja
+empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin,
+ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki
+kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän
+hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas
+Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät
+polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa
+vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":
+
+    "-- -- Tui, tui, Ahtolan väki,
+    Kultakutrinko Ahti näki? -- --"
+
+Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla
+ole kiharoita, mutta _hänellä_ on!
+
+Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien
+tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä.
+Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.
+
+    "-- -- Tui, tui, vuoritieltä...
+    Sulhot ei mua löydä sieltä!"
+
+Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut
+löytääkin!
+
+Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta
+englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille.
+"Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy
+sietämättömäksi ajan pitkään."
+
+Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via
+Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter
+ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta
+yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.
+
+-- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli.
+Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut
+tapahtua Lemmikin lähdettyä.
+
+Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa
+Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.
+
+-- Ja sittekö palajatte Suomeen?
+
+-- Palajamme.
+
+Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.
+
+-- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta?
+Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.
+
+-- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden
+sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa
+ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä
+ainiaaksi!
+
+Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen
+arvoitus tämä tyttö olikaan!
+
+Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin
+Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli
+arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti
+sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä
+tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty.
+Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin.
+Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään
+kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle,
+vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva,
+naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan
+saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi?
+Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.
+
+Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi
+"herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen
+huolellisesti...
+
+Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen.
+Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin
+tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.
+
+-- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?
+
+Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua.
+He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter
+käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies.
+Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre
+todistanut tuttavallisesta suhteesta.
+
+-- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi
+ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti
+hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne,
+jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita,
+sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi
+tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset
+ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin
+vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen
+ensi käynnillänsä.
+
+-- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar.
+
+Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei
+rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas,
+te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.
+
+Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut
+ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari
+etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet
+taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren
+lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä
+kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä
+suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan
+tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen
+kaunistukseen.
+
+Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos
+Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän
+oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi
+sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!
+
+Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he
+olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää
+tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä,
+nyt se oli melkein sääliväinen.
+
+Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja
+tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat,
+pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin
+taiteilija astui Lemmikkiä kohti.
+
+-- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni,
+ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun
+myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän
+haltijattarenne minun näyttelyyni...
+
+Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä.
+Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.
+
+Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes
+pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin
+kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana.
+Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla
+sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?
+
+Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin
+tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne.
+Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä...
+
+Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli
+nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen
+ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä
+oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime
+kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan?
+Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.
+
+Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät
+kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen
+ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä,
+odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä
+kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi
+särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.
+
+-- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä
+milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?
+
+Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut
+uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi
+ollut mikään onni?
+
+Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä
+katkerammin.
+
+-- Minä rakastan, rakastan häntä!
+
+Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus
+herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli
+lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin
+suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee
+hänen luoksensa.
+
+Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:
+
+"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..."
+
+Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin
+valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän
+ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille,
+haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni
+sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta.
+Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei
+ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?
+
+
+
+
+Siunaus
+
+
+Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren
+kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista,
+oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut
+suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.
+
+Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui
+Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli
+hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein
+jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille,
+joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän
+Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa
+rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä
+äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison
+tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista
+puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.
+
+Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa
+Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian
+kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin
+pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.
+
+Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita
+äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta
+oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut.
+Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki
+ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan
+rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä
+luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.
+
+Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa
+siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa.
+Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi
+myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän
+oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän
+ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos
+kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille
+ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin
+taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri,
+salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa:
+Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli
+kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta
+muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä
+heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli
+mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut
+ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut
+varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli
+hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja
+pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina
+toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via
+Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri
+olevan vapaahetkiä liiemmalta.
+
+Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto.
+Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa
+kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin
+aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan
+huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita
+tuon tuostakin tarvittiin.
+
+Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu.
+Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon
+kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään
+illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä
+säännöllisesti sunnuntaiaamuina.
+
+Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää
+kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui
+harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle,
+työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.
+
+Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö.
+Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä.
+Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö
+tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti
+että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa
+siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis --
+mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen
+nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut
+vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?
+
+Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi
+vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä
+ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku
+vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista.
+Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin
+niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää
+kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?
+
+Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki
+kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota
+Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva
+vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa
+lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko
+siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä,
+jos he juonittelivat?
+
+Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa
+kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja
+keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan
+pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello
+seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset
+ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein
+vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet;
+mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet
+piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja
+kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia
+mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat
+kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin
+hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista
+oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi
+eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja
+ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä
+sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden
+talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo
+vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit
+olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja
+ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella
+astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi
+makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät
+Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat
+puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä
+kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka
+puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian
+oli palvella häntä.
+
+Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan
+huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu
+tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen.
+Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin
+pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin
+päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui
+äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti
+löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi
+kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli
+pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja
+tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.
+
+-- Kulta sisko, ota minutkin sinne!
+
+Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja
+hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka
+olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni
+kolme liraa enemmän.
+
+Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa
+oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti,
+-- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!
+
+-- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian
+ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.
+
+Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä
+vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos
+kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa
+syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka
+Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin
+patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei
+ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.
+
+-- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun.
+
+-- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista.
+Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä
+katuakin juostessansa.
+
+Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt.
+Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä,
+ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta
+irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän
+odotti vieraita.
+
+Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia
+juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä
+hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut
+tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä
+palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin
+korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa!
+Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle
+takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut
+olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon
+oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.
+
+Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja
+kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui
+kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä
+huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa.
+Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta
+kohti.
+
+Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä
+tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.
+
+Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin
+vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja
+milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt
+hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa,
+niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut
+saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon
+ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät
+niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut
+vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää
+Jumalan.
+
+Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri
+sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat.
+Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä
+oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi
+kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen
+kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin.
+
+Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli
+ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan
+kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa,
+jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue
+koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita
+käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten
+poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli
+sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä
+ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna,
+hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin,
+mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa.
+-- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä
+aprikoinut asiaa sen pitemmältä.
+
+Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään.
+Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen
+välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen
+päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen
+neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen.
+Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti
+syrjemmäksi.
+
+Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä
+hetkellä, näin arvaamatta?
+
+-- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään
+seisovalle naiselle.
+
+-- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa
+tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.
+
+Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet,
+jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan
+esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras
+hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.
+
+Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan
+tuomari Langen.
+
+-- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö
+ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa
+takaisin vasemmalta puolelta.
+
+Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut,
+kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan
+toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa
+täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea
+pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä
+pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa
+oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli
+kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös,
+kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi.
+Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen
+mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän
+siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!
+
+Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan
+liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi
+enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.
+
+-- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin
+hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä
+matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin
+sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa.
+Hankkisinko sinullekin?
+
+Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään,
+vaan tuli hyvin pahoillensa.
+
+-- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. --
+Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se
+yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!
+
+Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu
+oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin
+olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja
+lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun
+vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva
+suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.
+
+-- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta
+kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja
+vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.
+
+-- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian
+kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.
+
+Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi
+ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja
+suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi
+pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.
+
+Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen
+herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri,
+Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. --
+Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. --
+Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka
+hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius
+osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä
+ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette
+hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman
+hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.
+
+Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit
+kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai
+valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut
+peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut
+mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin
+kärsiä.
+
+Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies.
+Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista
+hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä
+koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa
+taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista
+niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.
+
+Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi,
+havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä
+huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja
+kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain
+tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta,
+joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei
+siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa
+rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli
+voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta.
+Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa
+nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu,
+koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte
+kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka
+tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan,
+sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat
+ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää
+ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti
+Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja
+tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän.
+Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!
+
+Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä
+ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa
+vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli
+muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika,
+ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa
+tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin
+erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri,
+joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan
+ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette
+minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.
+
+No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren
+toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken
+unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan
+ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.
+
+Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän
+Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni
+piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan
+olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen
+voi saada ja kuinka?
+
+Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.
+
+-- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja
+toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen
+hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon.
+Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.
+
+Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi
+entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja
+häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä
+tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja
+huntua.
+
+-- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori,
+mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä.
+-- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että
+hän sopii minun seuraani.
+
+Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä
+tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin
+totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.
+
+-- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari.
+-- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.
+
+Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia.
+Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi,
+sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi
+hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan
+hämillään ehti estämään ja torjumaan.
+
+-- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele
+käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata
+olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.
+
+-- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen
+kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään!
+
+Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen
+epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä
+niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä
+pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä
+päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita.
+Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. --
+Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa.
+-- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin
+onnellisena kuin Giulia.
+
+Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi
+katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä
+muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen
+ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas
+kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen!
+Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva
+surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä
+asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain.
+Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä
+hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi.
+Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että
+heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä
+ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä.
+Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin
+asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta
+kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se
+kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti
+ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas
+tuomarinsa.
+
+Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin
+vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille
+kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa
+ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan
+sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa
+hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui
+punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana
+vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.
+
+Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä
+ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi
+vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.
+
+-- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin,
+-- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa
+tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen
+ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.
+
+Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen
+pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi
+vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja
+varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen
+porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja
+sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat
+tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat
+paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita
+ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä
+aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin
+vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila.
+Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.
+
+Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet
+ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut
+mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan
+tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti
+vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he
+hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja
+punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari
+vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli
+yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.
+
+-- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. --
+Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin
+minäkin menen.
+
+Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän
+maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla,
+ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä
+oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa.
+Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta,
+eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain
+enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia,
+vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin
+valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.
+
+Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet
+silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää
+ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja
+takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin
+sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja.
+Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat
+jälleen.
+
+Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat
+katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka
+reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen
+ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten
+joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.
+
+Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli
+huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen
+toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot
+lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa
+huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli
+ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.
+
+Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja
+asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät
+tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä.
+Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän
+olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä,
+valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden
+ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano.
+Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä
+komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki
+olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!
+
+Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki
+vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen
+astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä,
+jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt
+uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen
+kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä.
+-- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa
+sydämessä.
+
+Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi.
+Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä
+ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän
+kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin.
+Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan
+minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta
+muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on
+tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt
+-- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?
+
+Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa.
+Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä
+italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:
+
+-- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte
+rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!
+
+Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.
+
+-- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja
+pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian
+suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia!
+
+Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten
+pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa
+samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien
+käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle
+Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän
+oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin
+pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen
+siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!
+
+Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja
+kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian
+kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja
+ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat
+alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän
+taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta
+mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.
+
+Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan
+ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola,
+raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille.
+Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä
+Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin
+kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.
+
+Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut,
+suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa
+korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta
+Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken
+komeutensa.
+
+-- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä
+kaikkia.
+
+Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli
+värissyt pelkästä ajatuksestakin.
+
+Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton,
+Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki
+muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.
+
+Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.
+
+Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku
+Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille,
+kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut
+suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja
+hänen otsansa vuoti verta.
+
+Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko
+palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa.
+Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja
+Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. --
+Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt
+pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran.
+Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa
+maan tasalle.
+
+-- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko
+kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin
+ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se
+ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana?
+
+Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa.
+Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin
+kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin
+suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei
+siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa.
+Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan,
+joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas
+lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää.
+
+Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti
+juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?
+
+Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti
+matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.
+
+-- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko
+noutaa sen?
+
+Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan.
+
+-- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!
+
+Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.
+
+-- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi
+pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on
+tehonnut oikein mainiosti.
+
+Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:
+
+-- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin
+tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.
+
+Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.
+
+-- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari,
+hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi,
+ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.
+
+Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän
+tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.
+
+-- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi
+iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika
+jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin,
+laittaudu nyt hevosta noutamaan.
+
+Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä
+kiintyivät tuomariin.
+
+-- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?
+
+-- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka
+sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä
+pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista
+asioista pitävät huolen.
+
+Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän
+nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän
+olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt
+tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu...
+Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?
+
+Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan
+palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää.
+Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen
+puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja
+taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi,
+että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä
+olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli
+tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista
+sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.
+
+Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan,
+valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen,
+silmät suurina, syvän surullisina.
+
+-- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän.
+
+Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön
+kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä
+lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen
+mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa
+alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko
+se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli
+enemmän kristitty kuin hän itse...
+
+-- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle
+omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.
+
+-- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.
+
+-- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari.
+
+Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut
+keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.
+
+-- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen
+sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.
+
+Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin
+edessä, -- ilmoitti hän.
+
+Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet
+päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin
+silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski
+Giulian käteen.
+
+-- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi,
+muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin
+hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä
+ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin
+kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?
+
+-- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan
+valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa
+Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa.
+
+Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin.
+
+-- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa
+siitä, mihin te lopetitte.
+
+Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on
+pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin
+siitä?
+
+Tyttö katsoi pappia empivänä.
+
+-- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä.
+
+-- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun
+kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi
+lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä?
+
+Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon
+tiedä.
+
+-- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja
+siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän
+Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen
+siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla?
+
+Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan
+leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi
+toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä.
+
+-- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi.
+
+Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan.
+
+
+
+
+Pyhän Sebastianin nuolet
+
+
+Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia
+kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa.
+On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen
+himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni
+matkalaukku vieressänsä.
+
+Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä
+tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät,
+niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki
+hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä,
+vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse.
+Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat
+käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen
+ja säpsähtääksensä pian uudestaan.
+
+Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen
+loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi
+voimaltaan.
+
+Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen
+rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden
+pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni
+matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan
+Firenzeen.
+
+Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin
+koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi?
+
+Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman
+kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää,
+mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet.
+Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle.
+
+Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle,
+joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää
+helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset
+kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä
+lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita
+puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren
+tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista
+vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi.
+
+Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen
+pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten
+eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää
+auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa
+sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle
+venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on
+sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja
+ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon.
+
+Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja
+vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot,
+runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä,
+väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on
+sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin
+tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten
+kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.
+
+Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka
+se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen
+pujottaikse untuvapatjojen väliin.
+
+Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli,
+pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä
+yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava,
+tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen
+tyytyväisyyden lepo.
+
+Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on
+_siellä_, hän _täällä_!
+
+Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi
+tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin
+vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos
+tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän
+luoksesi enää!
+
+Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset
+nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.
+
+Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne
+etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään
+käsittää.
+
+Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä
+tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti
+tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan.
+Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut:
+tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren
+tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin
+oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän
+voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja
+hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu
+tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.
+
+Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana,
+hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän
+ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut
+kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa
+vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita,
+taidetta ja kauneutta.
+
+Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä.
+Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse
+hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän
+alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.
+
+Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri
+siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.
+
+Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin
+Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi.
+Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin
+ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä,
+se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian
+lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska.
+Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen
+kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_
+rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän
+hyvyydestä huolimatta.
+
+Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi,
+tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin
+toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin
+saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei
+muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli
+johtanut Juhanin hänen tiellensä.
+
+Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan
+johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin,
+mikä kerran on todellista ollut!
+
+Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta,
+tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan
+ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut.
+Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti
+kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi
+vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä
+kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä
+hän tuskin jaksoi nähdä.
+
+Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja
+nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan.
+Hän on vain varjo entisestään."
+
+Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin
+ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput
+luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman
+vieminä?
+
+Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti
+kuiviin.
+
+Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi.
+Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien?
+Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa
+opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden
+johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen
+kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa
+kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi
+kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa
+Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt
+kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei
+halunnut miehensä kaltaiseksi!
+
+Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan
+ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin
+oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä
+yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä
+kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.
+
+Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän
+hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen
+mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi.
+Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän
+kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei
+Mariitta aio palata...
+
+Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?
+
+"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei
+käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..."
+
+Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin
+nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani
+Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen
+kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua,
+kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa
+hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä
+ja mielitekojansa. Aina hän --
+
+Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen,
+joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei
+voi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale
+granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.
+
+Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin
+myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin
+siemauksin!
+
+Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten
+tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi.
+Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita.
+Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.
+
+Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus
+torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen
+nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.
+
+Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän
+aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee
+Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa
+mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä
+venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella,
+kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua,
+vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.
+
+Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin
+matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti.
+Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee
+toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa,
+sitäpaitsi.
+
+Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu.
+Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä.
+Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen
+ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla
+häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen
+nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään
+kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen.
+Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret
+ratkaisut kysyvät voimia.
+
+Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat,
+hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta.
+Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni
+Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa
+liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti
+Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen
+suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti
+opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia
+eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto
+katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli
+aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin
+kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä
+periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi
+taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella
+paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...!
+
+Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen.
+Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa
+maailmassansa.
+
+-- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta
+ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa.
+Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään
+ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen?
+Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita,
+joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.
+
+Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina
+säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta
+tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena,
+tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi
+äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten
+kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin
+poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti
+jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut
+mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä
+illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa.
+Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän
+illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta
+hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt
+olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta
+kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin
+olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?
+
+"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että
+uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen
+vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole
+miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä
+minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen
+ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della
+Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.
+
+Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.
+
+Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa
+kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa.
+Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei
+voine yltää.
+
+Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon
+ja rientää päämääräänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.
+
+Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on
+kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei
+löydä mistään.
+
+Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä
+tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä
+viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja
+hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä
+kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!
+
+Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on
+kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on
+turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa
+istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni
+astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja
+selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa
+koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.
+
+Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua.
+Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei
+se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä
+mainittavan.
+
+Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan
+ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen
+aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista
+oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita
+kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen
+puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.
+
+Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen,
+tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei
+se muuta asiaa.
+
+Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule
+muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan
+maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu
+hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän
+tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä
+aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä
+menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton?
+Miksikö? Siihen vastatkoon se joka --
+
+Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman
+Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna,
+nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä
+seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen
+kurkistaa.
+
+Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että
+on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää
+purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla;
+hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän
+sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren
+Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin,
+tuollaisen paholaiskätyrin toimesta...
+
+Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas...
+
+Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi?
+
+Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen
+sielunsa väräjää sen edessä.
+
+Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei
+pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen.
+Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies,
+joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin
+tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa
+hänenkin viittansa poimuista...
+
+Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!
+
+Pitäisikö sitte olla?
+
+Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua
+nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on
+maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän
+on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka
+myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan
+vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli
+valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin
+saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he
+osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui
+yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.
+
+Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten
+avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän
+arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti.
+"Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään
+viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään,
+sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja
+sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva
+Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan
+yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että
+Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava.
+Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen
+leskimiehen kotiin.
+
+Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan
+häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se
+kypsyi tosiaikeeksi.
+
+Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin
+emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään
+onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah,
+hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi
+jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä
+pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen
+etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä
+maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä
+_rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus
+Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen
+hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen
+täytyi päästä siihen.
+
+Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos
+mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua
+hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen.
+Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi
+tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta
+tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.
+
+Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän
+rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa
+etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan
+oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään.
+Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan
+kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää.
+
+Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään
+koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin,
+lapsuuskotiin asti...
+
+Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät
+naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään
+hotellihuoneeseen...
+
+Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo
+säteilee niistä.
+
+Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki
+olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä
+hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo
+koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka
+olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen
+luotansa.
+
+Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla
+uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin
+huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.
+
+"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä
+syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta
+itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista
+toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan
+elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut...
+
+"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_...
+
+"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes
+huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."
+
+Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna
+aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän
+kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan,
+helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen
+niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä
+historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja
+laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen
+unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin
+kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa
+tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja
+heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri,
+totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren
+kihlajaisten" riemuisa juhla...
+
+Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään
+viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät
+päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva,
+kutsuva, hurmaa täynnä.
+
+"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!"
+
+Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei
+näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan,
+kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.
+
+"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei,
+kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_
+sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin,
+enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos
+saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.
+
+"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu
+ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän
+suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen,
+koettaen rukoilla.
+
+"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani.
+Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin
+sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.
+
+"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin
+katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli
+kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.
+
+"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle
+paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."
+
+Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön
+totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.
+
+"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään
+kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä
+tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."
+
+Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.
+
+"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan
+päättänyt, mitä teen."
+
+Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä
+tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.
+
+Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän
+huokaa:
+
+"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"
+
+Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt?
+
+Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en
+heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.
+
+"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"
+
+Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.
+
+Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja
+hankkiutuu levolle.
+
+Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä
+jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä --
+Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin
+"Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos.
+Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian
+saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän
+tahtoo Mariitalta?
+
+Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja
+enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa
+ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan,
+tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen
+kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta
+tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja
+joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin
+Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä
+ihanuudessaan.
+
+"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus
+sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä.
+
+"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme,
+olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä.
+Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi
+noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi
+pyhittämä. Kiitän sinua siitä."
+
+Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti
+Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada
+kiittää.
+
+Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla
+varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta
+hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan
+Jumala mukanaan.
+
+Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei
+se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan
+odottaa ja halajaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat
+valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli
+voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie.
+
+Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota.
+Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee
+sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin
+taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja
+korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot
+yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä.
+Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne
+kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä
+eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin
+hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa
+taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä
+oppaita museomatkoillensa.
+
+Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään
+käsitä, mitä puuttuu.
+
+Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä
+herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin
+tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin
+vaikutelmiin.
+
+Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt
+vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee
+yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä.
+
+Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun
+postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa,
+nähdessään miehensä käsialan.
+
+Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti.
+
+Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä
+oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää
+auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen.
+
+Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei --
+miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri
+levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus.
+
+"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et
+parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on
+mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun
+olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri
+alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin.
+Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti
+minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala
+varjelkoon sinua."
+
+Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani
+vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta.
+Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!
+
+Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että --
+Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin
+tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta
+kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa
+olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut
+kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen
+päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva
+askel olisi ollut astuttuna.
+
+Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!
+
+Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan
+yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat
+väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.
+
+Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin?
+Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa
+lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa,
+kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen
+jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte
+Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani
+ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän
+tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei
+ilolla, niin rauhalla.
+
+Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä
+paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia
+toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan
+_syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin
+oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä --
+synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren
+alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos
+olisi koettanut etsiä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin
+rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän
+on aikonut tulla siivoamaan.
+
+Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää
+kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."
+
+Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää.
+Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.
+
+Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä.
+Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia
+ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin
+tällöin, mutta mieli on kaukana.
+
+Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?
+
+"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta
+hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi
+minua!"
+
+Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin.
+Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh,
+eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua
+neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella
+tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.
+
+Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".
+
+Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa
+gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.
+
+Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen
+satuttama.
+
+Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt.
+Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää
+nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä
+kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä
+liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa
+ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"
+
+Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin
+hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän
+käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja
+kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.
+
+Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu
+pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla.
+Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena
+aamupäivänä.
+
+Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian --
+hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä
+taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen
+maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa
+oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen
+silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin
+ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian.
+Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja
+kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman.
+
+Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän
+ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi?
+
+Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun
+hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi
+ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella...
+
+Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa
+tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa
+tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --,
+sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja
+kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona
+hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja
+palmut jo siinsivät silmiin.
+
+Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä...
+
+Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä.
+Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi
+olla oppilaani", sanoo Jeesus.
+
+Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko?
+
+Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko
+ruumistansa.
+
+"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin
+rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti.
+Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen
+syntiä tehnyt!
+
+"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten
+unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut
+rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla
+itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa,
+ennenkuin Jeesus todella tulee.
+
+"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä
+minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni.
+
+"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta
+kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia
+kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun
+silmäni avaat...
+
+"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni!
+Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän
+Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin?
+
+"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne
+toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..."
+
+Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys --
+kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet.
+Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien.
+
+"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en
+enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin
+ristini!"
+
+Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä
+kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä.
+
+
+
+
+Fontana di Trevin vesipisara
+
+
+Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen
+lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di
+Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità
+dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli
+toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren
+ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja,
+chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja
+kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien
+tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin
+luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui
+välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa
+vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa
+kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin
+siemauksin.
+
+Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen
+ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli
+nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään
+pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän
+vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä
+päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois
+maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen
+sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.
+
+Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden
+muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle,
+katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen,
+vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.
+
+Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian
+enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan
+ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen.
+Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot.
+Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi
+porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin
+komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita
+varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan
+kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului
+erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.
+
+"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen
+aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.
+
+Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen.
+Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo
+poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään
+vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo
+melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin
+käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja
+leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa
+tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..."
+
+Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee
+piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin
+epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on
+käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee
+palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin
+Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä
+kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui
+umpinaiseen opistokammioon...
+
+-- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää
+sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän
+hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin
+sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia
+hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin,
+ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa,
+kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät
+kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta
+lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt,
+ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle,
+joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan
+omaisten luo...
+
+Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti,
+järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset
+posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää
+terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti,
+papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi
+ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä
+muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut
+itseänsä.
+
+Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja
+tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien
+kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan
+hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä.
+Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan,
+sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi.
+Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki
+olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.
+
+-- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa
+Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat
+kuin labyrintti.
+
+-- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että
+saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?
+
+-- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.
+
+He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa
+sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä
+kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei
+olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi
+menetellä?
+
+Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen
+teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?
+
+-- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse.
+Kävelin ihan joutilaana.
+
+-- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin
+sanottavan.
+
+Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi,
+-- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut...
+
+-- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman
+pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu
+siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä
+aamupäivä on poikkeus, sattuma.
+
+-- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin
+äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme,
+sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei
+pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin!
+Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin
+tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru
+soi kuin pienten kellojen helinä.
+
+Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti
+hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään
+-- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän
+alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli
+puhdas ja hymy herttainen.
+
+-- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen
+viimeiseksi johtopäätökseksensä.
+
+-- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen.
+
+-- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä
+Vatikaanin kirjastossa.
+
+-- Ja te tutkitte taidetta?
+
+-- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?
+
+-- Koska etsitte Borgheseä.
+
+-- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen.
+Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä
+kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä
+päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.
+
+-- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä
+enemmän.
+
+-- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma;
+edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin.
+Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin
+puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole,
+sanokaa?
+
+-- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.
+
+Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis
+tekin muukalainen?
+
+-- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen
+vieraana asunut Roomassa.
+
+-- Vieraana -- seitsemän vuotta?
+
+-- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen
+elämästä.
+
+-- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten
+hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.
+
+-- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani.
+Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.
+
+-- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte
+kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma.
+Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas:
+Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.
+
+-- Entä viides?
+
+-- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä
+kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin
+sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten
+neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä
+isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on
+kulunut nopeasti.
+
+-- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.
+
+-- Minä? Voi, tosiaan --
+
+Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi
+koko asian leikiksi.
+
+-- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä
+hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään.
+Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin
+elämästä.
+
+-- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.
+
+-- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en
+saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön
+ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei
+ole synti?
+
+"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden
+pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär?
+Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?
+
+Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa.
+Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta
+häveten hävisi.
+
+-- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!
+
+Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä
+Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta
+Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa.
+Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa
+Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin
+tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne
+kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien
+keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan
+puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja
+sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö --
+aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut
+edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja
+väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?
+
+Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella
+hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen
+huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis
+Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui
+krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli
+muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa:
+valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen
+sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa,
+ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli
+kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti
+niitä.
+
+Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois
+hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat
+lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä,
+miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä
+syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!
+
+Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan,
+taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut
+kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot
+noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian
+kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä
+katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän
+hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän
+oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut
+sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti
+puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria,
+cara, ora pro tuo fratre misero!
+
+Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin
+vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta,
+ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde
+vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka
+ei ole synti"...
+
+Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla
+pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas
+halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen
+hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin
+asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä
+vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului
+menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään
+-- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua
+synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän
+oli luullut -- tähän hetkeen asti.
+
+Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien
+ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin.
+Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen,
+rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi,
+oli katse varma ja sydän rauhoittunut.
+
+Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän
+toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti
+sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava
+päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi
+noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan
+nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä.
+Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen
+unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa
+ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto
+maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.
+
+Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta,
+puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti
+raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.
+
+Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun
+tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin
+kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja
+veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä.
+Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi
+ei.
+
+Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus
+oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi
+luullut itseänsä.
+
+Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa
+päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle
+lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen
+hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen
+antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut
+täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?
+
+Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa
+kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin
+henkisesti oli oma herransa.
+
+Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo
+yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä
+sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia
+miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?
+
+Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen
+askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen
+jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut
+ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän
+oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa...
+mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt,
+ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten
+ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli
+matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan
+eikä palaava milloinkaan...
+
+Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva
+ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan
+yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin
+juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.
+
+-- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene
+sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus
+puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän
+paremmin.
+
+Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta
+kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia
+kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti
+askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut
+piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian
+aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen
+ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja
+Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat
+sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli,
+-- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta
+saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli
+kolmessa minuutissa.
+
+Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen
+koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen
+nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen
+rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja
+taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.
+
+Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä
+huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä
+Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen
+etsinyt.
+
+-- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän
+ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen
+hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko
+tosiaankin Borghesessä ensi kerran?
+
+-- Olen.
+
+-- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi
+myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet
+suljettiin.
+
+Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti
+omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat
+kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä
+Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren
+neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... --
+Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen,
+toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan,
+vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. --
+Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta
+selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen
+puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen
+rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista!
+
+Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia,
+-- sanoi hän.
+
+-- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen
+ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa
+sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin
+sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa.
+Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa
+taivaallinen tuli palaa.
+
+Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä
+ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen
+puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat --
+kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.
+
+-- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa.
+
+Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän
+käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.
+
+-- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. --
+Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.
+
+-- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman
+alakuloisuuden lumeissa.
+
+-- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö.
+
+-- Te tulitte tauluja katselemaan...
+
+-- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?
+
+He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen
+oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka
+kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on
+toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen
+hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain
+ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.
+
+-- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!
+
+-- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen
+sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.
+
+-- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte
+tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te
+siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään.
+Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.
+
+-- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi
+alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.
+
+Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa.
+Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin
+lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta,
+palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä
+päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle
+puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja
+piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden
+alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.
+
+-- Ja sitte --
+
+-- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni,
+kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.
+
+-- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen
+löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin
+satakertaisesti.
+
+Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.
+
+-- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.
+
+-- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan
+kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta
+jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte
+messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut
+olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän
+varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.
+
+-- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?
+
+-- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen
+hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen
+valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta
+kaikkeen voi tottua.
+
+-- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne
+uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin
+syvää sääliä.
+
+-- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä
+epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien
+parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi
+toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat --
+minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja
+käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa,
+työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö
+meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin
+papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta
+hinta -- se on kallis...
+
+-- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa.
+
+-- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän,
+kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu.
+Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä
+kuin unesta herännyt.
+
+Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä.
+Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te
+sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin
+tarina.
+
+-- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi
+isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta.
+Rientäkäämme nyt.
+
+-- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä
+olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä
+minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt
+kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo
+ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan
+elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä --
+älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain
+tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt
+elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut
+Pietarinkirkossa...
+
+-- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. --
+Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni.
+Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan
+tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian
+nopeasti. Kohta tiemme eriävät.
+
+Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia
+kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan
+suurelle lehtokujalle.
+
+Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen
+jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen,
+jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä
+ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne!
+
+-- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester
+Ling.
+
+-- Ja osotteenne?
+
+-- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni
+on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli
+vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa,
+että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet...
+Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin --
+iltasilla me varmimmin olemme kotona.
+
+-- Kiitos.
+
+He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä
+täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat,
+jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin
+ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta.
+Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne
+ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta
+kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. --
+Kas näin! Istumme selin sinne päin.
+
+Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi,
+odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.
+
+Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän
+ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei
+edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan
+itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän
+äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester?
+
+-- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä,
+mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!
+
+Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha...
+
+-- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan
+jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.
+
+-- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti
+Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.
+
+-- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me
+saisimme vieraita?
+
+-- Vieraita?
+
+-- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.
+
+-- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä
+Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa.
+Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on
+miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.
+
+-- Kuinka? Poisko Roomasta?
+
+-- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on --
+se pappi? Mitä hän tahtoo?
+
+Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän
+päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.
+
+-- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius.
+Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata
+iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.
+
+-- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin
+paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään
+yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee,
+sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.
+
+Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.
+
+Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa
+professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.
+
+Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle
+kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän
+yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.
+
+Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori
+näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.
+
+Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti
+iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia
+runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen
+risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän
+soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa
+muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten
+yksinänsä.
+
+Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi
+ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen,
+halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa
+taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville
+paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja
+kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta
+kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja
+sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.
+
+Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän
+toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä
+hän muisti ilta illalta.
+
+Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.
+
+Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja
+rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää,
+ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista
+muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla,
+kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua
+keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän
+vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin
+itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään,
+että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa
+ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita --
+_hänen_ puolestaan olen rukoillut.
+
+Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi
+silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi.
+-- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin
+tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!
+
+-- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan
+tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se
+olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei
+vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi
+hän taas.
+
+-- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me
+molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän
+kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani
+leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.
+
+-- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.
+
+-- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat
+kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua...
+_Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus!
+
+Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin
+kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.
+
+Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia
+neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.
+
+Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi
+tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia
+pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa
+ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, --
+nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.
+
+Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.
+
+Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka
+neidille kukkia lähettelee?
+
+Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia
+lähettää?
+
+-- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten
+ilmeitänsä.
+
+-- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit
+purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa
+huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta
+ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.
+
+Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen
+kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään
+hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan,
+hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut
+hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen
+enkelikuoro.
+
+Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä
+kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen
+äärellä.
+
+Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi
+kalpeni.
+
+He tervehtivät toisiansa.
+
+-- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester.
+
+-- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi.
+
+-- Täälläkö päin te asutte?
+
+-- Niin.
+
+He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja
+vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.
+
+-- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi.
+
+Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon
+painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.
+
+-- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?
+
+-- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen.
+
+-- Suokaa anteeksi...
+
+Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis
+täydellisesti erehtynyt?
+
+-- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei
+ollut mitään nimeä kukkien mukana...
+
+-- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.
+
+Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt.
+Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos
+antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?
+
+-- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista
+ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän
+sanoi hiljaa.
+
+-- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita,
+valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?
+
+-- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole
+milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.
+
+-- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.
+
+-- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen
+menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi
+oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä.
+Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä
+nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä
+mitään!
+
+Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin.
+Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.
+
+-- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte:
+minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne
+tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun
+ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin,
+siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut
+lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.
+
+-- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!
+
+Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet
+sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.
+
+He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen
+Fontana di Trevin luona.
+
+-- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi.
+
+-- En.
+
+-- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa
+hänen tiensä veisi maailman ääriin.
+
+-- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.
+
+-- Milloin?
+
+-- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla
+vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman
+kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista.
+
+-- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän
+tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän.
+Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat
+minulta suljetut koko ijäkseni.
+
+Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta
+tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin
+hän ennätti harkita mitään.
+
+-- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä,
+se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja
+rikkautta, jonka itse Jumala antoi!
+
+Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.
+
+-- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa.
+
+-- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta
+enää nostaa katsettansa.
+
+-- Kiusaaja!
+
+Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä
+Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi
+muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin
+kiirehtivän tytön korvissa.
+
+-- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on
+unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen
+itse särkenyt muistonkin.
+
+Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.
+
+Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi,
+miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden.
+Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut
+vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä
+kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse.
+Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo
+siirtynyt alkaneeksi teoksi.
+
+Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua
+maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran
+esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä
+luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja
+rangaistusta.
+
+Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia
+parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius
+kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän
+tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.
+
+Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta
+pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.
+
+-- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli
+kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen
+synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!
+
+Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli
+loppunut.
+
+Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä,
+jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen
+kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin
+aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko
+oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei
+muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään,
+että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara
+itseänsä kohtaan, näin alussa.
+
+Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.
+
+Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen
+luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että
+ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias?
+
+Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi,
+että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta
+puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi
+langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.
+
+Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko
+palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen
+turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen
+avunsaaneena noussut.
+
+Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan.
+Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. --
+
+Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa
+Ester Lingiin.
+
+Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?
+
+Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois
+minun tyköäni, saatana!"
+
+Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti
+kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä
+ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi
+pahoittanut?
+
+Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen
+siihen:
+
+"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen,
+jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin
+askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. --
+Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi
+kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi
+elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa
+ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin
+tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden
+puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein
+kammottaa Fontana di Trevin muisto. --
+
+Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta
+havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka
+se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?
+
+Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli
+hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta
+ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. --
+
+Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle.
+Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.
+
+Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan
+Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen
+kuolonkalpeuttansa.
+
+-- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te
+melkein horjutte.
+
+-- Olen valvonut viime yön.
+
+-- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa,
+viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko
+te haavoittunut?
+
+-- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi
+pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.
+
+Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut
+itseänne!
+
+Pappi ei vastannut.
+
+Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette
+saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen
+kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_...
+
+Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu
+ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut
+syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä
+Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan,
+ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?
+
+Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui
+aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten
+lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä
+vastaavan:
+
+-- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden!
+
+-- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin
+sydämin.
+
+-- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut
+ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.
+
+-- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän
+muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa
+rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.
+
+Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden
+kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.
+
+-- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä.
+
+Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen
+hopeasormustimen.
+
+-- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte
+matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte
+sen, olenhan kertonut teille.
+
+-- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän
+pyyntönne.
+
+He ojensivat kätensä toisilleen.
+
+-- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu
+kaihonne täällä.
+
+Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme
+yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.
+
+Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.
+
+
+
+
+Raunioiden tarina
+
+
+Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat
+talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit,
+autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan
+taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita
+myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja
+kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät
+sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.
+
+Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää
+hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä
+on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat
+virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä
+kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden,
+hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat
+jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja
+pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin
+arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi.
+Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa,
+orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen,
+herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien
+tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden
+keskellä...
+
+Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.
+
+Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet,
+ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin
+kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.
+
+Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu
+tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun
+tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta,
+käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka
+nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.
+
+Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas,
+moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?
+
+-- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka
+peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita
+kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta?
+
+Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja
+kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.
+
+-- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja
+pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki
+kolme yhtaikaa.
+
+-- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo
+olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat,
+ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene
+kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär
+seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.
+
+Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa
+ja hehku poskilla helakampi.
+
+Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa
+vihdoin.
+
+-- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?
+
+-- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää,
+mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä
+ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää
+nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua
+valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.
+
+Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin
+ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian
+olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat
+vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta.
+Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa
+hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää
+pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi
+hajallaan.
+
+-- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi.
+Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan,
+intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä.
+Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet
+pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.
+
+-- Sinä -- sinä --
+
+Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka
+käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.
+
+Aelius astuu lähemmäksi.
+
+-- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, --
+mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?
+
+-- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja
+kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä
+vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.
+
+Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en
+ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä...
+
+Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta,
+polvistuen valtijattaren eteen.
+
+-- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat
+kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua
+sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle
+suosiollinen.
+
+-- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset!
+Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä
+enää.
+
+Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään
+tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on
+täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia
+voiteita.
+
+-- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita!
+Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä
+hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee
+parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja
+imarteluja lukemisen höysteeksi.
+
+Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa,
+-- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä
+pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!
+
+Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin
+kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita
+eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava.
+Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat
+neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.
+
+-- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä
+turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt.
+Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus!
+Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei
+ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla
+minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin
+huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen
+-- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.
+
+-- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, --
+huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin
+minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen
+lintuni ja sitte --
+
+Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto
+hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää
+kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on
+ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen
+pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.
+
+-- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy
+kumartava orja.
+
+-- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat.
+Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.
+
+Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän
+puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.
+
+Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee
+viereisessä pikku talossa.
+
+Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja
+miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä,
+ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat
+asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena
+aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun
+juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut
+marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin
+terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne
+silmän ihastukseksi.
+
+Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt
+niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa
+etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.
+
+Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla
+oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai
+pelokkaasta nöyryydestä.
+
+-- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan
+tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä
+suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin.
+Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda,
+Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut --
+
+-- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi,
+Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!
+
+Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa:
+-- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.
+
+Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut
+vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi
+hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti:
+-- Niinpä kutsu hänet tänne!
+
+Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon,
+johon nappulaportaat johtavat: -- Illina!
+
+Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin
+itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan
+majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä
+jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista
+viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi
+-- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut
+toista.
+
+Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi.
+Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit,
+kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat
+katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen
+joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu
+isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.
+
+-- Isäni, sinä kutsuit minua.
+
+-- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias
+lyhyeen.
+
+Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä
+kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.
+
+-- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on
+heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. --
+Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.
+
+-- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö
+luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja,
+jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla
+kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan
+sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo
+sen kuolla!
+
+-- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei
+ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman
+laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.
+
+-- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon
+parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun
+kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai
+paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta
+niiden kielet ovat hyviä syödä.
+
+Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän
+hyvästelee.
+
+-- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.
+
+Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän
+on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat,
+vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat
+kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi
+torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.
+
+-- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri
+nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee,
+käyden inhoksi.
+
+Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on
+sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu
+ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan
+vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän.
+Mihin minä rahani panisin? --
+
+Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien
+ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias
+Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää
+pahaa.
+
+-- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. --
+Mitäpä hän minulle tekisi?
+
+-- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta
+enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja
+panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan
+taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan.
+Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot
+rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata
+varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka,
+ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!
+
+-- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana.
+
+-- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja
+haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren
+maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja
+salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan
+katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan.
+Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele
+vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut
+liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.
+
+-- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän
+Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin
+tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että
+sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?
+
+-- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on?
+Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit
+heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja
+olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.
+
+-- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä
+olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin
+tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.
+
+-- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee
+isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja
+hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee
+mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat
+asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja
+huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa
+työhön, ahkeraan työhön...
+
+-- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän
+rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale"
+näkemiin asti. --
+
+Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä
+tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän
+kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä
+uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita;
+hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten
+tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.
+
+Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman
+talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.
+
+-- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan.
+
+-- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan
+että kertoisit minulle.
+
+-- Tulen heti.
+
+Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he
+kävelevät Porta marinasta rantaan päin.
+
+-- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä
+se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista
+"Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan.
+Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta
+hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt
+ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain
+haluan, ja hän kuulee minua.
+
+-- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen.
+
+-- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen
+Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on
+äidinäitisi.
+
+-- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä
+syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän
+pelkää vahinkoa kaupallensa.
+
+-- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen
+asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen
+sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa?
+Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta
+sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja
+ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli
+hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä
+sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius
+ottaa velasta Nerean.
+
+-- Kuinka? Eihän se ole mahdollista!
+
+-- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on
+ollut vaan ansa.
+
+Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä
+syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt
+köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa!
+Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius
+on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma
+isänsä tarkoitti...
+
+-- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä
+toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?
+
+-- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja.
+Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi
+hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja
+ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä.
+Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita
+neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään
+uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta
+asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?
+
+Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät
+heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon
+suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt
+huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen
+suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä,
+kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine
+huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius
+kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei
+uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia
+kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn
+runsaita satoja.
+
+On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta
+kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee
+kuin raskaista huokauksista.
+
+-- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on
+niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?
+
+Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa,
+miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja,
+joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini
+ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin
+tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.
+
+-- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta
+pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi --
+
+Nuori tyttö punastuu.
+
+-- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on
+minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on
+kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina
+paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän
+vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en,
+en! Oletko utelias? Et saa kysyä...
+
+Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä
+sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa
+vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen
+puheenaineeseen.
+
+-- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö
+käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan
+Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi
+nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi
+viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden,
+ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä
+huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä.
+-- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa:
+"Tule, tule, Herra Jeesus!"
+
+Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta
+samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.
+
+-- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän
+kaiken hänelle.
+
+-- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi.
+
+Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden
+rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän
+taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan
+takaisin kaupunkiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin
+orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan
+cavaediumiin, vastaanottosaliin.
+
+-- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen,
+miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle
+myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes
+herra suvaitsi tulla.
+
+-- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla,
+sointuvalla äänellä.
+
+Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee
+närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan
+noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin
+puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä
+asioilla häiritä.
+
+-- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai
+tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?
+
+-- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä.
+-- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö,
+_minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen
+mies.
+
+Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan
+yksinänsä cavaediumiin.
+
+Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee,
+-- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!
+
+Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat
+pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka
+keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa
+lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen
+keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit
+reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita
+kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu
+iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.
+
+Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi
+seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa
+alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen
+vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.
+
+-- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä
+vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi
+meille?
+
+Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia
+neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän
+puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään
+vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.
+
+-- Mikä se on?
+
+-- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina.
+
+-- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia
+sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius
+herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan
+myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen
+hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet
+hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon...
+
+-- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En
+tahdo nähdä häntä silmäini edessä!
+
+Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on
+tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle
+kiintynyt.
+
+-- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se
+väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin
+värjätty tuhalla ja rasvalla!
+
+Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.
+
+-- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea
+ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!
+
+Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.
+
+-- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy.
+
+-- Olen hänen tyttärensä.
+
+-- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta --
+
+Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.
+
+-- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on
+ruhtinaallinen hinta hiuksista.
+
+Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän
+näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on
+itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias
+Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia
+joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat
+häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu
+vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta --
+
+Laetitian odottamaton kysymys katkaisee Illinan huolehtivat mietteet.
+Se tulee yllättävänä kuin salama. Yhtä nopeina ja välähtelevinä alkavat
+samassa hänen omat ajatuksensa risteillä.
+
+Myydä tukkansa -- tämä tukka, jota isä ja isoäiti niin usein hellästi
+silittelevät! Illina tietää, että se on hänen huomattavin koristeensa;
+kuvastin on näyttänyt sen, ja monet ihailevat huulet ovat samaa
+kuiskanneet. Ei hän koskaan ole turhamaisena kiinnittänyt sydäntänsä
+siihen, ei ole luullut edes välittävänsä kauneudestaan. Mutta tällä
+hetkellä hän voimakkaasti tuntee sisimpänsä järkkyvän. Hän rakastaa
+tätä lahjaa, jonka itse Luoja on hänelle antanut -- rakastaa niin,
+ettei hän mistään hinnasta luopuisi siitä.
+
+Eikö mistään hinnasta? Kuinka tuo ylhäinen, itsekäs neiti sanoikaan?
+"Tuhat sestertiaa." Entä jos tässä olisikin Nerean pelastus --
+rukousten kuuleminen? Mutta se ei riitä, tarvitaan kaksituhatta... Jos
+hän antaisi niin paljon?
+
+-- Vapahtajani kuoli minun tähteni... Ja minäkö voisin empiä näin
+vähäpätöisen uhrin suhteen? Ei, ilolla olen valmis. Kunpa hän vaan
+suostuisi!
+
+Illina vastaa päättäväisesti: -- Kahdesta tuhannesta sestertiasta saat
+mitä pyydät, valtijatar!
+
+-- Kas, kas, hän osaa käyttää tilaisuutta, tuo pikkuinen kettu. Etkö
+häpeä? Mitä sinä niin paljolla rahalla tekisit?
+
+-- Ostaisin vapaaksi ystävän, joka muuten viedään orjaksi, -- hän
+vastaa yksinkertaisesti.
+
+Laetitia katsoo häntä pitkään. Hän on niin tottunut omanvoitonpyyntöön,
+viekkauteen ja ahneuteen, että hän tuskin käsittää todeksi moista
+puhetta. Se vaan hänelle selviää, että tyttö ei ole määrännyt hintaa
+umpimähkään: siis se lienee maksettava.
+
+-- Horone, hae sakset, -- hän käskee.
+
+Tuokiota myöhemmin Horone kantaa pois Illinan pitkiä, ihania kiharoita,
+ja Sabina tuo valtijattarensa huoneesta pussillisen kultarahoja
+tytölle, joka istuu lintuhäkkinsä vieressä paljaaksi riistettynä kuin
+lehdetön puu syksyllä. Hän ei enää tunne pelkoa eikä alakuloisuutta,
+hänen sydämensä on onnesta tulvillaan. -- Isäni, taivaallinen Isäni,
+kuinka hyväksi sinä kaiken käännät! Tämän avun takia minun siis piti
+tulla Aeliuksen taloon. Minä kiitän ja ylistän sinua!
+
+Mutta nyt hänen onkin kiire lähteä. Hän jättää lintunsa Sabinan
+huostaan, selittäen mitä siemeniä se syö ja kuinka usein sen juomaa
+ja kylpyvettä on vaihdettava. Atriensis tahtoo ovelta käännyttää
+hänet takaisin, mutta hän vakuuttaa jo toimittaneensa asiansa.
+Vanhus tuijottaa tytön lyhythiuksiseen päähän. -- Hyi, -- hän sanoo
+sylkäisten. -- Vai sellaista asiaa! -- Eikä hän enää estele Illinaa
+poistumasta.
+
+Ilo siivittää tytön askeleet. -- Enkelit olivat kanssani! -- hän
+riemuitsee. -- Nyt on Nerea pelastettu, eikä minun tarvinnut edes nähdä
+Aeliuksen kasvoja! --
+
+Mutta Aelius herra ei olekaan yhtä hyvillänsä siitä, että hän ei
+ole saanut ihanan Illinan kasvoja nähdä. Hän raivoaa, kohdistaen
+vihastuksensa kaikkeen, mikä eteen sattuu.
+
+Hän on pelannut ystävänsä Urbanuksen kanssa, ensin välinpitämättömästi,
+sitte yhä kiihtyen. Vihdoin Aelius kyllästyy ja heittää nopat menemään.
+
+-- Pidä rahasi, sinä jumalien suosikki! Minä lopetan.
+
+Levottomana hän huomaa huoneen hämärtyvän. Joko nyt lähenee ilta?
+
+-- Juo! -- hän kehottaa Urbanusta. -- Juo pohjaan asti, minä teen
+samoin. Olen pahoillani, etten voi nauttia seurastasi kauvempaa. Muut
+asiat vaativat aikani.
+
+Urbanus noudattaa viittausta ja lähtee. Aelius voi tuskin hillitä
+jännitystänsä. Hän kiirehtii puhuttelemaan Atriensista -- ja saa kuulla
+Illinan käyneen ja menneen!
+
+-- Sinä kelvoton, sinä tomppeli, sinä kaikkien aasien aasi, Cerberus
+sinut syököön! Mikä sinut esti ilmoittamasta minulle?
+
+Hän ravistaa ukkoa käsivarresta niin tuimasti, että tämä älähtää ja
+voivottelee, vaipuen polvillensa vihastuneen nuorukaisen eteen.
+
+-- Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken
+kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja --
+
+-- Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?
+
+Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa
+hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.
+
+Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.
+
+-- Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin
+petetty? Toisin se aamulla lauloi.
+
+Sabina rohkenee hymyillä.
+
+-- Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen
+yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.
+
+Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa
+naurunalaiseksi.
+
+-- Minä tapan sen!
+
+Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina
+käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.
+
+Mutta mitä merkitsee viheliäisen sokean linnun elämä tai kuolema, kun
+hän itse ei ole saanut pyydystetyksi sitä oikeata lintua, jota hän koko
+sielullaan ja ruumiillaan halajaa?
+
+Vihdoin hän talttuu niin paljon, että malttaa järjellisesti ajatella.
+
+Hän kutsuttaa luoksensa Pheben, joka saapuu vielä hiukan kalpeana,
+mutta viehättävän sirona valkeassa puvussaan ja uusissa koristeissaan.
+Kun hän astuu Aeliuksen eteen, leviää purppuranpuna hänen vaaleille
+poskilleen.
+
+Hetken Aelius katsoo häntä mielihyvällä, mutta kysyy sitte kiireisesti
+ja vakavasti:
+
+-- Phebe, voinko luottaa sinuun?
+
+-- Herrani, pyydä minulta mitä tahdot! Kaikkineni olen sinun
+vallassasi, palvelukseesi valmis.
+
+-- Tunnetko lintukauppiaan orjattaria?
+
+-- Hänellä on vain yksi orjatar, Syntyche. Olen nähnyt hänen kantavan
+kaivolta vettä.
+
+-- Eikö hän siis ole tuttavasi tai ystäväsi?
+
+Phebe tulee pahoillensa, kun jumaloitu Aelius sellaista kysyy.
+
+-- Herrani, hän on tavallinen halpa tyttö, sitäpaitsi tuskin
+täysi-ikäinenkään. Sinä tiedät, että valtijatar täällä korotti _minut_
+omaan huonepalvelukseensa.
+
+Aelius ei voi olla hymähtämättä tytön huvittavalle turhamielisyydelle.
+
+-- Niin, niin, minä ymmärrän, tuommoinen Syntyche ei ole sinun seurasi
+arvoinen. Mutta etkö ole sattunut kuulemaan hänestä mitään? Voiko
+häneltä urkkia tietoja ja saako hänet helposti lahjotuksi?
+
+-- Koetan tehdä kaiken, mitä käsket, herrani. Näihin aikoihin, ennen
+pimeän tuloa, hän varmaan on kaivolla, niinkuin muutkin tytöt.
+
+-- Siis mene, ota selko, ketkä lintukauppiaan talosta aikovat huomisiin
+sirkusnäytäntöihin ja ketkä jäävät kotiin. Kuule, -- Aelius tarttuu
+lähentelevästi hänen käteensä ja vetää hänet äkkiä puoleensa, -- jos
+hyvin onnistut, saat palattuasi jäädä luokseni.
+
+Kuten aamullakin, tyttö kiihkeästi suutelee hänen viittansa lievettä ja
+rientää matkaansa innosta ja onnesta säteilevänä.
+
+Varsin pian hän tuo vastauksen: kauppias menee, mutta hänen tyttärensä
+ei harrasta verisiä taisteluita ja jää yksin pitämään huolta
+myymälästä. Syntyche ei pääse sirkukseen, hänen täytyy hoitaa sairasta
+isoäitiä. Hän sanoo tekevänsä sen mielellään, sillä emäntänsä takia hän
+uhraisi vaikka henkensä.
+
+-- Niinpä uhratkoon, jos on tarvis, -- mutisee Aelius. -- Hyvä näinkin.
+Huomenna siis, ja Venus itse olkoon minun apunani! Tule, pikku Phebe,
+nyt en jaksa ajatella mitään näitten ponnistusten jälkeen. Sinä voit
+huvittaa minua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pimeys laskee, yön siivet suhajavat. Ilma on raskas ja rajusäätä
+ennustava. Pompeiji valvoo synnissä. Pompeiji nukkuu huolettomuuden
+rauhassa.
+
+Mutta likellä rikkaan Sallustiuksen taloa, rappeutuneen hajuvesikaupan
+ylishuoneessa, nuori, äsken vielä epätoivoinen tyttö itkee
+ilokyyneleitä. -- Kristittyjen Jumala! -- hän kuiskaa sydämensä
+syvimmästä pohjasta. -- Sinun palvelijasi ovat minut pelastaneet. Minä
+tahdon myös tulla kristityksi. Sinä olet totisesti oikea Jumala, sillä
+sellaista rakkautta kuin heillä ei ole kellään koko maan päällä. --
+
+Ja ylhäällä lintukauppiaan talossa vanha vapiseva käsi hellästi
+laskeutuu toisen nuoren tytön päälaelle.
+
+-- Illina lapseni, -- sanoo isoäiti. -- Älä murehdi isäsi
+tyytymättömyyden tähden. Hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet
+näkemään ijankaikkisia aarteita, joita kukaan ei voi ryöstää meiltä
+pois. Jeesus Kristus on antava sinulle kruunun, jonka rinnalla
+kultakiharat eivät ole minkään arvoiset. Näin sinä olet kaunis hänen
+edessänsä.
+
+-- Kiitos, isoäiti. Enhän minä murehdi, olen onnellinen ja kiitollinen.
+
+-- Siunatkoon sinua kaikkivaltias taivaallinen Isä! Lepää rauhassa,
+rakas lapsi.
+
+Illina menee makuuhuoneeseensa, joka on isoäidin huoneen vieressä. Pian
+hän on riisuutunut ja ristissä käsin vaipunut suloisen unen helmoihin.
+Mutta vanhus kohottautuu vuoteessansa istumaan.
+
+-- On niin ihmeellinen ollakseni, -- hän puhelee itsekseen. -- Tuntuu
+kuin Herra olisi lähellä, hyvin lähellä. Ei yksin minua, vaan Illinaa
+myöskin. Koko tätä kaupunkia.
+
+Uni ei tule hänen silmiinsä. Hänen täytyy lakkaamatta rukoilla: --
+Armahda, Herra, armahda meitä! Älä syökse syntisiä tuomioon!
+
+Sitte autuas rauha leviää hänen kasvoillensa: -- Niin tule, Jeesus, me
+odotamme sinua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja
+painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin
+sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin
+edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon
+voimakkaammin.
+
+Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat
+täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja
+torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät
+markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat
+murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi.
+Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä.
+Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea
+kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken
+tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät
+nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.
+
+Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa
+Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä
+ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja
+säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia
+ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat
+käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.
+
+-- Kuinka kaunis minä olen, -- hän ihailee itseänsä. -- Minä olen kuin
+jumalatar!
+
+Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä
+kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen
+kantotuolia ei näy missään.
+
+-- Mene kysymään, missä herra viivyttelee, -- käskee Laetitia
+lähimmälle orjalle.
+
+Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa
+lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut
+pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin
+avulla piankin reipastuvansa.
+
+-- Liikkeelle siis! -- komentaa Laetitia.
+
+Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku
+satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias
+haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia
+orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina,
+joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties
+oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea
+myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän
+on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä
+näkemästä.
+
+-- Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen,
+-- hän ajattelee. -- Jumala on siunaava hänen altista, uskollista
+sydäntänsä.
+
+Hän solmii hunnun, joka hänen päätänsä verhoaa, ja istuu lukemaan
+pientä kirjoitustaulua. Clymene on hankkinut sen hänelle lainaksi
+edellisenä iltana. Siinä on ihmeellisiä lauseita. Kristittyjen
+kokouksessa on kerrottu, että ne on Herralta saanut vanha apostoli
+Johannes, joka vielä elää.
+
+-- Hän on onnellinen, joka silmillään on nähnyt Herran ja vielä nytkin
+korvillaan kuullut hänen äänensä puhuvan!
+
+Illina lukee: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Ole uskollinen
+kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän voittoseppeleen. Sitä,
+joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."
+
+Hänet keskeyttää Syntyche orjatar, keskenkasvuinen lapsekas tyttö, joka
+hätäisenä laskeutuu alas yläkerran irtoportaita.
+
+-- Illina, tule katsomaan! Ikkunasta näkyy kummallisia salamoita. Minä
+kovasti säikähdin, ja isoäitisi puhuu asioita, jotka menevät ihan
+sekaisin. En ymmärrä mitään. Tule pian, Illina.
+
+He rientävät yhdessä ylös isoäidin huoneeseen. Seinään avatun pienen
+ikkunan verho on vedetty syrjään. Siitä kajastaa kuin tulipalon hohde.
+Toisessa tuokiossa taas kaikki tummenee.
+
+Illina ei ensimmäiseksi kiirehdi ikkunaan, vaan sairaan vanhuksen
+vuoteen luo.
+
+-- Kuinka sinun on laitasi, rakas isoäiti?
+
+-- Hyvin, hyvin. Olen valvonut yöllä ja nukahdin äsken. Näin ihanaa
+unta, Illina, ja nyt kun olen hereillä, se yhä tuntuu jatkuvan. Taivaan
+portit aukenevat... Jeesus on kohta täällä.
+
+-- Isoäiti, ethän tahdo vielä jättää minua? -- Tyttö syleilee ja
+suutelee häntä kyyneltyvin silmin, väräjävin sydämin.
+
+Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone
+tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja
+helähtää rikki.
+
+-- Rajuilma puhkeaa, -- sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. --
+Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.
+
+Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta.
+Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut
+ilme.
+
+-- Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! -- hän sanoo tuskallisesti.
+-- Lapset, rukoilkaa!
+
+-- Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.
+
+-- Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! -- nyyhkii
+Syntyche. -- Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä
+pelkään!
+
+-- Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka!
+Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät...
+
+Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se
+muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin
+kotiutuisi näkyjensä mailta.
+
+-- Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.
+
+Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen
+tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi
+peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu
+Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.
+
+Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt
+keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt
+valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.
+
+-- Ihana, jumalainen Illina neito, -- saa nuori ylimys sanotuksi
+kalpeana ja kiirehtien, -- vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä
+rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta
+palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen
+etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä
+pelastan sinut!
+
+Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.
+
+-- Aelius, älä koske minuun!
+
+Vastaukseksi Aelius viheltää. -- Hoi, orjat!
+
+Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa
+kadulla kantotuolit.
+
+-- Jumalani! -- hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie
+ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää
+porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius
+eellimmäisenä.
+
+Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat
+nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja
+ovat ehtineet ylös asti.
+
+-- He tahtovat ryöstää minut mukaansa! -- muuta ei Illina ennätä
+selittää isoäidin huoneessa. -- Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta
+itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä
+on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä... Rukoile,
+auta!
+
+Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän
+muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja
+askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi
+rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia
+enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.
+
+Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee,
+sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi
+alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu
+odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua
+pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa
+hänen ympärillänsä. -- Kaiken loppu on tullut! -- liikkuu ajatus hänen
+mielessänsä. -- Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on
+ainoa, joka elää. -- Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan
+emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: -- Jos maailma vielä
+on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan
+sinulle, suuri Jumala!
+
+Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa
+ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää
+sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.
+
+-- Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! --
+rukoilee isoäiti.
+
+Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun
+ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.
+
+-- Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani
+oman sisaresi päässä?
+
+Aelius tuijottaa tyttöön. -- Kurja Laetitia! -- tunkee hänen
+kiristettyjen hampaittensa välistä.
+
+Hän ei ennätä enempää.
+
+Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa
+pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä
+huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee
+liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa,
+vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: --
+Minun Jeesukseni, jo tulit! -- Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.
+
+Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta
+varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa
+orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat
+yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut
+myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.
+
+Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle,
+mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän
+kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus...
+Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu
+nostaa kylmän hien hänen otsallensa.
+
+-- Sinun on syy! -- hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin
+vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. -- Minä joko
+surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman
+keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.
+
+Hän pysähtyy.
+
+-- Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en
+näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin
+ennen. Illina! -- Ääni soi jo hellemmin. -- Morsiusvuoteesta Letheen...
+Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!
+
+Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten
+sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä
+vastaan:
+
+-- Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis
+seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti.
+Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme
+ovat käsissä.
+
+-- Etkö pelkää? -- saa tyrmistynyt Aelius suustansa.
+
+-- En sinua enkä kuolemaa -- en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.
+
+Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin
+korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta
+taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan
+ääntä kohti.
+
+-- Otan sinut kuitenkin, otan -- sillä mikään rukous ei auta, ei mikään
+--
+
+Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi... Ratisee,
+suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut,
+kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee
+kerran -- mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on
+tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen
+rauhaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn
+Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean
+surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen
+kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat
+puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa
+kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt
+joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen
+lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet
+kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa
+muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa
+tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet
+raunioiden alle.
+
+Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut
+kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt
+ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä
+tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan
+uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat
+tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös
+pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen
+päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula
+maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat
+kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa
+aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja
+häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä
+osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri
+Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.
+
+Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään
+ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen
+säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja
+kaiken muunkin hän vielä voisi kestää -- mutta ainoa tytär, armahin
+aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin
+isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on
+ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen
+tuhon tuloa.
+
+Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan
+miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.
+
+-- Kuinka raskas on monen kohtalo, -- sanoo mies huoahtaen. -- Meillä
+onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä
+-- nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.
+
+-- Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, -- kertoo Clymene.
+-- Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.
+
+-- Nemesis divina, -- mumisee mies. -- Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?
+
+-- Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet
+uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.
+
+Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä
+keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen
+sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan
+herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä
+myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.
+
+-- Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti?
+Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?
+
+Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä
+käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään
+vahingoita."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä
+toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen
+muistokin.
+
+Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka
+haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.
+
+Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä
+ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se
+ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on
+niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".
+
+Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja
+kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut
+entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli
+nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.
+
+Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran
+kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen
+asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain
+kajahtaessa maan äärestä toiseen?
+
+Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan,
+mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.
+
+Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää
+meitä!"
+
+Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne
+riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän,
+joka tulee Herran nimeen!"
+
+Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.
+
+Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen
+takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu,
+ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."
+
+Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu
+hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän
+tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hehkuvan kevään maa, by Hilja Haahti
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59612 ***